Vanja / Kansallisteatteri

 Ostin lipun Kansallisteatterin Vanjaan viime marraskuussa heti ensimmäisenä mahdollisena lippujenmyyntipäivänä. Tätä EN haluaisi missata missään tapauksessa. Vihdoinkin olisi mahdollista nähdä lavalla Ilja Peltonen "kunnolla", ja pitkästä aikaa olisi tilaisuus palata yhden minuun kovimmin kolahtaneista näytelmistä äärelle, kiinnostavalla tavalla toisenlaisessa muodossa tosin. Syksyllä 2014 näin juurikin Kansallisteatterissa Paavo Westerbergin ohjaaman Vanja-enon, joka sai minut erikoiseen hurmostilaan ja teki mieli julistaa teatterin ilosanomaa ympäri kyliä. Teos inspiroi minut myös erikoiseen blogikirjoitukseen, kun innostuin huumassani rustaamaan Vanja-enolle kirjeen. Se oli silloin se, ja marraskuusta alkoi ikuisuudelta tuntuva odotus. Tämä Vanja on siis monologi, jossa Ilja Peltonen näyttelee lavalla kahdeksaa eri hahmoa.

 Esityspäivää edeltävänä yönä näin unta, jossa istuin esityksen jälkeen Kahvila Willensaunassa huoliryppy otsalla ja jotenkin lamaantuneena. Olin juuri poistunut näytöksestä, enkä muistanut siitä yhtään mitään. En yhtä ainutta repliikkiä, en edes sitä missä istuin. Tiedostin kuitenkin olleeni paikalla, muistin kävelleeni portaat alas pää täynnä tyhjää. Miksi minuun iski muistinmenetys juuri nyt, kun pitäisi ja haluaisin muistaa? Itketti ja suretti, ja vähän ahdistikin. Herättyäni olin valtavan helpottunut, kun koko reissu olisi vielä edessäpäin ja olinkin nähnyt vain unta. 

 Nyt Vanja-kokemuksen jälkeisenä päivänä mieli on iloinen ja kupliva. Aurinko paistaa, sydän on jotenkin täysi, ja minä muistan mitä eilen näin ja koin. Kirjettä en nyt lähde tällä kertaa kuitenkaan kirjoittamaan. Taivassali osoitti jälleen muuntautumiskykynsä, ja niin osoitti Ilja Peltonenkin. On vangitsevaa katsottavaa se, miten esitys lähtee hiljalleen muotoutumaan ja eri hahmot esittäytymään puhetyylein, elein, olemuksin. Yksi heittelee kolikkoa, toinen hypistelee poskeaan, kolmas kilistelee avaimia. Kestää tovin päästä kyytiin ja imuun, mutta sitten onkin menoa. Havahduin jossain kohdassa siihen, että katselen pää kallellani tapahtumia. Välillä tuntuu siltä, etten muista edes hengittää ja toisaalta taas siltä, että tässä me katsojat ja lavalla kuka milloinkin hengitämme samaa ilmaa, ja tämä on meidän kaikkien yhteinen hetki. Yhteinen puolitoistatuntinen näyttämötaiteen kuninkuuslajin äärellä. Hiki virtaa, ja kyyneleet myös. Etenkin Sonjan puheet koskettavat aina. Yksipuolinen rakkaus, toimettomuus, toteutumattomaat haaveet ja toiveet. On ne jotka lähtevät ja ne, jotka jäävät. "Maailma on tulessa", ajankohtaisuus. Ovi, josta poistutaan ja tullaan takaisin. Himmenevät valot, hiljaisuus, valtavat suosionosoitukset. Kiitollisuus. 

 Rekvisiitan määrä ja sen siirtely hiukan ihmetytti, vähempikin olisi riittänyt. Kokemustani se ei kuitenkaan himmentänyt, sillä olihan tämä näyttelijäntyön juhlaa, jota tukemassa hienosti musiikki, valot ja toimiva lavastus. Taivassalista on moneksi!

 Tätä kannatti odottaa, ja tämän muistan taas pitkään.

 ps. Ilja Peltosta haastattelin blogiini tammikuussa. Haastatteluun pääset tästä. 

 ~

VANJA / Kansallisteatteri

Suomen kantaesitys 25.3. 2026 Taivassalissa, kesto 1h 30min (ei väliaikaa) 

Näyttämöllä Ilja Peltonen

Teksti Simon Stephens (pohjautuu Anton Tšehovin Vanja-enoon), suomennos Ilja Peltonen ja Eva Buchwald, ohjaus Johanna Freundlich, musiikki Rene Ertomaa, lavastussuunnittelu Katri Rentto, valo- ja videosuunnittelu Eetu Hiltunen, pukusuunnittelu Heli Hynynen ja dramaturgi Eva Buchwald

Esityskuvat (c) Saara Autere

Haastattelussa Ilja Peltonen

 Näyttelijä Ilja Peltosen tapasin tammikuun alussa 2026 Kansallisteatterin Kahvila Willensaunassa. Haastattelun jälkeen menin katsomaan Pienelle näyttämölle näytelmää Jotuni, jossa Ilja on mukana. Haastattelua ennen ja haastattelun aikana tuli puhuttua niin paljon eri bändeistä ja etenkin Big Countrysta, että aika loppui kesken ja loppupuolen kysymykset oli laitettava jälkikäteen meilitse. (*Kohdasta on erillinen maininta.*) Kerrankos sitä jutut rönsyilee… ”Oon syntynyt 1971 ja kotoisin Keravalta. Kävin peruskoulun siellä ja sitten lukion Helsingissä Kallion lukiossa. Oon työläisperheen poika. Meillä ei kotona harrastettu hirveesti taiteita. Äiti yritti joskus pienenä suostutella mua balettiin, mutta se ei ihan ottanut tulta. TeaKin jälkeen tuli asuttua reilut pari vuotta vaimoni kanssa Tampereella ja työskenneltyä Ahaa Teatterissa. Ahaan jälkeen opetin puolisen vuotta pari kertaa viikossa taiteen perusopetusta Komediateatterin koulussa. Se ei tainnut olla silloin vielä Suomen Teatteriopisto nimeltään. Vuonna 1998 muutimme töiden perässä tänne Helsinkiin. Olin aluksi vierailijana Kansallisteatterissa muutaman vuoden ja sitten sain kiinnityksen.”

(c) Jouni Harala 

 Mitä harrastat? ”Jalkapallo on ollut elämässäni vahvasti läsnä lähes aina. Pelasin viisvuotiaasta junnuna Keravan Pallossa aika vakavastikin, kunnes teatteri vei voiton. Piti valita käynkö neljä kertaa viikossa fudistreeneissä vai teatteritreeneissä, kun pääsin lukioikäisenä Ylioppilasteatteriin. Hiukan myöhemmin fudis teki elämääni paluun ja nyt pelaan Helsingin Kullervon ikämiehissä. Parhaimmillaan on ollut neljäkin matsia viikossa. Se on niin kivaa, ettei malta olla poissa. Muutenkin mä liikun aika paljon. Pyöräilen kesät talvet. Kesällä pitkiä lenkkejä maantiellä tai metsässä. Talvella virtuaalipyöräilen muuttamalla maantiepyörän trainerilla kuntopyöräksi. Vinyylilevyjä keräilen ja käyn silloin tällöin keikoilla. Vinyylilevyjen kuuntelussa on ihan oma viehätyksensä. On oltava kuunnellessa läsnä ihan eri tavalla. Ei pysty niin helposti skippaamaan jotain kappaletta, niin kuin Spotifysta kuunnellessa usein käy. Välillä käyt kääntämässä levyn, tutkailet kansitaidetta…”

 Ja sitten keskustelu lähti rönsyilemään tv-sarjoihin, leffoihin, keikkoihin ja Bonon kättelyyni. Kättelemme uudestaan Iljan kanssa pöydän yli. ”Periaatteessahan mäkin oon kätellyt nyt Bonoa! Vastaakohan muuten The Edge puhelimeen ”Edgellä, The puhelimessa”?”

