Tuntematon sotilas / Porin Teatteri

Tuntematon sotilas / Porin Teatteri, Vanha Oluttehdas

Ensi-ilta 28.1. 2017, kesto noin 3h (väliaikoineen)

Teksti Väinö Linna
Ohjaus ja dramatisointi Christian Lindroos
Lavastus Teemu Loikas
Puvustus Eila Santanen
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu Jyrki Heloaho, Pontus Keto ja Toni Randell
Musiikki Sofia Finnilä

Rooleissa : Hannu Müller, Vesa Haltsonen, Marko Honkanen, Teemu Niemelä, Oskari Penttilä, Ilkka Aro, Peter-Sebastian Lehtonen, Janne Turkki, Pekka Hänninen, Turkka Mastomäki, Matti Mäntylä, Samu Loijas, Jarkko Tiainen, Thomas Dellinger, Piritta Huhta, Jarno Malinen, Jeremias-Petteri Nieminen, Joonas-Petteri Nieminen, Veikko Pukkila, Vinsentti Koivula, Juha Kulmala, Lauri Lehtimäki, Antti Tuominen ja Kimmo Tihveräinen

Muusikot : Aino Juutilainen (sello) ja Eliina Mäkiranta (piano)

 Suomi 100 -juhlien kunniaksi pitää ehdottomasti jossain päin armasta kotomaatamme käydä katsomassa joko Täällä Pohjantähden alla tai Tuntematon sotilas, ja mieluummin molemmat. Niin kuluneelta ohjelmistovalinnalta kuin molemmat tuntuvatkin, sitä suuremmalla syyllä niitä pitää uusienkin sukupolvien käydä katsomassa, juuri tänä vuonna ja tulevaisuudessakin. Ihme kyllä, olen Tuntemattomasta sotilaasta nähnyt aiemmin vain yhden teatteriversion (Ryhmäteatteri Suomenlinnassa 2007), ja sen vaikutus riitti pitkälle - eikä vähiten siksi, että voin sanoa kaikille uuden Tuntematon-leffan näyttelijävalintoja mussuttaneille nähneeni Ryhmiksen versiossa Hietasen roolissa eräänkin nuoren teatterikoululaisen nimeltään Aku Hirviniemi... Voi pojat, olipahan melkoinen roolisuoritus se. Samaisessa versiossa Koskelan roolissa oli muuten Turkka Mastomäki, joka Porissa olisi Rokan roolissa. Mielenkiintoista!

 Aina silloin tällöin tarjoutuu tilaisuus päästä kurkistamaan lavasteiden sekaan ja kulissien taakse, joskus olen jopa kieltäytynyt kunniasta, sillä liikaa näkeminen veisi jotain olennaista pois teatterin taiasta. Sen verran kuitenkin kiinnosti jo ennalta, että miten vanha oluttehdas on valjastettu teatterin käyttöön ja koskapa työryhmän ei-näkyvällä (mutta erittäin tärkeällä) puolella työskentelee vanha koulutoverini, en ehtinyt paljoa vastaan sanoa kun jo ihmettelin lavasteita näyttämön takana. Näin siis ennen esitystä, ja muuten aikaa tuli tapettua valtaisassa yleisölämpiössä. Kahvilan antimet jäivät "tietystä syystä" väliin, sillä tilipäivä oli vasta muutaman päivän kuluttua. Isäntä tosin oli tyytyväinen, kun olutpullo maksoi vähemmän kuin riisipiirakka.

 Vihdoin päästiin katsomon puolellekin. Erityisen innoissani olen aina siitä, että varsinaisen teatteritalon ollessa remontissa ei jäädä peukaloita pyörittelemään, vaan otetaan ronskilla otteella väistötilat haltuun ja pistetään ranttaliksi. Näyttämö levittäytyikin sivuille ja taakse, ja eritasoisten liikuteltavien teräslevyjen käyttö mahdollisti hienon syvyysvaikutelman ja juoksuhaudatkin. Rakennelma lunasti paikkansa moneen otteeseen, kun oikein vauhtiin päästiin myöhemmin. Tuntui luissa ja ytimissä asti.

 Teoksessa seurataan tietyn konekiväärikomppanian edesottamuksia jatkosodassa vuosina 1941-1944. Ne, joille Tuntemattoman sotilaan seuraaminen kuuluu oleellisena osana itsenäisyyspäivään, odottavat takuulla tuttuja hahmoja ja lausahduksia, joita minäkin osaan ulkoa melkoisen litanian. Elokuva on siis nähty useampaankin otteeseen täälläkin, ja minulle se ei ole ollut enää aikoihin mikään sotaelokuva, vaan elokuva ihmisistä ja siitä, miten kukakin yksilö käyttäytyy toisenlaisessa tilanteessa. Olisikin muuten mielenkiintoista nähdä joskus sellainen teos, jossa nämä konekiväärikomppanian miehet nähtäisiin siviilissä, ennen sotaa.

