Billy Elliot / Tampereen Työväen Teatteri

Billy Elliot / Tampereen Työväen Teatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 18.10. 2018, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja laulujen sanat Lee Hall
Sävellys Elton John
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Samuel Harjanne
Kapellimestari Joonas Mikkilä/Tony Sikström
Koreografi Jari Saarelainen
Lavastus Jyrki Seppä
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Kampausten ja maskien suunnittelu  Pia Kähkönen
Valosuunnittelu Juha Haapasalo
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp
Lauluvalmennus Laura Virtala/Joonas Mikkilä/Tony Sikström

Rooleissa : Osku Perkiö/Jiri Rajala/Simo Riihelä, Nuutti Kerppilä/Ilmari Kujansuu/Juho Mönkkönen, Jyrki Mänttäri, Eriikka Väliahde, Kristiina Hakovirta, Jussi-Pekka Parviainen, Jari Leppänen, Petra Karjalainen, Mesihelmi Mänttäri/Leila Ristimäki, Juha Antikainen, Antti Kerosuo, Konsta Reuter, Juha-Matti Koskela, Tommi Rantamäki, Anssi Valikainen, Mika Honkanen, Mikko Jokinen, Arne Nylander, Jouko Enkelnotko, Lauri Ketonen, Jukka Kontusalmi, Riku Lehtopolku, Julius Martikainen, Teemu Sytelä, Laura Virtala, Annamaria Karhulahti, Soile Ojala, Sampo Eerola/Eemeli Korpisaari, Iina Kairus/Ella Korpinen, Nella Koskinen/Isabella Pernice, Marikki Huhta/Kreeta Vierimaa, Meri Junttila/Meri-Ellen Vierimaa, Aliisa Ahola/Sanni Aaltonen, Lila Peltosara/Venla Vaaranmaa, Wilda Pannula/Teresa Savolainen, Jenna Ala-Sorvari/Sanni Tuomi, Myy Puurtinen/Matilda Onikki ja Helmi Linnankylä/Kerttu Ojutkangas

 Ihan ensimmäiseksi näin vuosia sitten elokuvan Billy Elliot ja tunnemyrsky oli melkoinen. Kuulin, että leffan pohjalta on tehty musikaaliversiokin, ja sitä oli sitten pakko lähteä Lontooseen katsomaan. Siellä raavaat miehet kyynelehtivät paidat itkusta märkinä katsomossa ja minäkin muistan katselleeni suurimman osan esityksestä silmät sumeina. Kauheasti ei muita muistikuvia jäänyt, paitsi Billy Elliot-muovikassiin pakattu käsiohjelma. Uhosin jälkeenpäin, että upea musikaali, mutta Suomessa tätä ei tulla koskaan näkemään. Homma kaatuisi siihen, että täällä ei Maggie Thatcherin politiikka kiinnostaisi, ei hetkauttaisi kaivosmiesten lakkoilu eikä löytyisi niin montaa lahjakasta tanssivaa ja laulavaa poikaa vaativaan päärooliin. Piste. Seuraavana vuonna pääsin jo perumaan puheitani, kun Billy Elliot sai Suomen ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterissa, Linnanmäen Peacockissa. Olin ensi-illassa paikalla ja tykästyin kyllä näkemääni, mutta hirveästi ei jäänyt muistikuvia siitäkään. Jotain jäi puuttumaan - joku mystinen ainesosa, jota on vaikea sanoin määritellä.

Michael (Juho Mönkkönen) ja Billy (Jiri Rajala) 

 Kuluvan vuoden keväällä Tampereen Työväen Teatteri esitteli ystävänpäivän kunniaksi ohjelmallisessa illassa kaikelle kansalle ohjelmistoaan ja illassa esittäytyivät muiden muassa Billy Elliotin nuoret tähdet - kolme Billya ja kolme Michaelia kukin vuorollaan. Minulla meni tavattoman paljon roskia silmiin poikain lavavisiitin aikana ja pohdin jo valmiiksi, että kuinkakohan mahtaa käydä syksyllä varsinaisessa esityksessä! Nyt voin sanoa, että hyvin kävi. Itku ja nenäliinojen tarve ei ollutkaan yllättäen se vahvin tunne, vaan suunnattoman suuri ylpeys koko työryhmän puolesta. Juuri NÄIN tämä homma menee. Näytetään epäilijöille, että täältä pesee ja kaikista ennakkoasenteista huolimatta laitetaan homma toimimaan niin, ettei voi muuta kuin myöntää olleensa totaalisen väärässä. Unelmien tiellä saattaa olla epäilijöitä enemmänkin, mutta jos yksikin uskoo vahvasti ja näkee pelkkiä mahdollisuuksia, silloin tie tähtiin on auki. Sama koskee meikäläisen suhtautumista tämän musikaalin toimimiseen Suomessa, sama koskee tanssista virtaa ammentavaa Billyä pienen työläiskaupungin ja sen asukkien keskellä.

 Lauantain päivänäytöksen Billynä oli vuorossa Jiri Rajala ja Michaelina Nuutti Kerppilä. Minun ja seuraneitoni paikat tuntuivat aluksi olevan kovin kaukana (tekniikkaosaston edessä), mutta heti ensimmäisen kohtauksen jälkeen se taas tapahtui : kaikki ympäröivät ihmismassat ja hahmot katosivat, tunsin istuvani ylhäisessä yksinäisyydessäni katsomon keskellä parhaalla paikalla ja näyttämöllä kaikki tapahtui vain minulle. Oma, yksityinen kokemus eikä kenenkään muun. Jokaisella omansa.

 Jos joku nyt ei tarinaa tiedä, kertaan sen lyhyesti. Nuori Billy (Jiri Rajala) elelee pienessä kaivoskaupungissa isänsä (Jyrki Mänttäri), isoveljensä Tonyn (Jussi-Pekka Parviainen) ja hiukan höpsähtäneen mumminsa (Kristiina Hakovirta) kanssa. Billyn äiti (Eriikka Väliahde) on menehtynyt muutamaa vuotta aiemmin, mutta on arjessa vahvasti läsnä, myös muistoina ja kaipauksena. Billy käy ystävänsä Michaelin (Nuutti Kerppilä) kanssa viikottain nyrkkeilytunnilla, sehän on äijämäistä toimintaa ja siinä jos missä saa ylimääräisiä paineitaan purettua. Kerran sitten Billy jää paikalle kokoamaan kamppeitaan sattumalta hiukan liian pitkäksi aikaa ja samaan saliin kirmaa lauma innosta kiljuvia tyttöjä balettihameissaan kera lakonisia kommentteja heittelevän opettajansa rouva Wilkinsonin (Petra Karjalainen). Ope pistää Billynkin tanssimaan, halusi tämä tai ei, ja loppu onkin historiaa. Rouva Wilkinson havaitsee Billyssä hiomattoman timantin ja selvän lahjakkuuden, tällä pojalla olisi mahdollisuuksia vaikka mihin! Mahdollisuus päästä pois tästä paikalleen jämähtäneestä pikkukaupungista, jossa ei ole muuta kuin katkeruutta, särkyneitä unelmia - ja lakkoilevia kaivosmiehiä.

 Tässä oli niiiin paljon kohtauksia ja hetkiä, jotka saivat aikaan kylmiä väreitä, tunnelman sähköistymistä, käsien puristumista nyrkkiin, pulssin kohoamista, hengityksen pidättelyä, "hyvä, juuri näin!"-ajattelua mielessäni, nyökyttelyä, myhäilyä ja kuten jo todettu, valtavaa ylpeyttä koko työryhmän puolesta. Jostain kaukaa maan alta esiin tallustavat kaivosmiehet ja ruoto suorana rintamassa komeasti laulaminen. Jotenkin aina sykähdyttää nämä tavalliset duunarit haalareissaan, tässä me helvetti seistään eikä anneta periksi! Rouva Wilkinsonin kireän äänensävyn pehmeneminen huomattuaan Billyn kuin varkain täydellisyyttä hipovan tanssiasennon, Billy piruetteineen ja lumoavan kaunis kohtaaminen vanhemman Billyn kanssa, Michaelin ja Billyn mekkokokeilut, yhteiset steppailut ja lämmin ystävyys, joulujuhlien riehakas tunnelma ja väliajan jälkeen kontaktin ottaminen yleisöön (koitin katsomosta heilutella parille kaivosmiehelle, mutta eivätpä niin ylös asti katselleet). Balettikoulun pääsykokeet ja hillittömän odottava tunnelma toisen isän kanssa, tässä Jouko Enkelnotko oikein elementissään! Mummin tilitys juopottelevasta miehestään ja ah, tanssahtelevien miesten huikea kolmikko. Sähköä (Electricity), sivukujan tunnelmaa, uhoa, aitaa ja sähkökitaraa ja hetken ajattelin, että kohta lähtee Michael Jacksonin Beat It ja kaikki poliisit ja kaivosmiehet vetävät kimpassa kunnon muuvit pitkin pihaa. Balettityttöjen innokkuus ja rouva Wilkinsonin hiukan laimeampi into opetushommiaan kohtaan. Billyn äidin kirje ja vastaus. Keskisormen vilautus juuri oikeassa kohdassa. Ei-enää-niin-ruoto-suorassa takaisin maan alle katoavat kaivosmiehet... Ääni kaikuu komiasti ja pitkään, kunnes vaimenee kokonaan. Yllättävä käänne kiitosten aikana, show tuntui jatkuvan ja jatkuvan enkä olisi halunnut sen päättyvän ollenkaan.

Velipoika silmäkulma auki 

Mrs Wilkinson, tytöt ja Billy 

 Sehän on selvä, että Jiri Rajala ja Nuutti Kerppilä olivat varsin hurmaavia lahjakkuuksia rooleissaan, ja nyt haluaisin nähdä kaikki Billyt ja Michaelit lavalla yhdessä ja erikseen! Mitä persoonallisuuksia, ja käsiohjelmasta oli mukava lukea poikien kuulumisista enemmänkin. Ja kaivosmiehet! Ihanan sekalainen sakki nuorta ja vanhempaa lauluvoimaa ja pitelemätöntä karismaa (taisin jo mainita, että olen aika heikkona duunarimiehiin...). Muutenkin tähän on kyllä saatu haalittua melkoinen unelmaporukka, yhteisöllisyyteen ja kimpassa tekemiseen oli helppo uskoa ja toivoa, että tarina päättyisi kaikkien kannalta suotuisissa merkeissä. No, Petra Karjalainen on aina huikea roolissa kuin roolissa, ja olihan se herra Braithwaite (Lauri Ketonen) myös aika irtonainen tapaus...