 Ja takaisin asiaan. Milloin sinua sitten teatterikärpänen puraisi? ”Mulla kävi vähän porttiteoriahomma. Vuonna 1984 ilmestyivät ekat hip hop -elokuvat Beat Street ja Breakin’. Mä jäin ihan koukkuun breakdanceen. Huomasin paikallisessa lehdessä ilmoituksen, että Keravan squash-hallilla alettaisiin pitää breakdance-tunteja. Sinnehän oli päästävä. Opettaja oli New Yorkista eli mahdottoman katu-uskottava! Mun nykyinen pomonikin Mika Myllyaho oli kuulemma sillä samalla kurssilla. Siihen aikaan jätkät ei ihan hirveesti tanssineet, mutta jotenkin se akrobaattisuus ja näyttävyys sai mut voittamaan tanssipelkoni. Perustettiin sitten yläasteella muutaman kaverin kanssa breakdance-ryhmä, Magic Waves. Se oli ihan Suomen ekoja ryhmiä, jonka kanssa käytiin SM-kisoissakin. Sitten Keravan lukion näytelmäkerho teki West Side Storyn, ja koska olin semmoinen tanssiva jalkapalloilijapoika, mua pyydettiin sinne vain joraamaan, mutta päädyin myös näyttelemään hiukan. Ajattelin, että eihän tämä näytteleminen nyt niin kamalaa olekaan. Yhden kaverini naapurissa asui Talvitien Riikka, joka on nykyään säveltäjä, ja hän oli Kallion lukiossa ja kertoi, että siellä pystyy korvaamaan lukuaineita taideaineilla. Siitähän mä innostuin! Hain ja pääsin Kallion lukioon. Mä olin kyllä ekan vuoden ihan pihalla kaikista taidejutuista. Samalla luokalla oli Volasen Jani ja Palanderin Misa. Ne haki Kellariteatteriin ja pääsi. Niiden innoittamana menin hakemaan Ylioppilasteatteriin, YT:lle. Mä tiesin siitä vaan sen, että niillä oli Hesarissa mainos samassa paikassa kuin ammattiteattereilla. Olin kyllä aika pihalla siitä mihin olin hakemassa. Olin ollut vain West Side Storyssa ja lukiossa pari teatterituntia. Menin sinne Aki ja Turo -t-paita päällä ja raadissa oli Ville Virtanen! Aattelin kai meneväni tekemään jotain autstökstöks-juttuja. Juostiin ja punnerrettiin, kaikki oli ihan hiessä. Se oli aika rajua meininkiä kokemattomalle. Pääsin kuitenkin sisään, ilmeisesti valomieheksi, mähän olin silloin alaikäinen vielä. Mun piti viedä aina todistus toimistolle näytille, ettei numerot olleet pudonneet. Lopulta olin kuitenkin näyttelemässä kolmessa jutussa ekan vuoden aikana ja autoin valoissa niissä jutuissa, joissa en ollut. Lukion tokalta luokalta meitä lähti kahdeksan pyrkimään TeaKiin ja Jani pääsi sisään. Olin ollut jo jonkin aikaa YT:llä ja joka vuosi sieltä pääsi aika moni TeaKiin. Silloin mä rupesin aattelemaan, että täähän voisi olla mun ammattini. Jäin vähän niinku koukkuun siihen tekemisen meininkiin. Mä oon aika herkkä poika ja vaikka YT:n meininki oli välillä hurjaakin, se oli kuitenkin jollain tavalla turvallista. Tätä on vähän hankala selittää. Kotona olin kiltti poika, en paiskonut ovia enkä liiemmin kapinoinut, mutta lavalla uskalsin näyttää tunteita. Porukkakin tuntui tietyllä tavalla ”omalta”. Mä kävin myös tekemässä yhden Misan jutun Kellariteatterissa. Sitten kävin intin ja sen jälkeen olin Lahden Kansanopistossa. Tiivistettynä voisin sanoa, että mulle lava on aina ollut liikunnan ja tunteen paikka. Niissä olen vahvimmillani.”

 Missä vaiheessa hait TeaKiin? ”Monta kertaa tuli haettua. Lukion tokalta hain ensimmäistä kertaa, kirjoitusten jälkeen hain ja intin jälkeen. Neljännellä kerralla pääsin sisään, vuonna 1992. Valmistuin 1996.”

Mestari ja Margarita/Kansallisteatteri (c) Tuomo Manninen

 Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Mulla oli kunnianhimoinen ajatus tutkia sitä miten kroppa ajattelee. Että kropassa on muistijälkiä asioista. Oon ollut vähän huono keskittymään ja ajattelemaan asioita sanallisesti, mutta oon huomannut sen, että mun kroppani kyllä pystyy keskittymään ja ajattelemaan. Osaan nykyäänkin kroppani kautta ilmaista paremmin ajatuksia, jotka tuottavat mulle muistikuvia ja siitä on ollut mulle näyttelijänä hyötyä.”

 Entä taiteellinen lopputyösi? ”Kulttuuritalossa oli pieni sali, joka taitaa olla yökerhona nykyään, ja sinne tehtiin Kultainen vasikka. Maria Jotunia, kyllä. Se ei ollut ihan mun parhaimpia töitäni, mutta kyllä mä sen läpi sitten sain. Kari Heiskasen kanssa tehtiin sinne samaan saliin aikaisemmin Mies joka muutti elämänsä, johon porukalla kirjoitettiin teksti. Olin siinä kuuromykkä Buster Keaton. Kaikki muut höpötti ympärillä, mulla oli lopussa vain pitkä monologi siitä, että miksi lopetin puhumisen. Olisin mielelläni tehnyt lopputyöni siitä. Lopputyön piti kuitenkin olla myös puheen lopputyö, joten se monologi ei ihan riittänyt. Täytyy muuten nyt hiukan brassailla. Meidän kurssi on ensimmäinen ja edelleen ilmeisesti ainoa, joka on kokonaisuudessaan valmistunut ajallaan!”

 Eli missä eri teattereissa olet näytellyt? Taisitkin ne jo mainita… ”En mä oo ollut kuin Ahaa Teatterissa ja Kansallisteatterissa, täällä kiinnityksellä vuodesta 2007. Olin aikoinaan myös osana isoa jengiä perustamassa KokoTeatteria ja siellä olin parissa jutussa mukana. Ei mulle oo koskaan tullut sellaista oloa, että virkavapaalle pitäisi lähteä. Keväällähän tulee 30 vuotta valmistumisesta. Mihin tää aika oikein kuluu? Vähän ajattelin, että oliskos kohta ensi-iltaan tuleva monologini Vanja jonkinlainen juhlanäytelmä, mutta en oo oikein sen tyylisten juhlien ystävä. Mielelläni käyn kyllä muiden taiteilijajuhlissa, mutta sellainen ”prinsessapäivä” ei oo oikein mun juttuni.”

Jotuni/Kansallisteatteri (c) Mitro Härkönen

 Mainitse muutama itsellesi merkityksellinen tai käänteentekevä roolityösi tai koko proggis. ”Varasto-näytelmä oli hieno ja monin tavoin tärkeä. Siinä sain tehdä Rouskun roolin. En ole montaakaan pääroolia tehnyt. Karvisen Jani oli Raninen. Käytiin Saksan Wiesbadenissa asti esittämässä sitä. Suomessa asuva saksalainen Stefan Moster oli kääntänyt tekstin ja dubbasi sitä lasikopissa livenä esityksessä! Oli todella kuuma, ovet ja ikkunat oli auki ja ulkoa kuului jalkapallon MM-kisoja, jotka oli silloin Saksassa. Vieressä oli puisto, jossa 20 000 saksalaista oli hurraamassa Saksan matsille. Tekstihän on aika hauska. Mä puhuin suomeksi replan, näin kopissa dubbaaja-Stefanin suun liikkuvan ja hetken kuluttua yleisö nauroi. Kaikki reaktiot tuli sekunnin perässä. Käsittämätön meininki! Ja ulkona kansa huutaa jalkapallolle. Esityksen jälkeen mentiin Janin kanssa läheiseen henkilökunnan baariin kaljalle. Juotiin siinä bisseä ja katsottiin matsia telkasta. Ykskaks viereen tuli nainen, joka alkoi kysellä, että mitäs me siinä oikein tehdään ja kohta varmaan alkaa hulinat, kun taas tota kauheeta jalkapalloa. Selitin jotain, että onhan tää ihan makeeta, kun jengi on niin innoissaan futiksesta ja vähän ihmettelin naisen käytöstä. Yhtäkkiä hän haukkui mut pystyyn siinä! Sanoi, että oon inhottava ihminen enkä tiedä mistään mitään. Tajusin sitten, että hän oli ollut katsomassa esitystä ja luuli, että olen sama henkilö kuin mitä lavalla olin. Piti mua täysin paskana ihmisenä! Se rooli näemmä osu ja uppos!”

