Mies, joka ei osannut sanoa ei / Viikinsaaren kesäteatteri

Mies, joka ei osannut sanoa ei / Viikinsaaren kesäteatteri, Tampere

Ensi-ilta 15.6. 2017, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Jussi Kylätasku
Näytelmäksi kirjoittanut Matti Kuikkaniemi
Sovitus Perttu Pesä
Ohjaus Ola Tuominen
Lavastaja Juha Mäkipää
Pukusuunnittelija Tiina Helin
Äänet Simo Savisaari
Musiikki Kaj Chydenius
Tunnusmusiikki Antti Paranko
Kapellimestari Antti Paranko

Rooleissa : Janne Kallioniemi, Ilkka Heiskanen, Ria Kataja, Mikko Töyssy, Birgitta Putkonen, Jarkko Tiainen ja Saara Lehtonen

Orkesteri : Antti Paranko, Aleksi Aromaa, Lauri Malin ja Jussi Liimatainen/Tuomas Hautala

Tässäpä troikka! Kataja-Heiskanen-Kallioniemi 

 Kylläpä olimme osanneet valita sopivan päivän kesäteatterireissullemme Viikinsaareen! Sateista ei ollut tietoakaan ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Kävellessämme parkkitalosta kohti Laukontoria tuli bongattua heti yhden paljulautan kannelta paljaat äijäpakarat grillaushommista, sen verran oli katsottava tarkemmin että ihan nakusillaanko oltiin. Grilliessu löytyi sentään, onneksi. Viikinsaareen oli lähtemässä kerralla peräti kaksi laivaa, sillä jono oli melkoinen ja esitys loppuunmyyty, mikä ilahduttaa mieltäni erityisesti. Teatterikärpäsenä on vallan hienoa nähdä hyväntuulista, kesämielistä kansaa jonottamassa teatteriin. No, kaikki eivät välttämättä olleet matkalla esitystä katsomaan, sillä kesäkeidas Viikinsaari tarjoaa kyllä monenlaista aktiviteettia muutenkin.

 Edestakainen laivamatkahan sisältyy teatterilipun hintaan, joten sen suhteen ei tarvitse stressata, ja laivoja lähtee Laukontorilta aina tasatunnein (ja saaresta puolelta takaisin). Meidän näytöksemme oli alkamassa klo 16 ja klo 15 istuimme sitten laivassa. Ai että, kyllä siinä oli kesäfiilis korkealla, kun samalla sai katsella kauniita rantamaisemia ja bongailla ihmisiä kesäpuuhissa niin rannoilta kuin vesiltäkin. Paljulautta pakaroineenkin tuli ohitettua, ja Pyynikin kesäteatteri "takaapäin". Ihan kuin ulkomailla olisi ollut, kotimaanmatkaillessakin sopii leikkiä turistia. "Tuolla näkyy Pyynikin näkötorni, kas tuolla siintää Pispala".

 Ennen esitystä tuli ostettua kahvilan puolelta juotavaa ja täytettyä vesipullo. Kovassa helteessä pitää huolehtia nestetasapainosta, etenkin kun lavalla olisi nähtävissä monensortin könsikästä, joiden karisman edessä saattaa herkimpiä katsojia muutenkin heikottaa ja polvet lyödä vatkulia.

Liuta bändikönsikkäitä 

 Reilu viikko sitten olin seuraamassa tämän proggiksen harjoituksia (tästä voi tsekata tarinan) ja vihjasin siinä salaisuudesta, jonka paljastaisin nähtyäni esityksen. Nyt siis voin kertoa, mitä harkoissa tapahtui. Esityksen alkua hiottiin toimivammaksi hiljalleen, jotain poistettiin ja jotain lisättiin, ja ykskaks kaikki palaset loksahtivat kohdilleen. Linnut laulavat, muuten on hiljaista. Lavan takaa estradille saapuu tarinan kertojahahmo, suomenhevonen Oskari (Ilkka Heiskanen). Olemus on hiukan kulahtanut ja elämää nähnyt, ja juuri siksi niin sympaattinen ja rakastettava. Oskari kuulostelee lintuja ja tunnelmia rauhassa (jos tämä olisi Disney-piirretty, editse lentäisi taatusti kaunis perhonen ja saattaisi laskeutua Oskarin turvan päälle lepuuttamaan siipiään), ei ole kiire mihinkään. Hiljalleen pieni kaupunki, Käpymäki asukkaineen, alkaa heräillä uuteen päivään. Tunnusmusiikki alkaa soida kuin varkain. Ykskaks huomaan olevani jotensakin herkässä mielentilassa, nyt ollaan äärimmäisen hienon tunnelman keskiössä. Kyllä, minua alkoi tuosta noin itkettää ihan älyttömästi. Toivoin, ettei kukaan lavaltakäsin vain huomaisi ja samalla toivoin, että kunpa huomaisikin. Tietäisivät, että ovat harjoituksissa oikeilla jäljillä kun meikäläinen jo kyynelehtii, vaikkei ensimmäistäkään repliikkiä oltu lausuttu vielä...

 Varsinaisessa esityksessä en samaan tunnelmaan päässyt, sillä jossain takanani höpötti joku pariskunta ja rikkoi lumouksen. Tästä jaksan aina marista. Esitys ei ala siitä kun ensimmäinen repliikki lausutaan, muistakaa nyt jo vähitellen! Oskari-humma alkaa esitellä kaupungin asukkaita. On ompelija Milla (Ria Kataja), kauppias Kake (Jarkko Tiainen) kera vaimonsa Annan (Birgitta Putkonen) sekä hiukan viinaanmeneväinen maalari Renlund (Mikko Töyssy) kera tyttärensä Marin (Saara Lehtonen). Lisäksi nähdään kaupunginjohtaja Rautavuori (Töyssy), estoton poliisi Pirkko (Lehtonen) sekä statukseltaan mystiseksi jäänyt Reino (Tiainen), joka suunnitteli täydellistä murhaa kirjan muodossa. Idylliä kerrakseen.

Kake ja Anna

Renlundin isä ja tytär

 Sitten paikalle saapuu paluumuuttaja ja pastori Aimo Niemi (Janne Kallioniemi), jonka olisi määrä harjoittaa paikkakunnalla parisuhdeneuvontaakin. Aimo haluaa olla kaikkien kanssa kaveri ja välilöissä, ja tämä tietysti aiheuttaa monensortin omituisia tilanteita ja väärinkäsityksiä. Vähän oman elämänsä Mr Bean on hän. Lempikin roihuaa tulisena suunnassa jos toisessakin, ja välissä kaupunginjohtaja yrittää vehkeillä vilunkihankkeilla Käpymäkeä maailmankartalle. Onnistuuko hanke? Kuka saa kenet? Mitä tästä kaikesta Oskari tuumaa?

 Väärinkäsitysten ja pienoisen yhteiskuntakritiikin aallokossa yrittää Aimo pysytellä pinnalla kykyjensä mukaan. Janne Kallioniemen lempeän katseen alla saattaisin minäkin intoutua parisuhdeneuvoja hakemaan tai jaffaa juomaan. Varsin vakuuttava on perinteinen humalakohtaus, toistaiseksi vakuuttavin kesäteatterikännipresentaatio tähän mennessä! Tämän esityksen hauskuus ei onneksi jää kännäyksen tai ilman housuja pyllyilyn varaan, lempeää pilkettä silmäkulmasta löytyy etenkin niille, jotka malttavat seurata Oskarin pikku puuhasteluja sivummalla. Välillä intoutuu Oskarikin vähän vikuroimaan ja sivuhypyillä askeltamaan, ja kansa kehrää.

 Muutenkin yleisö oli lähtenyt matkaan oivallisella asenteella varustettuna, väliaplodeja piisasi ihan kaikille ja nauru helisi jatkuvasti. Ja ne biisit! Antti Paranko on sovittanut Kaj Chydeniuksen sävelistä hienoja herkkupaloja, ja bändihän on varsin iskukykyinen vaatetusta myöten. Aina yhtä tyylikästä! Illan komeimmat aplodit ansaitsi syystäkin Saara Lehtonen Nuoruustangon kera, siinä ollaan jotenkin tärkeän äärellä kun edessäni istunut iäkkäämpi pariskunta tarttuu hellästi toisiaan kädestä ja Saara laulaa "kun sinun saan vain olla täysin ja kokonaan". Kaikki saivat tilaisuuden esitellä laulutaitojaan vuorollaan, tyyli vähän vaihteli mutta laatu ei. Mieleeni oli kovasti Ilkka Heiskasen rouheasti vetäisemä Euroopan syrjäkylät eikä mielessä käynyt kertaakaan, että voiko hevonenkin muka laulaa! Tietysti voi! Loppulaulu Jos rakastat oli myös ihastuttava ja oli mukava lähteä odottelemaan paluulaivaa kappaletta makustellen ja miettiä, kenen kuvan piirtäisi piirtäisi hiekkaan.

Aimo ja Milla 

 Alussahan lauletaan, että "on tässä kaupungissa vaikeaa". Eipä muuten ole! Helppoa kuin heinänteko. Nyt menet tästä näin Viikinsaaren kesäteatterin kotisivuille ostamaan lippua ja sitten marssit Laukontorille ja astut laivaan. Jaa luvattiin vesisadetta? Sittenpähän luvattiin. Sen kesä kuivaa minkä kasteleekin, ja katsomohan on katettu. Mars mars.

 Kotiinpalattuani hokasin, että tämä oli tiettävästi 900. näkemäni teatteriesitys, sikälimikäli laskelmani pitävät paikkansa. Hieno etappi, tästä on hyvä jatkaa lievästi käsistälähtenyttä harrastustoimintaa!

Esityskuvat (c) Kai G. Baer

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Viikinsaaren kesäteatteri!)

Viikinsaaren kesäteatterin harjoituksissa

Joskus muinoin esitin sellaisen hiljaisen toiveen ja salaisen haaveen, että kunpa joskus pääsisi seuraamaan Ola Tuomisen ja Ilkka Heiskasen yhteistyötä. Jotenkin oli sellainen kutina, että tällä kaksikolla synkkaisi varsin eeppisellä tasolla. No, täytyy näemmä jatkossa varoa mistä haaveksii, sillä ei mennyt kauaakaan kun selvisi, että Viikinsaaren kesäteatterin tulevan kesän näytelmänä olisi monelle elokuvanakin tuttu "Mies, joka ei osannut sanoa ei", ohjaajana kukas muukaan kuin Ola Tuominen ja näyttelijäporukassa hevosen roolissa Ilkka Heiskanen. Tämä on nähtävä.

