Haastattelussa Patrik Hvitsjö

 Näyttelijä-muusikko Patrik Hvitsjön tapasin heinäkuun alussa 2026 Kahvila Laurellissa Hämeenlinnassa. Haastattelun jälkeen Patrik suuntasi Kaupunginpuistoon, jossa HUK (Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri) esittää Yölinnun musiikilla höystettyä näytelmää Sitä saa mitä tilaa elokuun puoliväliin asti. Vuonna 1995 syntynyt Patrik on kotoisin Lahesta, kuten oikeaoppisesti kaupungin nimi kuuluu lausua. ”Lahessa asuin 23-vuotiaaksi asti, eli suhteellisen pitkään. Kävin kaikki koulut lukioon asti ja opiskelin ammattikorkeakoulussa vielä sosionomiksi. Siviilipalveluksen työjakson kävin myös Lahessa. Vuoden 2020 alussa muutin Turkuun, toimin 1,5 vuotta musiikkikasvattajana siellä. TeaKiin päästyäni muutin Helsinkiin, ja nyt asun Tampereella.”

Patrik Hvitsjö (c) Antti Rintala 

 Mitä harrastat? Sellaista, mikä ei varsinaisesti liity duuneihin? ”Sitä on vähän hankala rajata, koska tässä ammatissa kaikki elämä liittyy jollain tavalla myös omaan ammattiini. Jos ihan vaan urheilen omaksi ilokseni, niin sekin on oman työinstrumenttini huoltamista. Kyllä mä tykkään urheilla omaksi ilokseni ja ajatella sen niin, että se on mun ”oma juttuni”. Lenkkeilen, käyn kuntosalilla… En oo joukkuelajeja oikein harrastanut koskaan, kamppailulajeja kylläkin. Aloitin nyrkkeilyn uudestaan, mutta oon nyt pitänyt siitä vähän taukoa, koska löin käteni vähän huonoon kuntoon ja se taas haittaa soittamista. Parisen viikkoa sitten luokseni muutti pieni koiranpentu, rodultaan cockerspanieli. Toivottavasti hänen kanssaan päästään myöhemmin yhdessä harrastamaan kaikenlaista mukavaa. Jos ei muuta, niin luonnossa tulee jatkossa liikuttua varmasti enemmän. Vaeltaminen mua kiinnostaa kovasti, samoin kalastus. Mulla on myös vähän toiveissa, että saisiko koirasta koulutettua kanttarellikoiran! Lisäksi mä luen paljon, oon lukenut aina ja ihan laidasta laitaan. Nyt mulla on meneillään semmoinen kausi, että oon viehättynyt etenkin maagisesta realismista. Luin tuossa Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden ja Rakkautta koleran aikaan, ja nyt oon lukenut Haruki Murakamia.”

 Ja kas kummaa, seuraavaksi keskustelimme pitkään ja henkevästi Volter Kilven Alastalon salissa -klassikosta, jonka molemmat olemme lukeneet. Patrik hehkuttaa etenkin teoksen kaunista prologia.

 ”Leffoista tykkään myös. Tän ammatin myötä oon huomannut sen, että suhtautumiseni elokuvan katseluun on muuttunut, vähän samoin kuin teatterinkin katsomiseen. Nykyään katson elokuvaa analyyttisemmin ja on hankala irroittautua kokemaan ihan vain tarinaa. Helposti ajatukset lähtee siihen, että huomioin hienon kamera-ajon tai leikkauksen. Tykkään fiilistellä teknistä toteutusta ja analysoida sitä puolta, ihan niin kuin musiikin tai teatterinkin parissa.”

 Milloin sitten kiinnostuit teatterista, eli milloin teatterikärpänen puraisi? ”Musta piti alunperin tulla muusikko ja yläasteella menin Tiirismaan musiikkiluokille. Olin hyvin varma siitä, että musiikki on se, mitä haluan tehdä elämässäni. Mun piti ottaa muutamia valinnaisia aineita koulussa, ja olin ottanut jo musiikkia ja kuvaamataitoa niin paljon kuin pystyin. Liikunta mua ei yläasteella kiinnostanut yhtään. Äitini sitten ehdotti mulle ilmaisutaidon kursseja. Ei kuulostanut yhtään mun jutultani, mutta päätin kuitenkin kokeilla. Mulla on semmoinen muistikuva, etten tehnyt siellä tunneilla yhtään mitään, ja mulla oli kauhea vastustus koko asiaa kohtaan. Kurssien jälkeen ilmaisutaidonopettajani kuitenkin kysyi multa, että oonko ajatellut hakea myöhemmin ammattinäyttelijäksi. Vastasin hänelle 15-vuotiaan itsevarmuudella, että ”En vitussa!”. Mua ei kiinnostanut se ollenkaan, otin vaan ne kurssit, koska oli keksittävä jotain valinnaista. No, yläasteen jälkeen menin Kannaksen lukioon ja siellä tuli eteeni valinnaisten suhteen sama tilanne. Taas äitini ehdotti teatterikursseja, kun ”sähän niin tykkäsit niistä yläasteellakin”. Ai tykkäsin vai! Otin kuitenkin yhden kurssin teatteria, ja siinä mulle aukesi se, että ai TÄTÄ tää on. Löytyi hauskuus. Iso vaikutus oli opettajallani Heikki Hagmanilla. Hänestä tuli myöhemmin myös sosionomikollegani. Heikki oli ratkaiseva tekijä siihen, että mulle aukeni ilo teatterin tekemiseen. On kyllä kiintoisaa, että ihmiset ympärillä havaitsee sen, että tämä voisi olla just mun juttuni. Itse sitä ei nähnyt.”

 ”Ekan kurssin jälkeen otin lukiossa kaikki mahdolliset teatterikurssit ja tein myös teatteritaiteen diplomin ja vapaa-ajalla yhden esityksenkin kouluun. Lukion jälkeen en kuitenkaan uskaltanut hakea TeaKiin, vaikka opo mulle näyttelijäopintoja suosittelikin. En ollut mukana missään nuorisoteatterissa, olin tehnyt teatteria vain lukiossa. Olin haaveeni kanssa vähän yksin. Multa puuttui teatteriyhteisö, samanhenkinen kaveriporukka, jossa yhdessä haetaan ja jännitetään kuka pääsee sisään. En myöskään tuntenut ketään näyttelijää niihin aikoihin. Ei ollut ketään, joka olisi voinut toimia esimerkkinä siitä, että TeaKiin on oikeasti mahdollista päästä sisään. Sitten lähdin opiskelemaan sosionomiksi ja huomasin aika nopeasti, että kaikki vapaa-aikani meni näytellessä ja musiikin parissa. Muutin seuraavaksi Turkuun ja työskentelin musiikkikasvattajana. Sitten tuli korona ja elämä oli muutenkin aikamoista etsiskelyä, että mitähän seuraavaksi. Joulukuussa 2020 kävi niin, että sain Jani Volaselta yllättäen sähköpostia ja hän kysyi mua näyttelijäksi uuteen sarjaansa Munkkivuori. En tänä päivänäkään tiedä, että mistä hän oli mut löytänyt. Vastasin myöntävästi ja koin Janin yhteydenoton merkkinä siitä, että nyt kannattaa hakea TeaKiin. Tosin se ei ollut ensimmäinen kerta, olin hakenut TeaKiin jo 2019 ja Nätylle myös. TeaKiin pääsin keväällä 2021 ja valmistuin nyt alkukesästä 2026.”

 Valmistumisesi kunniaksi juodaan tässä nyt hyvät pullakahvit. Et sitten lahtelaisena koskaan kiinnostunut Lahden Kansanopistosta? ”En. Kansanopisto toimi aiemmin Lahden vanhalla sairaalalla ja muuttivat entisen elokuvateatteri Ilveksen tiloihin Aleksanterinkadulle, ja mä asuin niiden yläkerrassa! Siellä oli aikamoisia bileitä koko ajan ja kuulosti välillä siltä, että joku laulaisi ABBAa mun olohuoneessani. Kerran olin tulossa keikalta kotiin yhdeltä yöllä ja oli herättävä aikaisin seuraavalle keikalle. Bileet oli jälleen käynnissä ja mulla meni totaalisesti hermot. Kävin raivoamassa siellä ja uhkasin kutsua poliisit. Kun pääsin TeaKiin, muutama tyyppi tuli kysymään multa, että ”Etkös sä oo se mummo, joka kävi raivoamassa meille Kansanopistolla!” ja kun myönsin, niin kysyivät, että mitä ihmettä teen TeaKissa. ”No kun mua alkoi itseenikin vähän kiinnosteleen….”, vastasin. (*nauraa*) Mä en tosiaan koskaan kiinnostunut Kansanopistosta ja luulen, että se johtui puhtaasti siitä, että mulla oli unettomien öiden takia itselläni niin negatiiviset mielikuvat koko paikasta. Varsinaisesta opetuksestahan mulla ei ollut mitään tietoa.”

 Mikä oli kirjallisen opinnäytteesi aiheena? ”Sen nimihän oli ”Kikkelis kokkelis, mitäs läksit” ja alaotsikkona oli ”freelance-näyttelijän kohtaamista pettymyksen kokemuksista työnhakutilanteissa ja niiden kanssa olemisesta”. Ensimmäisenä maisterivuonna mulla oli semmoinen vaihe, että hain ihan hirveästi töitä ja sain kielteisen vastauksen monta kertaa putkeen. Olin päässyt TeaKiin suhteellisen helposti, kun jo toinen hakukerta natsasi. En ollut joutunut kohtaamaan jokavuotista pettymystä siitä, etten pääse sisään. Sisuuntunut. Tunne pettymyksestä oli mulle uusi. Tajusin sen, että mähän joudun jatkuvasti hakemaan paljon enemmän töitä kuin mitä tulen saamaan, ja sen tunteen kanssa joudun olemaan koko loppuelämäni. Mua kiinnosti tutkia sitä asiaa itsessäni, ja haastattelin muutamaa kollegaa myös. Miten käsitellä pettymysten kokemusta, jotta voi jatkaa eteen päin ja hakea uudestaan töitä – ja pettyä taas. Opinnäytteen nimi tuli Krista Kososelta, joka oli pitämässä meille kameratyön kurssia ja keskustelimme tästä aiheesta. Tiedän kyllä myös, että Aake Kallialan esittämä hahmo sitä hoki Pulttiboisissa muinoin. En voinut sietää Pulttiboisia, joten Kristan lohkaisu tuntui siihen kohtaan aika pahalta.”

 Entä taiteellinen lopputyösi? ”Se oli nimeltään Unentekijä. Se oli monologi, joka kantaesitettiin TeaKissa syyskuussa 2025, ja se oli mun ja ohjaaja Kirmo Komulaisen yhteinen käsikirjoitus. Se kertoi Yrjö Kallisesta, joka toimi sotien jälkeen Suomen puolustusministerinä. Hän oli pasifisti, teosofi, mystikko, puhuja ja muutenkin hyvin kiintoisa henkilö. Olin aiemmin ollut bändini kanssa soittamassa Aapo Kukon Puhumalla paras -nimisen sarjakuva-albumin julkkareissa ja siellä olin kuullut luentoja tästä Kallisesta, josta sarjakuvakin kertoi. Mulle iski siellä ajatus, että mun täytyy tehdä monologi tästä ihmisestä. Hänellä on ollut niin mielenkiintoinen elämä. Tarjosin ideaa Kirmolle ja dramaturgi Sara Koiraselle, ja he kiinnostuivat aiheesta. Siitä oli TeaKissa muutama esitys ja pääsimme tammikuussa esittämään sitä vielä Mikkeliin Työväen Näyttämöpäiville pari kertaa. Siitä tuli kyllä hieno, oon erittäin tyytyväinen. Kannatti tehdä oma esitys!”

