Gabriel, tule takaisin! / Hämeenlinnan Teatteri

Gabriel, tule takaisin! / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 5.9. 2019, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Teksti Mika Waltari
Ohjaus Jukka Keinonen
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Jari Vuori
Äänisuunnittelu, musiikin sävellys ja videoprojisoinnit Harri Kuittinen

Rooleissa : Johanna Reilin, Sinikka Salminen, Jane Kääriäinen ja Lasse Sandberg

Osaisitko sinä vastustaa tätä karismaa? 

 Pitkästä aikaa tuli visiteerattua "kotikentällä" ja vähän jälkijunassa. Gabrielin ensi-illan jälkeen oli korviini kantautunut ennenkuulumatonta hehkutusta ja ylistystä näytelmän tiimoilta, joten odotukset olivat sangen korkealla. Olin nähnyt Gabrielista tätä ennen kolme versiota, viimeisin niistä vuosi sitten Kansallisteatterissa. Jännästi sitä hakeutuu katsomaan samaa näytelmää, jossa varsinaiset käänteet eivät enää tulisi yllätyksenä - kiinnostavuus syntyykin sitten itse toteutuksesta.

 Ennen esityksen alkua saimme lueskella esiripusta "henkilökohtaista"-palstan kirjeenvaihtoilmoituksia ja täytyy myöntää, että niitä itsekin mielenkiinnolla lehdistä aina lueskelen. Muutamaan lauseeseen pitäisi tiivistää kovin tärkeitä asioita niin itsestään kuin unelmien seuralaisesta. Mieleeni on jäänyt usein toistunut ilmoitus paikallislehdestämme, jossa "kaunis ja seksikäs insinööri" etsi seuraa, ja yhteydenottoaika oli rajattu yhteen iltapäivän tuntiin. Nyt ei ilmoituksia ole enää näkynyt, eli kai löytyi sitten Se Oikea tai sitten hän luovutti.

 Iäkkäät sisarukset Ulriikka (Johanna Reilin) ja Kristiina (Sinikka Salminen) asustavat samassa talossa ja pyörittävät ohessa pientä paperikauppaa. Talo vaikuttaa aikamoiselta lukaalilta, seinät ovat pullollaan potretteja kenties menneistä sukupolvista ja paraatipaikalla tuijottaa charmantin ja äveriään oloinen isä, jonka perintöä tässä nyt vaalitaan. Saman katon alla asustaa myös Raili (Jane Kääriäinen), edesmenneen sisaren tytär. Raili edustaa kaikin tavoin nuoruutta, elinvoimaisuutta ja railakasta kapinahenkeä - siinä missä sisarista huokuu se, ettei vaan nyt missään tapauksessa maine menisi ja vähän jo reumatismisalvakin saattaa tuoksahtaa nenään. Siskoista vanhempi Ulriikka edustaa sellaista niskavuorelaista jämäkkyyttä ja "jöötä", paksu avainnippu kaulassaan hän vastaa niin taloudesta kuin näemmä nuoremman siskon itsetunnostakin. Kristiina on vähän semmoinen "anteeksi että olen olemassa"-tyyppi ja herkästi siskon tahtoon ja mielentilaan alistuvainen, tuntuu hiukan jopa pelkäävän vahvatahtoista Ulriikkaa. Näyttelijöiden kehonkieltä on valloittavaa seurata! Ilman sanojakin käy hyvin selvästi ilmi, millaisessa asemassa kukin tässä taloudessa on. Raili kyllä härnää tietoisesti minkä ehtii, raivostuttavan fiksunoloinen likka!

Ulriikka, Kristiina ja selin Raili 

 Ja kas, jotain outoa on ilmassa. Kristiinalla olisi tärkeää asiaa kerrottavanaan, kampaajallakin on käyty aiemmin päivällä ja se jo herättää hiukan kysymyksiä. Mistäs nyt tuulee... Käy ilmi, että ihan näillä näppäimillä ovesta astelisi sisään kapteeni Lindström, Gabriel (Lasse Sandberg), johon Kristiina on sattumalta törmännyt Helsingin-reissunsa yhteydessä ja se on ollut rakkautta ensisilmäyksellä. No nyt on maailmankirjat sekaisin, eikä siinä ehditä edes hajusuolaa nuuskimaan kun herra jo pölähtää ovesta sisään takinhelmat liehuen. Mikä pitelemätön charmi ja maailmanmiehen elkeet, vilkkusilmät ja pehmeä ääni onkaan tällä Gabrielilla ja täytyy todeta, että Hämeenlinnan Teatterin kiinnitetyistä miesnäyttelijöistä Lasse on täydellinen valinta tähän rooliin. Gabriel ei ole enää mikään nuori hurmuri vaan elettyä elämää on takana, ja kokemuksen syvällä rintaäänellä mies tietää kyllä mitä haluaa. Rahaa, hitoksiin rahaa tämä mies haluaa. Sitä saadakseen on vedettävä roolia, jossa joutuu vähän vastentahtoisesti suuteloimaan kiihkeästi niin että vastapuolen tekohampaat lonksuvat. Sääli vaan, että pikku Kristiina kuvittelee miehen haluavan kanssaan naimisiin ja ennenkaikkea kypsän, tosin kokemattoman naisen rakkautta. Ulriikkakin lämpenee ja suorastaan sulaa Gabrielin karisman edessä, Raili ainoana tajuaa heti mikä on homman nimi...

"Gabriel" eli Osku ja Raili 

 Onhan tämä nyt herkullista pyöritystä kertakaikkiaan, turhaan ei ole tätä versiota kehuttu! Erityisesti minuun teki vaikutuksen kehonkieli ja äänenkäyttö - miten esimerkiksi Kristiina aina Gabrielille puhuessaan suorastaan nojaa miestä kohti kuin valmiina antautumaan kaikin tavoin, ja toisaalla Raili vaihtaa hienovaraisesti asentoaan ja ilmeitään musiikin rytmin mukaan. Kokonaisvaltaista toimintaa, sano! Ulriikan jämäkäntopakat puheet ja sitten pikkutyttömäinen kihertely viinihiprakassa ja helmat rullalla. Gabrielin lipevät lirkuttelut kielenlipomisineen, ällöttävä kähmijätyyppi ja touhuihinsa jo hiukan leipääntynyt sarjahurmaaja avautumassa menneisyydestään sohvalla. Mukaan on saatu sopivasti thrillerimäisiäkin elementtejä valoilla ja äänimaailmalla, ja kolkko nauru kaikuu pitkään jostain seinien takaa. Se parhaiten nauraa joka viimeksi nauraa...

 Mainiosti rytmitetty toteutus, jota oli nautinnollista seurata. Kovasti nauratti, välillä säälitti ja etenkin viihdytti. Lopussa tuli pari käännettä, joita aiemmissa versioissa en ole havainnut. Kaupunkiprojisoinnitkin toivat mukaan tietynlaista elämää ja vauhtia - vaikka sisarusten talossa tuntuu aika vähän jämähtäneen ja etenee omalla painollaan, ulkopuolella on "paha maailma" kaikkine houkutuksineen ja ansoineen, johon kokemattoman on tuskallisen helppo hairahtua. Kukapa ei haaveilisi kaiken muuttavasta rakkaudesta ja uusista kuvioista, kypsemmälläkin iällä.

Gabriel kertoo maatilasta, Kristiinalla kenties suudelma mielessään

 Kovin lohduttomalta vaikutti sisarten elämä kaiken tämän pyörityksen ja salamarakkauden jälkeen, mutta yhtä kokemusta rikkaampana vaikka muuten köyhempänä... Saavutus sekin, ja taisi sisarten keskinäisissä valta-asetelmissa tapahtua pienoinen muutos. Ainakin uskon ja toivon niin.

" Gabriel, tule takaisin! Minulla on vielä rahaa!"

ps. Erityispointsit oivaltavasta käsiohjelmasta, joka oli samalla sinetöity kirje!

Esityskuvat (c) Tommi Kantanen

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Hiljaiset sillat / Hämeenlinnan Teatteri

Hiljaiset sillat / Hämeenlinnan Teatteri, päänäyttämö

Ensi-ilta 27.2. 2019, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Perustuu Robert James Wallerin romaaniin "The Bridges of Madison County"

Sovitus Sari Niinikoski
Ohjaus Kirsi-Kaisa Sinisalo ja Ilkka Heiskanen
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Jari Vuori
Äänisuunnittelu ja musiikin sävellys Harri Kuittinen

Rooleissa : Sinikka Salminen, Lasse Sandberg, Aleksi Aromaa, Katariina Kuisma-Syrjä, Jarkko Tiainen ja Birgitta Putkonen

 Hiljaisilla silloilla tuntui olevan vähän mutkia matkassaan aluksi. Ensi-iltaa siirrettiin viikolla ja ohjaajakin vaihtui loppumetreillä Sinisalosta Heiskaseksi. Tuntui hyvältä asialta päästä katsomaan esitystä hiukan myöhemmässä vaiheessa, sitten kun se olisi saanut enemmän vahvistusta perustuksiinsa esityskertojen myötä. Minua kehoitettiin ottamaan nessuja mukaan mutta enpä ottanut, koska minut saa kyynelehtimään ihan toisenlaiset asiat kuin "koskettavat nyyhkyjutut". Olen selvinnyt Hiljaiset sillat -elokuvastakin kuivin silmin (päärooleissa muuten Meryl Streep ja Clint Eastwood), joten varmasti selviäisin tästäkin.

Lasse Sandberg ja Sinikka Salminen

 Aikuiset lapset Michael (Aleksi Aromaa) ja Carolyn (Katariina Kuisma-Syrjä) saapuvat lapsuudenkotiinsa maatilalle äitinsä Francescan (Sinikka Salminen) menehtymisen jälkeen. Isä on kuollut jo aiemmin. He löytävät kirjeen sekä valokuvan, jossa äitinsä poseeraa hehkeänä erään lähistöllä sijaitsevan sillan luona. Äitinsä on yllättäen toivonut polttohautausta ja sitä, että hänen tuhkansa siroteltaisiin juuri tuolta sillalta. Kirjeessä hän pyytää lapsiaan lukemaan päiväkirjansa, josta selviäisi kaikki. Michael ei pidä tätä lainkaan hyvänä asiana, ties mitä hirveyksiä päiväkirjasta tulisi paljastumaan. Carolynillä taas silmät syttyvät ja sisäinen romantikko taitaa herätä. Päiväkirja löytyy ja kaunis tarina herää jälleen eloon. Palataan ajassa vuosien taakse...

Aleksi Aromaa ja Katariina Kuisma-Syrjä 

 Francesca olisi jäämässä muutamaksi päiväksi yksin kotiin. Perheen isä Richard (Jarkko Tiainen) ja lapset ovat suuntaamassa maatalousnäyttelyyn. Vihdoinkin vähän omaa aikaa, ei jatkuvaa hälinää. Saisi tehdä kotitöitä omassa rauhassaan ja ehkä olla vaan, ihanaa olisi sekin. Naapurin hösläävä Marge (Birgitta Putkonen) saattaisi omenapiirakoineen päivittäin piipahtaa, mutta siihen on Francesca jo tottunut. Muita vieraita ei olisi odotettavissa. Kukapa tänne kulmille nyt vahingossa tupsahtaisi?

