Notre Damen kellonsoittaja / Tampereen Teatteri

Notre Damen kellonsoittaja / Tampereen Teatteri, päänäyttämö

Suomen kantaesitys 13.9. ja 14.9. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Perustuu Victor Hugon romaaniin "Pariisin Notre-Dame" ja Disney-elokuvan lauluihin

Musiikki Alan Menken
Laulujen sanat Stephen Schwartz
Käsikirjoitus Peter Parnell
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Georg Malvius
Musiikin johto Martin Segerstråle
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Ellen Cairns
Koreografia Adrienne Åbjörn
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta
Videot Heikki Järvinen
Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström
Nukkejen suunnittelu ja valmistus Päivi Peltola

Rooleissa : Petrus Kähkönen, Josefin Silén, Ilkka Hämäläinen, Lari Halme, Antti Lang, Risto Korhonen, Ville Mäkinen, Pia Piltz, Arttu Ratinen, Helena Rängman, Anna-Maija Jalkanen, Pyry Smolander, Matti Hakulinen, Petteri Loukio ja Elisa Piispanen sekä ensemblessa Ilona Chevakova, Elina Rintala, Panu Kangas, Filip Rosengren, Jukka Wennström, Osku Ärilä, Aki Haikonen, Raisa Kekarainen, Ulriikka Heikinheimo ja lisäksi Kamarikuoro Tampere Cappella ja Suomen Teatteriopiston opiskelijoita

Quasimodo (Petrus Kähkönen)

 Minulle on parin viime viikon aikana muodostunut erikoinen tapa - olen useamman ensi-illan jälkihuumassa kirjoittanut aivot jumissa ja sormenpäät sauhuten näitä blogijuttuja keskellä yötä. On ollut sisäinen pakko kirjoittaa HETI, ei ole yksinkertaisesti uni tullut silmään eikä saa mielenrauhaa ennen kuin teksti on valmis (oli lopputulos sitten millainen tahansa). Notre Damen kellonsoittajan ensimmäisestä ensi-illasta kotiin ajellessamme olin hiljaa lähes koko matkan, ihailin silloin tällöin ääneen pilvien takaa kurkistelevaa täysikuuta. Olin jonkinsorttisessa sisäisen rauhan, liikutuksen ja hyvän mielen yhdistelmän vallassa - sellainen välillä iskee vaikuttavan teatteriesityksen jälkeen. Ei ole kiire mihinkään, mieli on levollinen ja myös jotenkin erikoisen haikea. Taas tuli koettua jotain sellaista, jonka tulisin muistamaan pitkään. Menin hyvillä mielin aika nopeasti nukkumaan - toki alitajuntani näemmä jylläsi teoksen parissa pitkin yötä ja muistan unessa olleeni yksi puhuvista gargoileista eli kivipatsaista...

 Omassa somekuplassani olen seuraillut mielenkiinnolla jo kauan "kellonsoittajahommien" aiheuttamaa monenlaista huumaa ja vahvaa ennakkopöhinää, ja tätä kaikkea on ollut hauska seurata vailla minkäänsortin paineita tai tietynlaisia odotuksia, sillä minulla ei ollut mitään tietoa musikaalista eikä musiikista. Disneyn piirretyn olen toki nähnyt joskus, mutta siitä on aikaa todella kauan eikä siitä oikein tainnut jäädä mieleeni muuta kuin ne hassunhauskat kivipatsaat ja se, että ystäväni sai äidiltään tuliaisena VHS-kasetin, jossa piirretty oli vain ja ainoastaan eestiksi dubattuna. Jes. Siksi avoimin, uteliain mielin katsomaan ja katsomoon.

Esmeralda (Josefin Silén)

 Välittömästi esityksen alettua harmitti se, että valitsin permantopaikan parvekkeen sijaan. Nyt on nimittäin hulppeat näkymät varsinkin ylhäältä ja kokonaisvaltaisempi elämys muutenkin, teatterisali kun on täynnä toinen toistaan hienompia yksityiskohtia ja vielä kun kuoro laulaa komeasti korkealta ja kovaa parven sivuilla. Osa hienouksista jäi täysin pimentoon, mutta käytin mielikuvitustani ja kuvittelin loput. Hyvä merkki oli myös se, että ikisuosikkini Risto Korhonen saapui ensimmäisenä lavalle kertojan roolissa, ja alkuasetelmat tarjotaan erikoisesti nukketeatterin muodossa. Ei hassumpi idea.

 Olipa kerran kaksi veljestä, joista toinen karkotetaan kauas pois sattuneesta syystä. Sairauden runtelema veli kuolinvuoteellaan vannottaa toiselle veljelle, Frollolle, että tämä ottaisi suojatikseen pienen lapsensa. Käärön sisältä paljastuu ei-niin-suloinen pienokainen, mutta Frollo (Ilkka Hämäläinen) pitää lupauksensa ja ottaa lapsen kasvattipojakseen ja myöhemmin Notre Damen arkkidiakonina pitää poikaa katedraalin kellotapulissa turvassa pahalta maailmalta. Turvassa ja "turvassa", samallahan poika on kätevästi muiden ihmisten katseilta suojassa. Tässä vaiheessa Quasimodo (Petrus Kähkönen) astelee suoraselkäisenä, avoimin ja vilpittömin katsein näyttämön eteen, hetkessä kaikki on toisin ja meikäläistä viedään kovaa. Sydän menee sykkyrään ja tiedän sillä sekunnilla, että tulen rakastamaan tätä musikaalia, vaikka koen sen nyt ensimmäistä kertaa.

 Kaukana alhaalla vietetään narrien juhlaa ja Pariisin kadut ovat täynnä värikästä kansaa ja iloista menoa. Tummat kutrit ja pitkät helmat hulmuavat kiehtovan rytmin tahdissa ja tamburiinit soivat. Quasimodoa kiinnostelee tapahtuma myös, mutta Frollo määrää viimeisen sanan ja osoittaa oman asennevammansa - poika on ruma, rujo ja vammainen eikä saisi osakseen kuin ilkkumista, joten parempi pysytellä kellojen ja kivipatsaiden seassa vaan. Lisäksi Frollo jaksaa muistuttaa, että alhaalla ilakoivat "mustalaiset ovat pohjasakkaa ja varastelevia rosvoja kaikki". Sillä lailla. Kiristelen hampaitani. Varsinainen tollo tämä Frollo, mutta vielä pahempaa on luvassa... Kadulla liehakoi ja tanssii myös kuvankaunis romanineito Esmeralda (jumalaisen upeaääninen Josefin Silén, ja mikä löytö rooliin), mainiot showmiehen elkeet omaava Clopin (Antti Lang) ja iso joukko romanikansaa, ja kaiken keskellä tietysti jo kaikki sympatia-ja empatiapisteet kerännyt Quasimodo, hän kun ei malttanut tapulissa pysytellä vaan uteliaisuus voitti. Pölähtääpä paikalle myös omasta viehätysvoimastaan ja pitkien hiustensa tenhosta aluksi energiaa ammentava kapteeni Phoebus (aina vakuuttava Lari Halme) ja Frollokin, ja monensorttista hämminkiä on luvassa.

Phoebus (Lari Halme) 

 Quasimodo ja Esmeralda, kaksi syystä jos toisesta syrjittyä sielua löytävät yhteisen sävelen ja lämpimän ystävyyden, ja sydämeni menee vielä enemmän sykkyrään. Vinkurassa kulkeva, pitkin seiniä ja katonrajassa Klonkun tavoin kiipeilemään tottunut ja epäselvästi solkkaava Quasimodo laulaa kuin enkeli ja hetken tuntuu siltä, että mikään ei ole mahdotonta. Mutta kun Phoebuskin on iskenyt silmänsä Esmeraldaan ja niin on myös niljakas Frollo, joka lemmentuskissaan rankaisee itseään puolipukeissaan hämmentyneen yleisön edessä... Hornan liekit nuolevat siihen malliin, että väliajalla on pakko mennä ulos asti haukkaamaan vähän raitista ilmaa.

 Onnellisissa lopuissa sankari saa kaunottaren ja kaikki elävät onnellisina elämänsä loppuun asti. Tässä vaan ei ole onnellista loppua, sankari kyllä. On savupommeja, paljon liekkejä, jaloissa asti tuntuvaa jyrinää, paksujen kattoparrujen lentelyä, seksuaalista ahdistelua, pääkalloja, kahleita, suudelmia, puistatusta, pitkiä kaipaavia katseita.

Claude Frollo (Ilkka Hämäläinen) 

 On myös huikaisevan komeaa laulantaa yhdessä ja erikseen, kaunista musiikkia ja sen eri sävyt taitavasti esiin tuova orkesteri. On mainioita, taidokkaasti tehtyjä ja yllättäen esiinpyörähtäviä kivipatsaita (Helena Rängman, Anna-Maija Jalkanen/Elina Rintala, Pyry Smolander ja Matti Hakulinen), upeat lavasteet ja puvut, keinuhevosella muka vauhdikkaasti kirmaava kuningas (kas kas, Korhosen Ristohan se ja jotenkin tuli Musta kyy tästä mieleeni), sieluun asti soivia viuluja, liehuvia viittoja, ensemblen joukosta bongattuja Tampereen Teatterin taitavia vakiporukoita ja muista produktioista varsin tuttuja tyyppejä (Ville Mäkinen ja Panu Kangas etenkin)...

... ja aivan k-ä-s-i-t-t-ä-m-ä-t-t-ö-m-ä-n sielukas, koskettava ja uskottava Petrus Kähkönen - mies, ääni ja karisma. Harvalla on sellainen ääni, että liikutun kyyneliin sen kauneudesta ja soinnista. Joskus jahkailen pitkäänkin, että nousisiko aplodeeraamaan seisaaltaan, nyt en miettinyt hetkeäkään. Teki mieli nousta ylös jokaisen soolon jälkeen!

 Lopuksi myös tunnustus : vaikka monet teatterit ja katsomot ovat minulle tuttuja, minulla on Suomessa oikeastaan vain kaksi ehdotonta suosikkia. Toinen on Teatteri Jurkka, jossa näyttelijät ovat todella lähellä ja tunnelma aina intiimi. Toinen on Tampereen Teatteri ja etenkin päänäyttämö, joka on minulle juuri sopivan kokoinen. Ei liian suuri, ei liian pieni. Olen monesti nauttinut suurten näyttämöiden musikaaleista monessakin mielessä, mutta usein on jäänyt jälkimauksi se, että olen liian kaukana ja liian suuren joukon keskellä, liian isossa talossa. Tampereen Teatterissa on tunnelma toinen, tunnen olevan eniten "omieni joukossa", kotona ja keskellä (teatteri)historiaa. Jotain erityistä siellä on, ja se tunne ympäröi minut Notre Damen kellonsoittajan aikana ja etenkin loppukiitoksissa, kun pystyin katsomon puolivälistäkin näkemään näyttämöllä olevien silmät. Tärkeä yksityiskohta minulle.