 ”Joitakin vuosia sitten tehtiin vuorotellen Lehtosen Marin kanssa monologi Kaikki hienot jutut. Sitä oli todella nastaa tehdä. Esityksen erityispiirteenä oli, että esiintyjä roolitti muut näytelmän roolit katsojilla ja improsi heidän kanssaan monia kohtauksia. Se oli todella palkitsevaa. Ja miten hienoja rooleja katsojat teki! Siihen näytelmään liittyy muuten kiva anekdootti. Kesällä sain yllättäen meiliä näytelmän käsikirjoittajalta Duncan Macmillanilta. Hän kertoi näytelmän tulevan Lontoon West Endiin ensimmäistä kertaa ja pyysi Marilta ja multa muutamaa lyhyttä videota, jossa kerrottaisiin meidän esityksestä. Maailmalla näytelmästä on tehty nelisensataa eri esitystä ja ne näyttäis näitä videoita sitten ennen esitystä siellä Lontoossa. Duncan järkkäsi myös zoom-tapaamisen, jossa meitä oli eri puolilta maailmaa noin kolmisenkymmentä tyyppiä, jotka oli esittänyt sitä. Oli mahtavaa kuulla muiden kokemuksista ja kuulostella Lontoon esittäjien fiiliksiä ennen ensi-iltaa. Näytelmän viimeinen esitys täällä Kansallisteatterissa oli muuten myös Willensaunan näyttämön viimeinen esitys.”

Kaikki hienot jutut/Kansallisteatteri (c) Kastehelmi Korpijaakko 

 ”Kuutisenkymmentä ensi-iltaa mulla on ollut täällä näiden vuosien aikana. Oon saanut ja tykännyt tehdä lastennäytelmiä. Kiertuenäyttämöllä mä tein muutama vuosi sitten Kiasmaan entisten vankien kanssa Vapauden kauhu -nimisen esityksen. Neuvostoliitto-näytelmän kanssa taas kierrettiin palvelutaloja ympäri Suomea. Mulla on aina ollut ehkä vähän matkamiehen kaipuu. Ahaa Teatterinkin kanssa kiertäminenkin oli kivaa. Kiertuenäyttämöllä se kokonaisuus on tuntunut mukavalta ja antoisalta, kun on ollut ensin keräämässä tietoa kokemusasiantuntijoilta ja sitten mukana kirjoittamassa niitä näytelmiä. Niissä on ollut myös yhteiskunnallinen pointti. Vapauden kauhustahan sai alkunsa Porttiteatteri. Vapauden kauhua tehdessä tuli semmoinen havainto, että kun mä lähdin 15-vuotiaana tekemään teatteria, niin toinen osallistuja lähti rikosten pariin samanikäisenä, ja sitä ennen meillä oli ollut hyvin samanlaiset taustat. Miten pienestä elämä voikaan lähteä luisumaan sivuraiteille, ja vuosien jälkeen oltiin yhdessä tekemässä teatteria. Vapauden kauhun tekeminen oli todella koskettavaa ja silmiäavartavaa. Teatteritalon ulkopuolella toteutettava teatteri kiinnostaa mua edelleen.”

 Onko sinulle jäänyt erityisesti mieleen jokin oppi tai ohjenuora? ”Lukion ensimmäisellä luokalla oli valo- ja äänisuunnittelua ja opettaja sanoi, että teette mitä tahansa taiteen piirissä, niin opetelkaa joku tapa, jolla pääsette mahdollisimman nopeasti luovaan tilaan. Sitä mä oon yrittänyt miettiä ja hakea aina - välillä on vähän hankalaakin, etenkin jos samaa esitystä vedetään viikon sisällä paljon. Herää ajatus, että eikös me tämä tehty jo ja moneskos kerta nyt on menossa? Pitää löytää tapa, jolloin jokainen esitys olisi juhlapäivä. Tapoja on erilaisia. Välillä se on jumppailu, välillä suunsa puhtaaksi höpöttely. Väsyneenäkin yrittää pitää esitys ilon puolella.”

 Kerroitkin aiemmin, että mielestäsi herkkyys ja liikunnallisuus ovat vahvuutesi näyttämöllä? ”Kyllä, iän myötä tosin liikkuminen ei ehkä enää ole niin plastista. Toivoisin, että mua myös pidettäisi joviaalina työkaverina, vaikka aina en osaakaan tukea kollegoitani niin paljon kuin haluaisin. Toivoisin, että ihmisillä olisi turvallinen olo tehdä töitä mun kanssani.”

 Onko sinulla jotain erityistaitoja? ”Akrobaattijutut oli ennen. Oon edelleen erittäin hip hop -henkinen kaveri, räppään jos tilanne tulee kohdalle. En nyt tiedä onko sekään mikään varsinainen taito.”

 Minkä taidon haluaisit osata? ”Soittotaito! Yhden maskeeraajan kanssa perustettiin muskariryhmä Kansallisteatteriin. Tritonus-näytelmää varten opettelin soittamaan kuusi biisiä bassolla. Mähän myös ostin itselleni heti kolme bassoa. Haluaisin oppia soittamaan sitä kunnolla. Kallion lukiosta alkaen mulla on ollut basso, enkä mä oo kolmessakymmenessäviidessä vuodessa oppinut soittamaan sitä… Kuten sanoin aiemmin, mulla on välillä keskittymisen kanssa vähän tekemistä. Opettelemisen kanssa alkuvaihe menee hienosti, sitten pitäisi siirtyä seuraavaan vaiheeseen ja mulla alkaa vähän lipsua. Laulamisessakin menen enemmän fiilis kuin taito edellä.”

 Onko sinulla ollut muuta urasuunnitelmaa? ”Armeijan kävin laivastossa. Ehkä mä olisin voinut suuntautua merenkulkualalle. Sosiaalialalle voisi olla nykyään kiinnostusta, ja ehkä liikunta-alalta jonkinlainen valmentaminen tai liikunnanmaikkana toimiminen. Harrastuksellista intohimoa on rakentamiseen ja puutöihin, mutta ehkä parempi kaikille, että pysyy vain harrastuksena.”

Isän maa/Kansallisteatteri (c) Saara Autere 

 Ehditkö käydä itse teatterissa ja millaiset esitykset kiinnostaisi, jos aikaa olisi? ”Jonkin verran ja suurimmaksi osaksi täällä Helsingissä. Lontoossa ja Berliinissä oon myös käynyt. Usein on niin, että oon itse silloin töissä kun pyörii jokin kiintoisa esitys ja sitten liput onkin jo menneet. Eniten mua vetää pienemmät teatterit ja välillä vaikkapa TeaKin näytökset. Siellä on ollut paljon kiinnostavaa ja hyvää energistä tekemistä. Myös uudet, ulkomaalaiset tekstit kiinnostaisi, niitä vaan tehdään harmillisen vähän. Nykydraama kiinnostaa, ei mulla tosin klassikoitakaan vastaan mitään ole, mutta jostain yllättävästä kulmasta. Luovuus ja uudenlainen ajattelu kiehtoo.”

 Mainitse jokin näkemäsi esitys, joka on tehnyt sinuun vaikutuksen? ”Q-Teatterin Joitakin keskusteluja merkityksestä oli kyllä mainio, samoin Takomon Jäähyväiset kahvihuoneelle. Molemmat Akse Petterssonin ohjaamia.”

 Onko sinulla ollut omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai ihailet näyttelijöinä? ”Martti Suosaloa ihailin kovasti nuorempana. Suuresti kunnioitan Juhani Laitalaa ja Taisto Reimaluotoa. Sen lisäksi, että he ovat loistavia näyttelijöitä, he ovat mulle esikuvia myös hyvästä työtoverista. Ulkomaiset ihailemani näyttelijät vaihtelee, varsinkin brittejä on tolkuton määrä ja etenkin heistä tykkään. Mutta nyt kun kysyit, niin Stephen Graham on kova! Mulla on sellainen olo, että hän on oikeasti aika maanläheinen kaveri. Hänen kanssaan voisin lähteä vaikka kaljalle. Vanja-näytelmää briteissä esittänyt Andrew Scott on kiintoisa myös, ja yhdysvaltalainen Jeremy Allen White. Hänessä on jännä levottomuus. Ja David Thewlis, tietysti! Jestas! Kävin muuten Krakovassa ja siellä linnan lähettyvillä on Avenue of Stars, jossa on Thewlisin kädenjäljet painettuna. Kävin sitten polvillani painamassa omat käteni siihen päälle eli säkin oot tavallaan nyt kätellyt David Thewlisiä!

 "Mä tykkään siitä, että näyttelijästä näkee, että hän on tehnyt valintoja, rohkeitakin. Silleen ”tää olis nyt tämmönen” -hengessä. En mä dissaa hyvin tehtyä roolitusta, mutta kyllä se sykähdyttää kun joku tuttu näyttelijä yllättää tekemällä jotain ihan muuta kuin odottaisi. Mä usein etsin referenssejä ja innoitusta Mike Leigh’n tai Coenin veljesten leffoista. Niissä on sellaista kohotetun realistista näyttelijäntyötä, josta pidän.”

 Jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa, kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä? ”Vastataan nyt se David Thewlis, ettei käy niin että Andrew Scott ilmestyy yllättäen katsomaan Vanjaa ja sitten meikäläiselle tulee hiki!”