 Erityisesti sydämeeni otti tällä kertaa combo Billyn isä (Jyrki Mänttäri) ja isoveli Tony (Jussi-Pekka Parviainen). Kaikki se katkeruus, uhoaminen, nyrkeillä puhuminen, huoli ja murhe tulevasta, käsittelemätön suru, ääneenlausumattomat sanat ... ja kovan kuoren alla kuitenkin sykkii lämmin sydän. Etenkin riipaisi veljen käytös Billyn suunnitelmien suhteen. Mitä ovat mahtaneet olla hänen unelmansa nuorempana? Ehkä jotain, mitä ei ole pystynyt ääneen sanomaan ja tänne on jääty kaiken paskan keskelle. Molemmat roolityöt taiten tehtyjä ja varsin uskottavia. Ja kumpaakin hahmoa teki mieli mennä varovasti halaamaan ja sanomaan, että kaikki kyllä järjestyy, ota iisisti.

Billy ja isä 

 Jotenkin tämä nostatti korkealle arjen yläpuolelle, ja kaikki tuo marraskuinen synkkyys ja ankeus on helppo unohtaa tätä spektaakkelia lämmöllä muistellessaan. Siinä mielessä muuten ainutlaatuinen musikaalisyksy meneillään nyt : sekä Helsingissä että Tampereella on tunnelma katossa niin Kinky Bootsissa kuin Billy Elliotissa, glitteriä ja ihan käsittämätöntä talenttia lavan täydeltä. Se mystinen ainesosa mukana kummassakin. Ja molemmissa proggiksissa Samuel Harjanne ohjaajana. Sattumaako vai jotain suurempaa? Tässä jo kutkuttelee, että mikähän mahtaa olla seuraava musikaali, johon hän tarttuu.

 Esityksestä poistuessamme emme suinkaan pyyhkineet kyyneliä silmäkulmistamme, vaan kokeilimme poistua vienosti sipsuttaen portaista. Ei oikein onnistunut, mutta hymy oli korvissa ja fiilis mahtava. Muutama nuori lettipäinen neito jo harjoitteli piruetteja siinä. Toivon, että kotiin päästyään ainakin muutama poika salaa kokeilisi huoneessaan samaa, jos teatterissa ei muiden nähden kehdannut. Hei täähän voisi olla kivaa! Hei täähän tuntuu just mun jutulta! Joten go for it, vaikka muut sanoisi mitä.

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos TTT!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Billy (Simo Riihelä) 

Viulunsoittaja katolla / Tampereen Työväen Teatteri

Viulunsoittaja katolla / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 1.9. 2017, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Joseph Stein
Musiikki Jerry Bock
Laulujen sanat Sheldon Harnick
Suomennos Esko Elstelä
Ohjaus Miika Muranen
Koreografia Petri Kauppinen
Musiikillinen asiantuntija Eeva Kontu
Musiikin sovitus Joonas Mikkilä, Eeva Kontu
Kapellimestari Joonas Mikkilä
Lavastus Teemu Loikas
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Eija Mikkola
Valosuunnittelu Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp

Lavalla : Anna Pukkila, Ola Tuominen, Petra Karjalainen, Petra Ahola, Maria Lund, Miila Virtanen, Idalilja Raipia/Helmi Hollström, Ansa Ahola/Karolina Tapala, Juha-Matti Koskela, Annina Rubinstein, Minna Hokkanen, Jari Leppänen, Kake Aunesneva, Pentti Helin, Jaakko Nieminen, Jyrki Mänttäri, Soile Ojala, Antti Nieminen, Merja Koivula, Henna Wallin, Helena Puukka, Maija Pihlajaoja, Olga Lepistö, Anssi Valikainen, Konsta Reuter, Jukka Kontusalmi, Jeffrey Kam, Juha Junttu, Antti Lang, Jari Ahola, Esa Heikkinen, Janne Saarelainen, Lasse Hiltunen, Olli Salo, Timo Ahola, Tino Ahola, Kari Lahtinen ja Tuomas Oittinen

Golde ja Tevje 

 Minun teatterihistoriaani kuuluu kaksi aiempaa Viulunsoittaja katolla-kokemusta (Jyväskylän Kaupunginteatterissa vuonna 2007 ja Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa vuonna 2009). Jyväskylään muistan matkanneeni vain ja ainostaan Leponiemen Jonin vuoksi, muuten olisi tuokin versio jäänyt kokematta. Hämeenlinnan Viulunsoittajan kävin katsomassa jopa kolme kertaa. Esitys oli erittäin lämminhenkinen ja värimaailmaltaan kaunis, ja oli mahtavaa nähdä Tevjen roolissa legenda Matti Nurminen (ja olihan tässäkin Leponiemen Joni mukana!). Teatterirakennuksen katolla istuskeli valtava pahvi-Tevje! Lämpöisiä muistoja tuohon esitykseen liittyy siksikin, että seuraavana vuonna vanha teatterirakennus purettiin ja toiminta siirtyi sillan toiselle puolelle nykyiselle paikalleen. Minun teatterikärpäsyyteni heräsi juuri tuossa vanhassa rakennuksessa, joten vähän haikein mielin sille hyvästit jätin. Vaikka minun Viulunsoittaja-historiaani liittyy pelkkiä hyviä muistoja, tuli silti vähän "hohhoi"-fiilis heti alkuun, kun kuulin että Työviksessä sitä puuhataan vaihteeksi. Hohhoi-ajatus vaihtui kuitenkin mielenkiinnoksi parin seikan vuoksi : ohjaajana Miika Muranen ja Tevjen roolissa Ola Tuominen. Luotin etenkin siihen, että Muranen toisi enemmän liikettä lavalle ja Ola taas ... no, Olaan on vahva luotto aina.

Tyttäriä 

 Ja miten kävikään? Minähän rakastin ihan jokaista hetkeä! Odotukseni täyttyivät ja mentiin jopa yli että heilahti. Tämän jälkeen en halua nähdä enää minkäänlaista Viulunsoittajaa (jos ei nyt sitten rooleihin laiteta ihan ehdottomia lemppareitani). Niinhän se on, että kolmas kerta toden sanoo ja muutama kohtauskin aukeni ihan uudella tavalla. En osaa/halua/jaksa/viitsi tästä sen enempiä kirjoittaa, mutta haluan listata muutamia seikkoja, jotka tekivät minuun erityisen suuren vaikutuksen ja jäivät mieleeni.

* lavastus, koko värimaailma tummanpuhuvine taustoineen, syksynkeltaiset puut (miten nerokas toteutus puun lehdillä) ja loppupuolen lehdettömyys --> aika kulkee ja ympäristö muuttuu
* Viulunsoittaja (Anna Pukkila) katolla ja joka paikassa, ja kommunikoimassa sanattomasti Tevjen kanssa
* se pullotanssi!! Pidätin hengitystäni koko tanssin ajan (ja varmaan vähän sen jälkeenkin), miten tanssiin liittyi mukaan hiljalleen enemmän miehiä ja muut sitten vielä ilakoivat "pullomiesten" välissä ja takana. Kerrassaan nerokasta! Katsoisin tämän milloin tahansa uudelleen (vaikkapa tästä).

The Pullotanssi 

* vanhimpien tytärten luonteet ja eroavaisuudet, vaalea Tzeitel (Petra Ahola), tumma Hodel (Maria Lund) ja punatukkainen Chava (Miila Virtanen), ja kaikki isänsä silmäteriä omalla tavallaan
* Tevjen unikohtaus ja Fruma-Saara (Anna Pukkila), koko meininki kuin suoraan Tim Burtonin leffasta! Ensimmäistä kertaa myös tajusin sen, että tällä "unellahan" Tevje vedätti vaimoaan Goldea siinä, että Tzeitelin sulho vaihtui vaikka muuta oli sovittu
* Tzeitelin ja Motelin häät, ja häävieraat hiljalleen keinumassa musiikin tahtiin "Nousee päivä, laskee päivä"-kappaleessa
* Motelin (Juha-Matti Koskela) uusi ompelukone, suuri ilo ja ylpeys täytti minutkin. Kyllä nyt kelpaa ommella!
* Perchik (Antti Lang) puhumassa hääasiasta Hodelille ja änkyttämässä kuin Hugh Grant konsanaan
* Malja elämälle ja iloinen tanssiva hullunmylly, kun Lazar Wolf (Jari Leppänen) pyysi Tevjeltä tyttären kättä parhaan lypsylehmän sijaan, melkein teki mieli nousta katsomossa itsekin hillumaan ja laulamaan korkealta ja kovaa Aholan Jarin kanssa
* Mua rakastatko -kappale, ja Tevje ja Golde (Petra Karjalainen) istuksimassa portailla
* perinteet ja se, että vanhat kaavat ja ajattelutavat saavat väistyä uusien tieltä. Maailma ja ihminen muuttuu, vaan onko mikään kuitenkaan muuttunut, kun uutisia seurailee?
* äänimaailma kokonaisuudessaan, pauhu ja jyly jostain kaukaa, linnut (oliko niitä vai kuvittelinko vain?), hiljaisuuskin
* vauhdikkaat tanssit, liehuvat helmat ja saapasta lattiaan, mukaansatempaava musiikki muutenkin
* Ola Tuominen Tevjenä : miten sydämellinen, pilkettä silmissä sopivasti, sanoilla makustelu (Olan puhetta kuuntelisin aamusta iltaan muutenkin, artikulaatio on selkeää), välillä kuin vallaton pikkupoika, tukka pystyssä yöpaitasillaan juoksemassa uutisia kertomaan, taipuminen tytärten edessä ja keskustelut Jumalan kanssa (alussa tuntui lause jäävän kesken "voi jumala...!", melkein odotti että sieltä lipsahtaa vielä muutama kirjain loppuun)
* lopun äkkipysähdys ja puristava hiljaisuus, jonka olisi suonut kestävän hitusen kauemmin ennen aplodien tulvaa
* Miika Murasen sanat yhteisön voimasta käsiohjelman aluksi

Hyvästi, Anatevka?

Kiitos tästä!

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Työvis!)