 Vaan kuinkas käy. Sisään astelee yllättäen Robert Kincaid (Lasse Sandberg) kameroineen. Mies on kuvaamassa kiintoisia siltoja National Geographicille ja lähistöllä kuulemma sijaitseva katettu silta olisi oivallinen kuvauskohde, mutta siltaa ei tunnu löytyvän. Ystävällinen Francesca ei vierasta pois aja ja lähtee näyttämään siltaa. Reissun jälkeen mikään ei ole enää ennallaan. Näiden kahden välillä on jotain selittämätöntä kemiaa ja Francesca antaa itselleen luvan rakastua palavasti Robertiin. Onko se tapa, jolla Robert häntä katsoo? Mielenkiintoiset keskustelut? Se, että tuntee vihdoin elävänsä muullakin kuin säästöliekillä? Aviomies ja lapset palaisivat muutaman päivän kuluttua ja kaikki jatkuisi ennallaan? Mikään ei kuitenkaan tämän kohtaamisen jälkeen jatku ennallaan, se on selvä.

 Kiehtovaa karismaa on Lasse Sandbergin Robertissa ääntä myöten, vaan erityisen tyytyväinen olen jälleen kerran Sinikka Salmisen herkkään roolisuoritukseen. Hienovarainen, vähäeleinen muutos hiukan pidättyväisestä perheenäidistä rakkautta hehkuvaksi Naiseksi on upeaa katsottavaa. Erityisesti jäi mieleeni kohtaus, jossa Francesca seisoi ujona hiukan kauempana Robertista, perhosia vatsassa ja hän piteli vasenta kättään vatsansa päällä - ja kädessä kimalteli vihkisormus. Valot osuivat käteen ja sormukseen juuri sopivasti - tarkoituksella vai vahingossa? Kaunis häviävä hetki, jossa yhdistyi paljon asioita.

 Avoimesta lavastuksesta jotenkin tuli mieleeni se, että tilaa on kyllä ympärillä mutta silti jokin selittämätön ahdistaa. Jokin, mistä ei vielä edes tiedä. Kohtaamisen jälkeen koko tila tuntuu vapautumiselta, kun koko sielu ja sydän on auki ja kaikki on mahdollista edes muutaman päivän ajan. Keskellä silta, jota pitkin kulkea toista kohti - myös kuoleman jälkeen. Nyt olemme perillä.

 Selvisinkö kuivin silmin? Selvisin. Tietynlaisen haikeuden se mieleeni jätti kaihertamaan kuitenkin. Onhan tämä nyt kaunis tarina ja hienosti toteutettu. Suosittelen romantiikannälkäisille ja hyvän tarinan ystäville, ja liialliset vertailut leffaan kannattaa unohtaa. Tämä on oma, erityinen versionsa ja varsin onnistunut sellainen.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Kahvi mustana / Hämeenlinnan Teatteri

Kahvi mustana / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 28.9. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Agatha Christie
Suomennos Tuula Nieminen
Sovitus ja ohjaus Olka Horila
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää ja Allu Vienola
Pukusuunnittelu Tiina Joutsen
Valosuunnittelu Veikko Pulli
Äänisuunnittelu ja musiikin sävellys Harri Kuittinen

Rooleissa : Hannu Huuska, Ilkka Heiskanen, Jarkko Tiainen, Aleksi Aromaa, Maiju-Riina Huttunen, Johanna Reilin, Sinikka Salminen, Birgitta Putkonen, Maksim Pavlenko ja Tatu Siivonen

Hercule Poirot (Hannu Huuska) 

 Joskus nuorempana on tullut luettua Agatha Christien kirjoja ja katsottua niistä sovitettuja tv-elokuvia, jostain syystä eivät ole sitten juurikaan napanneet näin "kypsemmällä iällä". Verkkainen kerrontatyyli vai mikä lie syynä siihen, etten ole Poirot-leffojakaan kauheasti nähnyt. Tiedän kyllä millainen (ja etenkin minkänäköinen) heppeli itse Poirot on - ne pienet harmaat aivosolut ja varsinkin ne viikset ovat jääneet mieleeni. Dekkareita ei teatterin lavoilla ole kauheasti aiemmin nähty, tämä "Kahvi mustana" nähdään nyt ensimmäistä kertaa ammattiteatterin esittämänä. Ensi-iltahulinoihin emme töiden takia ehtineet, mutta olimme sitten paikalla heti seuraavassa näytöksessä.

 Keksijä Sir Claud Amoryn (Jarkko Tiainen) kartanossa on väkeä joka lähtöön - niin kuin näissä dekkarimysteereissä usein tuppaa olemaan. Eipä se kovin kiintoisaa olisi, jos joku menisi yksistään privaattivierailulle hulppeaan kartanoon ja toinen paikallaolijoista löytyisi myöhemmin hengettömänä. Olisi helppo arvata, kuka on teon takana. Tai sitten ei! Aina, korostan aina, tulee eteen joku yllättävä käänne ja murhaaja onkin joku, jota ei osannut edes ajatella. No, sir Amory on saanut valmiiksi atomipommin kaavan, mutta senpä onkin joku pöllinyt kassakaapista! Miten törkeä teko! Herra kutsuu kaikki paikallaolijat samaan tilaan ja kertoo, että junalla on ihan kohtsillään saapumassa pari miekkosta tutkimaan katoamisasiaa, mutta tarkempia tutkimuksia ei olisi luvassa, jos kaavan napannut palauttaa sen takaisin pöydälle sillä aikaa kun valot ovat hetken sammuksissa. Huone pimenee (katsojat kyllä näkevät kaikkien salissaolijoiden kirmailevan huoneessa sinne sun tänne, ja kaikki käyvät tietysti vuorollaan pöydän luona).

 Tadaa, valot syttyvät jälleen, oveen koputetaan, Poirot (Hannu Huuska) kävelykeppeineen, viiksineen ja apuri kapteeni Hastingseineen (Ilkka "Nöpö" Heiskanen) astuvat sisään - ja sir Amory löydetään hengettömänä pöytänsä äärestä. Onko hetkeä aiemmin tapahtuneella kahvittelulla osuutta asiaan vai onko herran sydän pettänyt? Poirot saa hommia harmaille aivosoluilleen ja Hasting avustaa parhaansa mukaan, sikälimikäli suinkin ehtii, sillä hänellä on muutakin puuhaa kun pitää kävellä puutarhassa viehättävän Barbara Amoryn (Sinikka Salminen) kanssa jatkuvasti.

Poirot ja Hastings 

 Vähän vaikuttaa siltä, että ihan jokaisella paikallaolijalla on jotain vilunkia mielessään ja kaikilla olisi vuorollaan mahdollisuus vehkeillä milloin mistäkin syystä lääkeputeleiden kanssa. Katsomossa tietysti aivosolut surraavat yhtälailla. Tekikö sen Richard Amory (Aleksi Aromaa), keksinäneron rahapulassa oleva poika? Vai salaperäisiä viestejä lueskeleva Richardin vaimo Lucia (Maiju-Riina Huttunen)? Vai vähän höpsö, mutta tilanteen mukaan skarppaava sir Amoryn iäkäs sisko Caroline (Johanna Reilin)? Vai uskollinen hovimestari Tredwell (Maksim Pavlenko)? Vai luotettava sihteeri Edna (Birgitta Putkonen)? Vai mafiapomolta näyttävä italialainen lääkäri Carelli (Tatu Siivonen)? Vai Hastingsin pauloihinsa heti kättelyssä saanut railakkaanoloinen Barbara?

Lucia, Carelli ja hovimestari 

 Oli kiehtovaa arvailla muiden mukana murhaajaa omassa pienessä mielessään ja kutsuttakoon tätä esitystä nyt sitten myös nimellä "Teatterikärpäsen erehdys", eli pieleen meni kyllä minun arvaukseni! Tunnelma salissa tiivistyi sopivasti ja valoilla, äänillä ja musiikilla korostettiin milloin ketäkin tyyppiä ja saatiin katse siirtymään juuri toivottuun roolihenkilöön. Pidin siitä, että ikkunan takana hiippaili väkeä tämän tästä ja sai taas ajatukset kääntymään toiseen suuntaan. Lavastuksessa tykkäsin etenkin nurkassa piileksivästä karttapallosta.

 Hannu Huuska oli kyllä varsin tyylikäs Poirot, juuri sopivan vähäeleinen ja sopi kyllä mainiosti rooliinsa. Tohtori Carellilla ja kapteeni Hastingsilla oli yksin ja keskenään mahtavaa silmäpeliä. Jotenkin tykkäsin Sinikka Salmisen Barbarasta erityisesti, aina tarvitsee porukassa olla mukana joku räväkämpi irrottelija. Tällä kertaa erityismaininnan saavat Jarkko Tiaisen kolmoisrooli niin sir Amoryna, tohtori Grahamina (mitkä pulisongit!) kuin ylikomisario Jappina (miten hienot viikset!) sekä Aleksi Aromaan tyylillä kannettu slipoveri.

 Lippukassalla voisi olla myynnissä Poirot-viiksiä (tai käsiohjelmassa olisi voinut olla irrotettavat viikset). Mikä olisikaan tyylikkäämpää kuin upea viiksimeri yleisön joukossa, arvostaisin! Kohtahan on Movemberkin.

 Oikein passeli mysteeri pimeneviin iltoihin!

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Tahtien sota / Hämeenlinnan Teatteri

Tahtien sota / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Kantaesitys 1.9. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Heikki Syrjä ja Riku Suokas
Kapellimestari Antti Paranko
Koreografia Markku Nenonen
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Jari Vuori
Äänisuunnittelu Pasi Lehtinen
Videosuunnittelu Veikko Pulli

Rooleissa : Mikko Töyssy, Sami Hintsanen, Katariina Kuisma-Syrjä, Aleksi Aromaa, Sinikka Salminen, Birgitta Putkonen, Maiju-Riina Huttunen, Johanna Reilin, Jarkko Tiainen, Maksim Pavlenko, Pirita Kervinen ja Timo Lindstén

Tanssijat : Maksim Pavlenko, Tanja Kunnari, Heidi Iisalo, Riku Koskinen ja Elias Husgafvel

Bändi : Aleksi Aromaa, Antti Paranko, Lauri Malin ja Kalle Penttilä

 Elokuu vaihtui syyskuuksi kuin varkain, takana oli pari vapaapäivää ja vietin ne Tampereella parin ensi-illan merkeissä. Pientä hyytymistä oli jo ilmassa ja tuskaa siitä, että tätäkö tämä syksy nyt tulee taas olemaan. Töissä käydään välillä ja mitään ei ehdi kirjoittamaan aiemmista jutuista, kun uutta esitystä puskee päälle ja taas on lähdettävä. Tähän ahdinkoon töiden ja suihkun jälkeen kietaisin nopeasti yhden siiderin, joka humahti päähän. Poskia kuumotti vielä saapuessamme teatterille enkä uskaltanut koskea viineihin enkä muihinkaan tarjottaviin, jotta olisin katsomossa skarppina. Tosin musiikkikomediapläjäyksen katsominen "pienissä seitinohuissa" olisi voinut olla vieläkin tajuntaaräjäyttävämpi kokemus!?

