Don Juan / Turun Kaupunginteatteri

Don Juan / Turun Kaupunginteatteri, Pieni näyttämö

Ensi-ilta 6.9. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Molière
Suomennos Arto af Hällström
Sovitus ja ohjaus Pasi Lampela
Lavastussuunnittelu Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Äänisuunnittelu Tuomas Rissanen
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Naamioinnin suunnittelu Anna Kulju

Rooleissa : Eero Aho, Minna Hämäläinen, Petri Rajala, Kimmo Rasila, Riitta Salminen, Hannes Suominen, Markus Ilkka Uolevi ja tuubansoittaja Kari Lilja

 Meikäläisen teatterihistoriasta puuttuu monenlaista klassikkoteosta. Moniin olisi tarjoutunut tilaisuus jo vuosia sitten, mutta kiinnostukseni kohteet ovat heilahdelleet moneen suuntaan ja aika monet klassikot olen ihan tarkoituksella kiertänyt kaukaa, koska olen etukäteen kuvitellut niitä aikansa eläneiksi, ajan patinoimiksi ja koinsyömiksi teoksiksi, joita katsellessani joutuisin pidättelemään haukotustani, katselemaan vaivihkaa rannekelloani (jos minulla ylipäätään sellainen vielä olisi) ja tekemään muutenkin kaikkeni sen eteen, ettei silmät alkaisi lupsumaan kesken kaiken kiinni.

 Kaikenlaisia ennakkoluuloja sitä ihminen mukanaan kantaa. Molièren teoksista aiemmin olivat tuttuja Luulosairas ja Saituri (luulin sitä joskus samaksi kuin Saiturin joulu, hah) ja niiden parissa kyllä viihdyin yllättävänkin hyvin - terävää yhteiskuntakritiikkiä ja havaintoja meistä ihmisistä kera maukkaan dialogin ja paikoin poskettomankin huumorin. Don Juanin viettelyhommista olin jotain kuullut ja tähän ikään vähän nähnytkin (etenkin valomerkin aikoihin kauan aikaa sitten), joten olin henkisesti ja fyysisesti valmistautunut tähän Turun reissuun. No, saattoipa tässä ennakkoon kiinnostustani herätellä sekin, että nimiroolissa huseeraisi takuumiesteni ykkönen Eero Aho, ohjaksissa Pasi Lampela ja lavastamassa Markus Tsokkinen (ja toki mukana muitakin kiinnostavia persoonia lavalla ja taustajoukoissa). Näiden henkilöiden yksittäiset suoritukset monesta eri teatterista keikkuvat yhä edelleen kärkikahinoissa mitä kaikkienaikojen suosikkeihini tulee, vaan mitä tapahtuu kun kolmikon tiet kohtaavat...

Katsokaa nyt tätä! (c) Otto-Ville Väätäinen ja Marita Koivisto 

 Ennen esityksen alkua kierroksia jo lämpiössä lisäsi se tosiseikka, että käsiohjelmasta muodostui juliste ja suunnittelin jo ajan patinoimaa kehystystä kuvalle, jossa raukeanoloinen Don Juan istuu ammeessa vähän veemäinen ilme vahvasti maskeeratuilla kasvoillaan ja seuralaiseni mukaan "nuuskii sormiaan", tuore valloitus kenties juuri saavutettuna. Jaahas, ja siitä sitten kellot jo soivatkin ja suuntasimme katsomoon, jossa ajan patinoima lavastus herättikin heti huomioni ja eipä aikaakaan kun pöntölle istui tuubansoittaja ja sitten mentiin.

 Ensimmäiset minuutit olivat ns. alkusoittoa, kun Don Juanin uskollinen palvelija Sganarelle, niin mainio Hannes Suominen valkeassa superhessupuvussaan ja peruukissaan, että ETTÄ! Tekisi mieli kyyditä miekkonen jotenkin kotiini ja saisi siinä vieressä seisoskella uskollisena vähän kyyryssä, kädet etumuksella tahi vähän ujona hypistelemässä kangasta ja toteuttamassa kaikenlaisia tehtäviä. Tietysti kohtelisin häntä kunnioittaen ja kuuntelisinkin auliisti, jos hänellä sattuisi järkeilyvaihde päälle. Miten sympaattinen hahmo ja roolisuoritus ja kaikki, olin myyty heti alkumetreillä jo! Jaa niin mitä? Juu, Sganarelle yrittää huiskia lakeija Gusmania (Kimmo Rasila) huoneesta ulos ennen kuin isäntä saapuu mestoille. Don Juan, isäntä itse makaa ketarat levällään taustalla ammeessa pyyhe kasvoillaan ja kun sieltä noustaan ja astellaan korskean orhin lailla mustissa pitkissä saapikkaissa lavan edustalle ja aletaan suoltaa omasta viehätysvoimastaan kicksejä ammentavana herkullista tekstiä mahtavalla äänenpainolla artikuloiden, meikäläistä ja muuta enemmän tahi vähemmän arvovaltaista ensi-iltayleisöä viedään kuin laskiämpäriä. Tämä on herkkua, niiiin herkkua, ja vartin jälkeen olin jo valmista kamaa nousemaan ylös ja aplodeeraamaan seisten. Täydellistä.

Pojaat hutunkeitossa 

 Muistan vieläkin kuin eilispäivän, kun Kansallisteatterin Vanja-enon kännäyskohtauksessa herra Aho kaatoi ämpärillisen vettä päähänsä ja sain eturivissä osan siitä päälleni ja ajattelin, että saatana ei haittaa, antaa tulla vaan, nyt nautitaan ja kirjaimellisesti mentiin helmat märkänä väliajalle. Sama fiilis valtasi nyt mieleni kun Don Juan kertoi antaumuksella ja itseriittoisen yliampuvalla tyylillään uudesta valloituksestaan ja katse tavoitti jonkun onnekkaan uhrin yleisön joukosta ja suunta puheille vaihtui lennossa. En ollut nyt eturivissä, mutta ns. helmat märkänä kuvaannollisesti jälleen. Ja Sganarelle seisoo vieressä niin kypsänä niin kypsänä, kun on nämä tismalleen samat hurmauslitaniat kuullut taatusti kymmeniä, ellei satoja kertoja tässä pestissään. Eipä käy miestä kateeksi, eikä myöskään Dona Elviraa (Minna Hämäläinen), joka sattuu olemaan Don Juanin vaimo. Aviopuolisohan ei ole mikään este sille, että rakkaus kun iskee kohdalle, sille ei voi mitään ja Don Juan tuntuu hullaantuvan ihan kaikista, elollisista ja elottomistakin, jotka eteen tai taakse, päälle tai alle sattuvat.

