Pomo! / Riihimäen Teatteri

Pomo! / Riihimäen Teatteri

Ensi-ilta 17.10. 2019, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti Lars von Trier ja Jack McNamara
Suomennos Mika Eirtovaara
Ohjaus Olka Horila
Lavastus-ja valosuunnittelu Janne Teivainen
Äänisuunnittelu Kari Paukola
Pukusuunnittelu Elina Vättö
Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Niko Sahlman

Rooleissa : Ilkka Heiskanen, Antti Peltola, Maija Siljander, Juha-Pekka Mikkola, Janita Juvonen ja Otto Haaparanta (ja välispiikit Jukka Rasila)

Edessä Antti Peltola ja Ilkka Heiskanen

 Riihimäen Teatterissa tuli lähes asuttua viime syksyn ja kevään aikana (koska Täti ja minä) ja "paluu rikospaikalle" tuntui jotenkin hirmuisen haikealta ja vähän vaikealtakin. Oloa ei helpottanut se, että olin edellisiltana ollut Tampereella Juhannustansseissa, saanut aivoni ylikuumenemaan, kotiutunut myöhään yöllä ja nukkunut erittäin levottomasti, pyöräillyt töihin ja takaisin jäätävässä tihkusateessa reikäinen sadeviitta päällä, ottanut parin tunnin päiväunet, kammannut hiukset, vaihtanut hiukan vaatteita ja siitä sitten Riksuun ensi-iltaan. Kuukausi sitten päätin, että yritän ajoittaa kaikki teatterireissut vain vapaapäiville, jotta jäisi riittävästi palautumisaikaa töistä, mutta taas sitä on näemmä lipsuttu hyvistä suunnitelmista. En siis ollut kaikista vastaanottavaisimmassa tilassa perillä. Makoisa porkkanaleivos ja muutama lämmin halaus virkisti mieltäni kovasti!

 Kristo (Ilkka Heiskanen) on työtön näyttelijä, joka on nyt saanut oivallisen keikan Ramin (Antti Peltola) palkkaamana. Keikka on tosin pieni ja muutamalla lauseella kuitattu, mutta rahan takii, rahan takii... Pientä pelkoa on ilmassa siitä, että mies ei malta pysyä käsikirjoituksessa. Kriston pitäisi esittää hetken aikaa firman pomoa, jotta saadaan venäläisten kanssa kauppakirjat valmiiksi ja allekirjoitukset paperiin. Pomo on nääs oikeasti Rami, mutta on vuosikaudet uskotellut alaisilleen, että pomo asuu Amerikassa ja hän on vain tavallinen kollega. Hyvin pidetty kollega kuitenkin, mutta pomolla on pomon valtuudet ja pomo "Seppo" on meilitse kirjoitellut kaikenlaista ja jokaisella alaisella on oma versionsa paikan johtajasta. Aika sekavaa, eikö?

 Paikalle astelee jäätävänviileä rouva Makarova (Maija Siljander) kera tulkkinsa (Juha-Pekka Mikkola) ja kaikki menee ketuilleen heti alkulauseessa. Kristolle tulee vähän pitempi pesti pomona, ja siinä ohessa muuttuu aika moni asia, kun tutustuu työntekijöihin vähän pintaa syvemmältä. Monenlaista käännettä on siis luvassa ja löytyipä sieltä sisäinen Hellaakoskikin (tosin Ilkka Heiskasen tuntien en ollut ihan varma siitä, että kuuluiko tämä käsikirjoitukseen).

 Kuten sanottu, en ollut ihan skarpeimmillani joten kokemukseni jäi tällä kertaa hiukan laimeaksi ja ajatukseni lähtivät hortoilemaan usein muille urille ja kotiin peiton alle. Tuntui siltä, että paikoitellen itse esitys oli vähän vielä vaiheessa. Rytmiä myöten moni asia loksahtelee varmasti kohdilleen muutaman esityskerran jälkeen. Ilkka Heiskanen-Antti Peltola oli kyllä mainio parivaljakko ja tarjoilivat toisilleen hyviä syöttöjä tämän tästä. Elastista menoa tarjosi etenkin Peltola, ja muutenkin on aina tervetullutta vaihtelua nähdä lavalla niin vanhempia konkareita kuin nuorempaa tekijäpolvea. Nyt porukassa oli myös pari tyyppiä Riihimäen Nuorisoteatterista (Janita Juvonen ja Otto Haaparanta) ja hyvinhän nuoret joukkoon sopivat. Eniten minua kuitenkin viihdytti asua myöten tulkki käännöksineen, ja kovasti pidin säleverhojen monipuolisesta käytöstä. Ihmettelin kyllä sitä, miksi Jukka Rasila hoiti spiikit, kun yhtä hyvin olisi äänessä voinut olla Ilkka Heiskanen.

Tulkki vauhdissa

 Riihimäen lisäksi Pomo! on mahdollista nähdä myös Aleksanterin teatterissa Helsingissä. Ei muuta kuin pikkujouluja viettämään firman ja pomon piikkiin!

 Taidan olla vaipumassa hiljalleen talvihorrokseen. Onneksi kalenterissa ei ole hirveästi menoja luvassa, ei ainakaan työpäivän päätteeksi. Jos nyt vihdoin oppisi...

Esityskuvat (c) Aki Loponen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Riihimäen Teatteri!)

Haastattelussa Antti Peltola

Antti Peltolan tapasin syyskuun loppupuolella 2018 Café Artistissa Helsingissä. Samana iltana oli Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä ensi-illassa ”Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti” ja Antilla siinä rengin rooli, joten tuli vähän järjestettyä ensi-iltajännitykseen muuta ohjelmaa…

Vuonna 1988 syntynyt Antti on horoskoopiltaan oinas. ”Kotoisin oon Miehikkälästä Kaakonkulmalta, pienestä kylästä Kymenlaaksossa. Ala-asteen kävin parin kilometrin päässä kotoani Suur-Miehikkälän kylässä, yläasteen kävin Miehikkälän keskustassa 15 km:n päässä ja ammattilukion kävin Haminassa, jolloin koulumatka tuplaantui. 30 km bussissa mennen tullen, ja bussi kierteli vielä kaikki pitäjät läpi. Armeijan kävin Vekaranjärvellä, jolloin olin jo muuttanut Haminaan, jossa asuin kuusi vuotta ja sen jälkeen oon muuttanut tänne Helsinkiin.”