 Combo Heikki Syrjä/Riku Suokas on vastuussa Työviksen Vuonna 85-hittimusikaalista ja tässä Tahtien sodassa on siirrytty ajassa vuoteen 1995, jossa meno on vähän toisenlaista kuin mitä minä muistan. Seinäjoen Tangomafia hallitsee tiukalla otteella koko Suomea, lätkän MM-kullasta ei ole tietoakaan sillä tietyt pelaajat olivat jämähtäneet aikoja sitten Roskapankin terassille ja musiikiksi kelpaa vain ja ainoastaan tango ja iskelmä. Kammoksuttu SeiPo vaanii ja vahtii kansan toimintaa, ettei missään vaan rokki raikaa. Toisinkuuntelijoita (heheh mikä ilmaus!) rankaistaan armotta ja Tohtori Randelinin käsittelystä palaa väkeä, jolla päässä ikuinen hittipotpuri pelkkää iskelmää. Tässä vaiheessa mietin, milloinkohan itse olen ollut salaa Randelinin vastaanotolla aivopestävänä.

 Tangomarkkinoilla kuningattareksi on kruunattu Tarjaa Tarjan perään (ja mikäpäs siinä, hieno nimi jota itsekin kannan virallisissa yhteyksissä mukanani nyt entistä suuremmalla ylpeydellä), tangokuninkaiden kohtalo on ollut vähän surkeampi ja on menty ns. hirveen. Sama meininki tuntuu jatkuvan ja uudet skabat ovat tuloillaan, vahvana ennakkosuosikkina itsensä Keisarinnan (Johanna Reilin) tytär Tarja (kas kas mikä nimi, roolissa Maiju-Riina Huttunen). Olisiko tätä koodia mahdollista mitenkään murtaa? Löytyisikö kenties jostain joku nuori sankari, joka pelastaisi Suomen ja joka saisi ajattelemaan/kuuntelemaan toisin? Löytyykö jostain se Voima, jonka avulla voisi muuttaa kaiken?

 Vastarintaliikettä ja maanalaista toimintaa näissä oloissa on tietysti. Rytöpirtissä bändi soittaa Stray Catsia pienellä volyymillä, ettei SeiPo vaan kuule. Bändin kuvankauniista, sanoisinko jopa poikabändimäisen söpöstä solistista Teposta (Aleksi Aromaa) jos saa silmänsä irti, kannattaa katse suunnata soittimiin ja etenkin rumpalin vehkeisiin. Loota Percussion, jestas mikä viritelmä! Rytöpirttiä ja maanalaista toimintaa johtaa Anneli (Katariina Kuisma-Syrjä) ja lattialuukusta pölähtää paikalle kapinahenkinen Hansu (Sinikka Salminen), joka on mm. tottunut kiertämään maata karaoke-emäntänä. Moinen hupi on maassa ankarasti kielletty (mikä on toisaalta ihan hyväkin), vaan jostain on löytynyt vielä karaokevehkeet ja Hansu vetäisee malliksi Eppu Normaalin hitin "Nuori poika".

Anneli (Katariina Kuisma-Syrjä) 

 Rytöpirtin siivooja, nuori Petri (Mikko Töyssy) jää karaokelaitteen kera hetkeksi yksin ja loppu onkin sitten historiaa. Tässä on mahdollinen pelastaja! Vielä pitäisi löytää mystinen hahmo Crazy-Topi Oinonen (Sami Hintsanen), jolla saattaisi olla tietoja Petrin isästä ja jolta saattaisi irrota oppeja ja neuvoja. Teppo ja Petri lähtevät pelottavalle matkalle kohti Akaan Erämaata, jossa Crazy-Topin huhutaan majailevan... Matkalla kuullaan monenlaisia ääniä ja nähdään aavemaisina välähdyksinä kuvia kielletyistä menneiden aikojen staroista. Törmätään myös helsinkiläisiin freelance-jazzmuusikoihin ns. storyvilleihin sekä hillittömiin Kaustisiin; tanhuaviin iloluontoisiin emäntiin.

 Ja onhan muuten näyttävä sisääntulo Crazy-Topi Oinosella! Leopardilegginseihin ja muuhun asiaankuuluvaan sonnustautunut liehuvakutrinen starba vetäisee korkealta ja kovaa mitäs muuta kuin Dion "The Last in Line" ja meikäläisellä tuntuu lentävän paikat hampaista tästä riemusta. Lähemmällä tutkailulla selviää, että Crazy-Topi ei ole ihan entisessä vedossa, käsi vispaa ja hamuaa juotavaa, kasvot elämän ahavoittamat ja lannekaan ei vatkaa vanhaan malliin... CTO suostuu Petrin valmentajaksi ja henkiseksi mentoriksi, Petri kun aikoo osallistua Rytöpirtillä järjestettäviin tangokarsintoihin, vetäistä tangoa, kruunautua kuninkaaksi ja sitten laulaisikin jotain aivan muuta.

The Last in Line 

 Saamme kunnian nähdä ja kuulla oikeaoppista valmentautumista tangolauluun (mm. niele seiväs, muista käsiliike, vibraa loppuun). Myöhemmin saamme nähdä ja varsinkin kokea kaikki kuuluisat "kielletyn tyylin" liikkeet, joista mieleeni jäi etenkin yhdistelmä tupladickinson + ozzy. Hyvä tietää myös se, miten toimitaan jos unohdetaan sanat ja mitä tehdään, jos käännytään selin yleisöön. Tärkeitä elämänohjeita!

Elvis-liike 

 Onhan tämä nyt ... mitenköhän sen sanoisi ... aika mieletöntä! Toisaalta täysin älytöntä, mutta silti hiton hauskaa ja toimivaa. Iskelmä ja rock ottavat yhteen ennenkuulumattomalla tavalla, nähdään mm. biisibattle "Heaven´s on Fire" vs "Ei tämä tyttö lempeä anele". Kerrassaan upeita biisejä mm. Annelin laulama "Tuhkaa" ja tyrmäävän hieno sovitus "Lanka palaa"-biisistä. Bändi soittaa mitä tahansa tyylillä ja taidolla, sehän nyt on selvä. Mikko Töyssy ja Sami Hintsanen kun kunnolla pääsevät revittelemään, ei katsomossa voi muuta kuin naatiskella. Tanssit ja tanssijat toivat mukavaa lisämaustetta, huomioni kiinnittyi etenkin Riku Koskiseen ja toisaalta myös Jarkko Tiaisen hallittuun kokonaisuuteen lyhyine puntteineen.

 Eeppinen sankaritarina, rokkikliseitä, asennetta, viittauksia populaarikulttuuriin ja ajankuvaan, huonoakin huumoria ja täysin yliampuvia hahmoja, näyttäviä asukokonaisuuksia (tangoväen kuteet varsinkin, musta toimii aina), porilaisia, Lemmynkäinen (!!!), Tapio Lasimäki & The Tigercakes, hienoja sovituksia... Hittimusikaalin ainekset! Musiikin ilosanomaa riittää jaettavaksi, ja itsellenihän jäi ainakin kotimatkan ajaksi Tarja Ylitalon hitti korvamadoksi. Kotona soi päässä Lanka palaa.

Kaustiset 

 Jäin kaipaamaan tuulikonetta kitara-ja tukkajumala Antti Parangon kutreja hulmuttelemaan ja ihmettelen myös sitä, miksi teatterin sivuilla kehutaan musiikin kulkevan "Siks oon mä suruisesta Run to the Hillsiin", jos kumpaakaan biisiä ei kuulla? Laidasta laitaan musiikkia kyllä, mutta joku saattaa odottaa juuri näitä. Jälkimmäistä odotin minä, tupladickinsonin kera tai ilman. Vähän jäi kaivelemaan myös se, että tekstissä vilisi mainioita heittoja runsain mitoin ja puolet jo unohdin. Pitää siis mennä uudestaan katsomaan!

 Jännä huomio oli myös se, että kotiuduttuamme katselin kelloa ja totesin, että "Tähän aikaan viikon kuluttua Jyväskylän Hairin ensi-ilta on ohi ja päässäni soi takuulla Let the Sunsine In". Laulelin sitä pätkän ja vasta silloin tajusin, että ei hitto, tämähän on sama kuin Lanka palaa! Kaikkea sitä oppii.

ps. Ensi-illassa oli tietysti tunnelmaa ja bonuksena yleisön joukossa mm. legendaarisen Horsepowerin kaksi jäsentä ja Eppujen Juha Torvinen.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka .fi ! Teatterit yhdestä osoitteesta!

Kuin ensimmäistä päivää / Hämeenlinnan Teatteri

Kuin ensimmäistä päivää / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 10.2. 2018, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Anna Krogerus
Ohjaus Pekka Heikkinen
Lavastussuunnittelu Marko Karvonen
Pukusuunnittelu Elina Vättö
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Koreografia Tanja Kunnari
Nykytanssin ja Tango D´Amoren musiikki Tuula ja Kalle Penttilä

Rooleissa : Katariina Kuisma-Syrjä, Lotta Huitti, Maiju-Riina Huttunen, Matti Leino, Aleksi Aromaa, Maksim Pavlenko, Sinikka Salminen, Birgitta Putkonen, Jarkko Tiainen, Lasse Sandberg, Emppu Jurvanen ja Saimi Penttilä/Sofia Kynsilehto

Ryhmäpotretti 

 Tämän esityksen kanssa ei meinannut olla onni myötä millään, vasta kolmannella varauskerralla onnistui näkeminen. Ensin peruttiin esitys sairastapauksen vuoksi, sitten olin itse kipeänä ja vaikutti jo yhdessä vaiheessa siltä, että tämähän jää näkemättä kokonaan! Toisin kuitenkin kävi. Onneksi.

 "Kuin ensimmäistä päivää" kertoo Lepolan hoitokodin arjesta ja tarkemmin ihmisistä, jotka tavalla tai toisella kohtaavat työn tiimellyksessä ja työvuorojen vaihtuessa. Keskeisimmässä roolissa on Ritva ( Katariina Kuisma-Syrjä), joka on jo 30 vuotta toiminut kutsumusammatissaan, on työssään hyvä ja voisi sanoa, että Ritva on kiltti ihminen. Hän vaihtaa vuoroja jos tarpeeksi kauniisti pyytää, hän on valmis venymään ja tekemään pitkää vuoroa, hän juttelee ja kuuntelee hoitokodin asukkien tarinoita, pitää kädestä ja kampaa hiuksia. On aidosti läsnä. Vaan miten käy kun Ritva alkaa tunnistaa omat rajansa ja opettelee sanomaan "EI"?