Niskavuoren nuori emäntä / Pyynikin kesäteatteri

Niskavuoren nuori emäntä / Pyynikin kesäteatteri

Ensi-ilta 16.6. 2017, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Teksti Hella Wuolijoki
Musikaalisovitus ja ohjaus Miika Muranen
Musiikki Saaga Ensemble
Musiikin sovitus Joonas Mikkilä
Koreografia Jenni Nikolajeff
Lavastussuunnittelu Liisa Ikonen
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Johanna Vänttinen
Äänisuunnittelu Kirsi Peteri ja Jori Tossavainen

Rooleissa : Mikko Nousiainen, Maria Pere, Olli Riipinen, Petra Karjalainen, Ronja Alatalo, Sari Havas, Puntti Valtonen, Elina Keinonen, Heidi Kirves, Anna Pukkila, Laura Hänninen, Jenni Nikolajeff, Henna Wallin, Annina Rubinstein, Teemu Koskinen, Anssi Valikainen, Miikka Wallin, Jani Rasimus ja Kake Aunesneva

Niskavuoren bändi : Joonas Mikkilä/Ville Myllykoski, Tomi Hyttinen, Tony Sikström, Riku Vartiainen/Aleksi Kaufmann, Tommi Asplund/Nea-Maria Korpelainen

Loviisa ja Juhani 

 Ahkerasti kun teatterissa käy ja maku on aika laaja, ei ole pystynyt mitenkään välttymään Niskavuor(t)en näkemiseltä. Eiliseen mennessä laskeskelin nähneeni neljänlaista versiota Niskavuori-saagasta, ja kaikki onneksi hyvin erilaisia (tuoreimpana Paimion Kesäteatterin viimekesäinen huikean hieno Niskavuoren Heta). No, nyt tähän kohtaan voi vetää ruksin seinään ja todeta, että nyt on nähty ja koettu sitten Niskavuori-aiheinen musikaalikin.

 Ja millainen! Kotoa lähdettiin vauhdilla ja palattiin yhtä vauhdikkaasti, kun unohdin hupparini kotiin. Aurinko paisteli kotokulmilla, mutta koukattiin kaiken varalta hakemaan lämmintä mukaan. Sadevehkeet oli kassissa sentään. Puolivälissä matkaa alkoi kova sade, joka jatkui aina Pyynikille asti. Piru vieköön, näinkö tässä nyt sitten enskarissa näyttelijät joutuvat sateessa huhkimaan? Kuin yhteisestä toiveesta sadepilvet kuitenkin kaikkosivat sopivasti ennen h-hetkeä, ja sää suosikin koko esityksen ajan.

 Ja nyt jaarittelut sikseen ja itse esitykseen. Heti ensitöikseni kiinnitin huomioni jyhkeään ja värimaailmaltaan minua suunnattomasti viehättävään Niskavuoren pytinkiin - tummaa oranssia ja vihreää, ja väripilkkuina hehkuivat myös Loviisa (Maria Pere) sinisessä leningissään, syntisenpunaisessa hameessaan Malviina (Elina Keinonen) ja elosalaman lailla sinkoileva Kustaava (Ronja Alatalo) hehkuvassa keltaisessa mekossaan. Näitä naisia ei voinut olla huomaamatta, vaan siitäkin huolimatta katseeni nauliintui musta-asuiseen Niskavuoren Hetaan (Petra Karjalainen), joka toi mieleeni sekoituksen satujen Pahatar-hahmosta ja Kalevalan Louhesta. Kunnioitusta herättävä hahmo totisesti!

Heta valjastamassa joukkoja ja luonnonvoimia 

 Saaga Ensemblen musiikki soljui ja soi kuulaassa kesäillassa kauniisti - varsinkin kohtauksissa, joiden aikana katsomo lähti hiljalleen pyörimään ja taakse avautui näkymä Pyhäjärvelle (alkupuolella siellä nähtii paljulauttakin, mutta se ei menoa haitannut eikä tunnelmaa latistanut). Miika Muranen on mestari ohjaamaan joukkoja niin, että taustalla ei pönötellä. Siellä heilutaan hiljalleen musiikin tahdissa keinuen, pienikin liike riittää. Tämä sisälsi myös paljon helmojen heiluntaa ja liehuvia hiuksia, vauhdin tuntua muutenkin kuin juoksemalla tanner pöllyten. Pidin suunnattomasti myös siitä, että estradi otettiin varsin kokonaisvaltaisesti käyttöön ja kaukana polulla heilahtava punainen mekko suuntasi katseen juuri oikeaan suuntaan. Poluilla ja niitä reunustavien puiden alla sattui ja tapahtui kaikenlaista perin aistikasta.

 Ihan ehdottomaksi suosikikseni nousi kohtaus, jossa Malviinan ja Juhanin (Mikko Nousiainen) salaiset hetket yllättäen nähnyt Loviisa katoaa ja häntä sitten koko muu porukka valjastetaan etsimään. Polulla kädet kohollaan laulava Heta oli niin täynnä alkukantaista voimaa, että olin jo hetken varma siitä, että tällä menolla ukkospilvet palaavat, takuulla jyrisee ja viereinen kallio halkeaa moneen osaan. Olipahan näky! Jotenkin tuntui, että kohta Pyhäjärvestä nousee joku pyörre ja pistää katsomon vinhasti sellaisille kierroksille, ettei ole Pyynikillä ennen sellaista kieputusta nähty. Tunnelma oli maaginen ja vähän pelottavakin. On se Petra melkoinen nainen!

 Riipivää on rakkaus. Kulissit ovat näyttävästi kunnossa, mutta sisällä kiehuu ja kuohuu. Juhani ei malta pitää näppejään erossa Malviinasta - on vihittyä vaimoa ja vihkimätöntä. Yksi jos toinenkin katoaa metsikköön milloin sylissä lapsi, milloin ase. Simpsakoiden piikojen ja salskeiden renkien välinen estoton kisailu ja temmellys muuttuu loppua kohden rajummaksi, ja aikamoinen näky on naisjoukko selin katsomoon huutamassa alushamosissaan järvelle.

 Unohduin jossain vaiheessa tuijottelemaan sitä Niskavuoren pytinkiä. Sydänkuvioita hirret täynnä. Tyhjiä sydämiä ulkoseinät täynnä. Palapelinkaltaiset palat irrotettuna kauas toisistaan. Jännä ajatus. Katsokaapa niitä. Yhtäkään sydänkuviota ei talon sisällä näy. On toki komeaa uutta kalustoa ja peiliä, mutta jotain puuttuu.

 Paljosta pidin. Musiikista, lauluvoimasta, komeasta isännästä, vesielementistä, kaatuneesta ämpäristä omenoineen, vanhan emännän hienovaraisesti toteutetusta poismenosta. Siitä, miten Loviisa riisui sinisen mekon päältä ja pukeutui mustaan. Oli aika riisua yksi vaihe, tunnustaa tosiasiat ja lopettaa rakkauden perään ruikuttaminen, ottaa ns. ohjat käsiinsä ja keskittyä Niskavuoren vahvistamiseen yhdessä Juhanin kanssa.

Rengit ja piiat 

 Loppu jotensakin lässähti ja tunnelma muuttui täysin, vaikka eittämättä Puntti Valtonen piristi kovasti mieltäni kananpojankeltaisessa asukokonaisuudessaan herrassyötinkinä. Mutta silti. Juhlaväen saapuessa tunnelma meni jotenkin koomiseksi kaikkineen.

 Olipahan tämä kuitenkin varsin vaikuttava kokonaisuus! Klassikoita voi tehdä uusiksi näinkin (ja samalla se lupasi hyvää mitä tulee syksyn Viulunsoittaja katolla-musikaaliin Työviksessä, sen kun ohjaa Miika Muranen myös).

 Kyllä se Heta sieltä jäi päällimmäisenä mieleeni, näin loppukaneettina. Ja elosalama-Ronja.

Esityskuvat (c) Leena Klemelä

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Pyynikin kesäteatteri!)

Nunnia ja konnia / Samppalinnan Kesäteatteri

Nunnia ja konnia / Samppalinnan Kesäteatteri

Pohjoismainen kantaesitys 22.6. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Musiikki Alan Menken
Sanoitus Glenn Slater
Teksti Cheri Steinkellner ja Bill Steinkellner
Suomennos Heikki Sankari, Kristina Vahvaselkä ja Jussi Vahvaselkä

Ohjaus ja sovitus Heikki Sankari
Musiikin sovitus ja harjoitus Jussi Vahvaselkä
Kapellimestari Markus Länne
Koreografi Sami Vartiainen
Lavastaja Niina Suvitie
Puvustaja Kaarina Kopola
Kampaaja-maskeeraaja Petriina Suomela
Tarpeistonvalmistaja Jaana Jussila
Äänisuunnittelu Eero Auvinen
Valosuunnittelu Taina Möysä

Rooleissa : Maria Lund, Satu Paavola, Pauliina Saarinen, Annamaria Karhulahti, Tuija Piepponen, Annina Rubinstein, Hanna Silander, Kia Laitakari, Kaisla Ollila, Suvi Salospohja, Sofia Arasola, Maija Pihlajaoja, Sonja Pajunoja, Hilma Raussi, Harri Helin, Lauri Ketonen, Martti Manninen, Anssi Valikainen, Mikko Jokinen, Juuso Porekari, Viljami Hotanen ja Kenneth Mellin

Orkesteri : Markus Länne, Petter Järvi, Kimmo Gröhn, Juha Keskinen, Ari Kataja, Jani Riihimäki ja Ville Vihko/Timo Kajamies

 Nunnia ja konnia -musikaali perustuu samannimiseen elokuvaan (alkuperäiseltä nimeltään 'Sister Act'), jonka pääosassa heilui Whoopi Goldberg. Elokuvaa en ole jostain syystä nähnyt kokonaan (vain pieniä pätkiä ja nunnia laulamassa vauhdikkain elkein), joten kuullessani tämän olevan Samppalinnan tämänkesäisen jutun en ollut aluksi lainkaan innostunut. Pari aiempaa Samppiksen kesää olivat olleet minulle enemmän tai vähemmän järkytyksiä/suuria pettymyksiä, mutta nähtyäni sitten esiintyjälistan päätin antaa Samppalinnalle vielä uuden mahdollisuuden voittaa minut puolelleen. Niin löysin erittäin kauniina aurinkoisena keskiviikkona itseni ensin Toijalan asemalta junaa odottamassa tunnin vaihtoyhteyden takia ja sitten väistelemässä PokemonGo-pelaajia väliltä Turun rautatieasema-Samppalinna.

Kyllä lähtee! 