 Hahmoja on helppo rakastaa tässäkin, ja helppo vihata. Hietanen (Pekka Hänninen) ruikuttamassa kiljubileiden jälkeen sitä yhtä silakkaa. "An´ ny!" Honkajoki (Ilkka Aro) esitelmöimässä jousipyssyistään ja iltarukouksen äärellä. Hauhia (Antti Tuominen) kirjoittamassa kotiväelleen tervehdystä. Rokka (Turkka Mastomäki) pullikoimassa Lammiota (Teemu Niemelä) vastaan. Lehto (Jarkko Tiainen) ja kumppanit seisomassa kovennettua. Kariluoto (Peter-Sebastian Lehtonen) häilymässä jossain kuilun reunalla kaiken uskonsa menettäneenä. Erilaisia yksilöitä yhteisen asian äärellä.

Lammio (Teemu Niemelä) 

Kariluoto (Peter-Sebastian Lehtonen) 

 Ja kun rytisee, sitten rytisee kunnolla. Teemu Loikaksen nerokas lavastus mahdollistaa kaikenlaisten pamausten ja pyrojen käytön, ja tanner pöllyää. Tekee mieli huutaa, että "Älkää pojat menkö sinne, kohta pamahtaa!" Tähän päälle vielä Kalle Ropposen valot, jotka välillä saavat auringon kauniisti siivilöitymään jostain takaa, ja hetken kuluttua savun ja paukkeen keskeltä paljastuukin jotain aivan muuta. Tulin alkupuolella muuten vedetyksi 100-0, en tajunnut minne lautakehikko takaa katosi ja kun yllättäen paljastui vinoseinämä, jota pitkin väki rynnistää ylös ja alas, teki mieli kirota ääneen. Tulin huijatuksi, ja parhautta on se!

 Toisella tavalla minua vietiin sitten useampaankin otteeseen. Hehkutin mielessäni mahtavia tulenlieskoja ja pommeja ja kunnon rytinää, joka melkein munaskuissa tuntui. Sitten kaunis musiikki alkaa soimaan ja haavoittuneita ja menehtyneitä kannetaan paareilla pois silmistä. Tässä minä jumalauta istun tyytyväisenä ja turvassa katsomossa nauttimassa äreästä meiningistä, ja jossain päin maailmaa ihmiset pakenevat kodeistaan samanlaisen ryminän alta pois ja joku menettää ainoan poikansa, isänsä, vaimonsa, kotinsa. Alkoi itkettää ihan valtavasti, enkä meinannut saada skarpattua sitten millään. Kyynelsilmin katselin esitystä todella pitkään, ja aina kun musiikki alkoi taas soimaan, alkoi melkein tärisyttämään. Älytöntä. Sodassa ei ole koskaan mitään hienoa! Rokkakin ampuu vihollisen ja hetken kuluttua hiljaa toteaa "voi sinua". Oi Suomi katso. Suomi-neito seuraa surullisena, kun poikiansa kannetaan pois.

 Anteeksi voimasanojen käyttö, mutta helvetin vaikuttavaahan tämä on, ei voi muuta sanoa. Panssarivaunun ilmestyminen tyhjästä, sairaankuljetusauton syttyminen palamaan, joka puolella leijuva savu ja miesten kasvot, joista osa vanheni silmissä eikä askel ollut enää niin kevyt kuin aluksi. Isäntä sanoi, että joitakin tuttuja kohtauksia oli yhdistetty ja samaa havaitsin minäkin. Tämä ratkaisu toimi kuitenkin oikein hyvin eikä jäänyt sen enempiä mietityttämään.

 Roolisuorituksista en nyt lähtisi ketään nostamaan ylitse muiden, koko porukka pelasi hienosti yhteen ja jokaisella oli ne omat hetkensä loistaa. Jotenkin se Hietanen (Pekka Hänninen) kuitenkin sieltä taas kerran onnistui luikertelemaan mieleeni parhaiten...

 Ottakaas Porin Teatteri tämä väistötila myöhemminkin haltuun ja tehkää samaan halliin kunnon Taru Sormusten Herrasta -spektaakkeli. Näen jo silmissäni miten Klonkku vilistää pitkin rakennelmien välissä kulkevaa kujaa ja Sauronin silmä hehkuu taustalla...

 Kiitos Porin Teatteri kun teitte tämän juuri näin!

 Esityskuvat (c) Janne Alhonpää

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Porin Teatteri!)

"Mis sie tarvitset oikein hyvvää miestä..." (c) Teatterikärpänen

Haastattelussa Teemu Niemelä

Teemu Niemelän tapasin toukokuun puolivälissä 2014 Porin Teatterissa Pippuridino-esityksen jälkeen.

Vuonna 1976 Porissa syntynyt Teemu on horoskoopiltaan skorpioni. ”Mä oon ihan paljasjalkainen porilainen. Turussakin on tullut asuttua hetken aikaa tuossa vuosituhannen vaihteessa.”