Antti Peltola (c) Jaana Valjanen 

 Mitä teet vapaa-ajallasi? ”No tällä hetkellä yksi vapaa-ajanviettotapani on frisbeegolf, se on koukuttava laji. Nuorempana harrastin paljon urheilua muun muassa yleisurheilua, jalkapalloa ja jääkiekkoa lähinnä omaksi huviksi. Työajat on mitä on, enkä mä oo mikään aamuihminen, joten Zoomin jääkiekkoharkat aamulla puoli kasilta ei olen oikein ainakaan vielä iskenyt… Kyllä mä siellä kävin muutamia kertoja ja vakaa aikomukseni olisi jatkaa. Pitääkö tähän keksiä nyt joku muukin harrastus? Olisko mökkeily?” Antti naurahtaa.

Mitenkäs soittotaito? ”Kitaraa osasin näppäillä muutamia sointuja ja otin asiakseni opetella soittamaan paremmin. Johnny Cashin ”Hurt” onnistuu nyt jollain tavalla. Olenko soittanut lavalla tai näytellyt soittavani? Enpä kyllä ole … paitsi olenpas! Lahteen tehtiin muutama vuosi sitten Sleepy Sleepers -musikaali ”Kuka, mitä, häh?” ja olin siinä rumpali-Pitkä, yllättäen. Hah, mulla ei muistaakseni ollut rumpuja, mutta hakkasin ilmaa kalikoilla. Ai niin, ja nuorisoteatterissa tehtiin vuonna 2004 ”Populäärimusiikkia Vittulajänkältä”, siinäkin olin rumpali ja soiton piti tarkoituksella mennä niin päin helvettiä kuin vain voi.”

Hetken muistelemme eeppistä Sliippari-musikaalia, olin sitä nimittäin katsomassa eräänkin hääpäiväni kunniaksi…

Mitkä asiat ovat sydäntäsi lähellä? ”Ystävät, perhe, kotiseutu, maaseutu, teatteri, musiikin kuuntelu, urheilu”

Mitkä ovat sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? Entä onko sinulla jotain erityistaitoja? ”Mulla on kyky innostua, ja löydän joka jutusta itselleni ns. liekin. Mielestäni se on hyvin tärkeä ominaisuus näyttelijälle. Rytmitaju näyttämöllä on mun vahvuuteni myös. Mä oon erikoisen kokoinen ihminen, pitkä ja laiha. Se on myös jollain tavalla valttini. TeaKissa opin kantamaan tätä runkoa, olemaan siitä ylpeä ja käyttämään pituuttani (198cm) hyödyksi. Oon myös hyvä leikkaamaan tunnetilasta tai rytmistä toiseen.”

Entäs ne erityistaidot? ”Tätä on kysytty ennenkin ja oon tajunnut, että enhän mä osaa mitään erikoista! Saan mä kielen nenääni. Ja osaan ratsastaa hevosella, mutta sitä ei näyttämöllä kauhean usein taida päästä tekemään… Osaan muuten tehdä tosi hyvää munakokkelia!”

Mikä on ollut toistaiseksi haastavin työsi? ”Ensimmäisenä tulee mieleeni tämä tuorein juttu eli Puntila, jossa haastavuus riippuu aika monestakin tekijästä. Ohjaaja on haastanut työryhmää kunnolla, ja niin pitääkin. Lisäksi on aika kuumottavaa hypätä Martti Suosalon saappaisiin, hän teki saman roolin 17v sitten. Toinen haastava homma liittyy harrastajateatteriaikoihin Haminan Teatteriin. Alkuun olin paljon komediarooleissa. Vuonna 2012 tehtiin Hercule Poirotia ja olin siinä tosi kylmäkiskoisen kaverin roolissa, ei mitään koomisuutta ja en ollut sellaista aiemmin tehnyt. Tuntui aluksi siltä, että tästä ei tule yhtään mitään! Vaikka olinkin aina halunnut tehdä vähän toisenlaisia rooleja, ensimmäinen kerta tuntui kovalta paikalta silti. Olin aika ahdistunut koko projektin ajan. Hyvin se kuitenkin meni”, muistelee Antti.

Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti (c) Tapio Vanhatalo, HKT 

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei ole. Äitini on kuulemma joskus ollut harrastajateatterissa ja isoisäni on ollut mieskuorossa, mutta siinä ne sitten onkin.”

Miten sinä sitten päädyit teatterin pariin? ”Olin 8-vuotias ja ala-asteemme täytti sata vuotta, ja juhlat oli tuloillaan. Olin improvisoinut jotain junajuttua kaverini Maken kanssa äidinkielentunnilla ja yllättäen siitä tulikin esitys. Opettajamme pyysi meidät juhlaan esiintymään. Ei siinä meidän jutussa ollut mitään järkeä. Juttu oli kuitenkin hauska ja ihmiset nauroi kovasti. Aattelin, että tämäpä oli kivaa! Siitä lähtien halusin aina joulunäytelmiin ja vastaaviin mukaan. Neljännellä luokalla osui kohdalle iso rooli, sain olla ”Sheikki Joulumaassa”-näytelmän sheikki. Äitini oli esitystä katsomassa ja vaikuttunut siitä, että olin onnistunut niin hyvin roolissani. Hän oli myöhemmin ottanut selvää, että on olemassa Haminan nuorisoteatteri ja kyseli kiinnostustani. Totta kai mua kiinnosti, mutta olin vielä liian nuori sinne. Lastenteatteri ei mua kiinnostanut, joten odotin kaksi vuotta ja sitten liityin nuorisoteatterin toimintaan mukaan 13-vuotiaana. Siitä kaikki lähti. Ensimmäinen roolini oli Romeon ja Julian Benvolio. Kolme vuotta olin nuorisoteatterissa, jonka jälkeen siirryin Haminan Teatteriin. Pitkä ja hidas on ollut Miehikkälän pojalla tie tähän pisteeseen, mutta koko ajan on menty kuitenkin eteen päin.”