 Erikoiskiitokset kauniskantisesta ja informatiivisesta käsiohjelmasta (erityisesti Siiri Liitiä).

Kivipatsas mietteissään (Helena Rängman) 

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen

(Näin esityksen media kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta.

Saiturin joulu / Tampereen Teatteri 2018

Saiturin joulu / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 7.12. 2012, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Teksti Charles Dickens
Sovitus ja ohjaus Tommi Auvinen
Lavastus Marjatta Kuivasto
Puvut Mari Pajula
Koreografia Teija Auvinen
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Janne Auvinen

Rooleissa : Ilkka Heiskanen, Eeva Hakulinen, Kirsimarja Järvinen, Tommi Auvinen, Matti Hakulinen, Arttu Ratinen, Pia Piltz, Martti Manninen, Pyry Smolander, Amelia Auvinen, Valentin Salo ja Niklas Kallio/Väinö Muje

Ebenezer Scrooge (Ilkka Heiskanen) 

 Iki-ihana Dickensin klassikko Saiturin joulu on onneksi palannut aina loppuvuodesta Tampereen Teatterin ohjelmistoon ja siitä on muodostunut toivottavasti monelle jo perinne. Itse muistelin nähneeni esityksen heti ensimmäisenä esitysvuonnaan mutta pienen tarkistuksen jälkeen huomasin, että väärässä oltiin vaihteeksi. Olen nähnyt tämän esityksen viimeksi joulukuussa 2013 ja nyt kun taas aktivoiduin uusintakierrokselle, tuntui siltä että tämähän on aivan erilainen mitä aiemmin! En muuten jostain syystä lämmennyt ihan täysin viisi vuotta sitten, Ilkka Heiskasen showlta tuntui silloin ja missä lie mätti muuten. Vuosien saatossa väki on hiukan vaihtunut, mutta Heiskanen saituri Scroogen roolissa on ja pysyy ja porskuttaa menemään sellaisella vimmalla, että huhhei. Rooli on saanut lisää nyansseja ja muhevaksi marinoitunut - eipä voi muuta kuin ihailla, ottaa rento asento katsomossa ja antaa joulufiiliksen tulla tupaan.

 Ennen esitystä kävin hakemassa kierroksia tunnelmalliselta Joulutorilta, imin itseeni fiilistä ja tuoksuja ja juuri kun olin sanonut ystävälleni, etten aio ostaa yhtikäs mitään, olin minuutti myöhemmin onnellinen virkatun glitterkärpässienen (kuusenkoriste tai ihan mikä vaan hei) omistaja. Joulupukkikin tuli nähtyä, itse asiassa jo toistamiseen. Edellisen kerran näin Joulupukin Turun Kauppahallissa muutama päivä sitten, kiertue näkyy olevan käynnissä. Ehdimme ihailemaan myös Kiven ja pääovien välissä sijaitsevaa jouluikkunaa, jossa oli parin näytelmän pienoismallit nähtävillä.

 Minulla ja ystävälläni oli paikat parvekkeen ensimmäisessä rivissä ja sieltä näki lyhyempikin ihan hyvin, etenkin kurottauduttuaan etunojaan kaidetta vasten. Siellä me sitten kuikuilimme kuin pienet lapset alas näyttämön suuntaan hymy korvissa, itse tosin en hankalahkossa asennossa viihtynyt kovin kauaa, kun aamulla tapahtunut pyörälläkaatuminen alkoi muistuttaa itseään oikeassa polvessani.

 Mistä kertoo Saiturin joulu? No minäpä kerron lyhyesti. Kylmäsydäminen ja itara Ebenezer Scrooge (Ilkka Heiskanen) ei voi sietää joulua eikä toivo kenenkään muunkaan juhlasta nauttivan millään tavalla. "Humpuukia!" narisee ukko nuivasti hyvänjoulun toivotuksiin ja jouluisiin kuorolauleloihin. Mammonaa hän tuntuu rakastavan, ei mitään muuta. Pitkin hampain hän antaa perheelliselle työntekijälleen joulun kunniaksi yhden vapaapäivän. Yllärinä Scroogen vuosia sitten menehtynyt yhtiökumppani Marley ilmestyy kahleitaan kalisuttelevana aaveena paikalle (katosta, huimaaaaa) ja ilmoittaa, että tulevana yönä Scroogelle ilmestyy kolme henkeä tasatunnein - menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden henget. Kannattaisi kuunnella, mitä hengillä on kerrottavanaan. Ehkä Scrooge saisi jonkinlaisen oivalluksen siitä, mikä joulussa ja elämässä yleensä on merkityksellistä, ja vielä olisi mahdollista tehdä muutos, jolla olisi vaikutusta monen ihmisen elämään. Humpuukia moiset puheet, mutta niin vaan henget ilmineeraantuvat paikalle vuorotellen ja saituri joutuu aikamoiseen pyöritykseen. Mahtaneeko Scrooge oppia mitään vai onko liian myöhäistä muuttua ihmisenä?

 En ymmärrä miksi olin ensinäkemäni perusteella muinoin aika nuivalla päällä! Tämähän on kerrassaan lumoava esitys, joka on tulvillaan teatterin ja joulun taikaa! Upeat, monipuoliset lavasteet täynnä kaikenlaisia jippoja, kauniita pukuja ja sielukasta yhteislaulua, ja niin suloinen pikku-Tim. Mystistä savua ja tyhjästä ilmestyviä henkiä ja muita hahmoja... Menneisyyden lyhyenläntä henki (Martti Manninen) alun piipittävine äänineen oli varsin hauska tapaus ja ovelasti toteutettu, ja tämän hengen kanssa Scrooge pääsee/joutuu katselemaan uudestaan omia lapsuus-ja nuoruusaikojaan, jotka nostavat haikeuden pintaan. Joskus hän rakasti muutakin kuin rahaa, mutta sitten tapahtui jotain... Nykyisyyden henki kurvailee valtaisana joulukuusena ja Tulevaisuuden henki on mystinen, pelottavakin hahmo ja tunnelma synkkenee.

 Kuten heti alkuun tuli mainittua, Ilkka Heiskanen on oikein elementissään vanhana kitupiikkinä. Mies narisee ja kähisee selkäranka kiemuralla, suu myrtsinä ja käy välillä lavan reunustalla elehtimässä katsomon suuntaankin. Vähän tuntuu siltä, että kun nykyiset lapsikatsojat tuovat omia lapsiaan joskus vuosien päästä katsomaan perinteistä Saiturin joulua Tampereen Teatteriin, siellä Heiskanen heiluu vieläkin yömyssy päässään. Kun on kerran vauhtiin päästy, häntä ei pidättele mikään!

 Tampereen Joulutori tunnelmallisine valoineen, huumaavine tuoksuineen, herkkuineen ja lahjaideoineen sekä teatteri iltavalaistuksessaan - mieltä herkistävä yhdistelmä! Ja tähän kylkeen vielä Saiturin joulu. Vielä kun olisi edes hitunen lunta.

 Ihanan paljon oli lapsikatsojia! Takuulla ikimuistoinen kokemus tämä, ja vielä pitäisi malttaa odottaa mooooonta päivää itse joulua. Ensi vuonna haluan kyllä nähdä tämän uudestaan ja vielä lähempänä h-hetkeä.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella lipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Anna Karenina / Tampereen Teatteri

Anna Karenina / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 25.10. 2018, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Leo Tolstoin romaanista dramatisoinut Helen Edmundson
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Marika Vapaavuori
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Leena Rintala
Koreografia Miika Riekkinen
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho
Videosuunnittelu Joonas Tikkanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa : Pia Piltz, Lari Halme, Marc Gassot, Turkka Mastomäki, Pihla Pohjolainen, Ville Majamaa, Eeva Hakulinen, Matti Hakulinen, Elina Rintala, Kirsimarja Järvinen, Elisa Piispanen, Martti Manninen, Risto Korhonen, Miika Riekkinen, Vera Pekkonen/Petra Porspakka ja Otso Majamaa/Veikka Välikoski

Levin ja Anna 

 Anna Karenina on kuulunut niihin klassikkoteoksiin, joita olen vähän tarkoituksella vältellyt. Muistan, että aikoja sitten ystäväni nukahti kesken Porin Teatterin esityksen ja kertoi, että mitään niin puuduttavaa ei ole koskaan nähnyt eikä halua enää nähdäkään. Sanat "puuduttava ja tylsä" taisivat jäädä tuosta päähäni kaikumaan pitkäksi aikaa, ja siten olen välttynyt ihan kaikelta, mikä liittyy tähän teokseen. En edes tiennyt tarinan juonesta mitään ennen kuin näin ensimmäiset mainoskuvat Tampereen Teatterin Anna Kareninasta. Kuvassa jumalaisen kaunis, mutta jotenkin surullinen Anna Karenina (Pia Piltz) tuijottaa suoraan sieluuni mustassa puvussaan. Kiinnostukseni heräsi välittömästi. Kuka tämä nainen on? Mikä on hänen tarinansa? Mikä saa hänet näyttämään samalla sekä ryhdikkäältä ja ylväältä, mutta myös äärimmäisen herkältä ja haavoittuvaiselta? Mikä on se voima, joka saa kaikenlaista aikaan?

 Rakkaus. Intohimoa ja poltetta täynnä oleva rakkaus, josta tiedät jo etukäteen, että tulet polttamaan karrelle niin sydämesi kuin koko elämäsi ja olemassaolosi, ja silti heittäydyt täysillä liekkien sekaan. Niin ihmiset ovat tehneet ennen ja tulevat tekemään jatkossakin. Niin ihmeellinen on rakkauden voima. Se saa aikaan tekoja ja sanoja, jotka kaduttavat ehkä joskus, mutta ei sillä hetkellä. Kun rakkaus iskee, silloin ei ole järjestä häivääkään ja ollaan täysin sydämen ja alkukantaisten viettien vietävänä. Silloin mennään eikä meinata.