Mitä harrastat? ”Elokuvien katselu tai musiikin kuuntelu voisi olla mulla ns. lievä harrastus, mutta nekin on vähentyneet lasten myötä. En harrasta liikuntaa enkä keräile mitään (ellei soittimia lasketa)”, Teemu nauraa.

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi/erityistaidoksesi? ”Tää onkin jännä kysymys, koska en ole koskaan miettinyt asiaa tuolta kantilta. Oon pikemminkin yrittänyt heikentää heikkouksiani, heh! Pitkään meni niin, etten tiennyt, onko musta esimerkiksi farssinäyttelijäksi. Oon itse pitkään tykännyt siitä tyylilajista, farssissa rytmi on niin nopea ja ajatuksen on oltava koko ajan kohdillaan. Farssinäyttelijältä vaadittava rytmitaju oli mulle pitkään haaste ja koetinkivi, ja sain siihen ensimmäisen kunnon mahdollisuuden näytelmässä ”Hillitön hotelli”, joka tehtiin reilu vuosi sitten. Siinä sitten huomasinkin olevani omalla tontillani ja voin nyt sanoa kokeneeni onnistumisen iloa siinä lajissa. Vahvuutenani on myös musiikkiteatteri kaikessa muodossaan, koska oon alunperin ollut muusikko ja edelleenkin miellän itseni enemmän muusikoksi kuin näyttelijäksi.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Tanssiminen ja liikkuminen ylipäätään, oon ihan surkea niissä. Olisi kauhean kivaa, jos omaksuisi askeleet helpommin tai hallitsisi kehoaan paremmin. Niistä olisi kyllä tällä alalla yllättävän paljon hyötyä... Koreografit on aina helisemässä mun kanssani.”

Kerro musiikkipuolestasi lisää! ”Mä oon perheestä, jossa on kuunneltu aina todella paljon musiikkia. Mulla on kaksi itseäni vanhempaa sisarusta ja he kuuntelivat kaikkia hyviä bändejä tosi paljon silloin, kun olin itse vielä ihan pikkuinen. Isä taas kuunteli enemmänkin klassista musiikkia ja oopperaa. Mua on viety teatteriin ja oopperaan ihan pienestä pitäen, isäni on ollut Porin Oopperan hallituksessakin. Isoveljeni soitti ja lauloi bändeissä, kun olin ”tiedostavassa iässä”. Meillä on aina ollut piano, ja jossain vaiheessa sellainen jäsentymätön älämölö, mitä olin siitä pianosta saanut aikaiseksi, johti siihen, että vanhempani päättivät laittaa mut pianotunneille ollessani 6-vuotias. Mä kävin sitten kymmenen vuotta yksityisessä opetuksessa klassisen pianon tunneilla joka viikko – ja vihasin sitä myös varmaan joka viikko. Kolmannella luokalla menin musiikkiluokalle ja siellä opin paljon musiikin historiasta yms. Pianotunneilla opin perustekniikan, mutta kun 16-vuotiaana lopetin pianotunnit, vasta silloin rupesin kunnolla soittamaan ja vielä nauttimaankin siitä. 13-vuotiaana innostuin soittamaan sähköbassoa ja musta tuli siinä nopeasti aika hyväkin, joten melko pian läpi teinivuosien aloin nuohota basistintontilla eri bändeissä. Lukiossa tehtiin isolla porukalla musikaali abiturienttivuotenani. Kun projektista kiinnostuneilta kysyttiin, mitä kukin haluaisi siinä tehdä (olin silloin vielä lukion tokalla), niin mä rohkaisin mieleni ja ehdotin, että voisin vaikkapa säveltää sen. Yhtä biisiä lukuunottamatta niin tapahtuikin. Pekka Saaristo ohjasi sen, hän oli silloin Porin Teatterissa ohjaajana ja siitä lähtikin sitten melkoinen vyyhti liikkeelle. Voisin kertoa tämän lyhyestikin, mutta se ei kuulu mun laveaan tyyliini, joten täältä pesee! Pekka ohjasi ensin porilaiselle harrastajateatteri Cont´aktille yhden näytelmän, jonka sävelsin ja siitä mä ajauduin Cont´aktiin näyttelemäänkin. Sit Pekka pyysi mua tänne Porin Teatteriin säveltämään musiikkia, ja täällä mua pyydettiin myös vähän näyttelemään ja soittamaan, ja sitä kautta ihan vahingossa mä ajauduin tänne pelkästään näyttelijäksi.”

