Villiä hurjempi Pohjola / Suomen Komediateatteri

Villiä hurjempi Pohjola / Suomen Komediateatteri

Kantaesitys 7.2. 2019 Aleksanterin teatterissa, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Ville Nummenpää
Ohjaus Sami Hokkanen
Musiikin sovitus Katja Lappi
Lavastuskonsepti Samuli Halla
Pukusuunnittelu Maria-Helena Lehto
Maskeerauksen suunnittelu Pirjo Leino
Valosuunnittelu Harri Kauppinen
Äänisuunnittelu Tapio Pennanen
Koreografia Marko Keränen

Rooleissa : Iikka Forss, Ria Kataja, Janne Kataja, Minna Kivelä, Taneli Läykki, Tom Petäjä ja Tommi Kotkamaa

Mitähän päreitä kuvassa on... (c) Vilja Harala 

 Alussa oli suo ... ja sekin oli jäässä. Eipäs kun alussa oli käsikirjoituskilpailu, jonka voittaja on tässä näin.

 On esityksiä, joista on äärimmäisen vaikea kirjoittaa ja sitten on esityksiä, joista on puolestaan helppo kirjoittaa. Tämä kuuluu jälkimmäiseen porukkaan ja etenkin siksi, että ei ole kauheasti kirjoitettavaa. 90 % ajasta minulla oli katsomossa sellainen olo, että olen katsomassa lukioaikaista kevätjuhlaa, jossa viihdytysvastaavat luokkakaverini ovat saaneet tehtäväkseen kyhätä suhteellisen nopealla aikataululla huippuhauskan sketsipaketin. Odotukset ovat korkealla, mutta ilmassa on myös kauhunsekaista tunnelmaa. Käsikirjoitus on vähän sinne päin ja suvantokohtiin voi kukin hiukan improvisoida kykynsä mukaan. Hihittelen mukana harvakseltaan ja enimmäkseen myötätunnosta, ja myötähäpeästä käteni menee aika useasti kasvojeni eteen ja mietin, että pitääkö tämä ihan oikeasti katsoa loppuun asti. Lavalla on monta "tuttua" ja ihan heidän takiaan istun kiltisti loppuun asti. Ai niin, ja 10 % ajasta mietin sitä, mahtavatko litimärät sukkani kuivahtaa yhtään esityksen aikana ja mitä reittiä kävelisin takaisin Kamppiin...

 Esitys koostuu enemmän tahi vähemmän onnistuneista kuvaelmista, joissa tutustutaan tarkemmin tähän varsin katajaiseen ja petäjäiseen kansaan. Mennään ihan sinne aikojen alkuun ja sitten kristinuskon saapumiseen, piispa Henrikiin ja Lalliin (tähän saatiin mukaan myös Mikko Alatalo), noitavainoihin, kansalaissotaan, MM95-huumaan ja ulkomaalaisiin. Gimmel, Dingo ja Danny mainittu. Kuvaelmien välissä heitetään hiukan läppää ja etenkin alkupuolella nähty Iikka Forss kera peruukinheilauttelun vei minut kesään 2012 ja Sappeelle. Nevö foget. Joissakin jutuissa on kunnolla ideaakin, etenkin toinen maailmansota tietokilpailuversiona oli varsin mainio paketti. Lätkähuumassa toiselta kanavalta salaa fiilistelty taitoluistelukooste oli näpsäkkä myös, mutta suurimmaksi osaksi jutut jäivät valitettavasti vähän lähtökuoppiinsa.

 Ketä saan syyttää sitten siitä, että aamulla klo 6.30 herätyskellon soitua oli ensimmäisenä mielessäni rallatus pillunpäreistä? Häh? Mies mekossa ei enää jaksa huvittaa. Kovasti jäin kaipaamaan käsiohjelmasta löytynyttä kuvaa Tom Petäjästä tiukassa hiihtoasussa. Ehkä se oli parasta jättää pois, sillä se kuva kera pärekorvamadon olisi ollut liian vaarallinen yhdistelmä. Vai mitä olette mieltä tästä?

(c) Tom Röllich 

 Muistin taas, miksen "talviteatterissa" näitä sketsikimaraesityksiä kauheasti harrasta. Kesällä menettelee, mutta muuten ei oikein nappaa. No, tulipa käytyä kokeilemassa kepillä jäätä. Samalla heräsi kysymys, millaisia ne muut kilpailuun osallistuneet käsikirjoitukset mahtoivat olla? Potentiaalia olisi kyllä ollut tässäkin, ja ehkä pikkujoulukansaan tämä olisi uponnut paremmin. Ehkä. Esityksiä on 16.3. asti joten jos kuitenkin kiinnostaa, katsomaan vaan. Olihan siellä mm. Janne Kataja imitoimassa Erkki Toivasta, Ria Kataja Mannerheiminä, Taneli Läykin Juice, Iikka Forssin Spede, Minna Kivelän Antero Rokka, Tom Petäjän Kekkonen ja Tommi Kotkamaan Iso D...

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Suomen Komediateatteri!)

Tuhansien ämpärien maa / UIT

Tuhansien ämpärien maa / UIT, Peacock-teatteri

Ensi-ilta 3.5. 2018, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Mika Eirtovaara, Tomi Haustola, Helena Hyvärinen, Ilari Johansson, Timo Kärkkäinen, Ville Majamaa, Ville Tiihonen, Jaakko Saariluoma, Markku Salo, Andre Wikström ja Ray Zambino
Ohjaus Jaakko Saariluoma
Koreografia Jukka Haapalainen ja Sirpa Suutari-Jääskö
Musiikin sovitus Timo Kärkkäinen, Antti S. Paavilainen ja Jean S.
Kapellimestari Antti S. Paavilainen
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu Elina Riikonen
Valosuunnittelu Harri Kauppinen
Äänisuunnittelu Tapio Pennanen
Maskeerauksen ja kampausten suunnittelu Tiitta Stoor
Rekvisiittori Tanja Harjunen

Lavalla : Erika Vikman, Viivi Pumpanen, Sari Siikander, Jussi Lampi, Leena Uotila, Sami Hokkanen, Sami Hintsanen, Mikael Saari, Ansku Bergström, Katri Mäkinen, Mikko Ahti ja Matti Puro sekä orkesterina Jean S.

Illan tähdet

 Kuulkaa, kun ihminen erittäin lyhyiden yöunien ja stressaavan työaamuvuoron jälkeen joutuu pakon edessä suuntaamaan valokuvaamoon uutta passikuvaa varten (huomasin henkkareitteni vanhentuneen viikko sitten ja matkaan tekisi mieli parin viikon kuluttua) ja ohimennen näkee lopputuloksen, ei paljoa naurata. Onneksi ahdinkoon oli helpotusta luvassa, sillä kuvaamopiipahduksen jälkeen hyppäsin Helsinkiin suuntaavaan bussiin. Pääkaupunkiseudulla satoi vettä vaakatasossa päin naamaa ja saavuimme ulkoisesti kostutettuina Linnanmäelle silti iloisin mielin. Ahdistun kovasta tungoksesta nykyään ja seuralaiseni kanssa seisoimme mielestämme hiukan syrjässä, mutta niin vaan Lenitat ja Dannyt torppasivat jutustelemaan ja kuulumisia vaihtamaan juuri meidän kohdallemme ja ryysis oli melkoinen. Jotenkin sitä tunsi kuuluvansa eliittijoukkoihin, kun katsomoon päästyämme itse Arvi Lind toivotti tuttavallisesti hyvää iltaa. Ihan siinä kävi mielessä, että onko kello jo puoli yhdeksän.

 Vaan eliittijoukkoonhan me kuuluimme! 40-vuotisjuhliaan viettävä Uusi Iloinen Teatteri eli tuttavallisemmin UIT ja etenkin sen ensi-ilta on jo käsite, jossa julkimot mielellään näyttäytyvät parhaimpiinsa tälläytyneinä ja jos saan tässä kohtaa siteerata verbaalisesti lahjakasta seuralaistani, "vahvassa Old Spicen ja tekohammasliiman tuoksussa". Mikäpäs siinä!

 Käsikirjoituspuolesta on tällä kertaa vastannut liuta stand up -koomikoita ja muutama muu omintakeisesta, vähän vinksahtaneesta huumorintajusta tunnettu tyyppi. Osui ja upposi ainakin minun nauruhermooni ja tunsin itseni varsin viihdytetyksi illan aikana (tosin alkutilanne oli niin surkea, että huonommillakin jutuilla olisi oloni saattanut kohentua). Jotenkin sitä UIT-porukkaan onnistutaan löytämään vanhojen ja ei-niin-vanhojen tuttujen lisäksi aina uutta verevää porukkaa, josta tällä kertaa suurimmasta positiivisesta yllätyksestä vastasi Viivi Pumpanen. Mikä monilahjakkuus! Olen aiemmin suhtautunut vahvoin ennakkoluuloin estradihommiin mieliviin ex-misseihin, mutta nyt on vihdoinkin aika lopettaa tämä ja tehdä asennemuutos, kun hyviä esimerkkejä olen jo monta nähnyt.