 Niin. Anna Karenina on aviossa ja pienen pojan äiti, hyvämaineinen nainen. Aviomies Kareninilla (Turkka Mastomäki) on statusta ja mammonaa, mikäs siinä on ollessa. Intohimo heidän väliltään puuttuu kuitenkin täysin. Juna-asemalla Annan katse kohtaa komean Vronskin (Marc Gassot) kanssa, ja se on menoa sitten. Annan tarinan rinnalla kulkee luontevasti Levinin (Lari Halme) tarina. Hän on työteliäs, kaikin tavoin suoraselkäinen mies ja korviaan myöten rakastunut Kittyyn (Pihla Pohjolainen, jonka tämän myötä nimesin Suomen Lily Jamesiksi). Neito torjuu kosinnan, koskapa kuvittelee Vronskin liehittelevän häntä tulevissa tanssiaisissa. Valkoisten, viattomien pukujen keskelle pelmahtaa Anna Karenina tyrmäävän upeana mustassa puvussaan ja siitä eteenpäin kaikki järjellinen toiminta unohtuu. Yllättäen huomaan Levinin tuskailun vievän huomiotani ja ajatuksiani enemmän. Mies järjestää itselleen kaikenlaista korvaavaa toimintaa siellä sun täällä, mutta Kittyä ei saa päästään sitten millään. Hän näyttääkin siltä, että viikkokausia on valvottu ja vain mietitty Kittyä ja hymykuoppia eikä ihme, kyllä itselläkin voisi mennä yöunet Pihla Pohjolaista miettiessäni. Onneksi he sentään saavat toisensa loppupuolella.

Anna ja Vronski 

 "Nyt minä tiedän mitä on elää. Se on häpeällistä, se on hurmiollista, se on pelottavaa" sanoo Anna Karenina, ja siitä huolimatta ja juuri siksi hän on valmis suhteeseen Vronskin kanssa, vaikka sitten menettäisi arvostuksensa piireissä ja mikä pahinta, oman lapsensa. Upeasti kantaa Pia Piltz niin pukunsa kuin kaikki roolihenkilönsä tunnemyrskyt. Koskettava roolityö kertakaikkiaan. Vaakakupissa painaa paljon, menettämisen pelko eri muodoissaan. Ja toisaalla taas Annan veli Stiva (Ville Majamaa) on saanut syrjähyppynsä anteeksi vaimoltaan (Eeva Hakulinen), ja sama meno kuitenkin jatkuu. Miksi mies ei saa minkäänlaisia tunnontuskia suhteestaan? Miksi miehen käytös olisi hyväksyttävämpää? Vaimo Dollyn ikään kuin suoraan katsojille avautuminen Levinin ja Kittyn häissä on mainio vastaveto.

Dolly ja Kitty, kokemus ja viattomuus samassa kuvassa 

 Odotin etenkin suuria, pakahduttavia tunteita, hengästyttävän upeita pukuja ja niiden kauniita/komeita kantajia sekä synkkiä, maalauksellisia näyttämökuvia koko kolmen tunnin edestä. Sain paljon enemmän. Sain kaikkea tuota jo mainittua ja lisäksi polttavia katseita, kaipauksesta ja rakkaudesta kiiluvia silmiä, kosketuksia, hulmuavia helmoja ja kiharoita, muutamia komeita viiksiä, kättään auliisti ojentavan Kuoleman, näyttämön poikki hiljalleen pyörivän maatuskanuken, lähestyvän junan äänet, jatkuvaa liikettä ja äkkinäistä pysähtymistä.

Levin ja Anna 

 Erityisesti mieleeni jäi kohtaus, jossa läpi koko näytelmän eräänlaisessa rinnakkaistodellisuudessa kulkenut Levin näkee Annan muotokuvan, joka onkin yllättäen kuin peili ja he kohtaavat oikeasti viimein. Lisäksi mieleni teki kerran nousta seisomaan ja huutaa kovaa, että "Menkää nyt toistenne luo!" Kitty ja Levin seisovat pitkään toisiaan tuijottaen näyttämön vastakkaisilla laidoilla ja tunne heidän välillään on niiiin voimakas, että sydän pakahtuu siitä, kun eivät älyä lähteä toisiaan lähestymään ripeämmin.

 Ah. Pidin suunnattomasti näyttämön goottihenkisestä synkkyydestä ja taustan kuvista pilvineen ja lintuineen. Alussa muuten nenääni tuoksui poltettu puu? En tiedä miksi. Valojen siivilöityminen kauniisti ylhäältä - roolihenkilöt näyttivät pirun hyviltä niissä! Tunnelma oli välillä sellainen, että tuntui katselevansa jotain Tim Burtonin leffaa livenä. Sopi hyvin tähän marraskuun valottomuuteen ja synkistelyyn. Ulkosalla teatterin kulmilla tuntui siltä, että kohta joku menee helmat torin kivetystä vasten viistäen kohtaloaan kohti, kääntääkin yllättäen katseensa suoraan minuun ja näen kalpeat, kauniit kasvot. Päältä lentää parvi mustia lintuja, pilvet menevät kuutamon eteen, jostain kaukaa kuuluu kirkonkellot... On aika lähteä.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Sademies / Tampereen Teatteri

Sademies / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Suomen kantaesitys 7.9. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Dan Gordon
Perustuu Barry Morrow´n ja Ronsld Bassin elokuvakäsikirjoitukseen
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Georg Malvius
Lavastus-ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Ivan Bavard
Videosuunnittelu Heikki Järvinen
Kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa : Risto Korhonen, Lari Halme, Anna Ackerman, Matti Hakulinen, Petra Heinänen ja Arttu Ratinen

Lari, Risto ja Matti 

 Vuonna 1988 ilmestyi neljä Oscaria voittanut elokuva "Rain Man". Kävin sen katsomassa leffateatterissa ja vaikutuin suuresti. Minulla ei ole juurikaan enää muistikuvia itse elokuvasta, vain hajanaisia muistoja sieltä sun täältä. Onneksi. Kun kuulin, että Tampereen Teatteriin on tulossa teatteriversio, jonka pääosissa Risto Korhonen ja Lari Halme, sydämessäni läikähti. Tiesin, että paljon olisi kiinni veljesparia näyttelevien välisestä kemiasta ja sen suhteen ei olisi mitään hätää. Tiesin myös sen, että Risto Korhonen loistaisi Raymondin roolissa, ja monet näkisivät hänen näyttelijyytensä uusin silmin. Vuonna 1998 Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa pyöri näytelmä "Inishmaanin rampa". Tuohon aikaan en ollut kovin kiinnostunut teatterista (kävin ehkä pari kertaa vuodessa jotain katsomassa), mutta tuon näytelmän nähtyäni jotain koko maailmani mullistavaa tapahtui. Pääroolissa loisti nuori vastavalmistunut Risto Korhonen. Kävin katsomassa näytelmän kuusi kertaa, ja teatterikärpäsyyteni sai alkunsa.

 Tähän pariinkymmeneen vuoteen on mahtunut monenlaista katseltavaa ja olen huumaantunut monestakin näyttelijästä vuorotellen. Ensi-illan jälkeen muistin vahvasti sen, miksi kaikki alkoi juuri Ristosta. Siksi. Ei ole mitään niin vaikuttavaa kuin näyttelijä, joka on saanut minut usein nauramaan vedet silmissä lähes hysterian partaalla ja sitten liikuttumaan kyyneliin yhdellä eleellä, yhdellä sanalla, yhdellä katseella. Uskallan väittää, että aika harvalla on sellainen kyky (mieleeni tulee ensimmäisenä Robin Williams).

 Näytelmä alkaa varsin kaoottisissa tunnelmissa. Näyttää siltä, että Charlie Babbitilla (Lari Halme) on vahvasti menossa autobisnekset persiilleen. Lucy (Petra Heinänen) ja Susan (Anna Ackerman) yrittävät toimistolla pitää lankoja ja puhelimia käsissään, naisten välissä Charlie mesoaa siihen malliin, että itsellänikin alkaa hiljalleen stressitaso nousta. Varsinaista älämölöä ja kirosanojen tulvaa, joka loppuu kuin seinään suru-uutisen vuoksi. Charlien isä on kuollut. Uutinen ei juurikaan miestä hetkauta, hän näyttää kylmettäneen sydämensä täysin ja ainoa asia joka itsekkään paskiaisen mielessä pyörii on se, paljonkohan mahtaa saada perintöä. Hautajaisten jälkeen lakimies Mooneylla (Arttu Ratinen) on isän viimeinen tahto hallussaan, ja siitäkös se riemu repeää. Charlie perisi vain vanhan auton ja palkintoruusut, ei muuta. Peräti 7 miljoonaa dollaria menisi erään säätiön hoidettavaksi, ja seuraavaksi Charlie ja tyttöystävä Susan löytävät itsensä hoitokodista tohtori Bruenerin (Matti Hakulinen) juttusilta. Stressipisteet alkavat jälleen nousta Charliella eikä vähiten siksi, että kuvioihin ilmestyy outo itsekseen höpisevä miekkonen, joka pyörittelee kumilankaa käsissään, vastaa kaikkeen "joo" tai "en mä tiedä" ja tuntuu elävän täysin omassa maailmassaan. Tietyt tv-ohjelmat tiettyyn aikaan, täsmälliset ruokailuhetket ja huoneen tavaroiden järjestys tuntuvat olevan miehelle elintärkeitä. Muuten miehen maailma suistuu radaltaan. Charlieta huvittaa moinen käytös. Että pitääkin tämänsorttisia idiootteja vammaisia eteen sattuakin. (Charlie ajattelee näin ja sanoo sen ääneenkin, itse ajattelen Charliesta samoin. Asennevamma on se pahin vamma.)

Susan (Anna Ackerman) ja Charlie (Lari Halme) 

 Kovasti koskettaa kohtaus, jossa Charlie ja Bruener käyvät tiukkaa keskustelua toisessa huoneessa ja samaan aikaan toisen huoneen hämärässä yksinäinen miekkonen keinuttaa itseään sängyllä hiljalleen. Mies on Raymond, Charlien isoveli. Veli, jonka olemassaolosta ei ole ollut aavistustakaan. Ja hän on tavallaan perinyt 7 miljoonaa, muttei ymmärrä rahan arvosta tuon taivaallista. Charlie muiluttaa velipojan matkaansa, josko reissulla saisi jotenkin keploteltua rahoista puolet itselleen. Susankin jaksaa veljesten matkassa hetken, mutta luovuttaa alkumetreillä Charlien käytöksen vuoksi. Fiksu likka tuo Susan, ja sitä paitsi hän osaa kohdata hienosti ja ennakkoluulottomasti Raymondin.