 Pestasin sitten itseni lähes väkisin harjoituksia seuraamaan. En ollut aiemmin visiteerannut koko Viikinsaaressa (nyt ollaan siis Tampereella), joten muutenkin tarjoutui oivallinen tilaisuus korjata tämä virhe. Koko näyttelijäporukkakin osoittautui "vanhoiksi tutuiksi" (Janne Kallioniemi, Ria Kataja, Saara Lehtonen, Ilkka Heiskanen, Jarkko Tiainen, Mikko Töyssy ja Birgitta Putkonen) ja 3/4 bändistäkin (Antti Paranko, Lauri Malin, Aleksi Aromaa ja Jussi Liimatainen/Tuomas Hautala) oli tuttua sakkia, joten tulisin tuntemaan oloni varsin kotoisaksi eikä tarvitsisi turhia jännittää.

 Sitten ei muuta kuin suunnaksi Tampere, kuskiksi/seuralaiseksi uskollinen Teatteripaarma ja auto läheiseen parkkihalliin. Käppäilimme Laukontorille ja samalla mietimme, että milläköhän laivalla sitä Viikinsaareen suuntaisimme. Tuttuja hahmoja näkyi torikahvilassa ja kas, siellä kaksikko Tuominen-Heiskanen jo istui kahvikupit kourissaan tarinoimassa ja turinoimassa. Lyöttäydyimme yllätyksellisesti sekaan juttukerhoon ja ei mennyt minuuttiakaan kun mietin, että kävi harjoituksissa miten tahansa, tämä reissu on osoittautunut menestykseksi. Olimme nimittäin tarinankerronnan äärellä hyvin vahvasti ja siinä tuli kuultua monenlaista juttua niin lihapiirakoiden syvimmästä olemuksesta kuin Ilkka Heiskas-vahanukestakin. Onnistunut reissu jo tässä vaiheessa. Saimme yllättyneitä ilmeitä osaksemme muun työryhmän saapuessa kahvittelemaan - suurimmalla osalla kun ei ollut aavistustakaan, että minä tuppaan samaan laivaan ja harjoituksiin mukaan tällä kertaa.

 Neitsytmatkani laivalla sujui mukavasti kannella istuskellessa ja maisemia tiiraillessa. Samalla tuli leikittyä, että olisimme Ruotsinlaivalla ja vähän olin kyllä pettynyt buffetin antimiin sekä tax free-osaston valikoimaan. Samalla Jarkko Tiainen kertoi viimeisimmät kuulumiset metallinetsintäharrastuksestaan sekä tarinoi vähän Viikinsaaren historiasta. Tuulesta johtuen historiikista en kuullut juuri mitään, mutta nyökyttelin sujuvasti. Perillä saaressa Aleksi Aromaa kertoi ohittamistamme rakennuksista tyyliin "tämä kappeli tässä on ... kappeli". Tiesin entistä vahvemmin, että tästä tulee erittäin hyvä päivä, satoi tai paistoi.

 Kesäteatteri sijaitsi lyhyehkön kävelymatkan päässä ja asetuimme sopiville kyttäyspaikoille katettuun katsomoon. Tunnin kuluttua olisi alkamassa virallinen lehdistötilaisuus ja näyttelijät sonnustautuivat kaikki roolivaatteisiinsa lehdistön arvovaltaisia edustajia varten. Treenattiin muutamaan kertaan tanssikuvioiden kera "Tottelisinko?"-nimistä kappaletta, haettiin oikeita stemmoja. "Varsin viehättävä koreografia tässä!" totesi Ilkka Heiskanen sivummalla musiikin tahtiin kevyen jäntevästi hytkytellen. Erimielisyyttä tuli siitä, millä jalalla kukakin lähtee ja onko sillä nyt niin väliä, jos vähän menee eri tahtiin. Sovittiin nyt kuitenkin, että lähdetään vasemmalla.

"Mies, joka ei osannut sanoa ei" kertoo pastori Aimo Niemestä (Janne Kallioniemi), joka palaa ulkomaanvuosien jälkeen takaisin Suomeen ja pestataan pikkukaupungin seurakunnan ensimmäiseksi parisuhdeneuvojaksi. Kommellustahan siitä seuraan monenmoista, se on selvä. Kertojahahmona toimii iäkäs suomenhevonen Oskari (roolissa kuitenkin nuori ja lahjakas uusi kyky Ilkka Heiskanen). Muistan nähneeni tämän samaisen näytelmän Hämeenlinnan kesäteatterissa vuonna luu ja nahka, pastorina taisi olla Mika Kujala ja hevosena eräskin Ola Tuominen. Onko siis näin, että parinkymmenen vuoden kuluttua vielä perustamattomassa kesäteatterissa jossain päin Suomea esitetään tämä sama näytelmä Heiskas-Ilkan ohjaamana ja hevosen roolissa joku tuleva nuori karpaasi, esimerkiksi Heikki Kinnunen? Se jää nähtäväksi, haluan nekin harjoitukset kyllä nähdä.

Ola tekee korjauksia tekstiin pastilli suussa 

Nuori ja lahjakas Heiskanen

 Viime vuonna näin tämän näytelmän Pesäkallion Kesäteatterissa Lahdessa ja pidin kovasti näkemästäni. Tästä versiosta proggis erosi sillä, että musiikkina oli Tuure Kilpeläisen kappaleita. Tässä taas ainoat Kilpeläiset istuivat katsomossa. Näytelmä sisältää 10 Kaj Chydeniuksen rakastettua kappaletta, joista sovitusgandalf-tukkajumala-kitaravelho Antti Paranko on loihtinut raikkaita versioita "70-luvun hengessä". Ajan henki huokuu vaatetuksestakin jälleen varsin väkevällä tavalla, väkisinkin kävi taas mielessä, että josko bändin asut valitaan sillä silmällä, että meikäläinen niistä erikoismaininnan lataa. Kaunista on, kaunista. Vai mitä sanotte näistä asukokonaisuuksista? Kyllä silmä lepää.

Antti 

Aleksi

 Lehdistötilaisuus oli alkamassa hetken kuluttua. "Lehdistötilaisuus katkaisee ikävällä tavalla harjoitukset", tuumii Ola ja samalla miettii ääneen, mitä aikoo kohta lehdistölle puhua. "Aion kertoa synkästä lapsuudestani ja siitä, mikä kumma sai minut ajautumaan tähän teatteritaiteen upottavaan lettosuohon." Muisteltiin myös erästä tilaisuutta Ruotsista vuodelta ´86, ja tarinaan liittyivät vahvasti kanankoivet sekä Kari Kihlström. Ennen lehdistön saapumista paikalle asteli Mikko Töyssy, tuo könsikkäiden könsikäs ja vähän epäilytti, että laivamatkan aikana on laulettu Pete Parkkosen "Kohta sataa"-hittiä, sillä lehdistö saapui ja samalla alkoi sade. Näin. Mikko ohimennen huomasi minut katsomossa ja huikkasi, että olenko ollut paikalla paikkaamassa hänen poissaoloaan? Jo vain.

Mikko, Saara ja Ria joraavat 

 Virallisen tilaisuuden alkajaisiksi Birgitta Putkonen toivotti kaikki tervetulleiksi, esitteli upea-asuisen bändin (ai että mitä silmäkarkkia!) ja antoi sitten puheenvuoron Olalle. Suureksi pettymyksekseni Ola alkoikin puhua näytelmän teemoista eikä lapsuudestaan, toki hän alkuun mainitsi, että epävakaat sääolosuhteet eivät ole menoa haitanneet. "Lämmittelemme toisiamme hyvillä kokkapuheilla" (mikä on kyllä tullut havaittua jo aamun aikana) ja tästä aasinsiltana voisi mainita, että lämminhenkisyys korostuu näytelmän teemassakin. Tarkoituksena on tarjoilla ihmisiltä ihmisille sopivanmittainen viihdyttävä kesäpala kera loistavan bändin ja loistavien näyttelijöiden. Mitäpä sitä pieni katsoja voisi muuta kesäteatteriesitykseltä toivoakaan? Ehkä makkaraa väliajalla, ja kahvia hyvän pullan kera.

Aimo ja Kake (huomatkaa Pomarfinnin popot) 

 Maistiaisiksi esitettiin sitten aluksi harjoiteltu "Tottelisinko?", ja jälkkäriksi sai haastatella työryhmän jäseniä. Toki oli tarjolla myös kahvia ja viineriä. Minäkin kannoin korteni kekoon haastatteluhommissa. Onko sillä sitten niin väliä mitä kysellään kunhan kysellään? Aleksi Aromaan kanssa juttelimme palindromeista, Rasputin-musikaalista, syksyn proggiksista sekä siitä, että jatkossa mies tunnetaan nimellä "mies joka ei osannut sanoa ei mansikkaviinerille". Janne Kallioniemeä jututin vuosientakaisesta taustatanssijahommasta ja Mikko Töyssyn kanssa muistelimme erästä neuletta, jonka sain lahjoituksena. Kuka mainitsi hyvät kokkapuheet? Ei kukaan maininnut, että tarkoitus olisi jutella tästä kyseisestä kesäteatteriproggiksesta... Ainakin erotun näillä jutuillani muista artikkeleista (ja ihan oikeista toimittajista).

The Tökä

 Lehdistön poistuttua harjoitukset jatkuivat. Suunniteltiin yhteistuumin postiluukun paikkaa ovessa ja sitten lähdettiin vetämään ykköspuolta alusta alkaen kokonaan läpi. Olan toiveissa oli, että ykköspuoliskosta saataisi seuraavana päivänä ensimmäinen kunnon läpimeno aikaiseksi vaatteineen kaikkineen. Orkesterin taimauksia soviteltiin linnunlauluun ja muihin merkkeihin, uusintojen myötä alku muuttaa muotoaan hiljalleen ja löytyy juuri passeli tunnelma. Pieni kaupunki heräilee hiljalleen, hötkyilemättä taas uuteen päivään. Pienillä, lähes huomaamattomilla muutoksilla kohtaus saatiin sujuvammaksi. Tärkeää on myös se, milloin musiikki alkaa ja milloin loppuu. Tunnelman lämminhenkisyys sai konkreettisen esimerkin siitä, kun kesken kaiken Mikko Töyssy kantoi minulle lisää vilttejä ja kulahtaneen toppatakkinsa, jottei katsomossa olisi niin viluisaa. Arvostin tätä elettä kovasti ja samalla kerroin Mikolle pienen salaisuuden jo nähtyyn alkukohtaukseen liittyen. Kerron siitä enemmän vasta nähtyäni varsinaisen esityksen ensi viikolla. "On tässä kaupungissa vaikeaa..."