 Sketseissä ja lauluissa pyörivät niin ilmaiset ämpärit kuin Ähtärin pandat, suomalaisuus ja Maalaisliitto, somen ihmeet ja hääpuheet. Lavalla nähtiin myös Paavo Väyrynen (Sami Hokkanen) liukkaine tanhulanteineen Despaciton tahdissa, Juha Sipilä (Jussi Lampi) ja Hjallis Harkimo (Sami Hintsanen). Odotetusti mukana oli Mikael Saaren pysäyttävä tangoveto (tosin tanssipuolen hoitivat muut, Mikael vastasi laulusta) sekä Jean S.:n oma numero, joka ei tällä kertaa aiheuttanut hillitöntä hysteriaa. Mikit vähän pätkivät ikävästi numeron aikana, mutta hyvällä asenteella äijät kuitenkin jälleen vetelivät kuvioitaan. Vai pitäisikö sittenkin sanoa henkilöt, ei äijät...?

 Illan kovimmat aplodit taisi tempaista ansaitusti Leena Uotila, joka vetäisi uskomattomalla pokalla sellaisen puheen että oksat pois, ja sitä paitsi täyttä asiaa. The Leena Uotila, ehdottomasti. "Puhetta" hieman aiemmin edeltänyt Sari Siikanderin ja Uotilan keskustelu edellisen illan kulusta oli tämän illan helmi ja tarjosi mukavan yllätysmomentin.

 Leenan lisäksi henkilökohtaiseksi suosikikseni nousi Sami Hokkanen, jonka rennon hyväntuulisesta  meiningistä tykkään aivan älyttömän paljon. Jos minulle soittaisi Antti Rokka lehtitarjous mielessään, lankeaisin oitis murreansaan ja ostaisin kaiken mitä tarjolla olisi. Hokkasen tapauksessa voisin lämmetä tanhuamaan Paavonkin kanssa ja mennä Arto Nybergin haastateltavaksi, jos kutsu kävisi. Niin, ja olihan se Mikael Saaren, Sami Hintsasen ja Hokkasen kilpalaulanta biisissä "Mä vedän paremmin kuin sä" aikamoista tykitystä ja illan paras veto. Tästä haluaisin nähdä uusinnan.

 Loppubiisissä vatkattiin keltaisissa asuissa ja aurinkoa ja värejä tässä tarvittiinkin, imin siitä valoa ja energiaa kotiinpaluuta varten, kun vettä tuli edelleen ihan maahan asti ja kännykästäkin loppui akku kesken matkan. Onko ankeampaa kuin viettää tunti ihan vain omissa ajatuksissaan! Kun en edes älynnyt ottaa ilmaista ämpäriä matkaani poislähtiessä.

 Kylläpä teki gutaa taas tämä UIT, onnea ja pitkää ikää 40-vuotiaalle! Viihdykettä kansalle jatkossakin!

Esityskuvat (c) Mirkku Merimaa

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos UIT!)

Haastattelussa Sami Hokkanen

 Sami Hokkasen tapasin päiväkahvien merkeissä Ravintola Da Vincissä Helsingin Hakaniemessä maaliskuun alussa 2017.

Vuonna 1972 syntynyt Sami on horoskooppimerkiltään kauris. ”Oon koko lapsuuteni elänyt Heinolassa, vuonna ´91 muutin Helsinkiin. Kyllä tässä on jo sen verran helsinkiläistytty, että voin sanoa Helsinkiä toiseksi kotikaupungikseni. Muualla en ole asunut kuin ihan pistokeikkoja.”

Mitä harrastat? ”Urheilu pitää mut jotenkin tasapainossa. Lainelautailu on mun intohimoni ja tämänhetkinen ykkösharrastukseni. Oon pelannut jääkiekkoa ja muitakin palloilulajeja, jotain jopa kilpatasolla, mutta vuodesta 2010 alkaen oon yrittänyt vaan surffata mahdollisimman paljon.

Aloitin jo 2001. Erään railakkaan ja sateisen kesäteatteriproggiksen päälle päätin, että nyt on saatava aurinkoa ja liikuntaa. Kaverini oli tullut juuri Ranskasta ja tuonut mukanaan lainelaudan. Pyysin sitä lainaksi ja kolme kesää vierähtikin sitten Portugalin, Ranskan ja Espanjan rannikoilla. Pakettiautossa asuttiin nollabudjetilla. Sitten tulikin tosi pitkä paussi, mutta 2010 olin Helsingin Kaupunginteatterista virkavapaalla ja sain kimmokkeen aloittaa uudelleen. Portugalista on tullut mulle tosi tärkeä paikka. Siellä unohtuu työkiireet ja stressit. Surffaus on kyl hienointa, mitä oon elämässäni kokenut!” Sami myhäilee.

Sami (c) Tom Röllich 

 Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Ns. bändi-instrumentit mä osaan välttävästi (kitara, basso, rummut). Teatterilavalla on tullut soitettua myös. Kirkassa soitan Sammy Babitzinin roolissa kitaraa. Vuonna 2009 tehtiin Helsingin Kaupunginteatterissa ”Viimeinen valssi”, näyttelin siinä eestiläistä lähihoitaja Valloa. Siihen sain tehdä roolihenkilölleni biisin ja siinä soitin sit samalla. Hauskaa oli tehdä biisi eestiksi, kun ei sanaakaan osannut kieltä. Lahden Kansanopistoa kävin 1997 ja siellä aloitin opettelun kun tehtiin ”Olviretki”. Kymmenkunta biisiä siinä oli ja paljon soitettavaa.”

Mitkä ovat ammatillisessa mielessä sinun vahvuutesi? ”Mä uskoisin, että hetkessä oleminen ja vastanäyttelijän seuraaminen ja hänen kanssaan toimiminen. Tykkään harjoitusprosessista äärettömän paljon, se on mulle tämän työn suola. Mä tykkään tutkia ja kokeilla. ”Voisko tää mennä näin?” Lavalla ollessani haluaisin olla mahdollisimman auki ja valmiina sille mitä se toinen syöttää. On siinä tyhjäpäämeiningissä riskinsä ja suusta tulee välillä jotain ihan muuta kuin pitäis, mutta aina niistä on selvitty.”

Onko sinulla jotain bilekikkoja tai vastaavia? ”Mä huudan yleensä, että ”Meill´ on jatkot!” mutta loppupelissä harvoin on ollut. Yleensä on päädytty aina jonnekin ihan toisaalle. Tuo muodostui aikoinaan vähän vitsiksikin, silloin kun tuli vielä ravintoloissa notkuttua. Nyt se on jäänyt vähemmälle.”

Käytkö karaokea laulamassa? ”Silloin tällöin. Sitä hetkeä odotan, että saisin laulettua ”Stairway To Heavenin” lopun alkuperäisestä sävellajista. Tuo ei oo sillä tavalla bravuurini, koska se ei vaan mene, mutta ehkä joku päivä. Hieno biisi ja mulle lapsuudestani asti tärkeä kappale. Joskus on sit hauska vetää ”Moottoritie on kuuma” tai Rage Against The Machinea, ja välillä kokeilla jotain biisiä, mistä ei muista yhtään mitään.”

Mikä olisi sellainen taito, minkä haluaisit osata? ”Oon vissiin ymmärtääkseni aika kärsivällinen ihminen, mutta sit kuitenkin harmittaa ne hetket, kun se pinna palaa. Voi kun osais ihan loputtomiin vaan kääntää asiat niin, että näkis ne hetkien positiiviset puolet eikä menis se maltti.”

(c) Tom Röllich 

 Mikä on ollut isoin ammatillinen haasteesi? ”Peter Engkvistin kanssa tehtiin neljän vuoden aikana kaksi proggista Helsingin Kaupunginteatterille. Ns. tyhjän lavan näyttelemisen haltuunotto oli haastavaa. Parhaimmillaan sai veivata kolmen hahmon välistä dialogia näytellen ne kaikki. Nautin siitä ihan suunnattoman paljon, mutta joo alku oli haasteellista. Onneksi on Peterin kaltaisia ohjaajia maailmassa. Peter Engkvist on siis Tukholmassa sijaitsevan Teater Peron toinen perustaja ja pohjoismaisen lastenteatterin yksi vaikuttavimmista tekijöistä. Yksi haave on, että sais Peteriltä saamiani oppeja vielä jakaa eteen päin ja että voisin tehdä sen tyylistä teatteria ohjaajan tontilta käsin.”

”Musiikillisesti Evita-musikaalin Che´n rooli oli iso haaste. On tää kyllä siitä mieletön ja hieno ammatti, että haasteet ei lopu kesken. Olin Helsingin Kaupunginteatterissa 11 vuotta ja eteen tuli kyllä monenlaista roolia niiden vuosien aikana, sain tehdä kaikenlaista.”

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ihan lähisuvussa ei tietääkseni ole näyttämötaiteen parissa työskenteleviä, mutta mä luulen, että kai kaikki Hokkaset on jotenkin sukua toisilleen, että terveisiä vaan ohjaaja Sakari Hokkaselle.”