Unentekijä (c) Pate Pesonius 

 Kuka oli kumminäyttelijäsi? ”Mulla oli kaksi, Joel Mäkinen ja Olavi Uusivirta. Lahessa asuessani tein omaa musiikkia omalla artistinimellä ja olin soittamassa lahtelaisella Kaupungin äänet -nimisellä kaupunkifestarilla. Etelä-Suomen Sanomat teki siitä lehteen pienen jutun jossa luki, että ”Patrik Hvitsjö vaikuttaa eräänlaiselta Joel Mäkisen ja Olavi Uusivirran risteytykseltä”. Päästyäni TeaKiin ajattelin heti, että kumminäyttelijäkseni pyydän Joelia ja Olavia, pakko olla just ne! Joeliin olin aiemmin törmännyt Lahden Kaupunginteatterissa vuonna 2017, hän oli silloin mukana musikaalissa Love me tender. Olin samoihin aikoihin tekemässä Mallusjoen Näyttämölle musikaalia Viulunsoittaja katolla, ja pääsimme vierailemaan Kaupunginteatterin Eero-näyttämölle muutaman esityksen verran. Törmäsimme Jopin kanssa henkilökunnan ovella ja vaihdoimme muutamat sanat, ja olin jutellut hänen kanssaan myös yhden Pimeyden keikan yhteydessä. Hän tuntui sen verran tutulta, että uskalsin kysyä häntä kumminäyttelijäkseni. Olavia en tuntenut entuudestaan ollenkaan. Tuntui hienolta ja tärkeältä se, että pääsin heti ekana opiskelukesänäni tekemään Jopin kanssa töitä Dingo-musikaalissa Raumalla, ja sainkin sitten tehdä heti kolme kesää yhdessä hänen kanssaan. Hänestä tuli tosi rakas ystävä.”

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Ammattiteattereista Rauman Kesäteatterissa, Hämeenlinnan Uudessa Kesäteatterissa, Tampereen Komediateatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa ja Mikkelin Teatterissa. Ai niin ja Ryhmäteatterissa, tehtiin sinne kouluaikoina kerran pienoisnäytelmiä. Ennen koulua näyttelin Lahden Kaupunginteatterissa, Mallusjoen Näyttämön vierailun yhteydessä siis. Oon näytellyt myös Nastolan Pisarateatterissa, aika montakin kesää. Pisarateatteria kutsun kotiteatterikseni, sieltä löysin ensimmäisen teatteriyhteisöni. Lahden Lauantainäyttämöllä oon ollut myös yhdessä jutussa mukana.”

 Mainitse muutama itsellesi jollain tavalla merkittävä roolityö tai koko proggis. ”Voi voi, niitä on ollut kyllä paljon. Rajaan tämän nyt kuitenkin niin, että ekaksi mainitsen Dingon ja Jontun roolin. Se oli todella merkityksellinen siinäkin mielessä, että se oli mun ensimmäinen ammattiteatteriroolini. Siitä tuli älyttömän suosittu esitys ja harvinaista oli, että esitettiin sitä kolmena kesänä peräkkäin kolmessa eri teatterissa (Rauma, Hämeenlinna ja Tampere). Katsomot täynnä ja mieletön meininki joka paikassa! Fanituskulttuurin läsnäolo tuntui myös tosi erikoiselta, se oli ihan uutta mulle ja varmasti monelle muullekin. Oltiin yhteiskuvissa ja nimmareitakin jaeltiin. Se kaikki tuntui poikkeukselliselta teatteriesitykseksi ja tuli mietittyä, että tulenko koskaan enää kokemaan vastaavaa teatterin parissa. Työryhmästä jäi hyviä ystäviä koko loppuelämäksi. Aikamoinen sisäänheitto tähän hommaan!”

Jontut Tampereella (c) Satu Lehto 

 ”Muista tärkeistä roolitöistäni mainitsen Unentekijä-monologini. Siinä tein tuplaroolin, alussa näyttelin itseäni ja sen jälkeen Yrjö Kallista. Siinä pääsin ensimmäistä kertaa aidosti tekemään sellaista teatteria, jossa sain ensimmäistä kertaa kokemuksen, että nyt oon dialogissa yleisön kanssa. Siinä oli monta sellaista kohtaa, missä menin yleisön sekaan ja puhuin yleisölle. Tuli ajatus, että juuri tämän takia teatteri on se taidemuoto, joka itseäni kiinnostaa eniten. Vastanäyttelijänä on yleisö, ja saa näytellä sen ehdoilla, mitä vastapuolen reaktiot synnyttää mussa. Näytellä hetkessä ja tilanteen sekä kulloisenkin yleisön mukaan. Mikkelin Teatterissa olin mukana näytelmässä Pudotuspeli, neljän näyttelijän juttu ja olin ainut vieraileva näyttelijä. Oon aika paljon tehnyt musateatteria ja sain tehdä puhedraamaa tosi taitavan ensemblen kanssa. Näytelmässä ei ollut mitään ylimääräistä, ja mulle oli just auennut ajatus, että voin olla näyttämöllä läsnä siinä tilanteessa ja katsoa mitä tapahtuu. Esityksen muoto salli sen, ja kaikenlaista tapahtuikin näyttelijöiden välillä illasta riippuen. Se oli kiinnostavaa. Ei-teatteritöistä mainitsen vielä sen, että pääsin tekemään pienen rumpaliroolin Kaija Koosta kertovassa leffassa Kaunis rietas onnellinen. Se oli mun ensimmäinen roolini pitkässä elokuvassa ja siksi merkityksellinen.”

 Onko sinulle jäänyt mieleesi jokin tietty oppi tai ohjenuora elämäsi varrelta? ”Hannu-Pekka Björkman sanoi jossain haastattelussaan, että oli TeaKin professoriaikoinaan sanonut opiskelijoille, että ”Te ette ikinä kadu niitä rooleja, jotka te jätätte tekemättä, mutta voi veljet, te kadutte niitä rooleja jotka teette!”. Oon kyllä itseni löytänyt törmäyskurssilta tämän lauseen kanssa useammankin kerran. Oon koittanut jakaa tätä ohjenuoraa muillekin ympärilläni. Aika harvoin jää harmittamaan ne työt, joita ei ole tehnyt. Ne harmittaa hetken, mutta tunne liudentuu varsin nopeasti. En tiedä onko se varsinainen oppi tai ohjenuora, mutta mä luotan intuitioon aika herkästi, jopa vähän sokeastikin. Yleensä se on johtanut hyvään lopputulokseen, kuten hakeminen TeaKiin ja monologin tekeminen Yrjö Kallisesta. En tiedä milloin tämä herkistyminen on mulle tapahtunut. Se on tämän ammatin myötä jalostunut itsessäni.”

 Millaisia ajatuksia sinulla oli itse näyttelijän työstä ennen TeaKia ja miten ne ovat muuttuneet tässä opintojen ja roolien myötä, vai ovatko muuttuneet? ”Ennen koulua mä tiesin kyllä mitä näyttelijä tekee ja mitä on näytteleminen, koska olin sitä itsekin harrastanut, mutta mulla ei ollut ystäväpiirissä tai suvussa ketään, joka olisi tehnyt sitä työkseen. Mullahan ei ollut realistista käsitystä siitä, että mitä se työnä tarkoittaa. Varmaan mä ajattelin, että näyttelijä näyttelee joko teatterissa kiinnityksellä tai elokuvissa, tv-sarjoissa ja audiodraamoissa freelancerina. En ollut varmaan hahmottanut sitä, että kyllä teatterissakin voi näytellä freelancerina ja miten friikkuna ylipäätään työllistyy. Koulun myötä ajatukseni on muuttuneet siten, että näyttelijän työhön kuuluu myös paljon sellaista, mikä ei suoraan näy yleisölle, ja silloin kun tämän ammatin on valinnut, kaikki elämässä ruokkii omaa näyttelijyyttä. Itse tykkään ajatella niin, että oon paljon muutakin kuin näyttelijä ja mulla täytyy olla elämässäni muutakin kuin työni. Ei mulla varmaan ollut kovin realistisia ajatuksia siitä, että miten töitä haetaan tai missä töistä ilmoitetaan. En ollut myöskään tajunnut sitä, että töiden hakeminen on usein omissa käsissä ja miten voi työllistää itse itseään. Tai että voisi myös lukea äänikirjoja, spiikata mainoksia, tehdä puhujakeikkoja tai työllistyä saman alan sisälläkin hyvin erilaisissa työtehtävissä kuten käsikirjoittajana tai ohjaajana. Oma kiinnostus vaikuttaa myös. Oon löytänyt käsikirjoittamisen myötä itsestäni pienen tuottajan. Näyttelijäksi valmistuminen ei tarkoita sitä, että jatkossakin vain näyttelet. Moni on kouluttautunut myös toiseen ammattiin, kun etenkin koronan jälkimainingeissa näyttelijän töitä on ollut vähemmän.”

 ”On lisättävä nyt tähän, että koska rahoitus tiukkenee ja työtilaisuudet vähenee, mikä on tietysti ikävä juttu, niin oman sukupolveni tekijöissä on hienoa se, että on noussut enemmän pieniä porukoita, jotka tekee täysin omia, originaaleja ideoitaan ja saavat ne tuotantoon. Se on taiteelle hyväksi, koska ei ole pelkästään niin, että on isoja teattereita, joissa esitetään juttuja yleisön ehdoilla vaan tulee pienempi porukka, joka tekee täysin uniikkia juttuaan. ”Tämmöistä ette ole ennen nähneet!” Se on musta mielenkiintoista tässä ajassa. Ja lahtelaisena on sanottava se, että Teatteri Vanhan Jukon merkitys on ollut mulle iso, oon tajunnut sen tässä myöhemmin vasta. Se on toiminut pitkään ja saavuttanut oman jalansijansa. Juko on toiminut mulle tärkeänä esimerkkinä siitä, että on mahdollista toimia isojen tuotantorakenteiden ulkopuolella ja voi olla myös pienempiä ammattiteattereita.”

Pudotuspeli / Mikkelin Teatteri (c) Jere Lauha

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi näyttämöllä? ”Tosi iso osa töistäni on tullut sen kautta, että soitan ja laulan. Soitan useampia soittimia ja jos en osaa, opettelen. Silloin kun yläasteikäisenä ennustin, että musta tulee isona muusikko, niin on se siinä mielessä käynyt toteen, että se kulkee mun näyttelijyyteni rinnalla, enkä pääse siitä eroon ikinä. En haluakaan päästä eroon! Väitän, että mun vahvuuteni ammatillisesti on myös mun oma taiteellinen mielenkiintoni ihmisyyttä ja kaikkea elollista kohtaan. Oon älyttömän kiinnostunut elämästä ja kaiken tutkimisesta. Jos mulle herää kysymys jotain asiaa kohtaan, mä otan siitä selvää. Mä käytän taidetta välineenä jäsentämään asioita. Mun vahvuus on myös se, että mä tykkään tehdä itse – käsikirjoittaa, tuottaa. Ja ilmeisesti mun kanssa on kiva tehdä töitä, ainakin näin oon kuullut heiltä, joiden kanssa oon saanut työskennellä. Arvostan sitä, sillä se on arvostettava piirre myös omissa työkavereissani. Oon kuullut myös sitä, että mulla on hyvä radioääni. Oon tehnyt paljon radiospiikkejä ja -mainoksia.”

 Onko sinulla jotain erityistaitoja? ”Vastataan tähänkin ne erilaiset soittimet, pystyn omaksumaan nopeasti itselleni uuden soittimen. Se ei kaikilta onnistu. Lapsesta asti oon harrastanut kamppailulajeja, se on erikoistaito myös. TeaKissa meillä oli näyttämötaistelukursseja, sitä taitoa olisi kiva päästä hyödyntämään kunnolla.”

 Entä minkä taidon haluaisit osata? ”Hevosratsastuksen! Oon aina rakastanut eläimiä. Lapsena tuli käytyä paljon hevostalleilla, koska meidän kesämökin vieressä oli ravitalli, mutta en oo ikinä ratsastanut tai muuten harrastanut hevosia. Hevoset on mulle eläiminä siinä mielessä tärkeitä, että koen kunnioitusta niitä kohtaan ja olisi hienoa oppia ratsastamaan ja kaikki se, miten niin ison eläimen kanssa ollaan yhteistyössä. Moottoripyörällä ajaminen kiinnostaisi myös! Jo pelkkä ajatus siitä kiehtoo. Tulispa joku kamerarooli, jossa saisin ajaa moottoripyörällä ja roolia varten saisin opetella ajamaan! Budolajeihin liittyen vielä se, että tulispa joku rooli, jossa saisi kunnon actionleffameiningillä heilutella miekkaa tai nunchakua… Perhokalastuksen saloihin haluaisin myös perehtyä! Näitähän nyt tulee monenlaisia juttuja mieleeni.”

 Kohta painatte perhokalastamaan moottoripyörällä, koira sivuvaunussa ajolasit päässä korvat tuulessa lepattaen. ”Kyllä! Koirasta saan toivottavasti kaverin ihan kaikkeen harrastamiseen!”

