Myrskyluodon Maija / Vuohensaaren Kesäteatteri, Salo

Myrskyluodon Maija / Vuohensaaren Kesäteatteri, Salo

Ensi-ilta 6.7. 2019, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Alkuperäisteos Anni Blomqvist
Dramatisointi Jussi Helminen
Musiikki Matti Puurtinen
Ohjaus Peter Nyberg
Musiikin sovitus Outi Ollila, Pasi Ketola ja Peter Nyberg
Musiikin orkestrointi, laulutaustat ja ääniefektit Pasi Ketola
Laulusovitukset ja laulujen harjoituttaminen Outi Ollila
Koreografia Venla Viisanen
Puku-, maski- ja kampaussuunnittelu Marjo Haapasalo
Lavastus ja valosuunnittelu Timo A. Aalto
Äänentoiston suunnittelu ja toteutus Markus Kuisma

Rooleissa : Ami Aspelund, Merita Seppälä, Roope Pelo, Maija Tenkanen, Esa Lehtinen, Marjut Ruusumo, Tiia Marjanen, Esteri Seppälä, Kasper Korpela, Maija Härkönen/Senja Poikonen, Tiitus Pietilä/Niilo Rautpalo, Lari Matilainen, Eemil Korpelainen, Sanna-Marja Kultima, Jari Maula, Mia Kuisma, Heimo Heikkonen, Pauli Kuisma, Saku Nikkanen, Aarne Kallinen, Emmy Welin, Laura Heiskala, Mariella Pirhonen ja Krista Mäki

Janne ja Maija (c) Mikko Pääkkönen 

 Vuohensaaren Kesäteatterin Myrskyluodon Maijan näkemisestä ja etenkin kokemisesta on kulunut jo lähes viikko, ja jostain syystä en ole saanut tekstiä syntymään normaalissa aikataulussani. Yleensä pyrin kirjoittamaan aina mahdollisimman pian esityksen näkemisen jälkeen, jotta kaikki fiilikset ja ajatukset olisivat tuoreessa muistissa. Nyt olen kärsinyt kirjoitusblokista juuri erittäin epäsopivaan aikaan, ja muu elämä on pyörinyt mielessä päivätolkulla ja mennyt kirjoitushommien edelle. Välillä kirjoitusongelmia tulee siitä, ettei ole oikein mitään sanottavaa, tai ainaakaan mitään uutta. Tästäkin esityksestä on heti tuoreeltaan ensi-illan jälkeen julkaistu lehtikritiikkien lisäksi pari ansiokasta blogikirjoitusta (tässä Susannan/Teatterinnan blogijuttu, tässä Linnean juttu Kujerruksia-blogissa) ja olen miettinyt, mitä erilaista voisin tuoda mukaan omalla jutullani. Aion tuoda esiin kaiken sen (tai ainakin osan siitä), mitä koin ensivisiitilläni Vuohensaareen.

 Olen nähnyt reilusti yli tuhat esitystä vuosien saatossa. Suurin osa on painunut unholaan samantien, monia en muista edes nähneeni. Joitakin muistan vain siksi, että olen kirjoittanut näkemästäni blogiin. Vähän yllättäen, parhaiten muistan kuitenkin sellaiset esitykset, joita en ole jälkikäteen osannut sanallistaa oikein mitenkään, mutta esityskokemusta ajatellessani kyyneleet kihoavat silmiini tai ihoni nousee kananlihalle. Jos muisti muuten pätkii, tunnemuisti ei unohda. Muistan katseet, pienet eleet, yleistunnelman, yhden ainoan lauseen, musiikin, sen-tietyn-hetken ja hiljaisuuden juuri ennen loppuaplodien alkamista. Tämä Myrskyluodon Maija (voisin jopa kutsua Vuohensaaren Maijaksi), monilahjakkaan Peter Nybergin esikoisohjaus, nousee tähän joukkoon. Odotin paljon ja sain paljon enemmän - sain kokonaisvaltaisen elämyksen, jota on kovin vaikeaa sanallistaa rikkomatta jotain siitä taianomaisesta tunnelmasta, jonka vallassa olin koko reissun ajan. Kesäteatteria kaikille aisteille - kyllä! (Mainittakoon vielä se, että tämä oli neljäs Maija ja suhteellisen lyhyen ajan sisällä. Matti Puurtisen musiikilla olen aiemmin nähnyt esitykset Jyväskylässä ja Rovaniemellä, ja Lasse Mårtensonin sävelillä Helsingissä. Tämän version jälkeen en halua nähdä enää mitään muuta. Tässä oli kaikki, ihan kaikki.)

(c) Henriikka Koskenniemi 

 Alkumusiikki soi, vanha Maija (Ami Aspelund) seisoo Högbergetillä ja katsoo jonnekin kaukaisuuteen. Menneisyyteen vaiko tulevaan? Auringonvalo siivilöityy kauniisti puiden lomasta, hiukan häikäiseekin. Pieni tuulenvire käy mereltä, joka näkyy taustalla. Aito, oikea meri eikä mikään lavaste. Samoin kallio. Tuulonen viilentää kasvojani ja heilauttaa otsahiukseni silmille. Ei haittaa. Merellä aina tuulee. Nuori Maija (Merita Seppälä) kirmailee iloiten liina silmillään sokkoleikin parissa, härnätään ja kujeillaan. Osuuko kädet mielitietty Magnukseen (Aarne Kallinen)? Helmat ja kutrit hulmuavat Maijan keinuessa, vaan pian hymy hyytyy. Erker (Pauli Kuisma) tulee kosioreissulle poikansa Jannen (Roope Pelo) kanssa, ja vaimoksi ei kaavaillakaan talon vanhinta tytärtä Fiaa (Maija Tenkanen) vaan hämmentynyttä Maijaa. Miksi minä? Ujoja katseita vaihdellaan, vaikka ei kunnolla uskalleta katsoa toista silmiin. Käsi hapuilee kättä. Huomaan salakavalasti herkistyväni. Tämä musiikki, nämä laulut, tämä miljöö, nämä ihmiset. Herkkää, taitavaa. Tämä yhteinen kokemus, näyttelijöiden ja katsojien välillä. Yhteisöllisyys. Luonnon ja meren läheisyys, samalla jotenkin yksinkertaista ja kuitenkin ainutlaatuista. Mitään ei tarvitse lisätä eikä poistaa, kaikki on siinä ja antaa tarinan viedä mennessään.

 Maija ja Janne muuttavat Myrskyluodolle karuihin olosuhteisiin, elämä on täynnä pieniä ja suuria onnenhetkiä, mutta väistämättä myös surua. Vanha Maija elää hetkissä mukana seuraten lempeällä katsellaan mennyttä elämäänsä ja yhteistä eloa Jannen kanssa. Jannen, jota on alkujännityksen jälkeen oppinut rakastamaan täysillä ja ikävöimään kovasti silloin, kun mies on poissa. Valkokutrinen Kuolema (Mariella Pirhonen) kurkkii kulman takana, hiipii odottamatta paikalle, tarttuu hellästi kädestä kiinni ja johdattaa tuonpuoleiseen. Hahmo ei ole mielestäni pelottava, vaan kauniilla tavalla kiehtova, ja kukin meistä vuorollaan tulee tarttumaan ojennettuun käteen, ennemmin tai myöhemmin. Elämän kiertokulku - meri ottaa omansa ja se on hiljaa hyväksyttävä. Elämä jatkuu ja uutta elämää syntyy. Toive siitä, että vastoinkäymisistä huolimatta kaikki kääntyy parhain päin. Sukupolvien ketju, juuret, tulevaisuus.

Ami Aspelund (c) Mikko Pääkkönen 

 Minua varoiteltiin ennalta siitä, että nenäliinoille saattaisi olla tarvetta. Väliajalle mennessämme olin ollut kyyneleet silmissä lähes koko ajan ja pala kurkussa. Kaikki oli niin kaunista ja hienosti toteutettu. Tunsin iloa ja ylpeyttä ihan kaikkien puolesta, ja se liikutti - ei niinkään surulliset käänteet. Värikkäät merenhaltijat tuulessa liehuvine asuineen ja hiuksineen, kirkasääniset lapsoset, Maijan ja Jannen rakkauslaulu, hellät ja rakkaudentäyteiset katseet, pääparin hieno keskinäinen kemia, Jannella kiva pilke silmissään (ja komea äänikin). Jo aiemmin blogissani todettu Merita Seppälän lähes käsittämätön herkkyys, tunnevoimaisuus ja koko lavaolemus, ja Ami Aspelundista säteilevä vahvan kokemuksen tuoma varmuus ja rauha. Tämän esityksen ja kokemuksen vietäväksi oli helppo heittäytyä täysillä, ja lisäksi koko porukasta huokui tunne siitä, että nyt puhallamme yhteen hiileen. Tekemisen ilo ja nauttiminen. Hieno yhteishenki.

(c) Mikko Pääkkönen 

 Erityiskiitos monenikäiselle luontevalle lapsikatraalle, Timo A. Aallolle nerokkaan muuntuvaisista lavasteista (se tulipalo, huh!), Maijan isälle (Esa Lehtinen) laulusta, Venla Viisasen koreografialle ja liikekielen runsaudelle, lauluvoimalle sekä sille, että Oolannin sotaan ei tuhrattu liikaa aikaa. Suurin kiitos Peter Nybergille vahvasta omanlaisesta visiosta, josta näkyy rakkaus saaristoon ja omat juuret. Suurin odotuksin kohti ensi kesää ja "Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen", siinäkin Nyberg ohjaksissa....

 Ja mikä mieletön paikka koko Vuohensaari! Kapeaa siltaa pitkin saareen, ja siellä aukeaa varsinainen kesäkeidas. Väkeä rennosti ottamassa aurinkoa ja grillailemassa matkailuvaunujensa vieressä, makkaran tuoksu leijailee nenään... Ylhäällä maanmainio kahvila ja suussasulavat munkit ja hienot näkymät merelle. Kesäteatterin katsomossa alueen toisella puolella kivenheiton päässä täysin oma maailmansa. Paluumatkalla kalamiehiä poikineen ja silkkiuikku poikasineen.