Vastasit tuossa sitten seuraavaankin kysymykseen jo, eli miten ajauduit teatterin pariin? ”No niin! Syksyllä 2001 mua pyydettiin tänne Veriveljet-musikaaliin avustajaksi. Samoihin aikoihin yks miesnäyttelijä lähti pois talosta ja jätti jälkeensä pari paikattavaa roolia. Mua pyydettiin tekemään ne ja päädyin kuukausipalkkaiseksi näyttelijäksi. Sit mut roolitettiin Onnellinen mies-näytelmään, joka jatkui syksyllä 2002, joten olin jo toista vuotta kiinnitettynä näyttelijänä ammattiteatterissa! Vuosina 2003-2005 täällä tehtiin Beatles Story-nimistä musikaalia, joka sittemmin on nähty monessa muussakin Suomen teatterissa. Olin siinä Paul. Sen jälkeen mut kiinnitettiin vakkariksi. Näin se meni mun kohdallani. Mielelläni olisin käynyt vaikkapa TeaKin järjestämillä aikuiskoulutuskursseilla tai vastaavilla, mutta en ole koskaan ehtinyt mihinkään, kun on ollut koko ajan niin paljon töitä! Teatterialan opintoja mulla ei ole siis mitään muuta kuin tämä työ, ja se on kyllä opettanutkin mua hienosti.”

Teemu Niemelä / (c) Teatterikärpänen

Millä alalla mahdollisesti olisit, jos et olisi tällä alalla, eli onko olemassa vaihtoehtoa C? ”Eli jos muusikonkaan ammattia ei saisi valita? Aika jännä... Joskus mä ajattelin, että musta voisi tulla opettaja. Sijaisena olen joskus ollutkin. Radiojuontajan hommakin voisi olla ihan jees.”

Miksi olet tällä alalla? ”Mulla on ensinnäkin aivan infernaalinen himo tarinoita kohtaan, ja mä haluan sekä kuulla tarinoita että ilmeisesti myös kertoa niitä. Vasta omien lasten myötä olen tullut kunnolla lukeneeksi ja kertoneeksi satuja sekä tarinoita. Tarinankerronta on maagisen hienoa, muksujen silmät vain loistaa! Mulla on myös mielenkiinto ihmistä kohtaan, et miksi käyttäydytään tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla. Voisin väittää, että mulla on se ollut jo aiemmin, mutta en ole kuitenkaan tietoisesti hakeutunut tälle alalle, vaan tämä on monen onnekkaan sattumuksen summa. Tähdet ovat olleet suotuisassa asemassa ainakin mulle, yleisöstä en sitten tiedä”, Teemu toteaa naurahtaen.

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Eipä ne juuri ole muuttuneet, kai? Lapsena jo pääsin isän mukana välillä kurkistamaan näyttelijälämpiön puolelle, kun hän ooppera-ja teatteriyhteyksiensä kautta tuli tuttuja moikkaamaan. Näin silloin, että lämpiössä on ihan oikeita ihmisiä eikä vain pelkkiä puuteroituja naamoja, kiiltokuvia. Tuo onkin muuten hyvä kysymys. En ole koskaan edes ajatellut, että olenko mä kenties tiennyt näyttelijöiden työajoista ennen kuin aloin itse tehdä tätä hommaa! Noh, itse suodatan asioita tietynlaisen huumorifiltterin kautta, eli en ainakaan suhtaudu liian ryppyotsaisesti tai tosikkomaisesti työhöni.”

Onko sinulla omia esikuvia, joita arvostat tai ihailet erityisen paljon? ”Suurin innoittajani on Freddie Mercury, sitten ”sedät jaksaa heilua”-osastosta Paul McCartney. Näyttelijäpuolelta mä fanitan ihan älyttömästi John Cleeseä, ja ollaan muuten fysiikaltamme aika samankaltaisia. Näitkö Hillittömän hotellin? Sehän oli ihan puhdasta Pitkän Jussin Majataloa paikoitellen, heh. Täällä meillä olen nauttinut kovasti Haltsosen Vesan työskentelystä, hän tekee aina tosi pyyteettömästi. Pitää lisäksi mainita myös Ricky Gervais ja Louis C.K. , jotka on sellaisia äijiä että huh huh. En oo ikinä kokeillut stand-uppia enkä aio kokeillakaan, etenkään sen jälkeen kun on nähnyt nämä herrat tekemässä sitä. Nää on hyviä esimerkkejä siitä, miltä kantilta maailmaa voi katsoa.”

Teemun John Cleese-ilme / (c) Teatterikärpänen

 Mikä on ollut tähän mennessä omasta mielestäsi onnistunein/tärkein roolityösi? ”The Producersin kirjanpitäjä-Leo oli varsin tärkeä ja toivon mukaan myös onnistunut roolityö (jos ei nyt puhuta koreografisista ansioista). Hillitön hotelli oli oikein mukava, samoin kuin tämä Pippuridinokin. Karkkipäivään olen tyytyväinen myös.”

