Lokakuun alkajaisiksi tuli nähtyä Helsingissä kolmessa eri teatterissa kolme omalla tavallaan erinomaista esitystä, ja kaikki hyvin erityylisiä. Poikkeuksellisesti kirjoitan samaan postaukseen lyhyet fiilistelyt jokaisesta.
~ ~ ~
Q-teatterin Sulikoon ostin lipun maaliskuussa samana päivänä kun liput tulivat myyntiin. Erityisesti kiinnosti ohjaaja Juho Mantere ja todella kova näyttelijäporukka, joten oli toimittava nopeasti. Esitykset myivätkin loppuun jo kauan ennen ensi-iltaa, ja kiittelin taas itseäni. Pirkko Saision alkuperäisteos ei ollut minulle ennestään tuttu ollenkaan, vaan se ei menoa haitannut. Yhtään siis en tiennyt mitä tuleman pitää, ja melkoiseen pyöritykseen sitä ajauduttiinkin sitten. Minulla kun oli vielä eturivin paikkakin.
Välittömästi esityksen päättymisen jälkeen katsoimme vierustoverini (sattuneesta syystä tiesin hänen nimekseen Kati) kanssa toisiamme silmiin aika liikuttuneessa tilassa ja nyökkäsimme hyväksyvästi. Me onnekkaat, jotka älysimme ajoissa ostaa lippumme. Me, jotka jaoimme hetkeä aiemmin reilut pari yhteistä tuntia elämästämme muun yleisön ja teatterin väen kanssa, hengitimme samaa ilmaa samojen seinien sisäpuolella. Ja ne muutamat, jotka täysin tietämättään olivat osa esitystä myös - pahaa-aavistamaton lenkkeilijä ja Wolt-kuski. Elina Knihtilä Stalinin roolissa viiksineen, nappisilmineen ja kantositeineenkin aivan järjettömän kova roolisuoritus, yksi parhaista näkemistäni ikinä koskaan missään. Silmissään välillä uho, välillä hämmennys, suru, suoranainen flirtti. Nykypäivän Helsingissä monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa... Miro Lopperin nuori Stalin, Lotta Kaihuan Lenin, Samuli Niittymäen Stalinin poika. Katsojien saapuessa saliin näyttämön juoma- ja musiikkipitoiset etkot, joihin teki itsenikin mieli osallistua. Viheltää mukana Scorpionsia, tampata itsensä hikeen Scooterin tahdissa tai yrittää laulaa oikeaoppisesti Dingon Lähetyssaarnaajan loppua ilman, että Stalin suuttuu. Kaikki musiikkivalinnat muutenkin, Robbie Williamsin Feel ja Michael Jacksonin Man in the Mirror Stalinin viimeisistä hetkistä kertovassa näytelmässä. No mikä ettei! Teatterissa kaikki on mahdollista, ja kaikki käy järkeen. Nuoren ja vanhan Stalinin suutelokin. Banaanilla uhkaavasti osoittelu. Jättikokoinen sammakko. Musiikin loppu ja tunnelman täydellinen muuttuminen kuin veitsellä leikaten. Unenkaltaisuus.
Katsomiskokemusta en osaa oikein sanoittaa. Tästä jäi vahva muisto. Onnea tuleville katsojille. Toivottavasti Suliko matkaisi Tampereen Teatterikesään 2027, haluaisin vielä kerran kokea tämän. Hämmentyä, vaikuttua, liikuttua.
SULIKO / Q-teatteri
Ensi-ilta 23.9. 2026, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)
Näyttämöllä : Lotta Kaihua, Elena Leeve, Pirjo Lonka, Tommi Korpela, Miro Lopperi, Elina Knihtilä ja Samuli Niittymäki
Alkuperäisteos Pirkko Saisio, sovitus ja ohjaus Juho Mantere, äänisuunnittelu Pekka Kiiliäinen, pukusuunnittelu Riina Leea Nieminen, lavastus- ja valosuunnittelu Ville Seppänen, videosuunnittelu Ville Seppänen ja Jonatan Sundström, maskeeraussuunnittelu Riikka Virtanen, muusikko Aurora Peltomaa sekä live-videokuvaajat Leon Boullenger ja Inga-Stina Heikkinen
Esityskuva (c) Antti Sepponen
~ ~ ~
Aiemmin audiodraamana ilmestynyt Juha Itkosen kirjoittama Sivuraide on kolmen teatterin yhteistuotanto (Lahden Kaupunginteatteri, Turun Kaupunginteatteri ja Kansallisteatteri) ja sai syyskuussa ensi-iltansa Helsingissä. Teksti ei ollut minulle aiemmin tuttu, ja yhtään en tiennyt mistä tarina kertoo.