 Kuten sanoin, täydellinen ja kokonaisvaltainen elämys! Esityksiä 17.8. asti, suosittelen suurella lämmöllä! Lisäinfoa tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Mikko Pääkkönen ja Henriikka Koskenniemi

(Näin esityksen kutsuvieraana, suurkiitos Salon Teatteri!) 

Macbeth / Salon Teatteri

Macbeth / Salon Teatteri

Ensi-ilta 28.9. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäisteos William Shakespeare
Suomennos Matti Rossi
Sovitus ja ohjaus Pauliina Salonius
Lavastus Riku Suvitie
Pukusuunnittelu Taija Jokilehto
Valosuunnittelu Timo A. Aalto
Musiikki- ja äänisuunnittelu Marcus Lindén
Naamioinnin suunnittelu Taija Jokilehto
Valo- ja videokuvaus Mika Nurmi

Rooleissa : Pasi Nikula, Merita Seppälä, Sari Koskela, Anne-Maija Gilbert, Johanna Saarinen, Juhani Suomi, Sanni Suvila-Nuutinen, Anni Salomaa, Kimmo Lehto, Tristan Kulmala, Susanna Mäntylä, Jerry Sarlin, Esa Lehtinen, Gerhard Gilbert, Selja Isojunno, Mikko Polojärvi ja Armi-koira

Macbeth (Pasi Nikula) 

Toinen kerta toden sanoo? Ensivisiittini Salon Teatteriin tapahtui melko tarkalleen vuosi sitten, kun kävin räjäyttämässä tajuntani Jekyllin & Hyden parissa ja vielä uusintareissullakin. Silloin jo jäi sellainen fiilis, että kyllä Salossa osataan ja ehdottomasti tulen toistekin. Ensikosketukseni Shakespearen Macbethiin ei sitten mennyt ihan niin putkeen. Keväällä 2017 kävin Kansallisteatterissa turhautumassa ja kyllästymässä, olin nukahtaa ensimmäisen puoliskon aikana ja väliajalla oli hilkulla, etten lähtenyt kesken pois. En ymmärtänyt esityksestä juuri mitään ja kun turhautuminen iskee, silloin ei enää haluakaan ymmärtää. Käsiohjelmasta luin vasta jälkikäteen mistä näytelmässä ylipäätään on kyse, suurin osa teemoista kun jäi hämärän peittoon. Vähän tuumailin silloin, että ei taida meikäläinen olla Shakespearen klassikoiden ystävä ja jatkossa mietin tarkemmin, mitä menen katsomaan. Ja kas, syksyllä 2018 istun jännittynein mielin Salon Teatterissa Macbethin alkua odottamassa! Haastavillekin teoksille kannattaa siis antaa uusi mahdollisuus.

 Aulan seinillä on verihyhmäisiä tauluja. Kävi mielessä, että juuri tässä kohtaa vuosi sitten tajuntani räjähti ja siitä jäi näemmä näin näkyvät jäljet! Katsomoon astelemme näyttämön poikki. On se kyllä jännä tunne olla hetki itsekin lavalla, ja oloni on muutaman askeleen verran kovin harras. Kuin kirkkoon astuisi. Pyhään tilaan. Tässä tapahtuu kohta suuria ja on astuttava varoen, ettei ohimennessään riko mitään. Vasta katsomossa pystyn rentoutumaan kunnolla, ja hämmästyn heti. Odotin näkeväni kierreportaat ylös ja muuten avoimen tilan mutta ei, lavastajavelho Riku Suvitie on pistänyt koko tilan uusiksi! Nerokasta!

 Yksi syy siihen, että olen aikanaan hurahtanut teatteriin on se, että minulla on katsomossa turvallinen, lämmin olo. Kuin kotonaan olisi, ja enemmänkin kuin kotona. Olen paikassa, jossa ihan kaikki on mahdollista ja voi tapahtua mitä tahansa. Itse olen kuitenkin turvassa, kuin lämpöisessä pesässä tai ilmassa leijuskelemassa, sopivan välimatkan päässä tapahtumista - en niiden keskipisteessä. Annan esimerkin : aiemmin syyskuussa kävin katsomassa Riihimäen Teatterin näytelmää "Täti ja minä" ja näyttämölle oli saatu aikaan sellainen tunnelma, että melkein teki mieli hypätä itsekin mukaan ja ottaa lähempää kontaktia näyttelijöihin. Toisin on Salossa. Hetken saamme tunnelmoida alussa ja katsella projisointina yksinäisen miehen harhailua lumisessa maisemassa. Mitä mies etsii? Seuraavaksi ovet aukeavat ja voimakas musiikki vyöryy päälle ja yli, valot vilkkuvat ja miehiä miekkoineen ryntää suoraan kohti. Olo on kuin Jon Snowlla Game of Thronesin kutoskauden päätösjaksossa. "Antaa tulla vaan, minä en peräänny!" Yhtäkkiä minulla ei olekaan turvallinen olo, ja silti mikään maailmassa ei saisi minua lähtemään pois. Mikä ihana tunne! Nauliinnun penkkiin kiinni ja pulssini kohoaa. Antaa tulla, olen valmis!

 Juoniselostusta tästä ei tule tekemälläkään, sillä kaikissa käänteissä en edelleenkään pysynyt kärryillä. Ei ole niinkään oleellista se, mitä tapahtui vaan MIKSI. Ensimmäistä kertaa ymmärsin sen. Macbeth (Pasi Nikula) tapaa reissullaan kolme mystistä sisarta, jotka kertovat ennustuksen. Tämän mukaan sitten toimitaan ja ruumiita syntyy enemmän kuin on tarvis. Vallan - ja verenhimo sokaisee niin Macbethin kuin vaimonsa Lady Macbethin (Merita Seppälä) ja siinä vaiheessa kun tekojen seuraukset alkavat kolkutella omaatuntoa, on jo myöhäistä. Kun epätoivon vimmalla yrität pestä verta käsistäsi ja se ei vaan lähde... huh. Välillä katsellaan projisointeina päähenkilöiden epätoivoista tempoilua sinällään kauniissa maisemissa, mutta kun oma mielenmaisema on synkkääkin synkempi, ollaan eksyksissä ja syvällä ihmismielen pimeimmissä loukoissa, joista ei noin vain palatakaan ja ajaudutaan yhä syvemmälle.

 En mielelläni vertaile eri näytelmiä keskenään, mutta niiden aiheuttamia tunnelmia kyllä. Vuosi sitten Jekyll & Hydessa päälläni oli sattumalta sama villatakki kuin nytkin ja tunnelma katsomossa oli niin kuuma, että mieleni teki riisua takki pois heti väliajan tultua. Poskiani kuumotti ja käteni hikosivat, siis ihan fyysisiä reaktioita. Macbethissa minun oli kylmä koko alkupuoliskon, käteni olivat viileät ja hyinen viima puhalsi näyttämöltä suoraan sieluuni jatkuvalla syötöllä. Mielenkiintoista, mutta toisaalta vähän pelottavaakin.

 Aidosti hyytäviin tunnelmiin päästään näyttämölläkin. Kun Banquon (Kimmo Lehto) verinen haamu sisälmykset ulkona ilmestyy istumaan pöydän päähän ja lähtee astelemaan yleisöä kohti pitkin pöytää, tekisi mieleni huutaa. Kun pimeästä kolosta yllättäen kurkkaa kasvoiltaan kalmanharmaa Macbeth, silmissään hullunkiilto, tekisi mieleni huutaa. Kun seinät lähtevät yllättäen liikkeelle ja tila pienenee pienenemistään, tekisi mieleni huutaa. Huomaan pariin otteeseen hypeltäväni sormustani Macbethin hermostuneella tavalla ja varmaan yritin pestä käsiäni takkini helmoihin, koska Lady Macbethkin teki niin. Kyllä, eläydyn välillä vähän liikaa tapahtumiin.

Lady Macbeth (Merita Seppälä) 

 Pääpari on veretseisauttavan upea, ei oikein löydy edes sanoja. Molempien roolihahmojen tulkinta suorastaan naulitsee katseen ja melkein unohdan hengittää. Moista tarkkuutta on ilo seurata ja haluan kiittää vielä sitä, miten etenkin Macbeth replojaan pudottelee juuri sopivan kylmäävällä tavalla, mutta äärimmäisen selkeästi artikuloiden. Lady Macbeth, miten herkkä ja samalla niiiin kylmä. Eipä sovi väheksyä muidenkaan roolisuorituksia, saumatonta yhteistyötä on aina suuri nautinto seurata.

Fleance, Banquon poika (Tristan Kulmala) ja Banquo (Kimmo Lehto) 

 Ihan oma lukunsa on sitten näytelmän lavastus ja valo- sekä äänimaailma. En ole vastaavanlaiseen pyöritykseen aikoihin joutunutkaan. Yleensä sitä kiinnittää huomionsa erinäisiin roolisuorituksiin ja ne jäävät mieleeni, mutta tässä seurasin valojen "leikkiä" eri kohteissa silmä tarkkana ja äänimaailma suorastaan pakotti pysymään koko ajan skarppina ja hereillä. Ja tosiaan, että voikin sama tila olla niin totaalisen erilainen! Mielikuvitukseni lähti hieman laukalle kun mietin, minne kaikkialle lukuisat oviaukot johtavat ja mitä kaikkea sieltä esiin saattaisi ilmestyä. Punaisen valon hehkuessa yhdenkin syvennyksen takana tietää heti, että tuolla jossain tapahtuu jotain kamalaa, väärää. Mitään ei näytetä, mutta silti sen tietää ja tuntee. Paras lavastus jättää katsojalle salaisuuden, jota halutessaan pääsee raottamaan. Kaikki ei ole näkyvillä, on myös "jotain muuta". Teatterin taikaa parhaimmillaan. Sama valojen kanssa. Niillä korostetaan jotain, minkä halutaan olla näkyvissä, mutta pimeydessä lymyää jotain, joka odottaa omaa hetkeään... Eikä millään meinaa uskoa edelleenkään, että osa tapahtumista sijoittuu yleisölämpiöön, jossa hetkeä aiemmin nautin omenapiirakkaa. Käsittämätöntä ja todella nerokasta. Itse teatterisalihan ei ole suuri, mutta yllättäen näiden samojen seinien sisälle mahtuu koko maailma.