Milloin sinä kiinnostuit teatterista/näyttelemisestä? ”Vuonna 1996 lauloin bändissä ja me ilmoitettiin meidän kitaristi vitsillä nuorison taidetapahtumaan. Kävi sit niin, että kitaristi oli ilmoittanut meidät messiin ja tokas, että ”ens lauantaina ois sit teatteriveto Forumissa.” Siellä me sit sekoiltiin lakanat päällä pitkin Forumin kauppakeskusta. Rullaportaissa joku tuli sit nykimään mua lakanasta ja kysyi, että kiinnostaisiko teatteri. Mä luulen, että se tyyppi oli ehkä siitä taidetapahtuman raadista. Se antoi mulle puhelinnumerot Kellariteatteriin, Ylioppilasteatteriin ja TeaKiin. Näin eksyin teatterin pariin ja tuli käytyä kaikki lapussa olleet paikat läpi. Kiitos hänelle, kuka olikaan. ´99 mä pääsin TeaKiin ja ajan puutteen takia ne bändihommat vaan sit jäi.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Mielen vika. Todella moni taisi kirjoittaa eräänlaisen purun opiskeluajastaan ja siitä mihin prosessiin se kouluaika ajaa ja siitä mäkin kirjoitin. Pohdiskelua, päiväkirjamerkintöjä ja oman taiteilijuuden alkutaipaleen analyysiä. Mulle hienointa TeaKissa oli koulutuksen kautta itseensä tutustuminen. Mähän olin aika vanha päästessäni kouluun, mutta ei siellä sillä iällä ole merkitystä, ryhmänä mennään ja saman henkisen myllyn siellä jokainen käy läpi. Ei ollut helppoa aikaa ja onhan tää edelleen välillä rankkaa hommaa. Kaikilla ja mullakin oli kouluaikana niitä odotuksia, mielikuvia ja haaveita siitä, millaiseksi näyttelijäksi halusin tulla ja joo, kyllähän siinä piilee riskit, että menee vaan sen oman navan tuijotteluksi. Ja kun loppupeleissä teatterissahan on kyse siitä, että olisi kiinnostuneempi vastanäyttelijästä kuin itsestään. No mutta kaiken oppii, viimeistään kantapään kautta jos vaan jatkaa."

”Oon käynyt jonkinverran opettamassa näyttelijäntyötä. Tai en varsinaisesti opeta, vaan yhdessä pohditaan asioita, tutkitaan tilanteita ja puretaan tekemistä osiin niin, että se ydin löytyy. Hyvä yleisohje mihin turvaan on se, että jos kohtaus ei aukea niin alkaa vaan puhtaasti keskittymään siihen vastanäyttelijään.”

Kirka ja Sammy Babitzin (c) Tapio Vanhatalo, HKT 

 Onko sinulla ollut missään vaiheessa mielessäsi vaihtoehtoa B, eli mitäpä jos olisit jollain ihan muulla alalla? ”Ei oikeastaan ole. Pelkkä näytteleminen ei ole ihan mun juttuni ja sen takia ryhdyin ohjaamaan. Huomaan, että aina välillä syntyy tarve rakentaa isompaa kokonaisuutta ja kertoa tarinaa sen kautta. Koen sen hyväksi, että välillä voin olla näyttämöllä ja välillä taas saan ohjata. Haaveita on ja toivottavasti parin vuoden sisällä pääsisi toteuttamaan itseään vieläkin monimuotoisemmin.”

Jännästi kiersit nyt seuraavan kysymykseni, eli miksi olet näyttelijä? ”Niin. Kyllä mä koen olevani näyttelijä, mutta hyvin usein nykyään esittelen olevani ohjaaja-näyttelijä. Arkipäivät täyttää usein näytelmien lukeminen ja seuraavan jutun löytäminen ottaa aina aikaa. On kyllä tosi kiehtovaa kun löytää sen tarinan ytimen, aukeaa että mikä siinä kiehtoo ja sit kun tajuaa, että hei tämän tarinan mä haluan kertoa niin silloin näytelmä vasta imaiseekin mukaansa. Näytellessä mä en näitä kiksejä saa, mutta kai mä näyttelen koska se on yksi tärkeä osa-alue tätä mitä mä haluan tehdä, mä haluan kertoa tarinoita.”

Tästä lähti sitten pieni keskustelu erilaisista tavoista tehdä teatteria ja mentiin lennossa aiheesta toiseen. ”Kaikkihan me halutaan yllättyä ja ihastua, niin katsomon puolella kuin näyttämölläkin. Mun mielestäni teatterikenttä on aukeamassa, uskalletaan tehdä rohkeammin, ja sitä kautta näyttämötaidetta tarjotaan monimuotoisemmin. Tää on mahtavaa ja selkeästi tässä on meneillään jonkinlainen sukupolvenvaihdos. Elämme mielenkiintoisia muutoksen aikoja, äärimmäisen kiehtovaa! Tähän muutokseen haluan omankin korteni kantaa kekoon”, intoilee Sami.

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja mistä/keneltä se on tullut? ”Niitä on paljon… Aina tilanteesta riippuen niitä nousee mieleeni, usein kun ei saa ratkaistua jotain, joten onneksi niitä vinkkejä on matkan varrella saanut. Voi voi, otetaas kahvia tähän väliin. Hauska ja hyvin käytännöllinen oppi tuli Vierikon Vesalta. Hän piti meille yhden kurssin TeaKissa juuri ennen valmistumistamme. Vesalta tuli ”Näyttele aina mahdollisimman lähellä tuolia, koska usein kollegat tykkää analysoida pitkään”. Oli tälle toinenkin pointti, mut siitä myöhemmin.”

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai olet ihaillut kauemmin? ”Ehdottomasti täytyy mainita Rauno Ahonen, joka on järisyttävän kova! Hän on äärimmäisen hyvä vastanäyttelijä, jäätävä tekniikka, kykenee kannattelemaan hienovaraisesti kohtausta ja jotenkin aina elää satasella sitä hetkeä. Kaiken lisäksi karismaattinen ja sielukas replikoija. Rauno on kova! Sit nuorempana ”fanitin” jääkiekkoilija Steve MacDonaldia, hän saapui Kanadasta Heinolaan ja kaukalossa tapahtui aina kun se oli jäällä. Hauskaa on se, että nykyään olemme ystäviäkin."

"Musta on yleensä vaan hienoa jäädä ihastelemaan ja seuraamaan tyyppejä, jotka silminnähden nauttivat siitä mitä tekevät, oli se sitten katutaiteilua tai mitä tahansa. Väitän, että me kaikki ollaan poikkeuksellisia, jos vaan intohimoa löytyy omaan tekemiseensä. Näyttämöllä voi hukata joskus pitkäksikin aikaa uskon omaan poikkeuksellisuutensa, epävarmuus iskee tai usein se on kyllä niin, että ei vaan ole selvitetty kunnolla mitä ollaan tekemässä ja sit alkaa syyttää itseään kun homma ei aukea. Mulla oli yhdessä vaiheessa kyl usko hukassa, mutta hei, surffaus autto siihen. No, vaikka vitsillä heitin, niin siinä on paljon tottakin.”

”Viimeiset viisi vuotta ollut parasta aikaa siinä mielessä, että olen freelancerina saanut tehdä töitä erilaisten työryhmien kanssa ja tutustua uusiin eri alojen ihmisiin. Se on hyvin hedelmällistä. Oon löytänyt itsestäni tosi paljon uutta ja uskon kehittyneenikin monella tavalla.”

Sielukas Sammy (c) Tapio Vanhatalo 

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Kansallisteatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Turun Kaupunginteatterissa, Hämeenlinnan Teatterissa, Savonlinnan Oopperajuhlilla, Heinolan Kesäteatterissa, Riihimäen Teatterissa, Varkauden Teatterissa … ja sitten oli Hämeenlinnassa se yksi kesäteatteri, jossa tehtiin sisäpihalla Muskettisotureita. Se oli just se Teatterikoulun aikana tehty kesäteatteri, jolloin satoi koko ajan vettä! Ai säkin olet sen nähnyt! Wau! Hahhah!”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Muskettisoturit rock-komedian ohjaus, lavastus ja sovitus 2011 Peacock Teatterissa Lintsillä on ollut mun työelämäni isoin käännekohta. Ai sä olit sitäkin katsomassa, mahtavaa! Se oli mun esikoisohjaukseni enkä millään tavalla väittänyt osaavani silloin mitään, mutta halusin kokeilla. Se oli iso produktio ja prosessi ei ollut missään tapauksessa helppo. Mä oon ikuisesti kiitollinen koko tekijäjengille siitä, että lähtivät messiin ja hieno juttu tuli! Se myytiin musiikkiteatterina, mutta mulle se oli mustaa komediaa. Jokaisella roolihahmolla oli vahva suhde menetettyyn rakkauteen. Surullinen tarina siitä, miten syvältä rakkaimpansa menettäminen kolhii meitä, miten se meihin vaikuttaa ja kun siitä tehdään komediaa ja jengi nauraa, niin sit ollaan asian äärellä. Riemastuttavaa oli sekin, että sain alkuperäistekstin kirjoittajalta Alexander Mörk-Eidemilta luvan tehdä teokselle käytännössä mitä vain. Se oli mitä ihanin tapa aloittaa ja opetella dramatisointia sekä ohjaamista. Ikimuistoinen reissu ja ikimuistoinen cast! Puolitoista vuotta kerättiin porukkaa mukaan mm. Tampereelta, Helsingistä ja Turusta yhdessä Pusan Villen ja Torniaisen Kallen kanssa. Yksi tärkeä tavoite oli saada isät ja pojat yhdessä teatteriin, ja kun tän näki et niitä isiä ja poikia todellakin tulee sinne Peacockiin ja vielä bändipaidat päällä niin oli se mahtavaa!” muistelee Sami ja muisteluksi meni sitten enemmänkin tämän proggiksen kohdalla...