 Voi, millainen matka siitä kehkeytyykään! Matka vie ensin Los Angelesiin ja Las Vegasiinkin, ja molemmat oppivat koko ajan uutta. Ympäröivässä maailmassa riittää ihmeteltävää Raymondilla ja veljen ainutlaatuiset ominaisuudet tulevat hiljalleen tutuksi Charlielle. Pitää edetä varovaisesti, rakentaa luottamusta, kuin arkaa luonnonihmettä kesyttäen, varoen äkkinäisiä liikkeitä. Opetella katsomaan toista rehellisesti silmiin. Tärkeitä taitoja eikä mitään itsestäänselvyyksiä.

 Aikamoinen kivisydän täytyy olla, jos selviää katsomossa kuivin silmin ja missään ei liikahda. Mikä parasta, juuri kun olet liikuttunut herkästä kohtauksesta kyyneliin, voit samoilla silmillä nauraa vedet silmissä, kun kohtaus saa hassun käänteen. Raymond sutkauttelee veljeltään oppimiaan "viisauksia" sinne sun tänne ja varsin osuvasti. Huumori on myös lämminhenkistä, ei pilkkaavaa. Ei pidä siis pelätä, että tässä vellottaisi pateettisessa suossa, vaan näytelmä on paikoitellen myös pirun hauska! Haikeankaunis pianomusiikki tosin nostattaa kyyneliä silmiin jo valmiiksi muutamaan otteeseen...

Las Vegasissa 

 Ainutlaatuinen matka, eikä pelkästään paikasta A paikkaan B ja sieltä kohtaan C (taustakuvilla hoituu homma kätevästi), vaan matka ihmisyyteen, toisten ihmisten kohtaamiseen, omaan itseensä. Alun raivostuttavan äänekäs ja itsekäs Charlie korottaa ääntään tarpeettoman paljon pitkin matkaakin, mutta ihailtavasti kaikki ei lopussa enää pyörikään oman navan ja oman maailman ympärillä. Hieno roolityö Lari Halmeelta, ja seuratkaa etenkin hienovaraisen pieniä asioita - tapaa katsoa, tapaa koskettaa, olla tarvittaessa hetki hiljaa.

 Raymondin maailma pyörii rutiinien ja tarkkojen rituaalien ympärillä. Toistojen, tuttujen hokemien ja tuttujen ihmisten avulla kaikki on hyvin. Tämä on minun maailmani, tässä on turvallista ja hyvä olla. Hyväksykää se. Hyväksykää minut juuri sellaisena kuin olen. Pientä muutosta tapahtuu Raymondissakin. Meille näkyvät muutokset ovat pienenpieniä, mutta hänelle suurtakin suurempaa. Sisäistä muutosta ei silmin havaita, se pitää tuntea. Olen varma siitä, että katsomosta poistuttaessa monen sisällä oli tapahtunut suuria.

 Risto Korhonen. Ainutlaatuinen näyttelijä ja persoona, ei ole toista samanmoista eikä tule. Seuratkaa hänen sormiaan. Ikään kuin hän näppäilisi näkymätöntä soitinta, höyhenenkevyesti ja kuitenkin varmoin ottein. Seuratkaa taiteilijaa työssään. Hän tietää tasan tarkkaan mitä on tekemässä, aina. Koen olevani etuoikeutettu, että olen saanut seurata hänen otteitaan jo kahdenkymmenen vuoden ajan.

The Risto Korhonen 

 Pieni loppukevennys... Tuumin, että Las Vegasissa nähdyt asut ovat sitä luokkaa, että herra Korhonen varmaan lunastaa asukokonaisuuden itselleen näytösten päätyttyä. Eipä olisi Kiven terassilla moista nähty aiemmin, ei kaiketi edes herran itsensä päällä!

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

1918 Teatteri taistelussa / Tampereen Teatteri

1918 Teatteri taistelussa / Tampereen Teatterin päänäyttämö ja koko talo

Kantaesitys 27.1. 2018, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen
Historia-asiantuntija Tuomas Hoppu
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Videosuunnittelu Joonas Tikkanen
Valosuunnittelu Raimo Salmi ja Tuomas Vartola
Äänisuunnittelu Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta
Koreografi Mari Rosendahl
Kampausten ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa : Reino Bragge, Arttu Ratinen, Eeva Hakulinen, Elina Rintala, Ville Majamaa, Markku Thure, Ville Haapasalo, Antti Tiensuu, Jukka Leisti, Risto Korhonen, Mari Turunen, Aliisa Pulkkinen, Ella Mettänen, Esa Latva-Äijö, Kirsimarja Järvinen, Pia Piltz, Martti Manninen, Matti Hakulinen, Elisa Piispanen, Valentin Salo, Loviisa Mounier/Moona Niemi, Aarni Hytönen, Roni Isokääntä, Juho Kurjonen, Tuomas Kylmäkoski, Eero Malila, Santtu Mutanen, Matias Prami, Rasmus Rajakallio, Pekko Rajala, Aapo Savisaari ja Eero Viljanen

(c) Harri Hinkka 

 Lauantaina ensi-illassa ollut 1918 Teatteri taistelussa sai aikaan taas hiukan erilaisen blogikirjoituksen. Ei arvostelua, ei tarinaa siitä, mitä lavalla ja muualla tapahtuu. Halusin jotain henkilökohtaisempaa, ja mikäs sen paremmin toimisi kuin kirje.

  Parahin Iida,

halusin kirjoittaa Sinulle kirjeen, koska minua jäi vaivaamaan se, ettet saanut Kallelta tai Ireneltä vastausta kirjeisiisi ja jäi vaivaamaan sekin, että menivätkö kirjeesi edes koskaan perille ja saivatko he lukea kuulumistasi ja suunnitelmistasi. Iida, välillämme on sata vuotta - se on pitkä aika tai sitten ei. Samat haaveet ja unelmat täällä kaikilla on edelleen, ja toive siitä, että läheisillä olisi kaikki hyvin, missä tahansa he sitten ovatkin. Sitä paitsi kirjeitä on erittäin mukava saada ja lähettää, pitkästä aikaa! 

 Tiedätkö Iida, olen astellut Tampereen keskustorilla vuosien saatossa kymmeniä, ellei satoja kertoja, kiiruhtanut milloin ostoksille, milloin elokuviin, syömään, teatteriin ... miettimättä yhtään sen enempää, että mitä tätäkin toria ympäröivät rakennukset ovat joutuneet vuosikymmeniä sitten todistamaan. Lupaan Sinulle, että seuraavalla kerralla pysähdyn keskelle toria ja katselen kunnolla ympärilleni. Hengitän. Olen elossa. 

 Kymmeniä kertoja olen astellut Tampereen Teatterin ovista sisään, kulkenut portaita ylös tai alas, katsellut seinillä olevia istumapaikkakarttoja ja näyttelijöiden kuvia. Tilannut kahviosta pullaa. Rupatellut seuralaisen kanssa niitä näitä teatteriesityksen alkua odotellessa. Mainitsinko jo pullan? Nauranut, itkenyt, tympääntynyt, nauttinut. Kaikenlaista. Poistunut narikan kautta ovista kiireenvilkkaa jälleen ulos ja suunnannut kotia kohti taas yhtä kokemusta, yhtä tarinaa rikkaampana. Tällä kertaa poikkeuksellista oli se, että yksi tarinankertojista oli teatteritalo itse. Kapeat portaikot, ahtaat käytävät, luodinreiät seinillä, lähestyvien askelten äänet, huudot, piilopaikat, lukitut ovet... Koskaan aiemmin en ole talossa vieraillessani ajatellut, että juuri tässä on joku ammuttu. Juuri tässä näin. Olen kyllä tiennyt, mutta olen sulkenut sen ajatuksen mielestäni pois.

 Unohdetaan hetkeksi punaiset ja valkoiset. Minä näin ihmisiä, ihan tavallisia ihmisiä kaikkine inhimillisine heikkouksineen. Vallanhimoa, pelkoa, rakkauden janoa, viinanhimoa, virhearviointeja, väsymystä, nälkää. Kaatuneita pöytiä, verisiä esiliinoja, tyhjiä ja täysiä pulloja, seksuaalista häirintää, hyväksikäyttöä. Nuoria punakaartilaisia. Tavallisia ihmisiä seisomassa lavalla rivissä ja hätkähtämässä, kun vierestä kaveri ammutaan silmien edessä. Isiä, äitejä, lapsia, siskoja, veljiä. Ihmisiä! 

 Voi Iida, minun muistini on alkanut pätkimään. Olen jo unohtanut osan tapahtumista ja henkilöistä, mutta Sinut minä muistan hyvin. Ja Hannan. Jos voisin täältä kaukaa yhden neuvon antaa, niin kutsu häntä aina Hannaksi, vaikka kuinka etuilisi ruokajonossa. Hän on ihan vaan Hanna. Voi kun muistaisit tämän! 

 Mitäs muuta minä Sinulle kertoisin... Ai niin, tänään varmistui se, että Sauli Niinistö jatkaa Suomen presidenttinä. Toista äänestyskierrosta ei tarvittu. Näillä mennään nyt seuraavat kuusi vuotta. Elo jatkuu samalla mallilla kuin tähänkin asti. Lisäksi sain juuri puhelimeeni viestin, että halutessani voisin perjantaina liittyä mielenosoitukseen, jossa Senaatintorilla Helsingissä vastustetaan aktiivimallia. "Jokaisella on oikeus osallistua", viestissä lukee. Suurta paloa minulla ei tapahtumaan ole. Kuka sitten menisi puolestani töihin? Täältä sadan vuoden päästä, Iida, on myös mahdotonta sanoa, mitä olisin tehnyt keväällä 1918. Aatteen vuoksi, ehkä. En tiedä. Ja onneksi minun ei tarvitse tietää. 

 Lopetan kirjeeni nyt tähän. 

 Voi hyvin, rohkea Iida!

terveisin Talle 

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!) 

