Päivällisvieras / Teatteri Vantaa

Päivällisvieras / Teatteri Vantaa, Silkkisali

Ensi-ilta 11.10. 2017, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti David Pharao
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Mira Kivilä
Lavastus ja pukusuunnittelu Aino Koski
Äänisuunnittelu Esko Paavola
Valosuunnittelu Jukka-Pekka Saastamoinen
Koreografia Ida Teeri

Rooleissa : Anne Nielsen, Teijo Eloranta, Teemu Koskinen ja Tommi Eronen

Colette ja Gerard 

 Olen visiteerannut Teatteri Vantaan Silkkisalissa kerran aiemmin, silloin oltiin liikkeellä isommalla ryhmällä ja bussikuljetuksella. Minulle oli vähän epäselvää, että kuinka kaukana Tikkurilan asemasta teatteri oikein sijaitsee ja otin nyt sitten ns. varman päälle. Koskapa minulla on ollut huonohkoja kokemuksia junista ja aikataulujen pitävyydestä, lähdin tarkoituksella aikaisemmalla junalla kuin olisi ollut tarvis, ja niin olin jo ennen klo 17 Tikkurilassa. Istuin kahvilassa kirjaa lukien, onneksi tuli luettavaa mukaan. Lopulta asemalta teatterille kesti kävellä ruhtinaalliset viisi minuuttia, mutta parempi se on olla etuajassa kuin myöhässä!

 "Päivällisvieras" vaikutti ensikuulemalta sellaiselta esitykseltä, joka voisi pyöriä myös hämeenlinnalaisen Eräs Teatterin ohjelmistossa ja mitä pitemmälle esityksessä päästiin, sen varmempi olin tästä ensivaikutelmastani. Sellainen harmiton, sympaattisella tavalla kotikutoinen ja vanhanaikainen komedia. Työtön Gerard (Teijo Eloranta, jolla varsin tyrmäävä look hiuksissaan) on ollut pitkään toimettomana, ja vihdoinkin näyttäisi siltä, että työhaastattelussa on lykästänyt. Hänen kokemuksestaan ja työpanoksestaan ollaan errrrittäin (ärrät sortaen) kiinnostuneita, ja mahkuja olisi päästä ihan ulkomaankomennukselle asti. Vain yksi pieni tapaaminen tulisi hoitaa kommelluksitta, nimittäin hra Pontignac (Teemu Koskinen) on firman ylintä kastia, ja hänelle pitäisi sitten kokata päivällinen. Helppo homma?

 Vaan kun pikkurouva Colette (Anne Nielsen) ei oikein viihdy kokkaushommissa, katto vuotaa, Kisu (lemmikkikala) kaipaa jatkuvaa huomiota, pienoisrautatiellä on koeajo meneillään ja kampaajallakin pitäisi ehtiä käymään. Onneksi apuun rientää ja väkisin tunkee alakerran naapuri Alexandre (Tommi Eronen), jolla on omien sanojensa mukaan vahva kokemus tämänkaltaisista hommeleista, ja niin hän saa hetkeksi vapaat kädet tuunata asunto parempaan kuosiin ja tehdä tarpeelliset hankinnat päivällistä varten. 

Alexandre pyörittää Colettea

 Ilmassa on siis kunnon katastrofin ainekset, mutta jotenkin esitys ei lähde kunnolla lentoon kuin hetkittäin. Odotin enemmän vauhtia ja vaarallisia "läheltä piti"-tilanteita, mutta sivuraiteella tässä nyt puksuteltiin. En oikein lämmennyt joukkoon ympätyille tanssi-ja laulunumeroille, hymyn veti korviin kylläkin Erosen savonnettu Roy Orbison-tulkinta "Sä suat sen". Kokonaisuudesta eniten huvitti asunto, joka totisesti kaipasi enemmänkin tuunausta ja kirjahyllystä tuli mieleeni hyllykkö, jota olin katsellut enemmänkin joskus 70-luvulla. Myös roolihenkilöiden lookit olivat vähintäänkin mielenkiintoisia. Gerardko oli muka vasta 52-vuotias! Eipä olisi uskonut... Tyylikkyyttä edusti hra Pontignac, mutta hänpä olikin seitsemännestä kerroksesta eli muiden yläpuolella...?

 Pieni opetuksen poikanenkin jutusta löytyi. Kannattaako esittää muuta kuin mitä on, vai olla reilusti ja rehellisesti oma itsensä? Sillä (ja harvinaisen pienoisrautatien veturin omistuksella) voi tehdä paljon suuremman vaikutuksen kuin "laadukkaalla nykytaiteella" tai kateenkorvalla.

Hra Pontignac ja Gerard 

 Silkkisali on kyllä mielenkiintoinen paikka! Ovesta kun astuu sisään ja ottaa muutaman askeleen, kaikki on siinä. Niin näyttämö, katsomo, narikka, lipunmyynti kuin baarikin. Vessakin katsomon sivussa. Silkkisalissa ei ainakaan pääse eksymään seuralaisestaan (tätä kun tuppaa usein tapahtumaan muissa teattereissa). Ja tosiaan, teatteri sijaitsee lyhyen kävelymatkan päässä asemasta, joten sinne on varsin helppoa ja vaivatonta saapua ainakin junalla.

 Jälkikäteen jäin miettimään omia odotuksiani ja etenkin sitä, että pitääkö komedioissa aina olla kovasti menoa ja melskettä. Hauskuushan loppupeleissä syntyy ihan muista aineksista, ja kaikki tarpeellinen oli tässä kyllä mukana. Suosittelen pienille ja isommillekin pikkujouluporukoille, ensin alkupaloiksi Päivällisvieras ja sitten ehtii vaikka jorailemaan Tulisuudelmaan.

 Itse vietin esityksen jälkeen 1,5h Tikkurilan asemalla (vai mikä Dixi se nyt sitten onkaan) ja oli kyllä aika hämmentävä puolitoistatuntinen se. Nuorisoa oli liikkeellä aika tavalla. Yritin uppoutua kirjaan, mutta viereisen penkin jutut veivät välillä voiton.

Esityskuvat (c) Paula Virta

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Vantaa!)

Niskavuoren nuori emäntä / Pyynikin kesäteatteri

Niskavuoren nuori emäntä / Pyynikin kesäteatteri

Ensi-ilta 16.6. 2017, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Teksti Hella Wuolijoki
Musikaalisovitus ja ohjaus Miika Muranen
Musiikki Saaga Ensemble
Musiikin sovitus Joonas Mikkilä
Koreografia Jenni Nikolajeff
Lavastussuunnittelu Liisa Ikonen
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Johanna Vänttinen
Äänisuunnittelu Kirsi Peteri ja Jori Tossavainen

Rooleissa : Mikko Nousiainen, Maria Pere, Olli Riipinen, Petra Karjalainen, Ronja Alatalo, Sari Havas, Puntti Valtonen, Elina Keinonen, Heidi Kirves, Anna Pukkila, Laura Hänninen, Jenni Nikolajeff, Henna Wallin, Annina Rubinstein, Teemu Koskinen, Anssi Valikainen, Miikka Wallin, Jani Rasimus ja Kake Aunesneva

Niskavuoren bändi : Joonas Mikkilä/Ville Myllykoski, Tomi Hyttinen, Tony Sikström, Riku Vartiainen/Aleksi Kaufmann, Tommi Asplund/Nea-Maria Korpelainen

Loviisa ja Juhani 

 Ahkerasti kun teatterissa käy ja maku on aika laaja, ei ole pystynyt mitenkään välttymään Niskavuor(t)en näkemiseltä. Eiliseen mennessä laskeskelin nähneeni neljänlaista versiota Niskavuori-saagasta, ja kaikki onneksi hyvin erilaisia (tuoreimpana Paimion Kesäteatterin viimekesäinen huikean hieno Niskavuoren Heta). No, nyt tähän kohtaan voi vetää ruksin seinään ja todeta, että nyt on nähty ja koettu sitten Niskavuori-aiheinen musikaalikin.

 Ja millainen! Kotoa lähdettiin vauhdilla ja palattiin yhtä vauhdikkaasti, kun unohdin hupparini kotiin. Aurinko paisteli kotokulmilla, mutta koukattiin kaiken varalta hakemaan lämmintä mukaan. Sadevehkeet oli kassissa sentään. Puolivälissä matkaa alkoi kova sade, joka jatkui aina Pyynikille asti. Piru vieköön, näinkö tässä nyt sitten enskarissa näyttelijät joutuvat sateessa huhkimaan? Kuin yhteisestä toiveesta sadepilvet kuitenkin kaikkosivat sopivasti ennen h-hetkeä, ja sää suosikin koko esityksen ajan.