 |
| Elina ja Jönssi |
Elina (Eeva Soivio) ja Jönssi (Jarkko Lahti) tapaavat sattumalta junassa. Vanhat tutut, entiset rakastavaiset parin vuosikymmenen takaa. Juttua riittää. Elämä ja maailma on kohdellut heitä eri tavoin, kehonkieli ja ilmassa roikkuvat sanomattomat sanat ja lauseet kertovat paljon. Saamme tutustua myös Jönssin äitiin Riittaan (Ulla Koivuranta), muitakin ihmisiä vilisee puheissa. Väliajalle mentäessä olen vielä uteliain mielin. Joku käännehän tässä on tultava ja salaisuuksia kenties paljastuttava. Miksi Elina ja Jönssi aikoinaan erosivat? Rakkaus ja toisesta välittäminen ei kuitenkaan hälvennyt vuosien saatossa. Minua liikuttaa kosketuksen voima ja läheisyys, yksittäiset sanat, yhteiset sanaleikit, ryhdistäytyminen, mahdollisuus muutokseen. Hieno pieni tarina, joka voisi sattua ja tapahtua ihan kenelle tahansa.
SIVURAIDE / Kansallisteatteri
Ensi-ilta Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 24.9. 2026, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)
Rooleissa Eeva Soivio, Jarkko Lahti ja Ulla Koivuranta
Käsikirjoitus Juha Itkonen, ohjaus Laura Mattila, lavastus Tiina Hauta-aho, pukusuunnittelu Siru Kosonen, valosuunnittelu Petri Suominen, äänisuunnittelu Mika Hiltunen ja naamiointisuunnittelu Jari Kettunen
Esityskuva (c) Tommi Mattila
~ ~ ~
(Mainos / medialippu saatu Helsingin Kaupunginteatterista)
"Musiikkidraama Vesa-Matti Loirin elämästä", HKT:n suurella näyttämöllä. Vähän kyllä mietitytti, että onko nyt haukattu liian suuri pala, mutta taas toisaalta olin luottavaisin mielin, koska ohjaajana Paavo Westerberg, jonka töistä olen pääsääntöisesti pitänyt suunnattoman paljon (ja joista etenkin Kansallisteatterissa nähdyt ja koetut Vanja-eno ja Kolme sisarta kolahti aikoinaan todella kovaa). Veskun elämästä ja urasta olin aiemmin nähnyt yhden kesäteatteriversion, jossa oli kyllä omat hienotkin hetkensä, mutta muuten oli varsin ennalta-arvattava tarinankuljetukseltaan. Vaatii kyllä rohkeutta tarttua tähän aiheeseen, jokaisella meistä kun on taatusti jonkinlainen mielipide Loirista, niin hyvässä kuin pahassakin.
 |
| Santeri Kinnunen ja Oliver Kollberg |
Istumapaikkani sijaitsi parvekkeen ensimmäisellä rivillä - ihan hyvinhän sieltä näki, mutta näyttämön koko ja ajoittainen tyhjyys vähän hämmästytti sieltä korkeuksista. Tyyliseikka varmaankin, ja jotenkin se tyhjyys ja yksinäisyys korosti vanhemman Loirin (Santeri Kinnunen) sielunmaisemaa. Urallaan sai kaiken ja loisti monella eri osa-alueella, vaan siitä huolimatta tummuuden keskellä lopulta yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin. Vanerit ja valoseinämät ei kyllä ihan olleet makuuni, videokuvauskin kieltämättä kyllästytti torstaisen Sulikon jälkeen. Tässäkin oli iso sammakko!
Makuuni sen sijaan olivat Oliver Kollberg nuoremman Veskun roolissa, mikä energinen kokovartalosuoritus ja erinomainen roolityö, eikä mikään imitaatio. Omanlaisensa Loiri, silti tunnistettava, aivan kuten Santeri Kinnunenkin. Ei mikään karikatyyri. Kollbergin vetäisemä Kohtalokas samba ja Kosolan tulolaulu, komeaa tulkintaa molemmat. Minut sai sitten kyynelehtimään iäkkäämmän Loirin laulama Juokse sinä humma, ja samaan aikaan oma poika katoaa pyörön mukana kauemmas ja kauemmas. Liikutuin myös lauseesta, jossa mainittiin, että on nauramattomia nauruja ja itkemättömiä itkuja.