(c) Jaana Valjanen 

”Tuli muuten mieleeni, että koulussa meillä oli loistava opettaja, Heikki Taskinen, ja historian ja uskonnon tunneilla tehtiin ainakin kerran kuussa pieni esitys jostain tietystä aiheesta. Jobin tarina paiseineen on varsinkin jäänyt tuosta mieleeni, olin Jobin roolissa ja sinitarrasta oli tehty paiseita mulle. Loistava taktiikka opettajalla muuten, hyvin jäi jutut mieleen!”

Missä vaiheessa keksit, että tätähän voisi tehdä ammatikseen? ”Kyllä se taisi tulla mieleen sen Populäärimusiikki-proggiksen myötä, mulla oli siinä kolme hyvin erilaista roolia ja ajattelin, että on tämä kyllä mahtavaa touhua. Pidin kesällä valmistujaiset ja nuorisoteatterin ohjaaja Sirpa Sandström piti mulle pienen puheen siellä ja sanoi, että Populäärimusiikissa hän huomasi, että tuosta pojasta taitaa tulla ”tekijä”. Sen proggiksen jälkeen siirryin Haminan Teatteriin, olin myös mukana kesäteatterin toiminnassa ja Teatteri Beowulfissa täällä Helsingissä.”

”Lukion toisella hain TeaKiin, en päässyt jatkoon. Lukion kolmannella hain TeaKiin, en päässyt jatkoon. Ajattelin jo, että pitäkää tunkkinne ja kyllä jotenkin aion unelmani toteuttaa. Olin myyjänä Kotkassa Expertillä viitisen vuotta ja Kouvolassa Laakkosella autokaupassa, siellä oli paremmat työajat teatteriharrastuksen kannalta. Pidin kyllä myyjän hommista. Pari vuotta meni siellä. Haminan Teatteriin tehtiin vuonna 2012 Tartuffe ja sain siitä nimiroolin, ja se taisi olla käännekohta. Todella iso ja kantava rooli, joka meni todella hyvin. Kuusi vuotta olin pitänyt taukoa TeaK-hakemisessa ja päätin, että kerran vielä. Pääsin sisään 2013 ja valmistuin nyt tänä keväänä.”

Mikä olisi kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se oli nimeltään ”Saunailta – Miten valmiiksi tullaan” ja käsitteli tämän alan henkistä jaksamista ja hyvinvointia. Haastattelumuotoon tehty työ, jossa haastattelen itse itseäni, en tosin Antti Peltolaa vaan hahmoa. Maisterivuoteni meni hyvin pitkälti töiden merkeissä ja taiteelliseksi lopputyökseni katsottiin HKT:n ”Palkkamurhaajan painajainen” vähän jälkikäteen, jotta mahdollistettiin valmistumiseni.”

Kuka oli ns. kumminäyttelijäsi? ”Petteri Summanen! Tykästyin häneen valtavasti Isänmaan toivot-sarjassa ja etenkin Studio Julmahuvissa, jotenkin iski se palo ja näyttelijänlaatu tajuntaani, ja hänhän on Lappeenrannasta, eli vähän samoilta kulmilta kuin minä. Hän tuntui selkeältä valinnalta, enkä ole kyllä katunut valintaani yhtään. Hän on ollut hyvä kummi.”

Miksi teatteri? Miksi halusit juuri näyttelijäksi? ”Lavalla tuntee tehneensä jotain todella tärkeää, kun on työllään saanut aikaan katsojissa tunteita – mitä tahansa tunteita. Jokainen on oppinut jotain, joko itsestään tai maailmasta. Se on mahtava fiilis. Teatteri on mulle myös tapa purkaa omia paineitani. Joku menee hakkaamaan nyrkkeilysäkkiä tunniksi, mä menen harjoituksiin neljäksi tunniksi ja koko muu maailma unohtuu. Se on hieno tunne, ja koen sen etuoikeutena. Mikään muu asia ei ole mulle saanut samaa aikaan.”

Onko sinua kiinnostanut mikään muu ala? ”Tämä on ollut kyllä aika selkeä juttu, mutta kyllä mua joskus kiinnosti myös ala-asteen luokanopettajan ammatti.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut? ”Oon huomannut sen, että positiivisuus tuottaa positiivisuutta. Mä oon ollut vähän sellainen, että jään vellomaan syvälle ja saatan tehdä pienestä ongelmasta turhan ison. Kun näkee maailmassa ja elämässä valoisia puolia, heti alkaa tapahtua hyviä asioita. Tämä pätee niin teatteriin kuin elämään yleensä.”

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai olet ihaillut kauemmin? ”Mä oon Turhapuro-sukupolvea ja kyllä Vesku Loiri on ollut mun lempparini pitkään. Pentti Siimes myös. Muilta aloilta? Hmmm, Mika Häkkinen oli mun sankarini muinoin. Ville Peltonen. Janne Ahonen. Aki Parviainen ja muut keihäsmiehet. Nuorempana heitin keihästä ja selostin samalla tyyliin ”Parviainen heittäää”. Mulla oli useampia keihäitä, testasin niillä tuloksia ja nimesin keihäät sen ajan heittäjien mukaan. Formularataa oli matolla ja hyppytornia, viisikymmentä paperista tehtyä mäkihyppääjää ja kaikki leiskauttivat selostuksen kera vuorollaan. Kerran järjestin mestaruuskisat huoneessani, olin tehnyt mainosjulisteenkin ja loppupeleissä en päästänytkään äitiäni katsomaan, kun alkoi ujostuttaa. Hän kuunteli kisat sitten oven vieressä, kun hyppymaailma vei meikäläisen mukanaan ja unohdin kokonaan, että joku saattaa kuunnella ihan vieressä. Mukava muisto!”