 Janne Kallioniemi intoutui laappaamaan näyttämöltä sadevesiä lastan kera ja bändin soitellessa oivallista taustamusiikkia saimme nähdä pienimuotoisen, mutta varsin eloisan shown. Toinen show nähtiin sitten Mikko Töyssyn saapuessa paikalle kaupunginjohtajana nuijineen ja uusintaottoja nähtiin nauruntyrskähdysten kera useampaan otteeseen. Olisinpa älynnyt ottaa kyseisen vedon videon muodossa! Samalla testattiin bändin reaktionopeutta monessakin mielessä ja sitä, onko rumpali iskukykyinen. Reippasti pojat huusivat ainakin "Hyvää huomenta!"

 Ruokatauko alkoi lähestymään ja me päätimme siinä vaiheessa hipsiä paikalta pois. Mieleeni jäi päällimmäisenä näistä harjoituksista erityisesti lämmin, positiivinen ilmapiiri ja vahva me-henki. Kaikki arvostavat toinen toisiaan, kysytään-kuunnellaan-ehdotellaan avoimesti ja testataan heti käytännössä, katsotaan toista rehellisin mielin silmiin ja keskustellaan ongelmakohdista. Vähän haikein mielin mutta hymyssäsuin poistuimme katsomosta ja paluulaivalla takaisin Laukontorille.

 Teatteri on parhaimmillaan hyviä tarinoita ja hetkiä ihmisiltä ihmisille. Nyt oltiin juuri oikeanlaisten asioiden äärellä, ja odotan innolla sitä, että pääsen ensi viikolla valmista esitystä katsomaan.

 Mies, joka ei osannut sanoa ei ensi-illassa 15.6. 2017, lisätietoa tästä linkistä.

Kaikki kuvat (c) Teatterikärpänen

Sugar - Piukat paikat / Tampereen Teatteri

Sugar - Piukat paikat / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 10.9. 2015, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Teksti, musiikki ja laulujen sanat Peter Stone - Jule Styne - Bob Merrill

Suomennos Mikko Koivusalo

Ohjaus Georg Malvius

Rooleissa : Hanna-Liina Võsa/Helena Rängman, Lari Halme, Risto Korhonen, Ritva Jalonen, Ville Majamaa, Teemu Korjuslommi, Arttu Ratinen, Martti Manninen, Aki Haikonen, Matti Hakulinen, Filip Ohls, Miika Alatupa, Pyry Smolander, Mikko Nuopponen, Teemu Sytelä, Valtteri Lehtinen, Antti Kerosuo, Eeva Hakulinen, Ulriikka Heikinheimo, Pia Piltz, Saara Lehtonen, Annamaria Karhulahti, Sarah Nedergård, Juuli Hyttinen ja Miikka Wallin

Josephine, Sweet Sue ja Daphne / (c) Harri Hinkka, TT

 Viikon sisällä olen nyt käynyt neljä kertaa teatterissa, ja niistä kolmessa on nähty hurmaavia miehiä mekoissaan (Ilta Emmin kanssa, Kalle Aaltonen ja sokerina pohjalla Sugar - Piukat paikat). Kahdesta ensimmäisestä lähdin kotiin suu messingillä, vähän yllättäen Sugarin jälkeen seisoin otsa kurtussa Tampereen Teatterin edustalla. En edes tiedä mistä moiset fiilikset. Ajattelin, että yön yli nukuttuani kokisin eräänlaisen valaistumisen, mutta en nyt herättyäni ole yhtään sen viisaampi. Jotenkin on vähän samanlainen olo kuin kesän Samppalinnan 'Onnen päivien' jälkeen - paketti on periaatteessa kunnossa ja meininki on pirullisen ammattitaitoista, mutta joku tökkii.

 Ensi-illan jälkeen on netti täyttynyt ylistävistä kirjoituksista ( Lauran bloggaus Sugarista heti tuoreeltaan ensi-iltatunnelmien jälkeen ja Gekon kommentit ennakon perusteella), Aamulehtikin antoi videokritiikissään täydet pinnat. Monesta asiasta olen tismalleen samaa mieltä, osasta en. Vaan pitäisikö sitä muuten edes olla samaa mieltä muiden kanssa? Ei toki. Miksi pitäisi? Minun pitäisi sen sijaan osata jotenkin perustella omat mielipiteeni, enkä ole nyt yhtään varma pystynkö siihen. Outoa.

 Minähän en tee esityksistä minkäänlaisia muistiinpanoja, kaikki on päässä 'tallessa'. Näihin kirjoitushommiin ryhtyessäni suljen silmäni ja palautan itseni hetkeksi takaisin katsomoon, ja siitä lähden sitten kelaamaan eteen päin... Jos nyt konkreettisesti palautan itseni katsomoon, huomioni kiinnittyy ensimmäiseksi edessäni istuvaan kahteen herrasmieheen. Ei mikä tahansa kaksikko - Esko Roine ja Tom Lindholm nimittäin!

 Musikaali perustuu Billy Wilderin ja I.A.L. Diamondin elokuvakäsikirjoitukseen 'Some Like It Hot'. Tarinassa kaksi työtöntä muusikkoa Joe (Lari Halme) ja Jerry (Risto Korhonen) joutuu vahingossa silminnäkijäksi Chicagon gansteripiirien veriselle välienselvittelylle ja pakoon on päästävä. Kuinka ollakaan, samaan aikaan on 'Seurapiirien Synkoopit'-tyttöorkesteri (jo on orkalla nimi) johtajanaan Sweet Sue (Ritva Jalonen) matkaamassa Chicagosta seuraavalle keikkapaikalle Floridan lämpöön. Orkesteri on vailla saksofonistia ja basistia, ja Joe & Jerry huomaavat tilaisuutensa koittaneen. He pestautuvat bändiin mukaan - tietysti naisiksi pukeutuneita ja tästähän se varsinainen hupi vasta alkaakin. Junamatkan aikana 'Josephine' ja 'Daphne' ystävystyvät etenkin hemaisevan ukulelensoittaja Sugar Kanen kanssa (ensi-illassa Hanna-Liina Võsa). Sugar onkin hurmaavine kiharapilvineen melkoinen pakkaus ja uudet kamut joutuvat tämän tästä muistuttamaan itseään siitä, että nyt ollaan tyttöjä. Perillä Floridassa aurinko lämmittää kivasti ja tilanne muuttuu kuumaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun seniilihkö miljunääri Osgood Fielding (Ville Majamaa) iskee tulisesti silmänsä sievään taskuvenus Daphneen. Sugar taas avautuu Josephinelle, että haluaisi saksofonistien sijaan rakastua vaihteeksi silmälasipäiseen nuoreen miljonääriin ja siitähän se ajatus sitten lähti...

Daphne ja Sugar / (c) Harri Hinkka, TT

 Viime marraskuussa kulttuuribloggaajien pikkujouluissa keskusteltiin intensiivisesti jo tulevasta, eli miesten sääristä. Lari Halme oli nähty keikistelemässä korkkareissa & verkkosukissa jo aiemmin ja Larin avut oli hyväksi havaittu. Riston naisellisia piirteitä jouduimme pohtimaan jo vähän tarkemmin. Tositilanteessa kävikin sitten toisin. Halmeen Josephine on kyllä muodollisesti pätevä kaikin puolin, mutta hahmolla pääsee vähemmän revittelemään. Musikaalin nimestä viis - kyllä tämä on Daphnen show ihan täysin! Niin oli nättinä hän, ja voi niitä tyttömäisiä huokauksia ja elkeitä. Tunsin samalla suurta ylpeyttä. Jos ei sitä joku vielä tiedä, niin minun teatterikärpäsyytenihän alkoi 90-luvun lopulla Hämeenlinnan Kaupunginteatterista, kun kiinnityksen sai nuori, vastavalmistunut Korhonen. Nyt 18 vuotta myöhemmin kärpäsyyteni on tullut täysi-ikäiseksi ja samalla on ihanaa huomata, että pojasta on tällä välillä kasvanut täysverinen nainen! Hän on suorastaan puhjennut kukkaan!

 Musikaalissa on runsain mitoin hyvää. Sugar on sen verran makea pakkaus, että pieni aksenttikin antaa vain lisämakua. Mieleeni jäi myös viinaa ja miehiä vihaava kovaääninen Sweet Sue, joka sitten on heti vikittelemässä yhtyeen manageria pikku hiprakassa. Musiikki ja meininki rullaa sujuvasti ja rennosti eteen päin, tosin missään vaiheessa ei tule mitään "wow!"-efektiä. Onko aina tarviskaan, pohtii hän. Lari Halmeen vetäisemä soolo loppupuolella oli kyllä komea veto, se erikseen mainittakoon. Puvut ovat kauniita ja Seurapiirien Synkoopeissa riittää silmänruokaa. Katseeni poimi sieltä joukosta etenkin aina yhtä hurmaavat ja vakuuttavat Saara Lehtosen ja Annamaria Karhulahden. Koko ajan odotin, että milloin neidot vetäisevät pienet soolot... Gansteriporukasta etsin ensimmäiseksi Martti Mannisen. Steppaavasta ja tanssivasta pahisporukasta tuli muuten mieleeni Michael Jacksonin 'Smooth Criminal'-video ja nimenomaan positiivisessa mielessä. Pääpahis Spats Palazzosta (Teemu Korjuslommi) ihme puhetyyleineen en sitten tykännyt yhtään enkä liioin Arttu Ratisesta managerina. En myöskään ymmärtänyt lainkaan sitä, että miksi alussa oltiin muka tekemässä elokuvaa ja pitkin iltaa sitten kameraa rullattiin paikalle ja jättimäistä kasvokuvaa taustalle. Hyvin näkyi kaikki silmäpussit ja ihohuokoset screeniltä, jopa pelottavalla tavalla. Seuraavan kauhuelokuvan aineksia - Risto Korhonen jättikokoisena taustakankaalle heijastettuna. Kaikella rakkaudella toki...

 Rakkausasioista vielä sen verran, että kyllä Daphnen ja Osgoodin lemmentarina on vertaansa vailla. Mikä herkkyys ja mitä kauniita nostoja! Ei tarvitse yhtään ihmetellä, että Daphnelta meni pasmat sekaisin kun minullakin pyöri sukat jalassa Ville Majamaan kysyessä ääni täynnä lämpöä ja hellyyttä "Mikä hätänä, kulta pieni?" Villen äänihän on silkkaa samettia.