Unentekijä (c) Pate Pesonius

 Käytkö vapaa-ajallasi katsomassa teatteria itsekin? ”Kyllä käyn. Huomaan, että tämä menee vähän sykleissä. Silloin kun teen itse, eli kun mulla on intensiivinen harjoitus- tai esityskausi päällä, mä en käy katsomassa juuri mitään. Tykkään silloin keskittyä omaan tekemiseeni. Sitten kun ei ole itsellä mitään, niin käyn katsomassa todella paljon, usein monta esitystä viikossa. Käyn katsomassa laidasta laitaan ja ympäri Suomea, harrastaja- ja ammattiteattereissa. Pelkästään teatterin perässä kaukaisin kohteeni on toistaiseksi ollut Muurame, sehän taitaa olla osa Jyväskylää nykyään. Luokkakaverini Aapo Salonen ohjasi sinne Dario Fon näytelmän Maalareilla ei ole muistoja, kävin sen itse asiassa katsomassa pariinkin kertaan. Ulkomailta kaukaisin on Berliinissä 2022 näkemäni Cabaret. Viimeksi näin Kansallisteatterin Taivassalissa hienon monologin Hautakivi, se taas oli luokkakaverini Youssef Asad Alkhatibin taiteellinen lopputyö.”

 Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mua inspiroi rakkaus. Ei pelkästään oma rakkaus, vaan haluan kuulla ihmisten näkökulmia ja mitä he rakastavat. Se on mun mielestä sellainen asia, josta puhutaan hirveän vähän. Julkinen keskustelu on mielestäni tällä hetkellä sitä, että mitä vastaan me ollaan. Politiikassa tai henkilökohtaisissa mielipiteissä tuodaan aika kärkkäästi esiin se, mitä vastustetaan. Positiivisesta vireestä olisi paljon helpompi laajentaa keskustelua. Ihmiset ylipäätään inspiroi mua. Ihmiset on ihania! Se on varmasti yksi syy siihen, miksi hakeuduin sosiaalialalle ja teatterin pariin. Saa olla ihmisten kanssa tekemisissä. Rakastan sitä, että saan tavata eri ihmisiä ja keskustella heidän kanssaan. Sen ei tarvitse olla isokaan kohtaaminen. Hymyily tuntemattomalle vastaantulijalle esimerkiksi. Oon huomannut myös sen, että viime aikoina runous on toiminut mulla suurena inspiraation lähteenä. Oon ryhtynyt lukemaan suomalaista runoutta, Paavo Haavikkoa viimeksi. Niissä on auennut mulle se, että sanoilla voi välittää informaation lisäksi myös tunnelmaa ja tunnetta. Musiikissa tai elokuvissa se on ollut mulle läsnä aina.”

 Onko sinulla omia ”esikuvia”, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Joel Mäkinen on toiminut mulle suurena esikuvana siitä, että millainen on näyttelijä-muusikko. Meitä yhdistää samankaltainen ammatillinen ”maasto”, ja hänkin on Lahesta kotoisin. Suomalaisista näyttelijöistä ihailen erityisesti Tommi Korpelaa. Viimeksi näin hänet lavalla Puoli-Q:ssa näytelmässä Kolme sisarta, ja koin tietynlaisen valaistumisen. Oon kokenut hänen kohdallaan saman ennenkin, mutta nyt ensimmäistä kertaa löysin sanat. Joka kerta kun näen Tommin lavalla, niin yhtäkkiä ei pelkästään tässä taidemuodossa vaan koko maailmassa on mulle joku järki. Se on uskomaton fiilis miten joku näyttelijä voi välittää sellaisen tunteen. Muita isoja esikuvia on sitten Martti Suosalo, hän on mulle ehkä vahvin esikuva siitä, että miten näytellään. Oon nähnyt häntä paljon lavalla ja elokuvissa jo ennen kouluaikojani. Martti oli muuten kirjallisen opinnäytteeni tarkastaja, mikä on hienoa. Esikuvista on mainittava myös Marc Gassot! Oon ollut hänen opetuksessaan TeaK-aikoinani, ja hän toimi ohjaavana opettajana lopputyömonologissani. Hänen lähestymistapansa teatteriin fyysisen ilmaisun ja mimiikan kautta on mielestäni ainutlaatuista täällä. Hänen omistautumisensa asialleen on myös ihailtavaa, hän tekee aina tarkkaan ja pieteetillä. Kansainvälisistä näyttelijöistä Willem Dafoe on ollut viime aikoina suosikkini. Olin todella vaikuttunut hänen roolityöstään leffassa The Lighthouse ja aloin tutkailla tarkemmin hänen taustojaan sen katsomisen jälkeen. Hänelläkin on oma teatteriryhmä New Yorkissa ja hän on siinä perustajajäsenenä. Hän aina välillä esiintyy sen ryhmänsä kanssa. Hänen näyttelemisensä estetiikka kävi mulle ykskaks järkeen. Hän sanoi jossain haastattelussa, että hän ei mieti koskaan leffaa tehdessä, että miltä hän näyttää. Hän vaan tekee eikä mieti lopputulosta.”

 Jos saisit maailmasta valita kenet tahansa, kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”? ”Jostain tuli nyt tunne, että mun on vastattava Heikki Kinnunen! En tiedä mistä moinen tunne tuli, mutta meillä olisi Heikin kanssa varmaankin todella hauskaa. Vesku Loiri olis myös kova. Hän lukeutuu myös esikuviini siinä mielessä, että ihminen voi tehdä urallaan monenlaista. Seela Sellan kanssa olisi myös upeaa näytellä joskus. Haluaisin joskus kokea myös sen, että vastanäyttelijänä olisikin eläin tai ihan pieni lapsi, joka ei tuota vielä puhetta. Millaista työskentely olisi silloin, kun ei jaeta yhteistä kieltä.”

 Entä kenen kanssa haluaisit esittää dueton? ”Oon päässyt hänen kanssaan duetoimaankin ja tekisin sen milloin tahansa uudestaan, eli vastaan Nomi Enckell.”

 Mitäs me laulaisimme yhdessä? ”Dingoa tietenkin! Miten olisi Elämäni sankari? Oon tosi huono imitoimaan ketään, mutta huomasin osaavani laululla imitoida Neumannia. Voisit sitten laulaa Nipan kanssa.”

TeaKin tanssiteatteri Raados (kuvaajan nimi ei tiedossa) 

 Mitä sinun mielestäsi on ”teatterin taika”? Onko sitä oikeasti olemassa vai onko se vain sanonta? ”Teatterin taika on täysin olemassa, ja sekin ratkesi mulle omien pohdintojeni kautta. Aiemmin en osannut sanallistaa sitä. Olimme muinoin vierailemassa Lahden Kaupunginteatterissa Viulunsoittaja katolla -musikaalin kanssa, ja odotin omaa vuoroani kulisseissa ja olin lähdössä ekaan biisiin lavalle. Katsoin lamppuun ja pölyhiukkaset leijailivat mustaa verhoa vasten. Mulle tuli siinä semmoinen tunne, että tää on se hetki. Tässä on teatterin taikaa. Täysin pysähtynyt hetki. Jotain taianomaista on tässä hetkessä, mutta en osaa selittää sitä. Omaa monologiani kirjoittaessa mulle ratkesi se, mitä teatterin taika on. Se on se, että me voidaan hetken aikaa jakaa yhteinen uni. Me voidaan nähdä kollektiivisesti unta yhdessä. Tää on ihan tutkittu juttu, että lämpiön puolella ihmisen syke on vielä koholla, mutta katsomoon päästyään ihmisen syke muuttuu samankaltaiseksi kuin unessa. Siinä on taikaa. Sehän on parhaimmillaan transsimainen tila. En mieti ihmisiä katsomossa, mutta tunnen ne.”

 Onko vielä sattunut mitään legendaarista sählinkiä lavalla? ”Ei mulle, mutta oon monitorin kautta nähnyt, miten toinen näyttelijä kävelee vahingossa lavasteseinästä läpi. Tämä tapahtui Viulunsoittajassa, kun parin kohtauksen välissä valot meni pois ja kun syttyi uudelleen seuraavaan kohtaukseen, niin siellä sitä mennään. Vierailun vuoksi lavasteet olivat vähän eri paikassa kuin mihin oltiin totuttu. Oli se kanssa, jalat roikkuu yleisöön päin ja pääpuoli oli näkymättömissä.”

 Mitä sanoisit nuorelle itsellesi? ”Jos sanoisin sille yhtään mitään neuvon tapaistakaan niin se tuskin kuuntelisi. Toteaisin, että odotappas vaan, yllätyksiä on luvassa."

 Mitä sanoisit nuorelle, joka jossain tuolla tällä hetkellä haaveilee teatterialasta? ”Jos voit tehdä elämässäsi jotain mitä tahansa muuta niin tee ja voit saada leipäsi hieman helpommalla. Jos kuitenkin on niin, ettet kertakaikkiaan voi elää elämääsi muuten, niin tervetuloa mukaan! Ei aina helpointa, mutta lähes aina hauskinta!"

 Kerro joku hyvä muisto. ”Ruisrock 2016."

(c) Olli Huuskonen

 Näetkö teatteriin liittyviä unia tai painajaisia? ”Sehän on klassikko, että unessa joudut paikkaamaan jotain roolia ja ei ole mitään käsitystä koko roolista eikä tekstistäkään. Ja oot vielä alasti. Tosi vähän mä näen työhön liittyviä painajaisia, silloin kyllä jos on stressaava harjoituskausi meneillään tai stressaava ensi-ilta tulossa. Jännitin ennen esitysten alla tosi paljon, nyt esiintymisjännitys alkaa hiljalleen laantumaan. Stressaavat unet ovat vähentyneet sen myötä.”

 Jos sinun elämästäsi tehtäisiin näytelmä, mikä siinä olisi tyylilajina ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Oli se sitten näytelmä tai elokuva niin toivoisin, että se olisi hyvin viitteellinen, absurdi teos. Ei mikään suora kopio Wikipedia-artikkelista. Bob Dylanista on tehty kiintoisa leffa I´m Not There, jossa kuusi eri näyttelijää esittää Dylanin elämän ja persoonan eri puolia. Muakin voisi esittää useampi tyyppi! Nämä kaikki edellämainitut idolini Heikki Kinnusesta lähtien ja bonuksena vielä Juha Pulli!”

 Jos sinulla olisi supersankaripuoli, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Se voisi olla joku EmotionalSupportMan. Se hälytetään paikalle ja kaikki huolet ja murheet katoaa.”

 Olisiko se suomeksi MyötäeläjäMies? ”Joo, tai TunneTukiMies. Sillä olisi päällään ihanan pehmeä asu, jota olisi kiva hypistellä. Siitä asun tekstuurista tulisi turvallinen olo. Ehkä jotain pumpulia?”

 Untuvatakki? Paksu Elvis-tyylinen haalari untuvatakkikankaasta? ”Jep, ja itsellä olisi siinä älyttömän kuuma. Haalarissa olisi muutama timantti, vähän bling-blingiä. Niitä saisi vierustoveri hypistellä.”

 Kuplamuovia? ”Eikun joo! Mä olisin KuplamuoviMies! Niitä voisi poksautella. Asu olisi sellainen kuin Michelin-ukolla, mutta kuplamuovista. Lukitaan tämä vastaus.”

 Jos ihminen menisi talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? Viihdykettä, evästä? ”Ottaisin ehdottomasti Paavo Haavikon Kootut runot, se on aikamoinen järkäle. Lisäksi Murakamin kirjoja. Taru Sormusten Herrasta, Hobitti, kaikki Muumit - niihin mä en kyllästy ikinä. Lisäksi hyviä leffoja. Ruuaksi erilaisia juustoja ja jotain kivaa punaviiniä. Näillä pärjäisin hienosti talven yli. Ja koira mukaan tietysti.”

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Haluaisin nähdä erilaisia dinosauruksia livenä, niistä me ei voida koskaan olla täysin varmoja. Miltä ne on näyttäneet, miltä ne on kuulostaneet. Musta on kiehtovaa se, että on voinut olla joku kerrostalon kokoinen höyhenpeitteinen lisko ja se on pitänyt lintumaista ääntä.”

 Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Teatteria et saa vastata, mutta kysyn, että mitä sinä Talle rakastat?”