Palkkamurhaajan painajainen (c) Mirka Kleemola, HKT

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Christoph Waltz, Tom Hardy, Meryl Streep, Heath Ledger, Steve McQueen, Hannu-Pekka Björkman, Leena Uotila (joka istui äsken viereisessä pöydässä ja hänen kanssaan olen päässyt tekemäänkin). Muidenkin jo hyväksihavaittujen tyyppien kanssa olisi kiva tehdä töitä lisää, kuten kurssikaverini Jarno Hyökyvaaran kanssa.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Ehdottomasti haluaisin laulaa jonkun taitavan laulajan kanssa sen Nick Caven ja Kylie Minoguen ”Where The Wild Roses Grow”. Upea, riipaisevan hieno kappale. Kaija Koon kanssa!”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Haminan Teatterissa ja Haminan Kesäteatterissa, Teatteri Beowulfissa, TeaKin jutuissa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Rauman Kesäteatterissa ja Oulun Kesäteatterissa… Se Sliippari-juttu oli Lahden Sibeliustalossa. Monologini kanssa oon ollut useammassakin paikassa ympäri Suomea.”

Mainitse muutama roolityö tai koko proggis, joka on ollut jollain tavalla itsellesi tärkeä. ”Tartuffe teki käänteen harrastuksesta ammattilaisuuteen mun päässäni, tajusin että nyt aika on kypsä. Tajusin nauttivani ison roolin tuomasta haasteesta. HKT:n ”Komisario Palmun erehdys” oli ensimmäinen ison teatterin juttuni ja se antoi mahdollisuuden saada ns. vähän jalkaa oven väliin. Aimo Rykämön rooli oli mulla siinä. Koulussa tehtiin tanssiteos nimeltään ”Nevermaindmäppi” ja siinä oli mukana tanssia ja laulua. Erittäin hyvä opetus keskeneräisyyden sietämisestä. Se oli kyllä mulle haastavin juttu tehdä niin fyysisesti, teknisesti kuin henkisestikin.”

Tartuffe (c) Joel Elstelä 

Mitä on sinun mielestäsi ”teatterin taika”? ”Mulle se taika on sitä, että menen teatteriin enkä koskaan tiedä, mitä tulee illan aikana tapahtumaan. Valot himmenee, katsomo hiljenee ja kaikki tapahtuu siinä ja nyt. Pientä jännitystä on ilmassa, mitä tahansa voi tapahtua.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Toiset ihmiset, urheilu, mökkimiljöö, saunominen yksin. Joskus tietynlainen taide puhuttelee ja saa ajatukset liitämään.”

Podetko ramppikuumetta? Et ainakaan näin muutama tunti ennen ensi-iltaa näytä kovasti jännittävän… ”Aiemmin jännitin älyttömän paljon, ravasin ees ja taas. Jännityksen taso riippuu tietenkin jutusta. Ennen monologini ensi-iltaa olin aivan paskana, olin hullu vielä vienyt sen kotikyläni seurantalolle! Ikinä ei oo jännittänyt niin paljon! Nyt oon jo oppinut käsittelemään jännitystä, ainahan on sellaista pientä kihelmöintiä ja eilen alkoi jännittää hyvällä tavalla tämä päivä. Tämä haastattelukin, kyllä. Uusi tilanne aina vähän jänskättää. Se kuuluu asiaan. Kuvaustilanteet ja kameran edessä näytteleminen jännittää nykyään teatteria enemmän, sitä en ole tehnyt niin paljon.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet aina ennen esitystä? ”Hmmm, päivät on niin erilaisia! Nyt Puntilassa mulla on maskiaika aina samaan aikaan. Ensin laitetaan mikki ja tukka, ja sen jälkeen menen syömään ja sitten maskiin. Nyt kolmena päivänä portaissa on sama henkilö tullut tismalleen samaan aikaan mua vastaan… Äkkiä sitä rutiinit muodostuvat, mutta jutun mukaan ne vaihtelevat. Joskus käyn lenkillä, joskus hypin ja pompin, ja yritän saada itseni lämmiteltyä. Paikallani mä en oo, koko ajan liikun jollain tavalla. Siten pysyn lämpimänä ja skarppina.”

Kerro joku legendaarinen sähläys. ”Kerron parikin. Menin kahden päivän varoitusajalla paikkaushommiin Figaron rooliin Teatteri Beowulfin Sevillan parturiin koko kaudeksi. No, meillä oli Kinnusen Paavon kanssa siinä yksi kisailukohtaus, jossa muun muuassa touhuttiin jotakin tanssin tapaista ja heilutellaan jalkoja. Kerran sitten jalastani lensi kenkä kauhealla vauhdilla suoraan päin eturivin mummon kasvoja. Olin ihan kauhuissani ja Paavo putosi totaalisesti. Muakin alkoi naurattaa, ja tilanne oli hirveä. Me vaan nauretaan, vaikka toinen on saanut kengästä päähänsä! Kävin hakemassa kenkäni takaisin ja saatiin homma jatkumaan. Käytiin Paavon kanssa kyllä pyytämässä myöhemmin anteeksi, ensinnäkin sitä kenkää ja toiseksi sitä, että nauroimme tilanteelle.”