 Sganarellen ja Herra Elostelijan/Kutusumpun vuoropuhelua ja keskinäistä pallottelua seuratessa ei voi muuta kuin istua hymy korvissa ja välillä käsi suun edessä, niin absurdiksi jutut ja touhut välillä menevät. Takaraivossa tykyttää naurusulake kuumana jälleen. Osaa se Don Juan puhua ihan "normaalistikin" mutta harvemmin tätä tapahtuu, useimmiten kun on joku sopiva kohde vokoteltavana niin lavalla kuin yleisönkin joukossa ja silloin on toisenlainen lipevämpi ääni kellossa. Kuulostaa muuten välillä ihan nuorelta Pentti Siimekseltä, kenties jopa Kurt Kuurnalta, elostelija hänkin. Nähdäänpä kunnon kissatappelukin, kun samaan aikaan paikalle sattuu tuorein valloitus Charlotta (Riitta Salminen) ja hetkeä aiempi kosinnan kohde Mathurine (Minna Hämäläinen). Ensin syytellään toinen toisiaan ja sitten jo kontataan pitkin lavaa Don Juanin kuvitteellisessa talutusnuorassa, ja Sganarelle pyörittelee silmiään taaempana tyyliin "hohhoi taas sitä mennään...". Kateeksi ei käy myöskään nuorta Pierrot'ta (Markus Ilkka Uolevi), voipi olla että Charlottan rakkaudenosoitukset ja läheisyyshommelit jää tällä menolla jatkossakin saavuttamatta kun eräs toinen napsii makoisaksi kypsyneen hedelmän suoraan nenän edestä.

 Lavalla ramppaa myös mitä oudompaa porukkaa aina rammasta kerjäläisestä (Kimmo Rasila) Don Alonsoon (eläkkeeltä tositoimiin comebackin tehnyt Petri Rajala) pesäpallomailoineen. Näistä jälkimmäinen sattuu olemaan Dona Elviran veli ja suunnitelmissa ketkulle kunnon mäiskintä, mutta kun toinen veli Don Carlos (Markus Ilkka Uolevi, josta tässä hahmossa jostain syystä tulee mieleeni joku nätimpi versio länkkärien palkkamurhaajasta) on juuri hetkeä aiemmin tullut pelastetuksi Don Juanin toimesta, niin suunnitelmat kusevat pahasti. Posketonta menoa ja tuntuu että välillä vähän improvisoidaankin, mutta kaikki on taatusti millintarkkaan suunniteltua ja ohjattua. Tai ainakin niin otaksun. Kaiken keskellä tuubansoittaja Kari töräyttelee säveliä ja ääniefektejä minkä ehtii, ja Don Juan suoltaa tekstiä niin paljon että ihan hirvittää. Kaiken hohottelun keskellä alkaa päässä raksutella, että kuka tässä nyt lopulta onkaan se, joka saa lopullisen sanan ja kuka vie ketä. Kenen on valta?Isäkin (Petri Rajala) yrittää saada poikaansa ruotuun. Suuret on puheet, vaan kuka määrää lopulta tahdin? Parannusta koitetaan ja paskan marjat, loppujen lopuksi löytyy yksi ainut, joka saa Don Juanin polvilleen ja vielä alemmas. Ja sitten mennään niin, että leuka loksahtaa auki ja suusta pääsee hiljainen, mutta napakka "waaau".

Mikä lie hukassa hra Dimanchen vaatteiden alla...

 Jää sentään vielä kylpyankka ja eräs, joka taas yleisön joukosta bongaa uuden kohteen.

 Täydellistä teatteria ja niin nautinnollista, että olisin katsonut heti perään uudestaan. Tässä taisi olla tämän vuoden The Näytelmä? Ja Eero Aho, ai että. Mikä pitelemätön charmi ja karisma ja härski röyhkeys ja kaikki samassa paketissa, hän tietää ja osaa kyllä kaikki kikat ja konstit. Eipä Hannes Suominenkaan hassumpi ollut, jännä vastapari ja erityisen hykerryttävää seurattavaa Sganarellen jutut ja puuhat sivummalla, ja järkeilyt myös! Lavastus, puvut, valot, ihan kaikki. Ei moitteen sanaa mistään. "Nevöhööd" moitteille.

 Erityispointsit herra Dimanchelle (Kimmo Rasila) asusta, habituksesta ja pokanpitokyvystä (olisinpa ollut kärpäsenä katossa seuraamassa tämänkin kohtauksen harjoituksia joskus), Charlottan päheälle farkkuasulle ja Dona Elviran kinkyille punaisille bootseille.

Peiliinkatsomisen paikka

 Sellainen huomio vielä loppuun, että ystäväni näki ottamani kuvan käsiohjelman kannesta (kuva tuolla alussa) ja ihmetteli viestillä, että ai siinä on Eero Aho. Hän kun luuli sitä Poets of the Fallin laulajaksi, joka maskeerattu hiukan överiksi. Kiertue ehkä hiukan venähtänyt... Yhdennäköisyys on kieltämättä aikamoinen. Tsekatkaas tästä.

 Tätä ei kannata missata. Jos antaisin tähtiä, loppuisi asteikot kesken. Lisäinfoa täältä.

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen median vapaalipulla, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta.

Hamlet / Turun Kaupunginteatteri

Hamlet / Turun Kaupunginteatteri, Päänäyttämö

Ensi-ilta 15.2. 2019, kesto noin 3h 10min (väliaikoineen)

Teksti William Shakespeare
Suomennos Eeva-Liisa Manner
Ohjaus Paavo Westerberg
Lavastus Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valo-ja videosuunnittelu Tuomas Lampinen
Sävellykset ja äänisuunnittelu Sanna Salmenkallio ja Iiro Laakso
Naamioinnin suunnittelu Minna Pilvinen
Taistelukoreografia Oula Kitti
Livekuvaaja Riku Suvitie

Rooleissa : Jussi Nikkilä, Eero Aho, Kirsi Tarvainen, Severi Saarinen, Carl-Kristian Rundman, Markus Järvenpää, Pia Andersson, Esko Salminen (äänenä ja videolla), Jonas Saari, Ella Lahdenmäki, Markus Ilkka Uolevi, Kimmo Rasila ja Minna Hämäläinen

Varoitus! Ei-niin-vakavahenkistä Hamlet-kirjoittelua luvassa!

 Jotain mätää Tanskanmaalla ...

... ja kohtuullisen paljon omituisuuksia Turun suunnassa. Kohta on viikko kulunut siitä, kun näin Turun Kaupunginteatterissa Hamletin ja vaikuttaa vahvasti siltä, että mitään kovin järkevää tekstiä en tällä kertaa tule saamaan aikaiseksi. Turha on muhitella yhtään enempiä, kun ei mietintämyssystä irtoa yhtikäs mitään. Välittömästi esityksen näkemisen jälkeen olin pyörryksissä  ja "tiloissa" kuten usein käy, mutta mitä kauemmaksi mennään, sitä vähemmän pyörryttää ja tiloista on tultu ensin porstuaan ja sitten pihan puolelle. Hämeenlinnan Miniteatterin huikean pari vuotta sitten nähdyn Hamletin jälkeen vannoin, että eiköhän tämä ollut nyt tässä enkä aio/halua nähdä enää mitään muuta versiota. No, tulin toisiin aatoksiin, koska Turussa tämän ohjaisi Paavo Westerberg ja lavastaisi Markus Tsokkinen - näiden kahden miehen vuoksi olen kokenut tajunnanräjäyttäviä hetkiä Tsehovin Vanja-enon ja Kolmen sisaren parissa Kansallisteatterissa. Osasyynsä Turun reissuun oli myös Eero Aholla ja Jussi Nikkilällä - vanhoja blogitekstejäni (ja somepäivityksiäni) lueskellessani molempien herrojen fan clubin Hämeenlinnan alajaosto on tehnyt visiittejä Helsingissä niin Kansallisteatteriin, Helsingin Kaupunginteatteriin kuin Q-teatteriinkin, ja Ahon perässä on käyty myös peräti Espoossa asti.