Musta sydän / Tampereen Teatteri

Musta sydän / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 13.10. 2017, kesto noin 2h 5min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Ilkka Remes
Sovitus ja ohjaus Tommi Auvinen
Lavastus-ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen
Videosuunnittelu Joonas Tikkanen
Valosuunnittelu Tuomas Vartola
Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin
Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Ella Lahtela

Rooleissa : Mari Turunen, Elina Rintala, Mari Posti, Matti Hakulinen, Pia Piltz, Jukka Leisti, Risto Korhonen, Arttu Ratinen, Tom Lindholm, Martti Manninen, Kirsimarja Järvinen sekä Noora Hilander, Joel Junttila, Daniel Kalejaiye ja Petteri Kivilahti

 En ole koskaan lukenut yhtäkään Ilkka Remeksen kirjaa, tiedän kyllä kirjojen suosion ja etenkin isänpäivän ja joulun alla olen huomannut kirjakaupoissa ja lehdissä mainoslauseita "tästä lahjaksi uusin Remes". Kaappausdraama kuulosti ennalta varsin kiehtovalta aiheelta ja koska Tampereen Teatterissa olen ennenkin nähnyt psykologista kutkuttavaa menoa, päätin suunnata katsomaan. Vähän oli pientä epäilyä ilmassa meikäläisellä, täytyy myöntää...

 Pörssiyhtiön pääjohtaja Antti Salomaa (Matti Hakulinen) kaapataan kotoaan Espoosta. Alusta asti on selvää, kuka tuon kaappauksen takana on, joten katsojien ei tarvitse arvuutella asialla. Kaappaajana on Erja Kallio (Mari Turunen), jolla on paljonkin hampaankolossa Salomaata kohtaan ja siksi moinen teko. Alkaa kissa ja hiiri -leikki, kun poliisit yrittävät napata Erjan haaviinsa ja saada selville kaapatun olinpaikankin. Siinä sivussa selviää paljon muutakin ja vaiettuja salaisuuksia paljastetaan.

Matti Hakulinen ja Mari Turunen 

 Lavastus on varsin mielenkiintoinen videonäyttöineen ja pyörivine tasoineen. Montakin kertaa mielessäni kävi, että katsonko nyt televisiosta jotain ajankohtaista keskusteluohjelmaa, vai onko legendaarinen Poliisi-TV tehnyt uuden paluun ruutuihin. Kohta jostain astuisi lavalle Raija Pelli ja kertoisi viimeisimmät käänteet kaappausasiassa. "Kaappaajan kiinnisaamiseen johtavasta vihjeestä on luvassa huomattava palkkio".

 Kuten aina, poliisien joukossa pitää olla alkoholisti/peliriippuvainen rikospsykologi, jota ei ole hommissa vähään aikaan nähty mutta jolle tietynlaisissa tapauksissa sitten pakon edessä soitetaan. Tällä kertaa tuon roolin vetäisee Tom Lindholm ja hyvin vetääkin. Rikospsykologi Pesonen on koko näytelmän kiinnostavin hahmo, ja Mari Turunen vakuutti minut myös. Kävi mielessäni, että jos Game of Thronesista tehtäisiin härmäläinen versio, Turunen ehdottomasti Brienne of Tarthin rooliin! Sopivassa suhteessa herkkyyttä ja kovuutta molemmissa.

Arttu Ratinen, Tom Lindholm ja Martti Manninen 

Muuten sitten ... mitenköhän tämän nyt sanoisi ... en kauheasti näytelmästä pitänyt. Liian hätiköiden siirryttiin asioista ja paikoista toiseen, minun kohdallani ei syntynyt minkäänsortin kutkuttavaa jännitystä tai muuta viritystä. Ihan kuin joku kohtaus olisi puuttunut välistä? En kai vaan nukahtanut? Narikassa salakuuntelin kanssakatsojien kommentteja ja joka puolelta kaikui "Tää oli kyllä tosi hyvä ja hyvin piti otteessaan". Tämä ei ollut vaan minun juttuni tällä kertaa. Ilahduttavan paljon katsomossa oli muuten miehiä ja kaikille Remes-faneille voikin olla ihan erityinen kokemus, joten teatterilippu lahjaksi loppuvuoden juhliin voisi olla ihan kohdallaan.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Cats / Tampereen Teatteri

Cats / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 8.9. 2017, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Musiikki Andrew Lloyd Webber
Teksti T.S. Eliot
Suomennos Jukka Virtanen
Ohjaus Georg Malvius
Musiikin johto Martin Segerstråle
Lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Koreografia Adrienne Åbjörn
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta
Maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa : Risto Korhonen, Jaakko Mölsä, Jukka Wennström, Elina Rintala, Mikko Nuopponen, Raisa Kekarainen, Katra Solopuro, Suvi Salospohja, Sonja Pajunoja, Ritva Jalonen/Irina Milan, Helena Rängman, Pia Piltz, Pyry Smolander, Aki Haikonen, Wilhelm Blomberg, Martti Manninen, Aleksi Seppänen, Heikki Mäkäräinen, Heikki Järvinen, Ville Mäkinen, Lari Halme, Ulriikka Pohjanheimo, Maria Påhls, Tero Harjunniemi, Elisa Piispanen, Matti Hakulinen ja Hanna Mönkäre

 Karkeasti arvioiden väki voidaan jakaa koira-ja kissaihmisiin. Minulla on ollut yksi koira ja lukuisia määriä erilaisia jyrsijöitä, joten lasken itseni enemmänkin jyrsijäpuolelle. Kissoille olen allerginen ja joudun ottamaan allergialääkettä reippaasti aina lähes kaikkien kyläreissujeni yhteydessä, sillä liki kaikilla läheisimmillä ystävilläni on tai on ollut kissoja joka lähtöön. Kyllä mokomat kissanretaleet ovat sen hokanneet, että tuo naikkonen ei meistä juuri piittaa, sillä ovat tunkeneet karvaista hanuriaan suoraan naamaani tai muuten vaan karvanneet housunpunttini polvista alaspäin ihan vaan kiusallaan. Mokomat naukumaijat ja -petterit! Persoonia on ollut joka lähtöön, ja mieleenpainuvimpana ehkäpä mustavalkoinen Mölli, joka kyläilyn yhteydessä karkasi likipitäen aina rappukäytävään, suostui nätisti syliin ja jolle piti puolivälissä paluumatkalla näyttää ikkunasta maisemat. Auta armias jos tämän unohti, rimpuili kissa sylistä takaisin yläkerroksiin tai sitten yritti tassullaan huitaista silmät päästäni. Semmoinen kissa oli Mölli. Näitä tarinoita olisi enemmänkin, mutta jätetään toiseen kertaan.

 Päätin hiukan hullutella Cats-mausikaalin ensi-illan yhteydessä ja maalasin ruskealla kajalilla itselleni tumman nenänpään ja muutamat viikset. Näytin enemmän myyrältä kuin kissalta. No, ainahan joukkoihin pitää soluttautua yksi myyrä... jos kerran rottakin! Lähdimme kotoa hyvissä ajoin, mutta katinkontit, tällä kertaa se ei auttanut. Ei, isäntä ei tällä kertaa kääntynyt väärästä liittymästä, vaan liikenneonnettomuuden vuoksi moottoritie Tampereen suuntaan oli loppupäässä totaalisen tukossa. Kello kävi ja vähän jo meinasi hiki tulla. Juutuimme myös halvatun ratikkatyömaalle ja lopulta sain liput kouraani aulassa klo 18.55. Jännitystä elämään saa näemmä muutenkin kuin lottoamalla.

Rotta tekee tuttavuutta kissojen kanssa 

 Kuten sanottu, tähän Tampereen Teatterin Cats-mjausikaaliin on solutettu mukaan Rotta, Risto Korhosen olenkin jo aiemmin kissana nähnyt ja myös jäniksen roolissa. Ristosta on niin moneksi. Koko hommeli jopa alkaa sillä, että "olipa kerran rotta, joka halusi olla kissa..." ja saimme aluksi seurata siimahännän yöpuullevalmistautumista. Kaikki tuleva tapahtuukin sitten Rotan unessa ja fantasiamaailmassa! Mauahtava oivallus tämä! Seuraavan reilun parituntisen aikana melkoinen lauma kissoja esittäytyy, ja totisesti ovat uniikkeja persoonallisuuksia kaikki. Ei ole koiraa karvoihin katsomista, mutta kissoja kannattaa katsella oikein tarkemmalla silmällä, oli allergiaa tahi ei. Mitä asuja ja hienoja yksityiskohtia!

 Heti ensimmäinen numero on hengästyttävää katsottavaa ja seurattavaa. Aikamoista joraamista ihan koko sakilta (eipä ollut ketään kissaa taaempana lavasteiden päällä pötköttelemässä tai "kissanviulua soittelemassa" miettien "minua ei tuo tanssiminen nyt muuten tällä kertaa huvita"), ja onkohan kukaan koskaan laskenut, montako kertaa sana "jellikki" tässä miusikaalissa muuten mainitaan? Jellikki? Kyllä, kun jellikkikuu nousee, kaikki jellikkikissat venyttelevät itsensä esiin kuka mistäkin ja siitä se jellikkimeininki vasta alkaakin. Myöhemmin tuli mainituksi myös "pollikki", se taisi liittyä enemmänkin koiriin. Jellikkivaihde jäi meikäläiselle päälle ja yö meni jellikkiunia nähdessä. Aamulla oli silmät turvoksissa. Kissat!

 Kissoja on totisesti joka lähtöön ja kaikki tanssivat, laulavat ja kirmailevat karvat pöllyten. "On tallella tanssienergiaa"-lause ilahdutti minua suuresti, sillä harvoin saan kuulla nimeni mainittuna lavalla ja vielä miausikaalissa! Osa kissoista kiemurtelee tankotanssijoinakin herraskissojen klubilla ja saamme ihailla myös näyttäviä ilma-akrobaatteja. Ja kyllä, pitäähän sen Rotankin päästä kohtauksiin mukaan. Pieni jyrsijämme nähdäänkin niin junan veturina (höyry vain nousi päästä), kehätuomarina koirien matsissa kuin tarjoilijanakin.

 Ihan kaikki kisut ovat ihastuttavia ja taitavia, ja voisin tässä luetella uudestaan kaikki nimet. Parhaiten jäi mieleeni Demis Roussosta (kuka muistaa?) ja Hagridia muistuttava Vanha Deuteronomi (Matti Hakulinen), joka saapui näyttävästi paikalle kissa-autolla. Kissabussi jääköön odottamaan Totoro-musikaaliin. Tämä Vanha ja Viisas Iso D (sallittakoon nyt tämä ilmaus, sillä nimihän on hankala kirjoittaa) on kissojen johtaja, ja hän saa kunnian julistaa yhden kissoista seuraavalle levelille. Tämän suurimman kunnian saa räjähtäneenoloinen, elämää nähnyt Grizabella (ensi-illassa Ritva Jalonen, roolissa vuorottelee myös Irina Milan), joka riipaisevan kauniisti saa kunnian tulkita Muiston (Memory, ehkäpä yksi maailman tunnetuimmista kappaleista). Ritva Jalonen nimenomaan tulkitsee kappaleen, ja katsomossa pyyhiskellään silmäkulmia ihan syystäkin.