 Loppukohtauksen aikana huomasin liikuttuvani. Jaa miksi? No siksi, että minä istun tässä ja saan katsoa ja kokea jotain näin mielettömän vaikuttavaa. Katsomosta poistuttuani seisoin jälleen sen saman hurmeisen taulun edessä täysin mykistyneenä, silmät pyöreinä ja sain sanottua vain yhden sanan : "Jumalauta!" Parhaat esitykset aiheuttavat sen fiiliksen, että sanat juuttuvat jonnekin ja ainoa ajatus on, että mitä minä oikein äsken näin. MITÄ MINÄ OIKEIN ÄSKEN NÄIN! Kävin sentään hämmentyneenä halaamassa ohjaaja Pauliina Saloniusta ja sain soperrettua kiitokset.

 Menin seuraavana päivänä aamuvuoroon töihin. Yöllä heräsin suhteellisen paniikissa tasan puoli kolmelta nähtyäni unen, jossa Macbethin irtileikattu pää leijui edessäni ilmassa ja halusi itsepintaisesti kertoa minulle jotain. Kiva kiva. Unessa tupsahdin tyhjään tilaan milloin mistäkin oviaukosta, savun ja värivalojen keskeltä ja kehittelin mielessäni hienoja lauseita ja ajatuksia, joilla Macbethia tässä blogissani kuvaisin. Valitettavasti en muista niistä mitään enää, joten näillä mennään. Töissä pari ensimmäistä tuntia meni aika sumuisissa tunnelmissa...

 Kiitos Salon Teatteri siitä, että palautitte uskoni Shakespearen klassikoihin ja vahvistitte mielipidettäni siitä, että parasta teatteria tehdään ihan muualla kuin suurten kaupunkien suurissa teattereissa. Kunnianhimoista, eikä mennä siitä mistä aita on matalin vaan rynnitään voimalla ja taidolla läpi. Kiinnostuitko? Lisäinfoa Salon Teatterin nettisivuilta.

ps. Ennen esitystä haastattelin Riku Suvitietä ja myöhemmin luvassa mielenkiintoista juttua mm. siitä, miten lavastus syntyy. Muutenkin kannattaa pistää nimi mieleen, mitä kaikkea nuori mies vielä ehtiikään tehdä!

Esityskuvat (c) Mika Nurmi

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Salon Teatteri!)

Haastattelussa Merita Seppälä

Merita Seppälän tapasin Turun Gaggui-kaffelassa toukokuun puolivälissä 2018. Molemminpuolinen fanitapaaminen meni aluksi sähläyksen puolelle, kun haastattelijalla ei ollut kysymyksetkään heti valmiina ja taustalta kuului kahvikoneen surinaa tasaisin väliajoin.

Vuonna 1977 syntynyt Merita on horoskoopiltaan kalat. ”Oon kotoisin Paimiosta, tosin Salossa oon syntynyt. Paimiossa oon käynyt kaikki kouluni. Elämä on vienyt mua muualle tässä välillä, mutta oon palannut Paimioon.”

Merita (c) Teatterikärpänen 

Mitä teet työksesi? ”Hmmm, tällä hetkellä en osaa oikein itsekään vastata siihen, että mikä mun ammattini on. Kai mä oon freelancer-sekatyöläinen, teen hyvin sekalaisesti kaikkea, ja koko ajan enemmän luovempaa työtä. Vedän erilaisia teatterikerhoja eri-ikäisille ihmisille, kirjoitan, ohjaan, dubbaan, teen laulukeikkaa, teen maalauskeikkaa ja raksahommiakin. Koulutukseltanihan mä oon fysioterapeutti ja oon opiskellut myös toimittajaksi, ja oon myös työskennellyt toimittajana vakituisesti Turun Sanomissa, kunnes irtisanoin itseni. Halusin luovemmalle alalle ja täydellisesti irrottautua tietynlaisesta oravanpyörästä. Teinkin sitten kuusi vuotta Paimion Kesäteatterissa teatterituottajan/teatterisihteerin töitä, viime kesänä lopetin ne hommat. Koin olevani valmis kokeilemaan omia siipiäni ja suuntautumaan vielä enemmän ja syvemmin teatterin pariin. Luovan alan koulutusta mulla ei ole, kursseja oon toki käynyt. Työ itsessään on opettanut mua ja satunnaiset tekemäni jutut ovat avanneet mulle uusia ovia. Jotenkin hassusti elämäni on mennyt uusille urille sen enempiä suunnittelematta. Ovathan ne olleet toki haaveita, nyt kun asiaa oikein miettii.”

Miten sitten tulit päätyneeksi kesäteatteriin? ”Olin 18-vuotias ja huomasin paikallislehdestä ilmoituksen, jossa haettiin uutta porukkaa Paimion Kesäteatteriin. Menin ensimmäiseen tapaamiseen ja sille tielle jäin, se on siis ollut harrastukseni todella pitkään. Kesäteatterissa oli yksi aivan ihana nainen, joka oli vuosikaudet tehnyt kaikenlaisia tuotannollisia hommia ihan talkoohengellä ja puhtaasta ilosta, ja hän sairastui vakavasti. Itse olin elämässäni sellaisessa vaiheessa, että mietin mitä elämältäni oikein haluan. Tiedustelin teatterilta, miltä kuulostaisi jos tuotantopuolella olisi ihan palkattu ihminen, ja päätettiin kokeilla. Irtisanoin sitten itseni Turun Sanomista”, Merita selventää kuvioitaan.

Viulunsoittaja katolla/Hodel (c) Pirkko Kolehmainen

 Nämä kysymykset nyt vähän hyppivät, mutta mitä teet vapaa-ajallasi? Onko sinulla oikein ”harrastusharrastuksia”? ”No kyllähän mä teatteria harrastan ja käyn katsomassa esityksiä. Puutarhassa mä tykkään puuhailla. Vähän musisoinkin. Tällä hetkellä tuntuu kyllä siltä, että mun vapaa-aikani ja työni menee kivasti ristiin. Mökkeiltyä tulee myös ja perheen parissa touhutaan kaikenlaista, kotosalla olla möllötellään ja vietetään perusarkea.”

Mainitsit musisoinnin, eli soittotaitosi? ”Pianoa soittelen, oon itse opetellut soittamaan. Kuvittelen osaavani rämpyttää kitaraa vähän, ja haitariakin jonkin verran. Parit biisit pystyn vetämään kyllä. Kantelettakin osaan soittaa, ”Konevitsan kirkonkellot” lähtee tuosta noin edelleen, olin lapsena kantelekerhossa ja sieltä se on jäänyt muistiini. No, näistä mainitsemistani piano on vahvin soittimeni.”

Oletko missään teatterijutussa soittanut? ”En varsinaisesti. Tyttäreni on perustanut serkkunsa kanssa Nauristeatterin ja heidän kavereita on mukana näyttelemässä siinä. Nauristeatterin jutuissa oon soittanut pianoa, mutta muuten en ole lavalla ollut.”

Taas hypitään… Mitkä asiat ovat sydäntäsi lähellä? ”Perhe, luonto, suku ja ystävät. Oon hyvin perhekeskeinen ihminen, mikä on toisaalta aika ristiriitainen juttu, sillä työ ja harrastukseni pitävät mut poissa kotoa aika usein.”

Mitkä ovat vahvuutesi ”teatterimielessä”? ”Mä koen olevani tunteiden tulkki ja oon usein päätynytkin rooleihin, joissa saa revitellä tunteiden puolesta. Ei se välttämättä ole sellaista kovin räiskyvää revittelyä, mutta saan sisäisen tunnekuohun aikaan helposti.”

Onko sinulla jotain erikoistaitoja tai kikkoja? ”Hahaa, mä osaan tekoröyhtäistä! Sitä taitoa ei ole liiemmin teatterissa kyllä tarvittu. Hei, jos olisi näytelmä, jossa pitäisi kävellä puujaloilla! Siinäkin oon tosi hyvä!” Merita nauraa.

Entä bravuuriosasto vaikkapa ruuanlaiton suhteen? ”Mustajuurikeitto! Se on todella hyvää. En tosin oo sitä kauhean montaa kertaa kokannut, mutta aina on onnistunut. Perinteinen kotiruoka on meillä suosiossa ja sitä tykkään aina kokata.”

Park Hotelin puutarhassa (c) Teatterikärpänen

 Mitenkäs karaoke, onko tullut käytyä? ”Oon mä joskus käynyt, mutta en mä mikään intohimoinen karaokelaulaja ole. Ei mulla mitään sellaista biisiäkään ole, minkä aina vetäisin. Kerran pienissä promilleissa työporukan karonkassa vetäisin ”Sailing”-biisin ja yhtäkkiä jostain aivan ihmeellisestä korkeudesta, siitä tuli melkein oopperaversio ja kaikki oli että ”wau mikä meininki”. Itsekin ihmettelin, että mitä täällä oikein tapahtuu ja mitä oikein tuli laulettua. Tuon jälkeen en ole sitä enää laulanut, mutta jäi mieleeni kyllä ikimuistoisena karaokekokemuksena.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Haluaisin osata soittaa vaikkapa just pianoa todella suvereenisti, istuisin siihen pianon ääreen ja soittaisin ihan mitä tahansa tuosta noin vaan.”

Mikä on ollut toistaiseksi kovin haasteesi teatterin parissa? ”Kyllä se varmaankin oli viimesyksyinen Salon Teatterin Jekyll & Hyde ja siinä Lucyn rooli. En muista, että olisin aiemmin treenannut itsekseni niin paljon, siis varsinaisten treenien ulkopuolella. Tein todella paljon töitä musiikin ja tanssimisen kanssa - tanssin ja laulun yhdistäminen tuntui haastavalta, kun ei ollut taustalla mitään koulutusta. Ihmeellisissä asennoissa tuli laulettua välillä… Oon musikaaleissa ollut aiemminkin, mutten noin isossa roolissa. Paimiossa on tehty paljon musiikkinäytelmiä, mutta niissä on ollut korkeintaan pari biisiä laulettavana. Luin hiljattain Anna Victoria Erikssonin haastattelun, hänhän oli Lucyn roolissa Turun Kaupunginteatterissa, ja hänkin kertoi roolin haastavuudesta. Musta se tuntui jotenkin tosi helpottavalta kuulla.”