 Ja nyt jaarittelut sikseen ja itse esitykseen. Heti ensitöikseni kiinnitin huomioni jyhkeään ja värimaailmaltaan minua suunnattomasti viehättävään Niskavuoren pytinkiin - tummaa oranssia ja vihreää, ja väripilkkuina hehkuivat myös Loviisa (Maria Pere) sinisessä leningissään, syntisenpunaisessa hameessaan Malviina (Elina Keinonen) ja elosalaman lailla sinkoileva Kustaava (Ronja Alatalo) hehkuvassa keltaisessa mekossaan. Näitä naisia ei voinut olla huomaamatta, vaan siitäkin huolimatta katseeni nauliintui musta-asuiseen Niskavuoren Hetaan (Petra Karjalainen), joka toi mieleeni sekoituksen satujen Pahatar-hahmosta ja Kalevalan Louhesta. Kunnioitusta herättävä hahmo totisesti!

Heta valjastamassa joukkoja ja luonnonvoimia 

 Saaga Ensemblen musiikki soljui ja soi kuulaassa kesäillassa kauniisti - varsinkin kohtauksissa, joiden aikana katsomo lähti hiljalleen pyörimään ja taakse avautui näkymä Pyhäjärvelle (alkupuolella siellä nähtii paljulauttakin, mutta se ei menoa haitannut eikä tunnelmaa latistanut). Miika Muranen on mestari ohjaamaan joukkoja niin, että taustalla ei pönötellä. Siellä heilutaan hiljalleen musiikin tahdissa keinuen, pienikin liike riittää. Tämä sisälsi myös paljon helmojen heiluntaa ja liehuvia hiuksia, vauhdin tuntua muutenkin kuin juoksemalla tanner pöllyten. Pidin suunnattomasti myös siitä, että estradi otettiin varsin kokonaisvaltaisesti käyttöön ja kaukana polulla heilahtava punainen mekko suuntasi katseen juuri oikeaan suuntaan. Poluilla ja niitä reunustavien puiden alla sattui ja tapahtui kaikenlaista perin aistikasta.

 Ihan ehdottomaksi suosikikseni nousi kohtaus, jossa Malviinan ja Juhanin (Mikko Nousiainen) salaiset hetket yllättäen nähnyt Loviisa katoaa ja häntä sitten koko muu porukka valjastetaan etsimään. Polulla kädet kohollaan laulava Heta oli niin täynnä alkukantaista voimaa, että olin jo hetken varma siitä, että tällä menolla ukkospilvet palaavat, takuulla jyrisee ja viereinen kallio halkeaa moneen osaan. Olipahan näky! Jotenkin tuntui, että kohta Pyhäjärvestä nousee joku pyörre ja pistää katsomon vinhasti sellaisille kierroksille, ettei ole Pyynikillä ennen sellaista kieputusta nähty. Tunnelma oli maaginen ja vähän pelottavakin. On se Petra melkoinen nainen!

 Riipivää on rakkaus. Kulissit ovat näyttävästi kunnossa, mutta sisällä kiehuu ja kuohuu. Juhani ei malta pitää näppejään erossa Malviinasta - on vihittyä vaimoa ja vihkimätöntä. Yksi jos toinenkin katoaa metsikköön milloin sylissä lapsi, milloin ase. Simpsakoiden piikojen ja salskeiden renkien välinen estoton kisailu ja temmellys muuttuu loppua kohden rajummaksi, ja aikamoinen näky on naisjoukko selin katsomoon huutamassa alushamosissaan järvelle.

 Unohduin jossain vaiheessa tuijottelemaan sitä Niskavuoren pytinkiä. Sydänkuvioita hirret täynnä. Tyhjiä sydämiä ulkoseinät täynnä. Palapelinkaltaiset palat irrotettuna kauas toisistaan. Jännä ajatus. Katsokaapa niitä. Yhtäkään sydänkuviota ei talon sisällä näy. On toki komeaa uutta kalustoa ja peiliä, mutta jotain puuttuu.

 Paljosta pidin. Musiikista, lauluvoimasta, komeasta isännästä, vesielementistä, kaatuneesta ämpäristä omenoineen, vanhan emännän hienovaraisesti toteutetusta poismenosta. Siitä, miten Loviisa riisui sinisen mekon päältä ja pukeutui mustaan. Oli aika riisua yksi vaihe, tunnustaa tosiasiat ja lopettaa rakkauden perään ruikuttaminen, ottaa ns. ohjat käsiinsä ja keskittyä Niskavuoren vahvistamiseen yhdessä Juhanin kanssa.

Rengit ja piiat 

 Loppu jotensakin lässähti ja tunnelma muuttui täysin, vaikka eittämättä Puntti Valtonen piristi kovasti mieltäni kananpojankeltaisessa asukokonaisuudessaan herrassyötinkinä. Mutta silti. Juhlaväen saapuessa tunnelma meni jotenkin koomiseksi kaikkineen.

 Olipahan tämä kuitenkin varsin vaikuttava kokonaisuus! Klassikoita voi tehdä uusiksi näinkin (ja samalla se lupasi hyvää mitä tulee syksyn Viulunsoittaja katolla-musikaaliin Työviksessä, sen kun ohjaa Miika Muranen myös).

 Kyllä se Heta sieltä jäi päällimmäisenä mieleeni, näin loppukaneettina. Ja elosalama-Ronja.

Esityskuvat (c) Leena Klemelä

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Pyynikin kesäteatteri!)

Ylpeys ja ennakkoluulo / Kotkan Kaupunginteatteri

Ylpeys ja ennakkoluulo / Kotkan Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Suomen kantaesitys 16.4. 2016, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Sovitus Simon Reade
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Tommi Kainulainen
Koreografi Neil Owens
Lavastus Lucie Kuropatová
Puvustus Lucie Kuropatová ja Anne Hannula
Valosuunnittelu ja projisoinnit Essi Santala
Äänisuunnittelu Kaj Günther ja Tommi Leinonen

Rooleissa : Lise Holmberg, Antti Leskinen, Rosanna Kemppi, Mirka Mylläri, Johanna Kuuva, Ida Riikonen, Maija Lintunen, Anne Niilola, Miia Maaranen, Meiju Järvimäki, Toni Harjajärvi, Teemu Koskinen, Jarkko Sarjanen, Ella Mustajärvi, Mikkomarkus Ahtiainen, Osku Haavisto, Olle Tepponen ja Jaakko Piirainen

 Kirjoitan tätä samaan aikaan, kun puoli Suomea katsoo MM-lätkää ja toinen puoli vahtaa, onko norppa kivellä. Mitä tekemistä näillä tiedoilla on Ylpeyden ja ennakkoluulon kanssa? Ei niin mitään. Siis asiaan. En ole Jane Austenin tuotantoon perehtynyt ainakaan kirjallisessa muodossa, mutta toki olen nähnyt elokuvaversiot niin tästä kuin Järki ja tunteet-spektaakkelista myös. Jälkimmäisestä näin teatteriversionkin Helsingin Kaupunginteatterissa muutama vuosi sitten, tykästyin siihen kovasti ja kävin ihan peräti kolme kertaa katsomassakin, koska eversti Brandon... Kotkan Kaupunginteatteri sai nyt kunnian toimia Ylpeys ja ennakkoluulo-näytelmän Suomen kantaesityksen näyttämönä.

 Kumpaakin teosta yhdistää ainakin se, että molemmissa on liuta nuoria neitoja, joiden olisi tärkeää löytää itselleen pätevä ja rikas aviomies. Muuten on ihan pelkkä nolla, ja arvoasteikossa pahnanpohjimmaisena. No, kummassakin teoksessa on sitten myös ainakin muutama tavalla tai toisella hupsu mies ja lisäksi pukuja, tiukkoja käyttäytymissääntöjä, hössöttävä äiti, ryhdikkäitä selkiä, pokkurointia ja mainitsinko jo puvut? Lisäksi paljonpuhuvia katseita, kohteliaisuuksien sekaan piilotettua "lue rivien välistä"-tylytystä, kirjeitä... Tässä Bennetin perheen neitokaisilla on kova hoppu tehdä vaikkapa tanssiaisissa vaikutus johonkuhun komeaan upseeriin, paitsi että yhtä taitaa kiinnostaa kirjallisuus enemmän ja sitten on neiti Elizabeth Bennet (Rosanna Kemppi), joka menisi avioon vain rakkaudesta. On siinä isä ja äiti Bennetillä huolehdittavaa ja murehdittavaa kerrakseen.

 Naapurustossa majailee tyylikäs nuoriherra Bingley kiharine otsasuortuvineen (Teemu Koskinen), ja hänpä iskee silmänsä neiti Janeen (Mirka Mylläri). Bingleyllä on vieraanaan mysteerimies, komea mutta jääkylmä mr Darcy (Colin Firth eipäs kun Toni Harjajärvi) ja selvähän on se, että Ellu ja herra Darcy törmäilevät toisiinsa kohtalokkain seurauksin. Jos katseet voisivat tappaa, syntyisi ensikohtaamisesta heti ruumiita, sen verran tylyä on kohtelu puolin ja toisin.