 Tapahtumat ja katsomo pyörähtivät käyntiin ihme kyllä ajoissa, vielä muutamaa minuuttia vaille esityksen alkua oli väkeä vielä paljon odottamassa katsomoonpääsyä. Vesipullojakin meni kiitettävästi kaupaksi ja nestetankkauksen tärkeydestä erinomaisesti muistutettiin, ettei vaan kukaan kupsahda helteen uuvuttamana katsomoon. Heti alusta alkaen oli hyvä svengi päällä! Yökerholaulaja Deloris Van Cartier (ja sukunimi etenkin lausuttava niin kuin Cartier, tiedättehän, ja roolissa Maria Lund valloittavine kiharapilvineen) näyttää heti mikä on homman nimi : nyt mennään eikä meinata! Hyvä fiilis suorastaan vyöryi päälleni jo tässä vaiheessa siitäkin huolimatta, että tanssityttö Tinan (Sofia Arasola) afrosta tuli mieleeni oma kampaukseni 80-luvun loppupuolelta. En muistele kovinkaan lämmöllä sitä. Hetkeksi myös pelästyin, että historia toistaa itseään, kun lavalla ilmestyi Baddingin näköinen hahmo parinvuodentakaisesta Matti ja Teppo-spektaakkelista ja kävi mielessä, että vaikka kuinka yrittää unohtaa sen kesän, aina jostain näitä muistoja pulpahtelee esiin, halusi tai ei. Tällä kertaa Baddingin näköinen hahmo ei kauaa kuvioissa ketkutellut, kun yökerhon omistaja ja Deloriksen rakastaja Curtis (Lauri Ketonen) pisti miehen päiviltä, ja paikalla oli pari muutakin ketkua eli TJ komeine pulisonkeineen (Anssi Valikainen) sekä takatukkakihara-Pablo (Mikko Jokinen). Pahaksi onneksi tilanteen näkee myös Deloris, ja jos ei olisi nähnyt, olisi tämän leffan/musikaalin juoni loppunut kovin lyhyeen. Alkaa ajojahti, ja Deloris löytää tiensä poliisiasemalle, jossa onkin varsin komea ja etenkin upeaviiksinen poliisimies Ricky (Martti Manninen). Mies paljastuu Deloriksen vanhaksi koulutoveriksi Hiki-Rickyksi, ja tämä järkkää neidon todistajansuojeluohjelmaan ja piileksimään Curtisin oikeudenkäyntiin asti.

Deloris ja tanssitytöt 

 Sopiva piilopaikka löytyy kirkon uumenista ja Deloris soluttautuu nunnien joukkoon ja vaihtaa nimeäänkin, kaikki kun ovat mallia Sisar Maria Sitäjatätä. Nunnat ovat tottuneet vähän rauhallisempaan menoon ja abbedissa (Satu Paavola) ei tunnu millään sulattavan sitä, että nyt joukossa on hiukan räväkämpi tyyppi, joka tuntuu vielä villitsevän muita käytöksellään. Niin kuitenkin lienee, että Delorikselle on annettu tehtävä ns. Korkeammalta taholta ja musikaalisena tyyppinä mimmi pistääkin nunnien kuoron uuteen vauhtiin. Hän kannustaa muita käyttämään rohkeammin omaa ääntään ja kunnolla irroittelemaan jos siltä tuntuu, ja niin laulava nunnaporukka herää aivan uuteen eloon. Jumalanpalveluksiin virtaa väkeä ja penkit täyttyvät, pappi kailottaa "hyvistä viboista" ja nunnat vetävät kaavunhelmat korvissa niin hienoja muuveja ja svengaavia biisejä, että itsekin tekisi mieli nousta ylös jammaamaan, hihkumaan ja hytkymään puolelta toiselle. Jotenkin samaistuin muuten Sisar Maria Lazaruksen mainioon hahmoon (Tuija Piepponen) ja siinä sitä olisikin meikäläiselle unelmarooli. Upeaäänisestä nunnajoukosta nousivat esiin myös Sisar Maria Patrick (Annamaria Karhulahti, joka on aina loistava) sekä Sisar Maria Robert (Pauliina Saarinen). Niin se kuitenkin on, että koko esityksen dynamo on edelleen varsin maaginen ilmestys Sisar Maria Lund (unohdin sen nunnanimen...). Mielessä kävi useasti, että tuossa jos missä on poweria ja 'munaa'!

 Väliajalla sattui muuten hauska pikku juttu, en jaksanut lähteä paikaltani mihinkään koska väkeä oli ryysikseen asti, ja vieressäni istuneen iäkkäämmän seurueen ainut miespuolinen jäsen lähti toivioretkelle jäätelötuuttien hakuun muiden jäädessä odottamaan. No, herra saapui kolmen tuutin kera takaisin ja tokaisi "Löytyihän niitä!" ja vieressäni istunut harmaahapsinen vaimoke heitti takaisin "Jaa Pokemoneja vai?", tökkäisi minua kylkeen kyynärpäällä ja päästi ilmoille oikein hersyvän naurun. Sitä sitten hetken naurettiin. Tämmöinen hyvä fiilis ja ilmapiiri oli koko ajan ilmassa, enkä kuullut kenenkään valittavan porottavasta auringosta, liian kovaa soivasta musiikista tai kovista penkeistä.

 Koska esityksen nimi on 'Nunnia ja konnia', ei tässä keskitytä pelkkiin nunniin vaikka heidän touhujaan olisi kieltämättä enemmänkin seurannut. Konnat tietenkin pääsevät Deloriksen jäljille ja orastavaa lempeäkin on ilmassa ja Paavikin saadaan vierailulle! Enpä paljastele sen enempiä. Musikaaleissa olen nähnyt paljon notkealanteisia äijäporukoita viemässä katsojien huomion, mutta kyllä tässä naiset jyrää kunnon joukkovoimalla. Upeimmista sooloista sen sijaan vastasivat mielestäni miehet - Curtis ja "Tunnen naiseni" sekä Ricky ja "Samaan kykenen" saivat yleisön intoutumaan taputtamaan kädet rakoille. Lisäksi tunsin suurta ylpeyttä Rickyn eli Martti Mannisen soolon yhteydessä. Väliaploodeita kuultiin kiitettävän paljon muutenkin, yleisö oli siis sangen tyytyväisellä päällä ja syystäkin.

 Sanonta "kolmas kerta toden sanoo" pitää näemmä paikkansa. Olen toki useammankin kerran Samppalinnassa käynyt, mutta ei tullut kolmatta ei-niin-loistavaa juttua peräkkäin. Erittäin svengaava, viihdyttävä, ammattitaitoinen ja nautinnollinen meininki oli tällä kertaa!

Esityskuvat (c) Robert Seger

(näin esityksen lehdistölipulla)

Hiprakkainen esiliina / Teatteri Imatra

Hiprakkainen esiliina / Teatteri Imatra, Kulttuuritalo Virran Karelia-sali

Suomenkielinen kantaesitys 13.2. 2016, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Musiikki ja laulujen sanat Lisa Lambert ja Greg Morrison
Käsikirjoitus Bob Martin ja Don McKellar
Ohjaus ja suomennos Timo Rissanen
Koreografia ja apulaisohjaaja Osku Heiskanen
Lavastus Mirva Mustonen
Puvustus Marja Liukkonen
Kampaukset, peruukit ja naamiointi Sonja Kallio
Valosuunnittelu Kare Markkola
Äänisuunnittelu ja tehosteet Keijo Miettinen
Kapellimestari, musiikin sovitus ja laulujen harjoitus Lauri Kuosa

Rooleissa : Timo Rissanen, Ami Aspelund, Aki Honkatukia, Hanna Kaskela, Heikki Pöyhiä, Anssi Valikainen, Kari Kinnari, Ulla-Maija Järnstedt, Marko Kurikka, Pirja Arponen, Laura Heinonen, Sami Sivonen, Keijo Puustinen, Ville Lamberg ja Jaana Puustinen

Orkesteri : Lauri Kuosa, Pekka Ranta, Pekka Seppänen, Ismo Vänskä, Vladimir Sgurev, Esa Niiva/Tatu Kosonen ja Heikki Kaskela

 Pienet on teatteripiirit... Kutakuinkin vuosi sitten olimme katsomassa ihanaa Hobittia Teatteri Imatran vanhassa rakennuksessa, ja sattumoisin samaan näytökseen oli tiensä löytänyt toinenkin hämeenlinnalaispariskunta. Taas ajettiin kammottavassa säässä Imatralle ja tällä kerralla kohteena Kulttuuritalo Virta. Kyllä hämmästys oli suuri, kun samainen pariskunta seisoskeli edellämme lippujonossa! No, sattumalta me emme paikalla olleet juuri kyseisenä päivänä ja siihen oli tietty syy, josta lisää tarkemmin loppupuolella.

 "Hiprakkainen esiliina" (alkuperäiseltä nimeltään "The Drowsy Chaperone") on nimeltään sellainen, että meikäläisellä ei mielenkiinto ainakaan sen perusteella heräisi. Minä en edelleenkään tunnustaudu musikaalifaniksi, vaikka viime aikoina olenkin yllättävän monta kertaa musikaalien parista itseni löytänyt. Tämän musikaalin kantaesitys on muuten nähty Broadwaylla 2006, Tukholmassa viime vuonna ja nyt siis Imatralla!

 Takanani oli pari huonosti ja levottomasti nukuttua yötä (neljän päivän sisällä kolme reissua Helsinkiin tekee kenelle tahansa hallaa), joten en ollut ihan skarppina musikaalin alkupuoliskolla ja kesti hetken aikaa, ennen kuin hokasin mistä on kyse. On siis "Mies tuolissa" (kyllä vaan, roolihenkilön nimi ja roolissa Timo Rissanen), joka vaikuttaa asuntonsa perusteella vannoutuneelta musikaalifanilta. Seiniltä kun löytyy erinäisiä musikaalijulisteita, kuten esimerkiksi Cats, Les Misérables ja Sunset Blvd. Mies alkaa jutskailla tuttavallisesti yleisölle ja esittelee tohkeissaan vinyylilevyä, jolla kaikkienaikojen suosikkimusikaalinsa "Hiprakkainen esiliina" vuodelta 1928. Levy on kulkeutunut miehen käsiin kaiketi perintönä, ja itse hän ei ole esitystä koskaan päässyt näkemään. Hän haluaa soittaa levyn meille (taitaa kuunnella sitä harva se päivä, minusta vähän tuntuu siltä...), jotta ymmärtäisimme sen nerokkuuden. Ei muuta kuin levy pyörimään, ja vaivihkaa henkilöhahmot ja musikaalin tapahtumat heräävät eloon miekkosen olohuoneessa.

Mies tuolissa fiilistelemässä levynsä kanssa

 Musikaali kertoo revyytähti Janet Van de Graafista (Hanna Kaskela), joka on rakkauden tähden valmis lopettamaan uransa ja on menossa naimisiin Robertin (Heikki Pöyhiä) kanssa. Kapuloita rattaisiin pistää sitten mm. gansterikaksikko (joka on naamioitunut sokerileipureiksi), itseriittoinen ensirakastaja Aldolpho, wanna be-revyytähti Kitty sekä tietysti musikaalin nimihenkilö, drinkkilasi kourassa heiluva hiprakkainen esiliina.