 Miniteatterin Hamletin jälkeen olin sitä mieltä, että tajusin ensimmäistä kertaa muutamat juonenkäänteet ja henkilöt. Ai NÄIN tämä meni. Turun hommelin jälkeen olin sitä mieltä, että mikäs näytelmä se tämä olikaan ja keitäs nämä Rosencrantz ja Güldenstern nyt sitten taas ovatkaan ja mitäs helvettiä. Pihalla oltiin useampaan otteeseen ja vaikka olin kolmannessa rivissä, tunsin välillä olevani tooooodella kaukana. Olin kyllä ihan liian lähellä lavaa ja ramppia, niska kenossa sai katsella Hamletin aistikasta sukkienriisuntaa ja pikkusievää yleisölleflirttailua alussa ja lähempänä olisi saanut kaiken vaatepölyn ja tomun silmilleen. Sormusten Herrassa meinasi kärvähtää kakkosrivissä kulmakarvat, nyt meinasi lamppumeren loisteessa tulla tuskanhiki otsalle ja osa lampuista tykitti vielä suoraan päin näköä. Eipä käynyt kateeksi lämpölamppujen alla paahtuvaa Tanskan prinssiä pitkässä ja paksussa palttoossaan, varsin kuumottava oli se kohtaus kyllä kirjaimellisestikin. Itseänikin alkoi ahistaa.

Vaikuttava Hamlet-grillaamo 

 Niin. En edelleenkään tiedä, pidinkö esityksestä vaiko en. Tajunnanräjäyttävää meininkiä en tällä kertaa kokenut ja kaikenlaista mieleenpainuvaa oli toki tässäkin (ja kokemuksena ehdottomasti kannattava reissu) - hukkareissu olisi ollut silloin, jos nyt olisi sellainen hälläväliä-olo tai pahinta kaikista : "ihan jees" eli hajuton ja mauton. Monta kertaa oli mielessäni "jestas miten nerokasta!" ja heti perään "mitä ihmettääää!" joten vaakakupit poukkoilivat ylös ja alas. Koko homman pointtia en tällä kertaa hiffannut mitenkään; että miksi tämä piti tehdä juuri näin ja miksi kaikki se kikkailu ja tarkoitukselliset viitteet ihan muuhun kuvastoon. Tulee mieleeni lukioaikaiset historiantunnit. Muut kirjoittivat kynät sauhuten esseitä ja koevastauksia, ja minulla mielessä vuosilukuja ja hevosten nimiä ja kaikkea turhanpäiväistä knoppitietoa, mutta kokonaisuus ihan hukassa ja syyt sekä seuraukset myös.

 Eikö joku siellä tiedä, mistä Hamlet kertoo? Minäpä kerron lyhyesti. Tanskan prinssi Hamlet palaa reissuiltaan kotiin, isä on kuollut ja äitee mennyt salakavalasti uusiin naimisiin isän veljen kanssa. Kyllähän se kyrsii. Yöllä Hamletille näyttäytyy isän haamu, joka kertoo, että veljensä on hänet murhannut ja nyt hommeli pitäisi kostaa. Tästä lähtee. Väkeä kuolee enemmän ja vähemmän, kuuluisaa monologia on luvassa ("ollako vai eikö olla" jne. tosin tässä taisi tulla toisenlaisessa muodossa), hulluuskohtausta, näytelmäseuruetta, pääkalloa, viininlipitystä ja miekkailua. Vähän niin kuin Game of Thrones. Pirusti porukkaa kuolee matkan varrella eri syistä ja joku jää kertomaan tämänkin tarinan. Minä kerron nyt tästä näkemästäni.

Riku kuvaa Hamletia kuvaamassa Claudiusta 

 Listataan nyt tähän asioita, joista pidin hurjasti tai jotka huvittivat kivasti : Jussi Nikkilä Hamletin roolissa (jotenkin se Jussi vaan ON, kiharat sekaisin huppari päällä ja huppu silmillä, jotenkin iätön tyyppi eikä oikein tiedä onko lintu vaiko kala tämä, suu suoltaa tekstiä niin ettei meinaa perässä pysyä, välillä puhuu lapsenomaisesti ja sitten "aikuistuu" silmissä, mielelläni olisin mennyt tämän prinssin kanssa autoon vähän musaa kuuntelemaan ja jorailemaan ja Ofelia (Pia Andersson) olisi saanut lähtöpassit luostariin jo aiemmin). Eero Aho Claudiuksena (miten osaakin olla niin röyhkeä ja jotenkin ylimielinen sanomatta mitään, kaljupäisenä tuli mieleeni joku vastenmielinen leffapahis tahi peräti Voldemort kun kasvot lähestyivät kameraa). Se kun väliverho laskeutui ja Claudius nappasi viime hetkellä maasta kruununsa mukaan. Claudiuksen ja Gertrudin (Kirsi Tarvainen) yhdenmukaiset leopardikuvioiset asut ja lemmikkikoira, joka jäi ikävästi roikuskelemaan. Claudiuksen kommentti kännykänkäytöstä Hamletille. Se kun Hamlet vei Horation (Severi Saarinen) nahkabyysat ja kaveri totesi "se vei sun housut!", ja sitten Hamlet pasteerasi pitkin punaista mattoa niissä housuissaan ja Polonious-polo (Rundis) hölkkäkipitti hölmönä vierellä minkä ehti. Riku Suvitie livekuvaamassa varmoin ottein lähikuvaa, jihuu! Väliajan jälkeen mainosbanneri kohtsillään nähtävästä Gonzagon murhasta. Claudius pötköttelemässä solariumissa kuin jossain avaruuskapselissa ja lieviä Star Wars-viitteitä. Rosencrantzin ja Güldensternin (Jonas Saari ja Ella Lahdenmäki) kampaukset. Mainitsinko jo hurmaavan Jussi Nikkilän? Ai että ja sydänhymiö tähän. Esko Salmisen jylhänkomea ääni kaikumassa isän haamuna. Melkeinpä parasta tässä? Muuta ei tarvittu, kaikki tiesi mistä on kyse ja millä äänenpainolla ja varmuudella asiaa tuli. Täysin turhaa oli isän ilmestyminen ykskaks auton takapenkille istuksimaan. Sen sijaan valtaisa Esko Salmis-hologrammi vyörymässä äänen kera uhkaavasti katsomon ylle olisi ollut päräyttävä kokemus! Ehkä joskus? Laertes (Markus Järvenpää) letteineen ja Claudius ratsastamassa yhdessä rodeohärällä, näky jota en ihankohta unohda. Vähän niin kuin Kolmessa sisaressa Jussi Vatanen ja Olavi Uusivirta punnertamassa kilpaa. Odotin, että härän vauhti olisi kiihtynyt ja yhteisessä tahdissa tasapainoileva kokonaisuus olisi lähtenyt villiin laukkaan ja pyörökin olisi lähtenyt pyörimään ja kansa olisi saanut jännittää, kumpi pysyy kyydissä paremmin. Simba! Ja ehkäpä mainiointa kaikista : se pitkänhuiskea tanskalaisnäyttelijä (Markus Ilkka Uolevi) aksentteineen ja Silta-sarjan tunnarin siivittämänä hissistä saapuva näyttelijäseurue aurinkolaseineen. Tässä kohtaa olin ihan "wohoooooo!"-tunnelmissa.

