Vadelmavenepakolainen / Heinolan Kesäteatteri

Vadelmavenepakolainen / Heinolan Kesäteatteri

Ensi-ilta 15.6. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Miika Nousiainen
Ohjaus ja sovitus Jaakko Saariluoma
Dramatisointi Aleksis Meaney
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Riia Lampinen
Maskeeraus/kampaukset Merja Torri ja Maiju Tuovila
Äänisuunnittelu/ääniajo Sakari Kiiski

Rooleissa : Iikka Forss, Minttu Mustakallio, Jari Pehkonen, Taisto Oksanen, Ulla Tapaninen ja Katja Küttner

 Viime kesänä näin kolmannen eri version Vadelmavenepakolaisesta (Laajavuoressa Eurooppa Neljän yönäytöksenä) ja päätin silloin, että eiköhän nämä mikkovirtashommat ala olla vähitellen tässä. No, vuoden aikana ehtii mieli muuttua moneen kertaan ja kun havaitsin, että samainen näytelmä nähtäisiin Heinolan Kesäteatterissa ja pääroolissa kahden kansallisuuden välissä tempoilisi Iikka Forss, päätin vielä kerran antautua Vadelmavenepakolaisen vietäväksi.

Maria ja Mikael/Mikko häävalssin pyörteissä 

 Yritin tässä virittäytyä kirjoitustunnelmaan kuuntelemalla YouTubesta ruotsalaisia klassikoita (minun näkökulmastani) ja kuten arvata saattaa, kirjoitushommat viivästyivät pahemman kerran, kun löytyi mm. Freestylen "Vill ha dej" sekä Secret Servicen "Flash in the Night", ja tietysti Toman Ledinin "Sensuella Isabella" (jonka tahdissa olen järjestänyt 90-luvun alussa pienimuotoisen tanssishown vaasalaisessa yökerhossa risteilyltä saapuneiden ruotsalaismiesten muodostaessa ympärilleni ringin ja kannustaessa ankarasti. Onneksi siihen aikaan ei ollut kännyköitä!). Jämähdin muistelemaan mitä kaikkea Ruotsi on minulle vuosien saatossa merkinnyt. Äkkiseltään tuli mieleeni kaikki ihanat tv-ohjelmat (Eemelit, Peppi Pitkätossut, Katto-Kassiset, Saariston lapset...), se kun ABBA voitti Euroviisut ja naapurin poika tuli meille keskellä yötä pitkissä kalsareissa julistamaan Waterloon hienoutta ja ehkä seuraavana päivänä esitimme itsekin oman versiomme, yläasteen luokkaretki Tukholmaan ja muovipussillinen bilareita, vadelmaveneitä ja snöreniä, Björn Borgit ja Thomas Wassbergit ja lukuisat lätkänöyryytykset ja muu ruotsalainen vittuilu. Ja se, että miten siellä kaikki on pitkiä ja jänteviä ja kauniita ja vaaleita ja hyvähampaisia - itse kun olen persjalkainen gimlinnäköinen otus. Lukiossa repäisin kirjoittamalla yo-kokeissa parhailla pisteillä aineen aiheesta, josta ei ole mitään muistikuvia. Pohjola Norden palkitsi minut stipendillä, ja liki 30v myöhemmin ostin ylpeänä Tukholman Gamla Stanissa pienen keraamisen tontun joulutorilta sormella osoittamalla ja sanomalla topakasti "det här" ja sitten jatkopuheet englanniksi. Meni kyllä ruotsinopinnot ja stipendit niin vituralleen, että...

 Heinolassa jyrää ja paistoi aurinko. Muistelin, että miten aina onkin jumalaton helle Heinolassa! Vesipullot kävivät kaupaksi ja niitä olikin ystävälliset nuorukaiset myymässä heti porttien sisäpuolella. Oikein teitittelivät meikäläistäkin. Joku herra kailotti portailta kovaan ääneen nestetankkauksen tärkeydestä ja että jokaisen on huolehdittava omasta tankkauksestaan itse, ettei sitten kuukahda kesken esityksen katoksen alle. Kas, siitä kaksi miestä innostuikin ja tokaisivat, jotta vielä siis ehtii ottamaan parit kylmät oluet. "Niin tyypillistä suomalaista", ehdin ajatella. Mitäköhän ruotsalaismies olisi vastaavassa tilanteessa tehnyt? Käynyt ostamassa itselleen ja rakkaalleen raikkaat vesipullot, kaivanut rahat tyylikkäästä pikkulaukustaan ja pääsyliputkaan eivät olisi takuulla törröttäneet rintataskusta kuten aika monella näkyi olevan. Hartioille olisi aseteltu pinkki neulepaita siltä varalta, että iltapäivällä olisi viileämpää.