Iloluontoista tanssia Darcyn ja Elizabethin malliin (c) Tommi Mattila 

 Alkukuvasta pidin kovasti - väki saapuu lavalle vaivihkaa ja näyttäytyy ensin silhuetteina taustaa vasten. Sama toistuu myös näytelmän julistekuvassa sekä käsiohjelman kannessa, molemmissa lisäksi vielä tummia shakkinappuloita. Melkoisella pelikentällähän tässä ollaan, ja tarkkaanharkittuja siirtoja tehdään. Joillakin pelitaktiikka pettää, joillakin ei. Voittoon tarvitaan muutakin kuin vastustajan huonoja siirtoja.

(c) Matti Vahtera 

 Pidin älyttömän paljon myös siitä, miten taulunkehyksiä käytettiin eri tilanteissa. Neidot seisoivat kehyksissä herra Collinsin (Mikkomarkus Ahtiainen) tarkan katseen alaisena ja tarvittaessa pyrkivät katseelta piiloonkin (ihan syystä, minäkin olisin mennyt). Kirjeitä ääneen luettaessa kirjeen lähettäjä saikin raamit kaulaansa ja sieltäkäsin kertoi tervehdyksensä kaikelle kansalle. Raamihomma lähti sitten jossain vaiheessa käsistä ja menetti tehonsa silmissäni, kun niitä alkoi olla vähän joka paikassa. Toki veikeäilmeisen herra Wickhamin (Osku Haavisto) muotokuva sekä upea kokovartalomaalaus istuvasta herra Darcysta vetosi minuun, varsinkin kun viimeksimainittu komeasti astui vielä taulusta ulos. Loistava tehokeino!

 Olihan tässä melkoista vehkeilyä ja verkonkudontaa, mutta kuka loppupeleissä sitten kenenkin ansaan lankesi ja millä konsteilla? Mieleeni jäi etenkin kohtaus, jossa Bingley tulee tapaamaan Janea pitkästä aikaa, ja ryhdikäs olemus menee aivan spagetiksi, kun mies kohtaa rakkaansa katseen. Darcyn ja Elizabethin yhteisissä kohtauksissa oli sopivasti kipinää ja tulisia katseita ja bonuksena kaunista dialogia. Isä Bennet (Antti Leskinen) tarjosi osuvimmat sutkaukset, Lady Catherine de Bourgh (Anne Niilola) jäätävimmän sisääntulon ja olemuksen, Jarkko Sarjasella oli komein peruukki ja herra Collinsin koko hupaisa olemus oli täyttä timanttia, vaikka aluksi se minua ärsyttikin suunnattomasti. Kummasti oudosti hyppelehtivään ja huudahtelevaan miekkoseen sitten tykästyi, mutta naimisiin en olisi hänen kanssaan kyllä mennyt mistään hinnasta. Siinä mielessä kävi vähän sääliksi neiti Charlotte Lucasia (Ella Mustajärvi), joka moiseen ryhtyi. Miehestä ei välitä piirun vertaa, mutta koti on kaunis sentään ja se riittäköön. Hah, sanon minä!

(c) Tommi Mattila 

 Aion myös ottaa sanontarepertuaariini liian vähänkäytetyn ilmaisun siitä, jos aikoo poistua jonnekin. "Minä vetäydyn tästä ruokailuhuoneen puolelle" saa kohta uuden tulemisensa, sanokaa mun sanoneen.

 Liki kolmetuntinen puhedraama on aina haaste minullekin (ja etenkin miehelleni, joka ihme kyllä sinnitteli hereillä koko näytöksen läpi!), mutta kummasti sitä aika vierähti Austenin parissa. Niinhän se on, että tarina ja hahmot veivät mukanaan. Tanssiosuuksia oli myös hauska seurata.

 Itse kävin tämän katsomassa perjantaina ja lauantaina olin menossa katsomaan Pertsaa ja Kilua, kun samaan aikaan bloggaajakollegani Simo oli menossa Ylpeyden ja ennakkoluulon pariin. Bloggaajakollegoiden kanssa harvoin törmäilee muualla kuin Helsingissä tai Tampereella, mutta tällä kertaa siis Kotkassa. Tästä voitte lukea Simon mietteitä esityksen tiimoilta.

 Omalta osaltani ylpeys ja ennakkoluulot karisivat viimeistään esityksen jälkeen, kun suuntasimme Kotkan yöhön paikallisoppaan ohjastamana. Se onkin sitten taas ihan toinen juttu se...

 (näin esityksen vapaalipulla, kiitos lipunmyyjälle sählingin selvittämisestä!)

Sugar / Kotkan Kaupunginteatteri

Sugar / Kotkan Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 14.11. 2015, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Perustuu Billy Wilderin ja I.A.L. Diamondin elokuvaan "Piukat paikat - Some like it hot"
Sävellys Jule Styne
Sanoitus Bob Merrill
Suomennos Leo Kontula

Ohjaus Snoopi Siren
Musiikin sovitus ja johto Ari Ismälä
Koreografia Sari Marin (steppikoreografia Neil Owens)
Lavastus Iita Torvinen
Pukusuunnittelu Maarit Kalmakurki
Valosuunnittelu Essi Santala
Äänisuunnittelu Kaj Günther

Rooleissa : Lise Holmberg, Johanna Kuuva, Toni Harjajärvi, Teemu Koskinen, Antti Leskinen, Mikkomarkus Ahtiainen, Tomi Alatalo, Neil Owens, Jarkko Sarjanen ja Kari Kukkonen

Synkooppisiskot : Marika Huomolin, Heidi Iisalo, Maria Palmu, Ella Tepponen, Tuuli Immonen, Noora Nykänen, Krista Piippo ja Reeta Saranpää

 Viime vuonna syyskuun puolivälissä seisoin Tampereen Teatterin edustalla myrtsinä. Olin juuri poistunut Sugarin ensi-illasta ja minulta oli tultu kysymään ensifiiliksiä esityksen tiimoilta. Hetkittäin olin toki nauttinut, mutta en osannut sanoa juuta enkä jaata ja fiilikseni oli sellainen, että joku tässä häiritsi ja jopa ärsytti suunnattoman paljon. Päätin silloin, että nyt saa kyllä Sugarit riittää vähäksi aikaa, kun ei tästä tämän enempää käteen jäänyt. Ne hyvätkin hetket painuivat nopeasti unholaan ja TT:n Sugar jäi minulle vain yhdeksi nähdyksi esitykseksi muiden joukossa.

 Yllätin sitten itseni ja muut, kun maaliskuisena lauantaina löysin itseni Kotkan Kaupunginteatterin katsomosta Sugarin merkeissä! Koskaan ei siis pidä sanoa ei koskaan enää, ja tässä tapauksessa se todella kannatti. Tarina lienee tuttu kaikille. Kaksi työtöntä muusikkoa, saksofonisti Joe (Toni Harjajärvi) ja basisti Jerry (Teemu Koskinen), joutuvat vahingossa Chicagon gangstereiden välisen verilöylyn silminnäkijöiksi ja kaupungista on paettava henkensä kaupalla. Miehet saavat pestin Miami Beachille junalla matkaavasta orkesterista, joka pahaksi onneksi koostuu pelkästään naispuolisista jäsenistä. No, ei muuta kuin mekkoa päälle ja Oil of Ulayta iholle (siitä kun kuulemma tulee niin tyttömäinen olo) ja Joen sekä Jerryn sijaan asemalle saapuu lanteet keinuen tyttökaksikko Josephine ja Daphne. Junamatkan aikana "tytöt" ystävystyvät varsinkin Sugar Kane-nimisen (Johanna Kuuva) neitokaisen kanssa, joka on herkempi tapaus mitä aluksi luulisi.

Sugar ja Synkooppisiskot

 Perille Ritz Hoteliin päästään. Joe/Josephine muuntautuu nuoreksi miljonääriksi johon Sugar pihkaantuu, Daphneen iskee silmänsä viriili vanhempi herrasmies Sir Osgood Fielding (Kari Kukkonen) ja gansteritkin löytävät paikalle, joten vauhtia ja käänteitä piisaa. Herrat muusikot kun eivät aina muista, mitä roolia kulloinkin pitäisi kenenkin edessä esittää ja sählinkejä sattuu jatkuvalla syötöllä.