Olisiko sinulla jotain roolihaavetta? ”Olisihan se mahtavaa joskus tehdä joku oikein väkevä klassikkodraamarooli! Tai vanhoilla päivilläni vaikkapa Shakespearen Richard III!” Teemu hehkuttaa ja elehtii tyylillä, josta tulee väistämättä mieleen Musta Kyy ja Rowan Atkinson. ”Hän on muuten yksi innoittajani myös.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Olisi varmaan aika mielenkiintoista näytellä Marilyn Monroen kanssa joku kohtaus. Valkokankaalta hänen selittämätön hehkunsa tulee hienosti läpi, mutta entä tuollaisessa livetilanteessa?”

Entä kenen kanssa laulaisit dueton, ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Olisi hienoa olla David Bowiena Freddie Mercuryn kanssa ja laulaa ”Under Pressure”.”

Mikä on mielestäsi parasta teatterissa? ”Ehdottomasti parastahan on se, että teatterissa kerrotaan tarinoita ja kun se tarina on kerrottu, se menee kuulijaan ja hän reagoi, ja se taas synnyttää kertojan ja kuulijan välille jotain niin ainutlaatuista, että sitä ei missään muussa muodossa ole olemassa. Monesti sanotaan, että eikö esimerkiksi elokuvat syö teatteria. Ei syö, koska siellä ei pääse muodostumaan tämänkaltaista vuorovaikutustilannetta. Teatterissa ”haisee”, se ei pelkästään näy ja kuulu, vaan se on huomattavasti kokonaisvaltaisempi elämys kaikenkaikkiaan. Kuulijan ja kertojan välinen synergia, se on enemmän kuin osatekijöidensä summa ja siitä syntyy parhaimmillaan jotain aivan maagista.”

Seuraava kysymys koskee ”teatterin taikaa” ja miten se sinulle ilmenee. Taisit vastatakin siihen jo äsken? ”Joo, Juhani Tammisen sanoin se on ”momentum”, hetki joka iskee tajuntaan niin, että heti huomaa jonkun loksahtaneen kohdalleen. Itsellä nousee ihan karvat pystyyn ja jotenkin aistii sen sähkön tai värinän yleisön suunnasta”, Teemu hehkuttaa.

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Intohimo, lahjakkuus, kauniit asiat, aurinko, luonto, hyväntuulisuus, vilpittömyys, hyvyys. Biisejä tehdessäni mua inspiroi intuitio, hyvä teksti, tarinat.”

Podetko ramppikuumetta? ”Enpä juurikaan. Toki aina ennen ensimmäistä yleisökontaktia esityksen kanssa jonkin verran jännittää. Olen kyllä omalla alallani; nyt on tullut mukaan tuo inprovisaatiokin vielä ja se on mahtavaa, kun on lavalleastuessa se fiilis, että te olette siellä ja me olemme täällä, mitäs leikittäis nyt.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita huomaat tekeväsi aina ennen esitystä tai esityspäivinä? ”Ei mulla mitään tiettyjä ole, mutta yhden hauskan tavan olen huomannut jo vuosia sitten omaksuneeni: mulla on aivan neuroottinen tarve tsekata, että vetskari on kiinni! Hahah! Aina ennen kuin menen näyttämölle, mä tsekkaan että vetskari on varmasti kiinni.”

Kerro joku kommellus. ”Onnellinen mies-näytelmään ohjaaja Saaristo halusi ihmismassaa eli väkijoukkoa lisää, ja koska meitä oli vain muutama näyttelijä siinä, niin sinne tehtiin vanerisia ihmissilhuetteja ja niille laitettiin vaatetta, peruukkia ja hattua päälle. Kutsuttiin niitä puupäiksi. Se väki oli todella huvittavan näköistä. Pukuhuoneeni laatikosta olin kaivanut yhteen esitykseen ihan käsittämättömän naurettavat miinuslasit, ns. perintölasit, ja kun löin ne päähäni ja istuin siinä kunnanvaltuustokohtauksessa kaksi puupäätä käsissä ja kaksi selässä eriskummallisessa enkelinsiipitelineessä, hetkestä tuli ihan absurdin hysteerinen. Saatiin kaikki kauhea hepulikohtaus. Mun vieressäni esimerkiksi Honkasen Make putosi ihan täysin, se ei saanut naurultaan repliikkejään sanotuksi. Haltsosen Vesa raukka joutui siinä vielä esitelmää pitämään tälle meidän ynnä puupäiden muodostamalle valtuustoryhmälle ja sekin repesi muutaman kerran esitelmöintinsä aikana. Eipä tässä sitten sen kummempia kommelluksia ole tapahtunut, mitä nyt Pippuridinossa muna putosi väärällä puolelle kulissia ja semmoista”, Teemu hihittää.