Lucy (c) Mika Nurmi 

 Löytyykö suvustasi muita teatterin parissa touhuavia tai muuta taiteellista lahjakkuutta? ”Ammattitaiteilijoita ei meidän suvussa ole, mutta kaltaisiani teatteriharrastajia löytyy lapsuuden perheestäni enemmänkin. Itse olin perheestäni ensimmäinen, joka hakeutui teatterin pariin ja vanavedessäni tulivat pikkusiskoni, veljeni, isäni, ja äitikin tuli taustahommiin mukaan. Jälkikasvuni harrastaa myös, eli nyt on kyllä oikeasti teatterikärpänen puraissut. Etenkin 14-vuotias tyttäreni on teatterin pauloissa kunnolla. Hänessä huomaan sen saman palon, joka itselläni oli nuorena.”

Mistä sinun innostuksesi alun perin lähti? ”Luulen, että se alkoi yläasteelta valittuani ilmaisutaidon kurssin. Viivi Viranko oli silloin opettajana Paimiossa. Ilmaisutaito kolahti ja tuntui tosi kivalta. Lukiossa olin mukana yhdessä näytelmässä (Shakespearen Kesäyön unelma) ja mulla oli oikein roolikin, siinä olin ensimmäistä kertaa lavalla kunnolla. Se oli muutenkin vähän isompi juttu, ja siitä oli esityksiä muillekin kuin koululaisille. Kesäyön unelman innoittamana hakeuduin sitten Paimion Kesäteatterin toimintaan mukaan, tästä jo kerroinkin aiemmin.”

Oliko teillä Paimiossa ala-asteella näytelmäkerhoa tai vastaavaa? ”Ei meillä mitään varsinaista kerhotoimintaa ollut, mutta tietysti näitä kevät- ja joulujuhlaesityksiä oli aina. Ai niin, olihan mun luokallani yksi Noora, joka kirjoitti itse näytelmiä ja niitä esitettiin, mutta en kyllä yhtään muista olinko itse niissä koskaan mukana.”

Oletko koskaan ajatellut, että näyttelisit ammatiksesi tai hakenut teatterikouluun? ”Oon mä hakenut TeaKiin kaksi kertaa heti lukion jälkeen, en päässyt sisään ja koko homma sitten jäi. Tampereen Komediateatterissa toimi silloin joku kansanopiston tyylinen (huom. Suomen Teatteriopisto, joka toimii edelleen) ja hain sinne ja pääsinkin, mutta jostain syystä en mennytkään vaan lähdin Mikkeliin opiskelemaan fysioterapeutiksi. Taisin ajatella, että ei musta taitaisi olla tekemään teatterihommia ammatikseni ja sitten tuli perhettä ja muuta. Lasten ollessa pieniä mä tein talkoohommina taustalla hommia enkä ollut näyttämöllä varmaan kahdeksaan vuoteen! Nyt palattuani uudelleen lavalle nälkäni on kasvanut, ja koen että mua ei varmaankaan ole luotu 8-16 -duuniin vaan että mulla olisi toivottavasti annettavaa muullakin saralla. En voi sanoa haaveilevani näyttelijän urasta, mutta kyllä mä toivon, että edes joskus, edes hetken saisin näytellä ammatikseni. Ohjaamani teatterikerhot koen tällä hetkellä todella, todella tärkeäksi ja isoksi jutuksi.”

Miksi juuri teatteri? Mikä siinä oikein kiehtoo? ”En mä osaa olla ilmankaan! Mä saan purettua siihen niin paljon pahaa oloani ja kaikenlaista, jota en edes kunnolla tiedosta. Teatteri on ihan älyttömän tärkeä vastapaino elämälle ylipäätään ja kaikille haasteille, joita välillä tulee vastaan. Uskallan väittää, että teatterin ansiosta mä oon lapsilleni parempi äiti – teatteri on vähän niin kuin kaatopaikka välillä, sinne voin kipata huonot fiilikseni turvallisesti. Kotona oon enemmän läsnä ja jaksan paremmin arjen paineita. Teatterissa avautuu uusia näkökulmia asioihin ja ihmisiin. Teatteri myös sivistää. Teatterikasvattajan näkökulmasta lisävastaus kysymykseen ”miksi teatteri”: sen avulla pystyy auttamaan toista ihmistä eri elämäntilanteissa tai auttamaan jonkun tietyn asian yli. Esimerkiksi, kun näkee jonkun tosi aran tai sulkeutuneen ylittämässä itseään tai hän pääsee vaikean asian yli teatterin avulla tai saa teatterin parista elämänsä ensimmäisen oikean ystävän – voiko sen hienompaa olla? Olen myös päässyt vierestä todistamaan, kun yksinäinen ikäihminen löytää itselleen teatterin parista uuden sydänystävän. Tämän takia teatteri! Se palo, mikä näkyy ihmisten silmissä...” Merita hehkuttaa ja keskustelemme aiheesta tovin vielä lisää.

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet saanut? ”Yksi vanhempi rouva sanoi mulle taannoin, että ”Älä rakasta liikaa työtäsi!” Se pisti miettimään vähän asioita… Ehkä tärkein oppi on ollut se, että aina pitää luoda nahkansa uudestaan. Jos olet jotain oppinut, siihen ei voi kuitenkaan tuudittautua. Välillä pitää unohtaa kaikki saamansa ohjeet ja aloittaa puhtaalta pöydältä.”

Onko sinulla ns. ”esikuvia”, joita ihailet tai arvostat erityisesti? ”Onhan niitä paljon. Täällä Turussa olen nähnyt monta juttua, jossa Anna Victoria Eriksson on mukana ja häntä ihailen todella paljon. Hän on todella lahjakas ja hänellä on mieletön ääni. Varsinaisesti en oo fanittanut oikein ketään. Paitsi sua! Tämä on todellinen fanitapaaminen. Täällä Turussa on myös Kati Keskihannu, joka on lasten parissa tehnyt teatteria paljon. Hänen työskentelyään ihailen suuresti, ja ihanan räiskyvä persoona ja silti lasten kanssa itse rauhallisuus. No, teiniaikoina tuli fanitettua tietysti Madonnaa.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit fantasioida asialla ja valita maailmasta ihan kenet tahansa? ”Kyllä mä Peter Franzénin kanssa haluaisin näytellä, vaikkapa Viikingeissä taistelisin hänen rinnallaan. Veri lentäisi ja rakkaus roihuaisi!”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”No TIETYSTI Peter Nybergin kanssa aina uudestaan ja uudestaan, ihan mitä tahansa laulaisin. Hän on niiiiin taitava! Kaikki Peterit nyt tänne heti hahah. Jonkun naisen kanssa olisi myös upeaa duetoida, esimerkiksi Anna-Maija Tuokko tai Maria Ylipää. Joku tajunnanräjäyttävä mimmienergiabiisi, olispa siistiä! Tai sun kanssa voitais räpätä (vaikkei osattaisikaan) näistä gaggupaloista...” innostuu Merita.

Merita ja Peter Jekyll & Hydessa (c) Mika Nurmi 

 Takaisin ruotuun… Missä eri teattereissa olet ollut lavalla? ”Paimion Kesäteatterissa, Salossa Vuohensaaren Kesäteatterissa (toimii Salon Teatterin alaisuudessa), Salon Teatterissa ja Kaarina-Teatterissa. On tullut tehtyä muutakin kuin näyttelijähommia, esimerkiksi Paimion Kesäteatterin alaisuudessa toimivassa lasten-ja nuortenteatterissa oon tehnyt ihan kaikkea mahdollista valoista ääniin ja lavastukseen. Ohjattu on ja lipunmyynissä on oltu, kahvia keitelty ja pullaa myyty. Lastenteatteriin oon säveltänyt biisejä ja kesäteatterin puolelle sanoittanutkin, oon dramatisoinut näytelmiä ja myös kirjoittanut niitä. Tekniikkapuolesta en kauheasti ymmärrä, vaikka sitäkin on tehty ja yritetty jotain räpeltää tarpeen niin vaatiessa.”

Mainitse muutama itsellesi jollain tavalla tärkeä roolityö tai koko proggis. ”Paimion Kesäteatterin eka proggikseni oli Viulunsoittaja katolla, ja siinä olin Hodelin roolissa eli yksi tyttäristä. Olihan se tärkeä juttu tietysti. Olin vähän aikaa sitten Tampereella Työviksessä katsomassa heidän versiotaan ja mulla tuli mieletön nostalgia-aalto siellä koko ajan. Tuo Paimion proggis on saanut määritellä aika pitkälle sen, mitä oon sen jälkeen saanut tehdä. Siinä oli hieno mahdollisuus näyttää sellaisia taitojaan, joista ei itsekään oikein vielä tiennyt. Roolini yllätti itsenikin. Lucyn rooli Salon Teatterin Jekyll & Hydessa oli hienoa tehdä, samoin Kaarina-Teatterin Kurjat-näytelmän Fantinen rooli. Ei sellaisia rooleja ihan heti tule vastaan. Olin ensimmäistä kertaa Kaarinassa ja minusta on aina hienoa mennä uuteen paikkaan ja tutustua uusiin ihmisiin. Niin, ja Salon Teatterin Dogvillessä olin Gracen roolissa, sekin oli hieno proggis ja rooli.”

Dogville (c) Marcus Linden

Kurjat (c) Mika Nurmi 

 Kuinka paljon käyt itse katsomassa teatteria? ”Se on aika jaksottaista. Kun oon itse jossain proggiksessa mukana, silloin ei kauheasti ehdi tietenkään. Mulla on aika paljon tuttuja teattereissa ja kulttuurikentällä, ja heitä käyn sitten mielelläni katsomassa. Nyt on kiva, kun tyttäreni on innostunut teatterista ja hän houkuttelee mua katsomaan eri juttuja ja ostamaan lippuja tyyliin ”Äiti, sun on pakko ostaa meille liput Varissuo-musikaaliin!” Vielä vähän aikaa sitten se olin minä, joka raahasin heitä teatterista toiseen. Kaukaisin paikka taitaa olla Seinäjoki, jos Suomessa pysytään. Täällä Varsinais-Suomessa tulee käytyä tietenkin eniten, mutta aika paljon myös Tampereella ja Helsingissä tulee visiteerattua.”