 Andrew ei taida seurata meikäläisen blogia, vaan mistäs sitä tietää. Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Thom Yorken tai Damon Albarnin kanssa tai antaisin heidän ainakin säveltää sen.”

 Mitäs me laulaisimme karaokessa? ”Ootko nähnyt Hamilton-musikaalin? Vedettäiskö siitä jotain? Tai sitten tietysti Big Countrya! Mun karaokelaulannassa on se ongelma, että oon hemmetin hyvä osaamaan kertosäkeitä mutta muut osat ei sitten oikein lähde. Kuvittelen osaavani koko biisin, mutta sitten kun teksti rupeaa värjääntymään ruudulla, niin mulla ei oo mitään hajua mitä pitäis laulaa. En oo ehkä myöskään mikään heittäytyjätyyppi karaokessa.”

 Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Yritteliäisyys ja vilpittömyys ihmisissä inspiroi. Se, että vaikka aina ei oo ihan hirveesti taitoa, niin heittäytyy ja vetää täysillä. Se, että joku näkee tutun asian toisin, omanlaisesta näkökulmasta.”

Vanja/Kansallisteatteri (c) Nico Backström

Mitä sinun mielestäsi on teatterin taika? Onko se pelkkä myytti vai onko se oikeasti olemassa? ”Yleisö tulee katsomaan esitystä ja uskoo sen hetken, että se maailma on oikeasti olemassa. Meillä ihmisillä on kyky uskotella itsellemme, että tää on tietyllä tavalla totta ja liikutummekin siitä. Ainakin hetkellisesti uskomme niin. Eikä tarvitse edes uskoa! Me hyväksytään se, että nämä on nyt tän leikin pelisäännöt. Se auttaa meitä myös ymmärtämään toisiamme, rakentaa empatiaa. Ja se on myös yhteisöllinen kokemus.”

 Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet ennen esitystä? ”En tiedä mitä nyt on tapahtunut, kun musta on tullut yli viiskymppisenä melkein joka juttuun Kansallisteatterin tanssiryhmä ja mut pistetään jumppaamaan kaikenlaisia tanssinumeroita, joka on itse asiassa ihan kivaa. Eli mun pitää lämmitellä kunnolla. Luurit päässä jorailen menemään ennen esitystä ja kun tarpeeksi mokailee ennalta kollegoiden silmissä, ei näyttämölle meneminen jännitä enää niin paljon. Oon kuunnellut nyt Jotunissa samaa kolmea biisiä ja niiden tahdissa pomppinut, kerran päätin vaihtaa yhden ja esitys meni heti ihan vihkoon! Lisäksi mä käyn tekstiä läpi aika usein, en luota omaan päähäni. Mä käyn ennen maskia tai maskin jälkeen tekstin läpi.”

 Kerro joku sählinki lavalta. ”Ei ehkä lavalta, mutta esityksestä: Oltiin Ahaan keikalla eräässä eteläsuomalaisessa maaseutukunnassa. Siellä oli iso kokoojakoulu, jonne yläastelaiset tuli suurin osa koulukyydillä. Meillä oli Ahaassa semmoinen nyrkkisääntö, että 250 katsojaa on maksimi per esitys. Muuten on levotonta. Tähän esitykseen oli kuitenkin tungettu jumppasaliin yli neljäsataa teiniä. Oli perjantai ja koulu loppui siihen esitykseen. Me aina pyydettiin, että koulun välituntikellot laitettais pois esityksen ajaksi, koska jengi tuppaa reagoimaan niihin tietyllä tavalla. No, nyt ei oltu laitettu ja kymmenen minuuttia ennen esityksen loppua, siellä loppuratkaisun havinoilla, kello sitten soi. Valehtelematta 350 koululaista nousi samaan aikaan pystyyn ja käveli ulos salista, niinku ei mitään. Höpöttelivät, lampsivat ja sopivat iltamenoja. Koko meidän jengi seisoi suu pyöreenä lavalla ja katsoi koulukyyteihin suuntaavia selkiä. Viidessä minuutissa koko sali, lukuunottamatta varmaan joidenkin opettajien ja koulun talkkarin lapsia, oli tyhjentynyt. Vedettiin epäuskoisena niille sitten se loppukymmenminuuttinen.”

 *Tässä vaiheessa sitten aika loppui kesken (kiitos ennen nauhoitusta tapahtuneiden musiikkikeskusteluiden) ja loput kysymykset on esitetty meilitse.*

 Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Ihan just tulee ensi-iltaan Jussi Moilan kirjoittama Isän maa (*14.1. 2026). Sen piti olla ensi-illassa jo yli viisi vuotta sitten, mutta korona katkaisi sen harjoitukset. Nyt yritetään uudestaan vähän uusiutuneella porukalla. Sen jälkeen samalle Taivassalin näyttämölle tulee Vanja (*ensi-ilta 25.3. 2026). Se on sovitus Anton Tsehovin Vanja-enosta mutta niin, että yksi näyttelijä näyttelee kaikki kahdeksan roolia. Siinähän tää kevät meneekin sutjakkaasti.”

 Mitä sanoisit nuorelle itsellesi? ”Älä ota ittees niin vakavasti! Mä sain nuoruuden YT- ja TeaK-ajoista sellaisen pakkomielteen, ettei oikeen mikään tunnu lavalla riittävän. Sellaisen riittämättömyyden taakan. Siitä tässä on nyt 30 vuotta opetellut eroon.”

 Kerro joku erityisen hyvä muisto. "Lasten syntymät on sellaisia onnen hetkiä, joita on vaikeeta edes sanoittaa. Me asuttiin ja asutaan edelleen lähellä Kätilöopistoa. Kesäinen Limingantie Kumpulassa on mun onnen katu. Sitä pitkin kuljettiin se kilsan matka Kättärille kummankin lapsen synnytykseen. Isyys on mun tärkein ja paras roolini. Ja kyllähän myös se hetki, kun mentiin Ehrensvärdintien koululle katsomaan TeaKin tuloksia ja oma nimi oli listassa, on euforiassaan lähes ylittämätön. Ne on mun elämäni tarkeimmät yksittäiset hetket."

 Osaatko imitoida ketään? ”Pakolliset Spede ja Jouko Turkka. En niiden takia kuitenkaan jättäisi tätä päiväduuniani."

 Jos sinun elämästäsi tehtäisiin näytelmä, millainen se olisi tyylilajiltaan ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Se olisi tragikomedia, jolla toivottavasti on onnellinen loppu. Mua esittäisi ehkä joku harrastajanäyttelijä, joka vetäis fiiliksellä eikä liialla taidolla."

 Jos sinulla olisi supersankaripuoli, mikä olisi sinun supervoimasi ja hahmosi nimi? "Mä voisin olla Toleranssimies tai Pajupoju. Mulla on aika hyvä vitutuksensietokyky ja pitkä pinna. En ihan heti napsahda poikki. Pääasia kuitenkin ois, että sais pitää trikooasua, jossa on feikki-sixpack ja viitta."

 Jos ihminen vetäytyisi talvipesään ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi tai evääksi siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Palapelin tai nanogram-ristikon. Mun unenlahjoilla joku hemmetin pitkä ja tylsä kirjakin voisi olla hyvä."

Ilja ja Talle pakkasessa

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen fiilistelemään tai mielenkiinnosta katsomaan, minne menisit? ”Alkuräjähdys kiinnostelee. Samoin dinosaurukset. Rooman historia ja viime vuosisadan Berliini kaikkine käänteineen on taas niitä ihmisen historian kiinnostavimpia aikoja."

 Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Mistä kumpuaa tuo meitä teatterilaisia erityisesti ilahduttava valtava kiinnostuksesi teatteriin? En tiedä montaa, jotka yhtä innokkaasti ja laaja-alaisesti katsoisivat teatteria ilman, että se on heidän työnsä."

 En taida itsekään tietää perimmäistä syytä. Olen huomannut sen, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän viihdyn omissa oloissani ja tunnen ihmisten keskellä oloni ulkopuoliseksi ja "yksinäiseksi sudeksi". Moni pitää minua hyvin puheliaana ja ulospäinsuuntautuneena, mutta todellisuudessa olen introvertti ja tavallaan valitsen ne, joiden seurassa olen puhelias. Teatteri on ainut paikka, jossa tunnen oloni kotoisaksi ihmisjoukon keskellä enkä tunne oloani ulkopuoliseksi, vaan olen osa jotain. Teatteri on vuosien varrella auttanut minua käsittelemään moninaisia tunteitani ja ymmärtämään muita ihmisiä, opettanut empaattisuutta ja auttanut jaksamaan arjessa. Pitkä tauko teatterista toi vieroitusoireita, kaipasin yhteisen asian äärellä olemista. Ja haastattelutilanteet ovat vuosien varrella tehneet minut rohkeammaksi ja avoimemmaksi, osaan nykyään ilmaista itseäni paremmin puhumallakin. Tiedän myös sen, että joskus koittaa päivä jolloin en pääse enää katsomoon ja en tiedä miten minun sitten käy. En odota sitä päivää mutta tiedostan faktat. Sitä ennen kalenterini täyttyy kiintoisista jutuista, on koko ajan jotain mitä odottaa!