 Olen nähnyt tämän näytelmän muutamia vuosia sitten Tampereen Teatterissa, jossa se pyöri pitkään loppuunmyydyille katsomoille. Silloin päällimmäisenä asiana jäi mieleen ikääntyminen ja riittämättömyyden tunne, hoivatyön raskaus ja epätietoisuus tulevaisuudesta. Nyt nousi pintaan vielä uusia asioita - maahanmuuttajien aiempi työkokemus ja sen täydellinen sivuuttaminen, yksinhuoltajan arki huolineen ja rakastumisineen, työn tehokkuusvaatimukset ja painostus ylemmältä taholta ... ja se, että vaikka kaikenlaiset kolotukset ja vaivat painavat ryhtiä kasaan ja askel ei enää nouse niin kuin ennen, silti voi juttu luistaa, ja muistoissa ja ajatuksissa liihottelee vielä se nuori neito tangon pyörteissä vaikkapa itsensä Eino Grönin kanssa. Paljon tärkeitä asioita ja aiheita tässä, enemmän kuin alunperin muistinkaan. Niistä riittää pohdiskeltavaa ihan jokaiselle.

 Vaikka hoivatyön arki ei minulle tuttua olekaan, samat asiat ne vaivaavat mieltä alalla kuin alalla ja miten helposti sitä onkaan lähtenyt oravanpyörään pyörimään, osittain omaa syytään ja siksi että on kiltisti hyväksynyt kaikki asiat, mitään kyseenalaistamatta ja omia rajojaan tunnistamatta. Ritvoja löytyy joka työpaikasta, ja niin löytyy Minnoja ja Seikkuja ja Marojakin.

 Erityisesti jäi mieleeni pieniä hetkiä - valon siivilöityminen ikkunoista kauniisti, Ritva silittämässä hiljaa Unton (Lasse Sandberg) hiuksia ja rauhoittelemassa levotonta mieltä, Adamin (Matti Leino) ja Taimin (Sinikka Salminen) välitön kohtaaminen ja rupattelu vessassa, Maksim Pavlenkon intensiivinen taidepläjäys tanssiesityksen muodossa, Eino Grönin (Aleksi Aromaa) komeaa laulantaa, hoivakodin asukkaiden, iäkkään pariskunnan, jatkuva sanailu ja nälvintäkin. Herkkiä hetkiä ja muistoja, ja hyväntahtoista, lämminhenkistä huumoria.

Ritva, Grönin Eikka ja Taimi tanssaamassa 

 Katariina Kuisma-Syrjä on Ritvan roolissa loistava, sehän on selvä. Lisäksi eniten osui ja upposi Lasse Sandbergin Unto-papparainen, ehkäpä siksi että hän muistutti jotenkin etäisesti edemennyttä pappaani. Käden vapina, hidas töpsyttely sukissa... (Jarkko Tiaisen Toivo-ukkelista taas tuli mieleeni ikääntynyt Tuomas Kyrö...)

 Suosittelen lämmöllä kaikille. Isoja ja pieniä asioita vankalla otteella. Esityksiä on toukokuun alkuun, joten vielä ehtii hyvin katsomaan. Lisätietoja tästä linkistä.

 Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Naisia hermoromahduksen partaalla / Hämeenlinnan Teatteri

Naisia hermoromahduksen partaalla / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Suomen kantaesitys 14.9. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Perustuu Pedro Almodóvarin samannimiseen elokuvaan

Käsikirjoitus Jeffrey Lane
Sävellys ja sanoitus David Yazbek
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Maiju Sallas
Koreografia Jens Walentinsson
Kapellimestari Antti Paranko
Lavastussuunnittelu Eira Lähteinen
Pukusuunnittelu Satu Suutari
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Videosuunnittelu Veikko Pulli

Rooleissa : Sinikka Salminen, Lasse Sandberg, Katariina Kuisma-Syrjä, Matti Leino, Lotta Huitti, Liisa Peltonen, Birgitta Putkonen, Mikko Töyssy, Emppu Jurvanen, Johanna Reilin, Maiju-Riina Huttunen, Petja Lähde, Maksim Pavlenko, Aleksi Aromaa, Miikka J. Anttila/Juha Haanperä ja Kirsi-Kaisa Sinisalo (videolla)

Muusikot : Antti Paranko, Lauri Malin, William Suvanne/Jari Jämsä, Kalle Penttilä, Jussi Seppälä ja Petja Lähde

Pepa (Sinikka Salminen) keskellä lääkärin käsittelyssä

 Varsin miesvoittoinen on ollut tämä teatterivuoteni toistaiseksi (on ollut Tuntematonta sotilasta ja sen Seitsemää veljestä, molempia pariinkin otteeseen), mutta nythän siihen pläjähti kunnon käänne. Naisia hermoromahduksen partaalla -musikaali (ja tulevalla viikolla vielä Pentinkulman naiset, samassa teatterissa sekin)! Sivistin itseäni ennakkoon katsomalla kesällä samannimisen elokuvan, ja siinä rytäkässä opettelin, miten kirjoitetaan Pedro Aldomovarin nimi oikein vai olikos se nyt Almodóvar sittenkin? Tutuksi tuli myös caspatsho elikkäs gazpacho. Leffan nähtyäni olin vielä enemmän sekaisin mitä aiemmin. Tolkutonta pajatusta espanjaksi ja hullunhauskoja käänteitä. Mietin päätäni pudistellen, että millainenkohan musikaali tästä sekoilusta oikein saadaan aikaan!

 Jaa millainen! Täysin sekopäisen överi ja ehkäpä hulluinta menoa, mitä aikoihin on nähty. Ja kaikki tämä positiivisessa mielessä. Käsiohjelmaa yleisölämpiössä tiiraillessani taisin sanoa parikin kertaa ääneen "Ei helvetti minkä näköistä porukkaa", sydän täynnä lämpöä kuitenkin. En tiedä mitä se minusta tai maustani kertoo, mutta saan jotain outoja kicksejä huvittavannäköisistä peruukeista, viiksistä ja pastellisävyisistä miesten housuista. Ehtymätön inspiraationlähteeni näköjään, ja sitä settiä olen suureksi ilokseni saanut kokea viimeaikoina aika paljonkin.

Taksikuskin ja muiden jorausmeiningit 

 Mistäköös tämä musikaali sitten kertoo? No naisista hermoromahduksen partaalla tietysti! Ja vähän miehistäkin. Kaiken alku ja juuri on tapanikansamaisin elkein entréen tekevä näyttelijä Iván (Lasse Sandberg taas oikein elementissään), joka on aiheuttanut pahemmanluokan sydänsuruja kanssanäyttelijätär Pepalle (Sinikka Salminen unelmaroolissaan) eli mennyt ja hylännyt tämän. Ivánilla on toki vaimo Lucia (Katariina Kuisma-Syrjä) ja poikakin, Carlos (Matti Leino, leffassa tässä roolissa nuori Antonio Banderas...), mutta niistä herra ei tunnu piittaavan. Mukana menossa myös Pepan paras ystävä, mallitypykkä Candela (täysin hillitön tapaus Liisa Peltonen) ja tämän nuori, salskea rakastaja Malik (Emppu Jurvanen), joka osoittautuu etsintäkuulutetuksi. No, kuvissa lappaa myös kaikensorttista muuta karvapäätä, eli dubbausohjaaja Hectoria (Aleksi Aromaa, kiitos tästä hahmosta!), pälvikaljuista lääkäriä kaksteholaseineen (Petja Lähde), punkkaria (Miikka J. Anttila) sekä tietysti torttutukkainen taksikuski (Mikko Töyssy), joka sattuu aina sopivasti paikalle silloin, kun pitäisi siirtyä paikasta toiseen. Muutakin porukkaa lavalla pyörii, kaikki omalla omituisella tavallaan enemmän tai vähemmän karikatyyrimäisiä hahmoja. Sketsihahmokisoissa pärjäisi muutamakin...  Ja sitten ne 60-luvun tanssivat miehet pastelliasuissaan, hoh hoh mitä silmäkarkkia!

Lucia ja 60-luvun miehet... 

 Pepa yrittää saada tärkeää viestiä toimitetuksi Ivánille, mutta eipä siitä oikein meinaa tulla mitään, kun kaikki menevät koko ajan ristiin ja rastiin, ja puhelin vastaajineen rikotaan muutamaan otteeseen. Sänky syttyy palamaan, poliisit tekevät ratsioita, välillä kekkuloidaan pakarat paljaina ja välillä sukkiksissa ja riipaistaan mekko päältä useammankin kerran. Pepa valmistaa erinomaista gazpachoaan, johon tällä kertaa lykätään kourallinen Valiumia mausteeksi ja porukkaa lakoaa kesken lauseen ja yksikin estynyt neito Marisa (Lotta Huitti) pääsee vähän irroittelemaan kunnolla.

 Väliajalla kuulen useammankin sanovan, että aika sekavaa. No jos on liuta naisia hermoromahduksen partaalla, niin ihan taatusti on sekavaa! Sehän on selvä. Mutta miten ihanan värikästä ja mehukasta menoa! Väliajan jälkeen meinasin saada hermoromahduksen minäkin, kun takanani istunut mies rapisteli vaikka kuinka kauan jonkun karkkipussin kanssa korvani juuressa (siltä se ainakin kuulosti). Yritin kuitenkin käyttäytyä, vaikka mieleni teki kääntyä, tempaista pussi miehen käsistä ja huutaa kovaa "Johan nyt perkele loppui se rapina!"

Iván, kaikkien naisten unelma? 

 Musiikillisesti on eksoottista menoa ja rytmiä alusta loppuun, bändi on huippuvedossa (kuten aina) ja mahtavaa tässäkin, että ovat näkösällä koko ajan. Kokonaisvaltaista elämystä tukee lavastus projisointeineen sekä valo-ja äänimaailma. Ihan kuin oltaisi ulkomailla oikeastikin. Tanssikuvioista pidin äärettömän paljon. Heti alussa oli nautinnollista menoa, kun väki kiemurteli näyttämön poikki lanteet keinuen useampaan otteeseen. Mikä parkettien partaveitsi muuten Aleksi Aromaasta on kehkeytynyt!

 Sinikka Salminen on kyllä huikea pääroolissa, täydellinen roolisuoritus! Kovasti mieleeni oli myös Liisa Peltosen Candela, Liisa on kyllä mahtava komedienne ja laulu, jossa soitellaan muutama puhelu Pepan vastaajaan on m-i-e-l-e-t-ö-n! Roolisuoritukset kauttaaltaan ovat onnistuneita, ei moitteen sanaa mistään.

Candela soittaa puhelun, Malik ottaa suihkun

 Eka puolisko oli täyttä tykitystä, mutta väliajan jälkeen meno hiukan lässähti ja jäi junnaamaan paikoilleen. Hyvin piti pokka kyllä oikeussalissa tuomareilla, kun yhdestä nuijasta lensi nuppi irti... Keskittymistäni häiritsi se rapiseva karkkipussikin (jonka luulin jo olevan mielikuvitukseni tuotettakin, sillä vieressäni istunut mieheni ei ollut moksiskaan eikä ollut kuullut mitään!).