Minkälainen teatteri sinua kiinnostaa? ”Kyllä mä aika laidasta laitaan menen katsomaan, lastenteatteria oon nähnyt paljon. Pidän kovasti siitä, mitä Turun Kaupunginteatterissa on viime vuosina tehty, eli kantaesityksiä paikallisista aiheista (Kakola, Seili ja tuleva Varissuo). Tykkään vähän synkemmästä, jollain tavalla kantaaottavasta. Musikaaleista pidän myös, niissä ei tosin välttämättä aina ole paljoakaan sanomaa, mutta se ei häiritse mua yhtään, jos se on hyvin tehty. Mä oon kyllä aika kaikkiruokainen.”

Mitä on sinun mielestäsi ”teatterin taika”? Voiko sitä selittää? ”Sitä on kyllä vaikeaa selittää ihmiselle, joka ei ole koskaan kokenut sitä. Mä koen teatterin taikaa hyvin voimakkaasti tekijänä, en katselijana. Ehkä se liittyy jotenkin siihen, mistä jo aiemmin puhuttiin, eli taika tapahtuu ihmisessä itsessään teatterin treeneissä ja kulisseissa. Se kehityskaari ihmisessä tai yhteenkuuluvaisuuden tunne, joka proggiksessa herää. Mulle teatterin taikaa ei ole upeat kikat ja lavasteet esim. Sormusten Herrassa, vaikka ne hienoja olivatkin. Tää on jännä asia siinä mielessä, että sen voi kokea niin eri tavoin, ei ole oikeaa tai väärää tapaa.”

Teatterin taika kirvoittaa aikamoisen keskustelun, esimerkkejä kun on monenlaisia.

Mikä on teatterintekemisessä haastavinta noin yleensä? ”Näin kun se on harrastus, on aika haasteellista yrittää sovittaa sitä muun elämän yhteyteen. Ei voi olla kahdessa paikassa samanaikaisesti. Myös jatkuvaa luovuutta pitäisi jotenkin pystyä ruokkimaan, tekstiä ei aina vaan synny.”

Tämän taisit jo vastatakin, eli mikä on palkitsevinta? ”Palkitsevinta on se, mitä näkee muissa, ja saan siitä itsellenikin paljon.”

Lasten-ja nuortenteatterilaisia ja taustajoukkoja (c) Paimion Kesäteatteri 

 Mitkä asiat inspiroivat sinua/saavat sinut innostumaan, mistä saat ideoita teksteihin? ”Inspiraatio voi iskeä ihan missä tahansa. Mulla on oma whatsapp-ryhmä itseni kanssa ja lähetän sinne heti viestin, jos saan idean. Ääniviestiä laitan useimmiten. Eikö ookin mahtava idea? Kyllä mä inspiroidun ihmisistä yleensä ja hyvistä tyypeistä.”

Podetko ramppikuumetta tai suurempaa esiintymisjännitystä? ”Kyllä mä poden, oon oppinut sen kanssa olemaan eli överiksi ei mene. Ensi-iltapäivät on pahimpia, vatsa on ihan sekaisin jännityksestä. Hetki ennen lavalle astumista on sellainen, että kuulee sydämensä hakkaavan ja veren kohinan suonissa. Se menee sitten ohi, ainakaan sitä ei enää myöhemmin tiedosta.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja ennen esitystä? ”Riippuu vähän proggiksesta, välillä on ollut jotain hölmöjäkin tapoja. Laittaa tietyssä vaiheessa kengät jalkaan tai muuta… Ensi-iltapäivien aamuna mä juon aina tietystä kupista kahvia, en käytä sitä koskaan muuten. Se on sellainen ikivanha Muumi-muki säröineen kaikkineen, Huutokauppakeisarissa samanlainen muki meni kaupaksi 200 € :n hintaan! Omastani en kyllä luovu, eikä sitä kukaan huolisikaan, koska se on rikki. En tiedä miten selviän, jos se joskus hajoaa kokonaan.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Jotain 15 vuotta sitten oli Paimion Kesäteatterissa Tukkijoella-näytelmä, mä olin siinä Katrin roolissa ja oli vähän vakavampi kohtaus, jossa olin ollut vangittuna. Katri oli kidnapattu ja vapautettu, ja vastanäyttelijäni Suomen Hanna lohdutteli mua. En sitten tiedä mitä kerran tapahtui, mutta purskahdimme molemmat nauruun kesken kohtauksen. Mun piti esittää hysteeristä ja sain sillä vähän peitettyä nauruani. Tää tapahtui näytöskauden puolivälissä ja tän jälkeen se repeäminen tapahtui joka helvetin näytöksessä. Siitä tuli jotenkin painajaismaista, kun odotti, että kohta se kohtaus tulee ja josko nyt pystyttäisi vetämään se normaalilla tavalla. Ei onnistunut. Jekyllissä & Hydessä tapahtui kaikenlaista, lähinnä vaatteiden kanssa. Sänkykohtauksen jälkeen mun piti pimeässä keräillä vaatteita ja huomasin vasta myöhemmin, että olin ottanut vähän ylimääräistä mukaan ja mietin, että mitähän sillä Peterillä mahtaa olla nyt päällään siellä hahah.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Teatterihommieni alkuvaiheessa oli loppukaronkka, ja meillä oli Paimion keskustassa pippalot yhden perheen puutarhassa. Siinä oli pihasaunakin, ja sain teatterikaverini Merin kanssa älynväläyksen, jonka jälkiseurauksena lähdimme pyyhkeet päällä tien toisella puolella olevaan pubiin. Keskellä päivää! Juotiin yhdet kaljat terassilla ja mentiin takaisin bileisiin. Kyllä se tempaus vähän huomiota herätti. Hauska muisto.”

Tulevia roolejasi? ”Syksyllä tulee Salon Teatteriin Macbeth, ja olen siinä Lady Macbethin roolissa (Macbethin roolissa Pasi Nikula). Ensi-ilta on syyskuussa. Trilogian jatke eli kvartologia, ensin oli Dogville, sitten Peer Gynt, sitten Jekyll & Hyde ja nyt Macbeth päätösosana. Matka ihmismieleen… Muuta ei ole tiedossa. Mä haaveilen siitä, että pääsisin tyttäreni kanssa joskus samaan proggikseen.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Haluaisin olla Pikku Myy, vaikka oikeasti oon enemmän Muumimamma. Pikku Myy on aina jotenkin niin utelias elämää kohtaan, eikä aina tarvitse olla niin vakava. Avoimin mielin, ja Myyllä on selkeä oma tahto.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisit ja mikä olisi supervoimasi? ”Mä olisin varmaan joku aika maanläheinen tyyppi, joku Lypsytyttö. (naurua) Pelastaisin maailman lehmiä lypsämällä. Se soittaisi kannelta ja haitaria, ja rauhottaisi siten lehmiä.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken unien? ”Kännykkä tietysti olisi luonteva vastaus, mutta haluaisinko mä nukahtaa uudestaan vai pysyä pitempään hereillä… Ehkä mä ottaisin jonkun ristikkolehden mukaani ja kyniä, niillä nukahtaisin varmimmin. Ruuaksi ottaisin varrasleipää ja Oivariinia. Ja Oltermannia päälle vielä, ja mikroon. Täytyisi siis ottaa se mikrokin mukaan. Juotavaksi anopin tekemää viinimarjamehua.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Olisi kiva tietää, kuka murhasi Olof Palmen! Musta olisi myös hirveän kiinnostavaa kokea, millaista olisi olla lottana jatkosodassa, toisaalta taas 60-luku kiinnostaisi.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Siinä olisi melkoista tajunnanvirtaa, se olisi sekoitus vähän kaikenlaista tyylilajia. Mun roolissani voisi olla Minttu Mustakallio tai Miia Nuutila.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen kotiin kirjoittamaan yhtä tekstiä ja menen ehkä vähän maalaamaan ikkunanpokia, jos ehdin.”

Bernard Pivot`n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Armo

Mistä sanasta pidät vähiten? - Rasismi

Mikä sytyttää sinut? - Huumori

Mikä sammuttaa intohimosi? - Kapeakatseisuus

Suosikkikirosanasi? - Saatana

Mitä ääntä rakastat? - Nukkuvan lapsen tuhinaa

Mitä ääntä inhoat? - Kuorsausta

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Kriisityöntekijä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Poliitikko

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Ny alko hauskanpito!

Jekyll & Hyde / Salon Teatteri

Jekyll & Hyde / Salon Teatteri

Ensi-ilta 6.10. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäisteos Robert Louis Stevenson
Suomennos Tuomas Parkkinen, Jussi ja Kristina Vahvaselkä
Musiikki Frank Wildhorn
Teksti ja laulujen sanat Leslie Bricusse
Ohjaus ja sovitus Pauliina Salonius
Musiikin sovitus ja orkestrointi Pasi Ketola
Laulujen harjoitus ja kuorosovitukset Outi Ollila
Koreografia Johanna Saarinen ja Pauliina Salonius
Valosuunnittelu Timo A. Aalto
Pukusuunnittelu Taija Jokilehto
Lavastussuunnittelu Riku Suvitie
Äänisuunnittelu Pasi Ketola
Graafinen suunnittelu Marcus Lindén
Naamioinnin suunnittelu Taija Jokilehto ja Aki-Matti Kallio

Rooleissa : Peter Nyberg, Merita Seppälä/Rosita Ahlfors, Sanni Suvila-Nuutinen/Laura Flemming, Tristan Kulmala, Teemu Veikkolainen, Kai Siltala, Aki-Matti Kallio, Gerhard Gilbert, Esa Lehtinen, Teppo Rantanen, Sonja Leino, Marko Saarinen, Mikko Polojärvi, Elina Koskinen/Sari Koskela, Jerry Sarlin, Johanna Saarinen, Anne-Maija Gilbert, Vilma Koskela, Heimo Isojunno, Jenni Hytönen, Sanni Ratamo, Maisa Pitkänen, Mikael Rokka ja Mikko Polojärvi

 "Yes Sir, alkaa polttaa, lähemmäksi hiivi vaan..." 