 Mitä terveisiä haluaisit lähettää katsojille? "Suurkiitos, että tulette katsomaan esityksiä! Suomalaiseen kulttuuriin kohdistuu tällä hetkellä rajuja talousleikkauksia, jotka vaarantavat suomalaisen kulttuurin olemassaolon ja vievät tulevaisuudennäkymiä varsinkin nuoremmilta taiteentekijöiltä. Se, että yleisö osallistuu kulttuuritapahtumiin ja ostaa kirjoja, levyjä tai kuva- ja muuta taidetta, osoittaa, että suomalaista kulttuuria tarvitaan ja se on tukemisen arvoista."

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

1. Mistä sanasta pidät eniten? – Sivellin (Ihan hatusta. Tää on kiva lausua)

2. Mistä sanasta pidät vähiten? – Nitistää (mistä näitä kumpuaa)

3. Mikä sytyttää sinut? - Yhteistyö

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Väsymys

5. Suosikkikirosanasi? - Perkele

6. Mitä ääntä rakastat? – Vauvan nukkumistuhinaa

7. Mitä ääntä inhoat? – Hammaslääkärin pora

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? – Ammattijalkapalloilija (ehkä vähän nuorempana kuitenkin)

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? – Presidentti tai pääministeri. Ylipäänsä mikä tahansa ammatti missä joutuu tekemään päätöksiä, jotka vaikuttavat monen ihmisen elämään.

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? – Tervetuloa! Pukukopit on tästä vasemmalle. Pelaat tänään keltaisessa joukkueessa Pelen ja Beckenbauerin kanssa. Illan artistina on Prince. 

Jotuni / Kansallisteatteri

Mainos / lippu saatu Kansallisteatteri

 Hyvää uutta vuotta 2026! Yleensä olen viettänyt alkuvuodesta hiljaiseloa teatterireissujen suhteen ja aktivoitunut vasta tammikuun loppupuolella uusien ensi-iltojen koittaessa. Olen kuitenkin tehnyt sellaisen havainnon, että aika monta kertaa olen heti vuoden vaihduttua löytänyt itseni Kansallisteatterin katsomosta, kas kun siellä on ollut edellissyksynä niin monta ensi-iltaa, etten millään ole ehtinyt kaikkea kiintoisaa katsoa. Kansallisteatterissa tuli vuonna 2025 käytyä muuten kahdeksan kertaa, teattereista toiseksi eniten.

 Jostain tuntemattomasta syystä olen vuosien saatossa nähnyt yllättävän vähän todellisiin henkilöihin perustuvia näytelmiä, en edes tiedä miksi. Ehkä olen enemmän fiktiivisten hahmojen perään, heistä kun ei pysty etu- eikä jälkikäteen hankkimaan lisäinfoa tiedonjanoon tai tsekkaamaan, että miten heidän elämänsä ihan oikeasti kulki vai kulkiko ylipäätään mitenkään. Kirjailija ja näytelmäkirjailija Maria Jotuni (1880 - 1943) kuuluu kyllä niihin henkilöihin, joista kuuluisi tietää nimen ja muutaman teoksen lisäksi enemmänkin ihan yleissivistyksen vuoksi. Hävettää ihan tunnustaa perehtymättömyyteni! Onneksi on teatteri, jossa olen saanut ja tulen jatkossakin saamaan rautaisannoksen tietoa kiinnostavassa ja paikoin yllätyksellisessäkin muodossa. Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä nähtävä Jotuni oli ensi-illassa jo syyskuun alkupuolella 2025, ja jatkaa ohjelmistossa ainakin huhtikuun loppuun, joten hyvin ehtii vielä katsomaan muutkin mattimyöhäiset.

 Maria Jotunin (Sari Puumalainen) ja Viljo Tarkiaisen alun seesteinen mutta loppua kohti synkempiä sävyjä saava avioliitto oli paljon muutakin kuin tyylikästä flaneerausta pitkin katuja ja suoranaisella vimmalla syntyvää tekstiä (hienosti projisoituna seinille). Miten huvittava olikin Tarkiainen (Antti Pääkkönen) ylevine elkeineen ja kulttuurikodin ihanteineen, pelkkää kulissia kaikki. Jotunin kohtaus kohtaukselta entistä sekaisempi kampaus kuin pyörremyrsky, mitä lie ilmentämässä, lopussa taas kutrit paremmin järjestyksessä ja kaiketi elämäkin. Pienet uteliaat kirkaskatseiset lapsukaiset Jukka (Ilja Peltonen) ja Tuttu (Heikki Pitkänen) liikuttavasti talon katolta lähettämässä kirjettä Jumalalle ja rakentamassa riemukkaina milloin mistäkin materiaalista taloja, huojuvia tosin. Tanssiaskelia, nuoruuden intoa. Pian katse jaloissa, huoliryppyjä otsissa, synkronoitua syömistä, hermostunutta teputusta jalalla. Tapettien kauniit kuviot muuttuvat tummiksi pilviksi, ovia ja tunteita paiskotaan. Kaiken keskellä pitkine letteineen nuori ja viaton kotiapulainen Siiri (Anna Airola), kuin annos raitista ilmaa hengitettäväksi. Kulttuurikodin ilmapiiri kun on kovin tunkkainen ja raskas.

Siiri, Maria, Jukka, Tuttu ja Viljo 

 Enpä tiennyt, että romaani Huojuva talo julkaistiin vasta 20 vuotta Jotunin kuoleman jälkeen! Vaan nytpä tiedän. Ymmärrän hyvin teoksen aiheuttaman kohun ja spekulaation.

Ai että. Tämähän oli reilut kaksi tuntia silkkaa herkkua! Viihdyttävä, sivistävä, ajatuksia herättävä, liikuttava, paikoin ahdistavakin (aina kun joku kohottaa nyrkkinsä lyödäkseen edes eleenä, samoin kurkku suorana huutaminen näyttämöllä saa pulssini kiihtymään, vaikka en ole edes/onneksi kohde). Muusikon läsnäolo näyttämöllä koko esityksen ajan tuntuu olevan nyt enemmän sääntö kuin poikkeus, ja minä kyllä nautin siitä. Salla Markkanen ei pelkästään soita - hän kommentoi soittimineen tapahtumia ja tunnelmia, elää ja hengittää roolihenkilöiden mukana, on olennainen osa teosta. Pitkine letteineen myös.

 Pitäisiköhän kulkea kaduilla ryhdikkäämmin, kuten kulttuuri-ihmisten tämän perusteella kuuluu. Ja pitäisiköhän jatkossa ryystää pannutolkulla kahvia ja polttaa ketjussa tupakkaa (vaikken edes polta) näitä tekstejä kirjoitellessani, hiukset sekaisin, jos se helpottaisi ajoittaista luomisen tuskaa...

 Erinomainen aloitus teatterivuodelleni tämä Jotuni! Suosittelen lämpimästi. 

~

JOTUNI / Kansallisteatterin Pieni näyttämö 

Kantaesitys 10.9. 2025, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Sari Puumalainen, Antti Pääkkönen, Anna Airola, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen sekä muusikko Salla Markkanen 

Käsikirjoitus Anneli Kanto ja Heini Tola, ohjaus Heini Tola, lavastussuunnittelu Katri Rentto, pukusuunnittelu Tarja Simone, musiikki Salla Markkanen, koreografinen konsultaatio Marjo Kuusela, valosuunnittelu Kare Markkola, videosuunnittelu Paula Lehtonen ja naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi 

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

Mestari ja Margarita / Kansallisteatteri

Mestari ja Margarita / Kansallisteatterin Willensauna

Ensi-ilta 6.9. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Mihail Bulgakov
Ohjaus ja dramatisointi Anne Rautiainen
Suomennos Ulla-Liisa Heino
Koreografia Sonya Lindfors
Lavastus, nuket ja pukusuunnittelu Janne Siltavuori
Dramaturgi Ewa Buchwald
Valo-ja videosuunnittelu Pietu Pietiäinen
Äänisuunnittelu Jani Peltola
Naamioinnin suunnittelu Krista Karppinen

Rooleissa : Marc Gassot, Maria Kuusiluoma, Juhani Laitala, Ilja Peltonen, Annika Poijärvi ja Juha Varis

 Kansallisteatterin syyskauden ohjelmistosta nimi "Mestari ja Margarita" ei soitellut kellojani aluksi lainkaan, mutta tarkemman tutkailun myötä kävi ilmi, että sama Mihail Bulgakovin teos tunnetaan myös nimellä "Saatana saapuu Moskovaan" ja siinä vaiheessa meikäläinen innostui. Useammaltakin taholta on minulle suositeltu luettavaksi kyseistä klassikkoa, joka vielä ei ole käsiini tarttunut. Teatteriversion näkeminen on jo pitkään kuulunut haavelistalleni, ja pelkän nimen näkeminen aiheutti samanlaisen reaktion kuin muinoin "Faust", jonka onnistuin näkemään Teatteri Jurkassa. Yhtään ei ole hajuakaan mistä koko juttu kertoo, mutta nähtävä on ja niin pian kuin suinkin mahdollista.