Morsian, esiliina ja sulho

 Kuka mistäkin tykkää... Musikaalin juoni ei päätä huimaa, mutta se ei olekaan mielestäni se pointti. Homman nimi kun on se, että mies tuolissa on niin fiiliksissä suosikistaan, että soitattaa levyltä parhaita kohtauksia repeatina uudelleen (ettekö muka itse koskaan tee niin?), tanssahtelee itse mukana ja muutenkin fiilistelee kokonaisvaltaisesti nojatuolissaan tai sivummalla, heittelee välikommentteja "nyt tulee suosikkikohtaukseni!" ja avautuu rakkausasioistaan itsekin drinkkilasi kourassa. Koko mies on vähän liikuttava ja vaikuttaa aika yksinäiseltä. Taitaa viettää kohtuullisen paljon aikaansa kotonaan, musikaalilevytyksiään kuunnellen?  Levysoittimen neula jää myös välillä hyppimään ja suosikkini taisi olla se, että väliajan jälkeen estradin täyttää yllättäen joku kiinalaisviritysmusikaali! Miksi ihmeessä!? No, miehellä käy siivooja ja hän välillä laittaa levyjä vääriin paikkoihin, joten levylautasella on pyörimässä aivan väärä vinyyli. Toki samalta tekijäporukalta... Loppukliimaksin koittaessa menee sähköt ja tunnelma on pilalla, sillä viimeinen kohottava loppulaulu ja sen finaali jää kesken, ja mies ei saa täyttymystään. Koko levy on siis kuunneltava alusta uudelleen ilman mitään keskeytyksiä, jotta nautinto olisi täydellinen.

 Tekstissä on mukana paljon herkullisia yksityiskohtia, sattuneesta syystä itselleni jäi mieleen miehen saarna siitä, miten ärsyttävää on jos puhelin soi kesken kuuntelusession - ja vertaa sitä suoraan siihen, jos jollakulla sattuisi soimaan puhelin kesken teatteriesityksen! Bingo!

Hurmaava Kitty ja sokerileipurit

 Mies tuolissa on eittämättä wanna be-musikaalistarba harmaan villatakkinsa uumenissa, mutta estradilla nähdään mainiota menoa etenkin rotunaisten aateliin kuuluvien daamien muodossa. Nahkahousuinen pilotti Trix (Laura Heinonen), hiprakkainen esiliina ihastuttavassa kokohaalarissaan (Pirja Arponen), veikeä Kitty (Ulla-Maija Järnstedt) sekä tietysti itse päätähti neiti Van de Graaf (Hanna Kaskela), joka hurmasi minut monipuolisuudellaan, lauluäänellään ja säihkyvällä lavakarismallaan. Hänen menoaan oli ilo seurata. Mieleeni jäi etenkin laulunumero, jossa tähti kertoo jättävänsä showmaailman, poistuu lavalta ja palaa vielä kertaalleen laulamaan, että tulihan kaikille asia varmasti selväksi, että aikoo jättää lavat.

 Lipevä ensirakastaja Aldolpho (Marko Kurikka) toi myös mieleeni oman bravuurini. Ala-asteella olimme harjoitelleet tiettyyn maahan liittyvän ohjelmiston, jonka sitten esitimme ylpeille vanhemmillemme. Minun luokalleni oli napsahtanut tietysti Espanja ja minulle lankesi suuri kunnia esittää viiksekästä tummaa hurmuria, flamencotaiteilja Don Pedroa, joka saapui suurin elkein lavalle ja lausui "Mina suuri hurmuri Don Pedro, mina rakastaa flamenco" - ja sitten viikset putosivat. Olen tässä odottanut 35 vuotta, milloin Don Pedro voisi tehdä näyttävän comebackin, mutta Aldolpho ehti näemmä ensin...

 En tämänkään spektaakkelin jälkeen tunnustaudu musikaalifaniksi, mutta olihan tämä pirun viihdyttävä ja vähän hölmöjäkin käänteitä tarjonnut pläjäys. Niistähän minä tykkään, kun kaikki ei etene ennalta-arvattavasti. Pysyy mielenkiinto lopputulosta kohtaan yllä ja pysyy paremmin hereilläkin. Teatterin taikaa oli myös se, että olin hämmästynyt siitä, että loppukiitoksissa orkesteri saapui lavalle. Minä kun luulin, että kaikki tuli levyltä...

 Miksi sitten olin Imatralla asti katsomassa tätä? No siksi, että samassa esityksessä vietettiin teatterin monitoimimies teatterinjohtaja-ohjaaja-näyttelijä-kääntäjä Timo Rissasen 30v-taiteilijajuhlaa ja minulla oli suuri ilo ja kunnia saada kutsu paikalle. Välittömästi esityksen päätyttyä Timoa onniteltiin lavalla Imatran kaupungin toimesta (prenikoita rintapieliin myös) ja omat viestinsä toivat lähimmäiset ja teatterin henkilökunta. Myöhemmin illalla juhlamaljoja kohoteltiin Imatran Valtionhotellin Linnasalissa runsaan ja erittäin maukkaan buffetpöydän antimien ääressä, hienoja lauluesityksiä kuultiin ja rupateltiin tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Juhlat olivat erittäin rennot ja lämminhenkiset, ja minäkin pääsin paasaamaan teatterista oikein urakalla. Suunniteltu spontaani steppinumero Kiti Kokkosen kanssa jäi tosin esittämättä. Isäntäkin kehtasi loppuillasta tunnustaa salaisen nuoruudenihastuksensa kohteelle (Titta Jokiselle) tunteensa.

 Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Se tuli taas todistettua. Kun kahdesti ensin kieltää, niin kolmannella kerralla napsahtaa. Löysin itseni puolenyön jälkeen seisomasta kuohuviinilasi kourassa Valtionhotellin tornisviitistä, mutta se on taas sitten ihan toinen juttu!

 Esityksen näin siis kutsuvieraana, kiitos Teatteri Imatralle ja Timo Rissaselle kutsusta ja hienoista juhlista!

 Esityskuvat (c) Ari Nakari

 Hiprakkainen esiliina voisi hedelmänä olla cantaloupemeloni.

Alastomat kundit lavalla / Kulttuuriareena Gloria

Alastomat kundit lavalla - musikaalirevyy / Kulttuuriareena Gloria, Helsinki

Suomen ensi-ilta 1.10. 2015, kesto noin 1h 30min (väliaikoineen)

Tuotanto Bromance Productions Oy

Käsikirjoitus Stephen Bates, Marie Cain, Perry Hart, Shelly Markham, Jim Morgan, David Pevsner, Rayme, Sciaroni, Mark Savage, Ben Schaecter, Robert Shrock, Trance Thompson, Bruce Vilanch ja Mark Winkler

Ohjaus Jermo Grundström

Koreografia ja suomennos Jyri Numminen

Alastomat kundit : Samuli Kakko, Ville Mustonen, Ilmari Myllynen, Niilo Savolainen, Anssi Valikainen ja Juho Vornanen

Piano Asko Turkia

Minulla ja Kulttuuriareena Glorialla näkyy olevan vähän erilainen suhde ; edellisen kerran olin paikalla muutama vuosi sitten katsomassa "Puppetry of Penis"-spektaakkelia, missä kaksi australialaisheppua vääntelivät vehkeistään penisorigameja. Voi sitä huutonaurun ja myötähäpeän määrää! Lokakuun teatterirypäs polkaistiin sitten käyntiin alastomilla laulavilla kundeilla. Mitähän seuraavaksi Gloriassa?

 "Naked Boys Singing!" on ollut vuosikaudet hitti off-Broadwaylla ja Bromance Productions Oy näyttää heti ensituotannossaan, että täältä pesee. Poikia ei lannistanut sekään, että Alastomien kundien mainos joutui Facebookissa heti kättelyssä sensuurin kouriin ja että harjoitustiloihin oli murtauduttu juuri ratkaisevalla hetkellä.

(c) Sami Lamberg

 Jos odotat jotain Hunks-tyylistä hetkutusta ja öljyttyjä vartaloita, saatat pettyä. Hyvin nopeasti nimittäin unohtuu se, että jätkät ovat lavalla ilkosillaan. Se ei ole tämän jutun pointti. Toki harvemmin samaan hintaan saa katsella kuutta alastonta miesvartaloa koko rahan edestä, se tulee ikään kuin kirsikkana kakun päälle (älkääkä tehkö nyt sellaisia johtopäätöksiä, että useinkin maksaisin vaikkapa yhden miehen näkemisestä...). Alastomuus tarkoittaa paljon muutakin kuin sitä, että ollaan vaatteitta. Ollaan myös avoinna sielua myöten, aseettomana ja vapaana. Ymmärrän tämän jälkeen jotenkin paremmin naturistejakin. Mikä vapaus! Katsokaa! Tämmöinen minä olen! En täydellinen, mutta takuulla omanlaiseni enkä kukaan muu.

 Kundit itsessään ovat niin täynnä vilpittömyyttä ja hyvää energiaa, on helppo saada katsojat puolelleen. Tuntuu koko ajan siltä, että minulla on hymy korvissa saakka. Jyri Nummisen hauskat ja vauhdikkaat koreografiat vielä komppaavat meininkiä, samoin laulujen nokkelat ja osuvat suomennokset. Mieleeni jäi varsinkin "Pornotähti terhakka Tervakoskelta", etenkin kun jostain syystä terhakasta Samuli Kakosta tuli mieleeni koko ajan Janne Kataja ja tämä ajatusleikki teki kappaleesta vieläkin hillittömämmän. Muissa kappaleissa kundeja nähdään lavalla mm. nakusiivoojana, ikkunassa kaihomielisin aatoksin, salilla pumppaamassa, leivontahommissa sekä muistelemassa vanhoja hyviä aikoja ja Tauno Paloa. Piti oikein tsekata, että kuka olikaan alkuperäisversion "taunopalo" ja sehän on tietysti Robert Mitchum. Jäi mietityttämään, että mistäköhän päin se pornotähti sitten mahtoikaan olla?

Tervakoskelta päivää (c) Sami Lamberg

 Esityshän on viihdyttävyyden lisäksi myös perhanan hauska! Vahvoja Monty Python-mielleyhtymiä tuli laulavista Marilyn Monroesta ja Burt Reynoldsista sekä kahvakuulan kanssa heiluvasta David-patsaasta. Monesti minulle on käynyt niin, että esityksen alkupuolisko on silkkaa timanttia ja väliajan jälkeen fiilis jotenkin lässähtää. Nyt ei todellakaan käynyt niin! Kundit vetäisivät musiikkinumeron, jonka aikana huutonauru raikui katsomossa ja vähän meinasi pokka mennä lavallakin. Kundit lauloivat komeasti miehen sukuelimen eri synonyymeistä ja tulihan siellä monenlaista mainittua kaljusta kostajasta yksisilmäiseen kyklooppiin. Jormakin sai oman tähtihetkensä, siitä iso peukku! (Isäni nimi...)