Tanskalainen näyttelijäposse røøkillä hississä 

 Asioita joista en niin pitänyt : käsittämätön sianruhoinstallaatio, joka meni kaikin tavoin överiksi (kirjaimellisesti veretseisauttavaa hämmennystä), jatkuva autolla kurvailu pitkin lavaa ja autoilun videointi (kerta olisi riittänyt tätä). En nyt ole ihan varma niistä solarium-, golf- ja rodeohommista kuitenkaan. Miksi? Ja taas toisaalta; miksei? Kaikenlaista mahtuu maailmaan ja teatteriin, eikä tätä niin vakavasti pidä ottaa. Ainakaan liian vakavasti. Niin että mieleni pahoittaisin tai yöuneni menettäisin.

 Twitterissä oli viimelauantaisten esitysten jälkeen virinnyt aikamoinen keskustelu Hamletista (sattumalta samana päivänä oli monta sometuttua katsomassa) ja menin heittämään yhden rodeohärkäaiheisen kommentin ohimennen väliin. Aamulla oli puhelimessani 62 ilmoitusta uusista viesteistä! Hyvä, että aiheuttaa keskustelua, sillä kuten sanoin, toiset tykkää ja toiset ei, ja karmeinta olisi jos esityksellä ei olisi minkäänlaista vaikutusta. Tunteita ainakin herätti puolesta ja vastaan, ja eikös teatterin yksi tarkoitus ole keskustelun herättäminen?

 Itse kallistunen sinne tykkäyspuolelle, mutta kuten totesin jo aluksi, mitään järkeväähän tästä blogijutusta en saanut aikaiseksi. En ole niin asiaan vihkiytynyt, että osaisin sanoa juuta tai jaata suomennoksen erojen suhteen tai millaisia tyyppien pitäisi olla. Pitäisi ja pitäisi? Erinäisiä valtasuhteitahan tässä oli yllin kyllin, joku ainakin omasta mielestään parempi/ylevämpi ihminen sanoo jollekulle miten tämän pitäisi toimia tai muuten... Oliko muuten kauhean kannattava kostoretki? Minun mielestäni ei. Olisko mahdollista, että joskus väkeä jäisi enemmän henkiin? Ja he ratsastaisivat rodeohärällä yhdessä kohti auringonlaskua... Hamlet ja Horatio vaikkapa. Meidänkin esityksessämme osa katsojista aplodeerasi seisaaltaan täysin hurmoksissa, joten kun kolahtaa niin kolahtaa. Ei se ole minulta pois, ei suinkaan.

"sun tunnen mä kuumentuneen, näin vallassas kaiken nyt mä teen..." 

 Nyt jään odottelemaan Salmis-Eskoa läpikuultavana hologrammina seuraavaan versioon. Tai ehkä nyt sai Hamletit riittää vähäksi aikaa. Tanskalaiselle pitkänhuiskealle näyttelijälle monologinäytelmä ja oma teemaleivos ja fanijuliste!

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Näytelmä joka menee pieleen / Turun Kaupunginteatteri

Näytelmä joka menee pieleen / Turun Kaupunginteatterin Päänäyttämö

Ensi-ilta 9.11. 2018 ja oikeastaan joka esityspäivä, kesto 2h 15min (väliaikoineen)

Teksti Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shields
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Mika Eirtovaara
Lavastus Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Tiina Valkama
Valosuunnittelu Mika Randell
Äänisuunnittelu Jari Tengström
Naamioinnin suunnittelu Minna Pilvinen ja Anna Kulju
Näyttämötekniikka Roope Santala, Ilkka Stolt ja Riku Suvitie

Rooleissa : Riitta Salminen, Stefan Karlsson/Markus Ilkka Uolevi, Teemu Aromaa, Severi Saarinen, Miska Kaukonen, Peter Ahlqvist, Iikka Forss ja Ella Lahdenmäki (roolihenkilöksi voisi myös nimetä koko lavastuksen ja eräänkin fiikuksen, joka saa taas kovaa kyytiä tietyssä tilanteessa...)

 Pari vuotta sitten kävin nauramassa Tampereella poskilihakseni kipeiksi tämän samaisen pieleenmenevän näytelmän (ja saman ohjaajan) parissa, ja tässä välissä olikin ehtinyt naurusulakkeeni latautumaan juuri sopivaan kondikseen. Ja miten kävi? Takaraivoani alkoi tykyttää jo alkumetreillä ja katastrofaalista loppuhuipentumaa kohti mentäessä tuntui siltä, että otsalohkoni ja kaikki mahdolliset päänsisäiset onkalot ovat täynnä naurua, joka ei nyt vaan löydä oikeasta lävestä ulos. Tuntui siltä, että pääni räjähtää ihan justiinsa ja naurusulake ei sitä painetta kestänyt, vaan ylikuumeni ja kärvähti vaihteeksi. Vielä seuraavanakin päivänä päässä jyskytti ja niskasta ylöspäin tuntui kovin raskaalta - olin onnistunut hankkimaan itselleni jonkisortin naurutulehduksen! Ja nyt pari päivää esityksen jälkeen kaikki extranauru on muodostanut pienet pussit silmieni alle. Hienoa!

 Oli suunnaton ilo olla paikalla Turun Työväen Teekkareiden Draamaseuran ensi-illassa Turun Kaupunginteatterin Päänäyttämöllä. Näytelmän ohjaaja Risto (Korhonen?) (Teemu Aromaa) toivotti meidät sydämellisesti tervetulleiksi ja kertoili hiukan aiemmista, vähän surkuhupaisistakin tuotannoista, joissa on ollut resurssipulaa niin näyttelijöiden kuin budjetinkin suhteen. Nyt sitten oltaisiin iskujen iskussa ja kaikki olisi valmista odotettuun ensi-iltaan näytelmästä "Murha Havershamin kartanossa". Saas nähdä miten näyttämömestari Anne (Riitta Salminen), ääni-ja valomies Teuvo (Markus Ilkka Uolevi), itse Risto, Jonde (Severi Saarinen), Henkka (Miska Kaukonen), Masa (Peter Ahlgvist), Roope (Iikka Forss) ja Sanna (Ella Lahdenmäki) selviytyvät. Mitäpä luulisitte?

 Kuten näytelmän nimestä käy ilmi, ihan kaikki mitä kuvitella saattaa (ja kaikki mitä ei edes saata kuvitella ennen kuin se jo tapahtuu) menee niin vituralleen kuin olla ja voi. Muutama esimerkki : äänimies unohtuu ihan muihin puuhiin ja ääniefektit tulevat väärään paikkaan tai ovat muuta kuin pitäisi, näyttelijöiden toimesta rekvisiitat ovat mitä sattuu käteen osumaan, Perkinsillä (Henkka eli Miska) on ongelmia vierasperäisten sanojen ja repliikkiensä muistamisessa ja mikä pahinta/parhainta, lavastus alkaa elää omaa elämäänsä eli toimii silloin kuin ei pitäisi ja toimii ennalta-aavistamattomalla tavalla. Ylläreitä siis riittää monessa muodossa ja täytyy sanoa, että vaikka olen nähnyt saman hässäkän ennenkin, muutama kohtaus naurattaa niin paljon että on pakko kiljahtaa naurusta, kun se ylläri tulee puun takaa. Vaikka tiedän sen tulevan, se naurattaa silti ja siksi. Vähän samalla tavalla kuin teeveestä tuttu Illallinen yhdelle, jonka olen nähnyt kymmeniä kertoja ja joka kerta meinaan pudota penkiltä, kun kana lentää tarjottimelta hevon kuuseen.

