Ensi-ilta 10.2. 2017, kesto noin 2h (väliaikoineen)
Käsikirjoitus Tommi Eronen
Ohjaus Ilari Johansson
Valo-ja äänisuunnittelu Saku Kaukiainen
Lavalla : Tommi Eronen
Kun pitkästä aikaa astelin Teatteri Jurkan ovesta sisään, oli kuin kotiinsa olisi tullut. Teatteri Jurkka on edelleen yksi lempparipaikoistani ihan valtakunnallisessakin mittakaavassa, tunnelma siellä on täysin uniikki ja löysinkin itseni taas eturivistä, kuten kaikilla edellisilläkin kerroilla. En tunne yleensä oloani kauhean luontevaksi ja kotoisaksi eturivissä, mutta Jurkassa kaikki on toisin.
Monologin aiheena ihminen ja lavalla Tommi Eronen. Aluksi piirrellään seinään aikajanoja maailmankaikkeuden synnystä ja siitä, kauanko lajimme homo sapiens on täällä maapallolla tallustellut ja paikkaansa etsinyt. Kauan. Lopuksi piirretään toisella kynällä piskuinen piste seinään - siinä on Tommi. Siinä voisi olla myös Talle, tai ihan kuka tahansa meistä. Ihmisistä, yksilöistä. "Pieni ihminen suuressa maailmassa" lauloi jo Yö aikoinaan.
Pian huomaan, että nyt ollaan tarinankerronnan ytimessä. Tommi suoltaa tekstiä lapsuusmuisteloistaan lähtien, Bonanza-sarjan varhaisista esikuvista Hurriganes-poseerauksiin mattotelinettä vasten sekä Brightonin kielikurssista ja ihanasta Minnasta, jonka kanssa ei sitten lähtenytkään tanssimaan illan viimeisiä hitaita. Hymyillen kuuntelen Tommin eittämättä sulavaa tarinointia ja unohdan välillä kokonaan, että istun Teatteri Jurkassa eturivissä. Ulkoa kuuluu autojen ääniä. Minä kiipeilen serkkupoikien kanssa tarzanina puussa enkä pääse enää alas, tai olen kesäsiirtolassa pakotettuna kuutamokävelylle inhoamani pojan kanssa. Kädet puuskassa käveltiin eikä takuulla pidetty toisiamme kädestä kiinni. Ja sitten sukkasillaan discoilemaan "Hilupilttuu"-nimiseen latoon. Omat ihanat ja ajan kultaamat lapsuusmuistot pyörivät päässä ja sivusilmällä vilkuilen muita katsojia. Kaikilla takuulla omat muistonsa ja katkerat pettymyksensä, kun ei saanutkaan vastakaikua ihastukselleen. Tai sitten sai, mutta oma jännitys pilasi kaiken.
Nyt ollaan kuitenkin Tommin muistoissa ja tajunnanvirrassa. Verratonta on ajatella kaikkia niitä mielikuvia, joita herää ajatuksesta "entä jos". Entä jos Tommi olisikin lähtenyt Minnan kanssa hitaille ja asuisi nyt Milanossa? Kuopiossa järjestettäisiin kunnon kansanjuhlat, kun "oma poika" palaa kotikulmille piipahtamaan. Hanna Partasen kalakukoista rakennettu riemukaari on aika absurdi näky kieltämättä ihan noin ajatuksenkin tasolla viriteltynä. Takaisin maan pinnalle palataan hyvin nopeasti. Ei kuljeta juhlittuna sankarina pitkin Kuopion katuja kullatuissa vaunuissa, vaan tepastellaan katkokävelyä kylmällä lattialla vessaan, pelästytään ja epäillään vakavaa sairautta. Eronnut neljän lapsen isä ja ihan hukassa. Chakroja lähdetään tutkimaan Iittiin Kosmos-Naksautus -nimiseen mestaan ja hetken kuluttua leijutaan taas jossain ihan muualla. Tarinankerronnalla on kyllä ihmeellinen voima! Melkein tuntee, että itselläkin on mitä lie yrttejä korvat täynnä.
Väliajan jälkeen kierroksia nostetaan ja lähdetään rohkeasti liikkeelle tapaamaan ex-vaimoa. "Koskaan et muuttua saa" soi. On siinäkin laulu muuten. Nostalgiaa täynnä, mutta välillä muutos olisi enemmänkin kuin suotavaa ja itsetutkiskelun paikka. Toista ei voi muuttaa, mutta itseään voi. Käydään myös juomassa kahvikupposet isän luona, vaikka ampumahiihtokisat pukkaavat päälle. Istutaan aikuisuuden kynnyksellä olevan oman pojan kanssa saunassa ja kerrotaan sukupolvelta toiselle periytynyt kaikkein tärkein viisaus. Samalla saadaan katsojien alaleuat väpättämään liikutuksesta ja samaan hengenvetoon naurua kyynelten läpi. Elämää!
Lopulta on kohdattava pahimmat pelkonsa silmästä silmään ja tavattava savolainen lääkäri, joka tietennii on melkoinen vempula. Yytsätään sitä eturauhasta eh nimittäin. Sitten tapahtuu jotain varsin erikoista. Tommi kertoo kuulevansa jostain kaukaa ääniä. Elämällä on hänelle viesti! Kirkonkellot soivat hiljaa jossain kaukana. Tommi jatkaa ja ääni voimistuu. "Ei oo muuten minun puhelin joka soi!" Minä (ja moni muukin) luulin, että tämä oli osa esityksen äänimaailmaa. Se olikin erään eturivissä istuneen naisen kännykän hälytysääni. Kirkokellot! Viesti elämältä! Väliaplodien paikka! Yleensä puhelimensointi pistää vihaksi, mutta tällä kertaa se osui ja upposi juuri oikeaan paikkaan.
Esityksestä jäi hirmuisen hyvä mieli. Tästä elämästä ei meistä kukaan selviä hengissä, se on selvä. Jotenkin kun osaisi olla elon varrella itselleen armollinen eikä suhtautuisi kaikkeen niin vakavasti - säilyttäisi edes osan lapsenmielisyydestään, uteliaisuudestaan, huumoristaan, pilkkeestä silmäkulmissa. Jokaisella meistä olisi oma tarinamme kerrottavana otsikolla "Ihminen!", paperia vaan eteen ja kirjoittamaan. Kaikki eivät kyllä kykenisi tarinaansa yhtä eläväisesti kuin Tommi muille kertomaan. Aika velikulta. Ja cowboyhattua päähän ja "Maailman pihamaat" soimaan.
Esityskuvat (c) Marko Mäkinen
(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Jurkka!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).