 Alastomat kundit lavalla-enskari päättyi kimallesateeseen ja seisoviin aplodeihin (heh). Ei ihme, nämä pojat ja huima pianisti Asko Turkia (ei alasti) ovat kyllä kaiken hehkutuksensa ansainneet. Salista poistui väkeä suu messingillä. Rohkeudesta ehdottomasti plussaa myös. Kaikilla ei kyllä olisi kanttia heilua lavalla munasillaan. Tämä tuuletti ajatuksia alastomuudesta oikein kunnolla. Kaikenlaisia huvittavaksi tarkoitettuja vilautuksia on lavalla vuosien saatossa nähty, kuin myös nöyryytettynä oloa ilman vaatteiden tuomaa suojaa. Ties vaikka näytöksissä joku katsojakin kokisi tarvetta vapautua kaikesta extrasta...? Väliajalla kuulin jonkun kommentoivan, että alastomat jätkät ovat kyllä hauskoja, mutta entä jos naiset tekisivät saman? Siinäpä pohdittavaa itse kullekin.

 Iloisia ilmeitä ja paljaita pakaroita oli ilo seurata, ja kaikki tekijäthän ovat musiikkiteatterin rautaisia ammattilaisia, joten heitä oli myös ilo kuunnella. Heti tuoreeltaan totesin, että "jos DelMonte-mies sanoo 'KYLLÄ!' laadun merkiksi, niin sanon minäkin!" Päälle vielä Lihakunnan leima...

Niilolla onkin jo leima valmiiksi! (c) Sami Lamberg

 Pikkujouluporukat, polttarikansat, ennakkoluulottomat ja ennakkoluuloiset, piristystä pimeään syksyyn kaipaavat! Kipin kapin lippuostoksille, sillä esityksiä on vain lokakuun 22. päivä asti. Lisäinfoa tämän linkin alta. Itse hehkutin esitystä nuorelle naispuoliselle taksikuskille ja esittelin kotopihassani käsiohjelmaa, joka kätevästi toimii myös ensi vuoden kalenterina. Neito totesi, että vaikuttaapa mielenkiintoiselta ja onpa nättejä pyllyjä.

Saas muuten nähdä, että blokkaako FB tämän kirjoituksen...?

(näin esityksen kutsuvieraana)

Onnen päivät / Samppalinnan Kesäteatteri

Onnen päivät / Samppalinnan Kesäteatteri

Ensi-ilta 18.6. 2015, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Garry Marshall

Musiikki ja sanoitus Paul Williams

Ohjaus Heikki Sankari

Musiikin sovitus ja harjoitus Jussi Vahvaselkä

Rooleissa mm. : Heikki Hela, Kaisa Mattila, Ami Aspelund, Markku Huhtamo, Antti L.J. Pääkkönen, Pauliina Saarinen, Mikael Haavisto, Marika Huomolin, Matti Leino, Anssi Valikainen, Mikko Nuopponen, Konsta Reuter, Juha Antikainen, Laura Allonen ja Sofia Arasola

 'Onnen päivät', tuo yksi kaikkienaikojen tv-suosikeistani! Pitihän sitä lähteä fiilistelemään Samppalinnaan, vaikka viime kesänä totesinkin, että taidan jättää jatkossa Samppalinnat väliin... Uuden musikaalin käsikirjoituksesta vastaa Garry Marshall, mies jonka kynästä alkuperäinenkin sarja on lähtenyt. Hyvät alkuasetelmat siis, ja liput oli hankittuna ennakkonäytökseen tasan viikko ennen ensi-iltaa.

 Sarjan keskeistä tapahtumapaikkaa, Arnoldin baaria, uhkaa purkutuomio ja väki alkaa suunnitella, miten moiselta katastrofilta vältyttäisiin. Järjestetään ensinnäkin tanssikilpailu, jonka yhdeksi tuomariksi olisi tulossa itse Pinky Tuscadero, Fonzien exä. Toisekseen järjestetään painiottelu Malachi-veljeksiä vastaan.

Cunninghamien perhe (c) Robert Seger

 Ensimmäinen ajatukseni oli, että ammattitaitoisesti toteutettua silmäkarkkia. Missään ei periaatteessa ole mitään vikaa, mutta siitä huolimatta mikään ei tunnu oikein miltään eikä missään. Tampereen Komediateatterin 'Tankki täyteen' tarjosi nostalgiaa täyslaidallisen ja sai muistelemaan 70-lukua oikein kunnolla, tämä ei vienyt minua takaisin 50-luvulle ja amerikkalaisten nuorten elämään. Siinä se ongelma varmaan olikin, koska siitähän minulla ei ole mitään omia muistikuvia. Aloin jo kesken esityksen miettiä, mihin sarjan suuri suosio perustui minunkin ikäryhmässäni aikanaan. Sarja ei ollut mikään sketsikimara, vaan siinä puitiin tavallisten nuorten elämää iloineen ja suruineen. Siihen oli helppo samaistua. Ja 'kilttien' hahmojen keskelle sitten saapuu ikoninen Fonzie, joka saa naiset lakoamaan pelkällä katseella ja jukeboxit soimaan sormia napsauttamalla.

Fonzie ja tytöt (c) Robert Seger

 Viihdyttävää, kyllä, mutta samalla jotenkin tylsää ja yllätyksetöntä menoa. Ainoan yllätyksen tarjosi puun takaa iskenyt gospel-kuoro kaapuineen, johon seuralainen totesi "Tämä tästä vielä puuttuikin!" Minun mieleeni jäi erityisesti hirmuisen sympaattinen isä-Cunningham (Markku Huhtamo) Jellona-viireineen sekä särmikäs äiti-Cunningham (Ami Aspelund). Äiti-Marionin haaveilut muustakin kuin kotiäitiydestä olivat musikaalin parasta antia, lauluun kun vielä yhtyi Joanie (Pauliina Saarinen) sekä Pinky Tuscaderokin (Kaisa Mattila). Oli mukavaa myös huomata se, että Fonziellakin on omat heikkoutensa, vaikka kovaa kundia esittääkin. Muistelen myös lämmöllä Anssi Valikaista James Deanina sekä parrakkaan Jellonan Matti Leinon letkeää menoa. Tanssijat Laura Allonen ja Sofia Arasola olivat kovasti myös mieleeni, ja Kaisa Mattila Pinkynä oli sopivan säpäkkä mimmi.

 Luulenpa, että parhaiten esityksestä nauttisi vailla minkäänlaista mielikuvaa koko Onnen päivät-sarjasta. Minun tapauksessani on suuri vaara pettyä pahemman kerran, etenkin jos suosikkihahmot eivät ole sellaisia kuin niiden pitäisi olla. Aika tylsää ajatella näin, mutta ei sille mitään voi. Katsomoon pitäisi mennä aina avoimin mielin vailla suuria odotuksia, aina se ei onnistu vaikka kuinka yrittäisi. Richie Cunninghamia olen aina pitänyt aika 'hajuttomana ja mauttomana' nössönä tyyppinä ja Antti L.J. Pääkkönen tässä onnistuikin mainiosti ollen juuri niin richie kuin pitääkin. Sen sijaan esimerkiksi sarjan suosikkini Potsie ei jäänyt nyt mitenkään mieleen eikä liioin ravintoloitsija Arnold (eikö muuten sarjassa sen isokokoisemman ilmeikkään ukkelin nimi ollut Al eikä Arnold?) Suurimman mieliharmin aiheutti sitten Fonzie. Ei minulla Heikki Helaa vastaan mitään ole, mutta minusta hän oli väärä valinta isoimpaan rooliin. Ei pyörinyt sukat jalassa ei, eikä paljoa huokailuttanut. Ihan kuin The Fonz olisi ollut parikymmentä vuotta jossain maailmalla ja palannut sitten muita vanhempana mestoille...

 Sorruin nyt liikaa vertailemaan sarjaa ja tätä musikaalia, enkä osannut nähdä musikaalia omana yksilönään. Tämä oli minun mielipiteeni, joten menkää tekemään omanne. Ensi-illassa huomenna 18.6.

(näin esityksen pressilipulla)

Pinky ja Fonzie (c) Robert Seger

Les Misérables / Tampereen Teatteri

Les Misérables / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Kaksoisensi-ilta 13. ja 14.9. 2013, kesto noin 3 tuntia (väliaikoineen)

Ohjaus Georg Malvius

Suomennos Jukka Virtanen ja Kristiina Drews

Rooleissa : Tero Harjunniemi, Sören Lillkung, Tomi Metsäketo, Ele Millistfer, Sarah Nedergård, Saara Lehtonen/Pia Piltz, Ville Majamaa/Risto Korhonen, Ritva Jalonen, Niilo Karppinen/Sampo Lintula/Arvid Lundén, Milka Häkkilä/Senni Kurittu/Janette Siniranta, Helmi Hollström/Sanna Isotalo, Arttu Ratinen, Eeva Hakulinen, Topi Lehtomäki, Filip Ohls, Jonas Saari, Kristian Snellman, Katja Sirkiä, Emmi Kangas, Samuel Harjanne, Lauri Liiv, Samuel Östlund, Aki Haikonen, Kim Willman, Anssi Valikainen ja Mikko Siltala

Ensemble : Erica Askolin, Aki Haikonen, Eeva Hakulinen, Samuel Harjanne, Lauri Liiv, Emmi Kangas, Topi Lehtomäki, Saara Lehtonen, Pia Piltz, Heikki Mäkäräinen, Filip Ohls, Sonja Pajunoja, Arttu Ratinen, Melanie My Rosas, Jonas Saari, Mikko Siltala, Kristian Snellman, Katja Sirkiä, Kim Willman, Anssi Valikainen ja Samuel Östlund

Avustajat : Roope Heikkilä, Samuli Heikura, Tatu Helminen, Samuli Järvinen, Kim Kihlström, Pekka Kääntä, Antti Laukkanen, Jaakko Lampinen, Riku Lempinen, Henri Mäenpää, Arvo Saarinen, Jaakko Sudenniemi, Janne Suoniemi, Miika Suonperä, Antti Tuominen ja Sasu Ylänen

Taustaa : Victor Hugon romaaniin perustuva Les Misérables on yksi maailman katsotuimmista ja rakastetuimmista musikaaleista, ja sitä on vuosien varrella esitetty kymmenissä eri maissa. Tarina sijoittuu 1800-luvun Ranskaan ja siinä on useampikin pääteema. Ensinnäkin entisen vangin, Jean Valjeanin, ja häntä jahtaavan poliisi Javertin kissa ja hiiri-leikki; Cosetten ja Mariuksen rakkaustarina ja lisäksi ylioppilaiden nousu barrikadeille. Suomessa musikaali on viimeksi nähty muutama vuosi sitten Åbo Svenska Teaterissa (Georg Malvius ohjasi myös sen) ja sitä ennen 90-luvun lopussa Helsingin Kaupunginteatterissa.