 Tampereen meiningeistä poiketen nyt istuin alusta loppuun suu messingillä. Kukaan hahmoista ei ärsyttänyt eikä mitään muutakaan pistänyt häiritsevällä tavalla silmään. Nautin hauskoista kikkailevista koreografioista, joita etenkin gansterit ja vanhemmat herrasmiehet viljelivät. Tyyliä löytyi monenlaista. Etenkin letkeäliikkeinen mafiapomo Spats Palazzo (Tomi Alatalo) oli mieleeni, kaikki liikkeet käsien asentoa myöten olivat tarkkoja ja teräviä, mutta jalat ja koko kroppa tarvittaessa kuin keitettyä spaghettia. Miten elegantisti hän pientä viulukoteloaan kanniskeli ja mitä sieltä kätköistä sitten lopulta paljastuikaan. Legendaariseksi muodostui myös tämän pomon lopullinen lähtö. Sitä ennen hän ehti saada sähköiskun, loukata polvensa ja takapuolensa, polttaa näppinsä ja saada pahan yskänkohtauksen. Tomin hahmot ovat ennenkin tehneet hidasta kuolemaa, mieleeni tulee etenkin eräskin Buckinghamin herttua ja Murhaloukku. Samalla tavalla huvitti myös Jarkko Sarjasen tulkitsema gangsteri, joka ei meinannut mennä manan majoille sitten millään, vaan palasi lavalle yhtenään milloin mistäkin. Sitkeä kaveri! Jarkon huuliharppua soittava rouhea konduktööri oli myös huima tapaus! VR saisi kaikki lippu-uudistus - ja myöhästymisongelmansa välittömästi anteeksi, jos joka asemalla olisi oma jarkkosarjasensa veivaamassa bluesia. Mikkomarkus Ahtiaisen esittämä hissipoika oli veikeä tyyppi myös.

 Synkooppisiskot olivat hurmaavan kauniita kaikki tyynni, ja siskojen keimailevaa menoa oli ilo seurata. Samoin se vanhempien papparaisten porukka, joka touhuili taustalla välillä ihan omiaan aina tuolien asettelusta ja kimpassa "pilkkimisestä" lähtien. Huvitti suunnattomasti nähdessäni äijärivistön torkkumassa leuka rinnassa, ja sivusilmällä näin, että vieressäni istunut kuskini/seuralaiseni/aviomieheni oli tismalleen samoissa puuhissa siinä vaiheessa. "Fiilistelin tunnelmaa", hän loihe lausumaan väliajalla, kun asiasta tiedustelin...

 Sir Osgood Fielding oli varsin eläväinen herra, karismaattinen ja charmia tulvillaan, eikä lainkaan seniilin oloinen. Hänestä ja hänen tanssitaidoistaan (ja rahoistaan) olisi iloa ja hyötyä kenelle tahansa pitkään! Itsekin olisin saattanut langeta tanssin pyörteisiin moisen hurmurin edessä. Harmaa pantteri, kyllä.

 Ja sitten ne varsinaiset päätähdet, ah. Joen/Josephinen rooli on siinä mielessä erilainen, että siinä sukkuloidaan niin muusikon, naishahmon kuin nuoren miljonäärin välillä ja ei pääse sillä tavalla irrottelemaan kunnolla. Toni Harjajärvi hoitaa tonttinsa kuitenkin hienosti ja mieheni mielestä hänen Josephinensa toi mieleen Minna Haapkylän, leveämmällä lantiolla ja hartioilla tosin.. Mutta se Teemu Koskisen Daphne! Huh miten eteerinen/salaperäinen/elegantti/hienostunut (onko se sama asia, no menköön) neiti-ihminen! Miten kauniit nilkat ja mitkä sääret! Uimapuvussa lavan poikki kirmannut Daphne irroitti yleisöstä spontaanit väliaplooditkin. Tämä Daphne oli ehdottomasti kaikista näkemistäni "mies naisena"-tyypeistä (ja voi pojat niitä on paljon) uskottavin ja valloittavin. Hänet näkisin mielelläni poseeraamassa kameroiden loisteessa jossain juhlagaalassa punaisella matolla, vienosti hymyillen ja kauniita piirteitään esitellen. Hän toi mieleeni sekoituksen Sara Paavolaista, Jonna Järnefeltiä, Cate Blanchettia ja kaikkia Hollywoodin kultakauden valovoimaisia kaunottaria. Huippusuoritus! (Tämäntyylisen naishahmon näkisin mielelläni myös vieteltävänä vanhanapiikana näytelmässä Gabriel, tule takaisin!)

 Erittäin, ERITTÄIN positiivinen fiilis jäi myös Johanna Kuuvan Sugarista. Hän ei yrittänyt olla millään tavalla Marilyn Monroe-kopio, vaan teki täysin omantyylisensä roolityön ja vielä sen päälle lauloi upeasti. Tampereen jälkeen joku mietti, että miksi miehet lankeavat Sugariin, koska hänhän ei ole oikein muuta kuin kaunis kakku jonka päällä paljon kermaa. Tämän jälkeen oli paljon helpompi vastata tuohon. Neitohan on paljon muutakin, kun katsoo pinnan alle, ja sen Johanna Kuuva toi hienolla tavalla esiin.

 Jotenkin minua aina sykähdyttää silloin, jos "pienemmässä" teatterissa tehdään jotain rutkasti paremmin kuin isossa talossa. Tässäkin tapauksessa toimi se, että vähemmän on enemmän. Ei liikaa glamouria, ei mitään turhia kikkailuja ja projisointeja. Kupletin juoni tulee selväksi pienemmilläkin lavasteilla. Makuasioitahan nämä ovat, moni on tykännyt "siitä toisestakin" versiosta enkä yhtään ihmettele. Nyt mukaan oli lisätty vähän ekstramausteitakin, tämä ei siis ollut liian sokerista. Alhaisesti nauravat gansterit korttipelin ääressä, vähän erilaisia koreografioita, jotenkin uskottavammat ja sympaattisemmat hahmot. En osaa sanoa miksi, mutta minusta tämä oli elokuvalle uskollisempi. Irtonauruja ei kalasteltu turhaan, kokonaisuus oli ehjä ja siitä jäi oikein hyvä mieli. Vertauskuvallisesti voisi todeta, että tämä hattara pysyi kuosissaan loppuun asti eikä sulanut sormille missään vaiheessa.

 "Kukaan ei ole täydellinen!", lausutaan lopussa. Ei ole ei, mutta läheltä liippaa. Hedelmäksi antaisin makean mansikan. Pupuppiduu!

(näin esityksen vapaalipulla)

Esityskuvat (c) Snoopi Siren

Haastattelussa Teemu Koskinen

Teemu Koskisen tapasin elokuun lopussa 2015 Ravintola Rytmissä Helsingissä. (Huom. Osa kysymyksistä on kysytty meilitse jälkeenpäin, kun haastattelijalla tuli kiire teatteriin.)

 Vuonna 1980 syntynyt Teemu on horoskoopiltaan kaksonen. ”Oon Porista kotoisin. Parikymppiseksi asuin siellä. Pääsin ylioppilaaksi vuonna 2000, kävin armeijan ja sen jälkeen muutin pois. Sitten asuin vuoden verran Inkeroisissa (Kotkan ja Kouvolan välissä), kävin kansanopistoa siellä. Sitä ennen olin pelannut vain jalkapalloa, josta piti tulla ihan ammattikin. Yo-vuonna alkoi mietityttää, että onkohan tää sittenkään mun juttuni ja sieluni alkoi vetää ihan muualle. Itse asiassa äitini heitti, että oletko koskaan miettinyt näyttelijän ammattia. En juurikaan ollut, vaikka lukiossa imitoin Michael Jacksoniakin ja olin esityksissä mukana. Mä en varmaankaan pitänyt näyttelijää ammattina, vaan että ne tyypit nyt vaan on näyttelijöitä. Omanlaisensa ihmistyyppi! No, lähdin sitten kansanopistoon katsomaan, että mistä siinä on kyse, olisko mulla kenties rahkeita alalle ja löytyykö kiinnostusta. Inkeroisten reissu kannatti, ja sille tielle jäätiin. Meillä oli hirveen hyvä opettaja, Kouvolan Teatterista Ilmo Ranne. Hänen kanssaan tuli sellainen mestari-oppipoika – suhde, ja kun en päässyt kouluun, Ilmo pyysi mua iltanäyttelijäksi Kouvolaan West Side Storyyn ja myöhemmin myös Vuoriston kaunotar- näytelmään. Ilmolta sain hyvät eväät jatkoa varten, käytiin pitkiä ja mielenkiintoisia keskusteluja teatterista ja taiteesta yöt läpeensä. Hain sitten taas kouluun enkä päässyt, ja mietin jatkanko Kouvolassa vai mitä teen. Tuli sitten irtiotto ja hain Helsingin Kellariteatteriin, pääsin, ja jätin hakematta Ylioppilasteatteriin. Sekin osoittautui hyväksi ratkaisuksi monellakin tavalla.”