 Kolmas kerta toden sanoo, eikös vaan? Jekyll & Hyde on minulle tuttu Turun Kaupunginteatterin ja Jyväskylän Kaupunginteatterin ansiokkaista produktiosta (kummankin proggiksen kävin katsomassa kertaalleen ja näin jälkikäteen voi todeta, että Turusta parhaiten mieleeni jäi liekehtivä laboratorio ja Jyväskylästä Maria Lundin Lucyn vertaaminen noitaan, "Murha, murha!" toki on kaikunut päässäni tämän tästä muutenkin). Turun reissusta kirjoitin vielä suhteellisen asiallisesti, Jyväskylän juttu taas lähti jo hitusen käsistä. Parin vuoden välein pitää näköjään tähän aiheeseen uppoutua, ja nyt on nähty kolmas (ja ehkä itselleni merkittävin) versio musikaalista. Kesästä lähtien olin laskenut päiviä, milloin pääsen Salon Teatteriin ensivisiitilleni ja hetken oli paniikki ja suuri murhekin puserossa, kun alkuperäinen reissupäivä muuttui työpäiväksi. Ei ollut minkäänlaista varmuutta siitä, milloin loppupeleissä pääsisin katsomaan ja vietin unettomia öitä asiaa pohtiessani. Tämä oli yksi niistä produktioista, jonka ehdottomasti halusin syksyllä nähdä ja se oli mukana syksyn tärppilistallanikin.

 Levottomia öitä tuli vietettyä muutenkin, sillä tämän tästä unissani hiippaili silinterihattuinen mysteerimies, joka kyttäsi milloin puun takana, milloin nurkan takana ja piinasi mukamas työmatkojani. Yritin karistaa tyypin kannoiltani, mutta kun käännyin katsomaan, aina siellä viitta heilahti tai hatun silhuetti näkyi tummana varjona seinää vasten. Tietysti oli siis käännyttävä katsomaan ja odottamaan, että seuraahan se varmasti! Sitten olikin hyvä jatkaa kissa-hiiri -leikkiä kellonsoittoon asti - ja mennä töihin silmät seljällään täydellisenä zombiena. Lokakuun aikana silinterihattu sai kaverikseen vielä pyöreähköt silmälasit, minä onneton kun menin lukemaan Draculan, katsomaan Coppolan leffan ja kuuntelin samaan syssyyn vielä asiaankuuluvan radion Lukupiiri-ohjelmankin. Leffan nähneet muistavat kyllä Gary Oldmanin lookin.

"Murha, murha!"

 Viime perjantaina koitti tuo ilon ja onnen päivä, reissu Saloon! Pohjiksi olin vetäissyt liki 15h mittaisen työpäivän ja aamuvuoron siihen heti perään, olin siis jälleen kerran otollista maaperää sekaville ajatuksille ja päivällä ennen lähtöä jännitti niin paljon, että oli juotava yksi siiderikin! Salon keskustaan saapuessamme päähäni pamahti yllättävä fakta : olen tyttönimeltäni Salovaara ja mietin, että kohtaloko minut tänne nyt ajoi, juuri tänään. Salo ja vaara, Jekyll & Hyde. Ai että miten kiehtova ajatusleikki! Että tätäkö päivää varten tässä on ylipäätään eletty. This is the moment? Taisimme olla ensimmäisinä paikalla ja innoissamme kailotimme kaikille terveisiä Hämeenlinnasta ja tutustuimme kahvion tuotteisiin tarkemmin. Kaikki oli niin herkullisen näköistä, paria sorttia tuli maisteltua ja tarkoituksena oli maistella lisää väliajan aikana. Toisin kävi, sillä väliajalla en saanut muuta aikaiseksi kuin hokea "Huh huh!" ja ulkona oli pakko käydä haukkaamassa vähän lisähappea ja viilentämässä tunteitaan.

 Katsomon pieni koko tuotti ensimmäisen iloisen yllätyksen. Istuimme nelosrivissä ja samalla keskikatsomossa. Kotoisa olo, liian iso on liian iso katsomossakin. Näyttämö oli hämmentävän lähellä ja mietin, miten ihmeessä tässä tyhjässä tilassa saadaan aikaan illuusio hämyisestä Lontoosta saleineen ja Punaisine Rottineen. Esityksen alettua mietin lähinnä sitä, miten nerokkaasti peilien avulla lisätilaa löytyikin enkä heti edes tajunnut, minne näyttämö syvyyssuunnassa ulottui. Bravo! Nautin suunnattoman paljon myös siitä, miten jatkossa pimeyttä ja varjoja hyödynnettiin. Kun katse on valossa, hämärässä hiippailee joku taatusti...

Nyt on Jekyll nauttinut jotain sopimatonta... 

 Tarina lienee kaikille tuttu? Kunnianhimoinen nuori tiedemies Henry Jekyll (Peter Nyberg) on tutkimuksissaan edennyt pisteeseen, jossa ihmisestä voisi tietynlaisen seerumin avulla erottaa pahan ja hyvän. Hän haluaisi testata seerumia sairaalassa viruvaan isäänsä (Marko Saarinen), mutta sairaalan nuiva johtokunta on täysin ajatusta vastaan. Henryn paras ystävä John Utterson (Teemu Veikkolainen) varoittelee kaveriaan, että nyt liikutaan vaarallisilla vesillä ja kehottaa tiedekokeilujen sijaan keskittymään tuleviin kihlajaisiin Emma Carew´n kanssa (Laura Flemming näkemässäni esityksessä, roolissa on tuplamiehitys). Henryä ei paljoa juhlinnat nappaa, sen sijaan herra päättää käyttää itseään koekaniinina ja osoittaa kaikille olleensa oikeassa. Virhe! Toki koe onnistuu, mutta samalla hän tulee luoneeksi ihmishirviön, Edward Hyden, jonka rinnalla Game of Thronesin Ramsay Boltonkin vaikuttaa kiltiltä pyhäkoulupojalta, jonka voisi oitis kutsua kahvittelemaan luokseen. Pian alkaa sairaalan johtokunnan jäsenmäärä huveta karmaisevalla tavalla ja taatusti on eturiviläisillä jännät paikat, kun väkeä listitään metrin päässä omista kasvoista. Hyde pistää totisesti ranttaliksi ja saa Jekyllistä hiljalleen yliotteen. Miesparka, yrittää kaikin tavoin pysyä tolkuissaan vaikka tuska raastaa rintaa ja omaatuntoa kolkuttaa alter egon öiset puuhailut. Utterson ja Emma ovat huolissaan, onhan nyt kyseessä rakas ystävä ja tuleva aviomies... Eikä siinä vielä kaikki. Pikaisella polttarivisiitillä Punaiseen Rottaan ovat Utterson ja Jekyll joutuneet vähän kyseenalaiseen naisseuraan, ja Jekyllin mieltä kiehtoo syntinen, mutta samalla hauras, suloinen ja kaltoinkohdeltu Lucy (Rosita Ahlfors, tuplamiehityksessä myös Merita Seppälä), johon sitten kirjaimellisesti iskee kynsin ja hampain kiinni myös hra Hyde....

Jekyll ja Lucy (Rosita Ahlfors) 

 Meissä kaikissahan kamppailee hyvä ja paha jatkuvasti, molemmat puolet löytyvät ihan taatusti ja meikäläinenkin jos jättäisi muutamaksi päiväksi kilpparilääkkeet ottamatta, alkaisi varmaan päitä putoilla aika nopeasti... On hirvittävä ajatus, että olisi olemassa oikeasti juoma, jonka nauttimalla pahuus nousee pintaan ja kaikki estot, omatunto, häpeä ja kauniit ajatukset tallotaan hengiltä. Jäljelle jäisi pirullisesti naurava, hullunkiilto silmissään riehuva psykopaatti, vailla minkäänlaista moraalia ja omaatuntoa. Millaista olisi kohdata tuollainen kunnon pahis? Vastaus : pirun kiehtovaa! Tai sitten ei. Ihmismieli on outo paketti. "Oikeassa elämässä" en ikimaailmassa haluaisi kohdata ihmistä, joka puhuisi minut pyörryksiin kohteliain korulausein, hypnotisoisi pelkällä katseellaan, sivelisi kaulaa hellästi ja sitten tuosta noin naksauttaisi niskat poikki. Naks. Kotona on ihanaa istua tietokoneen ääressä ja herkutella leffojen ja tv-sarjojen ilmiömäisillä pahiksilla, turvallisesti näyttöruutua tuijotellen. Teatterissa panokset vielä kovenevat. Kun ilmiselvä ihmispeto riekkuu samassa tilassa, oma hengitys yllättäen kiihtyy ja kädet hikoavat. Lämpö nousee katsomossa, tekee mieli riisua. Pelottavaa ja samalla kiehtovaa, jopa kiihottavaa. Pysyköön tuo nyt tuolla lavalla vaan. Vai jospa tämä kaikki onkin unta ja voin ajatuksen voimalla saada tuon tyypin katsomaan minuun... Samankaltainen pelonsekainen tunne minulla oli muinoin Dark Side of the Mime -esityksessä, jossa hiljaa toivoin että Marc Gassot´n esittämä miimikko ei missään tapauksessa valitsisi minua mukaan esitykseen, ja kun ei valinnut, mielen täytti ensin helpotus ja sitten pettymys. Omituinen on ihmisen mieli, sano.

 Olen äärimmäisen iloinen ja ylpeä siitä, että tämänkertainen Jekyll & Hyde -onnistuminen tapahtuu juuri Salon Teatterissa. Paljon on kierretty eri paikkakunnilla isoissa ja pienissä teattereissa, ja ne suurimmat yllätykset ja vuoden "mustat hevoset" ovat aiemminkin löytyneet juuri pienempien paikkakuntien teattereista. Imatran Teatterin "Hobitti" löi minut täysin ällikällä muutama vuosi sitten, samoin Kaarina-teatterin "Kurjat". Siinä jäi kyllä moni isompi proggis täysin altavastaajaksi. Itsekin kun olen pikkukaupungin kasvatti, olen valmis rummuttamaan pienten puolesta ja nostamaan tämänkaltaiset proggikset erityisasemaan.