 Jos kuvailisin tätä musikaalia viinitermein, olisi tämä runsaan hedelmäinen, rönsyilevä, notkea, värikäs. Tanniinisuus vähän tuli läpi loppupuolella, mutta jälkimaku oli antava ja messevä. Korkkaisin toisenkin pullollisen tätä samaa!

 Kaikkineen varsin onnistunut väriläiskä syksyn harmaisiin hetkiin. Varoitus! Saattaa innostaa miehet laulamaan "Blaa bla blaa blaa"-lauluja matalalla äänellä. Toivottavasti innostaa myös kasvattamaan viikset, hankkimaan afroperuukin, ostamaan vaaleansiniset housut ja menemään kansalaisopiston salsaryhmään (voi salsata tanssin tai kastikkeen muodossa, ihan miten vain).

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!) 

Miehiä ja ihmisiä / Hämeenlinnan Teatteri

Miehiä ja ihmisiä / Hämeenlinnan Teatterin Päänäyttämö

Ensi-ilta 27.2. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Perustuu Olli Jalosen samannimiseen romaaniin

Dramatisointi ja ohjaus Hannu Matti Tyhtilä
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni

Rooleissa : Harri Ekonen, Juha Haanperä, Ilkka Heiskanen, Maiju-Riina Huttunen, Katariina Kuisma-Syrjä, Lotta Huitti, Birgitta Putkonen, Sinikka Salminen, Mikko Töyssy, Markus Virtanen ja Mikko Virtanen

 Minulle on käynyt useammankin kerran niin, että olen teatterireissulta kotiuduttuani avannut välittömästi tietokoneen ja kirjoittanut blogiini heti tuoreeltaan, etenkin täällä Hämeenlinnassa nähdyistä esityksistä. Kotikenttäetu. Lauantaina kotiuduin posket innosta hehkuen ja istahdin koneen ääreen, mutten saanut aikaiseksi yhtään mitään. Havahduin monta kertaa tuijottelemasta jonnekin kaukaisuuteen ja tekstiä en saanut aikaiseksi. Mikael Saari lauloi Euroviisuissa "On It Goes". Niin se kuluu, aika. Nyt on jo maanantai, enkä vieläkään tunnu saavan mitään järkevää aikaiseksi.

 Viime vuonna näihin samoihin aikoihin oli "Sibelius - Kohtalonyhteydet" -näytelmän odotettu ensi-ilta. Minua jostain syystä jänskätti niin paljon, että unohdin kokonaan olevani alkuvuoden "tipattomalla" ja menin juomaan lasillisen valkoviiniä! Tälläkin kertaa löysin itseni viinilasi kourassa yleisölämpiöstä. Olin viime vuoden puolella hypistellyt Helsingin rautatieaseman pokkarikaupassa "Miehiä ja ihmisiä"-pokkaria ja miettinyt, että uhka vaiko mahdollisuus. Otin sen mahdollisuutena ja ostin kirjan, luinkin sen. Mietin lukiessani, että miten tämä ja tämä kohtaus mahtaa taipua teatterin lavalle, vai taipuuko ollenkaan. Onko koko kohtausta edes mukana. Mutta kuulkaas, eniten jännitti (tai ei nyt jännitti, vaan "kihelmöitti") se, että lavalla nähtäisiin combo Veljekset Virtanen. Vihdoinkin. Kolme vuotta sitten tekemässäni haastattelussa veljeksistä vanhempi, Mikko, totesi tekemässäni haastattelussa, että unelmiensa vastanäyttelijä olisi velipoika Markus. Että ehkä se päivä joskus koittaa. Tästä muutaman kuukauden kuluttua Markus totesi samassa tilanteessa, että kyllä Mikon kanssa olisi hienoa olla pitkästä aikaa lavalla.

Poika ja isä 

 Ja nyt se päivä sitten koitti. Miehiä, ihmisiä oli katsomon täydeltä. Eletään vuotta 1972. Tarinan päähenkilö on poika nimeltä O (Markus Virtanen), lukion toista luokkaa käyvä aikuisuuden kynnyksellä oleva nuorukainen. Edessä on mahdollisuuksia täynnä oleva kesäloma. Kaikki on auki. Koko maailma ja elämä on auki. Sitten isä (Ilkka Heiskanen) saa sydärin, ties monennenko, ja sitä kautta potkut töistä. Parin käänteen kautta poika saa kesäduunia Lampisen (Juha Haanperä) firmasta ja sitä kautta tutustuu duunareiden meininkeihin. Ja Rekkuun (Mikko Töyssy), joka osaa kaikki maailman sanat ja niiden synonyymit, ja jonka suosikkikirja on John Steinbeckin "Hiiriä ja ihmisiä". Mukana heiluu duunariporukan lisäksi myös paras kaveri Jukka (Mikko Virtanen) ja tämän pikkusisko Karina (Maiju-Riina Huttunen).

Jukka, O ja Karina 

 70-luvun musiikkia. Taustaprojisointeja, jotka vievät tuttuihin maisemiin ja tienvarsiin. Elämänmakuinen tarina. Duunarihuumoria. Ikäviä sotamuistoja. Luvattomia radiolähetyksiä. Ensirakkaus. Toinenkin ensirakkaus. Ystävyys. Pikaviinit. Toisesta välittäminen. Kasvu pojasta mieheksi. Tulevaisuus?

 Kolme tuntia myöhemmin olin pala kurkussa ja sydän täynnä niin paljon lämpöä ja ylpeyttä, ettei mitään rajaa. Olin spontaanisti halannut ja katsonut silmiin edessäni istunutta miestä, jolla silmät kimmelsivät aivan erityisellä tavalla. Olin ylpeä hänenkin puolestaan, ja koko teatterin. Olin vaikuttunut siitä, millaisella herkkyydellä ja otteella Markus Virtanen roolinsa vetää. Pieni ja hento ote, siinä kaikki. Olin vaikuttunut siitä maagisesta pienestä hetkestä ja katseesta, jolla Ilkka Heiskanen isänä katsoi poikaansa ja katosi ajatuksissaan muistoihinsa, niin sota-aikaan kuin yhteiseen Helsingin reissuunkin. Pojasta isän sairaalavuoteen äärellä, tai silittämässä Rekun hiuksia. "Heiluttelemassa lakanoita" Siljan kanssa tai syleilemässä haparoivin käsin Karinaa. Miettimässä sitä, miten mummo on salaa vanhentunut ja muut siinä sivussa ei.

Niemi ja Lampinen vievät Rekkua 

 Roolihenkilöistä mieleeni jäivät varsinkin Mikko Töyssyn Rekku (niin liikkis etten kestä), Birgitta Putkosen Rekun äiti, Mikko Virtasen duunari Niemi, Lotta Huitin Silja, Harri Ekosen kansanmies Ala-Seppälä ja kaikissa rooleissaan Juha Haanperä, jota oli suuri ilo nähdä pitkästä aikaa teatterinlavalla. Sinikka Salmista myös, mutta piipahti niin pieniä hetkiä vainen.

 Kritisoitavaakin löytyi. Miksi ihmeessä tähänkin piti ympätä turhaa laulamista? Eikö pelkkä tarina olisi riittänyt? Musat soimaan taustalle ja sillä siisti, ei mikrofoneja käteen kaveruksille eikä varsinkaan iloista "Kyllä maalla on mukavaa"-rallia heinätöiden lomaan. Siinä vaiheessa ajattelin, että "eiiiii, ei näin!". Ja kun Poika O silitteli rauhoitellen Rekun hiuksia, olisi kohtausta voitu hieman pitkittää eikä rientää kiirellä seuraaviin asemiin. Muutama muukin kohtaus olisi kaivannut mielestäni jonkinlaista "hiljentymistä", muutaman sekunnin taukoa jotta voisi katsoja fiilistellä. Ja Rekun isä meni aluksi hiukan komiikan puolelle liikaa...

 Hämmentävää oli sitten loppukumarruksissa vielä se, miten paljon Markus Virtanen ja kirjailija Olli Jalonen toisiaan muistuttivat. Sekin liikutti. Mainitsinko jo, että vaikutuin? Ja liikutuin. Syvästi. Haluan mennä uudestaan katsomaan tämän.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

Marjana tämä on metsämansikka. Ja mustikka. Ja vadelma. Heinänkorressa.

(näin esityksen kutsuvieraana)

On It Goes

Humiseva harju / Hämeenlinnan Teatteri

Humiseva harju / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 19.11. 2014, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Dramatisointi Emily Brontën romaanin pohjalta Lija Fischer

Ohjaus Maiju Sallas

Koreografia Jens Walentinsson

Musiikin sävellys ja sovitus Antti Paranko

Rooleissa : Liisa Peltonen, Jerry Mikkelinen, Markus Virtanen, Maiju-Riina Huttunen, Sami Hokkanen (2015 Turkka Mastomäki), Johanna Reilin, Reidar Palmgren, Sinikka Salminen (2015 Lotta Huitti), Jens Walentinsson ja Aleksi Aromaa

 Alunperin piti kirjoittaa teksti heti näytöksestä kotiin päästyäni, mutta olin sen verran muissa sfääreissä, että päätin sulatella hiukan ajatuksiani ja nukkua ensin yön yli. Virhe! Klo 5 aamulla havahduin levottomaan oloon, sillä olin nähnyt unessani jonkun kulkevan valkoisessa yöpaidassa kynttelikkö käsissään tutunoloista melodiaa hyräillen. Oli siis noustava ylös kirjoitushommiin.

 Heti alkuun on todettava, että esiripun sulkeuduttua lyhyt matka narikoille oli outoa kulkea. Tuntui kuin olisin leijunut ilmassa enkä oikein tajunnut mitä ihmiset minulle puhuivat. Samanlainen olo oli pari kuukautta sitten Kansallisteatterin Vanja-enon ensi-illan jälkeen, olin ikään kuin teatterin lumouksen ympäröimänä ja se tunne on mahtava, kuin huumetta. Mitä oikein tapahtui, missä minä taas oikein kävin?

 Humiseva harju on todistettavasti rankattu maailman parhaimmaksi rakkaustarinaksi, eikä ihme. Cathy ja Heathcliff tuntevat sielujen sympatiaa jo lapsina, varttuvat ja rakastuvat. Cathy kuitenkin menee naimisiin Rastaslaakson kartanon Edgarin kanssa paremman elämän toivossa. Vuosikausia myöhemmin vaurastunut Heathcliff palaa takaisin ja Cathyllä menee pasmat totaalisesti sekaisin. Mies on jotenkin muuttunut, mutta silmät ja kädet ovat samat kuin ennenkin. Pitäisi tehdä valinta, joko Edgar tai Heathcliff. Molempia ei voi saada. Cathy ei pysty tekemään ratkaisua, vaan riutuu, sairastuu ja kuolee. Hän leijuu kuitenkin aaveena etsien tietään kotiin, Humisevaan harjuun. Kaikki ei kuitenkaan pääty tähän, vaan seuraava sukupolvi astuu kuvioihin mukaan ja tismalleen sama meininki jatkuu. Saako kukaan koskaan sitä, mitä eniten janoaa ja kaipaa?