 Nythän sä vastasit kohtalaisen laajasti heti ekaan kysymykseen, eli ”mistä olet kotoisin ja missä asut nyt”! ”Niin kävi, ja mä lupasin etten rönsyile jutuissani. Tässäkö tämä haastattelu nyt oli hahah! Joo siis tällä hetkellähän mä asun Kotkassa ja Helsingissä, Kotkassa kimppakämpässä vanhojen kurssikavereitteni Harjajärven Tonin ja Alatalon Tomin kanssa. Toistaiseksi on kaikki sujunut hyvin ja melkein kuukausi jo asuttu yhdessä”, myhäilee Teemu.

 Mitä harrastat? ”Jalkapalloa pelaan kyllä vieläkin, ja tämä kesä on ollut sen suhteen todella aktiivinen. Täältä Helsingistä löytyi hyvä porukka, jonka kanssa oon käynyt pelaamassa. Parin viikon päästä on tulossa ikämiesten SM-turnaus, jonne pääsen mukaan koskapa oon nyt 35-vuotias ja se on ilmeisesti se ikäraja. Sitten on luvassa Näyttelijäliittojen Suomi-Viro -jalkapallomaaottelu, jonne oon menossa myös. Jalkapallo on kyllä sellainen laji, jota pelaisin enemmänkin, mutta se nyt ei vaan näillä työajoilla onnistu. Liikuntaa mä oon harrastanut paljon aina, se on jopa eräänlainen riippuvuus mulle. Oon koittanut pitää sitä mielekkäänä, vaikka mulla on taipumusta addiktoitua tosi pahasti. Lenkin sijaan päätin tuossa yksikin päivä vaan pallotella yksistäni, ja se on kyllä mahtavaa kun huomaa, että jalat toimii niin kuin silloin kun pelasin enemmän. On mulla muitakin harrastuksia, levyjä soittelen ja teen dj-keikkaa aika paljon. Tuo on tavallaan myös tietynlaista irtiottoa, levyjä kuunnellessa aika vierähtää ihan huomaamatta.”

 Osaatko itse soittaa jotain soitinta? ”En osaa. Aika hyvin soitan pianoa playbackina, kun Keisarikunta-musikaalissa tuli oltua mukana. Vuosi sitten olin virkavapaalla Kotkasta ja tehtiin Kansallisteatterin Kiertuenäyttämölle ”Aikaero”-niminen juttu, joka koostui

Keravan pitkäaikaisvankien teksteistä ja siinä mä ”soitin” huuliharppua.”

Teemu miettii vastausta.. (c) Teatterikärpänen

 Mitkä ovat sinun vahvuutesi/erityistaitosi ammatillisessa mielessä? ”Itse koen vahvuudekseni fyysisyyden, johon sisällytän myös tanssin. Mä en oo kova tekemään voltteja tai akrobaattitemppuja, nekin toki onnistuu jos saa riittävästi harjoitella. Toinen vahvuuteni on herkkyys. Sitä ei voi mitenkään opetella, herkkyys on sisäsyntyistä ja oon perinyt sen isältäni. Aiemmin olin vähän sellainen sivustatarkkailija ja sitä kautta opin näkemään asioita, nyt vanhemmiten oon oppinut myös puhumaan ja keskustelemaan ihmisten kanssa.”

 Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Vaikka mitä! Kyllä mun on pakko vastata laulaminen, ja laulaminen nimenomaan sillä tavalla, että laulaisi ihan helvetin hyvin ja ihan mitä tahansa. Olisi niin ainutlaatuinen ääni ja ääniala, joka taipuisi moneen. Olishan se komeeta.”

 Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Kyllä sieltä oopperalaulua löytyy ja pikkusiskoni soittaa pianoa, ja teatteri-ihmisiä löytyy mutta ammatikseen tällä alalla olevia ei ole muita. Anteeksi nyt jos unohdan jonkun!

Rakennusmiehiä löytyy, opettajia ym.”

 Milloin olet kiinnostunut teatterista? Tähän taisit kyllä jo vastata. ”Ihan virallisesti kiinnostuin siellä Inkeroisissa, vuonna 2001. Sitä ennen en kyllä missään vaiheessa ajatellut, että tää voisi olla mun juttuni. Oon koittanut asiaa miettiä, mutta en vaan löydä sellaista ajatusta itseltäni. Juhlasketsejä tuli tehtyä, mutta itse teatteri on ihan eri maailmansa. Kansanopistossa pääsin vasta kunnolla tekemään ja tuli samalla opittua, että mitä kaikkea tämä pitää sisällään”, Teemu muistelee.

 Mitä muita alan opintoja olet käynyt? ”Niin että minkäs alan miehiä tässä oikein ollaan. Nätyn kävin vuosina 2004-2009. Pääsin sisään kun aika ja Koskinen oli kypsä, näin mä sen aattelen.”

Teemu saa ahaa-idean (c) Teatterikärpänen 

 Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Mä nimesin sen muistaakseni ”Metodinversoja metodittomalle”. Mä kävin mun kouluaikojeni muistiinpanot läpi ja mietin niiden kautta, että miten olin oppinut treenaamaan. Koitin löytää sen pointin, että mikä on mun tapani harjoitella rooli. Et löytyykö sieltä tiettyjä asioita, jotka mulla pitää olla aina päässä ennen kuin rooli lähtee lentoon tai elämään ja on esitysvalmis. Kyllä sieltä ne tietyt jutut löytyi. Tapani tehdä on varmasti sen jälkeen muuttunut paljonkin, toisaalta taas tietyt asiat on myös tarttuneet. Totta kai työkalupakki kasvaa jatkuvasti ja pitääkseen itsensä koko ajan virkeänä mä etsin myös uutta tavaraa ja kun sitä löytyy, siitä saa ihan uudenlaista potkua ja nautintoa työhön. Jos juttuun sopii, mä välillä päätän tehdä täysin eri tavalla kuin aiemmin.”

 Mikä ala sinua mahdollisesti kiinnostaisi, jos et olisi näyttelijä? Eli oliko sinulla suunnitelmaa B? ”Ei mulla oikein ole muuta. Se jalkapalloammattilaisuuskin tuntuu nyt ihan mahdottomalta… Kun noita MM-kisoja katselee, niin siellähän kaikki kolmevitoset alkaa olla jo ihan ikäloppuja. Teatterin sisällä on tietysti myös vaihtoehtoja, eli ohjaaminenkin kiinnostaisi hiukan.”

 Miksi sitten olet näyttelijä? Onko syy olennaisesti muuttunut tässä vuosien saatossa? ”Pitkään mä oon sitä hakenut, että mikä mua oikein ajaa näyttämölle. Jotenkin sen varmaan liittyy siihen ihmisten tarkkailuun ja omaan herkkyyteeni. Oon vasta nyt tajunnut sen, että näyttämöhän on hirveen turvallinen paikka, ja se on mut alunperin näyttämölle saanut. Olla näyttämöllä sellainen ihminen, mikä välillä haluaisi itsekin olla. Rooli on harjoiteltu ja sulla on lupa olla tietynlainen ihminen siellä. Samalla voi purkaa omia patoutumiaan ja fantasioitaan. Mulle se on itseilmaisua – saan luvan kanssa tehdä asioita, joita mulla ei tulisi mieleenikään tehdä muuten. Saa haistattaa pitkät jollekin tietylle ihmisjoukolle ja paasata pitkän monologin omista mielipiteistään, mihin en omana itsenäni mitenkään pystyisi. Ja sitten se on vähän sama kuin hyvän kirjan lukeminen, hyvän elokuvan katsominen, hyvän biisin kuuleminen – unohtaa hetkeksi arjen ja jotain liikahtaa minussa. Tunnelma voi vaikuttaa vielä monta viikkoa kokemisen jälkeen, ja kun kaikkea tuota pääsee itse tekemään, omalla työllään saa ihmiset vaikuttumaan. Siinä on se juttu.”

 Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut? ”En tiedä mistä tämä on tullut, mutta että olisi rehellinen itselleen siitä mitä tekee.”

 Onko sinulla omia esikuvia, joita erityisesti ihailet tai arvostat? ”Niitä on todella paljon, mutta ketään yksittäistä ei ole. Hyviä tyyppejä ja tyylejä näkee harva se viikko, ainakin tuntuu siltä! Esikuva on vähän huono sana, mutta monikin roolityö on kolahtanut muhun. Jim Carrey ja Sean Penn mainittava etenkin, mutta kyllä Suomenkin teatterilavat on täynnä älyttömän lahjakkaita näyttelijöitä. Nyt oon pikkuhiljaa päässyt eroon ”opiskelijakuplasta” ja osaan katsoa näyttelijöitä eri tavalla eikä siten, että vain tietynlainen tapa näytellä on hyvää ja oikein.”

 Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita kenet tahansa? ”Jos vastanäyttelijänäni olisi Heath Ledger Jokerin roolissa, olisi kyllä varmasti todella mielenkiintoista olla lavalla. Itse voisin olla Batman.”

 Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”Haluaisin laulaa Robbie Williamsin ja Rufus Wainwrightin kanssa ´Swing Both Ways´in.”