Daphne ja Osgood / (c) Harri Hinkka, TT

 Miksi sitten olin kuitenkin suu mutrulla kolme tuntia myöhemmin? Edelleenkään en tiedä. Ehkä syypäänä oli neljän tunnin yöunet, nälkä, hallituksen leikkauslistat, pankkitilin saldo, kuohuviinien nauttimisesta johtunut laskuhumala? Sää oli erittäin kaunis, mieheni täytti samana päivänä 50v, vanhempani olivat myös mukana ja isäni oli elämänsä ensimmäistä kertaa ensi-illassa, väliaikaleivos oli herkullinen.

 Viihdettä kansa kuitenkin tarvitsee ja sitä se saa!

(näin esityksen kutsuvieraana)

Sugar ja herra Shell / (c) Harri Hinkka,TT

Kolme pientä porsasta - Sikahauska musikaali / KokoTeatteri

Kolme pientä porsasta - Sikahauska musikaali / KokoTeatteri

Ensi-ilta 12.9. 2014, kesto 1h (ei väliaikaa)

Ohjaus Samuel Harjanne

Rooleissa: Saara Lehtonen, Antti LJ Pääkkönen, Sami Uotila, Hanna Kaila ja Antti Korhonen

Tuotanto : Polar Illusions

 Kolme pientä porsasta - musikaalin tekijätiimi George Stiles & Anthony Drewe on kolmekymmenvuotisen uransa aikana palkittu useasti, mm. Olivier-palkinnolla parhaasta musikaalista. Itse en ole herrojen tuotoksiin aiemmin tutustunut joten siitä en osaa kirjoittaa sen enempiä, mutta asiaan paremmin vihkiytyneille molemmat ovat takuuvarmoja nimiä hittimusikaalien takana. Possujen lisäksi on nuoremmalle väelle syntynyt musikaali Kultakutrista ja kolmesta karhusta. Kolme pientä porsasta sai kantaesityksensä vuonna 2012 Singaporessa ja Euroopanvalloitus alkoi Lontoosta keväällä 2013. Ja nyt siis Suomessa, jihuuu!

Koo, Ni ja Pee / (c) Polar Illusions

 Tarinahan on tuttu. Kolme pientä porsasta rakentavat kukin oman talonsa, ja niitä sitten Iso Paha Susi puhkuu kumoon minkä ehtii. Aluksi tosin lähdetään liikkeelle nykyhetkestä, jolloin possut tunnetaan ympäri maailmaa ja kuvista päätellen käyty onkin ihan joka kolkassa Taj Mahalia myöten. Nämä possut eivät olekaan ihan mitä tahansa saparopeppuja, repäisevällä biisillä esittäydytään ja riimit ovat kyllä hallussa. Niin ja nimethän ovat tietysti Pee (Antti Korhonen), Koo (Saara Lehtonen) ja Ni (Antti LJ Pääkkönen).

 Vaan palataanpa vielä ajassa taaksepäin. "Sorkka irti!" Sikolätti uhkaa käydä ahtaaksi ja Äiti (Hanna Kaila) lähettää possusensa samantien pakkaushommiin ja maailmalle. Kepin päähän pussukat ja matkaan. Maailma on kaunis sian silminkin, vaan kannattaa olla varuillaan, sillä jossain saattaa hiippailla Iso Paha Susi (Sami Uotila). Ensi-illassa tupa oli täynnä ja ilahduttavan paljon lapsiakin. Jo alkupuolella tuli selväksi, että eri asiat naurattavat aikuiskatsojia. Kohtalaisen nokkelia sutkauksia niin possujen kuin sudenkin suusta lenteli. Itseäni huvitti suuresti etenkin juuri osuvasti paikalle hiippaileva "kätevä myyntimies", joka kauppasi talonrakennusaineita ja sortui Koo-possun mukaan ihmiskauppaankin (tästä tarkemmin lopuksi).

 Possut olivat selkeästi luonteeltaan erilaisia, eivät siis samasta muotista. Pee panosti hyvään kondikseen, Koo arvosti vihreitä arvoja ja Ni filosofoi "lukeminen kannattaa aina"-tyylillä. Meininki oli varsin reipas koko ajan ja talonrakennuspuuhat etenkin sujuivat iloisesti laulellen. Aluksi lavastepuoli projisointeineen vaikutti hiukan oudolta, mutta rakennushommissa palikat pääsivät kunnolla oikeuksiinsa ja olikin mielenkiintoista seurata, miten palaset loksahtavat paikoilleen.

Iso Paha Susi (ja pöllöt) / (c) Polar Illusions

 Mutta jestas mikä Iso Paha Susi! Tässähän tarjoiltiin kunnon englantilainen aamiainen suoraan tarjottimelta, possuilta löytyi "papua ja pekonia" ja sudessahan oli "munaa", jos näin voi asian ilmaista. Väärinymmärretty Susi kiusoittelee ja keimailee (mainio pöllökuoro laulaa takana) ja vetelee melkoiset tanssimuuvit parketilla. Tupsahdettiinpa sitä yleisönkin joukkoon, josta pienimmät "kananuggetit" yleisön joukossa painautuivat tiiviimmin turvallisen aikuisen kylkeä vasten. Susihan meinasi varastaa koko shown ainakin minun silmissäni, ja suuresti hihitytti se, että possujahdissa käytettiin mm. ilmaisuja "Happy Meal-ateria" sekä ilmakuivattu kinkku. Nyhtöpossua jäin vähän kaipaamaan.

 Napakankestoinen musikaali sai varsin hyvälle tuulelle! Sopivan hauska, riittävän jännä ja ennen kaikkea ammattitaitoisesti toteutettu. Maskit ja muuvit toimivat hienosti, Mielelläni näkisin Suomessa musikaalin myös Kultakutrista, olisi suuri ilo kuulla karhujen aarioita siitä, kuka on syönyt puurot.

 Olisi ehdottomasti pitänyt olla jotain pinkkiä päällä. Possut rulettaa asenteella ja hyvällä energialla, nämä eivät jouda/joudu herra Snellmannin matkaan. Possuilla on muuten myös omat nettisivut!

 Kolme pientä porsasta saa neljä tähteä ****. Röh!

 ps. Ai niin se "heiniä kauppaava" myyntimies... Ensimmäiset vuoteni asuin mummolan yläkerrassa omakotitalossa. Olimme kerran kyläilemässä isäni työkaverin luona, ja hän asui kerrostalossa. Leikin talon lasten kanssa pihalla, ja mukana oli myös Heini-niminen pikkutyttö. Minulta kysyttiin, että "tykkäätkö sinä Heinistä?", johon olin vastannut, että "Kyllä minä niitä kotipihassa aina rouskuttelen". Tästä syystä huvitti suuresti Koo-possun tokaisu, koskapa vastaavaa ei ole sitten lapsuuden tullut eteen, heh.

Albatrossi ja Heiskanen / Aurinkorinteen kesäteatterin vierailu

Albatrossi ja Heiskanen / Aurinkorinteen kesäteatterin vierailu, Verkatehdas HML

Ensi-ilta 11.6. 2014, kesto noin 1h 50min (väliaikoineen)

Ohjaus Matti Kuikkaniemi

Kapellimestari Antti Paranko

Rooleissa : Eppu Salminen, Turkka Mastomäki, Birgitta Putkonen, Jarkko Tiainen, Anneli Ranta ja Saara Lehtonen (kesällä Suvi-Maaria Virta)

 Kesäkuussa nähtiin Joensuussa Aurinkorinteen kesäteatterissa Junnu Vainion lauluihin perustuva Albatrossi ja Heiskanen- musiikkinäytelmä (käsikirjoitus Jukka Virtasen), ja yleisön pyynnöstä esitystä toivottiin nähtäväksi myös täällä Hämeenlinnan suunnalla: työryhmässä kun oli mukana monta hämeenlinnalaisille tuttua henkilöä ja kesäteatterireissu Joensuuhun asti tuntui liian pitkältä matkalta monelle, Niin myös minulle. Olen nähnyt esityksen Hämeenlinnan Kesäteatterissa muutama vuosi sitten ja täytyy myöntää, että esityksestä ei silloin jäänyt yhtään mitään mieleen. Jostain syystä esityspäiväkseni valikoitui silloin SDP:n tilausnäytös, ja jumalaton helle ja ylipitkät puheet ennen esitystä veivät mehut minusta niin, että lopulta odotin vain kotiinpääsyä...

 Mitään suurta juonellista ilotulitusta Albatrossi ja Heiskanen ei tarjoa. Viisikymppisiä juhlitaan ja samalla muistellaan menneitä ja mietitään, mitä Ruotsiin lähteneelle Heiskaselle mahtaa kuulua. Oikeastaan sitten harjoitellaan musiikkinäytelmää, joka toisi kaiken tämän ilmi. Roolihenkilöinä vilahtelevat mm. Turkka Mastomäen esittämä pankinjohtaja sekä Anneli Ranta verevänä kaunottarena, joka lankeaa kaikkiin miehiin. Varsinaisena dynamona toimii Eppu Salmisen antaumuksella tulkitsema ärrävikainen Heiskanen, jonka meno oli varsin irtonaista. Joensuussa Mirkun roolissa nähtiin Suvi-Maaria Virta, mutta häntä ei Hämeenlinnassa nähty, vaan roolin teki suureksi ilokseni Saara Lehtonen (hän oli samassa roolissa täällä kesäteatterissa, jota en olisi kyllä muistanut).

Rapujuhlissa Eppu Salminen ja Jarkko Tiainen / (c) Satu Söyrinki (kuva Joensuun esityksestä) 

 Junnu Vainion kappaleiden ystäville esitys on melkoista herkkua. Lauluja on esityksessä paljon ja tunnelmat vaihtelevat riehakkaista rapujuhlista "Kotkan poikii ilman siipii"-tyylisiin herkistelyihin. Viinan kanssa läträtään ja käydään yleisessä saunassa sekä kuljetaan ahon laitaa ilman paitaa. Yleisö palkitsi kaikki kappaleet väliaplodein ja muutenkin tuntui viihtyvän.

 Ennalta mietin, että miten kesäinen teatteriesitys saadaan toimimaan pelkistettynä versiona Vanaja-salin suurella lavalla, mutta hyvinhän se toimi. Esitys oli ehkäpä konserttimaisempi, mutta mikäpäs siinä. Lauluvoimaa ja -taitoa porukasta löytyi, kuten myös bändistä.