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Syksyllä 2014 on tulossa näytelmä ”Diivat”, ja siinä olen toinen näistä köyhistä näyttelijöistä, jotka kuvittelevat saavansa lisää fyrkkaa esittäytymällä erään iäkkään naisen sukulaispoikina. Käykin ilmi, että sukulaispojat ovatkin oikeasti tyttöjä, ja herrat vetää sitten koltut päälle. Myöhemmin tulee sitten Agatha Christien klassinen murhamysteeri ”Eikä yksikään pelastunut” ja keväällä ”Kuninkaan puhe”. Lehtosen Maaritin kanssa tehdään duokeikkaa lähinnä täällä kotikulmilla ja sitten on kaikkia muita musajuttuja.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Mä en ole kyl mottomiehiä, mutta se ”tosissaan muttei vakavasti” kuulosti tuossa aiemmin sen verran hyvältä, että se sopisi mulle motoksi. Kaikki tehdään täysillä mutta pilke silmäkulmassa.”

Osaatko imitoida ketään? ”Heh, muiden harmiksi ja omaksi hauskuudekseni joskus oon imitoinutkin. Turkin Jannen kanssa joskus tehtiin kahdestaan Tiernapojat ja Janne putosi täysin, kun esitin Herodesta Juhani Tammis-tyyliin. Kolme itämään viisasta tietäjää tuli tietenkin Venäjän maajoukkueesta...” Teemu nauraa ja esittää pätkän.

Mikä supersankari/sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”Mähän oon temperamentiltäni aika suora Aku Ankka. Fyysisiltä ominaisuuksiltani olen sitten Hessu Hopo. Joku taas sanoi, että näytän ihan Clark Kentiltä. Mä voisin olla Clark Kent, josta tuleekin sit Super-Hessu. Saisi olla niissä lököttävissä kalsareissa, loistavaa!”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Tutustuisin ehdottomasti kaikkiin Guerlainin tuotteisiin, koska vaimoni yritti just eilen saada mut ymmärtämään, miten tärkeää ja ylellisen hienoa on käyttää Guerlainin tuotteita, ja mies ei vaan voi ymmärtää sitä asiaa! Sit haluaisin mennä erilaisiin paikkoihin, joissa on miehiä ja katsoa, miten muhun suhtaudutaan. Avataanko ovea ja niin edelleen. Menisin naisten saunailtaan tai vessaan tai vastaavaan ihan vaan kuuntelemaan, että miten naiset puhuu miehistä silloin kun paikalla on vain naisia!”

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Akustisen kitaran – termospussissa, ettei se mene kylmässä huonoksi. Marjoja ja pähkinöitä, juustoa. Vettä juomaksi.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Mä rakentaisin niin ison ja vankkarakenteisen majan, että saisin sinne roudattua pianon. Haluaisin nähdä sen firman myös, joka pianon sinne nostaa! Perheen tietenkin ottaisin mukaan. Hyviä kirjoja, ei mitään viihde-elektronisia laitteita eikä puhelimia. Iloinen pianonsoitto ja laulu kantautuisi pitkälle.”

Jos voisit matkustaa aikakoneella johonkin tiettyyn ajanjaksoon tai hetkeen, minne matkaisit? ”Haluaisin olla näkemässä, kun Kennedy ammuttiin lokakuussa '63. Haluaisin nähdä, että mistä ne laukaukset tulee. Menisin ihan jokaiselle Queenin keikalle. The Beatlesin kattokeikka olisi hienoa nähdä myös. Olisi myös tosi mielenkiintoista nähdä, miten elettiin esimerkiksi 1700-luvulla Ranskassa tai keskiajalla.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Vaihdan nää kokinvaatteet pois ja lähden kotiin siivoamaan. Tyttärelläni on 4v-synttärit huomenna.”

Bernard Pivot'n kymmenen kysymystä:

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakas

Mistä sanasta pidät vähiten? - Äääääääh, tää on enemmänkin äänne.

Mikä sytyttää sinut? - Hymy

Mikä sammuttaa intohimosi? - Marmatus

Suosikkikirosanasi? - Perkele

Mitä ääntä rakastat? - Veden liplatus luonnossa

Mitä ääntä inhoat? - Ääääääääh

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Kaupunkijunan kuljettaja

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Myyntimies

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Mitä sää täällä teet? 

Karkkipäivä / Porin Teatteri

Karkkipäivä / Porin Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 5.4. 2014, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Ohjaus ja dramatisointi Snoopi Siren

Rooleissa : Peter-Sebastian Lehtonen, Maarit Lehtonen, Hannele Lanu, Teemu Niemelä, Marko Honkanen, Katariina Lohiniva, Janne Turkki, Mirva Tolppanen, Adele Aalto, Jenna Sottinen, Joonas-Petteri Nieminen, Jutta Tilvis, Kalle Rossi ja Lauri Lehtimäki

 Markus Nummen Karkkipäivä-romaani oli Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2010. Kirjaa en ole lukenut, en nähnyt liioin yhtään aiempaa teatteriversiota. Muistelen kuitenkin lukeneeni joitakin arvosteluja ainakin KOM-teatterin versiosta, ja niistä ei jäänyt juurikaan muistikuvia. Karkkipäivä sanana tuo mieleeni jotain makeaa ja mieluisaa, jotain mitä on odotettu ja odotus sitten palkitaan tavalla tai toisella. Odotus kyllä palkittiin tälläkin kertaa, mutta yllättävällä tavalla.