Begemot, Woland ja Hella 

 Onnekseni olin vapaalla ensi-iltapäivänä, ja niin pääsin katsomaan heti ensimmäisten joukossa. Kävellessäni Kampista kohti Willensaunaa oli rautatieaseman ympäristö täynnä poliisi-ja paloautoja ja ihmisiä käännytettiin asemarakennuksen ovilta pois. Mitä on tapahtunut? Jotenkin se sopi tunnelmaan - Saatana saapuu Moskovaan ja näköjään Helsinki välietappina. Myöhemmin sitten selvisi, että kaiken hässäkän syynä oli asemarakennuksen kellaritiloissa sattunut tulipalo, vaan kuka/mikä sen aiheutti...?

 Tässä vaiheessa täytyy todeta, että minulla oli välittömästi ensi-illan jälkeen hirvittävän hienoja ajatuksia pää täynnä (ainakin omasta mielestäni...), mutta en niitä mihinkään ehtinyt ylös kirjoittamaan ja sänky kutsui aamuvuorolaista, ja nyt kirjoittaessa ensi-illasta on ehtinyt kulua liki viikko, enkä mitenkään saa enää otetta senhetkisistä tunnelmistani. Pintaraapaisuksi siis jää tämä. 

 Herrat runoilija Ivan Bezdomnyi (Juhani Laitala) ja kustantaja Mihail Berlioz (Ilja Peltonen) istuvat muina miehinä penkillä illanhämyssä, kun yllättäen "puskista" heidän juttusilleen lyöttäytyy kovin kalpeakasvoinen, tyylikäs ja korostetun kohteliaskäytöksinen mystinen mösjöö Woland (Marc Gassot). Heti päästään small talkin ytimeen; jutellaan Pontius Pilatuksesta ja uskosta. Herra Woland ennustaa, että Berlioz tulee kuolemaan menettämällä päänsä ja toinen päätyy mielisairaalaan. Väkinäistä naurua. Miehet alkavat hiukan epäröidä ulkomaalaiselta vaikuttavan hepun puheita, hänkö muka on ollut itse paikalla Pontius Pilatuksen aikoihin? Minä ajattelen, että lähtekääpä nyt hissuksiin koteihinne ja jättäkää herra Wolandin jutut omaan arvoonsa, ei hyvältä näytä tämä meininki.

 Selvähän se, että herra Woland on itse Saatana, joka on seurueineen saapunut Moskovaan. Monsieur Gassot´n kapeat kasvonpiirteet kera pirullisen tuijotuksen ovat omiaan tähän "leikkiin", ja meikäläistä viedään kuin hypnoosissa. Ajoittain unohdin ihan täysin, mitä kaikkea muuta lavalla tapahtuu. Ensin on täysi pimeys, sitten savua ja valon syttyessä kukas muukaan kuin Saatana on valokeilassa tuijottamassa ja alhaisesti nauramassa. Minä ajattelin, että tällä menolla lähtee kyllä yöunet hamaan loppuun asti - ja samalla jo mietin, että lähteköön vaan. Jos M. Gassot ne vie, vieköön! Asiaa ei auttanut sekään, että Berliozilta totisesti irtosi pää raitiovaunuonnettomuudessa (sangen näyttävä oli yliajo kyllä, istuin hiukan syrjässä enkä paikaltani kunnolla hokannut mistä on kyse) ja Bezdomnyi joutui kuin joutuikin mielisairaalaan. Ja kas, siellä jo Woland on ovelasti vetänyt päälleen valkoisen takin mustan sijaan, hieroskelee hanskakäsiään yhteen ja toteaa sarkastisesti "Ei hätää, täällä sinä olet turvassa!" ja tasan tarkkaan ei olla. Ihanan kamalan nautittavaa!

 Kirjassa Wolandilla on mukanaan suurempi sekalainen seurue, tässä välittömässä läheisyydessä kiehnäävät pirullisen naurun omaava vampyyrinainen Hella (Maria Kuusiluoma) sekä omalaatuinen kissa Begemot (Juha Varis). Tuntuu, että kolmikko katoaa pimeyteen jatkuvasti ja putkahtaa esiin milloin mistäkin. Valoilla ja varjoilla on iso merkitys, ja pienehkö Willensauna tarjoaa yllätyksiä toisensa perään, liukuhihnasta ja pylväiköstä lähtien. Tunnelma on hyvin intensiivinen koko ajan.

 Mistä sitten nimi "Mestari ja Margarita"? Mielisairaalaan jouduttuaan Bezdomnyi saa seinänaapurikseen miehen (Ilja Peltonen), joka oitis kiinnostuu Pontius Pilatus-aiheisista puheista. Hän kun on ollut kirjoittamassa kirjaa samasta aiheesta ja Saatanalla on sormensa pelissä tässäkin. Myös hauras rakkaustarina nousee hiljalleen valoon, viehättävä Margarita (Annika Poijärvi) sivelee erikoista voidetta iholleen ja liitelee yli öisen Moskovan, ja lupautuu infernaalisiin tanssiaisiin rakastettunsa vuoksi. "Feeling Good" on aikamoinen tunnelmankohottaja!

Mestari ja Margarita 

 Esitys on sekoitus Saatanan ja seurueensa vehkeilyjä, puhetta uskosta, ja sitten yllättäen nouseekin runollisen kauniisti toteutetuksi rakkaustarinaksi. Myönnän olleeni useampaan otteeseen aika pihalla, mutta se ei vaikuttavuutta haitannut. Vaatisi ehdottomasti uusintakatselmuksen, ja paremmalta paikalta, jotta näkisi kaikki yksityiskohdatkin tarkemmin. Wolandin silmiin en kyllä haluaisi yhtään sen lähempää tuijotella, vaan ehkä sittenkin... ?

 Niin, tässä käytetään myös paljon nukkeja. Muutamat sivuhenkilöt toteutetaan herkullisesti nukettaen ja jotain äärimmäisen maagista siinä on, miten nuket heräävät eloon ja unohtaa täysin, että raajoja liikuttamassa on vieressä ihminen. Ja kyllä, kyyneleet valuivat pitkin poskiani Margaritan ilmoittaessa, että haluaisi rakkaansa takaisin. Mestari muotoutuu osa kerrallaan silmiemme edessä, pala palalta. Teatterin taikaa parhaimmillaan. Onneksi Saatana ei esiintynyt nukkemuodossa missään vaiheessa, olisin varmasti saanut sydänkohtauksen...

 Muistan vieläkin sen tunnelman, joka oli Anne Rautiaisen ja Janne Siltavuoren edellisessä yhteistyössä, Perhosia askelten alla, jonka näin Omapohjassa muutama vuosi sitten. Istuin pala kurkussa koko esityksen ajan, runollisen kaunista ja lumoavaa oli sekin.

 Tämä PITÄÄ nähdä uudestaan (lippukauppa tosin käy tässäkin aika kuumana), jos pysyisi ajatuksetkin paremmin kasassa uusinnassa. Isoja teemoja, jotka menivät ohi koska Saatana sekoitti pasmat. Sitä ennen aion ottaa haltuun alkuperäisteoksen kirjan muodossa. Teatterissa on hienoa sekin, että mielenkiinto herää myös muita taidealoja kohtaan. Ja toisinpäin.