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Tampereen Työväen Teatterissa, Kouvolan Teatterissa, Kansallisteatterissa Kiertuenäyttämöllä, Kuusankosken Teatterissa ja Kotkan Kaupunginteatterissa.”

 Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö/produktio. ”Nätyn kakkoskurssilla Kannisen Mikko ohjasi meille ”Ivona, Burgundin prinsessa”-nimisen näytelmän, jossa meillä oli tuplamiehitys. Se oli kyllä todella ainutlaatuinen juttu ja koin onnistuneeni siinä itsekin. Mussa aukesi jotain uutta sitä tehdessä. Muuten mä oon niitä näyttelijöitä, joille tärkeimmäksi muodostuu just se juttu, jota on parhaillaan työstämässä. En haikaile vanhojen roolieni perään.”

 Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai pystyykö sitä edes määrittelemään? ”Kun esityksessä huomaa, että on oikeasti uppoutunut johonkin kohtaukseen todella. Ollaan vaikka kohtauksessa, jossa ollaan kellarissa keskellä vaikkapa saatananpalvonnallisia menoja ja sitten valot syttyy ja kaveri vierellä sanoo ”Seuraavana päivänä olimme metsässä” ja kuuluu linnunlaulua, ja oikeasti uskon olleeni jossain ihan muualla. Se on mun mielestä hienoa ja siinä on sitä taikaa.”

 Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Kaikki taide, ihmiset, elämä, toiset esitykset.”

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”En nykyään enää jännitä omaa roolityötäni, mutta kyllä mua laulaminen vähän jännittää ja siviilinä laulaminen etenkin.”

 Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Oltiin Ahtiaisen Mikon kanssa Ylioppilasteatterifestivaaleilla ja näyttelimme Hlestakovia ja Osipia Reviisori- näytelmästä, kohtauksessa kirjoitettiin kiveen kirjeitä. Mun piti tulla lavalle vasaran ja niiden kivien kanssa, ja Hlestakov-Mikko kääntyy mua kohti ja mulla ei olekaan käsissäni mitään. Mä käännyin takaisin ja koska kyseessä oli festarikeikka, lavan takana paikat ei ollu mulle tuttuja enkä meinannut löytää mitään mistään. Mä etsin niitä ja jätin Mikon yksistään lavalle huutelemaan Osipia. Pian se tajusi, etten oo ihan hetkeen tulossa ja se lähti myös pois lavalta. Siellä seikkailtiin lavan takana molemmat. No, mä löysin kivet ja vasaran, ja menin takaisin lavalle, jossa Mikko ei tietenkään ollut. Venailin sitten vuorostani häntä. Mikko saapui ja kysyi, mihin ihmeeseen olin kadonnut. Näytin kiviä ja vasaraa ja kerroin etsineeni niitä, ja sitten vaan jatkettiin niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.”

 Kerro joku hyvä muisto. ”Kyllä se teatterikouluun pääsy tulee aina ekana mieleen kun miettii muistoja. Se oli juuri ennen vappua ja meni aika katharsiksessa se vappu.”

 Osaatko imitoida ketään/harrastatko imitaatioita? ”Kyllä mä aina välillä imitoin itsekseni joitain tyyppejä, mutta se on lähinnä sellasta puolihuolimatonta sohellusta. Joskus niistä saa idean roolihahmoihin.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Kotkan Kaupunginteatterissa olen Neiti Keväässä mukana ja Sugarissa Jerryn/Daphnen roolissa, nämä siis tulossa syksyllä 2015.” (huom. lisäys tammikuussa 2016 : keväällä 2016 Teemu on mukana Kotkassa näytelmissä 'Neljäntienristeys' sekä 'Ylpeys ja ennakkoluulo' , ja syksyllä 2016 Rauman Kaupunginteatterin musikaalikomediassa 'Herrasmieshuijarit'.)

Onko sinulla jotain mottoa? ”Kokeillaan ja yritetään.”

 Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”Hannu Hanhi olisi kiva olla, kävis hirvee tsägä koko ajan ja elämä olis helppoa.”

 Jos olisit supersankarihahmo, mikä olisi sinun supervoimasi ja mikä olisi hahmosi nimi? ”Mä näin just videopätkän missä sarvikuonolta oli leikattu sarvet irti ja raukka jätetty puskaan kitumaan. Ja vastaavaa tapahtuu koko ajan niin muille eläimille kuin ihmisillekin. Mun supersankari olis Sarvikuonomies ja se osais sormia napauttamalla poistaa kaiken tollasen kuonan maan päältä. Sitten se vaan lopun aikaa viettelis eläkepäiviä.”

 Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Mä menisin juttelemaan tyttöjen ja naisten kanssa, ja kyselisin mitä mieltä ne on Koskisen Teemusta. Menisin kuvan kanssa kiertelemään ja kyselemään, että mitäs mieltä ootte tästä ja värähtääkö mihinkään suuntaan. Vois olla kyllä kova paikka ja voisi olla suuri virhe!”

 

Tämän kuvan kanssakohan aikoo kiertää... 

 Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Ottaisin Spotifyn mukaani, paljon musiikkia. Hyvää ruokaa ottaisin ja karkkia, juotavaksi maitoa, vettä ja cokista.”

 Jos rakentaisit puuhun majan, millainen maja se olisi ja mitä ottaisit sinne mukaan? ”Mulla on kevyt korkeanpaikankammo, joten jätän puumajailut muille.”

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, muttet saisi muuttaa historian kulkua, minne menisit? ”Aina välillä sitä kelailee kuinka nastaa ja vastuutonta oli olla kakskymppinen nulikka. Varmaan lähtisin sinne. Viidentoista vuoden päähän.”

 Mitä muuta haluaisit kertoa itsestäsi, jotain mitä en älynnyt kysyä ja kaikkien pitäisi saada tietää? ”Eiköhän tää ollu tässä:)”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

 Mistä sanasta pidät eniten? - Anteeksi 

 Mistä sanasta pidät vähiten? - Ei 

 Mikä sytyttää sinut? - Tulitikku

 Mikä sammuttaa intohimosi? - Viha

 Mikä on suosikkikirosanasi? - Voivitunsaatananperse…(loppuun improvisoidaan mieleisiä kirosanoja tarpeen mukaan)

 Mitä ääntä rakastat? - Balalaikan ääntä 

 Mitä ääntä inhoat? - Piikkauskoneen ääntä 

 Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Astronautin ammattia 

 Missä ammatissa et haluaisi olla? - Kirurgina

 Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Älä huoli. Hyvin se meni.

Ystävät hämärän jälkeen / Kotkan Kaupunginteatteri

Ystävät hämärän jälkeen / Kotkan Kaupunginteatterin Suuri näyttämö, yhteistyössä Kotkan Nuorisoteatterin kanssa

Suomenkielinen kantaesitys 18.4. 2015, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Perustuu John Ajvide Lindqvistin kirjaan ja elokuvaan

Sovitus lavalle Jack Thorne

Ohjaus Snoopi Siren ja Pia Lunkka

Rooleissa : Kalle Kurikkala, Anne Niilola, Jarkko Sarjanen, Ella Tepponen, Kari Kukkonen, Konsta Lippo, Sami Rikka, Mikkomarkus Ahtiainen, Teemu Koskinen, Roni Mäkinen, Alex Vallema, Nea Laakkonen, Johanna Laitinen, Venla Vitikainen ja Meeri Länsmans

 Kotkan Kaupunginteatterin julkistettua kevätkauden ohjelmistoaan ja nähtyäni ehkä yhden upeimmista esitysjulisteista koskaan huusin kotona ääneen JES! "Ystävät hämärän jälkeen" oli tuttu elokuvana (tosin ei ruotsalaisversiona) ja ohjaajana Snoopi Siren = sellainen yhdistelmä, jota en mistään hinnasta jättäisi väliin. Kotka tuntui kartalla aluksi olevan kovin kaukana, mutta sinne on huristeltu tässä kauden aikana parikin kertaa ja Helsingin kautta matkakaan ei kestä kuin sen 2,5 h. Ei ollenkaan paha.

 Nuorta Oskaria (Kalle Kurikkala) kiusataan koulussa ja yksinäinen poika uppoutuu omaan maailmaansa, jossa olisi tarpeeksi rohkea kostamaan kiusaajilleen. Nälvivä ja ilkkuva poikasakki tuntuu olevan kaikkialla ja väistämättä käy mielessä, että tämä on valitettavasti todellisuutta monellekin. Eräänä iltana hämärän laskeuduttua Oskarin luo ilmestyy kalvakankaunis neito Eli (Ella Tepponen). Tytössä on jotain outoa; hän kulkee paljasjaloin pelkkä paituli päällään eikä silti palele viilenevässä illassa. Ja tuoksuu oudolta, kuin märältä koiralta. Oskar ja Eli tuntevat kuitenkin sielujen sympatiaa, toisen seurassa on hyvä olla eikä tarvitse pelätä mitään tai ketään eikä tarvitse olla enää niin yksin, on olemassa joku ja se jos mikä on tärkeää. Noh, samoihin aikoihin paikkakunnalla heiluu joku omituinen hyypiö tappamassa viattomia ihmisiä, löytyy ties kuinkamones ruumis ja poliisilla riittää hommia.