Peter-Sebastian Lehtonen / (c) Janne Alhonpää

 Karkkipäivä-tarinan päähenkilö on Tomi-poika (Peter-Sebastian Lehtonen). Poika elää omassa mielikuvitusmaailmassaan osittain ja tuossa maailmassa hän on Tok Kilmoori, sankari joka pelastaa Prinsessoja pulasta ja jolle kaikki on mahdollista. Poika huomaa, että erään ystävänsä huoneen ikkuna on jatkuvasti pimeänä ja tyttöä ei ole näkynyt ulkona leikkimässä vähään aikaan. Hän aavistaa, että jotain ikävää on sattunut ja päättää pelastaa tytön. Tomi tapaa sattumalta Arin (Teemu Niemelä), joka on ammatiltaan käsikirjoittaja-kirjailija. Poika tavallaan leimautuu Ariin ja hakee hänestä turvaa, ja Ari vie pojan kotiinsa siksi aikaa, että pojan vanhemmat löytyvät. Tällä onkin arvaamattomat seuraukset, ja pian Ari on keskellä kummallista vyyhtiä, jota purkamaan tarvitaan myös sosiaalityöntekijöitä.

Teemu Niemelä / (c) Janne Alhonpää

 Ja sitten on Paula (Maarit Lehtonen), tilanhallintasuunnittelija, eronnut nainen ja äiti. Hän haluaa hallita kaikkea täydellisellä otteella, kotona on kaikki viimeisen päälle sisustettuna ja tip top. On kuitenkin yksi asia, jota Paula ei pysty hallitsemaan - vanhemmuus. Paulan tytär Mirja on huoneessaan ja ovi on lukittu. Ulkopuolelta.

 Jo Karkkipäivän julistekuvista kävi ilmi, että jotain painajaismaista on luvassa. Kohtalaisen painostava tunnelma...ei mitään kevyttä todellakaan! Toivon, että jokainen näkisi tämän näytelmän, myös ne, joilla elämä on mallillaan ja perhe kasassa. Toisilla on palapelin palaset kaukana toisistaan ja täysin hukassa, mutta kukaan ei saa jäädä yksin. Ulkopuolista apua on lupa pyytää ja saada, jos omat resurssit ja voimat eivät riitä. Kulissit ovat kunnossa, mutta mitä kaikkea muhii pinnan alla? Minut tämä veti totaalisen hiljaiseksi, takanani istuneet kyynelehtivät. Jossain kohtaa loppuvaiheilla minusta tuntui siltä, että en pysty hengittämään. Kaamea aavistus hiipi pääni sisälle ja sen jälkeen tuntui siltä, että sydän olisi ollut kurkussani hakkaamassa ja vaikeutti hengitystä. Hyvin vahva tunne.

 Leppoisissa tunnelmissa oltiin vain hetkittäin, etenkin Tomin ja Arin yhteisissä kohtauksissa oli valtavasti lämpöä ja toivoa siitä, että kaikki kääntyy parhain päin. Muuten oli onnistuttu kyllä kehittelemään melkoinen jännitysnäytelmä, tuntui että yleisökin kävi aika herkillä ja mistään ei kuulunut hiiskahdustakaan. Projisoinnit toimivat jälleen kerran, merimaisemat rauhoittivat mieltä sopivalla hetkellä. Hieno, pysähdyttävä näytelmä piti otteessaan ihan loppuun asti eikä jättänyt katsojaa kuitenkaan epätoivon valtaan. Toive paremmasta tulevaisuudesta jäi elämään. En ole Porin Teatterissa kovin usein viime aikoina ollut, mutta minulle tämä meni ehdottomasti ykköseksi näkemistäni ja hienoa, että tämänkaltaistakin on ohjelmistossa. Ei mitään helppoa ja valmiiksipureskeltua tavaraa, tämä todella herätti ajattelemaan ja siksi toivonkin, että syksyllä katsomot täyttyisivät. Maarit Lehtonen etenkin on huikaisevan loistava Paulan roolissa, samoin Peter-Sebastian Lehtonen Tomin roolissa. Hienoa oli nähdä etenkin Teemu Niemelää draaman parissa ja sitä kautta ihan uudenlaista vivahdetta hänen tulkinnassaan. Täytyy sanoa, että Snoopi Siren tehnyt jälleen hienoa työtä!

Karkkipäivälle täydet viisi tähteä *****.