Esityskuvat (c) Tuomo Manninen

(Näin esityksen medialipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Hirttäjät / Kansallisteatteri

Hirttäjät / Kansallisteatterin Pieni näyttämö

Suomen kantaesitys 9.3. 2016, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Martin McDonagh
Suomennos Sami Parkkinen
Ohjaus Mika Myllyaho
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simonen
Musiikki Samuli Laiho
Valosuunnittelu Ville Toikka
Äänisuunnittelu Veli-Pekka Lahtela
Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen

Rooleissa : Samuli Niittymäki, Petri Manninen, Esa-Matti Long, Paula Siimes, Jani Karvinen, Ilja Peltonen, Timo Tuominen, Tero Koponen, Petri Liski, Heikki Pitkänen, Alina Tomnikov ja Kristo Salminen

 Huom! Kävin katsomassa Hirttäjät toisessa ennakkonäytöksessä

 Meikäläinen muistaa Martin McDonaghin etenkin kirjoittamastaan näytelmästä Inishmaanin rampa, joka keikkuu edelleen top 10:ssä parhaiden näkemieni esitysten listalla. Tuoreessa muistissa on myös McDonaghin ohjaama elokuva Kukkoilijat, jossa kaksi palkkamurhaajaa piileksii Belgiassa. Molemmissa viljellään melkoista hirtehishuumoria ja sanan säilä heiluu, siksi odotukset olivat varsin korkealla tämänkin suhteen. Hangmen on sitäpaitsi sangen tuore tapaus, vuosikertaa 2015.

 Näytelmässä singahdetaan vuoteen 1965, jolloin kuolemantuomio lakkautetaan Britanniassa. Maan toiseksi paras hirttäjä Harry Wade (Petri Manninen) ei ihan työttömäksi ole jäänyt, sillä hän pyörittää pubia kera verevän vaimonsa Alicen (Paula Siimes) ja helposti möksöttävän Shirley -tyttärensä (Alina Tomnikov). Pubin asiakaskuntana on melkoinen joukko kanta-asiakkaita aina komisariosta (Petri Liski) puolikuuroon papparaiseen (Timo Tuominen) ja selvää on, että hirttohommissakin on kimpassa kulta-aikoina häärätty ainakin osan kanssa. Paikalle saapuu toimittaja Clegg (Tero Koponen) tekemään juttua siitä, että miltäs nyt tuntuu kun hirttäminen ei enää onnistukaan. Aluksi Wade kieltäytyy haastattelusta ja minkäänsortin kommenteista aiheeseen liittyen, mutta suostuu kuitenkin koskapa kansikuvassa voisikin komeilla Britannian parhaan hirttäjän ja pahimman kilpakumppanin Albert Pierrepointin (Kristo Salminen) pärstä. Yllättäen pubiin saapuu täysin uusi asiakas, hyypiömäinen ja oudohko höpöttäjä Mooney (Heikki Pitkänen) ja pian katoaa Shirley-tytär. Jotain hämäräperäistä touhua on ilmassa, eiks näin?

Harry Wade vasemmalla 

 Voihan vettu. Aluksi tuntui siltä, että torttukampaukset ovat parasta antia näissä hirttäjäisissä. Juttua tulee kyllä, mutta mihinkään se ei johda ja tunsin hiukan jopa pitkästyväni. Sanailu on kyllä nasevaa ja mcdonagmaista, mutta kaipaan enemmän toimintaa ja outoja käänteitä! Pihkaannuin kuitenkin ohimennen Timo Tuomisen antaumuksella tulkitsemaan harmaapäiseen herraan, jolle piti toistaa kaikki kovemmalla äänellä ja joka tarjosi parhaat kommentit juuri oikealla hetkellä. Miehet kautta linjan olivat kyllä komeaa sakkia, ei käy kieltäminen. Shirley-tytär ryhdikkäine kävelytyyleineen tarjosi myös hauskoja hetkiä sekä rouva Alice viettely-yrityksineen. Tunnelma oli hiukan odottava, ja vasta väliajan jälkeen päästiinkin sitten kunnolla asiaan, kun äijäsakki harrasti hiukan sakinhivutusta. Melkoinen ilmestys oli myös paikalle yllättävällä hetkellä tupsahtanut Pierrepoint takatukkineen. Jostain syystä silmissäni vilahti kulttimainetta nauttiva kotimainen elokuva Rumble ja Dillinger-pitsa. Siinä sitä sitten oli pokassa pitelemistä, kun homma meni hiustenhaisteluksi. Haiseeko tukka kuolemalta vaiko härskiintyneeltä Brylcreemiltä, kas siinäpä kysymys.

Pierrepoint ja Wade ottavat yhteen 

 Tyyppigalleria tarjosi minulle huvittavimmat hetket. Mooney oli melkoinen moottoriturpa, samoin Syd Armfield (Esa-Matti Long) kyseenalaisen kullimenneisyytensä (kyllä vaan, luitte oikein) kanssa. Lähtemättömän vaikutuksen teki myös Samuli Niittymäki epäkiitollisessa roolissa, eikä häntä sattuneesta syystä loppukiitoksissakaan nähty. Puvut, kampaukset ja musiikki veivät suoraan kultaiselle 60-luvulle, ja oltiin kyllä kaikkea muuta kuin Sydämen asialla. Tuntui, että rytmin kanssa oli vielä hiukan hiottavaa ja maukas dialogi ei aina ihan mennyt nappiin, mutta tämä ongelma ratkennee toistojen myötä.

 Väkisinkin tuli mieleeni kaikki katupartioinnit ja nykymeiningit tyyliin "joku teki jotain jossain vai tekikö sittenkään" ja lynkkaushenkinen lietsominen kaikenlaisiin tekoihin, oli sitten syyllinen tai ei. Kannattaa olla tarkkana, ettei tule tehtyä vääriä johtopäätöksiä. Oikeus kun otetaan omiin käsiin, seuraamukset voivat olla kohtalokkaat.

 Hedelmäksi annan kookospähkinän.

(näin esityksen pressilipulla)

Kaikki esityskuvat (c) Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Siiderimies (Heikki Pitkänen) selittelee jotain 

Kolmen kimara Kansallisteatterissa

Ajanpuutteen vuoksi kirjoitan lyhyesti menneestä viikonlopustani, joka tuli hyvin pitkälti vietettyä Kansallisteatterin erinäisillä näyttämöillä... Alunperin reissun piti suuntautua Kotkaan, mutta matka peruuntui yöpymishaasteiden vuoksi ja niinpä suuntasimme Helsinkiin, jossa tuli iskettyä kolme kärpästä samalla kertaa. Myönnettävä on, että vastaavaan hamstraukseen ei kannata kovin usein ryhtyä, joten varoituksen sanana ja muistutuksena itselleni : se kolmas esitys ei välttämättä enää kauheasti inspiroi, jos sitä ennen on tarponut vesisateessa ympäri kaupunkia ihan vain pysyäkseen hereillä!

 Perjantaina kävin katsomassa Kiasma-teatterin puolella 'Vapauden kauhu'-nimistä näytelmää. Esitys oli syntynyt  Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön, Kiasma-teatterin ja Porttiteatterin yhteisessä dokumentaarisessa taideprojektissa, ja siinä käsiteltiin teatterin keinoin kaikkea sitä, minkälaisia ajatuksia, odotuksia ja pelkoja vankilasta vapautuminen vangeille ja siviileille herättää. Erittäin mielenkiintoinen projekti, joka herätti paljon ajatuksia ja toimi hyvänä osoituksena siinä, että elämänsä suuntaa voi halutessaan muuttaa. Lavalla nähtiin kolmen ammattinäyttelijän lisäksi vankilasta vapautuvien teatteriryhmä Porttiteatteri, joka sai alkunsa tämän projektin seurauksena. Videotallenteista seurasimme viiden Kylmäkoskella pitkää kakkua istuvan vangin mietteitä. Välillä aatokset saivat niskakarvat nousemaan, mutta se oli varmaan tarkoituskin... Mieleeni heräsi myös ajatuksia siitä, että vangit ovat paljon muutakin kuin nimiä uutisissa tai erilaisia lukuja tilastoissa. "Miten hyvältä tuntui, kun siviili sanoi hyvää huomenta!" Pidin muuten älyttömän paljon rumpujen käytöstä! Esitykset Kiasma-teatterissa 9.12. asti. (ensi-ilta 13.11. 2015 - kesto 2h 30min - ohjaus ja projektin suunnittelu Jussi Lehtonen - käsikirjoitus ja dramaturgia Asta Honkamaa - esiintyjät Jani Karvinen, Saana Keiski, Tuija Minkkinen, Ilja Peltonen, Taisto Reimaluoto, Sanna Salmenkallio, Antti Tammentie, Josefina Turunen, Petri Valkoma, Pia Vallenius, Jari Valtonen, Mikko Vuorio ja Kari Wiippola)