 Astelimme katsomoon Tomas Ledinin soidessa taustalla. "Sommaren är kort" eli "Vielä on kesää jäljellä" suomeksi. Olin hankkinut kakkosrivin paikat, jotta näkisin suosikkitaiteilijani paremmin. Käytännössä se olikin oikein paraatipaikka, sillä edessäni ei istunutkaan ketään. Jihuu!

 Ja mikähän on kupletin juoni itse esityksessä? Mikko Virtanen (Iikka Forss) on omien sanojensa mukaan kansallisuustransvestiitti. Hän on lapsesta asti halunnut palavasti olla ruotsalainen, eikä ole helppoa olla ruotsalaisuuteen fanaattisesti suhtautunut etenkään Kouvolassa. Mikon vanhemmat (Ulla Tapaninen ja Jari Pehkonen) ovat sitä mieltä, että moinen on ohimenevää ja Bamset ja Kalle Ankatkin on piilotettu.

 Kotonaan Mikolla on alttari, jossa on kuvia ruotsalaisista suuruuksista aina Olof Palmesta Astrid Lindgreniin ja siltä väliltä. Kaikkia en tunnistanut, mutta minä en olekaan Mikko Virtanen. Alttarin edessä nautitaan tietysti ehtoollinen, eli paahtoleipää, jonka päällä Kallen mätitahnaa ja palanpainikkeeksi taisi olla Skåne Akvavitia. Jouluisin Mikko matkustaa kaukomaille nähdäkseen ruotsalaisia ydinperheitä ja perheidyllejä, ja siellä herää sitten oikea kuningasajatus. Suomalainen ruotsalaisten joukossa ei enää riitä, on oltava enemmän!

Perheidylliä ruotsalaiseen malliin

 Miten tähän kaikkeen liityy sitten mm. Tage Erlander, Per Albin Hansson, kansankoti, Carola Häggkvist ja Lordi, kissa-ja pähkinäallergia, sotaveteraanit, Bo Kaspers Orkester, Lasse Pöysti, Allsång på Skansen, Mikael Andersson (Taisto Oksanen) ja ruotsalainen laajennettu empatia sekä nelituntinen keskustelu siitä, vähennetäänkö kahvittelukulut suoraan palkasta vaiko ei? Ja ärsyttävyyksien huipentuma - meteorologi Petri Takala, joka peittää aina Ruotsin!

 Ovia ja kaikensorttisia luukkuja on näyttämöllä paljon, ja niistä putkahtelee milloin mitäkin hahmoa esiin. Hahmogalleriasta tuli ensimmäisenä mieleeni Kummeli, eli vähän sinne päin eikä reilusti överiksi. Jotensakin minua huvitti Minttu Mustakallion lakoninen virkamies viiksineen, ja olihan se kravatti aseteltava kunnolla ennen ensimmäistäkään repliikkiä. Lasse Pöysti (Ulla Tapaninen) meinasi varastaa shown hetkellisesti, onneksi ohjattiin lavalta aika nopsaan pois.

 Kaltaisilleni Iikka Forss-faneillehan tämä on silkkaa herkkua, sillä mies on lavalla lähestulkoon koko ajan ja juttua tulee jatkuvalla syötöllä. Mieleeni heräsi myös ajatus, että haluaisin ehdottomasti nähdä hänet Tanssii tähtien kanssa-ohjelmassa parkettien partaveitsenä (tai mikä jottei Saturday Night Feverissä travoltana), sen verran tuli yhdessä kohtauksessa väläytettyä salsalanteita ja muuveja. Minun makuuni oli erityisesti lyhyehkö kohtaus discossa baaritiskin äärellä, kun "What is Love" lähtee soimaan ja lannetta ja päätä on pakko ketkuttaa tietyllä tavalla. Oli pakko hihkaista "ou jee". Night at the Roxbury-leffan nähneet tietävät mitä tarkoitan. Humalainen luokkatoveri (Katja Küttner) samalla tiskillä oli melkoinen näky myös. Olisivat voineet jorata koko biisin siinä!