Heathcliff, Cathy ja Edgar (c) Tommi Kantanen

 En ole lukenut Brontën alkuperäisteosta (elokuvan olen toki joskus nähnyt) enkä ole pateettisten rakkausdraamojen vannoutunut ystävä. Mieli voi kuitenkin muuttua tuosta noin. Onhan se nyt raastavaa, kun tempoillaan ja juostaan kahden vaiheilla kädet ojossa ja pitkät hiukset hulmuten. Moista menoa ei tuolla tuulisilla kaduilla tosielämässä näe. Rakkaudessa pettyneet ja rypeneet lukittautuvat neljän seinän sisälle ja vetävät peittoa korville, syöden suklaata sydänsuruihin. Valitsi miten tahansa, aina on joku joka joutuu pettymään. Teatterissa kaikki on toisin. Näyttämöllä on samaan aikaan toisiaan kiihkeästi syleilevä pari, sydämenlyönnit voi kuulla ja tuntea, ja taustalla surumielinen hahmo, joka näkee kaiken tämän ja tuntee suurta tuskaa. Hyvä kun muistin hengittää!

 Pidin äärettömän paljon eläväisistä kasvoista, tuikkivista ja palavista silmistä, hulmuavista helmoista ja hiuksista. Sanojen, lauseiden ja eleiden toistosta yli sukupolvien. "Nyt. Nyt. Nyt!" Tuulen viuhunasta, ikkunaluukkujen paukkeesta. Kynttilöistä. Keijutoffeesta ja maailman katsomisesta sadun silmin. Lämmöstä ja lemmestä. Lempeästä ja vähän hassustakin huumorista, jota väläyteltiin tämän tästä kaiken kurjuudenkin keskellä. Tansseista ja tanssin liikekielestä ilmaisussa. Lattialuukusta, jonne eri tyyleillä kiepsahdettiin ja tultiin pudotetuksi. Jättikokoisesta isähahmosta. Lumisateesta ja höyhenistä tyynyn sisällä. Erityisen paljon pidin musiikista. Kunnon tunnelmointia juuri oikealla tavalla ja hetkellä. Ja se Kate Bushin kappaleen suomennos, hieno! (suomennos Maiju-Riina Huttunen)

 Olihan tässä sellaisiakin hetkiä, jolloin putosin kärryiltä. Esimerkkinä Heathcliffit, Haretonit ja Hindleyt menivät niminä tämän tästä sekaisin, Onneksi näyttelijät omalla väkevällä roolityöllään nostivat minut takaisin mukaan. Koko porukkahan vetää roolinsa sellaisella palolla, jota harvemmin näkee. Koin suuria ylpeyden hetkiä monta kertaa, kotikentällä kun ollaan. Erityisesti mieleeni jäivät ärsyttävän ilkeä Hindley (Sami Hokkanen), rauhaa huokuva kertoja ja taloudenhoitaja Nelly (Johanna Reilin) ja hyväsydäminen Edgar (Reidar Palmgren). Korostan kuitenkin sitä, että kaikki tekivät todella hienoa työtä, jota oli suuri ilo ja kunnia seurata.

Maiju-Riina Huttunen ja Liisa Peltonen (c) Tommi Kantanen

  Erikseen on kuitenkin mainittava se, että koskaan aiemmin en ole katsomossa kyyneleitä vuodattanut silkasta onnesta ja jälleennäkemisen riemusta. Musiikki maalasi taustoja (taisi olla piano?) ja upea, ihana Liisa Peltonen Cathynä julisti tunnemyrskyään keskellä näyttämöä. Olen kaivannut häntä takaisin tositoimiin niin paljon ja olin suorastaan pakahtua siitä onnentunteesta, jota tuolla maagisella hetkellä koin.

 Saattoihan tässä olla kaikenlaista viilattavaakin vielä, mutta kriitikkolasit jäi tällä kertaa tyystin kotiin ja suorastaan antauduin tunteiden ja tarinan vietäväksi. Kirjoittakoot muut niistä, koska minä en ole kriitikko.

Humiseva harju saa täydet viisi tähteä *****. Haluan uudelleen katsomaan!

(näin esityksen kutsuvieraana)

Havannan kuu / Hämeenlinnan Teatteri

Havannan kuu / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Kantaesitys 4.9. 2014, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus Kirsi-Kaisa Sinisalo

Kapellimestari ja taustanauhat Antti Paranko

Rooleissa : Lasse Sandberg, Mikko Töyssy, Satu Silvo, Reidar Palmgren, Ilmari Saarelainen, Ushma Karnani, Sinikka Salminen ja Katariina Kuisma-Syrjä

 Hämeenlinnalaisen kirjailijan Tapani Baggen tilaustyönä kirjoittama Havannan kuu on musiikkipitoinen komedia parista Jukolan ghetossa majailevasta pikkurikollisesta, jotka päättävät yksissä tuumin kidnapata monimiljonäärin Sairiossa asustavan Taina-tyttären (Ushma Karnani)  ja vaatia tämän jälkeen "lunttilappua" eli lunnaita. Kumpikaan Häkkisen veljeksistä (Lasse Sandberg ja Mikko Töyssy) ei ole ihan penaalin terävimpiä kyniä, joten sählinkiä riittää. Veljekset majailevat Cittarin lihatiskillä työskentelevän Piken (Katariina Kuisma-Syrjä) luona, ja juonenkuvioissa ovat mukana vielä Jukolassa hautaustoimistoa pyörittävä Juuli (Satu Silvo), tämän narkolepsiasta ajoittain kärsivä apuri Hoss (Ilmari Saarelainen), paikallinen karaokekuningas Allu (Reidar Palmgren) sekä tämän poliisivaimo Leila (Sinikka Salminen).

 Haaveissa siintää Havanna, ja sinne matkattaisiin lunnasrahojen turvin. Miten mahtanee käydä? Onnistuuko panttivankisuunnitelmat, vai löytyykö onni sittenkin omalta sohvalta pizzalaatikon ja kaljatölkin äärestä?

Jamppa ja Make / (c) Tommi Kantanen

 Hahmot ovat kuulemma tuttuja Baggen aiemmista teoksista ja siten kirjoja lukeneille hyvinkin tuttuja tyyppejä. Minä en ole Baggen tuotantoon koskaan tutustunut. Paikallisuudesta plussaa, pystyin hyvinkin kuvittelemaan etenkin veljekset istumaan Jukolan Jussiin tuopin ääreen ja taustalle paikallisen allun tulkitsemaan omaan tyyliinsä karaokebiisejä. Aluksi vähän karsastin "musiikkinäytelmä"-otsaketta, mutta kun mukana on The Antti Paranko yhdenmiehenorkestereineen, on katsomossa viihtyminen taattua. Musiikkinumerot olivatkin varsin viihdyttäviä, mutta toisaalta veivät sitten jotenkin pohjaa itse tarinalta. Hoss ja Juuli jäivät ainakin minulle vähän liian etäisiksi hahmoiksi, eikä Jukolassa sijaitseva hautaustoimisto tuntunut ajatuksena kovin uskottavalta. Paitsi jos siihen K-Supermarketin tiloihin sitten vuodenvaihteen jälkeen, hmmmm?

 Veljekset sen sijaan olivat vallan mainio parivaljakko. Vähän hömelöitä, mutta hyvin sympaattisia tyyppejä. Jampalla (Lasse Sandberg) pysyi sitä paitsi hyvin käsissä niin vispilät kuin siivousvälineetkin, Make (Mikko Töyssy) taas keskittyi enemmän pitelemään oluttölkkiä. Aivan ehdoton suosikkini roolihahmoista oli kuitenkin Reidar Palmgrenin antaumuksella ja kokonaisvaltaisesti tulkitsema Allu. Mikä kehonkieli, mikä asenne ja etenkin tyyli! "Paha vaanii" kun lähti soimaan, olin myyty! Olisin halunnut nähdä Allua lavalla ehdottomasti enemmän, hänen ja Leila-vaimon keskinäisessä suhteessa oli mukava ristiriita, joka jäi myös vähän puolitiehen.

Suosikkini Allu / (c) Tommi Kantanen 

 Varsin viihdyttävähän tämä oli ja kepeän rento avaus Hämeenlinnan teatterin syksylle, kuten myös Kirsi-Kaisa Sinisalon ohjauspuolellekin. Aika meni kuin siivillä enkä vilkuillut kertaakaan kelloa, sitä kun nyt olen harrastanut parissakin viimeksi näkemässäni näytelmässä. Muutaman erikoismaininnan haluan lopuksi todeta : kitaravirtuoosi ja tukkajumala Antti Paranko, Ushma Karnanin pirtsakka roolityö ja ihanan värikkäät vaatteet, kuumaakin kuumempi Ushman ja Mikon duetto pesukoneen päällä, lähes samaan tahtiin menevät yhtenäiset tanssikuviot sekä Satu Silvo Kissanainen-asussaan. "Laskekaa aseet!"-kommentti naurattaa edelleen ja se, mitä sen jälkeen tapahtui.

 Viihdyin sen verran hyvin, että vähän löyhäksi jääneistä henkilöhahmoista ja tarinasta huolimatta voisin mennä vaikka uudestaakin katsomaan. Pakko mainita lopuksi, että olen ollut muinoin Jukolan Jussin karaokeillassa ja illan viimeisenä biisinä eräskin nuorehko mies lauloi laastari otsassa, silmä mustana "Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin" ja jotenkin liikuttavaa oli, miten hän tulkitsi kohdan "kuinka meidän kunnon miesten käy?"

 Havannan kuulle neljä tähteä ****, joista iso osa menee veljeksille, Allulle ja kitarasankarille sekä sille, että koko porukasta välittyi erittäin hyvä tekemisen meininki ja ilo.

 Voisikohan Häkkisen veljekset ja Allu seikkailla jatkossakin teatterin lavalla?

(näin esityksen kutsuvieraana)

Juuli ja Hoss / (c) Tommi Kantanen

Kersantti Karoliina / Hämeenlinnan Teatteri

Kersantti Karoliina / Verkatehtaan Vanaja-sali, Hämeenlinnan Teatteri

Kantaesitys 13.2. 2014, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Anna-Leena Härkönen

Ohjaus Heikki Paavilainen

Sävellys Costello Hautamäki

Sanat Costello Hautamäki ja Anna-Leena Härkönen

Rooleissa : Sinikka Salminen, Jani Koskinen, Ushma Karnani, Harri Ekonen, Birgitta Putkonen, Lasse Sandberg, Katariina Kuisma-Syrjä, Lauri Kukkonen, Mikko Töyssy, Jyri Ojansivu, Konsta Reuter ja Ville Mäkinen

Tanssijat : Sari Marin, Jani Rasimus, Matvei Ojansuu, Timo Tamminen, Oona Sihvonen, Iina Sihvonen, Jemina Pekkonen, Kreeta Kallio, Konsta Reuter ja Ville Mäkinen

Orkesteri : Ali Ahmaniemi, Jukka Riitaluoma, Sami Ruusukallio ja Jimi Hautamäki

 Kersantti Karoliina on tarina siitä, mitä tapahtuu kun kahden pienen lapsen äiti päättää lähes hetken mielijohteesta lähteä armeijaan, kun se nyt on naisillekin mahdollista. Karoliina (Sinikka Salminen) on kadottanut itsensä ja parisuhteensa arjen harmauteen ja kakkavaippojen sekaan, ja päättää astua hyvän ystävänsä Anun (Ushma Karnani) kanssa armeijan harmaisiin. Sukupuolirooleja ja asenteita pistetään kerralla uusiksi, ja romantiikkaakin on ilmassa.