Enjolras (Samuel Harjanne) / kuva Harri Hinkka, TT

Plussaa : Olin katsomassa pariinkin otteeseen Helsingin vetoa, ja se teki minuun kyllä silloin suuren vaikutuksen sekä musiikillisesti että visuaalisesti. Ja kyllä vaan, sellaista lauluvoimaa on lavalla nytkin, että yksittäisissä sooloissa ja joukkokohtauksissa tuntui kuin olisi klapilla lyöty päähän. Jestas sentään! En ole mikään musikaalien suuri asiantuntija, joten perustan nämä plussani nyt muutamiin yksittäisiin, itseeni vaikuttaneisiin ajatelmiin. Tero Harjunniemen Jean Valjean, huh mikä mies! Mikä ääni ja mikä läsnäolo joka tilanteessa! Taisin nähdä Sören Lillkungin Helsingissä Javertin roolissa aikoinaan ja nyt ensi-illoissa Javertin roolin kiskaisi upeasti understudy Jonas Saari. Huikea nuori mies, ja lempparikohtauksiani olivatkin Javertin ja Jean Valjeanin kilpalaulannat. Javert on tosiaan ottanut elämäntehtäväkseen Jean Valjeanin nappaamisen, ja nyt vasta minulle aukesi se, miksi hän päätyy omaan ratkaisuunsa. Hienosti toteutettu oli se! Saara Lehtonen ja mielettömän upea Éponine, mikä lumoava ääni hänellä onkaan ja se, miten palvoen hän Mariusta aina katseli, vaikka toinen ei ymmärtänyt suoria vihjeitä lainkaan. Jotenkin jäi oikein harmittamaan se Mariuksen rakastuminen Cosetteen, Jean Valjeanin silmäterään. Ville Majamaa ja Ritva Jalonen toivat vauhtia ja koomisuutta Thénardiereinä, olipahan railakasta ja rempseää iloittelua. Aika häijynnäköistä porukkaa kieltämättä, vaikken kaikkia silmienmuljautteluita parvekkeelle nähnytkään. Helsingin vedosta mieleeni jäi kappale "Tyhjät tuolit, tyhjät pöydät", ja tälläkin kertaa laulu toimi todella upeasti. Kas, Mariuksen roolin veti silloin nouseva uusi kyky Tomi Metsäketo. Mitähän seerumia mies mahtaa käyttää, sillä tuntui ettei herra ole muuttunut lainkaan? Kampaus tosin oli erilainen... Ihana reipas Gavroche, jonka roolissa perjantain ensi-illassa hurmasi Niilo Karppinen. Minulle tällä kertaa taisi kuitenkin kolahtaa kapinallisten porukka eniten! Samuel Harjanne oli aivan uskomattoman hyvä Enjolras, häneen henkilöityi nousu barrikadeille ja liehuva lippu. Iso joukko kun laulaa korkealta ja kovaa "Nousee laulu ihmisten", käsi nyrkissä ylhäällä ja ruoto suorana, tulee väistämättä itsellekin sellainen fiilis, että nyt barrikadeille jotain suurta julistamaan, kun tämä kerran on näin mahtavaa ja mahtipontista. Joukossa on voimaa, totta totisesti! Suuri ylpeys rinnassani seurasin myös pienemmissä rooleissa olevia Anssi Valikaista ja Heikki Mäkäräistä, "Teatterikärpäsen tallin väkeä" kun ovat molemmat ja oli suuri ilo nähdä nämä nuoret herrat maailman tunnetuimman musikaalin porukassa mukana. Jeeeee! Ensi-ilta yleisö oli haltioissaan ja bravoota seisten huudettiin, muutenkin Tampereella oli suuren maailman meininkiä, kun teatterin edustalla oli punaista mattoa ja ulkotulia. Miehenikin, joka ei juuri tämäntyyppisistä musikaaleista ole aiemmin perustanut (eikä niitä ole kyllä aiemmin juuri nähnytkään...) totesi esityksen päätyttyä "Olipa huikeeta!"

Jean Valjean ja Cosette  (Tero Harjunniemi ja Sarah Nedergård)

Gavroche (Niilo Karppinen)

Marius ja Éponine (Tomi Metsäketo ja Saara Lehtonen) / kuvat Harri Hinkka, TT

Miinusta : Pakko laittaa tämä alku kysymysmerkin kera, sillä päässäni on nyt jonkinsortin ristiriita tämän asian kanssa. Jotenkin nimittäin tuntui, että lava kävi tälle porukalle liian ahtaaksi? Olisi ehkä vaatinut avaruutta lisää, jottei olisi tullut sitä tunnetta, että kaikki on ympätty liian tiiviisti? Itse olen toitottanut aina sitä, että pieni on kaunista ja vähempi on enempi, mutta nyt lavasteissa ei juurikaan tapahtunut muutoksia ja se jotenkin hämäsi ja häiritsikin. Mietin myös sitä, miten permannolle mahtoi näkyä ylhäällä huutelevat henkilöt. Miksi taulunkehykset lavasteena? Miksi Jean Valjean rahtaa haavoittunutta Mariusta selässään pitkin poikin lavaa, menee yhdestä viemänrinaukosta sisään ja tulee samasta lävestä takaisin? Kävi mielessä, että "mihis minä tämän Mariuksen nyt laittaisin, eeeei tänne eikä tänne". Kohtauksesta muodostui jopa hitusen huvittava, vaikka sen pitäisi olla yksi mieleenpainuvimmista. Jäi kyllä mieleen, mutta väärällä tavalla. Barrikadeille noustessa ihmettelin myös hitaasti kaatuvaa puuta, sitä piti seurata silmä kovana että mites tässä nyt käypi. Väliajalla kuulin uuden termin "pönötysmusikaali", eli useimmitenhan tässä seistään selkä suorana paikoillaan ja lauletaan. Itselleni tärkeäksi on muodostunut myös liike, mutta toisaalta hassultahan se olisi toki näyttänyt, jos vaikkapa Javert ja Jean Valjean olisivat laulun lomassa alkaneet kunnolla pystypainiksi. Selkeästi muuten lauloivat ja sanoista sai hyvin selvän, mutta menin jostain syystä muutaman kerran vilkaisemaan ylhäällä kulkevaa tekstitystä ja hämäsi se, että siellä ei sanat menneetkään ihan yks´yhteen?

Muuta : Näin komeaa laulua en ole aiemmin samassa porukassa kuullut, että jotkut osaakin!! Aion mennä uudestaankin katsomaan ja tällä kertaa permannolta, katsoa miltä sieltä suunnasta kaikki näyttää ja perun siten ehkä puheitani hiukan. Risto Korhonen olisi myös mainiota nähdä Thénardierinä... Siihen asti mennään tällä...

Laulupuolella Les Misille täydet viisi *****, joku asia jäi kokonaisuudessa kaivelemaan ja suurta tunnekuohua ei tullut, joten kokonaisuudelle neljä tähteä ****.

Isältä pojalle - Duunarimusikaali / Teatteri Eurooppa Neljä

Isältä pojalle - Duunarimusikaali / Teatteri Eurooppa Neljä, Kankaan tehdasteatteri

Ensi-ilta 28.6. 2013, kesto noin 2h 15min väliaikoineen

Ohjaus ja käsikirjoitus Taava Hakala

Rooleissa : Jari Silventoinen, Paavo Honkimäki, Toni Lepistö, Antti Heikkinen, Joni Leponiemi, Maiju Jokinen, Tiina Iisala, Juha Valkama, Elsa Kalervo, Harri Helin, Anssi Valikainen, Ville-Matti Laine, Antti Parviainen, Ari Laaksonen, Nina Peränen, Jiri Halttunen ja Essi Siljoranta

Taustaa : Kankaan paperitehtaan alueelle Tourulaan on valmistunut Eurooppa Neloselle uusi näyttämö, ja sen korkkaakin aiheeseen mainiosti sopiva Isältä pojalle - Duunarimusikaali. Tarina vie 70-luvun loppupuolelle, ja yksinhuoltajaisä-Veikolla (Jari Silventoinen) on enemmän tai vähemmän skismaa Aku-poikansa kanssa (Paavo Honkimäki). Tuntuu että kaikki vähän tökkii Akulla, niin työnteko kuin isän kokkaama makaroonilaatikkokin. Valokuvaus kiinnostaa poikaa kovasti. Ja se, missä on äiti. Ohessa seurataan paperitehtaan duunareiden touhuja, labran tyttöjen mieskeskusteluja ja virkistysillan ohjelman suunnittelua. Säännöllisin väliajoin pistetään musiikiksi työnteon lomassa.

Isä ja poika (Jari Silventoinen ja Paavo Honkimäki) / kuva Jiri Halttunen

Plussaa : Vaikka miljöö on taas muuttunut, on Eurooppa Nelosen esityksiin aina mukava saapua, sillä missään muualla ei tunne oloaan niin tervetulleeksi. Teatterin väki kun toimii niin liikenteenohjaajina kuin lipuntarkastajinakin. Tehdasalue tiiliseinineen on näky sinänsä ja toimii loistavana taustana itse estradille. Paperikoneen suojissa bändikin soittaa, hieno oivallus tämä. Teksti vilisee mainioita hahmoja, joista suosikkejani olivat onnettomuuksille altis työnjohtaja Hassinen (Juha Valkama), Ruotsista paluun tekevä maailmanmiehen elkeet omaava Jouni (Joni Leponiemi) sekä maalaispoika Jussi (Antti Heikkinen), joka hauskasti imitoi isäukkoaan. Isän ja pojan kohtaukset toimivat hienosti, Jari Silventoinen oli etenkin niin perusduunarin oloinen ettei paremmasta väliä. Ja olihan joukossa parivaljakko, joka paiskoi kaikkea muuta kuin hommia... nimittäin herrat Tiku ja Taku (Anssi Valikainen ja Harri Helin) . Miehet varastivat huomioni moneenkin otteeseen, nämä kun touhusivat taustalla ihan omiaan. Kunnon kohellusta ja sähläystä. Virkistysillassa esitetty "Tähtien sota" oli kyllä varsinainen performanssi, moista ei olla ennen nähty eikä tulla kyllä näkemäänkään. Hyvä pojat! Tekstissä muuten piipahdettiin vakavemmallakin puolella, kun Aku lähti äitiään etsimään Tukholmasta. Hulvattomuuksiin mentiin sitten neuvostoliittolaisten vieraiden saapuessa tehtaaseen tutustumaan. Lahjat kaupattiin yleisölle samantien. Loistavia laulajiahan porukasta löytyy roppakaupalla, joten siinä mielessä oli jälleen helppoa vain seurata menoa ja nauttia. Biisivalinnoista kovasti plussaa myös! Kuultiin nimittäin kappaleita, joita ei kauhean usein teattereissa soi. The Clashin "Should I stay or should I go" etenkin oli minun mieleeni, ja se oli toteutettu hienosti. Oli muuten hauska seurata bändin rumpalin touhuja (Jiri Halttunen), joka kerta lavalle saapuessaan hänellä oli päässään erilaisia viritelmiä.