 Perushauskaa meininkiähän tämä, mutta mitenkäs tuntui jotenkin pitkitetyltä ja paikoitellen hidastempoiseltakin? Olof Palmen ja kumppaneiden tupsahtaminen lavalle sen kymmenettä kertaa ei jaksanut enää edes hymyilyttää, ja minunkin ajatukseni lähtivät harhailemaan ihan muualle, mikä on sen merkki, että nyt lähtee lipsumaan. Ihan niin kuin tässä kirjoitushommassakin. ABBAn tahtiin aloitin, ja nyt soi Boney M ja Daddy Cool taustalla. Sellainen olo jäi, että tekstistä olisi tällä porukalla saanut irti paljon enemmänkin. Vähän irrotteluakin kenties? (vai osaako ruotsalaiset irrotella?) Aiemmista Vadelmavenepakolaisista poiketen loppukohtauksesta tuli hirmuisen surumielinen olo Mikon puolesta.

 Eiköhän neljä kertaa Vadelmavenepakolaista jo ala piisaamaan meikäläiselle. Tosin syksyllä olisi luvassa musiikkipitoinen versio Kotkan Kaupunginteatterissa, ja näyttelijöitä vain kolme, joten siitähän se ajatus sitten taas lähti...

Esityskuvat (c) Lauri Rotko    

Ilmasta rahaa / Heinolan Kesäteatteri

Ilmasta rahaa / Heinolan Kesäteatteri

Ensi-ilta 12.6. 2014, kesto noin 2h 15min väliaikoineen

Ohjaus Jaakko Saariluoma

Rooleissa : Pertti Sveholm, Jaana Saarinen, Risto Kaskilahti, Sampo Sarkola, Ilmari Saarelainen, Pekka Strang, Sari Puumalainen, Eero Saarinen, Pihla Penttinen ja Milka Ahlroth

 Viime kesänä moitiskelin Heinolan kesäteatterin liiallista "varman päälle"-meininkiä ja kirjoitin, että taidan jättää vastedes farssit väliin, elleivät sitten onnistu saamaan sopivaa houkutinta paikalle. No, tässä se taas nähtiin, että koskaan ei kannata sanoa "ei koskaan", sillä jälleen löysin itseni nauramasta Heinolassa!

Jaana Saarinen ja Pertti Sveholm / (c) Heinolan Kesäteatteri

 Michael Cooneyn "Ilmasta rahaa"-farssissa alkuasetelmat ovat seuraavanlaiset : Erkki Joutsen (Pertti Sveholm) on parin vuoden ajan nautiskellut moninaisia sosiaalietuuksia tekaistuilla henkilöillä, sairauksilla, kuolemantapauksilla ja muilla, ja vain siksi, että olisi liian suuri häpeä myöntää Liisa-vaimolleen (Jaana Saarinen) totuus siitä, että työttömäksi on jääty jo pari vuotta sitten. "Minä kun en yhteiskunnan elätiksi ala!" Homma lähtee lapasesta siinä vaiheessa, kun tarkastaja Jenkanen (Pekka Strang) saapuu paikalle pyytääkseen Erkki Joutsenen allekirjoitusta erääseen tärkeään paperiin. Ei paha? Kyllä, sillä Erkki-parka teeskentelee oven avattuaan olevansa eräs toinen henkilö ja tarkastaja ei suinkaan poistu paikalta tullakseen myöhemmin uudelleen, vaan jää odottamaan kuuliaisesti Erkin saapumista ja saadakseen tämän allekirjoituksen.

 Tämänkaltaisille farsseille on tyypillistä se, että päähenkilö päästelee muutamat valkoiset valheet ja sammakot suustaan heti alkumetreillä ja pian on sellainen tarinasekamelska, ettei siitä ota kirjaimellisesti enää Erkkikään selvää. Joku puhuu niin sanotusti pussiin itsensä ja muut, ja lisäselvitykset senkun sotkevat kuvioita lisää. On vauhtia ja vaarallisia tilanteita, vääriä ihmisiä väärään aikaan oikeassa paikassa ja toisinpäin. Ovista tullaan ja mennään, joku on kuuro, mies pukeutuu naiseksi ja joku kuolee tai näyttää ainakin kuolleelta.