Eli (Ella Tepponen) / (c) Snoopi Siren

 Odotukseni olivat varsin korkealla tämän suhteen ja ensimmäisenä vaikutuksen teki aaveen lailla esiinvyöryvä metsä taustallaan välillä kuutamoa ja kerrostaloa, jossa joku vielä valvoo valoista päätellen. Ja sitten se musiikki, jolla maalailtiin lisäsävyjä taustaan ja parikin kertaa olin kyyneleet silmissä ihan vain siksi, että musiikki oli niin kaunista. Näytelmän musiikkidramaturgiasta vastaa Snoopi Siren, mies taitaa kyllä tämänkin osa-alueen. Yhdistelmä teatterin vakkarinäyttelijöitä ja nuorisoteatterilaisia toimi myös hienosti, aina on piristävää nähdä tuoretta verta lavalla ja mahtavaa nähdä edes jossain nuorisoa, jotka eivät joka paikassa kaiva esiin älypuhelinta... Ilahduttavaa on myös se, että nimenomaan nuoret saavat esittää nuoria, ehkä katsomoonkin löytää tiensä koululaisryhmiä (tosin suositusikä tähän on K 13) ja se olisi erittäin suotavaakin, moni saattaa tuntea piston sydämessään tai löytää muita samaistumiskohteita. No, pääsi vakkariväestä Teemu Koskinen pahistelemaan kunnolla veemäisen isoveljen roolissa, onneksi vain hetkeksi. Oli sen verran inha tyyppi se!

 Kohtaukset seurasivat toisiaan varsin ripeässä tahdissa, pukukaappien vyöryminen esiin tiesi jo valmiiksi sitä, että kohta tapahtuu jotain kurjaa. Samoin värikkäiden karkkimainosten kanssa osasi jo odottaa hieman omituista makeismyyjää (Jarkko Sarjanen) vaikkapa pornolehteä selailemassa... Parhaimmillaan näytelmä kuitenkin oli Oskarin ja Elin yhteisissä kohtauksissa. Ihanat nuoret! Mikä uskomaton herkkyys ensihalauksessa ja yhteisessä tanssissa. Elin uteliaisuus Rubikin kuutiota ja banaanivaahtokarkkeja kohtaan, mieli ja silmät avoinna kaikkeen uuteen (ja hetkessä tekee sitten anttituiskut eli peto on irti ennen kuin ehtii kissaa ajatella). Ja Oskar niin onnellisena uudesta, vaikkakin vähän oudosta ystävästään. Sitten taas toisaalla hyytävä tyyppi Håkan (Kari Kukkonen), jonka kanssa Eli asui. Jotenkin pelottava hahmo, mutta surullisella tavalla ja mitä kaikkea oli Elin vuoksi tehnyt ja tuli tekemään. Rakkaus pistää tekemään kaikenlaista.

Oskar ja Eli (c) Snoopi Siren

 Teemu Koskinen "pitäkää tunkkinne"-asennetta viljelevänä poliisina (miten vapauttavaa olisikaan työpäivän päätteeksi todeta välillä kaikelle "Ja vitut!"), Anne Niilola hitusen hukassa olevana Oskarin äitinä sekä Mikkomarkus Ahtiainen rehdinoloisena liikunnanmaikkana toivat oman mukavan lisämausteensa keitokseen, mutta kyllä tämä näytelmä on Kalle Kurikkalan ja Ella Tepposen juhlaa! Kalle teki vaikutuksen minuun jo Keisarikunnassa ja musiikillinen lahjakkuutensa tuli siinä loistavasti esiin, nyt sitten nuorimies väläytti toisenlaista puolta kyvyistään ja meikähän on ihan myyty. Mutta entäs tämä Ella! Jestas mikä löytö!! Mikä läsnäolon kyky ja uskomaton herkkyys ja liikkeiden sulavuus. Toivon näkeväni häntä paaaaaaljon vielä tulevaisuudessakin, sillä hänhän on tähtiainesta!

 Ystävät hämärän jälkeen, kiitos ja kumarrus! Ihmiset, suunnaksi Kotka!

 Asteikot uusiksi tämän vuoksi ja annan tähtä neljä ja puoli. **** 1/2

ps. Kaino toiveeni on, että "joku" tekisi teatteriversion vaikkapa Kaunasta tai The Ringistä, eräskin mustatukkainen neitokainen voisi nousta kaivosta kohti katsomoa tai kiemurrella oudoissa asennoissa portaita alas. En tosin ole ihan varma, uskaltaisinko moista edes livenä katsoa... olispa muuten oikeasti aika kihelmöivää katsottavaa etenkin se kaivotyyppi!

(näin esityksen kutsuvieraana)

Ohessa se kuuluisa julistekuva, tekijänä Matti Vahtera. Aaltoja!

Pimeä tie / Kotkan Kaupunginteatteri

Pimeä tie / Kotkan Kaupunginteatterin Naapuri-näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 7.2. 2015, kesto noin 2h 25min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Ian Rankin ja Mark Thomson

Ohjaus Tommi Kainulainen

Rooleissa : Anne Niilola, Johanna Kuuva, Jarkko Sarjanen, Raimo Kaistala, Mirka Mylläri, Teemu Koskinen, Matti Onnismaa ja Ella Mustajärvi

 Psykologinen trilleri on lajityyppi, jota ei teatterissa toistaiseksi oli hirmuisesti nähty. Tampereen Teatterissa tosin on pyörinyt hyvällä menestyksellä muutamakin tämän genren edustaja (esimerkiksi "Murhaloukku" ja "Kylmä murha") ja mielestäni näitä voisi olla paljon enemmänkin. Teatterissa on lupa nauraa ja liikuttua, mutta myös istua pelko persiissä. Käsikirjoittajista Ian Rankin on skotlantilainen kirjailija. Hänet tunnetaan etenkin rikosromaaneistaan, joiden päähenkilönä toimii komisario John Rebus. Kuulostaako tutulta? Kyllä vaan, Rebus on nähty myös Suomen televisiossa.

 Isobel McArthur (Anne Niilola) on Edinburghin poliisivoimissa apulaispoliisipäällikkönä ja palvelusvuosia on kertynyt sen verran mukavasti, että halutessaan voisi jäädä jo eläkkeelle. Hän suunnittelee kirjoittavansa kirjan, jossa kertoisi arvostetun uransa vaiheista. Yksi rikostapaus on jäänyt kuitenkin kaihertamaan mieleen ja Isobel päättää kollegoiden vastustuksesta huolimatta ryhtyä penkomaan tapausta, sillä joku asiassa vaivaa. Lisäksi hänen mielessään kummittelee mystinen hahmo, jolla on ketun kasvot. Isobelin kanssa asuu hänen parikymppinen opiskelijatyttärensä Alexandra (Johanna Kuuva), jota kiinnostaa kovasti elokuva-ala ja etenkin dokumentit. Kaikkien pitäisi tietää totuus.

Anne Niilola ja Johanna Kuuva (c) Juha Lahtinen

 25 vuotta sitten seutua piinasi tapaus, jossa neljä nuorta tyttöä joutui silmittömän väkivallan uhriksi ja ruumiinkappaleita löytyi sieltä ja täältä. Neitojen silmäkuopat oli täytetty piellä ja tilalle asetettu pieniä timantteja. Lisäksi ruumiit oli aseteltu Kassiopeian tähtikuvion mukaan. Näitä vanhoja mustavalkoisia uhrien kuvia esityksessä myös tutkailtiin ja puistattaviahan ne olivat. Hirmuteoista pidätettiin Alfred Chalmers (Matti Onnismaa), joka on siitä lähtien ollut vankimielisairaalassa. Isobel tietysti lähtee tapaamaan Chalmersia, jotta saisi mielelleen rauhan. Virhe! Sanotaanpa näin, että Alfred-setä kuuluu niihin tyyppeihin, jotka pitäisi sitoa pakkopaitaan ja vielä nippusiteellä tuoliin kiinni. Julistankin täten Matti Onnismaan hyytävästi tulkitseman hahmon Suomen viralliseksi Hannibal Lecteriksi, vaikkei tässä näytelmässä Chianti-viiniä maistellakaan.