Hyde ja Lucy (Merita Seppälä)

 Sana on jo kiirinyt tästä Jekyllistä & Hydestä ansiokkaasti, lippukauppa käy kuumana ja moni esityksistä on jo loppuunmyyty. Eikä ihme! Varsin onnistunut kokonaisuus, jossa tilankäyttö etenkin kekseliästä, näyttävä puvustus ja kiehtova ääni-ja valomaailma, loistava ensemble. Silmät ja korvat aistivat kaikenlaista, mutta tapahtui sitä muuallakin... Olen vähän huolestunut siitä, mitä kaikkea minulle on alkanut tapahtua esitysten aikana katsomossa, ihan fyysisesti. Eläydyn ehkä hiukan liikaa? Jekyllin nauttiessa labrassaan punaista nestettä ensimmäisen kerran minäkin nielaisin ja taisin puraista huuleenikin. Hyden huiskiessa kävelykepillään väkeä lakoon tunsin oman käteni puutuvan, polvihan on ollut susi jo valmiiksi. Punaisessa Rotassa en saanut silmiäni irti seinäävasten kiehnäävästä pariskunnasta, jonka toinen osapuoli oli Utterson ja toinen "tanssityttö" (Vilma Koskela). Ja entäs sitten Hyden ja Lucyn kohtalaisen suurella eroottisella latauksella varustettu sänkykohtaus? Toinen puoli minusta tunsi olonsa hitusen kiusaantuneeksi (eihän tuota rohkene katsella!) ja toinen puoli odotti hetkeä, jolloin voisi huutaa "Odottakaas vähän, minä tulen mukaan!" Fifty Shades of Hyde. Ihmismieli... Siinä kyllä sukat ja alushousutkin pyörivät jalassa, sen verran kuumaa oli meno.

 Näyttelijäjoukosta minulle jäivät erityisesti mieleeni elokuvatähtimäisen salskea Utterson (Teemu Veikkolainen), joka oli mies paikallaan muutenkin sekä jo mainittu Vilma Koskela monissa rooleissaan. Mikä pakkaus! Rosita Ahlforsin Lucylle oli helppo toivoa pelkkää hyvää ja parempaa tulevaisuutta, ja miehiä jotka koskettavat hellästi. Hieno roolityö ja erittäin kaunis lauluääni.

 Loppuun olen säästänyt pienen Peter Nyberg-osion... Olen nähnyt nuorukaisen muutaman kerran lavalla, pikkurooleissa ja ensemblessa lähinnä, ja fanituksen siemenet on kylvetty itämään hiljalleen pari vuotta sitten. Olen kyllä ollut tietoinen siitä, että sopivan tilaisuuden tullen tämä herra varmasti ns. räjäyttää pankin ja tempaisee sellaisen roolisuorituksen, että läsnäolijat ihmettelevät, minne se katto oikein lensi. Nyt ollaan Salossa, josta Peter on kotoisin ja käsissä yksi unelmarooleistaan. Mitä tekee hän? Minulla oli vahva tunne siitä, että melkoista tykitystä on luvassa, mutta siitä huolimatta hän onnistui yllättämään minut aivan täysin. Hänessä jos kenessä on tähtiainesta isommillekin lavoille, isoihin rooleihin. Odotin loistavaa, sain jotain mitä ei pysty edes selittämään. Uskomaton suoritus ja kokonaisvaltainen fyysinenkin taidonnäyte. Pidätin jännittyneenä hengitystäni, kun Jekyll veti labrassaan korkealta ja kovaa ensimmäistä isoa numeroaan, ja melkeinpä itketti, kun olin niin ylpeä onnistumisesta. Ja muuttuminen Hydeksi... kaikki se raskas hengitys, koko olemuksen muutos kampausta myöten, vaaniva katse (onneksi ja valitettavasti en nähnyt silmiä tarkkaan), saalistavan kissapedon lailla liikkuminen portaissa, pahaenteinen nauru. Täydellisen kamalaa ja ah niin ihanaa! Huomaa, että mies on todella paneutunut rooliinsa ja This is The Moment totisesti, nyt pistetään kaikki peliin. On tehty kotiläksyt hyvin ja tarkkaan, jos näin voi sanoa. Kaikki se viiltävä tuskakin Jekyllillä, ihan sydämestä otti. Lisätäänpä tähänkin vielä yhdistelmä silinterihattua ja pyöreähköjä silmälaseja. Olin pudota penkiltä kun tämä look ilmestyi estradille! Mistä tiesikin, että meikäläinen on viettänyt koko viime viikon Dracula-asioita pohtien ja lakanoissa kieriskellen? Erityispisteitä vielä ajanmukaisista pulisongeista. Minä en mikään alan asiantuntija ole, mutta omasta puolestani osaan kyllä lahjakkuudet tunnistaa ja tämä oli ehdottomasti paras Jekyll & Hyde -roolityö minun historiassani, ja jätkä on 24-vuotias! Haloo! Mitä tässä vielä ehtiikään? Kaikki pahisroolit kehiin nyt heti, en malta odottaa yhtään enempää. Teatterit, täältä pesee suosituksia tarvittaessa! Samalla mies muuten heilahti Teatterikärpäsen fanituslistan ykköseksi ja aiheutti uusia kategorioitakin loppuvuoden perinteisiin, tosin leikkimielisiin kisoihin. Vuoden Pahis?

Uttersonilla on asiaa kaverilleen

 Esityksen päätyttyä teki edelleen mieli vähentää vaatetusta ja polvet löivät vatkulia. Piti nojailla vähän seinäänkin. Tuntui siinä posket punoittavan muillakin. Uni ei tullut millään ja menin aamuvuoroon lähes samoilla silmillä. Asiakas kysyi, olenko ollut juhlimassa kovinkin pitkään. Teki mieli laulaa vastineeksi "Pedon merkin mä sieluuni hain, verta nenästä kaivoin ja sain..."

 Jos muuten mielit lukea Peter Nybergistä lisää, tässäpä helmikuussa tekemäni haastattelu. Suostuisikohan hän uuteen haastatteluun siten, että jututettavana olisikin hra Hyde? Siitä ei kylläkään tulisi yhtikäs mitään. Lähtisin oitis karkuun (ja kurkistaisin nurkan takaa, että lähtihän se hyypiö varmasti perääni, lähtihän?)

 Reissusta kotiuduttuani minulta kysyttiin, jäikö sellainen kutina, että voisi katsoa toistekin. Juurikin se! Kutinaa jäi, ja varasinkin muuten uudet liput marraskuun loppupuolelle. Haluan nähdä Lucyn roolissa myös Merita Seppälän, joka teki minuun valtavan vaikutuksen Kaarina-teatterin Kurjat-näytelmän Fantinen roolissa. Ja kyyyyyllähän sitä pääpahistakin mielellään uudestaan katselee ja kuuntelee. Kuten sanottu, Salo on vaarallinen paikka. Ja siitä huolimatta ja juuri siksi sinne pitää tunkea itsensä uudestaan! Suosittelen varaamaan liput itsekin, tämä PITÄÄ nähdä! Lisätietoja tästä.

ps. Mulle myös lasillinen punaista taikajuomaa. Olisi mahtavaa sanoa matalalla äänellä "VAPAA!" ja lähteä sitten kylille pahennusta herättämään, ihan vaan kokeilumielessä. Tämä peto ei tosin liikkuisi kovin ketterästi.

Upeat esitykuvat (c) Mika Nurmi Studio X

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Salon Teatteri! Tulen takuulla toistekin visiitille!)

Kurjat / Kaarina-teatteri

Kurjat / Kaarina-Teatteri

Ensi-ilta 11.3. 2016, kesto noin 3h 15min (väliaikoineen)

Alkuperäisteos Victor Hugo

Näytelmädramaturgia ja ohjaus Minna-Stiina Saaristo-Vellinki
Lavastus Niina Suvitie
Pukusuunnittelu Anniina Kuula
Maskeeraus, peruukit ja kampaukset Marika Torvinen
Musiikin sävellys ja sovitus Jouni Oksala
Äänentoisto Martti Lappi ja Jouni Oksala
Valosuunnittelu Taina Möysä ja Ville Salminen

Rooleissa : Pentti Kallio, Hannu Pajunen, Merita Seppälä, Pinja Vellinki, Lilja Vellinki, Johanna Suokas, Leevi Flinkman, Vili Hokkanen, Jarmo Kujala, Irja Tiikkainen, Jarmo Selin, Jarmo Suokas, Kari Päiviö, Tuula Walden, Helena Virtanen, Petri Aulin, Jarno Huhtala, Risto Nurmio, Tom Flinkman, Niina Laine, Ronja Raittio, Alma Pajunen, Kari Rantanen, Erica Selin, Tuula Tyry, Minna Huhtala, Johanna Suokas, Mari Backman, Kristiina Koljonen, Irja Tiikkainen, Auri Leino, Kristiina Raittio, Nelli Hautala ja Fiona Syrén

 Teatterireissuni ovat yleensä hyvin koordinoituja tyyliin paikasta A paikkaan B ja samaa reittiä kotiin, junalla tai bussilla. Silloin kun on auto ja kuski käytössä, saattaa matkaan tulla pari muuttujaakin. Torstain olimme viettäneet Turussa, ja perjantaina kolunneet jalat puhki museoita pitkin Aurajoen vartta. Iltapäivällä olimme jo valmista kamaa kotiin, mutta kun olisi vielä varaus Kaarina-teatteriin ja ei käynyt kyllä mielessäkään, että jättäisimme sen väliin ja ajaisimme suorinta tietä kotiin. Emme keksineet mitään ajantappokonstejakaan enää (kun ostereitakin tuli maisteltua Kauppahallissa), joten ajelimme navigaattorin avulla Kaarina-teatteriin, ja perille päästyämme tuli huomattua, että olemme ajelleet mökkireissulla useampaankin otteeseen kyseisen paikan ohi... Kello oli vasta viisi iltapäivällä, joten minä otin reilun tunnin torkut autossa, ja isäntä teki ties mitä sillä aikaa. Kuuden jälkeen nousi kyllä hetkeksi kylmä hiki otsalle, kun huomasin pihalla mainostettavan vain Homo!-musikaalia... Olimmeko nyt sitten kuitenkin tulleet paikalle vääränä päivänä? No, alkujärkytyksen jälkeen tajusin, että Kurjat esitetään Kaarina-teatterissa (niin kuin pitikin) ja Homo nähdään samaan aikaan viereisessä talossa, Kaarinan Nuorisoteatterissa! Kaikenlaista sitä oppii... (kuten myös sitten sen, että paluumatka kaatosateessa oli myös varsin mielenkiintoinen, kun navigaattori meinasi lähteä ohjaamaan meitä kotiin Naantalin kautta).