Iso D saapuu 

 Erityisesti mieleeni olivat myös Runtunranttu (Lari Halme), jonka nahkahousuhabituksesta olisi mikä tahansa tukkahevibändin solisti enemmän kuin ylpeä ja Teatterikissa Gus (Tero Harjunniemi), jolla tarinaa riitti monenmoisista rooleistaan. Upeasti oli valaistu tässä kohtauksessa muuten näyttämön yläpuolella komeilevat kolmetoista nimitaulua! Muisteluhommat lähtivät hiukan tassuista ja kohta lavalla seilasikin itse Murr-Roope kera Lady Kylkiluun (Helena Rängman) ja lipsahdettiin oopperan puolelle. Komiaahan se oli, ei voi muuta sanoa! Mr Mistofelin (Aleksi Seppänen) esittely läväytti estradille täyslaidallisen teatterin taikaa, ja Demeter (Katra Solopuro) pyöritteli valoilla ryyditettyjä renkaita siihen malliin, että ei voinut muuta kuin huuli pyöreänä katsella ja ihmetellä. Ja entäs muuten ne pimeässä kiiluvat kissansilmät, jotka yllättäen saliin ilmestyivät... Maagista!

Runtunranttu ja fanijoukot 

 Odotin näkeväni näyttävän, energisen shown ja ne odotukset kyllä täyttyivät viimeiseen karvaan asti. Tampereen Cats on huippulaadukas toteutukseltaan ja täynnä hauskoja yksityiskohtia, joista kaikkia en edes bongannut kun oli niin paljon ihmeteltävää ja ihasteltavaa. Kiitos kuuluu ihan kaikille.

 Kyllä minä taidan sittenkin olla myös kissaihminen. Kovin kärkkäästi jäin muina myyrinä hengailemaan saliin esityksen päätteeksi, josko pääsisi vähän silittämään muutamaa kisua. Taktiikka onnistui ja sain ilokseni sylitellä kolmea komeaa kollia, joiden asujen kosteusasteet selkeästi vaihtelivat. Pukuja on kuulemma kahdet, sillä pyykkäämistä riittää. Ei ihme, sillä hikihän tuli jo katsellessa!

 Kotiinpäästyämme esitin keittiössä ihan omaksi ilokseni pikaversion Catsista. Siihen sisältyi hiukan näyttäviä muuveja, muutamakin jellikkimaininta ja luettelo tuntemistani kissoista. Pertsa, Mölli, Kippura, Dommikkiiii, Ansa ja Tauno, Otto-poika, Laatikainen, Hippis, Tirde, Iitu, Tollo-kissa, Lissu eli Pippurrrrikissa, Siiri Angerkoski ja mitä näitä nyt olikaan.

Jellimaari, Demeter ja Tuijalleriina 

 Tähän loppuun lainaus Juliet Jonesin Sydämen Kissat-kipaleesta : "ja kissat toivottaa nyt hyvää yötä, älä turhaan pikkupäätäs vaivaa..." Pakko korjata sen verran, että nyt kannattaa vaivata, sillä lippukauppa on käynyt kuumana jo reilusti ennen ensi-iltaa ja kiirettä saa pitää, jos mielii tämän hommelin nähdä! Liput on loppu ennen kuin ehtii kissaa sanoa.

 * Purrrrrrrrrnauskis, suosittelen kurrrrnaasti * 

Esityskuvat (c) Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos TT!)

Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus / Tampereen Teatteri

Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Kuningaskunnan, maailman ja koko universumin kantaesitys 8.2. 2017, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus, laulujen sanat ja sävellys Jukka Leisti
Ohjaus Mikko Viherjuuri
Kapellimestari, laulujen sävellys ja sovitus Ari Kankaanpää
Lavastus-ja pukusuunnittelu Marjatta Kuivasto
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta
Kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström
Tanssit Pia Hakovirta ja Daniel Paul

Rooleissa : Jukka Leisti, Eeva Hakulinen, Matti Hakulinen, Mari Turunen, Pia Piltz, Risto Korhonen, Ville Majamaa, Mari Posti, Elina Rintala, Markku Thure, Elisa Piispanen ja Kirsimarja Järvinen

Orkesteri : Ari Kankaanpää, Janne Salkolahti, Kari Vehkaluoto, Klaus-Erik Wirzenius ja Tommi Rautiainen

 Itse olen sitä ikäpolvea, että pillahtaisin riemusta itkuun jos teatterissa nähtäisiin Heikko-Peikko -musikaali tai Taikuri Saviseen liittyvää spektaakkelia, mikä jottei Kössi Kengurustakin saisi oivallista materiaalia, tai Piilomaan Pikku Aasista. Tai ainakin mä luulen niin... Tuttiritari karautti Rusinante-hevosensa kanssa esiin ensimmäistä kertaa 90-luvun puolivälissä ja niihin aikoihin minulla ei ollut tapana juuri lastenohjemia seurailla. Ei edelleenkään, mutta siitä huolimatta ja juuri siksi tämä musikaali oli ihan pakko nähdä. Ja ihan yksikseni menin kuulkaa katsomaan, ei siinä tarvittu lapsirekvisiittaa mukaan aveciksi.

Sagu, Tuttiritari ratsuineen ja Suolanen 

 Istahdin paikalleni ensimmäisten joukossa ja ihmettelin mielessäni lavan reunamilla olevia valtavankokoisia sieniä. "Onpas siinä jättikokoisia sieniä!" ehdin ajatella, kun jo oviaukosta saliin tupsahtanut pikkupoika saman huomionsa puki spontaaniksi lauseeksi ja hihkaisi hämmästyksissään "Vittu miten isoja sieniä!" Niin. Hyvä, että joku uskaltaa sanoa ääneen niin kuin asiat totisesti ovat. Melkoista pulinaa ja itkuntuherrustakin yleisön joukosta kantautui ennen h-hetkeä, joku kävi kurkistamassa orkesterimonttuun ja joku parkui sitä, ettei halua nähdä dinosauruksia tässä esityksessä. Niin.

 Kuten kunnon seikkailuhenkiseen musikaaliin kuuluu, on tässäkin mukana aimo annos vehkeilyä ja ilkeämielistä pahista viiksineen, nahkapukuisia susia, ryöstettyjä prinsessoja, lohikäärmeitä eli dragoneita, sammakoita, tasapainolautailevaa haltijakummisetää, piimäpurkkeja, rikkaita ja köyhiä ritareita sekä uljas sankari. Ja marsu! Tietysti järkätään myös Talentti-kilpailu, jossa osallistujina mm. hillitön röyhtäilijä Sergei Samarin, puskista tuleva Rouva Salveqvick sekä bremeniläinen koloratuurisammakko Rouva Liebfraumilch. Ai että. Paljon tsaivaamista ja meneviä rokkänroll-biisejä, jotka saavat rytmijalan vipajamaan lattiaa vasten.

 Taisin istua koko parituntisen suu messingillä. Ihania värikkäitä pukuja ja lavasteita, sukat on sillä makkaralla -kuningas (kas kun Makkarasukka oli nimikin tällä Matti Hakulisen hahmolla), maailmankaikkeuden upein lohikäärme Löhö (Ville Majamaa), kösiömatkalla oleva Sagu Sammak (Risto Korhonen), viiksekkäitä ritareita ja Sakarit Ees ja Taas (Elina Rintala ja Elisa Piispanen) ja jatkuvaa verbaalista ilotulitusta ja tykitystä. Rakastan sanoilla leikittelyä ja kikkailua, ja sitä herkkua tässä kyllä piisasi. Tai ainakin mä luulen niin. Tietysti paikalle liihotti myös supersankareista kovin eli Tutmän apurinsa Robinanten kanssa... Tietysti! Tämän tästä lavan valtasivat laulavat piimäpurkit "Juo kunkun pitkää piimää..." ja olin ihan pähkinöinä. Eihän noissa ole mitään järkeä ja noissa jos missä on! Mahtavia naamiais-ja penkkariasuja myös jatkokäyttöön. Pitääkö tässä mennä vielä kaupan kautta kotiin ja hakea muutama piimäpurkki?

 Väliajalla kysyin vieressäni istuneelta pikkumieheltä (istuin kahden pikkumiehen välissä, jes), että mikä on ollut parasta. Poikaa ujostutti kovin moinen tunkeilu ja kääntyi äitinsä puoleen. Äiti ensin epäili, että parasta olisi ollut röyhtäilijä, mutta pienellä äänellä poika sai supatettua "No se kun ne riiteli piimäpurkeista!" Sanoin, että minustakin piimäpurkit olivat parasta, ja toisella puoliskolla kun purkit tanssahdellen estradille saapuivat, vilkaisimme pojan kanssa aina toisiamme ja nauraa kihersimme. Parhautta oli tämä!

Löhö tsaivaamassa 

 Täytyy kyllä sanoa, että Jukka Leisti on nero. Jos hän ei vielä ole saanut jotain lastenkulttuuripalkintoa, nyt olisi aika. Silkkaa nerokkuutta oli tämä musikaali, ja mikä parasta, se sai ikään katsomatta kaikki hyvälle tuulelle. Tai ainakin mä luulen niin. Hahmot vielä toivottelivat meille hyvää kotimatkaa portaikossa.

"Aina ritareita tarvitaan..."

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Köyhä Ritari, Rikas Ritari ja Ritari Palmolive... 

Näytelmä joka menee pieleen / Tampereen Teatteri

Näytelmä joka menee pieleen / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Suomen kantaesitys 14.10. 2016, kesto noin 1h 55min (väliaikoineen)

Ohjaus Risto Korhonen
Lavastus Risto Korhonen
Taistelukoreografiat Risto Korhonen
Pukusuunnittelu Risto Kor...

Hetkinen, nythän tämä alkaa näyttää ihan minun "Aikuiset ystäväni"-kirjalta, jonne tuleva aviomieheni vastaili muinoin tyyliin "Henkilö jota ihailen : Risto Korhonen, Mikä minusta tulee isona : Risto Korhonen, Kenet haluaisit tavata : Risto Korhosen". Otetaanpas uusiksi.