 Oli sitten Popeda-fani tai ei, Kersantti Karoliina lienee kaikille tuttu biisi juurikin tästä aiheesta ja se tietysti kuullaan lopussa. Aina on positiivista se, että vaivaudutaan tekemään myös täysin uusia biisejä, koskapa ns. jukebox-musikaaleja alkaa tulla jo korvista. Biisien sävellyksistä on vastuussa Costello Hautamäki, ja tämä on kyllä silkkaa hunajaa herran faneille. Tarttuvia melodioita, vahvaa kitarointia, herkkiä balladeja. Mikään Popeda-musikaali tämä siis ei ole, mutta samassa kategoriassa mennään ja sen tyylilajin ystäville Kersantti Karoliina on musiikillisesti napakymppi. Lavalla kaiken aikaa olevassa bändissäkään ei ole moitteen sijaa, napakka ote ja meininki säilyy alusta loppuun.

 Mutta sitten... Aihe on erittäin mielenkiintoinen ja alku vaikutti hyvin lupaavalta, mutta olin ensi-illan päätyttyä enemmän kuin hämilläni ja harmistunut. "Annaleenahärkösmäinen" nasevuus, purevuus ja dialogin jipot puuttuivat tekstistä lähes täysin! Siellä sun täällä niitä välähdyksenomaisesti tuli esiin, mutta vain käväisemään ja lopputuloksesta tuli jotenkin tasapaksu ja kökkökin. Loppu oli ennalta-arvattavissa, eikä ohjauksellisestikaan tämä mitään suuria yllätyksiä tarjonnut missään vaiheessa. Vaaleanpunaisten lasien sijaan istuin nyt näköjään kriitikkolasit päässä, sillä minua ei ainakaan järin huvittanut esimerkiksi toimittaja suoraan Kummelista tai Putouksesta tutun sloganin täysin turha käyttö. Lavastuksesta ei juuri jälkipolville mainittavaa jäänyt, tasojen päällä hypeltiin tai istuttiin ja sängyt hoitivat sitten loput. Koreografioissa ja tanssijoilla oli paikoitellen oikein hyvä meininki ja silkkaa taitavuuttakin, mutta esimerkiksi sängyssä keikkumiset ja villagepeoplet saivat minut lähinnä kiemurtelemaan vaivautuneena penkissä (messevistä tekoviiksistä toki pisteitä aina...), samoin Elisabeth Rehnin vessareissu, vaikka sillä nyt ei tanssin kanssa mitään tekemistä ollutkaan.

(c) Tommi Kantanen, HMLn teatteri

Näyttelijäntyöllisesti ei tämä tarjonnut mitään huippuhetkiä oikein missään vaiheessa myöskään, niin paljon lepäsi biisien varassa. Sinikka Salminen oli oikein pätevä nimiroolissa ja laulupuolikin onnistui hienosti, eikä siitä toki ollut epäilystäkään. Musikaalin pääroolista huolimatta hän ei kuitenkaan noussut mihinkään seuraavalle "levelille", hyvää työtä hän on tehnyt ennenkin. Teatterille iso plussa siitä, ettei esim. päärooliin palkattu ketään talon ulkopuolelta lipputuloja hankkimaan. Yksi dynamo tässä kuitenkin oli, jonka puuttumista heti jäi kaipaamaan, nimittäin Jani Koskinen Karoliinan Antti-miehenä. Mies on niiiiin kotonaan tämäntyylisissä biiseissä ja se näkyi ja kuului kyllä Vanaja-salin takariviin asti. Janin huikeaa ääntä olikin jo vähän ikävä. Enemmän tuli kuitenkin ikävä viimevuotista lemppariani, Pojat-musiikkinäytelmää, seuratessani tutun poikakolmikon tämänkertaista suoritusta...

 Lähdin musikaalia katsomaan vailla minkäänlaisia odotuksia ja aika tyhjin käsin myös poistuin. Olen kuitenkin varma siitä, että sana kiirii menevistä biiseistä ja sen suhteen ihmiset saavat kyllä rahoilleen vastinetta. Riehakasta fanitusta oli ilmassa jo nyt. Minun juttuni tämä ei ollut, ja se vähän jopa harmittaa.

Joudun antamaan vain kaksi tähteä, toinen tähti Sinikalle ja Janille ja toinen Costellon sävellyksille. **

(esitys nähty kutsuvieraana)

Kuningas näyttämöllä / Hämeenlinnan Teatteri

Kuningas näyttämöllä / Hämeenlinnan Teatteri, Päänäyttämö

Kantaesitys 17.10. 2013, kesto noin 2h 30min väliaikoineen

Käsikirjoitus ja ohjaus Antti Mikkola

Rooleissa : Harri Ekonen, Katariina Kuisma-Syrjä, Sinikka Salminen, Ushma Karnani, Turkka Mastomäki, Panu Hietalahti, Mikko Töyssy, Lauri Kukkonen ja Johanna Reilin

Taustaa : Talousvaikeuksien kanssa painiskeleva pikkukaupungin teatteri saa esitettäväkseen Kuningas Lear-näytelmän, jonka ohjaajaksi on pestattu kehuttu ja kohuttu Tuomas Sepänpoika (Lauri Kukkonen). Ohjaaja on noussut komeetan lailla tähtien joukkoon, etenkin kohutun ja Tampereen Teatterikesässäkin nähdyn teoksensa turvin, jossa pisteltiin menemään oikealla asfalttikoneella. Tämä tuleva näytelmä tuntuu kuitenkin vain välityöltä matkalla kohti jotain suurempaa. Kuningas Learin rooli napsahtaa teatterin ikihongalle, Harri Ekoselle (Harri Ekonen) joka suunnittelee eläkepäiviään ja tuskailee niin muistinsa, tytärsuhteensa, sairauksiensa ja pienen alkoholiongelmansa kanssa. Teatteri on saanut myös uuden johtajan (Johanna Reilin) sekä nuoren ja nätin harjoittelijan (Ushma Karnani). Näytelmän harjoitukset alkavat ja pian kulisseissa kuohuu. Kestääkö Ekosen kunto rankan harjoituskauden? Miten käy koko työyhteisön, kun kyräily ja kateus alkaa nostaa päätään?

Ushma Karnani ja Harri Ekonen / kuva Terho Aalto

Plussaa : Pakko myöntää heti alkuun, että Kuningas Lear itsessään ei ole minulle millään tavalla tuttu teos ja ennalta vähän jännitinkin, että mitäköhän täältä nyt on tulossa. Hyvin nopeasti huomasin kuitenkin, että pääpaino tässä ei ole niinkään Learissa, vaan Harri Ekosessa. Omana itsenään, fiktiivisenä Harri Ekosena, narrina ja kuninkaana. Tässä minä olen, kaikkine sairauksineni ja puutteineni, ottakaa tai jättäkää. Lavalla vilisee heijastekuvina Harrin kymmenet roolit, lupsakka sanailu saa yleisön nauramaan. Vanhat stand up-rutiinit jaksavat yhä naurattaa ja muutenkin olemus on kovin tuttu, teeveestäkin. Harri vaeltaa väsyneenä tuore plari kulahtaneessa muovikassissa näyttämön poikki ja hetkeä myöhemmin nostattaa myrskyä vähän erilainen kruunu päässään. Näyttämön kuningas ansaitsee toisenlaisen kruunun. Teatterin kehutussa ilmapiirissä ei kaikki ole niin kuin luullaan, tuore johtaja Sirkka Pyörre ei ole ollut kaikkien suosikki ja hän yrittää hiukan epätoivoisestikin saada väkeään avautumaan ja tuomaan mieltä kalvavat ajatukset julki. Naisnäyttelijäkonkarit Riitta ja Sisko (Katariina Kuisma-Syrjä ja Sinikka Salminen) joutuvat nyt uuden tilanteen eteen, kun heidän tontilleen tulee uusi tulokas Usva (Ushma Karnani). Lapsuudesta tuttu "me ei leikitä sun kanssa"-tyylinen meininki jatkuu helposti aikuisenakin, itkutekniikoita opetetaan ja kaiken yllä häilyy kyynisyys omaa työtä kohtaan.  Tämä voisi tapahtua missä tahansa, teatterin rajat häilyvät. Tasaisen varmaa työtä kaikilta näyttelijöiltä, tosin omasta mielestäni Ekosen lisäksi vahvimman roolityön tekee Turkka Mastomäki. Miehinen mies ja jylhä-ääninen Markku Vastamäki kukkoilee näyttävästi, mutta toisaalla tahtoo väkisin rujoutta ja rumuutta roolityöhönsä, kaipaa merta ja neljää poikaansa, on itse meri. Patoutumia on. Näytelmää pitäisi kuitenkin samalla harjoitella ja saada esityskuntoon ilman, että sisäiset ristiriidat näkyvät katsomoon. Näyttämöllä pyörii koko ajan valtava aurinkokello, nähdäänpä nostolavaakin. Visuaalisuus äänitehosteineen suorastaan lyö ällikällä moneen otteeseen, sillä vastaavaa en ole kokenut oikeastaan missään. Iso kiitos siitä, että myös teatterin tärkeitä taustajoukkoja nähtiin lavalla tämän tästä omissa puuhissaan. Väistyvän teatterinjohtaja Paavilaisen herkkä viimeinen tervehdys videon muodossa löysi hyvin paikkansa eikä tuntunut lainkaan väkinäiseltä. Lopun lähestyessä olin pakahtua suurista tunteista. Tunsin ensinnäkin valtavaa lämpöä ja hellyyttä Harri Ekosta kohtaan. "Älä jätä meitä Harri vielä, sinunlaisiasi tarvitaan yhä!" Toisekseen tunsin suunnattoman suurta ylpeyttä "omaa" teatteria kohtaan, sen näytteljöitä, sen taustajoukkoja, kaikkia niitä jotka mahdollistivat tämän. Kuningas näyttämöllä on yksi komeimmista kokonaisuuksista ikinä näillä lakeuksilla, olen onnellinen siitä että sain olla paikalla kun taputimme seisten kädet puuduksissa uudelleen ja uudelleen ja uudelleen porukan loppukiitoksiin, liikutuksen kyyneleet silmissä. Hienoa työtä! Tämä pitäisi nähdä vielä uudestaankin, sillä kerta tätäkään herkkua ei riitä. Ekstraplussat vielä varsin informatiivisesta käsiohjelmasta.

kuva Terho Aalto

Miinusta : Mieleeni ei palaudu mitään negatiivista tämän esityksen tiimoilta. Odotin kovatasoista juttua ja sain vielä enemmän!