 Loppua kohti mentäessä nauraahöröttelin jatkuvalla syötöllä ja ajattelin jo, että nyt ette kyllä enää yhtään lisää tästä kierroksia tai muuten saan sydänkohtauksen. Mitä vielä, etenkin Iikka Forss alkoi mokoma osoittaa sellaista jalkatekniikkaa että alta pois. Iikka myös painiskeli erinäisen rekvisiitan kera varsin mallikkaasti! Teemu Aromaa korotti panoksia myös juuri sopivasti ja seuralaiseni kanssa kovasti hohottelimme nimenomaan tarkastaja Carterin yliampuville elkeille. Naurusulakkeeni alkoi kuumeta siinä vaiheessa viimeistään, kun havaitsin hovimestari Perkinsin touhuavan divaanin kanssa jotain aivan älytöntä sivummalla. Lempparikohtaukseni muuten on eräs "viskinjuontikohtaus", joka ei vaan etene millään...

 Charles Haversham (Severi Saarinen) ei kuolemastaan huolimatta malta olla millään näyttämöltä pois ja kissatappeluakin on luvassa, kun naiset sattuneesta syystä taistelevat samasta roolista. Iloisesti minut yllätti Peter Ahlqvist ja lähinnä Masa (tuplaroolissa), hän kun oli niin vilpittömän ilahtunut aina saadessaan lava-aikaa ja huomiota, silmät oikein sädehtivät ja väliaplodeilta ei voinut välttyä, ei edes itse Masa omalle suoritukselleen. Harmi vain, että näyttelijänä Masa on aika yliampuva eikä sieltä luontevimmasta päästä. Kuka sitten kehtaisi sanoa hänelle, että kannattaisi harkita muita harrastuksia, kun toinen on niin vilpittömän onnellinen lavalla? Yksi miehen ele lähti jo elämään omaa elämäänsä näyttämön ulkopuolella...

Perkins (Miska Kaukonen) miettimässä luultavasti fasaaneja 

 Ihan oikeasti, kaikesta pieleenmenosta huolimatta nyt on ammattilaiset asialla. Ei tämä kohellus muuten onnistuisi mitenkään. Sekunnintarkka ajoitus niin näyttelijöillä kuin näyttämömiehillä on kaiken a ja o - muuten sattuisi Juhaa leukaan (ja muutamaan muuhunkin paikkaan), vaikka sennimistä ei olisi mailla eikä halmeilla. Kiitos siis kuuluu ihan koko työryhmälle!

 Ilahduin seuralaiseni kanssa tästä kaoottisesta ensi-illasta niin paljon, että kuuntelimme laadukasta nokkahuilumusiikkia YouTubesta koko loppuillan. Kuunnelkaa tekin! Mikä äänten harmonia!

 Ai niin, teatterilla on teeman mukaisesti aina asiaankuuluvia leivoksia ja tällä kertaa tietysti tuli nautittua upeaakin upeampi Leivos joka menee pieleen. Nappasin ennen esitystä kuvan siitä. Ah!

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Haastattelussa Markus Ilkka Uolevi

Markus Ilkka Uolevin (eli tuttavallisemmin Miun) tapasin helmikuun loppupuolella 2018 Panimoravintola Koulussa Turussa. Ennen haastattelua olin käynyt katsomassa Turun Kaupunginteatterissa ”Taru Sormusten Herrasta”, jossa Markus on mukana. Sormusten Herra -fiilikset oli kyllä hyvin vahvat esityksen jälkeenkin, kun 195cm Miu ja 155cm haastattelija tallustivat pitkin katuja... 

Boromir ojentaa auttavan kätensä, TSH  (c) Otto-Ville Väätäinen 

 Vuonna 1990 syntynyt Markus on horoskoopiltaan skorpioni. ”Oon kotoisin Turusta. Täällä on sellainen sanonta, että aidoksi turkulaiseksi voi syntyä vain Heidekenin synnytyssairaalassa. Paikka suljettiin 90-luvulla ja oon viimeisiä ”aitoja turkulaisia”. Muulle Suomellehan tää on varmaan tosi positiivinen juttu, hahah! Kuusi vuotta yhteensä tuli asuttua Tampereella teatteriopintojen aikana ja jälkeen, mä en tainnut tosin antaa Tampereelle kunnolla mahdollisuutta koskaan enkä kotiutunut sinne, vaan muutin heti tilaisuuden tullen takaisin Turkuun.”

Mitä teet vapaa-ajallasi? ”Mä harrastan frisbeegolfia ja pelaan ahkerasti videopelejä. Aika paljon tulee luettua erilaista kirjallisuutta. Uusi harrastus astui kuvioihin kuukausi sitten, meille nimittäin tuli koiranpentu taloon ja pennusta on tullut kyllä aika kokonaisvaltainen harrastus.”

Mitenkäs soittotaito? ”Pianoa ja kitaraa osaan jonkinverran soittaa, mutta tunnen kyllä joka kerta piston sydämessäni, jos joku kysyy multa soittotaidosta… On päässyt taito nimittäin vähän ruostumaan tässä. Nuorempana kävin pianotunneilla, mutta sitten teatteri astui mukaan kuvioihin ja halusin keskittyä enemmän siihen. Nykyään se sitten pistää kieltämättä vähän harmittamaan, kun ei ole enää niin suvereenia soittotaitoa mitä joskus on ollut.”

Tässä välissä maistelemme Koulun omaa mustaherukkasiideriä, joka varsin petollisella tavalla maistuu mustaherukkamehulta. Tästä tulee ehkä vielä pitkä ilta…

Mitkä asiat ovat sydäntäsi lähellä? ”Ai että! Perhe ja muut läheiset ovat lähellä sydäntäni, meillä on aika tiivis perheyhteisö ja olemme tekemisissä tosi paljon. Lukioajoista alkaen mulle on myös muodostunut tiivis kaveripiiri, toivottavasti he kaikki pysyvät elämässäni läsnä pitkään. Ensimmäisenä tulivat tietysti nämä mieleen.”

No mitkäs sitten tulivat toisena mieleen? ”Tekisi kyllä mieli vastata, että omat juuret ja turkulaisuus on sydäntäni lähellä! Ja vastasinkin jo, heh. Tykkään asiasta kaikkialla kuuluttaa ja tässä haastattelun alkuvaiheessa vielä mennään yleiskielellä, mutta ootas kun tästä vähän lämpenen niin kohta puhun murteella”, Markus innostuu ja minä taas toppuuttelen ja kerron samalla, etten itse oikein tiedä mistä olen kotoisin. Olen sekoitus vähän kaikkea enkä vahvasti ainakaan hämäläinen.

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvat puolesi, ammatillisessa mielessä? ”Mulla on uskallusta heittäytyä ja uskallan kokeilla rohkeasti eri asioita. Tuntuu siltä, että työssäni todella moni asia menee eteen päin niin, että käyn hakemassa molemmat ääripäät esimerkiksi roolia työstäessäni. Pitää uskaltaa heittäytyä ja tehdä ensin reilusti yli, mennä tietyn rajan yli. Lisäksi mä oon aika vahvasti tekstilähtöinen, syvennyn tarkasti tekstiin ja haen sieltä kaikki merkitykset, välimerkkien tärkeydestä lähtien.”