 Ulkona oli kaunis ja aurinkoinen syksyinen sää, ja tämä toi vielä mukaan tuulahduksen menneestä kesästä. Oikein viihdyttävä Albatrossi ja Heiskanen! Yleisö pyysi vielä encoreakin, jossa vähän vihjaistiin vielä mahdollisuudesta kuulla Junnun ns. tuhmempaa tuotantoa. Sitä ei valitettavasti (ja ehkä hyvä niin) kuultu, joten lauloin sitten kotimatkalla ääneen pari kappaletta.

 Albatrossi ja Heiskanen saa neljä tähteä hyväntuulisesta, ammattitaitoisesta toteutuksesta ****.

 (näin esityksen kutsuvieraana)

Les Misérables / Tampereen Teatteri

Les Misérables / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Kaksoisensi-ilta 13. ja 14.9. 2013, kesto noin 3 tuntia (väliaikoineen)

Ohjaus Georg Malvius

Suomennos Jukka Virtanen ja Kristiina Drews

Rooleissa : Tero Harjunniemi, Sören Lillkung, Tomi Metsäketo, Ele Millistfer, Sarah Nedergård, Saara Lehtonen/Pia Piltz, Ville Majamaa/Risto Korhonen, Ritva Jalonen, Niilo Karppinen/Sampo Lintula/Arvid Lundén, Milka Häkkilä/Senni Kurittu/Janette Siniranta, Helmi Hollström/Sanna Isotalo, Arttu Ratinen, Eeva Hakulinen, Topi Lehtomäki, Filip Ohls, Jonas Saari, Kristian Snellman, Katja Sirkiä, Emmi Kangas, Samuel Harjanne, Lauri Liiv, Samuel Östlund, Aki Haikonen, Kim Willman, Anssi Valikainen ja Mikko Siltala

Ensemble : Erica Askolin, Aki Haikonen, Eeva Hakulinen, Samuel Harjanne, Lauri Liiv, Emmi Kangas, Topi Lehtomäki, Saara Lehtonen, Pia Piltz, Heikki Mäkäräinen, Filip Ohls, Sonja Pajunoja, Arttu Ratinen, Melanie My Rosas, Jonas Saari, Mikko Siltala, Kristian Snellman, Katja Sirkiä, Kim Willman, Anssi Valikainen ja Samuel Östlund

Avustajat : Roope Heikkilä, Samuli Heikura, Tatu Helminen, Samuli Järvinen, Kim Kihlström, Pekka Kääntä, Antti Laukkanen, Jaakko Lampinen, Riku Lempinen, Henri Mäenpää, Arvo Saarinen, Jaakko Sudenniemi, Janne Suoniemi, Miika Suonperä, Antti Tuominen ja Sasu Ylänen

Taustaa : Victor Hugon romaaniin perustuva Les Misérables on yksi maailman katsotuimmista ja rakastetuimmista musikaaleista, ja sitä on vuosien varrella esitetty kymmenissä eri maissa. Tarina sijoittuu 1800-luvun Ranskaan ja siinä on useampikin pääteema. Ensinnäkin entisen vangin, Jean Valjeanin, ja häntä jahtaavan poliisi Javertin kissa ja hiiri-leikki; Cosetten ja Mariuksen rakkaustarina ja lisäksi ylioppilaiden nousu barrikadeille. Suomessa musikaali on viimeksi nähty muutama vuosi sitten Åbo Svenska Teaterissa (Georg Malvius ohjasi myös sen) ja sitä ennen 90-luvun lopussa Helsingin Kaupunginteatterissa.

Enjolras (Samuel Harjanne) / kuva Harri Hinkka, TT

Plussaa : Olin katsomassa pariinkin otteeseen Helsingin vetoa, ja se teki minuun kyllä silloin suuren vaikutuksen sekä musiikillisesti että visuaalisesti. Ja kyllä vaan, sellaista lauluvoimaa on lavalla nytkin, että yksittäisissä sooloissa ja joukkokohtauksissa tuntui kuin olisi klapilla lyöty päähän. Jestas sentään! En ole mikään musikaalien suuri asiantuntija, joten perustan nämä plussani nyt muutamiin yksittäisiin, itseeni vaikuttaneisiin ajatelmiin. Tero Harjunniemen Jean Valjean, huh mikä mies! Mikä ääni ja mikä läsnäolo joka tilanteessa! Taisin nähdä Sören Lillkungin Helsingissä Javertin roolissa aikoinaan ja nyt ensi-illoissa Javertin roolin kiskaisi upeasti understudy Jonas Saari. Huikea nuori mies, ja lempparikohtauksiani olivatkin Javertin ja Jean Valjeanin kilpalaulannat. Javert on tosiaan ottanut elämäntehtäväkseen Jean Valjeanin nappaamisen, ja nyt vasta minulle aukesi se, miksi hän päätyy omaan ratkaisuunsa. Hienosti toteutettu oli se! Saara Lehtonen ja mielettömän upea Éponine, mikä lumoava ääni hänellä onkaan ja se, miten palvoen hän Mariusta aina katseli, vaikka toinen ei ymmärtänyt suoria vihjeitä lainkaan. Jotenkin jäi oikein harmittamaan se Mariuksen rakastuminen Cosetteen, Jean Valjeanin silmäterään. Ville Majamaa ja Ritva Jalonen toivat vauhtia ja koomisuutta Thénardiereinä, olipahan railakasta ja rempseää iloittelua. Aika häijynnäköistä porukkaa kieltämättä, vaikken kaikkia silmienmuljautteluita parvekkeelle nähnytkään. Helsingin vedosta mieleeni jäi kappale "Tyhjät tuolit, tyhjät pöydät", ja tälläkin kertaa laulu toimi todella upeasti. Kas, Mariuksen roolin veti silloin nouseva uusi kyky Tomi Metsäketo. Mitähän seerumia mies mahtaa käyttää, sillä tuntui ettei herra ole muuttunut lainkaan? Kampaus tosin oli erilainen... Ihana reipas Gavroche, jonka roolissa perjantain ensi-illassa hurmasi Niilo Karppinen. Minulle tällä kertaa taisi kuitenkin kolahtaa kapinallisten porukka eniten! Samuel Harjanne oli aivan uskomattoman hyvä Enjolras, häneen henkilöityi nousu barrikadeille ja liehuva lippu. Iso joukko kun laulaa korkealta ja kovaa "Nousee laulu ihmisten", käsi nyrkissä ylhäällä ja ruoto suorana, tulee väistämättä itsellekin sellainen fiilis, että nyt barrikadeille jotain suurta julistamaan, kun tämä kerran on näin mahtavaa ja mahtipontista. Joukossa on voimaa, totta totisesti! Suuri ylpeys rinnassani seurasin myös pienemmissä rooleissa olevia Anssi Valikaista ja Heikki Mäkäräistä, "Teatterikärpäsen tallin väkeä" kun ovat molemmat ja oli suuri ilo nähdä nämä nuoret herrat maailman tunnetuimman musikaalin porukassa mukana. Jeeeee! Ensi-ilta yleisö oli haltioissaan ja bravoota seisten huudettiin, muutenkin Tampereella oli suuren maailman meininkiä, kun teatterin edustalla oli punaista mattoa ja ulkotulia. Miehenikin, joka ei juuri tämäntyyppisistä musikaaleista ole aiemmin perustanut (eikä niitä ole kyllä aiemmin juuri nähnytkään...) totesi esityksen päätyttyä "Olipa huikeeta!"

Jean Valjean ja Cosette  (Tero Harjunniemi ja Sarah Nedergård)

Gavroche (Niilo Karppinen)

Marius ja Éponine (Tomi Metsäketo ja Saara Lehtonen) / kuvat Harri Hinkka, TT

Miinusta : Pakko laittaa tämä alku kysymysmerkin kera, sillä päässäni on nyt jonkinsortin ristiriita tämän asian kanssa. Jotenkin nimittäin tuntui, että lava kävi tälle porukalle liian ahtaaksi? Olisi ehkä vaatinut avaruutta lisää, jottei olisi tullut sitä tunnetta, että kaikki on ympätty liian tiiviisti? Itse olen toitottanut aina sitä, että pieni on kaunista ja vähempi on enempi, mutta nyt lavasteissa ei juurikaan tapahtunut muutoksia ja se jotenkin hämäsi ja häiritsikin. Mietin myös sitä, miten permannolle mahtoi näkyä ylhäällä huutelevat henkilöt. Miksi taulunkehykset lavasteena? Miksi Jean Valjean rahtaa haavoittunutta Mariusta selässään pitkin poikin lavaa, menee yhdestä viemänrinaukosta sisään ja tulee samasta lävestä takaisin? Kävi mielessä, että "mihis minä tämän Mariuksen nyt laittaisin, eeeei tänne eikä tänne". Kohtauksesta muodostui jopa hitusen huvittava, vaikka sen pitäisi olla yksi mieleenpainuvimmista. Jäi kyllä mieleen, mutta väärällä tavalla. Barrikadeille noustessa ihmettelin myös hitaasti kaatuvaa puuta, sitä piti seurata silmä kovana että mites tässä nyt käypi. Väliajalla kuulin uuden termin "pönötysmusikaali", eli useimmitenhan tässä seistään selkä suorana paikoillaan ja lauletaan. Itselleni tärkeäksi on muodostunut myös liike, mutta toisaalta hassultahan se olisi toki näyttänyt, jos vaikkapa Javert ja Jean Valjean olisivat laulun lomassa alkaneet kunnolla pystypainiksi. Selkeästi muuten lauloivat ja sanoista sai hyvin selvän, mutta menin jostain syystä muutaman kerran vilkaisemaan ylhäällä kulkevaa tekstitystä ja hämäsi se, että siellä ei sanat menneetkään ihan yks´yhteen?

Muuta : Näin komeaa laulua en ole aiemmin samassa porukassa kuullut, että jotkut osaakin!! Aion mennä uudestaankin katsomaan ja tällä kertaa permannolta, katsoa miltä sieltä suunnasta kaikki näyttää ja perun siten ehkä puheitani hiukan. Risto Korhonen olisi myös mainiota nähdä Thénardierinä... Siihen asti mennään tällä...

Laulupuolella Les Misille täydet viisi *****, joku asia jäi kokonaisuudessa kaivelemaan ja suurta tunnekuohua ei tullut, joten kokonaisuudelle neljä tähteä ****.

Haastattelussa Saara Lehtonen

Saara Lehtosen tapasin syyskuun puolivälissä Kulttuurikahvila Kivessä Tampereella, kahden Veriveljet-musikaalinäytöksen välissä tauolla.

Vilppulasta kotoisin oleva Saara on syntynyt 1980 ja on horoskooppimerkiltään kalat. ”Olen tosiaan ihan maalta kotoisin, Vilppula sijaitsee 80km luoteeseen Tampereelta. Tällä hetkellä minulla on asunto sekä Tampereella että Helsingissä, sillä avopuolisoni Lauri aloitti juuri koulun Hesassa”, Saara kertoilee.