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Se olis varmaankin James Dean! En tiedä miksi hän nyt pyörii mun päässäni. Hänessä oli jotain… kummallista. Häntä muuten fanitin aikoinaan! Mulla oli jossain vaiheessa sen julisteitakin seinillä paljon ja niitä on varmaan tallella vieläkin.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”Kaisa Helan kanssa haluaisin laulaa ”You and I”, en edes muista kenen biisi se alunperin on, mutta TeaKissa treenattiin sitä ja jälkeenpäin ollaan naurettu monet kerrat näille meidän treeneille. Se on muuten vielä esittämättä.”

Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes määrittää? ”Se hetki kun kesken esitystä teatterisali on pienen hetken täysin hiljainen. Silloin ollaan tarinankerronnan ytimessä. Nekin on hienoja hetkiä kun jengi nauraa, mutta ne hetket, kun kaikki pysähtyy, niissä on jotain aitoa. Kirkassakin on paljon kohtauksia, joita on tosi mahtava näytellä. Se on veljestarina ja siellä on muutamat kerrat tullut tämmönen hiljainen hetki veljesten kohtauksessa. Ehkä teatterissa ei ole mitään sen kummempaa taikaa muuta kuin se yhdessäolo ja että kuullaan tarinoita ja se jakaminen synnyttää sit jotain, ehkä se vaan on niin! Kaveripiireissäkin on parhaita iltoja ne, kun tarinoidaan. Tarinat on vahva osa meitä.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Inspiroidun ihmisistä, joilla on uteliaisuus uusia asioita kohtaan ja uskallus sekä rohkeus kokeilla jotain uutta. Se vie mut pois omalta mukavuusalueelta, silloin löytyy aina jotain uutta ja joutuu haastamaan itsensä toisella tavalla. Samalla joudumme turvautumaan toinen toisiimme ja taas syntyy hetkiä, joista voi syntyä niitä uusia tarinoita. Niin se menee!”

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”En, tai no, kaikkihan me sitä jollain tasolla koetaan. Kuten äsken sanoin, mä rakastan sitä hetkeä kun joutuu menemään epämukavuusalueelleen. Kun jäin Helsingin Kaupunginteatterista freeksi, mulla meni monta vuotta niin, että tein vain paikkauksia enkä ollut varsinaisessa harjoitusprosessissa mukana. Tykkäsin siitä ja jotenkin taloudellisestikin pärjäs kun paikkausreissut venyi välillä kuukaudesta puoleen vuoteen."

"Rakastan niitä hetkiä kun ei ole ihan varma siitä, mitä tässä nyt tapahtuu. Silloin läsnä on jotain todellista ja aitoa. Nyt tuli mieleen, kun tehtiin HKT:llä pienellä näyttämöllä Pentti Saarikoskesta draamaa ja yhtäkkiä nollaan tuli suuren näyttämön järjestäjä ja kysyi, että montas kohtausta mulla on vielä jäljellä. No olihan niitä kun ykköspuoliskon alkua vasta mentiin. ”No, käy tekeen vielä seuraava ja sitten lähdet mun mukaani suurelle.” Sitten juostiin teatterin läpi, heittelin vauhdissa vaatteita pois, teipillä mikki otsaan, toiset vaatteet ja eikun tekemään Miss Saigonia! Olin keväällä tehnyt kerran sen roolin, johon mua tarvittiin ja oli suunniteltu, että lokakuusta alkaisin tehdä sitä vakkariin, mutta nyt siis mentiin elokuuta enkä mä ollut kesän aikana rooliin valmistautunut mitenkään. Kesken esityksen lavalle ja iso rooli vielä. Tavallaan ihan kauheaa ja samalla todella kiehtovaa.”

”Hämeenlinnan Teatterin ”Humisevaan harjuun” hyppäsin mukaan viikkoa ennen ensi-iltaa. Siinä ehdin mukaan muutamiin harjoituksiin ennen ensimmäistä ennakkoa. Hienoja muistoja sieltäkin."

… ja taas lähdettiin muisteluosastolle joksikin aikaa. ”Otetaas taas lisää kahvia ja mennään seuraavaan kysymykseen”, nauraa Sami.

"Jälleen lähtee laulu soimaan..." (c) Tapio Vanhatalo 

 Onko sinulle jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat ennen esitystä tai esityspäivinä? ”Mä oon vähän rauhaton ja kaiketi jollain tavalla keskittymishäiriöinenkin kaveri. Kirkassa oon nyt yrittänyt vähän rauhoittua niin, että istun silmät kiinni polvillani puolisen minuuttia, joskus parikin minuuttia, ja yritän lopettaa kaikenlaisen sähläämisen. Joskus se toimii, heh. Jollain tavalla yritän keskittyä ja mennä vähän syrjempään. Oon kyllä huomannut nyt sen, että parhaat esitykset Kirkassa on olleet silloin, kun oon jättänyt tuon tekemättä kokonaan. Taidan jättää sen pois…”

Oletko taikauskoinen? ”Oon huomannut sen, että roikun tietyissä ajatuksissa kun ensi-ilta lähestyy, saan niistä varmaankin jotain turvaa. Kyllä mä sitten uskallan jättää kaikenlaisia rutiineja poiskin. Mieluiten mä tulisin kymmentä vaille teatterille ja sit mentäis ja tehtäis meiningillä. Tässä kun tovi vielä höpistään niin tän illan esityksen kanssa käykin niin. Mutta oon siis todella huono odottelemaan ja sit jos maski on aikaisin niin jää sitä luppoaikaa. Odottelu ei oo mun juttu. Onneks Kirka-esitykseen liittyy paljon sellaista valmistelevaa toimintaa, hommia jotka on vaan pakko hoitaa esim. kitaran viritys. Mulla on oltava jotain tekemistä tai muuten alan sählätä kaikkea. Mikä se kysymys olikaan... hahah!”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”No Katto-Kassisessa meni lentolaite jumiin ja jäin katonrajaan roikkumaan... Apua, mä en edes muista miten mut saatiin sieltä pois, mutta olo oli kun muurinmurtajapallolla, kun heiluin vaijereissa näyttämön poikki ees taas näyttämömiesten yrittäessä saada laitetta sen jumikohdan yli. Oli siinä varmaan katsojilla hämmästelemistä, et mitä ihmettä noi puuhaa, mutta esitystä ei keskeytetty. Sitten on niitä tapauksia, kun tekee samassa jutussa joka toinen ilta eri roolia. Päässä on tietty kahden eri roolin matskut ja kerran taas ajatus sit eksyi biisin mukana seuraamaan hetkeksi väärää roolia. Kuljin siellä kulisseissa ja tulin vaaterekille ja tais olla Ari-Matti Hedman kun sanoi mulle, että hetkinen, mehän ei koskaan kohdata tässä kohtaa juttua. Otin siinä peruukkia pois ja naureskelin Ari-Matille, että yli kakskyt esitystä tehty ja sä et muista missä mennään. Sillä samalla hetkellä kuulin iskun jolla mun olis pitänyt mennä näyttämölle ja en sitten ehtinyt enää. Läpilaulettu musajuttu ni se oli siinä. Ihan kauhee tilanne eikä siinä hetkessä sitten millään tavalla hauska!

Kerro joku hyvä muisto. ”Surffauksessa eka tuubi. Se ei kestänyt varmaan kuin sekunnin ja turpaan tuli samantien. Pään sisällä se hetki tarjosi kuitenkin mulle mielettömän elämyksen!”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Kyllä tää elämä kantaa!”

Mitä haluaisit sanoa nuorelle itsellesi, jos tulisi sellainen mahdollisuus? ”Uskalla kysyä kun et tiedä tai ole varma! Kun uskaltaa kysyä, siitä tulee usein keskustelu ja siitä usein oppii jotain sellaista, mitä ei osannut kuvitellakaan.”

Mitä muuta haluaisit mahdollisesti itsestäsi kertoa? ”Olkaa ihmiset kärsivällisiä mun kanssa, kun mä harvoin teen mitään ykkösellä oikein.”

Osaatko imitoida ketään? ”Kyllä mä osaan. Mä tykkään napata ihmisten fysiikkaa ja käytän sitä usein lavalla. Sammyn roolia varten mä tein tosi paljon duunia, että sain sen fysiikasta kiinni. Kyllä mä työkavereista puheimitaatioitakin harrastan, mutta en sillä uraa lähtisi rakentamaan. Onneksi meillä on Tammisen Jarkko.”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”Obelix! Jos sillä on joku ongelma, se hoituu kädenkäänteessä, mutta ne toimintamallit ei ehkä oo kopioitavissa. Diggailen edelleen Asterix-sarjakuvaa, jossain vaiheessa keräilin kaikki ensipainoksetkin. Todella hyvin tehtyjä sarjakuvia joiden parissa on tullut vietettyä monia ilonhetkiä.”

Jos sinusta tehtäisi supersankari, mikä olisi hahmosi nimi ja supervoima? ”Tän nimi olisi Sählä. En kyllä tiedä, pystyisinkö sillä supervoimalla mitään ratkaisemaan. Olisi todennäköisesti tilanne vielä pahemmin sekaisin mun saavuttua paikalle hahhah.”