(c) Heinolan kesäteatteri

 Farssi on vaativa lajimuoto. Oikeanlainen ajoitus on kaiken a ja o, kaikki on usein pienestä kiinni ja tekstimäärä on usein valtava eikä repliikeissä ole joskus logiikan häivääkään. Olen nähnyt tylsiä ja epäonnistuneitakin farsseja, mutta tämä porukka kohkasi kyllä varsin ammattitaitoisesti. Porukka oli täynnä vielä omanlaisiaan herkullisia tyyppejä. Suosikkejani olivat kuivan asiallinen tarkastaja Jenkanen, yltiöempaattinen Jutta Polvijärvi (Pihla Penttinen), tyylikäs hautaustoimiston herra Yli-Kirkkaala (Ilmari Saarelainen) ja pappakalsareissa tepsutteleva Vertti-setä (Sampo Sarkola), jota riepoteltiin välillä kuin räsynukkea pitkin lavaa. Pertti Sveholm (joka vaatetustaan myöten muistutti hämmentävän paljon isääni) ja alivuokralaisensa Visa Muikku (Risto Kaskilahti) olivat mainio pääpari. Voi sitä selitysten määrää! Itselläni meni ahtaaja-Muikut ja kurjen alle jääneet tyypit suloisesti sekaisin, olin juonenkäänteissä niin pihalla kuin olla ja voi, ja koko ajan tuli uutta materiaalia pakkaa sekoittamaan. Ja kas, juuri kun oli unohtanut jo edelliset selitykset ja ollaan jotensakin selvillä siitä, että kuka on kuka, tulee eteen uutta yllätystä. Loppuvaiheessa nauroin välillä niin paljon, että sattui ihan päähän.

 Varsin onnistunut "varman päälle"-farssi ja reissu! Meidän näytöksessämme paistoi aurinko, mutta Heinolassa ei sateetkaan haittaa, sillä sekä näyttämö että katsomo on sateelta suojassa.

 Ilmasta rahaa saa vahvat neljä tähteä ****.

 "Tehtävä suoritettu!"

Diivat / Heinolan Kesäteatteri

Diivat / Heinolan Kesäteatteri

Ensi-ilta 13.6. 2013, kesto noin 2h 20min väliaikoineen

Ohjaus Jaakko Saariluoma

Rooleissa : Puntti Valtonen, Eero Saarinen, Sari Havas, Vesa Vierikko, Pekka Strang, Rea Mauranen, Helena Vierikko ja Iikka Forss

Taustaa : Ken Ludwigin käsikirjoittama farssi Diivat kertoo kahdesta näyttelijästä, Jack Gablesta (Puntti Valtonen) ja Leo Clarkista (Eero Saarinen), jotka kiertävät ympäri maata esittämässä Shakespearen koottuja teoksia kehnohkolla menestyksellä. Sattumalta Leo lukee lehdestä kuolemansairaasta vanhasta rouvasta, joka etsii rakkaita sukulaisiaan Maxia ja Steveä. Leo ja Jack päättävät tekeytyä perintörahojen toivossa rouvan sukulaisiksi ja samalla tulee näyttelijäntaidotkin punnittua, toinen sukulaisista kun osoittautuu vielä kuuromykäksi. Jottei kaikki olisi liian helppoa, paljastuu vielä, että kyseessä ei todellakaan ole kaksi sukulaispoikaa Max ja Steve, vaan kaksi tyttöä Maxine ja Stephanie ja soppa on valmis. Monenlaista hämmennystä ja sekaannusta saadaan aikaan, sillä lempikin siinä vielä leimahtaa...

Eero Saarinen ja Puntti Valtonen / kuva Lauri Rotko 

Plussaa : Olen nähnyt Diivat aiemmin pariinkin otteeseen, joten juonipuolella ei suurempia yllätyksiä tullut. Kummasti silti näytelmään saadaan erilainen meininki, riippuen siitä ketä viehkoja tyttösiä esittää. Etenkin Puntti Valtonen oli ihanan tyttömäinen ilmeineen ja niiauksineen liihottaessaan perhosasussaan pitkin lavaa. Sari Havas Megin roolissa oli upea ja uhkea. Mahtavaa oli nähdä Vesa Vierikko pappi Duncanin roolissa. Aika tunnistettavat maneerit hänellä kyllä on ja puhetyylistä tuli heti muutama aiempikin rooli mieleen, mutta Vierikko on Vierikko. Nautittavaa seurattavaa oli hänen uhoamisensa siitä, miten falskeja näyttelijät ovat, seistä pönöttää nyt keskellä lavaa julistamassa sanomaansa kovaan ääneen. Tanssikuviot olivat myös melkoiset, ja naurusulakkeeni meinasi taas kärvähtää kun hänellä oli jemmassa "suuri yllätys, tosin ryppyinen" taskussaan Stephanien varalta. Pekka Strang oli oivallisen härski tohtorismies. Iikka Forss oli hänen poikansa Butch. Hauska oli etenkin kohtaus, missä Butch istui yleisön joukossa ja huuteli sieltä lavalle. Iikka on irrottelun mestari ja olisin toivonut hiukan enemmän revittelyä, tosin nyt mies malttoi pysyä käsikirjoituksessa (toisin kuin viime vuonna Sappeella...). Rea Maurasta en meinannut aluksi edes tunnistaa vanhaksi rouvaksi, onnistunut maskeeraus oli hänellä kyllä. Ylimääräistä hupia ja kunnon putoamisen tarjosi Puntti Valtosen ilmeily tismalleen samaan aikaan kun satamasta lähti laiva, joka äänekkäästi ilmoitti lähdöstään. Kyllähän sellainen repeäminen pistää katsomonpuolellakin nauramaan!