 Ohhoh, suora kysymys. Minulla lukee Facebookissa sitaattina, että ”onnellinen on hän, jolla on lapsenmieli tallella”. Rakastan kaikelaisia pieniä arkisia havaintoja, pysäkillä kipittävää koppakuoriasta, hauskoja riimejä ja kuvituksia lastenkirjoissa, sanoilla leikittelyä… Pysyy mieli virkeänä!

 Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Kesän jälkeen lähden Tšekkeihin reiluksi viikoksi kuvaamaan lyhytelokuvaa. Tuloillaan on muutakin, mutta ne on vielä vähän hys-hys.”

 Mitä terveisiä haluaisit lähettää katsojille? ”Lähetän sellaiset terveiset, että toivottavasti kesä on ollut mieluisa ja toiveiden mukainen. Kaikille kaikkea hyvää!”

 Mitä teet seuraavaksi? ”Otan tuosta auton alleni ja suuntaan ripeästi kohti Kaupunginpuistoa ja illan esitystä.”

Yhteiskuva Laurellin edestä :) 

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

1. Mistä sanasta pidät eniten? - Sumu

2. Mistä sanasta pidät vähiten? - Räikeä

3. Mikä sytyttää sinut? - Rakkaus

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Ilkeys

5. Suosikkikirosanasi? - Perkele!

6. Mitä ääntä rakastat? - Kuikkaa järvellä

7. Mitä ääntä inhoat? - Liikennettä

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Ammattikalastaja

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? - Rahoitusalalla

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle, kun saavut Taivaan porteille? - ”Mitenkäs nyt suu pannaan?”

Haastattelussa Ville Hilska

 Näyttelijä Ville Hilskan tapasin Suomenlinnan Panimoravintolan terassilla kesäkuun loppupuolella 2026. Haastattelun jälkeen suuntasimme molemmat Suomenlinnan kesäteatteriin (Ville näyttämölle, minä katsomoon), jossa Ryhmäteatteri esittää elokuun loppuun näytelmää Missä kuljimme kerran. ”Oon syntynyt ysärillä ja kotoisin Lahesta. Kyllä mä edelleen itteni lahtelaiseksi miellän, vaikka oon asunut täällä Helsingissä jo kymmenkunta vuotta. Lahessa on hyvin vahva oma identiteettinsä, kyllä. Jos sä sanot, että sä oot sieltä, niin sitä ei koskaan ohiteta.”

 Mitä harrastat? ”Mä oon pelannu jalkapalloa. Nyt on pelaamisen suhteen tosin vähän hankala kesä meneillään, kun harkkojen ja esitysten ulkopuolelle ei jää juurikaan vapaa-aikaa. Lisäksi mä urheilen eri tavoin, mutta se on myös tätä ammattia tukevaa hommaa eikä pelkästään harrastus. Tämä Missä kuljimme kerran on sen verran fyysinen esitys, että on hyvä pitää itsensä ja kroppa lämpimänä.”

(c) Teemu Heljo

 Nyt mennään varsinaiseen asiaan. Milloin ja miten sinua puraisi teatterikärpänen? ”Tosi hyvä kysymys. Mä oon koittanut sitä hahmottaa, että mistä kaikki oikein lähti. Mutsi vei mua tosi paljon teatteriin kun olin skidi, se oli toimittaja ja sai lippuja, Lahden Kaupunginteatteriin ainakin ja varmaan myös Vanhaan Jukoon. Kaupunginteatterissa muistan nähneeni ainakin Kari Heiskasen ohjaaman Seitsemän veljestä.”

 Tuntuu siltä, että kaikki muut sen on nähneet paitsi minä! Älä käännä veistä haavassa. ”Heh. Lahessa tehtiin tosi hyviä lastennäytelmiä, ja tuota Seitsemää veljestä ennen tuli nähtyä ainakin Kuka pelkää noitia. Se oli kuumottava ja siistillä tavalla pelottava! Muutenkin ne lastenjutut tuntui tosi maagisilta. Jukossa tuli myöhemmin nähtyä jotain Jari Juutisen kauden esityksiä. Jos ala-asteen koulunäytelmiä ei lasketa mukaan, niin itse oon ollut näyttämöllä ekan kerran lukiossa. Meidän lukio teki Ronja Ryövärintyttären, se oli aika iso proggis. Olin siinä mukana, koska siitä tuli hitosti opintopisteitä ja sai olla poissa tunneilta. Eli opintopisteiden perässä päädyin teatterin pariin. En kuitenkaan heti ajatellut niin, että nyt mä haluan näyttelijäksi. Lukion jälkeen kävin intin ja paiskin kaikenlaista duunia varastohommista opettajansijaisuuksiin. Lopulta löysin itseni Lahden Kansanopistosta. Kävin sekä Teatteri I:n että II:n, mutta niiden välissä mä muutin Helsinkiin ja olin Ylioppilasteatterissa vuoden, ja sitten palasin Teatteri II-kurssille. Se oli mulle tosi vahva kokemus – tehdä teatteria ja tutustua samanikäisiin ihmisiin, joita yhdisti sama intohimo. Kansanopistohan on kuin hyökyaalto. Sain ajatuksen siitä, että tämä vois olla mulle oikea suunta. Maailmassa on tosi paljon kivoja asioita, joista ei saa itselleen ammattia. Tässä oli se mahdollisuus olemassa. TeaKiin pääsin sisään 2019 ja valmistuin keväällä 2024.”

 Mikä oli kirjallisen lopputyösi aihe ja miksi juuri se? ”Sen aihe on mulle edelleenkin vähän epäselvä. Mun kandintyön nimi oli tyyliin Kaikki teatterista, joten en oikein tiennyt mitä maisterivaiheessa käsittelisin, kun kaikki oli jo käyty läpi. Kirjoitin maisterivaiheen oppariin kaikenlaisia asioita, joita tuli mieleen. Aika sirpaleinen siitä tuli, mutta sehän tehdään itseä varten. Sen nimenä oli Posi ja epäposi. Näytelmäkirjailija David Mamet on kirjoittanut teoksen Tosi ja epätosi, ja kun meidän ykköskurssin katkaisi korona, niin tuosta tuli pieni heitto siihen suuntaan. Koronatestejä tehtiin jatkuvasti ja esiinnyttiin vain opettajille, mutta kyllä se muuten hoidettiin niin hyvin kuin suinkin mahdollista. Meistä pidettiin valtavan hyvää huolta. Yleisökontakti oli ainut jota jäi kaipaamaan koulun alkutaipaleella. Eikä se korona-aika mitenkään muuten värittänyt mun kouluaikaani, ei sitä edes muista enää, paitsi siinä se roikkuu läppänä opinnäytteen nimessä.”

 Entä mikä oli taiteellinen lopputyösi? ”Se oli Skavabölen pojat. Lopputyön tarkastajien kanssa kävi joku sekaannus. Alunperin sen piti olla Message from Tyler - Memento mori, Kirsikkatarha. Aikamoinen nimi, kyllä! Minna Lundin käsikirjoitus ja ohjaus, joka tehtiin Puoli-Q -näyttämölle Q-teatteriin keväällä 2023. Skavabölen pojat tehtiin saman vuoden syksyllä ja alkuvuodesta ´24 KUT:in 25v-juhlanäytelmänä. Esityspaikkana oli Kulttuuritalo Monio Tuusulan Hyrylässä, joka on ruotsiksi Skavaböle. Näytelmän ohjasi David Sandqvist. Olin näytelmässä isoveli Rupertin roolissa, iso ja upea rooli. Skavabölen pojat on yksi hienoimmista näytelmistä, joita on tässä maassa kirjoitettu. Siinä on niin kaunista kieltäkin. Oon onnellinen siitä, että sain tehdä opinnäytteeni juuri siinä näytelmässä ja juuri siinä roolissa. Se oli valtava kakku. Näytelmässähän liikutaan kahdessa aikatasossa, poikien lapsuudessa ja aikuisuuden kynnyksellä.”

Message from Tyler (c) Pate Pesonius

 Skavabölestä tulit sitten Hämeenlinnaan, eikö? ”Juu, Sirkku Peltolan käsikirjoittama ja ohjaama Tyttö ja varis oli sitten Hämeenlinnan Teatterissa syksyllä 2024. Oli mahtavaa päästä heti valmistumisen jälkeen takaisin teatterin pariin, ja ensimmäistä kertaa ammattilaisena. Mieletön paikka, oli upeaa seurata vierestä mua kokeneempien näyttelijöiden työtä! Työryhmä oli kauttaaltaan hieno ja pääsin näyttelemään Marja Packalénin kanssa, omien sanojensa mukaan se oli hänen viimeinen teatteriroolinsa. Kaikki piti musta todella hyvää huolta, kun opettelin olemaan ammatissa. Ihana kokemus, Hämeenlinnasta jäi lämpimät muistot. Sirkun valvovan silmän alla näyttelijän on hyvä.”

 Kukas oli kumminäyttelijäsi? ”Päästyäni kouluun pyysin Samuli Niittymäkeä kummikseni, olin fiilannut Smulin meininkiä. Kävi kuitenkin niin, että Smuli valittiin TeaKiin lehtoriksi mun kandivaiheen loppupuolella ja hän soitti mulle, ettei voi olla enää kummi, koska hän on samaan aikaan myös opettaja. Hän kertoi puhelussa myös, että on ”passannut mut eteen päin ystävälleen Joonas Heikkiselle”. Joonas oli sitten viimeisen vuoden kummi. Hänellähän on myös upea omanlaisensa meininki näyttämöllä, ihan pitelemätön.”

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? Onko kaikki jo mainittu kertaalleen? ”Enhän mä monessakaan oo ehtinyt näyttelemään. Siis teatterissa. Menin suoraan koulusta Hämeenlinnaan ja nyt oon Ryhmäteatterissa. Puoli-Q:ssa tehtiin alkuvuodesta Kolme sisarta, siitä on vielä pari esitystä elokuussa Tampereen Teatterikesässä. Siitä tuleekin haipakka viikko, mutta siihen on vielä aikaa enkä ajattele sitä enempiä vielä. Nyt keskitytään täysillä tähän Suokin esitykseen, jota on ollut kyllä kertakaikkisen ihana esittää ja palaute on ollut todella sydäntälämmittävää.”

 Onko näiden jo mainittujen lisäksi ollut jotain erityisen merkittävää roolityötä tai proggista? ”Tässä vaiheessa uraa kaikki on jollain tavalla merkityksellistä ja tärkeää, ja kaikki on tuonut mut just tähän pisteeseen.”

 Tässä vaiheessa haluan myös kiittää viimekesäisestä Ylen audiodraamasta JVG – Voitolla yöhön. Ei ole JVG ihan mun lempparimusaani, mutta se audiodraama oli mielestäni varsin onnistunut ja kiinnostavasti toteutettu. ”Kiitti! Olin siinä VilleGallen roolissa. Sitä oli tosi mukava tehdä ja siitä tuli kivaa palautetta. Siistiä sisäduunia, eikä tarvinnut päntätä kotona reploja sitä varten. Asiat ratkaistiin siellä paikanpäällä äänitysvaiheessa. Nythän on tulossa audiodraama Linda Lampeniuksesta, oon mukana siinäkin. En tosin Lindana, sen roolin tekee maailman hienoin Saga Sarkola.” (*Huom. Audiodraama on julkaistu, Linda Ihmemaassa löytyy Yle Areenasta.*)

 Onko sinulla joku tärkeä oppi tai ohjenuora, joka on erityisesti jäänyt mieleesi jossain vaiheessa elämää? ”Teatterikouluhan on anekdoottien luvattu maa. Elina Knihtilä on sanonut, että “pää kylmänä ja sydän lämmin”. Se on hyvä lause, mennään sillä.”

 Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella, ennen TeaKiin menoa ja nyt valmistumisen jälkeen? Vai ovatko muuttuneet? ”Hyvä kysymys. Ajatukset ovat selkiytyneet siitä mielikuvasta, joka mulla oli hakiessa ja haaveillessa. Kun on jostain unelmoinut, niin kaikkihan on näyttänyt satumaiselta. Ei tässä mitään elämän kovia realiteetteja ole paljastunut, mutta asioiden konkretisoituessa ajatukset ovat samalla kirkastuneet ja on tajunnut, että tämä on duunia ja tähän saa välillä suhtautua myös ”vain” duunina. Tehdään uusi haastattelu kymmenen vuoden kuluttua, katsotaan mitä mieltä silloin oon. Kyllä mä tällä hetkellä ajattelen, että oon unelma-ammatissani. Se ajatus ei oo muuttunut miksikään, mutta osaan ehkä katsoa sitä eri tavalla kuin hakiessani TeaKiin.”