Jos voisit viettää päivän naisena, miten viettäisit sen päivän? ”Päiväkö vain? Yrittäisin varmaan käydä keskusteluja mahdollisimman monen miehen kanssa. Keskustelujen lomassa olisi mielenkiintoista kokeilla rakasteluakin. Semmoinen päivä! Upee päivä varmaankin!”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Ottaisin mukaan kaikki keskenjääneet kirjat, niitä on tosi paljon. Ruuaksi ottaisin jonkun hyvän thai-kokin valmistaman päivittäin vaihtuvan aterian ja punaviiniä. Voisin kyllä itsekin kokkailla, kerrankin kun olisi aikaa. Siellä olisi kaikki mahdolliset raaka-aineet saatavilla.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja mitä sinne ottaisit mukaan? ”Sieltä olisi ikkuna merelle, muulla ei väliä. Avopuolisoni ottaisin mukaani.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Mä oon meinannut hukkua muutaman kerran – ja siis mut on kerran poimittu pohjasta. Mulla on hämäriä muistikuvia ja haluaisin tietää, että onko ne peräisin unesta vai onko niin oikeasti tapahtunut. Aika pelottavaa. Niistä hetkistä haluaisin tietää enemmän.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin teatteriesitys, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Se olisi ehdottomasti musta komedia, jossa minua esittäisi Heikki Ranta! Heikki olisi varmasti loistava meikäläinen!”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Mitä sä tekisit, jos ei olisi teatteria?”

Tästähän lähti taas mielenkiintoinen keskustelu…

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Käyn kotona tsekkaamassa, että jäikö kahvinkeitin päälle ja jos jäi, keitän ne kahvit uusiksi. Taidan leikata yhtä työn alla olevaa traileria hetken ja sitten suuntaan kohti Peacockia ja illan Kirka-esitystä.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakas

Mistä sanasta pidät vähiten? - Kärsimättömyys

Mikä sytyttää sinut? - Utelias luonne

Mikä sammuttaa intohimosi? - Luottamuspula

Suosikkikirosanasi? - Saatana

Mitä ääntä rakastat? - Aalto

Mitä ääntä inhoat? - Ambulanssi

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentäjä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Hammaslääkäri

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa!

Kirka - Surun pyyhit silmistäni / Helsingin Kaupunginteatteri

Kirka - Surun pyyhit silmistäni / Helsingin Kaupunginteatteri, Peacock-näyttämö

Kantaesitys 2.2. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Matti Laine
Ohjaus Kari Rentola
Kapellimestari, orkestrointi ja sovitukset Risto Kupiainen
Koreografia Mindy Lindblom
Lavastus Antti Mattila
Puvut Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Aleksi Saura ja Janne Brelih
Naamiointi ja kampaukset Henri Karjalainen, Anu Laaksonen, Jaana Nykänen ja Aino Hyttinen

Rooleissa : Heikki Ranta/Kalle Lindroth, Sami Hokkanen/Juha Lagström, Raili Raitala, Kari Mattila, Marjut Toivanen, Paulus Kähkönen, Saara Kaskilahti, Sami Paasila/Mikko Vihma, Rauno Ahonen, Petrus Kähkönen, Sonja Arffman, Sari Haapamäki, Jon-Jon Geitel, Vappu Nalbantoglu, Rosa Herpiö/Sofia Hilli, Emilia Nyman, Unto Nuora, Tiina Peltonen, Inka Tiitinen, Kai Lähdesmäki, Ilkka Kokkonen, Nomi Enckell, Jaakko Hellsten, Petteri Lassila, Vera Lillqvist, Taneli Läykki ja Alvari Stenbäck

 Viime syksynä olin hiukan pettynyt kuultuani HKT:n kevään musikaalin keskittyvän kertomaan enimmäkseen Kirkasta, odotin jotain aivan muuta. Olin kesällä käynyt pariin otteeseen katsomassa Valkeakoskella Kirkan musiikkiin ja elämään perustuvaa näytelmää ja pitänyt siitä kovasti. Aioin kuitenkin antaa Helsingin Kaupunginteatterille mahdollisuuden ja mietin, että ehkäpä uusi käsikirjoitus toisi uutta näkökulmaa Kirkan vaiherikkaaseen elämään.

Kirkana Kalle Lindroth

 Paria päivää ennen ensi-iltaa tuli tasan kymmenen vuotta Kirkan yllättävästä poismenosta. Muistan sen, että olin kaupan kassalla töissä sinä aamuna ja eräs asiakas kertoi, että Kirka on kuollut. Äidilleni Kirka ja Kirkan musiikki oli vuosikausia toiminut eräänlaisena lohduttajana ja piristäjänä, ja meninkin heti ensimmäisellä tauollani äidilleni tekstaamaan. Hän ilmoitti olevansa surun murtama ja laittaneensa kynttilän palamaan Kirkan muistolle. Myöhemmin kävimme myös Kirkan haudalla hiljentymässä Hietaniemen hautausmaan ortodoksipuolella, seppeleet olivat vielä hautakummulla silloin. Itse en koskaan varsinaisesti "fanittanut" Kirkaa, mutta musiikkinsa tuli väkisinkin tutuksi ja monet kappaleet osaan ulkoa mennen tullen. Taisin parilla keikallakin joskus käydä. Uran alkuaikojen tuotanto on muodostunut minulle rakkaimmaksi ja mitä enemmän ikää tulee, sitä hienommalta esim. Leijat, Hetki lyö ja Mamy Blue kuulostavat.

 Tältä pohjalta suuntasin sitten odottavaisin ja jännittynein mielin Peacock-teatterin kalseita penkkejä kuluttamaan. Olin onnistunut hankkimaan ensimmäisen ennakon perusteella kantautuneiden vihjeiden perusteella itselleni t-o-d-e-l-l-a sitkeän korvamadon eräästä kappaleesta, joka oli minulle erittäin tärkeä ja jopa rakas lapsuudessani ja jonka olemassaolon olin tyystin unohtanut, koskapa sitä ei ole kuultu aiemmissa Kirka-aiheisissa proggiksissa eikä radiostakaan. Mikä nostalgiaryöppy minut valtasikaan kun kuulin pelkän kappaleen nimen, ja se soi päässäni aamusta iltaan. Keskellä yötäkin heräsin ja ensimmäinen ajatus oli "kaksi ratsua yli virran käy, raukeina kaksi ratsastajaa, neidon käsi koskettaa, naurahtaa sanaton mies..." Kyllä, kyseessä on Neidonryöstö. Aaaaah ja tähän monta sydäntä. Lapsena jo kappale kutkutteli mielikuvitustani ja näin tapahtumat elokuvamaisena päässäni, ja täytyy tunnustaa, että näin vanhempana sisimpäni ripsi värisee vielä enemmän. Pirun kuumottava kappale! Pelkäsinkin, että herpaantuuko keskittymiseni täysin, kun vain odotan sitä hetkeä kun kappale räjähtää ilmoille.

 Kiitettävän eri tavalla esitys pamahti käyntiin, kun ei lähdettykään ihan Kirill-pojan syntymästä liikkeelle. Juontaja (Mikko Vihma) saapui lavalle esittelemään illan tähtiartistin, ja sieltä hän saapui aina yhtä hurmaavana ja yleisönsä ottavana kuin ennenkin. Täytyypä tunnustaa heti kärkeen, että heti ensisekunneista meikäläistä vietiin, vaikka istuin kymppirivillä asti. Apua miten kauniit silmät on Heikki Rannalla (ensi-illan Kirka)! Nuottiakaan ei oltu vielä laulettu ja minä olin myyty. Sen jälkeen olikin helppo vain istua ja nauttia, sillä tämä Kirka hoitaa kyllä homman kotiin. Tie huomiseen ei ollut ihan herran tuoreimmasta tuotannosta, mutta ainakin tuli täten näytettyä heti alkuunsa yleisölle, että nyt on muuten tekijämies lavalla. Seuraavassa biisissä otettiin heavyvaihde päälle ja saatiin tanssijatkin mukaan meininkiin. Kiinnittäkääpä ihmiset muuten huomionne Taneli Läykin näyttäviin trikkauskikkoihin pitkin koko musikaalia.

Oi nuo silmät... Heikki Ranta Kirkana 

 Olin ilahtunut siitä, miten tässä tuotiin esiin Kirkan ja Sammy-isoveljen (Sami Hokkanen) lämmin suhde.  Isoveli oli saanut jo jalansijaa ja tiesi oikeat tyypit, ja esitteli aran pikkuveljen eräällekin moottoriturpa Remu Aaltoselle (Petrus Kähkönen antoi tulla tarinaa niin että kaislikossa suhisi takuulla), ja siitähän se sitten lähti. Toisaalta Sammyn tulevan kohtalon kun tiesi, oli koko kundin olemuksessa sellaista pientä luopumista ja surumielistä katsetta, ja Kohtalon tangoa veivataan. Itselleni Kirkan ja Sammyn yhteiset kohtaukset ja hetket olivat tämän musikaalin parasta antia. mikä läsnäolo ja aito lämpö heidän välillään olikaan. Ja sitä paitsi Sami Hokkanen on täydellinen Sammyn roolissa, hän se näyttää vetävän roolin kuin roolin mahtavalla asenteella ja taidolla. Daa-da daa-dan soidessa täytyy hieraista silmiään muutamaankin kertaan, että kuka siellä oikein on lavalla!

"Jälleen lähtee laulu soimaan..." 