Käsikirjoitus Henry Lewis, Henry Shields ja Jonathan Sayer
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Mika Eirtovaara
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu ja musiikki Ivan Bavard
Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa : Matti Hakulinen, Ville Majamaa, Risto Korhonen, Arttu Ratinen, Pia Piltz, Lari Halme, Mari Turunen ja Tomi Alatalo

 Polyteknisellä Draamaseuralla on vihdoinkin käynyt mäihä. Draamaseuran puheenjohtaja, pitkänhuiskea Risto Korhonen saapuu iloiten lavalle kertomaan, että tulossa olisi kerrankin kunnon kamaa (eikä mitään pienen budjetin Cat-musikaalia), jota olemme sankoin joukoin saapuneet erinäisissä eläkeläisryhmissä päivänäytökseen katsomaan. Ennen katsomoon istahtamista oli koettu kuitenkin hikisiä hetkiä muualla...

 Minun bussikuljetukseni oli pahasti myöhässä ja hetken ehdin jo miettiä, että meneekö tämä näytelmä nyt niin pieleen etten ehdi paikalle ajoissa lainkaan. Varttia ennen esityksen alkamista seisoin vielä Lippumyymälä Aplodin jonossa ja edelläni oli vielä muutama asiakas. Jostain syystä minut kuitenkin tunnistettiin jonosta, liput olivat jo valmiina ja sain ne ystävällisesti jonon ohi. Iso kiitos Sinulle! Loistavaa palvelua! Ennen esitystä muutaman tyypin toimesta etsittiin katsomosta kadonnutta pientä koiraa sekä Duran Duranin levyä, ja tapahtuipa jotain vielä niin yllättävää, että seuralaisellani meni siitä episodista yöunet luultavimmin loppuvuodeksi. Jouduin pitkään vakuuttelemaan, että tilanne ei ollut minun toimestani mitenkään ennalta järjestetty. Ehei.

Oikealla Risto Korhonen Tarkastaja Carterin roolissa 

 Tämän näytelmän nimi on siis "Näytelmä joka menee pieleen". Siinä edellämainittu maineikas (?) Pölytekninen Draamaseura on saanut esitettäväkseen murhamysteerin nimeltään "Murha Havershamin kartanossa". Tänne blogiini haastatteluja tehdessäni olen aina kysynyt jossain vaiheessa legendaarisia kommelluksia tai muita häslinkejä, joita esitysten tiimellyksessä on tapahtunut. Mainintoja ovat saaneet mm. seuraavanlaiset kohkaukset : väärään aikaan kohtaukseen saapuminen ja paikalta pois peruuttaminen, vuorosanojen sekaisinmeno ja lausuminen väärässä järjestyksessä, rekvisiitan puute tai vääryys, repliikkien totaalinen unohdus, lavastuksen puutteet, roolihenkilön vaihto kesken näytöksen, väärä valaistus tai ääniefekti. Nämä siis ovat tapahtuneet yksittäisille henkilöille ihan oikeasti kymmenissä eri näytelmissä. No, kerrotaan kaikki tuo lueteltu potenssiin kymmenen ja esitetään se sitten kaikki parin tunnin aikana siten, että katsomossa on välillä pakko lyödä kämmentä naaman eteen ja kurkistella naurunsa lomasta sormien välistä, kun niin hirvittää ja vähän säälittääkin rehtien näyttelijäraasujen puolesta. Draamaseuran väki tekee kaikkensa, jotta surkuhupaisa esitys saataisi vietyä kunnialla läpi, mutta mitä enemmän yrittää, sen varmemmin kaikki menee päin helvettiä.

 Kaikkea ei voi missään tapauksessa paljastaa, jotta ilo ja jännitys säilyisi tulevillakin katsojilla. Murhaajan nimeä ei saa kertoa -  ja hankalaa se olisikin, sillä loppupeleissä minulla ei ollut enää harmainta aavistustakaan siitä, kuka teki mitäkin. Muistan kyllä mainiosti lauseen "Kiitos, tämä tuli kyllä tarpeeseen!", erinäistä fiikuksen kanssa telmimistä, posketonta ylinäyttelemistä, naisellista pyllynpyöritystä, Risto Korhosten paljonpuhuvat ilmeet ja asennot, sakeaa lumisadetta, plarin juuttumisen kattokruunuun vähän yllättäen, byanidia ja fasaaneita.

Risto Korhonen ja Ville Majamaa herkistelemässä  

Minulla oli suuri ilo ja kunnia osallistua muutama viikko ennen ensi-iltaa näytelmän harjoituksiin ja livetwiitata kaiken keskeltä katsomosta. Harjoitukset alkoivat täysin absurdista tilanteesta ja mietin, miten kummassa Ville Majamaa ja Lari Halme ovat saaneet itsensä moisiin asemiin. Nyt näytelmän nähtyäni mietin sitä samaa edelleen. Kaikki mahdottomaksi ajateltukin nimittäin tulee tapahtumaan, uskokaa tai älkää! Hiki nousi otsalleni jo pelkästä katselusta ja tunsin "kinesteettistä empatiaa" etenkin Ville Majamaata ja hänen housujensa venyvyyttä kohtaan. Eivät helposti kaikesta ähellyksestä huolimatta näemmä ratkea haaruksista.

 Moni tämän näytelmän nähnyt on sanonut, ettei ole koskaan nauranut niin paljon. Itse jouduin vähän pidättelemään tänään, koskapa olin vielä toipilaana flunssasta enkä ollut ihan parhaassa hapessa. Pelkäsin koko ajan saavani yskänkohtauksen, josta ei olisi enää paluuta. Jälkikäteen takaraivoani ja ohimoitani pakotti moinen naurunpidättely ja vieläkin jossain nytkyttää Girls on Filmin tahdissa. Aion kyllä mennä katsomaan tämän spektaakkelin uudestaan, itse asiassa se pitäisi nähdä kerran kuussa vähintään tästä eteen päin. Toivon myöskin, että kaikki lääkärit saisivat määrätä lääkkeiden sijaan kansalle nauruterapiaa teatterin muodossa. Kuka uskaltaisi ensimmäisenä määrätä moisen reseptin?

Arttu Ratinen ja Pia Piltz herkistelemässä 

 "Näytelmä joka menee pieleen" on loistava muistutus siitä, että onnistuneeseen teatteriesitykseen mahtuu paljon muutakin kuin se, että näyttelijät hoitavat hommansa. Melkoista kaaosta olisi kaikkialla, jos tekninen puoli ei toimisi ja tarpeistonhoitaja olisi nukuksissa. Hattua täytyy nostaa koko teatterin henkilökunnalle, ihan kaikkialla! Tosin tällä samalla konseptilla saisi monesta tylsemmästäkin vedosta varsin virkistävää menoa aikaiseksi... "Viulunsoittaja katonrajassa" olisi monen mielestä tervetullut versio esimerkiksi.

 Koko porukka oli sangen loistava. Erikseen haluan kyllä mainita Arttu Ratisen, joka ei ole aiemmin suosikkeihini lukeutunut. Jumalauta Arttu mikä meininki!! Väliaploodien paikka ja ihan syystäkin!

 Toivottavasti tämä näytelmä säilyy Tampereen Teatterin ohjelmistossa pitkään. Lisäinfoa tästä linkistä. Tarkkasilmäiset voivat bongata sieltä tuttuja nimiä.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Polytekninen Draamaseura!)

Näytelmä joka menee pieleen - harjoituksia seuraamassa

Minulle ja bloggaajakollegalleni Lauralle tarjoutui mahtava tilaisuus päästä seuraamaan lokakuun puolivälissä ensi-iltansa saavan "Näytelmä joka menee pieleen"-komedian iltaharjoituksia Tampereen Teatterin päänäyttämölle ja samalla livetwiittaamaan katsomosta. Illan emäntänä meillä toimi Tampereen Teatterin tiedottaja Sanna Huhtala, jolle iso kiitos pienen tilaisuutemme järjestelyistä.

(c) Harri Hinkka, Tampereen Teatteri 

 Ennen harjoituksia nautimme Fazerilta haetut lohisalaatit ja jälkkäriksi jättikokoiset perunaleivokset sekä rupattelimme niitä näitä, teatterista tietysti. Teimme myös pienen kierroksen teatterin muissa kerroksissa, kummitusta ei valitettavasti näkynyt. Ehkä valoa oli liikaa? Tuli myös pyörähdettyä itsekin päänäyttämöllä ja kulissien takana, ja ihasteltua Sugar-musikaalin pukuja. Erityisesti kiinnitin huomioni Risto Korhosen upeaan valkoiseen hörhelöiltapukuun... Itse Risto löytyi näyttelijälämpiöstä pasianssia pelaamasta, kävimme nopeasti moikkaamassa vain emmekä tohtineet muuten häiritä. Pia Piltz pötkötteli sohvalla.

 Sulattelimme tuhteja perunaleivoksia katsomossa ja ihastelimme äänitehosteita, joita Ivan Bavard samalla vieressämme testaili. Ohjaaja Mika Eirtovaarakin kävi esittäytymässä ja ohjeistamassa siitä, mitä kaikkea saamme mainita ja mitä emme. Esitys kun on tulvillaan kaikenlaisia kikkoja, joiden toivoisi säilyvän yllätyksenä loppuun asti.

 Näytelmähän kertoo harrastajateatteriryhmästä, joka on löytänyt täydellisen esityksen ja kaikki on viimeisenpäälle valmisteltua. Itse esitys sitten menee niin pieleen kuin vain suinkin voi. Muutama tuttuni on tämän Lontoossa nähnyt ja kertonut, että hauskinta ikinä! Odotukset ovat siis varsin korkealla. Tätä ei sitä paitsi voi ihan missä tahansa teatterissa tehdä, sillä se vaatii tietynlaista näyttämötekniikkaa.

 Harjoituksissa pääsimme heti tilanteiden ytimeen ja keskelle aivan käsittämätöntä kohellusta, jossa etenkin Ville Majamaa ja Lari Halme olivan sangen erikoisessa tilanteessa ties missä. Hiki nousi otsalle jo pelkästä seuraamisesta, uskomatonta menoa. Naurattikin heti alusta asti, vaikkei edes tiennyt miten moiseen tilanteeseen on päädytty. Ohjaaja huuteli katsomosta vinkkejä ja muutosehdotuksia, ja sama kohtaus otettiin muutamaan kertaan uudestaan. Läppä lensi lavalla muutenkin jatkuvalla syötöllä, etenkin Lari Halme ja Risto Korhonen sanailivat keskenään aika lennokkaalla tavalla. Yritä siinä nyt sitten vielä livetwiitata, kun yritti samalla kuunnella tämän parivaljakon huulenheittoa...