(näin esityksen ystävälipulla)

Maarit Lehtonen / (c) Janne Alhonpää

Pippuridino / Porin Teatteri

Pippuridino / Porin Teatterin pieni näyttämö

Ensi-ilta 13.9. 2013, kesto noin 1h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus : Eero Ahre, Erja Alander ja Patrik Drake

Ohjaus : Patrik Drake

Rooleissa : Teemu Niemelä ja Mira Rastas

 Kuten huomaatte, olen tehnyt tässä viime aikoina vähän uusia aluevaltauksia täällä blogin suunnassa. Porin Teatterissa olen käynyt lukuisia kertoja aiemminkin, mutta en näköjään moneen vuoteen, sillä blogissa ei ole olemassaolonsa aikana yhtään mainintaa Porissa näkemistäni esityksistä. Oli siis korkein aika korjata tämä asia ja lähteä vaihteeksi länsirannikon suuntaan!

 Porin Teatterille ensinnäkin iso kiitos siitä, että siellä panostetaan kunnolla lastenteatteriin. Ohjelmistossa on koko ajan myös perheen pienimmille suunnattua teatteria, jota sopii vaikkapa koko perheen voimin lähteä katsomaan tai päiväkotiryhmän mukana. Esitykset ovat kautta linjan olleet vieläpä erittäin laadukkaita ja taiten tehtyjä, ja katsomossa ovat viihtyneet kaikki ikäpolvet. Itselläni hyvässä muistissa ovat ainakin Kummituskekkerit sekä Viiru ja Pesonen. Lapsissa on tulevaisuus, ja tämänkaltaisista esityksistä saattaa se kipinä teatteriin syttyä, ja liekki syttyy sitten myöhemmässä vaiheessa.

Emmi, Ylermi, Dino ja Yvonne / (c) Janne Alhonpää

Ja sitten itse esitykseen. Pippuridino oli hulvaton reilun tunnin tarina siitä, mitä kaikkea voikaan seurata kun ei noudata ohjeita oikein. Kaksi kokkia Ylermi ja Yvonne (mainiot, ilmeikkäät Teemu Niemelä ja Mira Rastas) saavat itseltään Ruotsin kuninkaalta kirjeen, jossa kunkku esittää kainon toiveensa mahtavasta syntymäpäiväkakusta. Pahaksi onneksi kokkien aina niin luotettava Emmi-kana saa pahan stressin ja ei saa munittua kakkuun vaadittavia kuutta munaa. Kokit eivät tästä lannistu, vaan hankkivat parilta "munamieheltä" erityisen munamasiinan, joka nimensä veroisesti valmistaa munia. Masiinaan kaadetaan maitoa ja pippuria, mutta kiistaa syntyy oikeasta sekoitussuhteesta ja niin koneen uumeniin lipsahtaa litra pippureita ja tilkka maitoa vainen. Tämän tuloksena syntyy valtavan iso muna, josta myöhemmin kuoriutuu pikkuinen dinosaurus. Kuten arvata saattaa, kaikenlaista sählinkiä on luvassa seuraavaksi, kana on kateissa ja kakkukin pitäisi kunkulle saada.

 Kerrassaan mainio esitys oli tämä! Katsomo oli täynnä lapsia, jotka elivät ja eläytyivät tapahtumien mukaan ja kiljuivat riemusta dinon putkahdellessa esiin milloin mistäkin. Kaikenlaista muna-aiheista kommenttiakin kuului tämän tästä. Lapset villiintyivät takaa-ajokohtauksesta, jossa hyödynnettiin upeasti moninaisia lavasteiden luukkuja ja kokit ja dino kurkistelivat vuorotellen milloin mistäkin. Oma ehdoton suosikkini oli munamasiinan ostoreissu, sillä rouheat Porin murteella puhuvat munamiehet meinasivat varastaa koko shown ainakin itseni kohdalla. Absurdi meininki! Hauskaa oli myös silloin, kun Pippuridino yritti tehdä lähempää tuttavuutta sähkövatkaimeen ja patakintaaseen.

 Extrapisteitä herkullisen värikkäästä lavastuksesta ja aidosta tarpeistosta. Esitys oli täynnä myös vauhdikasta musiikkia, jonka oli säveltänyt Teemu Niemelä. Kuultiinpa siellä pätkä Bohemian Rhapsodyakin, joka aikuisia varsin kovasti huvitti. Ai että, mainioita nämä lastenteatteriesitykset. Lapsenmielensä kun pystyisi säilyttämään, niin koskaan ei olisi tylsää. Tehdä vaikka kuten eräs mies työmatkallaan, kun kävellessään rikkoi kaikista lätäköistä ohuen jääkerroksen ihan vaan huvin vuoksi.

 Esitys oli Pippuridinon 50. ja samalla viimeinen näytös Porin Teatterissa. Jos pystyisin, hankkisin munamiehet olohuoneen nurkkaan koristeeksi! Suureksi harmikseni teatterin sivulta ei enää löytynyt lehdistökuvia esitykseen liittyen, olisin mielelläni laittanut tähän kuvan suosikeistani. Olihan se Ruotsin kunkkukin muuten ihan näköinen!

Pippuridinolle vahvat neljä tähteä **** ja munamiehille viisi *****.

(näin esityksen ystävälipulla)