 Ihan kaikille roolihenkilöille en sitten ihan niin paljoa lämmennyt. Danny (Jon-Jon Geitel) oli aikamoinen ilmestys ja ihmekös kun nuori Muskakin (Raili Raitala) pyörtyi, mutta Iso D:stä tuli mieleeni Barbien Ken-nuken ja Anttilan vanhan vaatekatalogin mallimiehen risteytys, jotenkin muovinen. Ehkä se oli tarkoituskin. Leo-isän (Kari Mattila) pauhaaminen ärsytti, samoin Vexi Salmen (Mattilan Karihan sekin) jatkuva kikkailu ja riimittely. Helppoja nauruja kalasteltiin aika usein. No, toisaalta taas sitten kovasti nauratti esimerkiksi Unto Nuoran ja Mikko Vihman roudarityypit kuin suoraan Woodstockista. Aina ei sanoja tarvita, ja se tuli huomattua myös väliajan jälkeen...

Neidonryöstö alkamaisillaan... 

 Väliajalla nauttimani maukas piirakkainen meinasi juuttua kurkkuun, ja olin muutenkin oudon vaisu. Tiesin, millä kappaleella toinen puolisko käynnistyy ja sydän alkoi hakata lujempaa ja kädet hikoamaan. Kellojen soidessa väliajan päättymisen merkiksi huudahdin "En ole vielä valmis!", mutta eihän siinä muukaan auttanut kuin mennä takaisin paikoilleen ja näpelöidä hermostuksissaan hartiahuiviaan. Valotaulussa luki Sopot ´77, eli Puolassa oltiin. Minä mietin, että "muista nyt hengittää raauhaalliseeestiii". Liuta viulisteja ja tyylikäs juontajakaksikko saapui paikalle, ja kohta jo esiteltiinkin illan kapellimestari Mr Palsternak (Unto Nuora). Kirka seisoi korkealla korokkeella, ja musiikki lähti hiljalleen soimaan. Voi miten ihanaa oli kuulla Neidonryöstö livenä ensimmäistä kertaa ikinä! Täydellisyyttä hipova meininki. Ja sitten kapellimestari intoutui tekemään muutamiakin ylimääräisiä muuveja ja katsomolta laukesi naurusulake. Minä länttäsin kämmeneni keskelle silmälasejani ja jouduin ottamaan lasit päästäni, koska en nähnyt sormenjälkien takaa enää mitään. Nauratti ja itketti niin paljon, tuntui että pää räjähtää ihan justiinsa. Aplodimyrsky oli valtaisa eikä sille meinannut tulla loppua lainkaan. Teki mieli nousta ylös ja huutaa "Uudestaan!"

 Kirkan sossunluukulla käynnit, verosotkut ja naisseikkailut eivät tulleet minulle yllätyksenä, jos vähääkään on miehen elämästä lukenut. Nousua ja laskua oli myös ura.

Hetki lyä, Dannya naurattaa, Jaakko Saloa ei 

 Nuoret tanssijat (ja vähän vanhemmatkin) vetivät kauttaaltaan hyvällä sykkeellä ja energialla, meno oli värikästä mutta ihan kaikkien koreografioiden tarkoitusperiä en hiffannut. Lavastuspuolella oli menty sieltä mistä aita on matalin ja lavan täyttivät kököt pahvikulissit sekä rakennustelineet. Jotenkin tuli mieleen, että musiikki edellä tässä kyllä mennäänkin, ja siinä prameammat lavasteet olisivat vain olleet tiellä. Valot olivat kyllä kauniit, varsinkin Leijat-kappaleessa.

 Hehkutetaan kyllästymiseen asti kuitenkin sitä, mitä haluan etenkin hehkuttaa : James-farkut näyttivät helvetin hyviltä, legendaarinen Jarmo Nikku kitarassa, koko bändi soitti tykisti, Muskan look oli tyrmäävän upea, Palsternak jätti Santtu-Matias Rouvalin eläväisen liikehdinnänkin kakkoseksi, Sami Hokkanen onnistui Sammyn roolissa Bravo!-huutojen arvoisesti ja Heikki Rannan Kirka on hurmaava, sympaattinen, ilo silmille ja korville. Rooli on keväällä valmistuvan Heikin taiteellinen opinnäyte Teatterikärpäsen urhien kasvattamosta eli TeaKista, ja tässä vaiheessa voisin lätkäistä hyväksyvän leiman jo paperiin. Tästä nuorukaisesta kuullaan vielä, se on saletti. Kaikki on mahdollista.

 Loppuun vähän korvamatoa muidenkin riemuksi tämän linkin kautta. Kiitos ja anteeksi. Melkein tekisi mieli mennä uudestaan ja uudestaan katsomaan, jotta pystyisi keskittymään kerrallaan yhteen elementtiin. Voi Palsternak minkä teit. HKT:n sivuilla esityspäiviä ja myös vuorottelulista, johon tosin voi tulla muutoksia.

Jarmo Nikku ja Kirka-Kalle 

Ps. Kiitos myös siitä, että mukana ei ollut Varrella virran (inhoan sitä). Mamy Blueta jäin kaipaamaan.

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo, HKT

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Ps. Luehan myös Lukupino-blogin mainio raportti ensi-illasta.

Rocky Horror Show / Kulttuuritalo

Rocky Horror Show / Kulttuuritalo

Ensi-ilta 2.11. 2016, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Ohjaus Sami Saikkonen
Apulaisohjaus Sonja Sorvola
Lavastaja Alisha Davidow, assistentti Anna Ketola
Valo-ja videosuunnittelija  Jukka Huitila
Äänisuunnittelija Tumppi Sipilä
Naamiointi Emma Krohn-Markkanen, assistentti Joonas Lampi
Pukusuunnittelu Sonja Sorvola

Rooleissa : Roope Salminen, Eino Heiskanen, Ilona Chevakova, Sonja Sorvola, Sami Saikkonen, Jane Kääriäinen, Sami Hokkanen ja Samuel Harjanne

Bändi Ismo Laakso Psychoboogie Explosion Band : Ismo Laakso, Teemu Pulkkinen, Antti Karhumaa, Elli Maple, Antti Kolehmainen, Mikko Hellström ja Samuli Lepola

 Richard O´Brienin käsikirjoittama Rocky Horror Show sai maailmanensi-iltansa Lontoossa vuonna 1973, ja pari vuotta myöhemmin valmistui leffaversio Rocky Horror Picture Show, joka nousi kulttimaineeseen eritoten katsojien osallistuvuuden vuoksi. Nyt 43-vuotias show on kovassa tikissä edelleen ja itse kolme vuotta vanhempana toivoisin olevani yhtä viriili ja virkeä monellakin tasolla.

 Muistan nähneeni pikkutyttönä Rocky Horror Picture Shown telkasta, tai ainakin osia siitä. Mitään en varmaankaan mistään tajunnut, mutta muistan sen, että olipas jännän näköinen setä meikeissään ja asuissaan siinä näyttävästi kekkuloimassa. Vastaavaa mietin varmaan silloinkin, kun missä lie näin ensimmäistä kertaa Tom of Finlandin piirrosjälkeä. Onpas viiksekkäällä sedällä tiukat housut, wau. Jotenkin salaperäistä ja kiehtovaa ja kutkuttelevaa. Sama kiehtovuus on siivittänyt eloani monenkin aiheen ja alakulttuurin suhteen, ja vaikka itse olenkin harmaa hiirulainen ja tylsä pukeutuja, voi pojat jos tietäisitte mitä kaikkea pääni sisällä liikkuukaan. Kaiken sen kun valjastaisin ulkoiseen olemukseeni, minut nähtäisiin päivittäin mitä mielikuvituksellisimmissa asuissa ja meikeissä ja tyyleissä. Vilkas mielikuvitus ja värikäs unimaailma on minun pelastukseni.

Meikkaava setä Frank (c) Paula Ojansuu 

 Kuin taivaan lahjana tuli ensilumen tuomaan lumikaaokseen (missä?) ja talviaikaan siirtymisen tuomaan mielen alhoon Kulttuuritalon reissu, ja vieläpä ensimmäistä kertaa. Miten olinkaan onnistunut aiemmin välttymään legendaariselta mestalta? Aulassa silmäilin väkeä ja ihailtavan värikkäästi oli osa kansasta pukeutunut ja varustautunut rekvisiittapussein. Hiukan harmitti oma värittömyyteni kunnes hokasin, että eihän muiden sonnustautuminen ole suinkaan minulta pois, sehän on vain extraa! Jos saa kicksejä tälläytymisestä ja verkkosukista, suotakoon se heille. Jokainen saa olla sellainen kuin on ja tuntuu itsestä hyvältä, viis siitä mitä muut ajattelevat. Olisi helvetin ikävää, jos kaikki pukeutuisivat samalla tavalla. Olen aina tykännyt bongailla värikkäitä persoonia, ne tuovat inspiraatiota ajatusmaailmaani ja elämääni.

 No, löysin paikkani liki takarivistä (millähän idealla senkin paikan olin taas varannut) ja bändihän se viritteli kansaa jo tunnelmaan. Huomioni kiinnittyi lavan yläosassa komeileviin valtaviin viiksiin. Mega-Movember! Lavan edustalle oli viritetty pöytäkuntia ruokailua varten, ilmeisesti shown alkuun pystyi siis yhdistämään show + dinner -tyylisen jutun. Ajattelin, että kuinkakohan tuo haittaa katsomista ja malttavatko ihmiset siinä pysyä paikallaan vai ravaavatko esim. vessassa, mutta varsinaisen shown alettua unohtui syystäkin seurata, mitä pöydissä tapahtui.