Vapauden kauhu (c) Kansallisgalleria/Pirje Mykkänen

 Yö tuli vietettyä Cumuluksessa, ja sieltä "vapautumisen" jälkeen oli vuorossa päivänäytös 'Saiturin joulusta'. Esityshän oli ensi-illassa jo neljä vuotta sitten (ja silloin tuli se nähtyäkin tuoreeltaan, pääroolissa oli silloin Kari Heiskanen), mutta nyt se sai uusintaensi-iltansa 4.11. Ihanaa, että näin joulun alla muutamat teatterit ovat aloittaneet uuden perinteen Saiturin joulun muodossa, sillä se jos mikä tuo joulumielen. Tarinassahan nähdään nuiva kitupiikki Ebenezer Scrooge, joka ajattelee ja rakastaa vain rahaa ja vihaa joulua yli kaiken. Jouluyönä Scroogen kotiin ilmestyy hänen entisen yhtiökumppaninsa haamu, joka ilmoittaa kolmen joulun hengen saapuvan jututtamaan häntä. Näin tapahtuu, ja herra Scrooge oivaltaa jotain todella tärkeää. Vesa Vierikko oli pääroolissa varsin verraton tapaus! Ihastelin jälleen lavastusta, yleistä tunnelmaa, Brotherusten sisarusten musisointia, Pikku-Timiä sekä pelottavaa Tero Jarttia tulevan joulun henkenä. Lapsosia oli todella paljon katsomossa, ja se on aina yhtä ilahduttavaa. Päässä soi koko loppupäivän "joulu kuuluu kaikille, juu, kaikille". (Saiturin joulun kesto 2h 10min - ohjaus, sovitus ja suomennos Kurt Nuotio - rooleissa Vesa Vierikko, Jemina Sillanpää, Olli Ikonen, Tero Jartti, Esa-Matti Long, Jouko Keskinen, Petri Liski, Harri Nousiainen, Karin Pacius, Tero Koponen, Sari Puumalainen, Paavo Kääriäinen, Paula Siimes, Elsa Brotherus, Johannes Brotherus, Robert Brotherus, Amanda Aro, Kaisla Huvinen, Elli Aro, Linnea Lång, Viola Sarsila, Vilma Sippola, Stella Urbanski ja Hannele Sarkki)

Scrooge ei ole jouluihmisiä, aluksi (c) Tuomo Manninen

 Illaksi vielä suuntasin (tai suuntasimme, oli minulla aveckin matkassa koko ajan ja hän olisi halunnut lähteä jo Saiturin joulun jälkeen kotiin...) Pienelle näyttämölle katsomaan 'Luulosairasta'. Sehän oli jo huhtikuussa ensi-illassa ja minun oli kyllä aikaisemmin tarkoitus mennä sitä katsomaan, mutta aina ei suunnitelmat mene ihan putkeen. Molièren komediaklassikossa tapaamme Arganin (Jukka-Pekka Palo), joka on niin sairas niin sairas että. Tarvittaessa mies nousi tuoliltaan uhoamaan ja juoksentelemaan hyvinkin vikkelästi, etenkin vessaan. Argan on lukuisine vaivoineen lääkäri-ja apteekkarikunnan lemmikki, ja kaikenlaista troppia ja hoitoa miehelle onkin annettu ja niistä hyvät rahat laskutettu. "Humpuukia!" olisi voinut edellisen näytelmän saituri Scrooge tähän todeta... Aikamoista vedätystä. Onneksi Arganin rinnalla touhuaa 'rakastava ja hellivä' vaimo Béline (Pirjo Luoma-aho), viehkeä tytär Angélique (Kreeta Salminen) ja lievästi sanoen omituisesti elehtivä ja kävelevä palvelustyttö Toinette (Minttu Mustakallio). Tytär on ihastunut komeaan nuoreen mieheen Cléanteen (Harri Nousiainen) ja toivoo pääsevänsä tämän kanssa vihille, vaan isukillapa on muita suunnitelmia. Valmiiksi on katsottu tuleva lääkäri aviopuolisoksi, ja näin on Arganilla enemmänkin kuin oma lehmä ojassa tässä. Katsomo repeää huutonauruun, kun tuleva sulho Tuomas Diafoirus (Petri Liski) saapuu paikalle esittäytymään isänsä (Antti Pääkkönen) kanssa. Aivan uskomattoman huvittava ja hölmö hahmo on nuoriherra Tuomas! Immo Kuutsa-henkinen otsis kruunaa koko touhun. Muutenkin osa roolihenkilöistä on liioitellun karikatyyrisiä, olo oli välillä kuin Tabu-tallenteita katsoisi ja 'hömppäherra näyttämölle tulikin"... Minun nauruhermooni osui varsinkin Minttu Mustakallion koko olemus sekä eittämättä yksi kaikkienaikojen pöljimmistä hahmoista, Petri Liskin mainio Tuomas Diafoirus. Hän olisi saanut olla lavalla enemmänkin ihan vaan seisoskelemassa vaikkapa (tosin olisi varastanut ainakin minun huomioni virnistelyineen). Jukka-Pekka Palo oli myös mainio luulosairaana ukkelina, roolissa kun pääsee irrottelemaan oikein huolella vaikka osa ajasta meneekin tuolissa voivotellessa. Outoja käänteitä piisasi ja väsymyksestä huolimatta tuli hyvin pysyttyä hereilläkin. Avec ei ihan samaan pystynyt... Täytyy myöntää, että minäkin olisin varmasti nukahtanut, jos esitys olisi ollut hitaamman tyylilajin osastolta. (Luulosairas - kesto 2h 10min - ohjaus Arto af Hällström - lavastus Kati Lukka - pukusuunnittelu Tarja Simonen - rooleissa Jukka-Pekka Palo, Pirjo Luoma-aho, Kreeta Salminen (joka jäi äitiyslomalle tämän esityksen jälkeen), Juha Varis, Harri Nousiainen, Antti Pääkkönen, Petri Liski, Minttu Mustakallio ja Elsa Brotherus/Reetta Ylä-Rautio)

Toinette ottaa asennon vasemmalla (c) Tuomo Manninen

 Vapauden kauhu oli muuten tämän vuoden esitys järjestysnumeroltaan 100. Juu juu, vähentää piti teatterikäyntejä, mutta nyt meni ensimmäistä kertaa satanen rikki. Muutama esityshän on vielä jäljellä. Kesällä tuli nähtyä tavallista enemmän, joten siinä ehkä syyllinen tähän valtavaan määrään. Pääsyyllinen tosin kirjoittaa tätä tekstiä tällä hetkellä, joten...

(näin esitykset pressilipulla)

Saiturin joulu / Kansallisteatteri

Saiturin joulu / Kansallisteatterin Suuri Näyttämö

Ensi-ilta 30.11. 2011, esityksen kesto 2h 10min

Ohjaus Kurt Nuotio

Rooleissa Kari Heiskanen,Harri Nousiainen,Ilja Peltonen,Petri Liski,Jouko Keskinen,Paula Siimes,Karin Pacius,Sari Puumalainen,Jani Karvinen,Olli Ikonen,Pia Andersson,Tero Jartti,Ville Seivo,Amos Brotherus,Johannes Brotherus,Robert Brotherus ja paljon lapsia

Taustaa : Charles Dickensin klassikkotarina itarasta ja itsekkäästä Ebenezer Scroogesta (Kari Heiskanen),joka ei voi sietää joulua lainkaan.Hänelle ilmestyy jouluyönä kolme joulun henkeä - Menneisyys,Nykyisyys ja Tulevaisuus - ja henget vievät Ebenezerin matkalle kurkistamaan menneeseen aikaan,nykyhetkeen ja tulevaan.Vanha saituri löytää joulumielen itsestään jälleen.

Plussaa : pelkkää plussaa koko esitys! Heti esiripun noustua tuli lämmin tunne,näkymä pikkukaupungin keskustasta,lumisadetta,ihmiset tanssimassa ja laulamassa. Kari Heiskanen Saiturina oli aivan huippu,pidän hänen puhetyylistään ja koko olemuksestaan kovasti. Karismaa kerrakseen!! Yhtiökumppanin ilmestyminen aaveena kahleissa oli hurja näky aikuisellekin ja samoin Tulevaisuuden henki (Tero Jartti) oli todella vaikuttava näky. Pidin erittäin paljon musisoivista Brotheruksen veljeksistä myös,tunnelmaa luomassa joka tilanteessa.Osuvasti oli sanottu,että kun kasvaa liian isoksi niin että varpaat ja pää on liian kaukana toisistaan,ei huomaa enää kaikkea pientä ja kaunista kuten maton raitoja tai tassujaan pesevää pientä kissaa :) Lavastus oli toimiva ja sadunomainen, itse palasin pariksi tunniksi lapseksi jälleen ja tunne jatkui vesisateisesta säästä huolimatta vielä pitkään.Loppulaulu myös jäi soimaan päähän ja tuntui sitä moni muukin rallattelevan poislähteissä - ja nimenomaan aikuiset :)

Miinusta : ei moitteen sanaa

Lumoava Saiturin joulu sopii koko perheelle.Tämä pitäisi nähdä joka vuosi ennen joulua ja nimenomaan tämä versio!!

Täydet viisi tähteä ***** ja plussat vielä päälle.