Ne kengät Sevillan parturista ... (c) Joel Elstelä 

”Toinen tarina liittyy monologini ensi-iltaan ja sinne kotikyläni seurantalolle. Jännitti älyttömän paljon, ja tuttuni oli kuiskaajana, koska harjoituksissa mukana ollut kuiskaaja ei päässytkään paikalle. Hän näki käsikirjoituksen samana päivänä ensimmäistä kertaa… Esitystä ei ollut ehtinyt kulua kuin muutama minuutti, kun tipahdin tekstistä ulos täysin. Kävin takana juomassa vettä, tulin hitaasti takaisin ja kysyin vaivihkaa kuiskaajalta, että mitä mun pitää sanoa seuraavaksi. Hän oli naama valkoisena eikä hänelläkään ollut mitään hajua siitä, missä ollaan menossa! ”Sano nyt jotain!” Tuntui ikuisuudelta se hetki. Puoli minuuttia siinä varmaan meni kokonaisuudessaan ihan sumussa. Tuttuni heitti sitten jotain, sain siitä kiinni ja homma jatkui niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Ekana tuli mieleen lapsuuden kesät, jolloin parhaimpana päivänä käytiin yksitoista kertaa uimassa. 800 metriä oli kotipihalta rantaan, pyörällä äkkiä sinne ja takaisin. Oli lämmin kesä. Rentoa elämää, ei huolta huomisesta.”

Tulevia rooleja? ”Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti tulossa tuossa reilun parin tunnin kuluttua! Nyt alkoi vähän jännittää. Kaikenlaisia virityksiä on ilmassa, niistä ei vielä enempää. ”Jari ja Kari”-sarjassa oon mukana parissa jaksossa.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Tätä kun oppisi toteuttamaankin… Äitini sanoi mulle (ja mummo oli sanonut äidilleni), että murehtimalla et voi poistaa huomisen murheita, mutta voit kadottaa tämän päivän ilot. Sitten mulla on yksi toinenkin loistava motto, mutta oon unohtanut sen. Hahah!”

Palmu ja Aimo Rykämö (c) Henrik Schütt, HKT 

Mitä haluaisit sanoa nuorelle itsellesi? Terveisiä täältä nykyajasta? ”Malta! Älä hätäile. Asioilla on tapana järjestyä.”

Osaatko imitoida ketään? ”En varsinaisesti. Pienenä viihdytin perhettäni Hjallis Harkimolla ja Tarja Halosella, en tosin tiedä kuinka hyvin niissä onnistuin. Yritystä oli ainakin.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Olisi siistiä olla Spiderman ja liidellä seittien varassa pitkin kaupunkia. Tästä pääsisi kätevästi Töölönlahden ylitse kaupunginteatterillekin. Kulkeminen olisi nopeaa. Ja maskin allahan hän on aikamoinen herkkäsielu kuitenkin.”

Entä jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi supervoimasi ja hahmon nimi? ”Mä olisin sellainen, joka napin avulla muuttuisi jättiläiseksi. Ei siis mitään varsinaista supersankariasua, mutta nappi. Jonka voisi siis syödä. Taskussa olisi rasiallinen nappeja, ja toisessa taskussa sellaisia, joilla palautuisi takaisin normaalikokoiseksi. Olisi niiiiin iso jättiläinen, että voisi yhdellä harppauksella mennä Keski-Suomeen. Sit vaan nostaisi pahiksen pois tilanteesta ja tiputtaisi sen Päijänteeseen. Tän hahmon nimi olisi GigaMan.”

Tirskumista puolin ja toisin.

GigaManin kanssa yhteiskuvaa... 198cm ja 155cm :) 

Jos ihminen menisi talviunille syksyllä ja heräisi keväällä, mitä ottaisit mukaan talvipesääsi? ”Viltin ja villasukat. Niiden avulla tulisi uni nopeasti uudestaan, jos satun heräämään. Ruuaksi ottaisin kaiken varalta piripiri-täytteisiä oliiveja ja juomaksi vettä.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Haluaisin mennä katsomaan ainakin Villin lännen meininkejä, että millaista se meno oikeasti oli. Jollain tavalla kiinnostaa myös se, millä ihmeen konstilla Hitler sai kansanjoukot hurmioon. Sitä menoa ei kyllä olisi hauska seurata vierestä, mutta mielenkiinnosta menisin. Antiikin Roomaan menisin myös, gladiaattoritaistelut ja muut. Haluaisin myös mennä johonkin sellaiseen paikkaan ja hetkeen, joka on jäänyt mysteeriksi. Ei ole esimerkiksi täyttä varmuutta siitä, mitä Bodom-järvellä tapahtui. Menisin aikakoneella paikalle ja olisin sitten ainut, joka tietäisi murhaajan hänen itsensä lisäksi...”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin teatteriesitys, millainen se olisi? ”Apua! Siinä olisi aika paljon komediallisia osia ja niistä vahvoilla leikkauksilla synkkiin hetkiin. Teemana voisi olla pienuudesta ja vaatimattomuudesta kasvaminen. Jaakko Ohtonen voisi esittää mua!”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Kävelen rautatieasemalle, hyppään metroon, jään Hakaniemessä pois ja kävelen kaupunginteatterille. Käyn ostamassa kahviosta kupin kahvia ja kävelen maskituoliin, jonka jälkeen käyn syömässä ja menen toiseen maskituoliin, ja siitä hiljalleen lavalle jo pyörimään.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Ihana

Mistä sanasta pidät vähiten? - Masuasukki

Mikä sytyttää sinut? - Urheilu

Mikä sammuttaa intohimosi? - Halveksiminen

Suosikkikirosanasi? - Perkele

Mitä ääntä rakastat? - Hento tuuli

Mitä ääntä inhoat? - Liitu pitkin taulua

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Hävittäjälentäjä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Kaivostyöntekijä

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Eiks se menny ihan kivasti?

Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti / Helsingin Kaupunginteatteri

Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti / Helsingin Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 20.9. 2018, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Teksti Bertolt Brecht ja Hella Wuolijoki
Suomennos Elvi Sinervo
Ohjaus Kari Heiskanen
Sävellys Arttu Takalo
Koreografia Johanna Elovaara
Lavastus Markku Hakuri
Puvut Tiina Kaukanen
Valosuunnittelu Mika Ijäs
Äänisuunnittelu Eradj Nazimov
Naamiointi ja kampaukset Maija Sillanpää

Rooleissa : Pertti Sveholm, Anna-Riikka Rajanen, Antti Peltola, Antti Timonen, Matti Olavi Ranin, Eero Saarinen, Kari Mattila, Helena Haaranen, Leenamari Unho, Kaisa Torkkel, Sanna Saarijärvi, Kirsi Karlenius, Unto Nuora, Juha Jokela, Mikko Paloniemi, Eero Saarinen, Kai Lähdesmäki, Laura Alajääski, Raili Raitala, Jyrki Kasper ja muusikkona Arttu Takalo/Mongo Aaltonen

 Mitäköhän tästä nyt sanoisi... Olin heilunut koko päivän pitkin Helsinkiä ja taistellut risan sateenvarjoni kanssa jatkuvaa vesisadetta vastaan ja kun viimein pääsin Kaupunginteatterille, alkoi jo vähän väsy painamaan. Oli ihanaa vihdoinkin istua lämpimässä paikallaan ja se sitten hiukan kostautui, eli en jaksanut ihan täysillä keskittyä itse esitykseen. Jotain nyt kuitenkin jäi mieleeni, muutama sananen lienee siis paikallaan.

 Herra Puntila (Pertti Sveholm pääsee roolissa irrottelemaan kunnolla) on humalassa joviaali kaveri, naistenmies ja rehti työnantaja, mutta auta armias kun pää selviää niin johan on ilkeä ihminen! Kaikki kännissä tehdyt lupaukset sun muut ovat painuneet unholaan, ja mies kohtelee ihan kaikkia ala-arvoisesti. Ikävää vallankäyttöä! Tätä teutarointia saamme seurata sen 2,5h ja muu porukka melskaa ympärillä minkä ehtii. Ainoa rauhaksiin kulkeva taitaa olla Puntilan autonkuljettaja Matti (Antti Peltola), joka joutuu/ajautuu erinäisiin tilanteisiin isännän ailahdusten mukaan ja käyttää vähän tilaisuuksia hyväkseenkin mm. Puntilan Eeva-tyttären (varsin pirtsakka ja upeaääninen Anna-Riikka Rajanen) suhteen.

Eeva ja Matti 

 Tavoistani poiketen olin ennakkoon lukenut muutamia arvosteluja ja odotin todella absurdia ja överiä menoa. Kierroksia olisi voinut olla vielä enemmän ja sitä, että olisi mennyt liikkeen ynnä muun osalta vielä enemmän ronskisti yli. Pidin siitä, että näyttämö oli auki, ei ollut selkeitä rajoja ja kaikki takaseinätkin näkyvissä, näyttämömiehiä myöten. Suorastaan rakastin naisten värikylläisiä mekkoja ja erilaisia kuoseja. Jotain outoa viehätystä oli myös liikekielessä. Tuli siinä ala-ja yläasteen liikuntatunnitkin mieleeni, kun porukka veti synkassa pitkiä loikkia ja väliin tanssia hyppelehti Unto Nuoran johdolla. Erikseen pitää mainita lähetystösihteeri Eino Silakan (Antti Timonen) tanssahtelu.

Lähetystösihteeri näyttää mallia 

 Hämeenlinnalaisena voin lopusta todeta, että kannattaa nykyajan puntiloiden ja mattien jatkossakin rakentaa Hattelmalanharjunsa ihan sinne kotosalle. Ei ole nimittäin mitenkään häävit maisemat sieltä nykyään...

 Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo

(Näin esityksen ilmaisella medialipulla, kiitos HKT!)

Palkkamurhaajan painajainen / Helsingin Kaupunginteatteri

Palkkamurhaajan painajainen / Helsingin Kaupunginteatteri, Arena-näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 6.9. 2017, kesto noin 1h 30min (väliaikoineen)

Teksti Francis Veber
Suomennos Reita Lounatvuori
Ohjaus Mika Eirtovaara
Lavastus Peter Ahlqvist
Puvut Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Äänisuunnittelu Mauri Siirala
Naamiointi ja kampaukset Jaana Nykänen

Rooleissa : Santeri Kinnunen, Iikka Forss, Jouko Klemettilä, Antti Peltola, Sanna Saarijärvi ja Sauli Suonpää

Ralph ja Frank 

 Vuosi sitten keväällä minun piti mennä oikein Lontooseen katsomaan farssia nimeltään "The Painkiller", päärooleissa Kenneth Branagh ja Rob Brydon. Ostin lipunkin, ja sitten myöhemmin silmät ristissä keskellä yötä lentoja ostelemaan. Kaikki ok klik juu en tarvitse peruutusmahdollisuutta klik maksa ja varmista klik. Ja sen jälkeen huomasin ostaneeni menomatkalle iltapäivälennon, kun piti ostaa aamulento. Lähdin kuitenkin matkaan tietoisena siitä, että minulle jäisi reilu tunti aikaa ehtiä lentokentältä teatteriin. Kuten arvata saattaa, en ehtinyt. Vartista taisi jäädä kiinni. Päätin, etten ikinä enää lähde ulkomaille katsomaan yhtään mitään ja pysyttelen vastedes kotimaassa (tämän jälkeen sössin vielä yhden toisenkin reissun lentojen takia, siitä ei moni edes tiedä eikä tule tietämäänkään...). Varsinainen Teatterikärpäsen painajainen siis, enkä pitkään aikaan halunnut kuulla sanaakaan tästä näytelmästä.

 HKT:n syksyn ohjelmistoa tutkiskellessani tajusin, että vaikuttaapa jotenkin tutulta nyt nämä juonikuviot ja laskin yksi plus kaksi. Haa, sama näytelmä! Veitsi oli otettu haavasta pois kaivelemasta jo aikaa sitten, joten menoksi. Hotellin vierekkäisiin huoneisiin majoittuu sydänsuruissaan rypevä, itsemurhaa hautova valokuvaaja Frank (Iikka Forss) ja palkkamurhaaja Ralph (Santeri Kinnunen), jolla on tähtäimessään hotellia vastapäätä sijaitseva oikeustalo ja sinne myöhemmin tuotava tärkeä todistaja.