 Tarinan juonihan on varsin lennokas. Nössö nuoripari Brad (Roope Salminen) ja Janet (Ilona Chevakova) ovat matkalla kyläilemään Tri Scottin (Sami Hokkanen) luo, kun auto hyytyy matkalla ja sadekin yllättää. Pariskunta vaikuttaa sellaiselta, että pussailun asteelle on päästy mutta ei yhtään sen pitemmälle, ja tällä menolla kestää vielä jonkin aikaa kunnes Brad pääsisi tärisevin sormin rintsikoita availemaan. Epäilen vahvasti. No, lähistöllä on onneksi jokin linna, jonne kyyhkyläiset löytävät tiensä ja tarkoitus olisi soittaa puhelu. Oven avaa sangen hämäräperäinen tyyppi Riff Raff (Samuel Harjanne) ja se onkin menoa sitten. Linnassa on juhlavat hetket käsillä, sillä korseteista ja korkkareista tykkäävä isäntä Frank (Sami Saikkonen) on juuri julkistamassa pitkällisen kehittelyn tulostaan, täydellisen miehen ruumiillistumaa Rockya (Eino Heiskanen). Illan edetessä etsitään ja löydetään vaikka mitä, ja Bradista ja Janetista paljastuu varsin uusia puolia.

 Joka näytöksessä on mukana myös kertojahahmo. Minä valitsin kahden väliltä, ottaako Kari Heiskasen vaiko Jorma Uotisen. Kaikki kunnia Karille, mutta haloo, tietysti minä valitsin Jorman! Ja voi pojat mikä yleisönvillitsijä herra olikaan! Valtaisat aploodit ja vihellykset alkoivat välittömästi Jorman saapuessa lavalle, ja meno yltyi siinä vaiheessa kun Jorma purjehti näyttävässä päähineessä, stay upeissa ja korkkareissa lavalle, heittäytyi makuulle, nosteli pitkiä sääriään keimaillen ja luki tarinaa. Ollapa äänikirja, jossa Jorma kertoisi iltasatuja aikuisille! Hankkisin het! Takanani istui jätkäporukka, joka villiintyi aivan täysin Uotisen lavapreesensistä. Muutenkin yleisö osallistui kiitettävän paljon mukaan tapahtumiin rekvisiittojen kera sekä "Urpo!" ja "Lutka!"-huuteluin. Edessäni istunut nainen ponkaisi kuin vieteri tanssimaan Time Warpia. Rekvisiitaksi kandee varata mukaan ainakin sanomalehti, taskulamppu, kumihanskat, vessapaperia ja jotain silppua. Jotain märkää lensi takaa niskaani alkupuoliskolla ja oli jätkiltä pakko kysyä, että "Olihan se pojat vettä?"

 Muutama vuosi sitten näin Rocky Horror Shown Turun Kaupunginteatterissa, Sami Saikkonen vuorotteli Frankin roolissa silloin Lari Halmeen kanssa (roolissa näin Larin). Lavalla oli Turussa porukkaa runsaammin, mutta kyllähän tämä toimi pienemmälläkin sakilla. Kaukolaseistani huolimatta näytti tosin paikoitellen siltä, että Frankillä olisi ollut täysparta, kun kaulaa ympäröi puuhka. Suurta yleisöä kiinnosti varmaan eniten se, miten sujuu musikaalirooli Roope Salmiselta. Minulla ei ollut epäilyksiä asiasta, olinhan jo muutama vuosi sitten nähnyt Roopen eräässä musikaalissa Lahdessa, josta ei tosin ole sen jälkeen paljoa kohistu. Joka tapauksessa Roope oli Bradin roolissa loistava ja korkkareissa varsin näyttävä ilmestys. Eniten silmäni tapittivat sitten Rockya, joka on vastasyntyneenä viaton ja lapsenkaltainen utelias poikanen, mutta kropaltaan täysi mies. Rockyn jumpatessa ja temppuillessa lavasteissa alkoi päässäni soimaan "Kanna minut metsään apinamies" (se se vasta olisikin ollut näky) ja myöhemmin tuli tarve kesken kaiken laittaa vähän huulirasvaakin. Onneksi istuin kaukana, lähempänä en olisi mitään nähnytkään huuruisten linssien takaa. Upeaa katsottavaa ja kuultavaa olivat kyllä kaikki vuorollaan, olisin sopivassa mielentilassa lähtenyt itsekin tarvittaessa ihan kenen tahansa matkaan -niin Janetin, Magentan (Sonja Sorvola, joka näytti käteviä jumppaliikkeitäkin lattialla ja jo aiemmin mainittu takanani istunut jätkäporukka villiintyi jälleen), Columbian (Jane Kääriäinen), Tri Scottin kuin Riff Raffinkin. Laulupuolella loistivat etenkin Samuel Harjanne ja Ilona Chevakova, Sami Hokkanen sen sijaan yllätti varsin positiivisesti ja jo mainittu Roope Salminen.

Kuva napattu RHS:n Facebook-sivulta 

 Olihan tämä varsin viihdyttävä ja juuri passelin rietas ja överi show, ja loistavan bändin läsnäolo lavalla toi lisää virtaa myös. Ei huono! Sopii pikkujouluaikaan kuin viikset meikäläiselle! Shown päätteeksi oli mentävä lavan lähistölle katselemaan tyyppejä vähän lähempää ja tunsin itseni lyhyemmäksi kuin koskaan, kun parimetrinen korkkareissa tepasteleva Oscar-patsas laskeutui lavalta eteeni ihasteltavaksi. Poski kultamaalissa lähdin sekavin mielin kotia kohti, ja siinä vaiheessa ei paljoa painanut se, että vaikka aamulla soi herätyskello klo 6.20, klo 2 yöllä soi Time Warp päässä ja yöpaitaa laitettaessa erinäisistä paikoista tipahteli lattialle riisiä.

Mr. Kultamaali (c) Paula Ojansuu 

 Semmoinen reissu oli se. Rocky Horror Show Kulttuuritalolla vielä muutaman kerran, keväällä 2017 myös Turussa ja Tampereella. Aion muuten mennä Tampereelle katsomaan uudestaan. Aion ottaa selvää, oliko musta nahka aitoa vaiko keinonahkaa. Lisäinfoa esityksistä tästä linkistä.

Lukupino-blogin Simo piipahti ennakossa tiistaina ja piti myös näkemästään. Simon blogissa myös valokuva Jormasta, joka toimi myös kertojana silloin.

 Reissunihan poiki vielä yllärinä sen, että tein varsin erikoisella tyylillä kotimatkan aikana Roope Salmisen haastattelun... Se on luettavissa lähiaikoina täällä, joten pysykääpä kuulolla.

Humiseva harju / Hämeenlinnan Teatteri

Humiseva harju / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 19.11. 2014, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Dramatisointi Emily Brontën romaanin pohjalta Lija Fischer

Ohjaus Maiju Sallas

Koreografia Jens Walentinsson

Musiikin sävellys ja sovitus Antti Paranko

Rooleissa : Liisa Peltonen, Jerry Mikkelinen, Markus Virtanen, Maiju-Riina Huttunen, Sami Hokkanen (2015 Turkka Mastomäki), Johanna Reilin, Reidar Palmgren, Sinikka Salminen (2015 Lotta Huitti), Jens Walentinsson ja Aleksi Aromaa

 Alunperin piti kirjoittaa teksti heti näytöksestä kotiin päästyäni, mutta olin sen verran muissa sfääreissä, että päätin sulatella hiukan ajatuksiani ja nukkua ensin yön yli. Virhe! Klo 5 aamulla havahduin levottomaan oloon, sillä olin nähnyt unessani jonkun kulkevan valkoisessa yöpaidassa kynttelikkö käsissään tutunoloista melodiaa hyräillen. Oli siis noustava ylös kirjoitushommiin.

 Heti alkuun on todettava, että esiripun sulkeuduttua lyhyt matka narikoille oli outoa kulkea. Tuntui kuin olisin leijunut ilmassa enkä oikein tajunnut mitä ihmiset minulle puhuivat. Samanlainen olo oli pari kuukautta sitten Kansallisteatterin Vanja-enon ensi-illan jälkeen, olin ikään kuin teatterin lumouksen ympäröimänä ja se tunne on mahtava, kuin huumetta. Mitä oikein tapahtui, missä minä taas oikein kävin?

 Humiseva harju on todistettavasti rankattu maailman parhaimmaksi rakkaustarinaksi, eikä ihme. Cathy ja Heathcliff tuntevat sielujen sympatiaa jo lapsina, varttuvat ja rakastuvat. Cathy kuitenkin menee naimisiin Rastaslaakson kartanon Edgarin kanssa paremman elämän toivossa. Vuosikausia myöhemmin vaurastunut Heathcliff palaa takaisin ja Cathyllä menee pasmat totaalisesti sekaisin. Mies on jotenkin muuttunut, mutta silmät ja kädet ovat samat kuin ennenkin. Pitäisi tehdä valinta, joko Edgar tai Heathcliff. Molempia ei voi saada. Cathy ei pysty tekemään ratkaisua, vaan riutuu, sairastuu ja kuolee. Hän leijuu kuitenkin aaveena etsien tietään kotiin, Humisevaan harjuun. Kaikki ei kuitenkaan pääty tähän, vaan seuraava sukupolvi astuu kuvioihin mukaan ja tismalleen sama meininki jatkuu. Saako kukaan koskaan sitä, mitä eniten janoaa ja kaipaa?