Mitä harrastat? ”Itse asiassa tässä on käynyt niin, että kaikki mun harrastukset on muuttuneet työksi. Viulua ja pianoa soitin jo pienenä ja olin teattereissa ja lauloin, ja mietin miten mahtavaa olisi, jos kaikki nää sais yhdistettyä … niin tadaaaa! Tässä nyt ollaan!” iloitsee Saara.

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Viulunsoitto on varmaan sellainen, sitä ei oo ihan kaikilla. Ja sitten dubbaus, eli äänenkäyttö ja monipuolisuus. Mä oon dubannut vaikka mitä, vuodesta 2004 lähtien. Nyt menee esim. Pikku Kakkosessa sellainen ohjelma kuin ”Franklin ja ystävät”, mä olen siinä sellainen pieni kilpikonnatyttö ja sellainen pieni nalletyttö, ne on ystäviä keskenään ja myös laulavat yhdessä. Olen siis esittänyt duon itseni kanssa, hih! Leffoissa olen dubannut myös, esim. viimeisimmässä Ice Age-leffassa olin se piraattikenguru.”

kuva Teatterikärpänen

Minkä erityistaidon haluaisit osata? ”No siihen viuluun liittyen vielä sellainen taito, että pystyisin laulamaan ja soittamaan samalla. Oon sitä tässä pikkuhiljaa ruvennut treenailemaan. Viime kesänä mulla oli tavallaan pieni debyytti sen homman kanssa, kun Housut pois-musikaalin enskaribileissä tehtiin sellainen potpuri, missä otettiin soittimia ja laulettiin. Se on hyvin vaikeaa pitää se viulu siinä vireessä ja yrittää vielä laulaa! Ja vitsi kun osais vielä tanssia! Osaanhan mä kyllä tanssia siis sillai, mutta että olisi siinä ihan tosi huippu! Tanssi on niin kaunista katsottavaa, oon nyt sitä Danceakin seurannut...” Saara hehkuttaa.

Löytyykö suvustasi muita tällä alalla olevia? ”Näyttelijöitä ei oo mun tietääkseni yhtään, mutta muusikoita löytyy kyllä aika paljon, esim. mun serkkuni oli tangoprinsessana ´90. Mun vanhemmat kyllä harrastaa näyttelemistä ja mun veljeni on viulisti, ja just tän Tuire-serkkuni veli on Lahti Sinfoniassa percussionistina, eli tämmöistä muusikkomeininkiä löytyy kyllä!”

Missä vaiheessa itse kiinnostuit soittamisesta ja näyttelemisestä? ”Viulun mä aloitin jo 6-vuotiaana ja laulanut ja tanssinut oon kyllä aina. Muistan kun järjestin meidän takkahuoneessa aina esityksiä ja pakotin kaikki katsomaan. Sitten Stravinskin Kevätuhrin tai Tulilinnun tahtiin tanssahtelin ja improsin. Ne oli sellaisia ilmaismatineoita, heh. Koulussa olin myös aika kova esiintymään, ala-asteella siihen ei tosin ollut juuri mahdollisuutta. Muistan, että mulle oli aikamoinen shokki kun mut laitettiin kuoroon, olin aiemmin laulanut vain melodiaa. Yläasteella meillä oli sellainen lauluryhmä nimeltään ”Blue Moon” ja sen kanssa keikkailtiin, ja sithän mä olin itseasiassa musikaalin pääroolissakin silloin yläasteella. Heh, siinä musikaalissa oli sellainen poika, joka tuunasi mun mopoani ja mä ihastuin siihen poikaan. Sit lopussa ne sai toisensa ja loppulaulu oli ”Nothing´s gonna change my love for you”. Se oli ihanaa sellaista teinimeininkiä kyllä! Sit lukiossa oli kanssa kuorohommia ja sellainen ilmaisutaitoryhmä, siellä me tehtiin toi Luulosairas. Balettiahan mä olen harrastanut myös kuutisen vuotta, 7-vuotiaana aloitin.”

”Äitini oli mukana siinä Teatteri Onnimannissa ja itse olin varmaan 10-vuotias kun menin ekaa kertaa lavalle. Meillä oli joku sellainen katuteatteriesitys, mentiin markkinoille isolla porukalla ja meitä oli varmaan koko perhe siinä mukana, esiinnyttiin omilla nimillämme ja me oltiin tietysti lapsia siinä. Eka varsinainen näytelmäni oli Tuhkimo, vähän tuntemattomampi versio siitä tutusta sadusta. Olin silloin 12-vuotias. Samaan aikaan Onnimannin kanssa olin myös sen saman ohjaajan nuorisoteatterimeiningeissä mukana pari vuotta.”

Mitä alan opintoja olet suorittanut ja milloin olet valmistunut? ”Lukion jälkeen mä jotenkin tajusin, että mitä mä haluan tehdä. Paimiossa on sellainen kansanopisto, ja mä olin siellä musiikkiteatterilinjalla 1999-2000. Sithän mä pääsin Lahden Mute:lle opiskelemaan, tosin ensin oli välivuosi siinä. Avoimessa yliopistossa silloin opiskelin jotain vähän...Sit olin täällä Tampereella Legioonateatterissa työharjoittelussa työmarkkinatuella, myin jäätelöä ja siivosin ja kaikkee sellaista, ja vahingossa satuin työkkärissä näkemään ilmoituksen tuosta Lahden koulusta ja aattelin, että toi on just se mitä mä haluun ja tuonne on ihan pakko päästä! Ja pääsin, jeee, ihan ekalla yrittämällä! Viulu oli ekan vuoden mulla pääaineena siellä kun ajattelin, että laululla en olisi päässyt sisään. Valmistuin 2006 ja siitä asti olen ollut hommissa. Nätylle olen hakenut kerran, mutta en päässyt edes näyttäytymään siellä. Teakissa olen ollut kerran ykkösvaiheessa. Maisteripuolellehan mä voisin nyt hakea, mutta musta on tosi kiva tehdä töitä just nyt! Silloin kun teatterissa on hiljaisempaa niin dubbaukset pitää mut kyllä hyvin leivänsyrjässä kiinni.”

”Lahden jälkeen mä hain vielä kameranäyttelemisen kurssille, mutta en päässyt. Vähän on haaveissa, että jos pääsisin Savonlinnan lähelle Suvirantaan kursseille ensi kesänä.”

Miksi olet näyttelijä tänä päivänä? ”Kyllä se tuolla lavalla usein tulee mieleen, että ”hitto kun on kivaa hommaa”. Eilen just tultiin laulamasta stemmoja siitä lavan vierestä ja todettiin, että me ollaan aika etuoikeutetussa asemassa tässä, et saadaan tehdä tätä ja meille maksetaan siitä vielä palkkaakin! Samoin kuin se dubbaushommakin, ei se tunnu edelleenkään työltä!”

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Jos tapahtuisi sellainen kauhuskenaario, että mä menettäisin vaikka ääneni, mikä olisi tietysti ihan kamala paikka, niin mä luulen että se olisi jotain kauneuteen liittyvää. Mä tykkään ihan hirveesti meikata, mä luulen että mä olisin varmaankin joku maskeeraaja tai kampaaja.”

Oletko ollut muissa töissä aiemmin? ”Olen ollut porrassiivoojana ja Turussa mä olen siivonnut koulun ohella mm. apteekkia ja pankkia. Täällä Tampereella olen ollut Tullintorilla kioskissa myymässä jäätelöä. Sit mun exän äiti oli päiväkodinjohtajana ja Lahdessa mä tein sellaisia pieniä lomituksia, olin vauvoja hoitamassa ja 4-5-vuotiaita ja eskari-ikäisiäkin. Kyllä siellä kummasti oppi!”

Onko sinulla omia esikuvia? ”Laulullisesti ja äänenkäytöllisesti mä ihailen Celine Dionia, se on ihan käsittämätön nainen! Musikaalipuolella on sitten sellainen kuin Idina Menzel, samoin Kristin Chenoweth. Nää oli Wicked-musikaalin alkuvaiheen castingissa, noi Broadwayn musikaalistarbat on kyllä melkoisia, ne tekee kaikki täydellisesti! Laulaa, tanssii, näyttelee. Huuoookaaausss! Suomesta ihailen Paatson Rinnaa, se on kyllä aikamoinen pakkaus myös! Tein hänen kanssaan ekan kerran töitä Turussa ”All shook up”-musikaalissa kolme vuotta sitten ja hän on kyllä tosi taitava. Kauheeta kun ei tuu nyt muita nimiä mieleen, kyllähän mä tietysti ihailen moniakin. Näyttelijöistä Judi Dench on aika tykki, ja täältä tietysti Kinnusen Heikki ja Roineen Eila esimerkiksi, näitä ”vanhan polven” kunnon näyttelijöitä.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Ehkä joku Brad Pitt tai Johnny Depp, niiden kans olis varmaan kiva päästä vähän pussailemaan. Sean Connerykin olis tosi makee, se on niin karismaattinen äijä”, Saara innostuu.

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”On sellainen ihana musikaali kuin ”Spelling Bee” ja siinä on sellainen triobiisi nimeltään ”The I love you Song”, ihan mielettömän kaunis. Perheen äiti on jossain Intiassa ja isä yrittää pitää kotia pystyssä ja tytär on tosi yksinäinen. Ehkä toi Rinna voisi olla äitinä, tai Julie Andrews, ja isänä voisi olla Kurt Elling. Siinä on kova jätkä!”

Missä eri teattereissa olet näytellyt ja omasta mielestäsi onnistuneimmat roolityösi? ”Isoin juttu silloin opiskeluaikoina oli Lahden Kaupunginteatterin Leyla ja Daniel, mä tein siinä sen Leylan roolin. Se on jollain tavalla tosi tosi tärkee juttu mulle. Lahdessa olin koulun ohella aika monta vuotta. Sitten mä tein Patukkaoopperan tuossa Työviksessä, sit tulin tänne Tampereen Teatteriin tekemään Cabaret´n ja Eläkepommin. Täällä olin kaksi vuotta ja sitten menin Teatteri 2000:een ja tein siellä Aladdinin. Kolmena kesänä olen ollut Heinolan kesäteatterissa, silloin kun asuin Lahdessa. Hämeenlinnan kesäteatterissa olin kahtena kesänä. Albatrossi ja Heiskanen oli siinä mielessä tärkeä juttu, koska mä tapasin Laurin siellä ja ollaan siitä asti hengattu yhdessä. Samppalinnassa olen ollut myös. Samppiksessa oli tää Housut pois ja se oli kiva rooli ja musta oli tosi makeeta, että ohjaaja-Heikki otti mut siihen tekemään isoa roolia eikä aina niitä pikkurooleja. Se oli eka sellainen aikuisen naisen rooli, että täältä pesee! Viime vuoden mä olin Ahaa Teatterissa, tein ”Ella ja kaverit juhlatuulella” ja se oli kans tärkeetä kun olin Ella ja oikein nimiroolissa!” Saara kertoilee iloisena.