 Enempää juonikuvioista ei sitten oikein pystykään kertomaan. Sen voi todeta, että pieleen menee ja huolella molempien äijien hankkeet. Ihan kaksistaan eivät Kinnunen ja Forss pääse koheltamaan, sillä huoneissa lappaa muutakin väkeä : työintoa uhkuva hotellipalvelija (Antti Peltola), Frankin sydänsurujen aiheuttajat vaimo Laura (Sanna Saarijärvi) ja tämän uusi mielitietty Edgar (Jouko Klemettilä) sekä tietysti vielä poliisikin (Sauli Suonpää), joka saa kylmintä kyytiä osakseen. Kunnon slapstick-tyylistä kohkaamista törmäilyineen ja kaatuiluineen, ja siihen päälle vielä ilmeikkäät herrat päärooleissa ja "varsin tylsä ihminen" Iikka Forss, jonka roolihahmolla on päällä jatkuva puheripuli. "Ihmisripuli!!"-tokaisu huvitti kohtalaisesti. Sääliksi kävi Ralphia, kun moista hölinää joutui koko ajan kuuntelemaan ja siinä vielä erinäisten pistosten aiheuttamien liikekuvioiden kanssa yrittää skarpata ja pestinsä hoitaa. Sääliksi kävi myös raasupaasu poliisia, jolla oli kyllä varsin elastinen meininki noin yleensäkin (kuten allaolevasta kuvasta näkyy...)

 Muutamaankin otteeseen tuntui siltä, että kärvähtää taas naurusulake ja takaraivossa tykytti enteellisesti, sen verran poskettomiin kierroksiin etenkin loppupuolella ylletään. Tämä jos mikä on oivallinen valinta pikkujouluporukoille, sillä kestokin on juuri passeli ja vielä ehtii jonnekin syömään, ja siitä vielä tanssiparketille vetelemään samanlaisia muuveja kuin Ralph. Moni on sanonut, että Kinnunen ja Forss ovat tässä liekeissä, ja meno on kyllä sellaista välillä, että vähän pelkää niin käyvän ihan kirjaimellisestikin.

"Nautinnollista iltaa vaan herroille!"

 Olisipa saanut olla teatterikärpäsenä katossa kun tätä on harjoiteltu... Minulla oli ilo olla katsomassa "Näytelmä joka menee pieleen"-sekoilun harjoituksia Tampereen Teatterissa viime syksynä, ja senhän ohjasi Mika Eirtovaara myös. Oli muuten aikamoista repeilyä harkkojen lomassa!

 "Nautinnollista iltaa!"

Esityskuvat (c) Mirka Kleemola

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Helsingin Kaupunginteatteri!)

Komisario Palmun erehdys / Helsingin Kaupunginteatteri

Komisario Palmun erehdys / Helsingin Kaupunginteatteri, Arena-näyttämö

Kantaesitys 24.8. 2016, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Teksti Mika Waltari
Alkuperäinen sovitus ja ohjaus Joel Elstelä
Dramaturgia Raila Leppäkoski
Lavastus Katariina Kirjavainen
Puvut Sari Salmela
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Äänisuunnittelu Mauri Siirala
Naamiointi ja kampaukset Henri Karjalainen ja Taina Tervo

Rooleissa : Mikko Kivinen, Risto Kaskilahti, Iikka Forss, Eero Saarinen, Pekka Huotari, Tom Wentzel, Leena Uotila, Aino Seppo, Jari Pehkonen, Petri Palo, Vappu Nalbantoglu, Kalle Pylvänäinen, Antti Peltola ja Vuokko Hovatta (ja lisäksi Aki Piirainen, Jarmo Talja, Timo Vuoksi, Tytti Nieminen, Timo Härkönen, Heikki Kallunki, Henri Koskela ja Ville Nikku)

 "Komisario Palmun erehdys" kuuluu niihin harvoihin kotimaisiin elokuviin, jonka tiettävästi olen nähnyt enemmän kuin kymmenen kertaa, ja aina se vaan on yhtä hyvä. Pari vuotta sitten istuin joulunpyhinä suklaakonvehtilaatikoiden keskellä sohvalla ja sinnittelin Teeman Palmu-maratonin läpi, ja siinä sokerihumalassa muistan pohtineeni ääneen, että miksi ihmeessä Palmuja ei ole koskaan nähty teatterissa. Taisin tehdä siinä muutaman roolituksenkin, ja asiaa pohdittiin myös somen puolella. Syykin selvisi (Waltarin perikunnan kielto). Nyt sitten puhaltavat uudet tuulet. Ensin "Komisario Palmun erehdys" Helsingin Kaupunginteatterissa, ensi kesänä "Kaasua, Komisario Palmu" Tampereen Komediateatterissa.

Kokki, Virta, Palmu ja eräs valokuva 

Olin varsin yllättynyt siitä, että tuttavapiiristäni (etenkin sosiaalisen median puolelta) löytyi runsain määrin väkeä, joka ei ole koskaan nähnyt tätä elokuvaa, vaikka mahdollisuus toistuu vähintään kerran vuodessa, ellei useamminkin. No, Uunot ja Bonditkin on mahdollista nähdä halutessaan usein, mutta silti en ole katsonut kuin muutaman niistä... Olisikin ollut kiinnostavaa mennä Komisario Pulmua katsomaan niin, että seuralaisella ei olisi ollut minkäänlaista käryä juonesta. Nyt mukana oli herra, jolla on välillä raivostuttavuuteen asti tapana ladella repliikkejä ulkomuistista sieltä sun täältä ja minä yritän arvuutella, mistä on kyse. Itse muistan ulkoa tästä vain lapsena ikuiset traumat aiheuttaneen lauseen "Tämähän maistuu manteliltaaaaaarghhhh!"