Jari Silventoinen, Joni Leponiemi ja Paavo Honkimäki / kuva Jiri Halttunen

Miinusta : Eipä tästä oikein moitteita löydy. Makkaratkin taisivat olla kuumia tällä kertaa...

Muuta : Toivotan pitkää ikää Kankaan tehdasteatterille, ja suosittelen esitystä lämpimästi kaikille. Kannattaa ajella paikalle vähän kauempaakin!

Eurooppa Neljä ei pettänyt tänäkään kesänä, vahvat neljä tähteä duunareille ****. 

kuva Jiri Halttunen

Sydämeni laulu / Kouvolan Teatteri

Sydämeni laulu / Kouvolan Teatterin suuri näyttämö

Ensi-ilta 8.9. 2012, kesto noin 2h 50min väliaikoineen

Käsikirjoitus ja ohjaus Henrik Timonen

Musiikki Jukka Linkola

Rooleissa : Johannes Korpijaakko, Satu Taalikainen, Elina Ylisuvanto, Riku Korhonen, Jose Viitala, Tatu Mönttinen, Anssi Valikainen, Heljä Heikkinen, Ilmo Ranne, Nina Petelius-Lehto, Nicolas Frimodig/Anton Ukkola, Anni Kurittu/Lotta Sainio, Gustaf Svensson, Johanna Kuisma-Taskinen, Katja Mattila, Anni Toikka, Riikka Nöjd, Harri Hovi ja Petteri Tykkä

Taustaa : Kantaesityksenä nähtävä Sydämeni laulu on ensimmäinen musikaali Aleksis Kiven elämästä ja viimeisistä vaiheista. Kivi on viimeistelemässä teostaan Seitsemän veljestä ja asuu itseään huomattavasti vanhemman Charlotta Lönnqvistin luona. Yllättäen hän myös tapaa nuoruudenrakastettunsa Albina Palmqvistin. Kivellä on arvostettu ystäväpiiri tukijoukkoina, mutta Seitsemän veljestä saa murskakritiikin ja se on hänelle liikaa.

Plussaa : Johannes Korpijaakko on Aleksis Kiven roolissa ilmiömäinen! Mikä vimma ja palo miehellä, yksi parhaista ja sykähdyttävimmistä roolitöistä mitä olen koskaan nähnyt. Pidin myös erityisen paljon naisrooleista, Elina Ylisuvanto (Albina Palmqvist) vetäisi sellaisen soolon että huh huh. "Karl ja Amalia" oli aivan mielettömän hieno veto. Samoin Satu Taalikaisen kärsivällinen Charlotta, laulaessaan koko hahmon olemus muuttui täysin ja syttyi melkoiseen liekkiin. Laulullisesti ja tanssillisesti pidin kovasti myös Heljä Heikkisen roolitöistä (useita rooleja), erityisen kaunis ääni hänellä ja muutenkin sellaista nuorta raikkautta koko olemuksessaan. Muut miehet Kiven ystäväpiirinä jäivät vähän naisten varjoon, mutta onneksi Anssi Valikainen sai jälleen väläyttää laulajantaitojaan pariinkin otteeseen ja komeaa kuultavaa oli kerrassaan! Musiikki oli paikoitellen vähän liian mahtipontista minun makuuni, parhaimmillaan se oli rauhallisimmissa kappaleissa. Musikaalin kohtauksista eniten mieleeni olivat ne, joissa oltiin kahdestaan ja Kiven herkkyys pääsi esiin. Alussa oli jopa vähän joukoturkkamaista menoakin. Ja se ihana pellavapäinen poika alussa ja lopussa! "Sydämeni laulu" lopussa oli hienosti toteutettu, tosin valoista tuli liikaa mieleen autonvalot ja ehkä se Tuonelan joutsen oli hiukan liikaa... Puvustuksesta myös plussaa!

Johannes Korpijaakko / kuva Marja Seppälä

Miinusta : Kestoltaan aivan liian pitkä! 1,5h kestänyt ensimmäinen näytös oli todella pitkä ja huomasin vilkuilevani kelloa tämän tästä. Joukkokohtauksissa oli kyllä voimaa, mutta todellakin ehkä liiankin mahtipontista musiikkia ja oopperamaisia piirteitä minun makuuni. Sekavaa myös! Sanoista ei aina saanut selvää ja oliko järkeä laulaa minuuttitolkulla eri rahasummista, itse putosin kärryiltä ja heti alkumetreillä siinä kappaleessa. Tähän oli laitettu paljon erilaisia tyylejä ja se vei kyllä tehoa. Lavastus myös häiritsi, liikkuvat lattiat veivät huomiotani liikaa, etenkin kun katsomoon näkyi kaikki vivut ja vipstaakit ja jopa näyttämömiehetkin... Esityksen päätyttyä jäi vähän hämmentynyt olo, lopputulos kun oli aika sekavahko.

Muuta : Loppuvaiheilla sattui myös outo tapaus (näyttelijät lavalla eivät siihen onneksi reagoineet mitenkään), ilmeisesti joku mikrofoni oli jäänyt auki ja katsomoon kuului supinaa ja rapinaa ja "Oh shit!", jonka jälkeen todettiin vielä "Nyt kyllä tulee sanomista..." Muutaman sekunnin se kesti, mutta kieltämättä tuli vähän kumma olo että mitäs nyt tapahtuu. Ja sanomista tuli, oikeassa oli varmasti se joka sen sanoi!

Päärooleille täydet, mutta liika kesto ja sekava kokonaisuus pudottaa tähdet neljään ****

Jesus Christ Superstar - in Concert / Sibeliustalo

Jesus Christ Superstar - in Concert / Sibeliustalo, Lahti  22.8. 2012

Sinfonia Lahti

Kapellimestari Jaakko Kuusisto

Solistit Hannu Lepola (Jeesus), Sami Hintsanen (Juudas), Juha Kotilainen (Kaifas), Sam Huber (Herodes), Anssi Valikainen (Pilatus), Saara Aalto (Maria Magdalena)

LAMK Musiikki-ja draamainstituutti

Dominante-kuoro

Ohjaus Marietta Tevajärvi

Kesto 2h, sisältäen väliajan

Esityskieli englanti, tekstitetty suomeksi

Taustaa : Andrew Lloyd Webberin ja Tim Ricen moninkertaisesti palkittu rock-ooppera on vahva tulkinta Jeesuksen piinaviikosta. Minun täytyy tunnustaa tyhmyyteni tässä asiassa : ennen tätä konserttia en ollut koskaan nähnyt tai kuullut minkäänlaista versiota kyseisestä musikaalista, tiesin kyllä mistä koko hommassa on kyse, mutten tiennyt kappaleista mitään enkä liion siitä, millä tavalla ne kuuluisi tulkita. Ainut kosketukseni Jesus Christ Superstariin on ollut äskettäin YouTubesta löytämäni suomenkielinen pätkä Lappeenrannan muutaman vuoden takaisesta produktiosta, tokihan sieltä olisi muutakin löytynyt mutten halunnut kuunnella ennakkoon mitään! Toisaalta tämä oli hyvä juttu, sillä ei yhtään tiennyt mitä odottaa. Toisaalta taas olisi hyvä ollut ehkä joskus edes kuulla jonkinlaisia versioita kappaleista tai edes pätkiä, mutta hyvä näin...

Plussaa : Sinfonia Lahti! Huh!! Musiikki kun jyrähti voimakkaana käyntiin, olin heti sulaa vahaa. Viulut etenkin tekivät loppupuolella suuren vaikutuksen, kerrassaan upeaa kuultavaa. Itse kappaleethan olivat kauttaaltaan mahtavia ja mahtipontisia ja jäivät mieleeni soimaan pitkäksi aikaa, en enää yhtään ihmettele, miksi musikaalilla on kulttimaine. Muutama kappale oli ylitse muiden, Getsemane etenkin. Hannu Lepola oli Jeesuksena huippu, olemuksestaan pidin kovasti ja hän vakuutti laulutaidoillaan kyllä mennen tullen. Varsinainen yllätys oli Pilatus/Anssi Valikainen, mies pääsi revittelemään parissa soolossaan kunnolla ja esittelemään laulajankykyjään, nappisuoritus! Muutkin lauloivat toki hyvin, musiikkiteatterilaisten joukossakin oli erittäin hyviä suorituksia! Mitä vielä onkaan luvassa, kun nämä nuoret kyvyt päästetään kunnolla irti. Hauskat tanssikuviot oli Herodeksella (Sami Huber), vaikkakaan muuten en kyseisestä henkilöstä ole koskaan oikein digannut. Tulee liikaa mieleen Katto Kassinen...

Miinusta : Paikkani ei ollut paras mahdollinen, sillä kuvittelin ostaneeni jonnekin kuudennelle penkkiriville paikan (eli hiukan kauemmas sentään), todellisuudessa olinkin liki eturivissä ja musiikki pauhasi siihen välillä liiankin voimakkaana jyräten kaiken muun alleen, ja lisäksi kiinnitin solisteissa vähän liiankin kanssa huomiotani toisarvoisiin juttuihin kun olin niin lähellä... Vaatetus nimittäin ihmetytti, osittain rooliasu ja omat vaatteet, punaisista tennareista Hintsasen avainketjuihin. Luin sitten myöhemmin jostain, että tämä kuuluu asiaan. Omissa vaatteissaan ovat kuulemma muissakin konserttiversioissa. Asia selvä, silloin se vain jotenkin hämmensi. Hmm, sitten asiaa Sami Hintsasesta. Myönnetään se, että mies on kovan luokan laulaja ja ääntä kyllä löytyy, mutta muuten jotenkin on alkanut kyllästyttää kyseinen herra. Tuntuu olevan joka paikassa ja vähän liiankin kanssa! Saara Aaltokin lauloi erittäin kauniisti, mutta en saa hänestäkään otetta sitten mitenkään. Ei tule sellaista wow-efektiä hänestä kyllä eikä kosketa millään tasolla, en tiedä mistä se johtuu. Liian nukkemainen? Johtuen ehkä paikastani, en kuullut kuoron laulua kunnolla kuin muutamassa kohtaa, kauempaa olisi kokonaisuus ehkä kuulostanut toisenlaiselta. Suomenkieliset tekstitkin meni hiukan ohi paikastani johtuen (huomasin ne vasta puolivälissä...), mutta eipä niitä juuri tullut edes seurattua.

Muuta : musiikki ja biisit olivat aivan mahtavia, kyllä tästä sellainen fiilis lopulta jäi, että jossain vaiheessa olisi kyllä nähtävä oikein kunnon musikaaliversio Jesus Christ Superstarista. Sellainen "kutina" jäi ja parista soolosta ihokarvat nousi kyllä pystyyn, niin upeaa kuultavaa oli.

Konserttiversiolle neljä tähteä ****, Jeesukselle ja Pilatukselle ja Sinfonia Lahdelle viisi *****