 Lavalla nähtiin myös Arttu Ratinen, Mari Turunen, Tomi Alatalo ja Pia Piltz. Matti Hakulinenkin vilahti aamutakki päällään sen verran, että tiesi hänenkin olevan tässä porukassa mukana. Näyttelijät tekivät koko ajan pieniä ehdotuksia, jotta kohtaus saataisi toimimaan paremmin ja sujuvammaksi. Ohjaaja nappasi osasta kopin, osasta ei. Muutamaa ideaa kokeiltiin heti lennossa ... ja hetken naurun jälkeen unohdettiin sitten kokonaan. Liian hauskaa, menee jo överiksi! Minulla oli vaikeuksia pysyä penkissä eräässäkin yllätyskohtauksessa, jossa Ville Majamaa on vahvasti mukana tavalla tai toisella. Luulen, että tipahdan tuolilta varsinaisessa esityksessä.

Pressikuva näytelmästä (c) Harri Hinkka, Tampereen Teatteri 

 Näissä harjoituksissa ei kenelläkään ollut kyllä tylsää. Kuiskaaja hihitti, ohjaaja nauroi vedet silmissä ja Matti Hakulinenkin istui katsomossa nauramassa, vaikka hän olisi saanut jo lähteä kotiin. Ihan liian nopeasti meni parituntinen, ainahan kello rientää kun on hauskaa.

 Kiiruhdin viimeiseen junaan ja koko matkan nauratti vertaukset Teatterikesän terassimeininkeihin sekä Lari Halme painimassa valtavan fiikuksen kanssa. Tomi Alatalon viettelevä asento. #ristokorhonen hästäk!

 Näytelmä joka menee pieleen Tampereen Teatterissa 14.10. 2016 alkaen. Lisäinfoa täältä. Tämä näytelmä menee takuuvarmasti pieleen eikä sinne päin, sen verran bliljanttia porukkaa on työryhmässä!

Ulkomaalainen / Tampereen Teatteri

Ulkomaalainen / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 2.9. 2016, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Larry Shue
Suomennos Henri Kapulainen
Ohjaus Tommi Auvinen
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu  Mari Pajula
Valosuunnittelu Petra Honkaniemi
Äänisuunnittelu Jouni Koskinen ja J-P Järvinen
Kampausten ja maskien suunnittelu Ella Lahtela

Rooleissa : Ville Majamaa, Tomi Alatalo, Aliisa Pulkkinen, Matti Hakulinen, Eeva Hakulinen, Ilpo Hakala ja Martti Manninen/Ilkka Uolevi

 Komedia "Ulkomaalainen" pyöri Helsingin Kaupunginteatterissa jokunen vuosi sitten ja taisi olla Heinolan Kesäteatterin ohjelmistossakin viime vuonna. Kumpikin versio jäi syystä tai toisesta näkemättä, ja nyt kiittelen itseäni siitä, koskapa pääsin Tampereelle katsomaan vailla minkäänlaista aavistusta siitä, mitä tuleman pitää. Perjantain aamuvuoroni töissä oli ollut aikamoisen katastrofaalinen henkisesti. Kävin takahuoneessa vähän hengittelemässä ja siinä rikoin vielä yhden oluttölkin, joka suihkusi päälleni. Kotona otin pienet torkut ja yritin saada itseni paremmalle fiilikselle iltaa varten. Mitenköhän mahtoi käydä? Vinkki : unessa puhuin täysin siansaksaa iloisin mielin jonkun mukavan nallekarhumaisen miekkosen kanssa ja aamulla herätessäni oli ensimmäisenä mielessä "Plasni, plasni!"

Charlie ja Froggy 

 Ollaan jossain Ameriikan takamailla, syrjäisessä idyllisessä mökissä, jota pyörittää yksinäinen Betty (Aliisa Pulkkinen). Takassa palaa tuli, seinillä hirvenpäätä ja lusikkakokoelmaa. Paikalle saapuu tuttu mies Froggy (Tomi Alatalo), jolla on sotilashommiin liittyvä työtehtävä lähistöllä ja mukanaan hänellä on herra Charlie Baker (Ville Majamaa). Charlie vaikuttaa aika tossukalta, vaimokin on vehdannut useamman miehen kanssa eikä edes aviomieheltään salaa. Charlie ei ole niitä miehiä, jotka tykkäävät rupatella niitä näitä säästä ja muusta, ei osaa sutkautella vitsejä sopivissa tilanteissa eikä muutenkaan tunnu kovin sosiaaliselta, puheliaalta hepulta. Hän haluaisi vain vähän lepuuttaa mieltään ja olla hetken rauhassa. Froggylla onkin ns. ovela suunnitelma Charlien varalle tuosta noin, kun tilaisuus tarjoutuu. Betty kun haluaisi edes joskus kohdata Ihan Oikean Ulkomaalaisen. Näin sitten toimitaan : Charlie esittää olevansa ulkomaalainen, ei ymmärrä kieltä lainkaan eli täten hänen ei tarvitse puhua ollenkaan. Muut hoitakoot sen. Kuulostaa helpolta, eikö vain?

 No, eihän se nyt sitten suju ihan niin kuin on suunniteltu. Aluksi kyllä, mutta kun alkaa tapahtua, alkaa tapahtua ja vähän liikaakin. Mökissä kun lappaa muutakin porukkaa kuin pelkkä Betty hössöttämässä teekupposen kanssa  -  paikallinen pappi ja hyväntekijä David (Matti Hakulinen), tämän mielitietty Catherine (Eeva Hakulinen) ja Catherinen pikkuveli Ellard (Martti Manninen). Charlie kuulee henkilökohtaisia asioita ja salamyhkäisyyksiäkin, jotain tulenarkaa on tekeillä. Hölmönä pidetty nuorimies Ellard alkaa opettaa Charlielle tarpeellista sanastoa ja päästään ihan Shakespearen sonettejakin lukemaan.

 Täytyypä sanoa, etten ole piiiiitkään aikaan nauranut näin paljon ja sydämeni kyllyydestä. Viimeksi ehkä TeaKin impronäytelmässä keväällä, kun Mad Bunch-bändi teki yllättävän paluun takaisin lavalle. Minullahan on kovasti nauraessani se vaara olemassa, että putoan tuolilta. Tällä kertaa olin jo hyvää vauhtia valumassa lattialle muutamassakin kohtaa, ja jälleen tuntui siltä, että naurusulake kärvähtää eli mennään jo yli tietyn rajan (kuten South Parkissa kävi Cartmanille silloin, kun laitatti Kevinin hupparinsa sisään toisinpäin ja otatti kuvia, joissa hupunaukosta näkyi vain Kevinin takapuoli. Kuva sitten maitopurkin kylkeen tyyliin "oletteko nähnyt kadonnutta poikaamme" . Tietysti kävi niin, että sennäköinen poika oli oikeastikin hukassa ja paljastui lopulta Ben Affleckiksi). Tai jotain sinne päin, yli mennään että heilahtaa! Oikeastikin olen kovasti kaivannut sitä tunnetta, että naurattaa ja itkettää samanaikaisesti eikä oikein edes tiedä mille nauraa, ja miten saada nauru loppumaan. Ellard ja Charlie istuivat pöydän ääressä kasvotusten (täytyy vain ihmetellä pokanpitokykyjä kummallakin) juomalasi pään päällä väärinpäin. Olin kuolla nauruun. Samaten "omalla kielellään" Charlien kertoma hauska vitsi oli hulluinta ikinä. Mitään en tajunnut, mutta oliko sillä siinä vaiheessa mitään merkitystä? Ei todellakaan. Paras vitsi, mitä olen kuullut ikinä! Hyppeli hoppeli krunts krunts.

Charlie kertoo vitsin (minun mielestäni karhusta) 

 Aluksi tietysti nauratti Ville Majamaan ilmeikkyys, kun mukamas kuunnellaan juttuja niin, ettei mitään ymmärretä. Huh huh! Mestariainesta ja kunniakirjan paikka! Sitten aletaan lauseskella uusia sanoja hauskalla korostuksella ja sepäs se hauskaa onkin. Vai onko? Kyllä itseänikin huvitti kovasti aikoinaan, kun ystäväni ulkomaalaistaustainen mies lauloi Dingon Nahkatakkista tyttöä sanoin "Nahkatukkainen nakkiii", mutta lähdepä vaikka Puolaan ja kokeile lausua jotain täysin virheettömästi. Muita naurattaa, mutta itseä nolottaa, se on saletti. Brozni, brozni! Katsomossa naurun määrä väheni huomattavasti, kun ällöttävä Owen (Ilpo Hakala) lausui kaikenlaista Charlien kuullen tyyliin "Missäs päin sun äitis huoraa". Muutenkin koko näytelmä alkoi saada sellaisia sävyjä, että nauru juuttui kurkkuun ja hiljaisuus laskeutui teatterisaliin. Varsin tumma pohjaväri kaiken alta löytyi ja sieltä löytyi asioita, joista luetaan lehdistä näilläkin kulmilla ja varsinkin netissä huudellaan "totuuksia". Tämänkin jälkeen kaikenlaisia koomisia käänteitä sitten koettiin eikä salista poistunut yksikään suupielet myrtsinä alaspäin. No, joku varmaan mielensä pahoittaa tästäkin ja ehkä siitä, että löytää itsensä lavalta Owenin veemäisestä hahmosta. Pilkka kun voi kalahtaa myös omaan nilkkaan.

 Parasta nauruterapiaa oli kyllä Ulkomaalainen! Vähän jo pelottaa, että miten selviän siitä näytelmästä, joka menee pieleen myöhemmin syksyllä. Voisiko ne molemmat nähdä saman päivän aikana? Naurumaratonin päätteeksi kärräätkää minut kottikärryillä salista pois ja laittakaa appelsiinimehulasi pääni päälle nurinpäin, tyhjänä kiitos. Tai ei sen väliä.

Yllätyskäänne aamiaisella Ellardin ja Charlien tyyliin

 Jos nettiin voisi lätkäistä leiman, tähän voisi lämäistä sellaisen "Naurutakuu!" -sinetin. Kuvitelkaa tähän semmoinen hyväksynnän merkki. Jos Del Monte-mies sanoi kyllä, Teatterikärpänen sanoo lyhyesti ja ytimekkäästi "Gok!" Ja Ville Majamaalle "Vuoden Merkkihenkilö"-titteli.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)