Anne Niilola, Ella Mustajärvi ja Onnis-Matti (c) Juha Lahtinen

 Mitäs muuta tästä osaisi kertoa, ettei paljastaisi liikoja? Sen voisin sanoa, että teksti pitää hyvin otteessaan ja on varsin tiivistunnelmainen. Ja perhana onnistuivat huijaamaan minua useampaankin otteeseen. Repliikeissä viljeltiin yksittäisiä heittoja, jotka jäivät heti mietityttämään että "jaahas, mitä tuo tuolla tarkoitti" ja paljonpuhuvia katseita myös vaihdeltiin. Kettunaamariasia ja koko homman syyllinen vaihtui päässäni useampaankin otteeseen, ja siitä huolimatta loppuratkaisu tuli täytenä yllätyksenä. Ja hyvä niin. Paikkamme sijaitsivat eturivissä, mikä ei ollut ihan paras paikka koska joutui niska kenossa vähän sivulleenkin katsomaan. Loppupuolella pelästyin melkoisesti, kävi mielessä että melkein olisi pitänyt ottaa varmuuden vuoksi varahousut mukaan. Tiedättehän sen tunteen, kun peljästyy jotain niin, että tuntuu siltä kuin sydän pomppaisi kurkkuun ja syke tuntui kaulavaltimoissa hiukan liikaa.

 Näyttelijäsuorituksista tykkäsin kovasti, Anne Niilolalla oli hyvää meininkiä etenkin Johanna Kuuvan ja Jarkko Sarjasen rikoskomisario Frankin kanssa. Muutama muu asia kuitenkin pikkuisen tökki. En pitänyt jatkuvasta työpöydän pyörittelystä yhtään, etenkin kun se tapahtui siinä silmien alla. Vankimielisairaalan hoitajien peruukit huvittivat ja toivat lähtemättömästi mieleen erään nimeltämainitsemattoman tamperelaisen musiikkiteatterin produktiot... Olisin myös toivonut valoilla ja musiikilla enemmän hyytävää tunnelmaa. Mahdollisuuksia olisi ollut kyllä. Taaempana istuvat eivät varmasti moista edes huomanneet, mutta kuiskaajalla taisi olla kova flunssa... Muutamankin kerran jostain seinän takaa kuului niistämistä ja aivastelua ja kyllä se vähän häiritsi, jos näyttämöllä on ns. tilanne päällä.

 Pidän kyllä kovasti tämäntyylisistä jutuista, joissa aivot saavat työtä ja huomaa, että minusta ei ainakaan tulisi mitään rikostutkijaa. Sen verran pieleen menivät omat veikkaukseni juonenkulun suhteen, ja hienoahan on se, ettei tarina ollut ennalta-arvattavissa. Nyt kaikki siis kipinkapin Kotkaan katsomaan Pimeää tietä. Onneksi en nähnyt painajaisia ketuista ja pikisilmistä.

 Pimeä tie saa vahvat neljä tähteä ****.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Poliisista päivää! Jarkko Sarjanen, Teemu Koskinen ja Mirka Mylläri

Keisarikunta / Kotkan Kaupunginteatteri

Keisarikunta / Kotkan Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 13.9. 2014, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Pekka Mandart ja Sami Keski-Vähälä

Ohjaus Tommi Kainulainen

Musiikin sovitus ja johto Ari Ismälä

Rooleissa : Eppu Pastinen, Teemu Koskinen, Mikkomarkus Ahtiainen, Osku Haavisto, Jarkko Sarjanen, Nadja Holopainen, Kalle Pylvänäinen, Lise Holmberg, Antti Leskinen, Anne Niilola, Ella Mustajärvi, Tidjan Ba, Kalle Kurikkala, Arttu Huopainen, Joseph Kaiga/Neil Owens, Elina Virtanen, Tommy Larvi ja Henry Holopainen

Orkesteri : Ari Ismälä, Bengt Ingelin, Vesa Kuitunen, Wiljami Salminen, Jonas Mäki ja Jari Sundelin

 Tuli sitten tehtyä uusi aluevaltaus, sillä löysin itseni Kotkan Kaupunginteatterista. Kotkaan minut sai muutamakin asia : Keisarikunta-elokuvan olen nähnyt useammankin kerran ja teatteriversio kiinnosti kovin, etenkin kun mukana oli muutama aiemmin tuttu kasvo. Navigaattorin avulla löysimme tiemme varsin persoonallisesta Kotkan Cumuluksesta teatterille, isäntä nautti Gambinaa ja minä kääretorttua. Salin ovet aukenivat oudon myöhään ja ehti jo käydä pelko persiissä, että onko esitystä lainkaan. Täysi katsomo sai sitten kuulla, että Tidjan Ba on sairastunut ja hänen kohtauksensa tullaan tavalla tai toisella improvisoimaan, ja että esityksessä olisi kenties enemmän jazzia kuin aiemmin. Mielenkiintoista.

(c) Juha Metso

 Tapahtumat sijoittuvat 50-luvun Kotkaan. Rempo (Eppu Pastinen) elää auvoista yhteiseloa kihlattunsa Ailan (Nadja Holopainen) kanssa. Purnukassa on säästössä rahat "Kotkan ensimmäistä kauneussalonkia" varten. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun vanha tuttu Olli (Teemu Koskinen) palaa maailmalta takaisin kotikonnuilleen ja tekee Rempolle ehdotuksen, josta ei voi kieltäytyä. Kaverukset ostavat Fennia-ravintolan, keräävät soittoporukan kasaan ja perustavat paikkaan kunnon mestan, jossa soitto soi ja suu ei kuivu. Aila tietysti pahoittaa moisesta mielensä ja lähtee Helsinkiin tuttunsa luokse. Pian koko Kotka on yhtä Keisarikuntaa, kruunajaisetkin järjestetään ja yleisökin pääsee osallistumaan menoihin. Ravintolassa on mahtava meininki ja se vetää puoleensa magneetin lailla mm. svengaavan musiikin ystäviä, kauniita naisia, meriltä palaavan Heiskasen (Kalle Pylvänäinen), Junnun (Kalle Kurikkala), itse Olavi Virrankin (Tommy Larvi) ja alkoholitarkastajan. Kaikki ei kuitenkaan kestä ikuisesti.

 Ei jää kyllä yhtään epäselväksi, että meininkihän on loistava heti alkutahdeista. Jalkaa vipattaa heti. Liveorkesteri on hauskasti sijoitettu soittamaan laivan kannelta eikä moinen ihmetytä yhtään, moni kohtaus kun tapahtuu satamassa. Musiikki kyllä vie mennessään ja kappaleina kuullaan mm. Minnie The Moocher, It Don´t Mean A Thing (If You Ain´t Got That Swing), Luonnonlapsi sekä Diga Diga Doo. Fenniassa orkesteri soittaa niin energisesti, että lavasteetkin siinä jo heiluvat tahdissa. Vauhdikkaita koreografioita nähdään myös, etenkin kundien letkeä kävelytyyli jäi mukavalla tavalla mieleeni. (Mieheni kokeili heti teatterin pihalla samaa askelkuviota huonolla menestyksellä...) Muutenkin musikaali sisälsi paljon fyysistä kikkailua esim. pianonsoiton ja baaritiskiltäkaatuilun muodossa.

Heiskanen ja Sikin sokin (c) Juha Metso

 Pari suvantokohtaa hiukan haukotutti, mutta muuten esitys soljui vaivattomasti eteen päin Tidjanin poissaolosta huolimatta. Täytyy kyllä sanoa, että kaikki olisi mennyt täydestä läpi, jos ei olisi tiennyt, että yksi puuttuu. Elina Virtanen ja Kalle Kurikkala hoitelivat melkoisen suvereenilla otteella kohtaukset uusiksi, ja muutenkin nämä nuoret tekivät minuun suuren vaikutuksen. Varsin ammattimainen ote jo nyt! Vuosi sitten tykästyin valtavasti Hämeenlinnan Teatterin Pojat-musiikkinäytelmässä mukana olleeseen Eppu Pastiseen ja ilo oli pitkän tauon jälkeen seurata hänen lavameininkiään, jota olikin ehtinyt olla jo kovasti ikävä. Erityisesti mieleeni olivat myös "Kinkku" (Mikkomarkus Ahtiainen), Sikin sokin (Ella Mustajärvi) sekä hauskasti ärrrrrää sorrrtava Heiskanen (Kalle Pylvänäinen). Ajanmukaiset puvut ja kampaukset olivat myös ilo silmälle.

 Kyllä kannatti lähteä Kotkaan asti Hämeenlinnasta! Keisarikunta on oikeaa hyvän mielen teatteria ja varmasti uppoaa mainiosti pikkujoulukansaan tähän aikaan vuodesta. Esitykset jatkuvat vielä keväälläkin, joten silloin ehtii kyllä myös. Linkki teatterin sivuille tässä.

Keisarikunta saa vahvat neljä tähteä ****.

Tätä kirjoittaessani on Helsingissä käynnissä Väkivallankumous. Hieno ja tärkeä asia, jonka idean takaa löytyy tuttuja nimiä...

(näin esityksen kutsuvieraana)

(c) Juha Metso