 Kun mainitaan Victor Hugon Kurjat (Les Misérables, ilmestynyt 1862), käsi ylös kenellä lähtee välittömästi soimaan jokin kuuluisan ja suositun musikaalin kappaleista? Täällä sitä kirjoitetaan yhdellä kädellä, toinen käsi ilmassa ja jostain syystä nyrkissä, koska barrikadeille pitää päästä. Kaarina-teatterin versio lienee ainutlaatuinen maailmassakin, sillä kyseessä on puhedraama, ja vaikka musikaaliversiostakin kovasti pidän, juuri tämä näytelmäaspekti nosti minun mielenkiintoni korkealle ja sai minut varaamaan liput sopivaan ajankohtaan.

Barrikadeilla 

 Perusjuoni lyhykäisesti : Muinoin vaivaisen leipäpalan varastanut ja sen vuoksi vankilaan joutunut "erittäin vaarallinen vanki" Jean Valjean (Pentti Kallio) vapautuu, kohtaa hyväsydämisen piispan (Kari Päiviö) ja virkaintoisen poliisikomisario Javertin (Hannu Pajunen), jonka kanssa alkaa melkoinen kissa ja hiiri -leikki, joka monelle on tarinasta Se Juttu. Jean Valjean aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä ja kohoaa arvostettuun asemaan toisen henkilöllisyyden turvin. Myöhemmin herttainen Fantine (Merita Seppälä) joutuu vaikeiden ratkaisujen eteen ja neidon syöksykierre alkaa. Fantinen pieni suloinen tytär Cosette (aluksi Pinja Vellinki) on kapakoitsijapariskunta Thénardierin (Niina Laine ja Kari Rantanen) kaikkea muuta kuin hellässä hoivassa, ja Fantine lähettää ahneelle pariskunnalle rahaa tyttöä varten. Mikään ei riitä ja ahneudella ei ole rajoja. Jean Valjean on osasyyllinen Fantinen ahdinkoon, ja sairasvuoteella mies lupautuu huolehtimaan Cosettesta kuin omasta lapsestaan. Näin tapahtuukin, hän hakee Cosetten pois. Aika kuluu, Cosettesta on kasvanut kaunis nuori nainen. Pariisissa opiskelijoiden kapinahenki alkaa hiljalleen kohota ja pian joukkoja kootaan ja barrikadeille noustaan. Marius (Vili Hokkanen) ja Cosette (Johanna Suokas) kohtaavat torivilinässä, ja se on rakkautta ensisilmäyksellä (tässä vielä korostetun överiyden ja glittersateen siivittämänä). Kaiken keskellä ammattiylpeydestään viimeiseen asti tiukasti kiinnipitävä Javert yrittää saada Jean Valjeanin käsiinsä, ja tämä taas kuulee, että toisaalla on vuosikausia pakoillut Jean Valjean viimeinkin saatu kiinni ja väärää miestä ollaan tuomitsemassa. Tieto on oikealle Jean Valjeanille liikaa, on aika lopettaa pakoilu, tunnustaa kaikki ja saada vihdoin rauha. Miten käy barrikadeilla? Saavatko Marius ja Cosette toisensa? Mitä tekee Javert?

Jean Valjean (Pentti Kallio) ja Javert (Hannu Pajunen) 

 Minä en ole mikään Les Mis-tietäjä, vaikkakin olen nähnyt pari leffaversiota (normi-ja musikaali) ja parikin eri teatteriversiota musikaalista (Helsingin Kaupunginteatteri sekä tuoreimpana Tampereen Teatteri, joista jälkimmäinen pariin otteeseen). Olen selvillä peruskuviosta tyyliin kuka, mitä, missä ja miksi, mutta sen syvempiä tulkintoja en ole lähtenyt hahmoista tai tapahtumista kehittelemään. Sanoisin, että asteikolla perusteatterikatsojan jatko-opinnot suoritettu tästä aiheesta, ja tästä lähinnä kiitos valveutuneemmille bloggaajakollegoilleni. Kurjat-kirjaa en myöskään ole lukenut. Koin sitten äärimmäisen suurta tyydytystä siitä, että nimenomaan tämä versio tarjosi mielenkiintoista lisätietoa eri hahmojen ja tapahtumien taustoihin liittyen. Lavalla nähtiin mm. kohtaus, missä raskaana ollut Fantine tulee häikäilettömällä tavalla jätetyksi ja miten hän päätyy viemään Cosetten Thénardierien ihastuttavalta perheidylliltä näyttävään huomaan. Selvisi myös, kuka oli Mariuksen isä ja kasvatti-isä, ja miten ukko Thénardier häneen liittyy. Kenen poika on Gavroche? Mitä puuhaavat Grantaire, Enjolras ja Courfeyrac silloin, kun eivät ole barrikadeilla? Sydämestä otti, kun Jean Valjean esitti haastavia kysymyksiä nunnalle. Mitä tapahtui miehelle, jonka JV pelasti kaatuneiden vankkureiden alta? Miksi Éponine niin kovasti Mariuksen perässä juoksi, ja oliko Mariuksen ja Cosetten rakkaus pelkkää silmiintuijottelua ja sydämenkuvien singahtelua ilmassa? Ei, se oli paljon muutakin.

Akka Thénardier (Niina Laine) ja Cosette (Pinja Vellinki) 

 Reilu kolmituntinen vierähti todella nopeasti ja täytyy todeta, että hyvin hyvin harvoin olen nauttinut näin paljon ihan jokaisesta pienestäkin hetkestä, mitä katsomosta koin. Olisin ollut valmis katsomaan koko spektaakkelin vaikka heti uudestaan. Odotukseni olivat korkealla, ja ne kyllä ylitettiin potenssiin kymmenen. Heti alussa kun Jean Valjean astuu ovesta vapautumisensa jälkeen, seisoo selkä suorana ja katse vakaana ja esittelee itsensä, olin myyty. Siinä on kunnian mies, esikuva. Ottakaamme hänestä mallia, ja tämän miehen ei totisesti tarvitse laulaa yhtään mitään.

 Vaikuttunein mielin muistelen mm. pitkää kohtausta, jossa Mariuksen kasvatti-isä herra Gillenormand (Jarmo Kujala) istuu tuolissaan ja odottaa ja odottaa. Kuolemaisillaan oleva Fantine kohoaa vielä innoissaan sängyllä, kun taustalla kuulee Cosetten äänen sanovan "äiti", vaikka sanat lausuttiin pakon edessä häijylle akka Thénardierille. Kaikki kohtaukset, jossa ahneuden ja pahuuden perikuva ukko Thénardier on lavalla. Tuonkaltainen tyyppi tulisi helposti painajaisiin! Mikä laskelmoitu kylmyys miehestä huokuikaan, huh sentään. Luostarissa tapahtuva kohtaus, jossa Jean Valjean kyselee sisar Simpliceltä (Minna Huhtala) neuvoja vaikean paikan edessä ja sisaren vastaus tähän. JV pieni Cosette sylissään pakenemassa niin ukko Thénardieriä kuin Javertia joukkoineen. Mies oli aina askeleen edellä, mutta parin ollessa vielä lavalla kuului kaukaa jo askelia ja Javertin hatun valtava varjo ilmestyi seinään. Sydämeni oli pysähtyä ja teki mieli huutaa "Voi juoskaa, he ovat jo lähellä!" Humalaisen ärsyttävän Grantairen (Jarmo Suokas) heiluminen ja uhoaminen, ja sitten silmät kyynelissä tärkeän lauseen sanominen barrikadeilla oleville naisille. Laukausten äänet, osumat, henkilöiden kääntyminen ja polvilleen notkahtaminen yksi kerrallaan. Javertin viimeinen katse, ja poistuminen ovesta!? Niin täydellisen hienoa, että vaikea pistää tunnelmiani sanoiksi! Olin koko ajan suuren teatterielämyksen äärellä.

Ukko Thénardier (Kari Rantanen) 

 Kiittäisin ihan jokaista yksitellen jos voisin, mutta kyllä minuun kolahti varsinaisista roolisuorituksista eniten sankarinviitan harteiltaan riisunut Jean Valjean (Pentti Kallio), hyytävä ukko Thénardier (Kari Rantanen), josta kaikenlainen hupi oli todella kaukana, liikuttavan suloinen pikku-Cosette (Pinja Vellinki), anttilitjamaisesti artikuloiva tiukkapipoinen Javert (Hannu Pajunen) sekä yllättäen Courfeyrac (Petri Aulin), josta tuli jotenkin mieleeni suuri suosikkinäyttelijäni Sauli Suonpää, ja tätä mielikuvaa en saanut päästäni sitten millään. Katse siis seurasi häntä koko ajan, missä sitten liikkuikin. Yksi oli kuitenkin vielä ylitse muiden, ja hän on Fantinen riipaisevassa roolissa nähty Merita Seppälä. Kerrassaan huikea roolisuoritus ja miten ilmeikkäät, herkät kasvot!

Fantine (Merita Seppälä) 

 Pidinkö siis tästä Kurjat-näytelmästä? Voi, pidin! Vaikutuin ja liikutuin kyyneliin asti useamman kerran. Lavastus, puvustus, musiikki, valot, äänet, ohjaus - kaikki aivan nappiin! Esitys meni että heilahti tämän kevään Top 5:n joukkoon, ja olen sentään nähnyt jo liki 60 eri esitystä. Ehdottomasti kevätkauteni positiivisin yllätys, täydellinen musta hevonen ja kulttuuriteko!

Esityskuvat (c) Mika Nurmi Photography

ps. missään ei mainittu, mikä onkaan Jean Valjeanin vankinumero...

(näin esityksen kutsuvieraana, kiitos kutsusta Kaarina-teatterille ja harmi, että ehdin vasta esityskaaren loppukaarteessa paikalle)

Portto, Grantaire, Marius, Enjolras ja Courfeyrac