Heathcliff, Cathy ja Edgar (c) Tommi Kantanen

 En ole lukenut Brontën alkuperäisteosta (elokuvan olen toki joskus nähnyt) enkä ole pateettisten rakkausdraamojen vannoutunut ystävä. Mieli voi kuitenkin muuttua tuosta noin. Onhan se nyt raastavaa, kun tempoillaan ja juostaan kahden vaiheilla kädet ojossa ja pitkät hiukset hulmuten. Moista menoa ei tuolla tuulisilla kaduilla tosielämässä näe. Rakkaudessa pettyneet ja rypeneet lukittautuvat neljän seinän sisälle ja vetävät peittoa korville, syöden suklaata sydänsuruihin. Valitsi miten tahansa, aina on joku joka joutuu pettymään. Teatterissa kaikki on toisin. Näyttämöllä on samaan aikaan toisiaan kiihkeästi syleilevä pari, sydämenlyönnit voi kuulla ja tuntea, ja taustalla surumielinen hahmo, joka näkee kaiken tämän ja tuntee suurta tuskaa. Hyvä kun muistin hengittää!

 Pidin äärettömän paljon eläväisistä kasvoista, tuikkivista ja palavista silmistä, hulmuavista helmoista ja hiuksista. Sanojen, lauseiden ja eleiden toistosta yli sukupolvien. "Nyt. Nyt. Nyt!" Tuulen viuhunasta, ikkunaluukkujen paukkeesta. Kynttilöistä. Keijutoffeesta ja maailman katsomisesta sadun silmin. Lämmöstä ja lemmestä. Lempeästä ja vähän hassustakin huumorista, jota väläyteltiin tämän tästä kaiken kurjuudenkin keskellä. Tansseista ja tanssin liikekielestä ilmaisussa. Lattialuukusta, jonne eri tyyleillä kiepsahdettiin ja tultiin pudotetuksi. Jättikokoisesta isähahmosta. Lumisateesta ja höyhenistä tyynyn sisällä. Erityisen paljon pidin musiikista. Kunnon tunnelmointia juuri oikealla tavalla ja hetkellä. Ja se Kate Bushin kappaleen suomennos, hieno! (suomennos Maiju-Riina Huttunen)

 Olihan tässä sellaisiakin hetkiä, jolloin putosin kärryiltä. Esimerkkinä Heathcliffit, Haretonit ja Hindleyt menivät niminä tämän tästä sekaisin, Onneksi näyttelijät omalla väkevällä roolityöllään nostivat minut takaisin mukaan. Koko porukkahan vetää roolinsa sellaisella palolla, jota harvemmin näkee. Koin suuria ylpeyden hetkiä monta kertaa, kotikentällä kun ollaan. Erityisesti mieleeni jäivät ärsyttävän ilkeä Hindley (Sami Hokkanen), rauhaa huokuva kertoja ja taloudenhoitaja Nelly (Johanna Reilin) ja hyväsydäminen Edgar (Reidar Palmgren). Korostan kuitenkin sitä, että kaikki tekivät todella hienoa työtä, jota oli suuri ilo ja kunnia seurata.

Maiju-Riina Huttunen ja Liisa Peltonen (c) Tommi Kantanen

  Erikseen on kuitenkin mainittava se, että koskaan aiemmin en ole katsomossa kyyneleitä vuodattanut silkasta onnesta ja jälleennäkemisen riemusta. Musiikki maalasi taustoja (taisi olla piano?) ja upea, ihana Liisa Peltonen Cathynä julisti tunnemyrskyään keskellä näyttämöä. Olen kaivannut häntä takaisin tositoimiin niin paljon ja olin suorastaan pakahtua siitä onnentunteesta, jota tuolla maagisella hetkellä koin.

 Saattoihan tässä olla kaikenlaista viilattavaakin vielä, mutta kriitikkolasit jäi tällä kertaa tyystin kotiin ja suorastaan antauduin tunteiden ja tarinan vietäväksi. Kirjoittakoot muut niistä, koska minä en ole kriitikko.

Humiseva harju saa täydet viisi tähteä *****. Haluan uudelleen katsomaan!

(näin esityksen kutsuvieraana)

Pian koittaa aika / Riihimäen teatteri

Pian koittaa aika / Riihimäen teatteri

Ensi-ilta 8.9. 2012, kesto väliaikoineen noin 2h 30min

Ohjaus Maiju Sallas

Rooleissa Sami Hokkanen, Tatu Siivonen, Mira Kivilä, Cécile Orblin, Katja Peacock ja Esko Rissanen

Taustaa : On kauan naimisissa ollut pariskunta. On ex-mies ja tämän rakas. On lapsi. On taloudenhoitaja. On paikka. On aika. Vai onko?

Plussaa : Äärimmäisen mielenkiintoinen näytelmä! Aluksi olin ensin että mitä hittoa, kun samaa kohtausta hiottiin useaan otteeseen ja joka kerralla tapahtui uusi käänne ja aiemmin puhutut asiat menivät päälaelleen tai muuten vaan kumottiin. Nainen ei voi laittaa ruokaa, koskapa ei muista elintarvikkeiden nimiä. Lava pyörii ja ihmiset säntäilevät sinne tänne pääsemättä kuitenkaan yhtään mihinkään, jälleen ollaan samassa tuolissa ja samassa tilanteessa, joka on kuitenkin saanut täysin absurdin käänteen. Ex-mies ryntää portaista hengästyneenä, kertoo menneensä hakemaan haravaa vajasta. "Sitä vain menee hakemaan haravan, joskus se kestää viisi vuotta, joskus taas 50." Meno on kuin omassa unessani, ja tämän tajuttuani nautin näytelmästä erittäin paljon! Kaikki logiikka oli tipotiessään, joku oli Norjassa ja joku meni kaappiin ja tuli muualta ulos. Pariskunta oli lapseton ja sitten lapset olivatkin jo leirillä ja milloin missäkin hoidossa. Lopulta paikalle saapuu Kullanmuru, perheen lapsi. Tämä onkin aikuinen mies, joka kerää erilaisia kiviä harrastuksekseen. Tuuli kaataa heikommat ja kukaan ei muista olleensa missään kenenkään kanssa. Tilannetta helpottamaan palkataan taloudenhoitaja, joka pistää kyllä paikat kuntoon mutta sekoittaa pakkaa muuten entisestään. Lausutut lauseet sisältävät usein knopin, jota ei ehdi edes kunnolla miettimään kun taas mennään. "Minä rakastan lapsia, itselläni ei niitä ole - koko meidän suku on lapseton!" Näyttelijäsuoritukset olivat kaikki omalla tavallaan hyviä. Katja Peacockista olen pitänyt aina (Rebekka, perheen äiti), hän oli todella avoin ja herkkä ja jollain lailla toi mieleeni tälläkin kertaa nuoren Ritva Oksasen. Sami Hokkasen tyylistä perheen isänä Hilbertinä pidin myös. Tatu Siivonen taitaa lauluhommat, mutta oli erittäin kiintoisaa nähdä hänet täysin aiemmasta poikkeavassa roolissa ex-mies Johnina. Sekavaa menoa, mutta nautinnollista. Ingridin (Cécile Orblin) ja Hilbertin roisi seksikohtaus puutarhassa oli käsittämätön, etenkin kun samaan aikaan John ja Kullanmuru (Esko Rissanen) kiikaroivat sisällä ja John-setä kertoo samalla satua valtavasta marsusta, joka asusteli heinäkasassa. Juuri tämmöistä saattaisin nähdä unessani, ja näenkin, jotain vielä sekavampaa! Jätesäkkejä raahataan paikasta toiseen, en oikein käsittänyt mikä tarkoitus sillä oli, mielessä kävi kyllä ilmastonmuutokset ja maailman hukkuminen roskaan. Pian koittaa aika ja kukaan ei tee mitään? Kaikki vaan jauhavat omia ongelmiaan ja kiputilojaan, huomaamatta lainkaan että aika se vaan kuluu ja pian on myöhäistä. Tämäkö oli näytelmän opetus? Jos ei, niin ei sen väliä. Mieheni sanoin "Mitään en ymmärtänyt mistään mutta helvetin hyvä näytelmä!" Lavastuksesta pidin muuten todella paljon, ja valoista. Pisteet siitä Kalle Ropposelle. Tunnelma oli välillä todella aavemainen, etenkin täysikuun aikaan.

Miinusta : ?? en osaa tähän kommentoida mitään, itse näin kaiken kohkaamisen ja sekavuuden pelkästään positiivisena asiana

Muuta : Tämä näytelmä takuuvarmasti jakaa katsojien mielipiteet ja olin aika pettynyt huomattuani, että näytöksiä on jouduttu perumaan. Nyt jos koskaan olisi kuitenkin aika heittää omat ennakkoluulot kaapin perukoille ja lähteä katsomaan jotain, mikä voi yllättää totaalisesti! Tämä näytelmä on todella rohkea veto Riihimäen teatterilta, siis ohjelmiston pohjalta. Harvoin tämänkaltaista tulee eteen. Kipin kapin siis Riihimäen teatteriin, sillä pian koittaa aika ja silloin on turha marista.

Teatterikärpäseltä irtosi neljä tähteä ****, ajoittain käytiin jopa viidessä *****.