Freelancer vai kiinnitys, ja miksi? ”Olen ollut freelancer koko ajan ja ehkä siksi kun mulla ei oo sitä Nätyä tai Teakia taustalla, niin multa ei muuta edes kysytä kun oletetaan vaan, että tuo osaa vain laulaa ja tanssia... Ottaisin ihan mielelläni kiinnityksen, se olisi aika hyvä koulu olla vaikkapa vuosi ja tehdä sitä tahtia mitä nää tekee täällä laitosteatterissa. Tuolla Ellassa oli vähän sitä meininkiä, siellä tehtiin todella tiiviiseen tahtiin hommia. Olihan se rankkaa mutta oli se myös makeeta! Kiinnitys olisi myös taloudellisesti stressitöntä. Nyt mulla on siinä mielessä hyvä tilanne, että mä olen ensi syksynä tuossa Les Misérablesissa mukana, teen Eponinea ja olen myös Fantinen understudy.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Jos olisin tiennyt tuosta Veriveljet-musikaalin Lindan roolista aikaisemmin, niin se olisi varmaan se, toi on niin ihana rooli ja siitä tulee varmaan yks tärkeimmistä töistäni, mä tykkään ihan hirveesti tehdä sitä! On hauskaa päästä kasvamaan lapsesta aikuiseksi. Jos saan sanoa ihan mitä tahansa, niin mä haluaisin olla Wicked-musikaalin Elphaba, mutta mä en oo riittävän pitkä siihen. Ja sitten toi Spring Awakening-musikaali olisi kiva tehdä, mä hain siihen silloin kun se tuli Helsinkiin ja olin siinä viimeisessä vaiheessa, mutta ei mua valittu kuitenkaan.”

”Vuodesta 2001 mä oon saanut työni auditioneiden kautta ja koko ajan oon hakenut kaikkiin mahdollisiin produktioihin mukaan, ja se on jotenkin tosi raskasta jos saa koko ajan pakit. Tän Veriveljet-roolin mä sain sitten niin, että kapellimestari oli suositellut mua teatterinjohtajalle ja mä kävin sit näyttäytymässä ja vähän laulamassa, se oli mahtavaa. Nyt on ihanaa kun tietää, että mulla on kahdeksi vuodeksi töitä täällä luvassa!”

Mikä on parasta työssäsi? ”Kyllä se varmaan loppujenlopuksi on se, kun saa olla tuolla lavalla ja sitten kun yleisö vihdoin ja viimein tulee ja huomaa, että tää uppoo noihin! Se on se vuorovaikutus ja miten se siitä sitten lähtee toimimaan. Ja kummallisesti tälle alalle hakeutuu ihmisiä, joiden kanssa on tosi kiva tehdä töitä.”

Entä miinuspuolia? ”No kaksiosainen päivä on välillä aika rankkaa ja sitten just se, että ennen enskaria on aika väsynyt. Sitä ei tee mitään muuta kuin käy töissä ja syö jotain ja menee nukkumaan ja taas töihin. Ja se, että vaikka se mies olisi siinä vierellä, niin ei minusta sille kyllä mitään iloa olisi! Hahhah! Työstä ei viikolla pääse tavallaan irti ollenkaan. Sitten kun näytökset lähtee pyörimään, niin se on tietysti eri asia.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Luonto varsinkin. Vanhemmat asuu edelleen siellä omakotitalossa järven rannalla, mä tarviin jotenkin aina sellaisen että on pakko päästä johonkin lataamaan akut. Tällä hetkellä mä haluun esim. sienimetsään ihan hulluna! Musiikki inspiroi mua myös, sillai jos kuulee todella hyviä laulajia.”

Millaisessa roolissa koet olevasi omimmillasi? ”Ehkä se olisi niin, että olis tavallaan oma itsensä jollain tavalla aina siinä roolissa, pyrkimys olisi ettei ”näyttelisi.”

Kärsitkö esiintymisjännityksestä ja jos kyllä, niin miten se sinulla ilmenee? ”Kyllä kärsin, mutta en mitenkään sillai että se työtä häiritsisi. Audition-tilanteissa mä olen vähän huono, niissä mä jostain syystä jännitän aina ihan hulluna. Se on huono juttu kun se menee jotenkin ääneen se jännitys. Sen myös tuntee milloin koelaulu on mennyt tosi hyvin, esim. Patukkaoopperassa ja Les Misérablesissa mä tunsin sen, että nyt meni hyvin ja nyt nää ostaa tän. Jotenkin sen oppii, ettei jännittäisi niin paljoa. Kyllä se tavallaan aina vähän jänskättää kun menee lavalle. Jos jännittää paljon, niin sitten tietysti pitää hypätä vessassa koko ajan milloin mistäkin syystä ja sit olo on levoton, ei pysty istumaan eikä olemaan muutenkaan paikallaan. Aina kun tulee ensimmäinen yleisö niin se on jännää ja sit tietty jos on jotain laulukeikkoja, sellaisia joita tekee harvemmin. Pieni jännitys on aina ihan kivaa ja se tuo sellaista potkua tavallaan siihen hommaan!”

Onko sinulla mitään omia rituaaleja, joita teet ennen esitystä? ”No oikeestaan ne on valmistautumiseen liittyviä, eli tulee tiettyyn aikaan paikalle ja sitten mä meikkaan ja laitan tukan itse. Mä oon ollut muutaman kerran meikattavana ja oon ollut tosi levoton, että haluun tehdä itse! Se on sellainen homma missä mä rauhotun ja keskityn, olen vain itseni kanssa ja olen epäsosiaalinen.”

Kerro joku hauska kommellus, mitä on sattunut esityksessä! ”No kesäteatterihommissahan se on aina se sää. Eiku hahahhahhahhaah!! Tää on paras! Housut pois-hommassa kun niillä miehillä on se niiden herkkä duetto siinä aika puolivälin paikkeilla, eli se Dave ja Harold laulaa sitä duettoa naisille, niin katsomosta oli lähtenyt joku äijä kuselle sinne yhden parakin taakse ja se oli jotenkin mennyt sinne takakautta kun katsomo oli tietyssä asennossa. Ja sit kun Jani alkaa laulaa ”Siinä oot, mun ruusunen” niin se tyyppi tulee jostain sieltä puskasta ja laulussa laulettiin juoksemisesta niin se mies lähti juoksemaan. Oli vielä sanonut, ettei hän varmaan näkynyt kun kävi niin nopeasti. Se oli kyllä uskomatonta!”

Tätä sitten nauretaan tovi niin ettei meinata päästä eteen päin ollenkaan!

Kerro joku hyvä muisto! ”No viime kesänä vastanäyttelijäni Panu sanoi jotenkin niin kauniisti kun oltiin kävelemässä jostain illanvietosta, että ”Näin pieni hiominen ja se olis kameravalmista tavaraa!” Hän on niin hyvä näyttelijä, sellainen läsnäoleva. Se oli lämmin muisto. Kaikista jutuista jää sellainen jännä muisto, esim. All shook up ´issa Sami Hintsanen lauloi yhtä biisiä ja mä vieläkin muistan sen tunteen kun samassa kohtaa koko 900-päinen yleisö nauraa.”

Kiinnostaisiko sinua ohjata tai käsikirjoittaa itse tulevaisuudessa jotakin? ”Dubbausohjaaminen mua vähän kiinnostaisi, koska mulla on sen verran jo rutiinia siihen hommaan. Luultavasti osaisin kyllä sen. Se olisi kyllä mielenkiintoista, mutta ehkä sitten kun vähän tulee ensin ikää lisää..”

Onko sinulla mottoa? ”Ei varsinaisesti sillai mottoa, mutta yrittäis vaan elää elämäänsä jotenkin sillai, että olisi ystävällinen ihmisille ja avoin eikä puhuisi pahaa kenestäkään.”

Mistä haaveilet? ”Tietty siitä, että saisi vakiutettua jalansijan, että rooleja tulisi sillai että mulle soitetaan ja että mulla olisi joku päivä varaa valita, että minkä mä niistä töistä otan. Nyt jos mä saan duunin niin mä otan sen kynsin ja hampain vastaan, ja dubbaushommissa on käynyt niin, että olen joutunut pari kertaa sanomaan EI sen takia, että on niin kiire aikataulu. Ja sit kun on kipeenä, niin se on ihan hirveen kova paikka jos joutuu sanomaan ettei pysty tekemään jotain hommaa! Kerran on käynyt niin. Se oli vielä toi Ella ja se jouduttiin perumaan ja ne lapset oli vielä tulossa yökouluun ja mulla itku pääsi kun mua harmitti niin paljon se kun olin kovassa kuumeessa.”

Missä näet itsesi kymmenen vuoden päästä? ”Toivottavasti tekemässä tätä työtä jossain ehkä ja toivonmukaan freelancer-uran jättäneenä. Terveenä ja ääni tallella, ehkä muutaman levyn olisin voinut väsäillä. Joku kiva bändi voisi olla ympärillä ja voisi käydä keikoilla silloin kun huvittaa...”

Mitä muuta haluaisit kertoa itsestäsi? ”Mulla on polvi mennyt melkein sijoiltaan kerran ja se on tähystetty!”

Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Tutustuisin siihen uuteen värkkiin ja miten se toimii! Hehhhehhheeee!”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Punaviiniä ja kynttilöitä ja ehkä jotain syötävääkin. Herkullista lammasta ja jotain salaattimeininkiäkin, fetaa tai vuohenjuustoa.”

Jos saisit mennä aikakoneella johonkin hetkeen menneisyydessä, minne menisit? ”Joku Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksen lukuhetki tai joku semmoinen. Eikun se hetki kun Marilynistä otettiin se tuulikuva!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus

Mistä sanasta pidät vähiten? - Rievä

Mikä sytyttää sinut? - Hellyys

Mikä sammuttaa intohimosi? - Kiire, ei oo hetkessä

Suosikkikirosanasi? - Jumalauta!