Sari Havas ja Eero Saarinen / kuva Lauri Rotko

Miinusta : Alkuhöpinät olivat jotenkin puuduttavia ja hetken mietin, että miksi ihmeessä lähdin tätä katsomaan koska tiedän kupletin juonen. Mietiskelin, että farssien aika taitaa olla minun kohdaltani ohi, toki näillekin on tilauksensa mutta janoan jotain ihan muuta. En tiedä miksi käsikirjoituksessa pitää olla mukana ne hirvijuhlat ja Loppiaisaaton harjoitukset, se kun tuo vain extrahupia mukaan eikä olennaisesti liity itse juoneen. Mutta kun kunnolla näytelmässä päästiin vauhtiin, niin minä heitin kriitikkolasini taas sivuun ja nauroin muiden mukana sydämeni kyllyydestä.

Muuta : Mikä siinä on, että naiseksi pukeutunut mies jaksaa aina vaan naurattaa? Heinolan Kesäteatterissa tuntuu olevan vuodesta toiseen aika tavalla "varman päälle"-juttuja ja tuttuja näyttelijöitä vetonauloina. Miten kauan sitten samalla kaavalla tehdään, se jää nähtäväksi. Itse aion jatkossa hakeutua vähän erilaisten esitysten pariin kesälläkin, mikäli niitä suinkin vain on tarjolla. Mokomat tosin löytävät aina näyttelijäkaartiin sellaisen houkuttimen, jota en voi vastustaa. Tällä kertaa se oli Vesa Vierikko.

Diivoille neljä tähteä ****. 

Kesäteatterikauden avaus

Tulikin sitten yhden viikon aikana käytyä kolme kertaa teatterissa :)

Ensin olin Tampereen Komediateatterissa katsomassa farssia "Hulvaton hotelli".Esitys oli nimensä veroinen,ovista tultiin ja mentiin ja kummallisia sattumuksia tapahtui koko ajan.Esityspäivänä oli mieletön helle,näyttelijät saivat pyyhkiä hikeä otsaltaan koko ajan.Harmiton farssi,joka sopii oikein hyvin kesäteatteriesitykseksi (miksei myös muutenkin).Parasta antia oli Jukka Leistin ilmeet ja Heikki Railevirta "ruumiina".Näyttelijöiltä meni muutaman kerran pokkakin oikein kunnolla...

Seuraavaksi oli Heinolan kesäteatterissa ja näytelmänä taas farssi "Ranskalainen pyjama",joka tunnetaan myös nimellä "Älä pukeudu päivälliselle".Olin ensimmäistä kertaa Heinolassa ja paikka oli oikein mukava!Näytelmän olin nähnyt ennenkin,mutta pääosanesittäjät Jaakko Saariluoma ja Puntti Valtonen houkuttivat minut taas katsomaan tätä kohkaamista.Mielettömän sopan pojat saivatkin taas aikaiseksi!Lisäpointsit hervottomalle kokki-Brigittelle,jota esitti Saara Kotkaniemi.Jussi Lampi oli myös sangen vaikuttava ilmestys,etenkin oviaukossa seisoessaan.

Viikonloppuna olin sitten Sappeella katsomassa "Tankki täyteen".Mukana oli myös musiikkia ja se sopi oikein hyvin.Parasta antia olivat tutut kohtaukset,kuten Reinikaisen ja Juhanan kertoma nudistileirivitsi,rovastin mopedinkorjausjutut ja tietysti legendaarinen lavatanssireissu.Mukavaa viihdettä tämäkin.

Teatterikärpänen ojentaa kaikille näille kolmelle esitykselle neljä tähteä :)