Jerusalemin tanssi (c) Mira Aaltonen 

Onko sinulla jotain erikoistaitoja tai ”kikkoja”? ”Ei varsinaisesti, mutta mä oon aina valmis kokeilemaan kaikenlaista. Jos joku vaatii multa vaikkapa takaperinvolttia, en mä sitä ajatusta heti tyrmää. Kikkalaatikosta voi sitten ensi-iltaan mennessä löytyä jokin yllätystaito! Tuo on vähän semmoinen alati muuttuva elementti. Jaa onko mulla jotain bilekikkaa? Taas mä tunnen piston sydämessäni! Munhan täytyy selkeästi alkaa kerätä kaikenlaisia erikoisia taitoja, joilla voin sitten hämmästyttää väkeä tilaisuuden tullen. Niillä voi tehdä yllättävänkin vaikutuksen. Hauskuuttaa mä osaan loppuillasta, mutta mitään korttitemppuja tai vastaavia en osaa. Ai niin, kyllä mä sellaisen pitkulaisen ilmapallon osaan niellä. Täynnä ilmaa olevan siis…”

Entäpä bravuuriosasto? Laitatko ruokaa? Käytkö karaokessa? ”Oon nyt alkanut perehtyä riistaruokiin. Oon ollut kasvissyöjä pari vuotta, mutta nyt oon ottanut lihaa takaisin ruokavaliooni. Isoisäni metsästää vielä ahkerasti ja riistaa on ollut tarjolla paljonkin, esimerkiksi kaurista. Oon tehnyt lihakeittoa ja paistia. Bravuurina mulla on myös muutama äärimmäisen hyvä pastaruoka, ja tykkään kokeilla uusia juttuja. Karaokea on laulettu juu, aluksihan se oli ihan hirveetä! Nätyn pääsykokeiden viimeisessä vaiheessahan mukana on myös karaoke, ja sinne sitä vaan oli mentävä ”lauteille”. Mulla oli aiemmin hirveän huono itsetunto laulamisen suhteen, nykyään se on ihan kivaakin ja oma, persoonallinen lauluääni on löytynyt. Karaokebravuurini taitaa tällä hetkellä olla ”Jos rakastat”, Kaj Chydeniuksen kappale. Hectorin vanhemmasta tuotannosta löytyy myös hyviä. Ja Kaurismäen leffasta tuttu ”Paha vaanii”, Marko Haavisto ja Poutahaukat”, kertoilee Markus ja minä kerron jälkimmäiseen biisiin liittyen erään henkilön varsin onnistuneen juhannusmuiston, jota hetki nauretaan porukalla. Ei tästä sen enempää…

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Mä haluaisin olla akrobaattisempi. Oon aina vähän kamppaillut pituuteni kanssa, oon 195cm pitkä ja se tuottaa tietyissä asioissa vähän haastetta. Korkealta on pitempi matka tulla nenilleen maahan.”

Mikä on ollut toistaiseksi haastavin työsi? ”Kyllä se on tämä Taru Sormusten Herrasta. Siinä on niin paljon kaikenlaista – näyttämötaisteluita, iso kokonaisuus, tärkeitä roolihahmoja monta. Oman roolihahmoni, Boromirin, koko kaari pitää saada rakennettua nopeassa ajassa näyttämöllä, aika näytellä hahmoni on lyhyt. Ohjaaja Mikko Koukilla on ollut paljon mietittävää (lavasteet, ääni, yleinen näyttämökuva) ja siinä on ollut toisaalta haastetta, mutta on ollut myös opettavainen kokemus. Ei ole ollut niin vahvaa näyttelijä-ohjaaja -suhdetta, molempien on pitänyt luottaa toinen toisiinsa. Onhan tämä iso juttu koko Suomen mittakaavassa, ja totta kai haluaa onnistua. Tulevia töitäkin ajatellen.”

Sauronin suu, TSH (c) Otto-Ville Väätäinen 

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei oikeastaan. Mulle on kylläkin selvinnyt myöhemmin, että äidin äiti on ollut iskelmälaulaja ja 60-luvulla mm. Suosikin keskiaukeamakuvassa. Kulttuuriharrastajia löytyy sitten, tätini näyttelee harrastajateatterissa Mäntsälässä esimerkiksi ja kuvataiteista kiinnostuneita löytyy.”

Missäs vaiheessa sinua sitten teatterikärpänen puraisi? ”Oon aina ollut kova esiintymään ja ulospäinsuuntautunut, oon tykännyt esiintyä ja pienestä pitäen tehnyt omia esityksiä. Aika jännä juttu, tähänkin liittyy nimittäin Kouki – Mikon isän vaimo Elina, joka toimi Luostarivuoren koulussa opettajana ja luokanvalvojanani yläasteella. Hän mulle vihjaisi, että mulla saattaisi olla kiinnostusta näyttämötaiteita kohtaan. Hän vei meitä paljon teatteriin kouluaikoina. Elinan rohkaisemana mä hakeuduin Turun Nuoreen Teatteriin kurssille, jossa tehtiin aluksi teatteriharjoitteita ja lopuksi esitys. Siitä lähti käyntiin vakavastiotettava harrastus. Osallistuin Elinan valmentamana runonlausuntakilpailuunkin. Jo ala-asteella mä olin mukana kaikissa koulun näytelmissä. Ensimmäinen muisto lavallaolemisesta menee ekalle-tokalle luokalle ja joulukuvaelmaan, kukaan luokkamme pojista ei halunnut olla Joosef. Opettaja sanoi, että jos ei vapaaehtoisia ilmoittaudu, sitten järjestetään poikien joukosta arvonta. Minä nostin käden pystyyn, luulin ilmoittautuvani arvontaan mutta opettaja tulkitsi sen ilmoittautumiseksi Joosefin rooliin. Mulla oli nuorempana vahva r-vika, kävin koulussa puheterapeutillakin ja myös yksityisellä tehden erilaisia harjoitteita. Lopulta opin sen vähän vahingossa, kuuntelimme autossa radio-ohjelmaa, jossa piti soittaa studioon ja kertoa laulajan nimi. Vastauksena olisi ollut Ultra Bra. Koulussa olimme tehneet Harry Potter -aiheisia kuunnelmia ja olin kuullut omaa puhettani nauhalta ensimmäistä kertaa, se oli mulle shokki. En voinut soittaa studioon juuri tästä syystä ja sitten harjoittelimme koko automatkan ajan r-kirjainta ja perillä sen sitten osasin sanoa oikeaoppisesti!”