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi? ”Aaaah, tätä voisi kysyä ihan joltain muulta. Hankala kysymys lähteä analysoimaan itseään, ihan kuin olisi jossain työhaastattelussa… Oon tänä kesänä sanonut, että enhän mä tee muuta kuin juoksen, huudan ja kohkaan tuolla näyttämöllä. Siitä voi päätellä. No, kai sitä voi sanoa, että on fyysinen ja kykenee jotenkin synnyttämään, tuottamaan energiaa. Kyllä mä koitan sitä aina sinne pönttöön tuoda ja varsinkin jättää. Enkä mä suhtaudu tähän liian vakavasti. Pystyn nauraa itelleni ja tuottamaan sitä kautta hyvää fiilistä ja semmosta työniloa. Joukkuepelaamisen ja futiksen kautta se on tullut. Se on koppipelaamista. Katsotaan taas kymmenen vuoden kuluttua uusintahaastattelussa, niin fyysisyydestä ei oo mitään jäljellä, ääni on mennyt enkä oo puheväleissä kenenkään kanssa. Musta lähtee paljon ääntä, sen voin sanoa. Se on ainakin vahvuus täällä Suokissa.”

 Onko sinulla jotain erityistaitoja? ”No, emmä tiedä. Oon urheillut paljon ja harrastanut eri lajeja ja vapaa hiihtotyyli ja keihäänheittokin varmaan onnistuu, vaan eipä niistä oo ollut toistaiseksi hyötyä tässä ammatissa. Mä osaan edelleen ratsastaa huonosti, joskus osasin paremminkin. Mutsillakin ollu hevonen. Jos joku joskus tekee teatteriesityksen, jossa on hevonen mukana, niin mä haluan ehdottomasti siihen juttuun. Välillä harmittaa, että oon syntynyt liian myöhään. Oon kuullut juttuja Holmbergin ohjaamista massiivisista tuotannoista Pyynikille, niissä oli rutosti hevosiakin mukana.”

 Entä minkä taidon haluaisit osata? ”Haluaisin oppia luistelemaan takaperin. Mikähän soitin voisi olla mun juttuni? Ehkä sinfoniaorkesterissa, haluaisin olla se tyyppi, joka pamauttaa ne isot lautaset yhteen. Se olis ihan siistiä. Siinä saisi kaiken huomion hetkeksi.”

Allu / Missä kuljimme kerran, Ryhmäteatteri (c) Janne Vasama

 Onko sinulla missään vaiheessa ollut muita urasuunnitelmia? Vaihtoehto B? ”Oon ollut vähän semmoinen ajelehtija ilman isompia suunnitelmia. Tähänkin ammattiin päädyin loppupeleissä vähän sattumien kautta. Kyllä mä joskus mietin, että olisin voinut hakea vaikkapa merikapteeniksi, mutta siihen tarvitaan edes jonnin verran matemaattista lahjakkuutta ja mulla ei ollut motia lähteä kertaamaan niitä juttuja. Oon toiminut intin jälkeen opettajan sijaisena ja mietin, että olisko musta tullut opettaja. En tiiä. Mä olisin ollut ihan hirveän huono opettaja. En koskaan oo ollut siinä tilanteessa, että jos tää polku ei natsaa, valitsen sitten jonkun muun.”

 Käytkö itse katsomassa teatteria? ”Haluaisin käydä enemmän, mutta silloin kun on itsellä esityksiä, haluaa vapaa-ajallaan tehdä jotain ihan muuta. Suomessa tehdään tosi hyvää teatteria, ja haluaisin olla parempi kaveri ja käydä katsomassa kavereidenkin juttuja enemmän. Kaukaisin teatterireissunikin on suuntautunut vaan tyyliin Outokumpuun, Esa-Matti Smolander ohjasi sinne vanhaan kaivokseen kuusituntisen Karamazovin veljekset. Kyllä mä haluaisin ulkomaillekin matkustaa teatterin perässä, mut yleensä kun tulee mahis lähteä, niin sitähän kaipaa etäisyyttä nimenomaan teatterista...”

 Taannoin huomasin somesta, että olit Oasiksen keikalla jossain? Se taisi olla aikamoinen kokemus. ”Todellakin! Edinburghissa viime elokuussa. Mulla sattuu olemaan sieltä paitakin mukana. (*näyttää*) Se oli muutenkin upea reissu. Ystävien kanssa reissattiin läpi Skotlannin, eli pelkkä konsertti ei ollut tähtäimessä, vaan haluttiin nähä myös nummet ja vuoret. Ihmeellinen ja valtavan kaunis maa on Skotlanti.”

Message from Tyler (c) Pate Pesonius

 Mitkä asiat inspiroi sinua, työssä ja vapaa-ajalla? ”Teatteri itsessään inspiroi mua. Ystävät, eläimet. Meillä on lemmikkinä koira ja kaksi kissaa. Eläimet on hauskinta maailmassa, niiden touhuja ja kohellusta on ihana seurata. Sama pätee ystäviin ja teatteriinkin, niiden touhua ja kohellusta on ihana seurata.”

 Ja minä oon vielä valmis maksamaan siitä kohelluksesta! ”Näinpä! Meillä on tässä erittäin hyvä diili.”

 Onko sinulla kenties omia esikuvia tai vastaavia, joiden töitä erityisesti seurailet? ”Lapsuudessa ja nuoruudessa mun kaikki idolit oli tyyliin jalkapalloilijoita, David Beckham ja Zinedine Zidane tulee mieleen. Mä edelleen palaan nopeiten niiden YouTube-klippien kautta lapsuuteen. Eihän lapsuuden idolit mihinkään katoa, vaikka uransa olisivatkin jo lopettaneet. Näyttelijöistä mä oon aina pitänyt erityisen paljon brittiläisestä Stephen Grahamista, hänessä on jotain tosi velmua. Oon pitänyt jo vuosikaudet hänen meiningistään. Se on aina vähän räkis ja valtavan taitava.”

 Kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Joku eläin sen täytyisi olla. Suomenhevonen. Hevosen ottaisin unelmieni vastanäyttelijäksi heti. Aivan ihana on Hamnet-ohjaaja Chloé Zhaon leffa The Rider. Se kertoo rodeoratsastajasta, jonka vastanäyttelijä on käytännössä hevonen. Sellaisen roolin haluaisin tehdä.”

 Entä kenen kanssa haluaisit esittää dueton? ”Jonna Tervomaan.”

 Mitäs me laulaisimme karaokessa? ”Vanha holvikirkko! Sehän on ihana kappale.”

 Mitä sinun mielestäsi on ”teatterin taika”? Voiko sitä edes selittää? ”Kyllä tässä jotain taikaa on oltava, ei se taiteenmuoto olisi muuten selvinnyt näin pitkälle. Mutta mikä se sitten on? Ehkä yhteisen asian äärellä oleminen. Mulle tässä tämänhetkisessä jutussa taika on sitä, että meillä on ihan hiton kivaa ja koko teos tuntuu tärkeältä. Kaikki mitä me tehdään. Mulle luo merkityksiä se, että mulla on ympärilläni ihania ihmisiä ja tuntuu tärkeältä tehdä just tämä juttu. Katsojana teatterin taika ilmenee mulle siten, että teos koskettaa mua jollain tavalla. Ilon, surun, kysymysten kautta. Helposti tunnistan myös sellaisen ajatuksen, että hitto olisinpa itsekin tuolla. Pääsisinpä mukaan. Joskus teatterin taika on myös sitä, että on ylpeä siitä mitä näkee, niistä ihmisistä näyttämöllä, tekijöistä. Olivat sitten tuttuja tai tuntemattomia.”

 Onko käynyt vielä mitään legendaarista kommellusta? ”Ei mitään legendaarista, pieniä sählinkejä tapahtuu aina. Täällä jos jotain unohtuu, vaatetta esimerkiksi, niin pitää juosta koko linna ympäri hakemaan se. Omasta mielestäni en oo mitään isompia sählännyt, joku toinen voi sitten olla toista mieltä ja muistaa paremmin.”

Lucie (Satu Tuuli Karhu) ja Allu / Missä kuljimme kerran, Ryhmis (c) Janne Vasama

 Mitä sanoisit nuorelle itsellesi? ”Huh, iso kysymys. Sanoisin, että älä ota ittees niin vakavasti. Älä purista mailaa liikaa. Toisaalta, jos kuvittelisin teini-ikäisen itseni ottamassa vastaan ohjeita joltain vanhemmalta tyypiltä, niin tuskin se niitä kuuntelisi ja lopputulos ois joka tapauksessa sama.”

 Mitä sanoisit nuorelle, joka jossain tuolla tälläkin hetkellä haaveilee tästä alasta? ”Haluaisin kannustaa kaikin puolin, en halua millään tavalla pienentää kenenkään unelmointia. Unelmoi kovempaa! Ja näyttele, tätä hommaa oppii vaan tekemällä. Hakeudu nuorisoteattereihin, kansanopistoihin, harrastajanäyttämöille, ihan mihin vaan missä voit näytellä. Näyttele niin vimmatusti. Tässä hommassa on aina hyvä olla lämmin. Kaikki menee hyvin.”

 Kerro jokin hyvä muisto. ”Kymmenkuisen koiranpennun kasvua ja tolloilua on ollut huippua seurata, joka päivä tulee lisää uusia muistoja.”

 Osaatko imitoida ketään? ”En. Pitää keksiä muita keinoja viihdyttää itseään ja ratkaista asioita näyttämöllä.”

 Nyt tulee täysin uusi kysymys. Näetkö työhön tai ammattiisi liittyviä unia? Minä olin ennen kaupantäti ja vieläkin näen painajaisia toimimattomista kassakoneista ja tuotteista ilman viivakoodia. Toisaalta näen myös teatteriaiheisia painajaisia, joissa joudun ykskaks paikkaushommiin ja lavalle yhtään harjoittelematta. ”Todellakin näen ja paljon, ja aina niissä menee kaikki päin persettä. Enemmänkin absurdia meininkiä kuin sitä, että unohtaisin repliikkejä tai vastaavaa. Oon lavalla näytelmässä, ja mulla ei oo aavistustakaan siitä, että mikä juttu tää ylipäätään on. Harvemmin sitä näkee duunista leppoisia unia, missä kaikki sujuisi hyvin. Niissä on aina joku asia mutkallaan. Monillahan on se toistuva uni, että on intissä uudestaan. Sitä vaan aattelee, että mitä helvettiä nyt taas, mähän oon jo käynyt intin, päästäkää pois! Tai mitä hittoa, lukio alkaa alusta. Kai nuo on niin vahvoja kokemuksia, että ne jää roikkumaan. Ei niinkään yksittäistapauksia ja hetkiä, vaan kokonaisia uusia elämänvaiheita. Jääneet pyörimään alitajuntaan.”

 Jos sinun elämästäsi tehtäisiin näytelmä, mikä siinä olisi tyylilajina ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Elina Knihtilä ja Pirjo Lonka näyttelemään mua vuorotellen ja yhdessä, tyylilajiin ei rajausta.”

 Jos sinulla olisi supersankaripuoli, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Mä joskus mietin tätä ja tulin siihen tulokseen, että haluaisin kyetä puhumaan eläinten kanssa. Sillä taidolla ei nousisi kusi päähän eikä voisi ainakaan välittömästi tuhota maailmaa. Mut mitä sillä olisi päällä? Ihan tavalliset vaatteet. Khakihousut, lyhythihainen kauluspaita ja kravatti. Sen nimi ois joku ihan tavallinen, vaikka Antero.”

 Näin juuri videon, jossa joku mies pelasti Tampereen rautatieasemalla lokin pulasta rullaportaista. ”Mä näin sen myös! Se mä haluaisin olla, se on supersankari. Taisi puhua englantia, eli jos nimi olisi Antero, niin englantilaisittain lausuttuna. Äntherou."

 Jos ihminen menisi talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? Viihdykettä, eväitä? ”Jos olisi tuollainen tilaisuus pakotettuun yksinäisyyteen, niin kyllä mä ottaisin sen loman kannalta. Ottaisin ison pinon kirjoja, pääsisin eroon kaikista laitteista. Mitähän voisi ottaa evääksi silleen, ettei sotkisi kirjan sivuja? Kahvia ja kokista, niillä pärjää ihan hyvin.”