Muuta : Näytelmän ensi-ilta oli samalla Harri Ekosen 30v-taiteilijajuhla. Onnittelujono yleisölämpiössä oli pitkä, ja pääsin minäkin halaamaan The Harria. Mielenkiinnolla jään myös odottamaan Antti Mikkolan seuraavaa työtä.

Kuningas näyttämöllä ja kuninkaalliset viisi tähteä *****. 

Pojat / Hämeenlinnan Teatteri

Pojat / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 12.9. 2013, kesto noin 2h 30min väliaikoineen

Sovitus ja ohjaus Snoopi Siren

Sävellys ja sanat Jarkko Martikainen

Koreografia Riia Kivimäki

Rooleissa : Pyry Nikkilä (Jake), Jyri Ojansivu (Immu), Eppu Pastinen (Urkki), Mikko Töyssy (Matti), Lauri Kukkonen (Pate), Lasse Sandberg, Turkka Mastomäki, Katariina Kuisma-Syrjä, Sinikka Salminen, Ushma Karnani, Timo Mäkynen, Nelli Ojapalo, Elina Varjomäki, Jemina Pekkonen, Taru Still ja Inka Turtola

Muusikot : Antti Rajala, Kalle Penttilä, Samuli "Teho" Majamäki, Jari Salminen ja Jussi Koskinen

Taustaa : Paavo Rintalan Pojat-romaani ilmestyi vuonna 1958 ja herätti ilmestyessään paljon puhetta puolesta ja vastaan. Teos kertoo oululaisesta poikajoukosta toisen maailmansodan aikoihin, ja sota tuo poikien leikkeihin ja arkeen oman lisämausteensa monessakin muodossa. Tapahtumat sijoittuvat muutaman vuoden aikajaksolle, ja salakavalasti mukaan hiipii synkempiäkin sävyjä. Moni muistaa varmasti Mikko Niskasen ohjaaman Pojat-elokuvan, joka sai ensi-iltansa vuonna 1962. Maineikas Pojat saa nyt Hämeenlinnan teatterin käsissä uuden päivityksen, sillä nämä pojat myös tanssivat ja laulavat. Jarkko Martikainen on tehnyt musiikkinäytelmää varten täysin uusia kappaleita, joista osa kuullaan instumentaaliversiona.

Pojat / kuva Tommi Kantanen, HML:n teatteri

Ennakkovaroitus; nyt tulee tekstiä!

Plussaa : Keväällä näin ensimmäistä kertaa teatterin tulevan syyskauden ohjelmistolehtisen, ja sydämessäni läikähti nähdessäni siellä otsikon Pojat. Kirjan olen lukenut joskus kouluaikoina ja elokuvan olen nähnyt useampaankin otteeseen, ja siitä on muodostunut minulle yksi rakkaimmista elokuvakokemuksistani ikinä. Jokaisella katselukerralla siitä on auennut jotain uutta, ja niinpä odotukset tämän musiikkinäytelmäversion suhteenkin olivat aika korkealla jo kättelyssä. Minulla oli sellainen kutina, että jos tämä aihe tällä tekijäporukalla onnistutaan sössimään, lopetan koko harrastuksen tähän. Ei vaan ... Luottavaisin, vaikkakin jännittynein mielin istahdin katsomoon ensi-illassa.
Heti alkuun voin sanoa, että kaikki ne odotukset, joita minulla näytelmää kohtaan oli, ylitettiin niin että kohina kuului! Tämä on totta totisesti syksyn kovin juttu, napakymppi, niin ohjauksellisesti kuin toteutuksellisesti! Olen aiemmin todennut useampaankin otteeseen, että teatteri on parhaimmillaan silloin, kun se vetoaa monenlaisiin tunteisiin. Nauru on herkässä, ja niin on itkukin. Tämä oli herkkua niin silmille kuin korvillekin. Nerokas lavastus toimi niin kouluna kuin ratapihanakin ilman sen suurimpia kikkailuja, tarjosi samalla piilopaikkoja ja mahdollisuuksia väijyskelyyn ja "rakkauden vaanimiseen". Puvut ja kampaukset, valot ja tehosteet loivat ajankuvaa ja tunnelmaa. Mieleni sopukoihin jäi kuulumaan junanvaunujen kolkko kalke.
Että onkin ohjaaja osannut alkuperäisteoksesta valita myös ne itsellenikin tärkeimmät kohtaukset! Poikajoukon hieno visio sankaruudesta ja pelokkaiden naisten auttaminen, Raksilan taiteellisen tiiatterin hillitön mukaelma Mannerheimin syntymäpäiväjuhlista, Immun värväytyminen vapaaehtoiseksi, kaljakaupat janoisille sotilaille ja muu vaihtotalous, Tuiran poikien kohtalo, Jaken äidin yritykset saada poikansa iloisemmalle mielelle. Parasta kaikessa on kuitenkin kujeileva, sähikäisten lailla sinne sun tänne singahteleva poikaviisikko. Porukka on energiaa ja vauhtia täynnä, paikallaan ei juuri seisoskella, vaan koko ajan on jotain metkua mielessä ja hihitellen siirrytään taas seuraavaan paikkaan kolttosille ja suunnittelemaan sankaritekoja. Naiset ja hameväen ajattelu tosin saa pojatkin hyytymään paikoilleen ja makaroonin lailla levähtämään pitkin piennarta. Jokainen jannu on selkeästi oma yksilönsä, vaikka massan mukana toimitaankin ja yhteen hiileen puhalletaan. Kisataan siitä, kenellä on huonoimmat kengät ja astmalla ylpeillään. Eroja alkaa kuitenkin löytymään, on havaittavissa rauhoittumisen ja ylpistymisenkin merkkejä. Synkkiä aatoksiakin, joita ikään kuin ohimennen väläytellään kavereille muka vitsinä. Kaikkea ei tosin paljasteta edes niille parhaille kamuille, vaikka olisi syytä. Sota tuo poikien viattomiinkin leikkeihin uusia, pelottavia vivahteita. Jännän äärellä ollaan useasti, ja sitten taas juostaan nauraen pois.
Lempparikohtauksikseni muodostui kaksi hyvinkin erilaista tilannetta. Toisessa höynäytetään sotilaspoliisia ja meno on kuin piirretystä (tai Benny Hillistä, ihan miten vaan), peukku ylös sille joka keksi ne pikkuriikkiset nuket! Toisessa taas junanvaunusta tupsahtaa kaikkea muuta kuin janoisia sotilaita, jotka vielä alkavat kertoa laulaen haikeaakin tarinaansa. Tämä oli Martikaisen kappaleista ihan ehdoton suosikkini, kerrassaan nerokas! Mieleeni tuli sanaleikki, jossa rintamalta tullaan ja rintamassa lauletaan. Ja Rintala katsoo ylpeänä ylhäältä teoksensa uutta tulemista. Laulussa oli melkoista voimaa ja tenhoa, iloisesti kerrotaan terveisiä ja "siinä kai se olikin". Aikamoisia ralleja ja hienoja tunnelmapaloja (Messinkilankaa, Immun värväytymislaulu) on Martikaisen kynästä kyllä syntynyt. En ole aiemmin mikään fani ollut, olen kyllä tiennyt miehen omaleimaisen tyylin, joka on tunnistettavissa tässäkin varsinkin muutamassa kappaleessa. Nyt ymmärrän!
Tanssi ja liike on kautta koko esityksen vahvasti läsnä - ja hyvä niin. Hienoa työtä on Riia Kivimäki kyllä tehnyt tämän suhteen. Pidin erityisesti nahistelukohtauksista ja siitä, kun pojat näyttivät mallia hienostelusta. Yleisön mieleen taisi eniten olla vauhdikas laulu "Tikarit, puukot ja pyssyt", ja se jäi vielä päähänikin soimaan.
Entäs sitten ne näyttelijäsuoritukset? En oikein osaa nostaa sieltä ketään ylitse muiden, sillä koko porukka vetää ihan täysillä ja suurella riemulla ja taidolla. Poikajoukko on kokonaisuudessaan mainio, sieltä eniten "samaistuin" ehkä itkuherkkään ja yllytyshulluun Urkkiin (Eppu Pastinen) ja Jakeen (Pyry Nikkilä), joka oli niin läsnä joka tilanteessa ja jonka maanisia piirteitäkin saanut nauru jäi kaivelemaan mieltäni. Sinikka Salminen Tuiran Kaaleppina, Turkka Mastomäen opettaja, Katariina Kuisma-Syrjän Jaken äiti, Ushma Karnanin saksalaisen sotilaan ujosteleva heila, Lasse Sandbergin sotilaspoliisi (ja tutunoloinen vanhempi rouvashenkilö...). Nappisuorituksia kaikki!
Lopussa oli pakko sulkea silmäni hetkeksi, tuntui että joku puristaa lujaa sydäntäni kasaan ja happi loppuu. Teatterista oli lähdettävä mahdollisimman nopeasti ulos, jottei kukaan vaan kysy tai sano mitään. Suorastaan mykistyin pitkäksi aikaa. Päässä pyöri ajatuksia sankaruudesta. Unelmista. Lapsuudesta. Kuralätäköistä ja puihinkiipeilyistä, mutaojasta johon saapas juuttui, lumisodasta, kadonnesta pehmo-oravasta, superpalloista, hyppynaruista ja Apinoiden planeetasta. Jossain päin maailmaa tälläkin hetkellä joku lapsi leikkii puisen pyssyn kanssa, toisille se taas on totisinta totta.

kuvat Tommi Kantanen / HML:n teatteri

Miinusta : Äänentoistossa lieni jonkinlaisia ongelmia? Kuvittelin korvieni olevan lukossa, sillä välillä repliikit ja laulut tuntuivat tulevan jonkun vallin takaa. Vähän myös ehkä hoppuiltiin repliikeissä ja vaihdoissa, mutta ei se liiemmin menoa haitannut.

Muuta : Kiitos vielä murteesta, murrefani kun olen! Murresanoja viljeltiin myös laulunsanoissa, oli mukava lisä niitä sieltä bongailla. Ja musikanttiosastolla itse Teho Majamäki! Olen kyllä äärettömän ylpeä meidän teatterista ja kiitollinen ohjaaja Snoopi Sirenille siitä, että tätä päässään muhitteli. Tämänkaltaiselle musiikkiteatterille on tilausta ja tarvetta. Lisää odotellessa!

Pojat vei sydämeni ja täydet viisi tähteä *****, heilahtivat vieläpä Top 3:een ranking-listallani. Tämä pitää nähdä vielä muutaman kerran. Pojat jatkaa Seitsemännen portaan enkelin viitoittamalla tiellä...

(Niin. Lisäksi on olemassa yksi hyvin henkilökohtainen syy myös, miksi tämä Pojat on kaikissa muodoissaan aina tullut iholle ja ihon alle. Niin henkilökohtainen, että sen tietävät vain harvat ja valitut.)

Jake (Pyry Nikkilä) / kuva Tommi Kantanen, HML:n teatteri