Mitä ääntä rakastat? - Lehtien havinaa puissa kesällä

Mitä ääntä inhoat? - Kynnet liitutaululla tai veitsi lautasella

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentäjä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Kaupan kassa tai 8-16 toimistolla

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa!

Veriveljet - uusinta / Jussi Selo kertojana

Veriveljet-musikaali tuli nähtyä viime syyskuussa aika tuoreeltaan ja kertojan roolissa oli silloin Sami Hintsanen. Halusin nähdä musikaalin uudelleen niin, että ensi-illasta on kulunut tovi aikaa ja kertojana olisi Jussi Selo. Tämä mahdollisuus tulikin sitten vastaan tammikuun puolivälissä lauantaina...

Tässä vertailun vuoksi edellinen kirjoitukseni musikaalista.

Uusintareissulla istuin huomattavasti aiempaa alempana (neljännellä rivillä) ja tässä pääsinkin mielipuuhaani, eli pienten eleiden, ilmeiden ja katseiden seurantaan. Niitä riitti, kyyneleet äidin silmissä jäi kuitenkin päällimmäisenä mieleeni...

Oli jotenkin kiintoisampaa seurata musikaalia toistamiseen, kun tiesi tapahtumat etukäteen ja muistikin suhteellisen hyvin. Kokemus oli oudolla tavalla nautinnollisempi !? Pystyi keskittymään vain katsomis-ja kuulemiselämykseen kokonaisvaltaisemmin.

Ensimmäisen kerran juoniaukoistakin osa sai täytettä, kyllähän siinä nyt ihan selkeästi kerrottiin aikuistumisen tuomista haasteista ja miksi toinen veljeksistä muuttui. Kaikkeen en edelleenkään saanut vastausta...

Musiikki jäi paremmin mieleen, monikin kappale soi päässäni silloin tällöin vieläkin. Veljekset olivat mahtavia ennenkin, nyt olivat saaneet vielä rentoutta ja varmuutta lisää esityskertojen myötä. Nautittavaa katsottavaa! Rouva Lyons ( Elina Rintala) oli muuttunut pelottavaksi ja hyytävämmäksi! Keskityin seuraamaan rouva Johstonea enemmän (Rinna Paatso) ja hokasin, että hän se onkin oikeasti pääosassa koko hommassa! Rinna tekee tunteella ja taidolla roolinsa, häntä pitäisi nähdä paaaaaaljon enemmän teatterilavoilla ja vaikka missä!

Jussi Selo / kuva Harri Hinkka, TT

 Entä miten Jussi onnistui Kertojan roolissa? Koska kyseessä ei ole "oikea" näyttelijä, annan hänelle anteeksi sen, että runomittaan lausutut repliikit vaikuttivat hivenen ulkoaluetuilta ja aluksi vähän jopa jännitti hänen puolestaan, että kuinkakohan tuossa käy. Jännitys ja pelko oli kuitenkin turhaa loppupeleissä, sillä Jussi selviytyi roolistaan sangen hyvin ja varsinkin lauluosuuksista. Muistan lukeneeni jostain, että joku luonnehti häntä "Shakespeareksi rock-vetimissä" ja vähän samansuuntainen mielikuva hänen olemuksestaan minullekin nousi. Taisi olla lopulta niin, että rouva Lyons oli ainut joka jossain vaiheessa näki Kertojan ja jännä ajatus nousi mieleen siinä vaiheessa. Miksi juuri hän näki ja sai katsekontaktin Kertojaan?

 Ekalla katsomiskerralla napsahti "vain" neljä tähteä, mutta kyllä tämä nousi uusiin sfääreihin tokalla kerralla ja  sai sen viidennenkin tähden!

Cohenia, Mysteeriota ja Les Misiä

Tehdäänpä pieni blogikirjoitus myös parista viime viikolla Hämeenlinnan teatterin päänäyttämöllä nähdystä mieleenpainuvasta jutusta ja ensi syksyn suurproduktiosta Tampereella.

Muutama vuosi sitten Sokos Hotel Vaakunassa Hämeenlinnassa pyöri hyvin suosittu Tänä iltana kaikki hyvin-musiikkinäytelmä, jossa ei ollut puhuttuja repliikkejä lainkaan. AP Sarjanto oli esitystä varten suomentanut Leonard Cohenin kappaleita ja niitä sitten bändin säestyksellä esitti valikoitu porukka loistavia laulajia ja tulkitsijoita Hämeenlinnan teatteristakin. Kävin sen silloin kertaalleen katsomassa ja vaikken koskaan mikään Cohen-fani ole ollutkaan, sanoitukset ja tulkinnat tekivät vaikutuksen. Muutama kuukausi sitten sama porukka esitti Porvoossa konserttiversion esityksestä Cohen-aiheisen taidenäyttelyn avajaisten yhteydessä ja onneksi esiintyjille jäi vielä sellainen palo, että päättivät järjestää yksittäisen konsertin kappaleista Hämeenlinnan teatterin päänäyttämölle.
Loppuunmyyty sali todisti sitten viime viikolla jotain todella ainutkertaista ja itselleni jäi ainakin sellainen "once in a lifetime"-kokemus ja elämys vailla vertaa tästä. Haikeuttakin oli ilmassa, sillä porukasta kaksi oli teatterin palveluksessa toiseksiviimeistä päivää ja yksi oli jäämässä äitiyslomalle. Estradilla siis nähtiin Maija Sydänmaanlakka, Lasse Sandberg, Liisa Peltonen, Aleksi Aromaa ja AP Sarjanto sekä bändissä Antti Paranko, Olli Vänskä, Kalle Penttilä, Jussi Koskinen ja Lauri Malin. Kappaleita kuultiin kaikenkaikkiaan 17 ja encoret vielä päälle. En edelleenkään ole Cohen-fani, mutta jestas miten upeita versioita kappaleista kuultiin! Olin todella vaikuttunut ja yleisö kyllä aiheestakin aplodeerasi kaikille seisaaltaan konsertin päätteeksi. Jokainen kappale oli omanlaisensa ja sai yleisön hurmioon, itseäni kosketti eniten Aleksi Aromaan esittämä "Hallelujaa". Konserttia seuranneena päivänä oli viimeinen esitys iki-ihanasta "Seitsemännen portaan enkeli"-musiikkinäytelmästä ja sama työryhmä siis siinäkin. Siihen loppui sitten Aleksin ja Maijan pesti Hämeenlinnan teatterin palveluksessa ja Liisa Peltosen äitiysloma alkoi. Kiinnostuneille tiedoksi, että sekä Lasse Sandbergin että Liisa Peltosen haastattelut ovat tulossa tännekin kaiken kansan luettavaksi ! :)

Viime perjantaina sitten vieraili Erkki Saarela Mysteerio Buffonsa kera täällä. Saarela on kiertänyt jo 30 vuotta tämän monologiesityksensä kanssa, jonka Dario Fo on käsikirjoittanut Raamattu-aiheisten keskiajan kiertävien näytelmien pohjalta. Mysteerio Buffo koostuu neljästä pienoisnäytelmästä Kaanaan häät, Ilveilijän synty, Lasaruksen kuolleista herääminen sekä Bonifacius VIII tapaa Jeesuksen. Olin vuosia sitten nähnyt televisiosta KOM-teatterin lavalta napatun taltioinnin ja silloin minuun teki syvän vaikutuksen Saarelan kikkailu eri roolien välillä. Liput olikin heti varattava kun kuulin, että esitys vierailee näilläkin kulmilla. Sain kyllä sen mitä lähdin hakemaankin, eli vertaansa vailla olevan esityksen. Saarela on kyllä todella virtuoosimainen ja vaikka mies on esittänyt 30 vuotta tätä, ei ollut kyllä havaittavissa minkäänlaista leipääntymistä hommaan. Itse Dario Fo on antanut hänelle suitsutusta ja ihan syystäkin, äkkiseltään on hyvin vaikeaa kuvitella ketään muuta esittämässä tätä Suomessa. Onkohan kukaan muu tätä Suomessa edes esittänyt, olisi kiintoisaa tietää? Ja kenestä kenties olisi manttelinperijäksi? Muutamia nimiä nousee kyllä mieleeni... Taitavasti Saarela rytmittää esitystä ja puheitaan - eleet, ilmeet, kehonkieli. Kaikki on hallussa. Näistä neljästä pienoisnäytelmästä oma suosikkini oli Lasaruksen herääminen, sillä siinä Saarela esitti väkijoukkoa, joka oli saapunut katsomaan tätä ihmettä hautausmaalle. Monenlaista tyyppiä paikalla oli...Myös paavi Bonifacius VIII oli herkullinen ja paavin jatkuvasti laulama veisu jäi kyllä soimaan päähän. Täydet pisteet muuten Mysteerio Buffolle! Suosittelen varaamaan liput, jos vierailu sattuu omalle paikkakunnalle.

Viime viikolla oli Tampereen Teatterissa pressitilaisuus syksyn 2013 musikaalin tiimoilta. Valitettavasti en päässyt paikalle. Luvassa on siis Les Misérables, tuo ehkäpä kaikkien aikojen musikaali. Nyt itselläni on sellainen "kutina" päällä, että miten oikein maltan odottaa ensi syksyyn! Vuosikausia sitten näin musikaalin Helsingin Kaupunginteatterissa ja rakastuin niin tarinaan kuin musiikkiinkin. Silloin pääroolissa Jean Valjeanina vuorottelivat Jari Leppänen, Veeti Kallio ja Pentti Hietanen. Näin musikaalin pariin kertaan ja niin Leppäsen kuin Hietasenkin versiot, pidin kyllä molemmista. Les Misérables on myös ainut musikaali, joka on tehnyt niin kovan vaikutuksen että olen hankkinut levyn kotonakuunneltavaksi! Musikaalin työryhmää tutkiessani sydäntäni lämmittää etenkin se, että mukana on kolme minun haastattelemaani taituria ja se on osasyy myös siihen, miksi odotan tulevaa niin paljon. Pääroolissa vuorottelee Petja Lähde, Eponinena Saara Lehtonen ja ensemblessa vielä mukana Heikki Mäkäräinen. Saaran ja Petjan haastattelut ovat vielä julkistamatta, mutta tulossa ovat nekin. Kiintoisaa on muuten myös se, että Tomi Metsäketo oli Marius jo Helsingin versiossa ja taisi siitä aikoinaan nousta pinnalle? Javertin roolissa oli silloin myös Sören Lillkung, mutta näkemissäni esityksissä roolissa taisi olla joku toinen mies.

Les Mis-työryhmää, Saara alarivissä keskellä, Petja takana toinen oikealta / kuva Harri Hinkka,TT