Ollin oppivuodet, Simolin (c) Markku Mäkiranta 

”Turun Nuoressa Teatterissa olisi pitänyt käydä peruskurssi, jotta voisi osallistua varsinaisiin näytelmiin ja mun kurssini oli toisenlainen. Peruskurssia ei joka vuosi järjestetty ja meinasi tulla pieni katkos harrastukseeni. Turussa toimi onneksi myös harrastajateatteri Teatteri Tarmo, joka haki lehti-ilmoituksella esiintyjiä musikaaliin ”Auervaara eli kaunis valhe”, talon omat harrastajat eivät riittäneet tähän suurtuotantoon. Olin 14-vuotias silloin, soitin teatterille ja kävin näyttäytymässä ohjaajalle ja tuottajalle. Parin viikon kuluttua sain kirjeen, jossa kerrottiin, että minut oli valittu mukaan. Kolmisen vuotta olin Tarmon jutuissa mukana (Kolme iloista rosvoa, Vaimoke ja Housut pois) ja siinä vahvistui tunne siitä, että tätä mä haluan jatkossakin tehdä. Seuraavaksi hakeuduin Ylioppilasteatteriin ja Vartiovuoren Kesäteatteriin. Oli selvää, että yo-kirjoitusten jälkeen hakisin TeaKiin ja Nätylle. Ensimmäiset hakukerrat eivät tuottaneet tulosta, harrastin samaan aikaan aktiivisesti teatteria kuitenkin. No, Linnateatteri oli tekemässä Kaarinan Nuorisoteatterin kanssa yhteistyöproduktiota ”My First Time”, Mikko Kouki oli niihin aikoihin Linnateatterin johtajana ja hän oli ohjaamassa tätä juttua myös. Sitä oli määrä esittää Linnateatterissa ja näyttelijät olisivat nuorisoteatterista. Kävi kuitenkin niin, ettei nuorisoteatterista löytynyt tarpeeksi miehiä ja Mikko halusi järjestää koe-esiintymisen, josta tuli Ylioppilasteatterillekin ilmoitus. Pääsin mukaan, ja sitä kautta Linnateatterin kiertävään lastenteatteriproggikseen, jossa oli myös vähän onneakin matkassa. Sitten menin armeijaan, vuonna 2011 pääsin Nätylle ja nyt ollaan tässä! Valmistuin 2016.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Kolmannen kerran tunnen piston sydämessäni… Nimenä oli muistaakseni ”Neljä esseetä kirjoittamatta jääneestä työpäiväkirjasta”, kouluaikoina meitä kehoitettiin ja vähän vaadittiinkin pitämään työpäiväkirjaa, joka on kyllä äärimmäisen hyödyllinen tapa käsitellä opittuja asioita. Nyt ammatissa teen niin, mutta koulussa olin laiska ja oon kyllä pettynyt itseeni sen suhteen. Mulla oli intohimo ja polte kirjoittaa lopputyöni teatterinjohtamisesta, se kiinnostaa mua muutenkin todella paljon, ja nimenomaan siitä näkökulmasta, että näyttelijätaustainen henkilö toimisi johtajana. Kokonaisuus osoittautui kuitenkin liian laajaksi ja aihe karkasi käsistä muutenkin. Löin ns. hanskat tiskiin, aika riensi ja oli pakko kirjoittaa jotain. Penkin allehan se meni. Kirjoitin kolme esseetä, ja niillä en saanut opinnäytettäni läpi. Oli kirjoitettava vielä yksi essee, jota rustasin yhden viikonlopun, ja sen turvin koko homma meni läpi. Huh huh.”

Onko sinulla missään vaiheessa ollut mielessäsi joku muu ala? ”Kun teatterikoulujen ovet eivät heti auenneet, kävi mielessä muitakin vaihtoehtoja ja yksi niistä oli opettajankoulutus. Sitä uraa mä vakaasti harkitsin. Isälläni on kuljetusyritys ja siellä oon ollut töissä ajokortin saatuani. Isäni olisi varmasti toivonut, että olisin jatkanut hänen yritystään, mutta mulle se vaihtoehto olisi ollut se viimeinen oljenkorsi.”

Miksi olet näyttelijä? ”Vastaukset vaihtelee päivästä riippuen… Jotenkin tämä tuntuu luonnolliselta! Oon aina nauttinut tästä ja se on antanut mulle myös todella paljon. Pääsen kertomaan tarinoita, eläytymään erilaisiin roolihahmoihin. Teatteri on sivistänyt ja kasvattanut mua ihmisenä. Koen työni merkityksellisenä ja vastuullisena myös. Mulla on lavalla valta ottaa kantaa erilaisiin asioihin, teatteri on myös poliittinen väline.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut? ”Ekana tulee mieleen tilanne TSH:n harjoituskaudelta. Sanoin vastanäyttelijälleni, että ”aion kokeilla tänään tämmöisiä juttuja, ja kohtaus tulee menemään varmaankin eri tavalla kuin edellisellä kerralla”. Vastanäyttelijä sanoi sitten, että ”kuulostaa todella hyvältä ja jos teet noin, se helpottaa minun työtäni kyllä”. Se oli jotenkin silmiäavartava lause. Niinpä! Jos voisinkin aina näytellä niin, että omalla tekemiselläni pystyn helpottamaan vastanäyttelijän työtä! Siinähän on koko perusta yhteistyölle.”

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joiden työtä erityisesti arvostat tai ihailet? ”Nuorena mä seurasin hyvin tarkkaan Jim Carreyn tekemisiä, itsellenikin aluksi nimenomaan komedia oli vahva väylä ja koen olevani siviilissäkin aika hauska kaveri. Suomessa oon seuraillut Eero Ahoa niin teatterissa kuin leffoissakin, hänen työssään on jotain sellaista, jota toivon tavoittavani itsekin joskus. Häntä arvostan.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita maailmasta ihan kenet tahansa? ”Mua kiehtoo ruotsalaiset ja tanskalaiset näyttelijät, Mikael Persbrandt ja Mads Mikkelsen etenkin. Heissä on tietynlaista tunnistettavaa pohjoismaalaisuutta.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Jälleen mennään naapurimaahan! Kyllä mä haluaisin laulaa dueton Bo Kaspers Orkesterin Bo Sundströmin kanssa. Biisillä ei ole väliä, yhteisen fiiliksen tavoittaminen olisi tärkeämpää.”

Kerrataanpa vielä. Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Turun Nuori Teatteri, Seikkailusaari Väskin teatteri, Teatteri Tarmo, Turun Ylioppilasteatteri, Linnateatteri, Vartiovuoren Kesäteatteri, TeaKin ja Nätyn opetusteatterit, teatteriryhmä Kolmas Tila, YLE:n Radioteatteri, Tampereen Työväen Teatteri, Tampereen Teatteri ja Turun Kaupunginteatteri.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai koko proggis. ”Kolmannella vuosikurssilla tehtiin taiteellisena kandityönä TeaKissa Susanna Airaksisen ohjaama ja käsikirjoittama ”Kahdeksan askelta pituussuuntaan ja kolme poikittain”. Se oli todella merkityksellinen juttu, kertoi Suomen hankalimmasta vangista Vilho Huovisesta. Jutussa oli kaksi tasoa, joista toisessa käsiteltiin Vilho Huovisen elämää ja toisessa nykyajan vankeinhoitolaitosta. Lisäksi siinä oli herkullisia hahmoja. Pääsi haastamaan itseään kunnolla, kun pääsi rakentamaan uskottavia hahmoja, jotka eivät missään tapauksessa olleet kuitenkaan mitään karikatyyrejä. Linnateatterin ”My First Time” oli myös tärkeä, se oli mun ensimmäinen ammattiteatterijuttuni. Neljän ihmisen monologinäytelmä, porukka hitsautui kyllä hienosti yhteen siinä. Ja tietysti Nätyllä tehty näytelmä vieraalla kielellä. Me tehtiin Jotunin “Tohvelisankarin rouva” mandariinikiinaksi ja käytiin esittämässä se Kiinassa. Se on todella ikimuistoinen juttu!”