Arena-näyttämö ei kuulu esityspaikoista suosikkeihini, koskapa on aikamoinen sumppu, ja varsinkin väliajalla ja poistuttaessa olen saanut pureskella huulta ja laskea kymmeneen siinä jonotellessani. Lauantain iltanäytös oli loppuunmyyty (ja tätä menoa on kohta useampikin näytös, joten kannattaa varata lippu ajoissa) ja olin henkisesti valmistautunut niin väkimassaan kuin siihen, etten jatkuvasti vertailisi näkemääni tuttuun elokuvaan. Näissä liian tutuissa jutuissa kun on vaarana se, että omassa päässä on hyvin vahva mielikuva siitä, millainen kenenkin hahmon kuuluu muka olla ja metsään mennään, jos pitää kynsin hampain kiinni näistä aatoksista. Varttia myöhemmin istun hyvin rentona katsomossa. Perhana vieköön, tämähän toimii! Roolitus on onnistunut mainiosti. Hahmogalleriahan on varsin kiinnostava, ja näyttelijöiden oma persoona tuo oivallista lisämaustetta tyyppeihin.

 Mistä tapahtumat sitten saavat alkunsa? Komisario Palmu (Mikko Kivinen) saa esimieheltään (Tom Wentzel) käskyn lähteä erääseen asuntoon selvittämään oudon tapaturman kulkua. Mukaan apulaisiksi lähtevät nuoremmat herrat Kokki (Risto Kaskilahti) ja Virta (Iikka Forss). Perillä talossa väkeä on kuin pipoa. Edellisiltana kaikki ovat kokoontuneet hämärään illanviettoon ja makaaberin isännän Bruno Rygseckin (Jari Pehkonen) virittämään leikkiin siitä, kuka heistä on saanut aikaan suurimman rikoksen. Samana aamuna Bruno on löytynyt uima-altaastaan kasvot veteen päin, liukastunut ilmeisesti saippuaan ja lyönyt päänsä. Tapaturmako? Palmua tietysti kiinnostaa se, miksi ihmeessä sama porukka on kokoontunut paikalle myös aamulla. Epäilykset heräävät yhden jos toisenkin suhteen, ja nuorella kirkasotsaisella Virralla riittää muistivihkoon kirjoitettavaa urakalla. Myöhemmin tapahtuu toinenkin kuolemantapaus ja siinä sitä riittääkin setvimistä. Välissä tietysti käydään Kämpissä kosteahkolla lounaalla kesken työpäivän, ja Kokki vetäisee ex tempore legendaarisen "Silmät tummat"-kipaleen tietynlaisen käsiliikkeen kera. Pianistikin tipahti penkiltä, en tosin ole ihan varma sitä, kuuluiko se mukaan vai tapahtuiko vahinko.

"Silimät tummat niin kuin syksyinen yöööö"

 Tapahtumia puidaan takaumina, ja tämä saadaan aikaan kätevällä lavastevaihdolla sekä valaistuksen muuntamisella. Hyvin toimiva ratkaisu, ja kaikki takuulla pysyvät kärryillä siitä, missä nyt mennään. Joku asia minua kuitenkin koko ajan mietityttää (ei niinkään häiritse, mutta vaivaa) ja sittenhän se välähtää! Komisario Palmun erehdys ensimmäistä kertaa väreissä! Elokuvahan on mustavalkoinen. Tämä tuntui jotenkin valtavalta oivallukselta kesken näytelmän, ja lisäsi vain nautintoa. Kuten sanottu, roolitus on varsin onnistunut. Erityisen herkullisia hahmoja ovat etenkin hermostunut, ryyppy mielessä heiluva nuoriherra Aimo Rykämö (Antti Peltola), kirjailija ja "kulttuurikriitikko" Laihonen (Kalle Pylvänäinen) sekä Brunon täti Amalia Rygseck kylmäävine puhetyyleineen (Leena Uotila). Alanko vanhemmiten pehmitä, koskapa tykkäsin kovasti myös Vuokko Hovatasta ja Risto Kaskilahdesta, Mikko Kivisestä nyt puhumattakaan! Sopivan äksy Palmu oli hän. Iikka Forssin paljonpuhuvia ilmeitä oli myös hauska seurailla ja olisi kyllä kiintoisaa tietää, piirteleekö Virta vihkoonsa xyz-kaavioita oikeastikin.

Palmu (Mikko Kivinen) ja Aimo Rykämö (Antti Peltola) 

 Jännä juttu. Vaikka elokuvan olen nähnyt useaan kertaan, olin näemmä ihan yhtä pihalla muutaman hahmon motiiveista mahdollisiksi murhaajiksi. Meikäläinen olisi tehnyt komisariona useammankin erehdyksen taatusti. Mikä se komisarion varsinainen erehdys muuten oli? Sitä en ole koskaan hokannut, enkä nytkään. Selittäkää joku fiksumpi. Katsomossa ympärilläni ei näyttänyt olevan yhtään ns. ensikertalaista. Olisi ollut kiehtovaa kuunnella spekulaatioita siitä, kuka on murhaaja. Itse muistin syyllisen hyvin, mutta se ei katsomiskokemusta laimentanut yhtään.

 Unelmani siitä, miten Palmu taipuisi näyttämölle on nyt hienolla tavalla käynyt toteen. Helsingin Kaupunginteatterilla on tässä nyt helmi, joka täyttää takuulla katsomot. Puvustus miellytti silmääni myös, toi tuulahduksen menneestä ajasta ja vieläpä väreineen kaikkineen. Elokuvassa on kuitenkin jotain extraa, minkä vuoksi suosittelisin katsomaan sen ainakin kerran - hienoa ajankuvaa tietyn ajan Helsingistä. Ja aika psykedeelistä musiikkia...

 Nyt on muuten viikon sisällä käyty Helsingissä kaksi kertaa ja molemmissa Kaupunginteatterin esityksissä lavalla on seissyt jättimäinen hahmo, joka nimittelee vierustoveriaan aasiksi! Koetaanko vastaavaa myös Pengerkadulla tulevalla viikolla, se jää nähtäväksi.

Esityskuvat (c) Henrik Schütt

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT.)