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen fiilistelemään, minne menisit? ”Olisi nasta mennä johonkin hetkeen, missä joku löytää jonkun paikan ensimmäistä kertaa eikä vielä tiedä, että niin kävi. Tai joku Nikean kirkolliskokouksen päätös olisi mielenkiintoista nähdä tai Marie Antoinetten järjestämät kohtuuttoman suuret ja hienot juhlat. Tai se hetki kun joku keksii tulen. ”Oho mitä helvettiä, mites tässä näin kävi, huomasitko!” Tai joku nappaa ötökän ja keksii, että nämähän on ihan hyviä paahdettuna. Tietenkin voisin mä mennä Shakespearen Globe-teatteriin Hamletin kantaesitykseenkin ja seurailla miten jengi suhtautuu siihen ja moosestella niille siellä et “tästä tulee salee iso”.”

 Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Hmm. Monesko haastattelu tämä on? Mikä on ollut pisin, mikä lyhin?”

 Oon tehnyt yli 250 haastattelua, tarkkaa lukua ei ole tiedossa kun kaikkia ei ole edes julkaistu. Pisin on ollut 3,5h joka suuntaan rönsyillyt Antti LJ Pääkkösen haastattelu, lyhin 15-minuuttinen Martti Suosalon seurassa ja siitäkin tuli ihan kelpo juttu, jännitti niin paljon etten rohjennut höpötellä omiani ja Manu vastaili rutiinilla nopeasti ja napakasti.

 Mitä terveisiä lähettäisit katsojille? ”Haluaisin lähettää terveisiä kaikille teatterimummoille, jotka ylläpitää tätä koko koneistoa! Kiitos kun olette ja pysykää vielä pitkään täällä meidän seuranamme. Sinnitelkää ja eläkää 120-vuotiaiksi. Olette tärkeitä! Ja jos kuulo heikkenee, ei hätää me puhutaan kovempaa. Muistakaa myös juoda vettä kun tuutte kesäteatteriin.”

 Mitä aiot tehdä seuraavaksi? Vaikea kysymys. ”Käyn kaupasta ostamassa energiajuoman ja menen sitten laittamaan kamoja kuntoon esitystä varten. Hiljalleen ajatukset kohti illan esitystä. Tervetuloa katsomaan kohta.”

VilleTalle Suokissa :) 

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

1. Mistä sanasta pidät eniten? - Emmä tiiä. Rhododendron, voi olla vähän liikaa d-kirjaimia lahtelaiselle

2. Mistä sanasta pidät vähiten? - Soteuudistus

3. Mikä sytyttää sinut? - Teatteri, ystävät, eläimet eli samat kuin inspiraation lähteeni

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Ylenkatse

5. Suosikkikirosanasi? - Vittu, oon tsempannut tässä haastattelussa etten kiroilisi paljon ja onnistuin

6. Mitä ääntä rakastat? - Kissan kehräämistä

7. Mitä ääntä inhoat? - Rasistien öyhötystä

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Astronautti

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? - Erotuomari

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Miten se menee se Erika Vikmanin biisi Syntisten pöytä? Laula nyt miten se menee! (*tsekkaa googlesta*) ”Mä lupaan että on hauskempaa meil jotka löytää syntisten pöytään.”

Haastattelussa Tero Koponen

 Näyttelijä Tero Koposen tapasin, yllätys yllätys, Kahvila Willensaunassa toukokuun puolivälissä 2026. Tällä kertaa haastattelun sijainti ja kohde tarjosi ennenkokemattoman vierailijoiden määrän, sillä samoihin aikoihin oli iso liuta Kansallisteatterin näyttelijöitä lähdössä minibussilla kevätretkelle Turkuun ja ohi kulkiessaan Teroa (ja osa minuakin) kävi moikkaamassa ainakin Ilja Peltonen, Sari Puumalainen, Janne Reinikainen, Pyry Nikkilä, Aksa Korttila, Otto Rokka, Harri Nousiainen ja Pirjo Määttä. Teron antamien lukuisien ääninäytteiden pohjalta haastattelussa vierailivat myös Donald Trump, Lumiukko Olaf, Vesa Vierikko, Petri Manninen, Kari Heiskanen, Jouko Turkka, Hannu-Pekka Björkman, Johannes Virolainen, Timo Tuominen, Robert De Niro, Juho Milonoff ja Kyösti Pöysti…

Tero Koponen (c) Kari Sunnari 

 Vuonna 1979 syntynyt Tero on kotoisin Tampereelta. ”Oon syntynyt tapaninpäivänä, eli oon elänyt kukkeaa 70-lukua kokonaiset viisi päivää syntymäpäiväni lisäksi. Muistan ne päivät kuin eilisen! Tampereelta oon tosiaan kotoisin. Äitini suku on Tampere-Hämeenlinna-akselilta, isäni taas on kotoisin pohjoisen suunnasta eli Aavasaksalta, Ylitorniosta, minne hänen karjalaisvanhempansa päätyivät aikoinaan. Tampereelta muutin Helsinkiin ollessani 23-vuotias, eli tasan puolet elämästäni oon viettänyt ensin Tampereella ja toisen puolen nyt Helsingissä. Muualla en oo asunut enkä Turkua lukuun ottamatta oo töissäkään ollut muilla paikkakunnilla. Tosin Tanssiteatteri Raatikon kanssa oon kiertänyt muuallakin, mutta ne on olleet semmoisia ”pistokeikkoja”. Paitsi hei, Raatikkohan sijaitsi tuolloin Viertolassa ja osa esityksistä oli ns. kotiesityksiä kiertueen ohessa, eli Vantaallakin olen näytellyt!”

 Mitä teet vapaa-ajallasi? Onko sinulla harrastuksia, jotka ei varsinaisesti liity työhösi? ”On, mä pelaan lätkää maalivahtina. Se on hieno harrastus ja on kivaa kerätä mustelmia, tuhota nivelensä ja päästä lonkan tähystykseen 36-vuotiaana, suosittelen kaikille! Äitini pelasi aikanaan Tapparassa Suomen ensimmäisissä mimmiliigaporukoissa, joten mulle jääkiekko tuli äidinmaidossa! Mä pelasin Tapparassa teini-ikäisenä pari vuotta, lopetin 15-vuotiaana C-juniori -ikäluokassa. Nykyään pelaan vähän siellä sun täällä, Zoomin porukassa pelasin palatessani maalinsuulle tammikuussa 2012. Teen maalivahtina tuurauskeikkoja, ja sen myötä on tullut muutamia porukoita, joissa käyn pelaamassa suht’ säännöllisesti. Harrastusmielessä, mulla ei oo mitään kilpatavoitteita. Ja mähän tykkään väkerrellä lätkäkamoja! Ostelen räpylöitä ja kilpiä käytettynä varustekirppiksiltä. Puran, pesen, fiksaan ja nyörittelen niitä takaisin kasaan. Mukavaa hommaa.”

 Missä vaiheessa sinua sitten teatterikärpänen puraisi? ”En tiedä onko se puraissut vieläkään! Mistähän tää oikein lähti…? Aikoinaan 80-luvulla Turkan ajan teatterikoulu oli paljon esillä mediassa ja sai näkyvyyttä, ja mä parivuotiaana ukkelina juoksentelin sukulaisteni perässä ja yritin purra niitä pepusta. Silloin karjalaismummoni sanoi: ”A menneeks Tero ison’ Turkan kouluu?” Mummollani Marjatalla oli tiettyä karjalaisen näkijämuorin vikaa ja hän oli muutenkin todella rakas mulle.”

 Eli tässä tapauksessa teatterikärpänen ei purrut sinua, vaan sinä olitkin se puraisija? ”Niin se taisi olla! Mua kiinnosti kyllä jo lapsena imitointi, äänellä värkkäily ja sillä pelleily, mutta teatteri tuli varsinaisesti elämääni vasta parikymppisenä. Intin jälkeen mietin, että mitähän sitä elämällään tekisi. Mua olisi kiinnostanut englantilainen filologia tai englannin kielen kääntäminen ja tulkkaus ja hainkin Tampereen yliopistoon niitä lukemaan, mutta nukahdin heti avattuani pääsykoekirjat. Aamulehdestä taisin sitten bongata ilmoituksen TeaKin avoimen yliopiston kurssista, jota veti Tiina Pirhonen. Improvisaation peruskurssi, joka järjestettiin Nätyn tiloissa Hämeenpuistossa. Menin myös Virpi Koskelan ja Hilkka Hyttisen vetämälle monologikurssille. Kävi siinä sitten ilmi, että Virpi oli Legioonateatterin perustaja, joten otin yhteyttä Legioonateatteriin ja päädyin sinne. Vuosi oli 2000. Siitä porukasta mulla on edelleen tärkeitä ystäviä kotipuolessa Tampereella.”

 ”Ja kyllähän mä kaikenlaista tein ennen tuotakin. Olin Tampereen Puhelinosuuskunnassa duunissa vastailemassa 118-puheluihin, eli numeropalvelussa. Puhelinluettelotoimituksessa olin myös laittamassa ilmoituksia aakkosjärjestykseen. Mutta tosiaan teatterin kanssa en ollut missään tekemisissä aiemmin, ei ollut mitään ilmaisutaitokursseja, kansanopistoja tai vastaavia. Tosin lukion kakkoselta tuli nyt mieleeni yksi muisto… Terveisiä vaan Tampereen Teatterin nykyiselle johtajalle Mikko Kanniselle! Mikko opiskeli silloin Nätyllä ja tuli vetämään meille Kaarilan lukioon teatterikurssia, jonka huipentumana joulujuhlassa vedettäisiin esitys kurssin antimista. Mä olin siihen aikaan kunnon teinihevari - pitkä tukka, umpimielinen ilme ja tylppäkärkiset mokkabuutsit. Kavereiden ihmetykseksi mä menin sinne kurssille. Muistan vieläkin sen, kun oltiin koulun musa-auditoriossa ja tää näyttelijäopiskelijaheebo tulee sinne jotain selittämään kurssista. Mentiin sitten ensimmäisiin käytännön harjoituksiin koulun jumppasaliin, käveltiin tilaa ympäri ja tehtiin havaintoja omasta kehosta. ”Kuvitelkaa appelsiinit kainaloon” ja muuta vastaavaa. ”Ei saatana mitä paskaa!” mä ajattelin ja taisin niin ihan ääneenkin parahtaa, lähdin ovet paukkuen ulos enkä mennyt enää takaisin! Joten terveisiä vaan Mikolle, kiitos kurssista ja lähtölaukauksesta tälle uskomattomalle uralle! Ei oikein lähtenyt teatterihommat lentoon vielä siinä vaiheessa, vaikka olenkin siitä porukasta ainoa joka ammattiin päätyi. Se esitys oli muuten muistikuvani mukaan lopulta oikein mainio, vaikken mukana ollutkaan!”

Tero, Aksa Korttila ja Pirjo Määttä / Ronja, ryövärintytär Kansallisteatteri/2022 (c) Mitro Härkönen

”TeaKiin pääsin sisään vuonna 2003. Kolme peräkkäistä kevättä hain ja kolmas kerta oli ensimmäinen, jolloin pääsin etenemään eri vaiheisiin. Parilla ekalla hakukerralla tulos oli samantien adios. Nätylle hain kerran, keväällä 2002, ja sama homma, heti vaan pihalle! Tunnistan itseni siitä, että hakiessani en ollut edelleenkään varma, että onkohan tämä nyt kuitenkaan mun juttuni. Joku siinä kuitenkin kiehtoi. Ajatus siitä, että spedeilystä voi tehdä itselleen ammatin! Kun olin pikkupojasta lähtien viihdyttänyt sukulaisiani imitoinneilla ja saanut ne nauramaan, ja ainoana lapsena tottunut viihdyttämään itseäni mielikuvitusleikkien parissa. Ennen TeaKia mä opiskelin vuoden teatterin- ja draaman tutkimuksen koulutusohjelmassa Tampereen yliopistolla ja siinä mulle varmaankin kirkastui, että haluaisin tehdä teatteria enemmän käytännössä enkä vain tutkimusmielessä. Tuli varmuus siitä, että mä en menetä mitään, jos haen TeaKiin vielä kerran eikä mulla ollut sisäänpääsyn suhteen paineita. Ei ollut sellaista tunnetta, että mun on pakko päästä sisään tai että elämäni olisi tästä kiinni. Kolmannella kerralla sitten tärppäsi. Valmistuin vuonna 2007 neljässä vuodessa. Nykyinen tutkintohan on mallia 3+2 vuotta. Se uudistui pari vuotta sen jälkeen, kun meidän kurssi aloitti."

 Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Sen nimi oli Tuomaksen evankeliumi, ja se oli kaksiosainen. Ensimmäinen osa käsitteli tilaa, olin kiinnostunut ajallisista ja tilallisista asioista näyttämöllä. Muutenkin mä tykkään lähestyä näyttelemistä siten, että miten oon suhteessa tilaan, en niinkään sen kautta, että millainen persoona se henkilöni on, vaan ensin menen ulkoa sisään tilallisten ja rytmisten asioiden kautta. Lopputyöni toiseen osaan loin henkilön nimeltään Tuomas Jokinen (toinen etunimeni + äitini tyttönimi), joka on ikään kuin kurssikaverini ja joka ottaa mut kiinni koulun käytävällä ja pyytää auttamaan opinnäytteensä tekemisessä. Se osa käsitteli identiteettiä ja itsetuntokysymyksiä, ja siinä oli mukana paljon yleistä havainnointia vähän niinku kaikesta. Taisi olla aikamoinen sillisalaatti koko lopputyö ja varmasti haukkasin isomman palan kuin mihin mulla oli rahkeita ja aikaa. Mutta ainakin mä yritin parhaani ja kyllä mä sen takana seison yhä.”

 Entä mikä oli taiteellinen lopputyösi? ”Se oli Riko Saatsin kirjoittama ja ohjaama Bruno on kuollut, joka käsitteli Aunuksen sotaretkeä, Uuno Kailasta ja ns. lasten ristiretkeä. Vuonna 1919 Suomesta lähti ihmisiä Suur-Suomi-aatteella Neuvosto-Venäjälle Uralia valloittamaan. Nehän oli ihan lapsia, nuorin dokumentoitu oli 7-vuotias oululainen! Runoilija-prosaisti Uuno Kailas lähti sinne myös fennomaanipäissään ja vei mukanaan vuotta vanhemman ystävänsä Bruno Schildtin, joka oli vuotta aiemmin ollut mukana sisällissodassa ja selvinnyt sieltä. Kailas kirjoitti kokemuksistaan Bruuno on kuollut -nimisen novellin, jossa poti vahvaa syyllisyyttä ystävänsä katoamisesta. Näytelmää esitettiin TeaKissa ja mä olin Brunon roolissa. Se vieraili elokuussa 2007 myös Tampereen Teatterikesässä, ensi-ilta oli koululla lokakuussa 2006.”

 Kuka oli kumminäyttelijäsi? ”Antti Virmavirta, hän oli myös toinen opinnäytetyöni tarkastajista. Olin tykästynyt häneen näyttelijänä varsinkin tv-puolella, ja hauskaa oli se, että Anttihan oli tehnyt Jari Salmen kanssa tv-sarjaa Pulkkinen, jossa puhutaan aina Koposesta! Tampereella asuessani ja opiskellessani tutustuin läheisesti näyttelijä Tommi Raitolehtoon. Olin jonkin aikaa Työviksessä duunissa näyttämömiehenä musikaalissa Peter Pan, jossa Tommi näytteli. Silloinen naapurini sattui olemaan niihin aikoihin näyttämöpäällikkönä Työviksessä ja hän kysyi mua mukaan, koska käsipareja tarvittiin lisää musikaalia pyörittämään. Siitä keväästä mulle jäi tietynlainen lukkarinrakkaus ja arvostus näyttämötekniikkaa kohtaan, tekniikassa on joka teatterissa hienoa sakkia töissä! Mutta tähän kummiasiaan palatakseni: Tommin kanssa tuli tuolloin juteltua teatteriasioista todella paljon ja yhteyksiä pidettiin sen jälkeenkin, kun muutin Helsinkiin. Antti oli virallinen kummini, Tommi epävirallinen, molemmat oli tärkeitä esikuvia.”

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Ryhmäteatterissa tein työharjoitteluni kouluaikoina. Täällä Kansallisteatterissa oon ollut eniten (pari vuotta kiinnityksellä ja lisäksi freelancerina epäsäännöllisen säännöllisesti), sitten Helsingin Kaupunginteatterissa kolmeen otteeseen. Lisäksi oon ollut Q-teatterin kesäjutussa Suomenlinnassa, Tanssiteatteri Raatikossa, Tampereen Työväen Teatterissa ja viimeksi Turun Kaupunginteatterissa.”

 Miten päädyit ääninäyttelijäksi? ”No, mullahan on ollut halukkuutta leikitellä äänelläni ja kurssikaverini Jarkko Tamminen suositteli mua hakeutumaan äänihommiin. Tänne Helsinkiin oli perustettu pari uutta studiota, joihin otin yhteyttä ja menin tekemään ääninäytteitä. Siitä se lähti, ja kaikki natsasi todella hyvin. Siinähän täytyy olla nopea ja tarkka, kun pyritään tekemään mahdollisimman lähelle alkuperäistä, ja kun teini-ikäisestä alkaen oon soitellut erinäistä rokkenrollia, niin siitä varmaankin mulle on kehittynyt tietynlainen rytmi- ja säveltaju, ja mun on ollut helppo saada kiinni puheen rytmistä. Dubbaustöihin ei valmistauduta ennakolta juurikaan, studiossa kyllä tiedetään millaista ääntä haetaan ja sitten vaan menoksi. Esimerkiksi Transformers, Smurffit, Ryhmä Hau ja vaikkapa Itse Ilkimys ja Minions on tullut tutuksi. Pahishahmona oon jostain syystä ollut usein, varmaankin siksi, että kykenen tekemään sellaisen matalan leffatraileriääntä muistuttavan mörinän, mikä sopii pahiksille. Frozenissa oon Lumiukko Olaf ja Pasilan spin-offissa Kyösti Pöysti ja mitä kaikkea nyt jaksokohtaisesti eteen on tullut. Heinäkuussa on YLE:ltä tulossa uusi audiodraama Linda Lampeniuksesta nimeltään Linda ihmemaassa, oon siinä mukana myös.”

 Äänihommista takaisin teatterihommiin. Mainitse muutama itsellesi jollain tavalla merkityksellinen roolityösi tai koko proggis. ”Ylivoimaisesti isoin kakku mulle oli Työviksessä tehty Vanhempainilta, kurssikaverini Veikko Nuutisen kirjoittama näytelmä. Keväällä 2022 siitä oli ennakkoesityksiä ja syksyllä se sitten jäi valitettavasti vielä koronan jalkoihin. Näytelmässä nelikymppinen isä menee pienen poikansa kanssa päiväkodin vanhempainiltaan, koska ei ole saanut pojalleen hoitajaa. Siitä sitten lähtee monenlaista mielenmaisemaa syntymään, isyydestä, ihmissuhteista ja elämästä! Roolini isänä oli etenkin tekstimäärältään valtaisa, mutta erityisen merkityksellisen tästä näytelmästä teki se, että pääsin näyttelemään Auvo Vihron kanssa. Hän on ollut suosikkinäyttelijöitäni aina, ja Ave näytteli mun 4-vuotiasta poikaani. Hänen kanssaan oli mahtavaa näytellä ja muutenkin jutussa oli todella hyvä porukka kasassa. Täällä Kansallisteatterissa tehtiin vuonna 2016 Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja ja siinä pääsin näyttelemään Vesa Vierikon kanssa, joka oli TeaKissa proffani ja …”

Vanhempainilta, TTT/2022 (c) Kari Sunnari

 Tässä välissä mukaan keskusteluun liittyy Turkuun lähtevä Ilja Peltonen, ja keskustelu polveilee Vanja-näytelmästä Tapparaan ja Big Countrysta Héroes del Silencioon. Tero laulaa taustalla Entre dos tierras…

 Niin, niistä rooleista piti keskusteleman… ”Ilosia aikoja, Mielensäpahoittajaa esitettiin 86 kertaa täällä ja myöhemmin vielä Kirjurinluodon Kesäteatterissakin samalla porukalla. Ai niin, oonhan mä sielläkin näytellyt, siis Porissa! Siitä tuli kyllä onnistunut ja napakka esitys ja siinä oli hieno ensemble-meininki. Mulla oli siinä useita pikkurooleja.”

 Sattumalta Vesa Vierikko kävelee ikkunan ohi juuri samaan aikaan! ”Speak of the devil and he shall appear!” toteaa Tero.

 ”Ensimmäinen juttuni täällä Kansallisessa oli Janne Reinikaisen ohjaama Dostojevskin Idiootti syksyllä 2010. Näyttelin siinä Radomskia, joka on vähän erikoinen hahmo, sellainen liukas saippua, että mikä hän oikein on miehiään? Ruhtinas Myškinin roolissa oli Hannu-Pekka Björkman. Vanhemman kaartin näyttelijöistä mukana oli Elli Castrén, Ismo Kallio ja Juha Muje. Siinäkin näytelmässä porukka oli todella kiva ja hyvä. Tuntuu siltä, että mitä enemmän vuosia tulee, sitä tärkeämpää on se, kenen kanssa työtään pääsee tekemään, ei niinkään välttämättä itse juttu. Juha Mujeelta opin nerokkaan tekoaivastuksen, jota oonkin sitten viljellyt ihan joka paikkaan kyllästymiseen asti. Kinky Bootsissa roolihahmoni Don, teoksen antagonisti, on kenkätehtaassa töissä, joten kehittelin hänelle nahka-allergian, mikä perustelisi aivastelun. Aivan päätön ratkaisu roolihenkilölleni taas! Kinky Boots Helsingin Kaupunginteatterissa 2018 oli muuten eka musikaalini, ja hitto soikoon siitä tuli hitti! Aika ja paikka oli erityisellä tavalla kohdillaan ja jälleen kerran, koko työryhmä oli aivan ässä. Ja tämä viimeisin sitten, Turun Kaupunginteatterin Addams Family. Olin siinä ensemblessa ja Gomezin understudy. Siinäkin oli huippua porukkaa, meillä oli oikein hauskaa niin näyttämöllä kuin sen ulkopuolellakin, viihdyin Turussa näin syntyperäiseksi tamperelaiseksi erinomaisen hyvin. Kaikkiaan 89 kertaa esitystä vedettiin. Sitä porukkaa jää kyllä ikävä.”

Anna Victoria Eriksson, Tero ja ensemble, Kinky Boots/HKT 2018 (c) Mirka Kleemola

 Onko sinulla jäänyt mieleesi jokin tietty oppi tai ohjenuora vuosien varrelta? ”Joo, hyvä kysymys. TeaKin kakkosvuonna meille opiskelijoille vedettiin tosi haastava kurssi, monesta syystä, ja sen vetäjinä oli Kari-Pekka Toivonen ja Tiina Pirhonen, joista molemmilla on vahva improtausta. Tiina muistutteli meitä yhden päivän päätteeksi, että näytellessä keinot ovat eri kuin päämäärä. Eli jos henkilö on vaikkapa ujo, ei pidä mennä keskelle lavaa staattisesti ”ujoilemaan”, vaan keksitään keinot tuoda ujous esiin ja ilmaista se juuri tämän henkilön ja kohtauksen kannalta osuvalla tavalla. Sain siitä ajatuksesta kiinni. Toinen ohjenuora on se, että pyrin rytmisesti tavallaan kampittamaan itseäni. Jos pitäisi suvereenisti sanoa joku asia, niin tekeekin siihen tahallisesti tyhmiä ja vääriä taukoja, rytmittää asioita väärin. Ainakin koomisessa tarkastelussa se tuntuu mun kohdallani toimivan. Kaikki ne tekoaivastamiset ja muut.”

 Mitkä ovat, äänenkäytön lisäksi, omasta mielestäsi sinun vahvuutesi näyttelijänä? ”Varmaankin paineensietokyky. Oon pikapaikannut rooleja melko paljon ja solahdan aika nopeasti näytelmän maailmaan, ymmärrän tyylilajin ja paikkani teoksessa. Jos tänään saan puhelinsoiton ja huomenna on esitys, mä en käytä plaria vaan opettelen tekstin ulkoa, mikäli mahdollista. Mulla on hyvä numeromuisti, se auttaa tässäkin paljon. (*Haastattelun aikana on tullut parissa kohtaa ilmi ensin syntymäpäiväni ja sitten syntymävuoteni, ja niistä kysyttäessä Tero muistaa ne ulkoa.*) En pelkää paikkaustilannetta. Sehän on teatteriesitys, kukaan ei ole sahaamassa multa jalkoja irti. Vähän vitsaillen ja samalla puolitosissani sanon aina, että mun työni on tehdä lähtevä vaikutus. Hahmosta tai näytelmästä voi ja saa jäädä muisto, ihmisestä roolissa ei. Menen palvelemaan itse asiaa, en lunastamaan palkintoa itselleni.”