Pidin siitä ratkaisusta, että tuttuja sketsihahmoja urakoivat täysin muut näyttelijät, ja Kollbergin Turhapurokin vain piipahti näyttämöllä. Lavalla siis nähdään niin Kusela ja Puppe kuin Nasse-setäkin pulloineen, Tyyne pimpelipom ja Kliffaa hei -tyypit. Nerokas kohtaus oli se, jossa kaikki hahmot pyörivät Loirin ympärillä ärsyttävyyteen asti, ja letkajenkkaakin mennään. Tietynlainen rasite omalla tavallaan kaikki hahmot, kun samalla pitäisi olla vakavastiotettava taiteilija ja tulkitsija. Kansahan tykkäsi ja Uuno on numero yksi.
Maria Ylipää kirjailijana ja lauluja tulkitsemassa, aivan mielettömän huikeaa kuultavaa! Elegia varsinkin meni luihin ja ytimiin. Diggasin älyttömän paljon bändistä, mikä meno ja leikitteleväkin svengi koko porukalla. Musiikin myötä tämä esitys nousi aivan omanlaisiinsa sfääreihin. Onneksi bändi ei ollut piilossa, vaan pääsimme silloin tällöin ihailemaan soitantaa omin silmin.
 |
| Maria Ylipää |
Huvittavinta antia oli Speden (Jari Pehkonen) ja Kalle Holmbergin (Joel Hirvonen) kaksintaistelu, hömppäviihdettä vaiko taidetta. Jostain pitäisi kuitenkin rahaa saada. Melkoisella vimmalla veti Hirvonen roolinsa, ja hiukan ylimääräistäkin hupia tarjosi se, että Holmbergin parta tipahti siinä melskeessä pariinkin otteeseen. "SAATANA EIKÖ TÄÄLLÄ PARTAKAAN PYSY!"
Mukavan nostalginen olo tuli vaatetuksen ja huonekalujen värimaailmasta, ja tv-kanavien tunnareista. Speden Spelejä ja vastaavia tuli itsekin vahdattua aika tarkkaan nuorena. Ja rööki paloi teatterikoulun pääsykokeissa, ilma oli sakeana savusta. Se oli sitä aikaa se. Kulahtanutta mutta muistoja täynnä.
Sattumalta Facebook-muistoissani tuli vastaan päivitys 4.10. vuodelta 2015. Olin ollut silloisella Hartwall Areenalla katsomassa Loirin 70v-juhlakonserttia, joka oli melkoinen elämys. Onnistuin myös tapaamaan Loirin kerran, kun Kansallisteatterin suurella näyttämöllä Jari Tervo jututti Veskua kirjoittamansa elämäkerran tiimoilta, joka oli juuri ilmestynyt. Sain kirjaan molemmilta nimmarit ja sanottua Loirille, että "Kiitos hetkistä!" kun muutakaan en keksinyt siinä. "Ole hyvä", sanoi hän hymyillen ja katsoi minua lempeästi silmiin. Hieno hetki, hieno muisto.
NAURAVAN KULKURIN TARINA / Helsingin Kaupunginteatteri
Ensi-ilta 30.9. 2026 Suurella näyttämöllä, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)
Rooleissa : Oliver Kollberg, Santeri Kinnunen, Maria Ylipää, Jari Pehkonen, Ursula Salo, Vappu Nalbantoglu, Jouko Klemettilä, Vuokko Hovatta, Lasse Lipponen, Antti Timonen, Ella Lymi, Joel Hirvonen ja Kaisa Torkkel
Kirjailija Sami Keski-Vähälä, sovitus ja ohjaus Paavo Westerberg, musiikkidramaturgia ja musiikin sovitus Eeva Kontu, koreografia Valtteri Raekallio, lavastussuunnittelu Antti Mattila, pukusuunnittelu Tiina Kaukanen, valosuunnittelu Aku Lahti, videosuunnittelu Timo Teräväinen, äänisuunnittelu Jaakko Virmavirta, naamioinnin suunnittelu Milja Mensonen ja dramaturgi Ari-Pekka Lahti
Muusikot : kapellimestari ja kitarat Varre Vartiainen (varalla Peter Enberg), huilu ja saksofonit Ilmari Rönkä (varalla Oona Mattson), bassot Joonas Tuuri (varalla Antti Ahoniemi) sekä rummut ja lyömäsoittimet Jussi Lehtonen (varalla Ville Pynssi)
Esityskuvat (c) Mitro Härkönen