 Minkä taidon haluaisit osata? ”Haluaisin osata soittaa pianoa. Skidinä olin kovasti jo menossa pianotunneille, mutta sitten sainkin Commodore 64:n ja se pianotunneista. Auttavasti osaan tapailla pianoa, kitaratunneille menin myöhemmin 13-vuotiaana. Oon soittanut skittaa ja bassoa, ja näistä basso on mun pääsoittimeni.”

Macduff, "skottinäytelmä" Kansallisteatteri/2017 (c) Mitro Härkönen

 Käytkö itse katsomassa teatteria? ”Harmillisen vähän tulee käytyä. Kyllä se niin on, että sitten kun on itsellä paljon näytöksiä, on teatteri vapaalla se viimeinen paikka, minne mennä. Jossain vaiheessa kävin katsomassa paljon nykytanssiesityksiä, jotenkin se non-verbaalisuus toimii mulle, yllättävää kyllä. Katsojana mua kiehtoo myös tietynlainen ”perseily” ja se, että naurattaa niin paljon, että meinaa haljeta. Marc Gassot´n ja työryhmän esitys Dark Side of the Mime oli yhteisöllistä kauhua ja aivan valtavan ihanan kamala esitys, että ”älä nyt helvetti vaan ota mua sinne lavalle”. Se oli kyllä varsin suvereenia tekemistä, ihailen sitä suunnattoman paljon. Se oli törkeää ja samalla kaunista, ja nauratti pirusti.”

 Mitkä asiat inspiroi sinua, töissä ja elämässä yleensä? ”Hankala kysymys, en oo juurikaan ajatellut, että mikähän mua inspiroisi… Töihinkin suhtaudun pragmaattisesti tyyliin: ”Okei, tämmöistä seuraavaksi, tehdään pois, mitähän tämä vaatii?” Kyllä mua taituruus inspiroi, se jos näen, että joku osaa jotain todella hyvin ja vie sitä taitoaan eteen päin. Suvereenisuus. Tulee ajatus, että mäkin haluan tehdä noin, vaikken juuri sitä lähtisikään tavoittelemaan. Kyllä mä innostun asioista, mua ei tarvitse erikseen motivoida tekemään työtäni enkä hakemalla hae inspiraatiota ryhtyäkseni hommiin. Innostun myös toisten onnistumisen hetkistä, sehän vie koko työryhmää eteen päin.”

 Onko sinulla omia esikuvia, joita erityisesti ihailet tai arvostat? ”Auvo Vihron esityksiä kävin jo nuorena paljon katsomassa, hän teki suuren vaikutuksen pienemmissäkin rooleissa. Aikanaan olin ihan koukussa Jeremy Brettin näyttelemään Sherlock Holmesiin, hänessä oli jotain tosi mageeta. Äsken tästä meni ohi Janne Reinikainen, häntä pidän myös esikuvanani ja olen ilokseni päässyt hänen kanssaan tekemään töitäkin. Hänellä on ollut suuri vaikutus tekemiseeni. Ulkomaisista ikätoverini Heath Ledger oli varmasti sukupolveni huikeimpia näyttelijöitä. Hiljattain edesmennyt Val Kilmer oli jotenkin maaginen ja vangitseva näyttelijänä myös. Jean Smart on aivan huikea! Hacks-sarjaa tuli seurattua ja pidin siitä kovasti.”

Tero ja Auvo Vihro, Vanhempainilta TTT/2022 (c) Kari Sunnari 

 Kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Jo mainitsemani Jeremy Brett olis kyllä hauska, hän oli jotenkin ihan mahdoton. Ei mulla taida olla ketään tiettyä, että just tuon kanssa haluaisin näytellä. Oon päässyt jo tekemään niin monien hienojen tyyppien kanssa! Kulloinenkin kanssa- ja vastanäyttelijäni on aina se tärkein ja kiinnostavin.”

 Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Maruska Veronan kanssa lauleskeltiin ja treenailtiin duettoa silloin tällöin ennen Ronja, ryövärintyttären esityksiä, joten vastaan hänet. Hän on huikea laulaja.”

 Mitäs me laulaisimme yhdessä? ”Mehän laulettais Type O Negativen Black No. 1!”

 Mulla ei oo mitään hajua koko biisistä! ”No sehän siinä oliskin just parasta! Se on mun suosikkibändini ja niiden isoin biisi vuodelta 1993. Héroes del Silenciolta voitais vetää La Herida, sen sanoituksissa vilahtelee teatteri, näytelmä, katsoja, joten se sopisi tähän yhteiseen aiheeseenkin.”

 Mitä sinun mielestäsi on ”teatterin taika”? Pystyykö sitä selittämään? ”Kyllä sitä silloin tällöin tapahtuu, kun ihmiset kokoontuu yhteisen asian äärelle ja tapahtuu jotain selittämätöntä. Teatterikesän ohjelmistossa Työviksessä oli vuonna 2002 Oskaras Korsunovas Theatren esittämä Mestari ja Margarita, se oli hypnoottinen esitys ja enemmän kuin osiensa summa. Taika on ehkä siinä, että tapahtuu asioita, joita ei pysty mitenkään selittämään eikä niitä pysty varsinkaan harjoittelemalla toteuttamaan, taika tapahtuu jos on tapahtuakseen. Jokin vain imaisee niin tekijät kuin katsojatkin mukanaan yhteiseen pyöritykseen ja se taika elää vain sen hetken.”

 Kerrohan joku legendaarinen sählinki. ”Ei mitään isompaa ole tapahtunut, mutta Addams Familyn yhdessä Gomezin understudy-esityksessä mä hikoilin mikrofonini tukkoon ennen ensimmäistäkään repliikkiä. Esitys ei ollut käytännössä edes alkanut vielä! Ja mun setä oli vaimonsa kanssa katsomassa! Mitään varsinaisia isompia kommelluksia ei oo sattunut. Yleensä ne liittyy mulla hikoilemiseen ja tukkoisiin mikrofoneihin.”

Ilja Peltonen, Vesa Vierikko ja Tero / Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja / Kansallisteatteri 2016 (c) Mitro Härkönen

 Mitä sanoisit nuorelle itsellesi? ”Ota rennommin. Rauhoitu. Muista hengittää. Ota ihan iisisti. Sinä riität.”

 Mitä sanoisit nuorelle, joka tällä hetkellä haaveilee teatterialasta? ”Jos polte ja halu on kova, niin tänne vaan. Kaikki on tervetulleita, ei pidä ajatella, että me näyttelijät ollaan samasta muotista ja vain tietynlaiset kelpaavat. Ihan kaikenlaisia tarvitaan, tule mukaan.”

 Kerro joku hyvä muisto. ”Olin poikani ja hänen kaverinsa kanssa Alppipuistossa parisen päivää sitten, ja kaveri tuohtuneena tokaisi ohjeita antaneelle äidilleen, että ”Sä oot ihan pippeli!” Musta se oli hauskasti sanottu, otan sen käyttöön heti.”

 Jos sinun elämästäsi tehtäisiin näytelmä, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Se sisältäisi kosolti erilaisia tyylilajeja ja koska oon tehnyt paljon ääninäyttelijän hommia, näyttämö olisi usein pimeänä ja kuuluisi pelkkä ääni, ja tarinaa kerrottaisiin kuunnelmanomaisesti. Sitten yhtäkkiä näyttämö rävähtäisi täyteen ääneen ja väriloistoon, kunnes sitä seuraisi taas suvantokohta. Mun roolissani olisi kurssikaverini Arttu Kurttila, hän on habitukseltaan täysin erilainen kuin minä ja siksi just hän olisi hyvä. Hei, nuorta minua esittäisi Arttu ja iäkkäämpää & kokeneempaa Arne Nylander!”

 Jos sinulla olisi supersankaripuoli, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Sen nimi olisi Läpinäkymätönmies, koska mehän ollaan koko ajan läpinäkymättömiä. Toinen voisi olla Itsestäänselvyysmies, joka kertoisi pelkkiä itsestäänselvyyksiä puuduttavuuteen asti. ”Sulla on siinä kynä kädessä”, ja vaatteet olis nää samat mitä mulla on jo päällä.”

 Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? Viihdykettä, eväitä? ”Enhän mä tarvi sinne mitään, viihdyttäisin itseäni eri äänillä puhumalla. Ruuaksi ottaisin pihvejä, suolaa ja vettä. Maalivahdin räpylöitä ottaisin myös ja nyöriä, purkaisin ja pesisin niitä. Aika kuluisi mukavasti. Ulospäästyäni myisin niitä räpylöitä kovaan hintaan.”

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Yksi ihan tietty hetki olisi 22. marraskuuta 1963, Dallas ja Kennedy. Haluaisin nähdä, että miten se meni ja voitaisiin lopettaa salaliittoteoriat. En kertoisi kyllä muille näkemästäni, mutta minä tietäisin totuuden. Sitten ihan yleisesti haluaisin mennä aikaan 200 – 300 000 vuotta sitten katsomaan, että mitä on tapahtunut ihmisen kromosomille 2, koska siinä on kaksi kromosomia fuusioitunut yhteen, kun taas muilla kädellisillä lähisukulaisillamme nämä ovat erillään. Haluaisin nähdä sen evolutiivisen kulun tai mikä siihen sitten vaikuttikin. Ja missä se tapahtui? Tuliko joku UFO, joka laittoi kromosomit vinoon vai luontoko ne päätti liimata kiinni? Miksi? Ja miten? Muutenkin mua kiinnostaa genetiikka ja etenkin ihmisen biokemiallinen metylaatioprosessi.”

 Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Mikä sinua viehättää Hämeenlinnassa?”

 Hämeenlinna on sopivan kokoinen, paljon vesistöjä ja kauniita maisemia. Ja sieltä pääsee tarvittaessa nopeasti Tampereelle, Helsinkiin ja Lahteenkin, ja illaksi kotiin. Ja meillä on monta hienoa teatteria kulttuurinnälkäisille ja kivoja kahviloita.”

 Mitä terveisiä haluaisit lähettää katsojille? ”Niille, jotka on käyneet katsomassa mun juttujaniko? Sietäkää vielä vähän, eläkeikä häämöttää jo! Katsojille yleensä lähettäisin sellaiset terveiset, että käykää ihmeessä teatterissa jatkossakin. Kaiken tämän AI-kiiman ja teknologisen kehityksen myötä uskon ja toivon, että teatteri ja elävä taide nostaa päätään entistä enemmän. En usko, että aidon kohtaamisen arvo heikkenee tai katoaa. Ihminen haluaa jatkossakin olla lajitovereidensa kanssa samassa paikassa kokemassa jotain yhdessä.”

Yhteiskuvameininkejä :) 

 Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Kipaisen himaan ja haen poikani vanhempieni luota Herttoniemestä, he muuttivat kuusi vuotta sitten Tampereelta tänne. Oikein kiva juttu, että mummola on lähellä. Sitten hiljalleen iltaa kohti valmistautumaan Suomen kaikkien aikojen toiseen viisuvoittoon…”

 Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä:

1. Mistä sanasta pidät eniten? - Äiti

2. Mistä sanasta pidät vähiten? - Pikkusievä

3. Mikä sytyttää sinut? - Suvereniteetti

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Epäoikeudenmukaisuus

5. Suosikkikirosanasi? - Vittu! Tai vielä tarkemmin Jeesuksen vittu!

6. Mitä ääntä rakastat? - Aamuista lintujen viserrystä

7. Mitä ääntä inhoat? - Bassojumputusjytkettä

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Geenitutkija. Mähän muuten opiskelin bioanalytiikkaa alkuvuodesta 2025, ihan mielenkiinnosta, en niinkään alanvaihtomielessä. Addamsit sitten tuli kuvioihin mukaan ja jäin opinnoissa niin pahasti jälkeen, että keskeytyivät ainakin toistaiseksi.

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? - Puolustusasianajaja

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tuu nyt äkkiä ja ole hiljaa! Tai jos heittäisit vähän Olafia niin se olis kiva.

Ja lopuksi tästä linkistä kuunteluun ja katseluun Lumiukko Olafin tulkitsema Kun oon vanha elokuvasta Frozen 2. Olaf on ihan lempparihahmojani kyllä!