Kahdeksan askelta pituussuuntaan ja kolme poikittain (c) Sanni Siira 

Minkälaista teatteria haluaisit itse nähdä enemmän? ”Nytpä heitit pahan! Oikeastaan kaikenlainen teatteri on tarpeellista… Toivoisin näkeväni kantaaottavampaa teatteria enemmän. Teatterilla ja näyttelijöillä on mahtava vastuu ja mahdollisuus vaikuttaa ihmisten ajatuksiin, mielikuviin ja tietoisuuteen ympäröivästä maailmasta. Teatterin ei pitäisi pelätä shokeeraamista. Haluaisin, että teatterista häviäisi sellainen ajatus pois, että ihmisten tarvitsisi aina ymmärtää näkemäänsä. Itse en haluaisi koskaan ajatella, että voidaanko me tehdä tästä aiheesta näytelmä. Totta kai me voidaan, ja meidän jopa kuuluu tehdä etenkin silloin, jos tuollaisia kysymyksiä herää!”

Miten sinä selittäisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes selittää? ”On se selitettävissä esimerkiksi siten, että teatteriesityksen jälkeen tapahtuu eräänlainen havahtuminen asioihin. Teatterin taika on myös sitä, että asioita tapahtuu silmiemme edessä ja silti herää ajatuksia tyyliin ”mitä tuolla äsken tapahtui ja miten tuo on mahdollista”. Asioiden muuttuminen todeksi silmien edessä, siinä on myös taikaa.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mua inspiroi musiikki ja äänet, kuuntelen ja tarkkailen. Arkipäiväinen elämä inspiroi. Eri taidemuodot myös, aina niistä löytää jotain uutta omaankin tekemiseeni. En tiedä onko tämä klisee, mutta elämä itsessään inspiroi mua! Kun ikää tulee lisää, ymmärtää myös elämän rajallisuuden ja sitä kautta oon oppinut katsomaan asioita vähän eri tavalla.Aisteihin tukeudun myös. Kurssikaverit mulle naureskelikin, kun oon aina koskettelemassa ja hiplaamassa eri pintoja, uteliaana kuin lapsi”, Markus toteaa ja sanojensa vakuudeksi kokeilee, onko ostamassani Taru Sormusten Herrasta -kangaskassissa kohokuviointia.

Podetko ramppikuumetta? ”Poden aina silloin tällöin, varsinkin jos tiedän jonkun tuttuni olevan katsomossa. Silloin jännittää, ikään kuin olisi jotenkin vastuussa tutulleni koko esityksen onnistumisesta. Ensi-illat jännittää myös, onhan se harjoituskauden huipentuma.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja ja rituaaleja, joita toistat aina ennen esitystä? ”Nykyään mä pyrin syömään aika hyvin ja pitämään itseni ravittuna. Yhteen aikaan mulle maistui hirveän huonosti ruoka esityspäivinä, mutta se kyllä kostautui esityksen aikana. Tuli heikotus, ja se vaikutti tekemiseen. Ruokailun lomassa mä saatan käydä vähän vuorosanoja ja näytelmän rungon läpi ja puhun itsekseni. Kyllä mä pyrin aina lämmittämään jollain tavalla oman työvälineeni. Tätä Sormusten Herraa ennen meillä on aina yhteinen taisteluharjoitus, ja on kehittynyt omanlainen pukukoppikulttuurikin. Meitä on monta tyyppiä samassa pukuhuoneessa, käydään päivän asiat läpi ja meille on muodostunut ihan oma tapa puhua. Se virittää myös tunnelmaan. Mä pyrin maskipöydän edessä tekemään erilaisia ilmeitä ja eleitä, ja kun niin oon aikani tehnyt, en katso sen jälkeen enää peiliin.”

Tohvelisankarin rouva (c) Markku Mäkiranta 

Kerro joku legendaarinen sählinki. ”Kouluaikana meillä oli Tsehov-kurssi jossa tehtiin Tsehovin näytelmistä kohtauksia ja lopulta ne sitten esitettiin Nätyn “Monttu auki” illassa. Meillä oli Aku Sipolan kanssa kohtaus jossa tarpeistona tuli olla puhelin, ja vaatekappaleita joita sitten sovitan Akun päälle. No, itse iltamassa unohdin kaikki tarpeistot näyttämön taakse ja varmaan joku kymmenen minuuttia näyteltiin lavalla Akun kanssa niin ettei kohtaus edennyt mihinkään. Lopulta oli vaan pakko keskeyttää kohtaus ja todeta että “meiltä puuttuu nyt niin paljon materiaalia täältä näyttämöltä että aloitetaanko alusta?” Yleisö mylvi naurusta kun ne tajusi että he ovat katsoneet kymmenen minuuttia sitä kun kaksi näyttelijää suvereenisti ylläpitää kohtausta jossa ei päästä ollenkaan eteenpäin. Taisi jopa olla niin että äänitekniikka ei tiennyt puhelimen puuttumisesta mitään, ja ajoi jatkuvasti ulos puhelimen pirinää johon mun olisi pitänyt luonnollisesti näyttämöllä vastata. Kun en vastannut niin äänitehoste loppui, meni pari minuuttia ja ääniteknikko yritti uudelleen.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Sillä hetkellä ikävältä tuntuvat asiat, jotka myöhemmin kokee koomisena – niissä on kyllä sitä jotain….” aloittaa Markus ja kertoo pitkähkön tarinan Interrail-reissusta, johon sisältyi vahvaa humalatilaa, ystäväpariskunnan kosintasuunnitelmia, soutelua ja bestmanin puheita.

Tulevia rooleja tai muita töitäsi? ”Kesällä oon Pyynikillä ”Ehtoolehdon sankarit”-jutussa mukana, mysteeriroolissa sillä yhtään en tiedä mitä tuleman pitää. Sormusten Herra pyörii syksylläkin ja Tampereen Teatterin ”Ulkomaalainen” myös. Tulevaisuus on muuten ihan auki. Olisi kiva päästä tekemään joku klassikko, Shakespearea modernilla twistillä tai Tsehovia.”

Ulkomaalainen (c) Harri Hinkka, Tampereen Teatteri 

Osaatko imitoida ketään? ”Osaan mä joo, ne tosin tulee sillai vähän vahingossa. En oo koskaan lähtenyt imitoimaan ketään, mutta ykskaks kuulostaakin ihan Vesku Loirilta puhuessaan matalalla äänellä.”

Mikä sarjakuvahahmo tai joku muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Corto Maltese! Siinä on jotain äärimmäisen kiehtovaa.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Mä olisin Piispamunkkimies! Tää on tätä turkulaista nationalismia, jota vien eteen päin. Berliininmunkkihan ei ole berliininmunkki, vaan se on piispamunkki! Jos näen jossain kauempana Turusta vitriinissä berliininmunkin, kyllä mä pyydän silti piispamunkkia. Tai piispanmunkkia, ihan miten vaan. Siinä on hiljainen n mukana, hah. Mä syön niitä kyllä ihan liikaa. Rahkosen Olli mulle niistä aina vitsailee, oltiin TeaKin kandityössä samassa jutussa ja silloin vedin lounaaksi aina yhden munkin kahvin kanssa. Kyllä mä supersankarina hoitelisin piispiksiä kaikille ja korjailisin vitriineistä tekstit uusiksi. Berliininmunkki jäisi historiaan. Tää juontaa muuten juurensa Turun piispaan, joka tykkäsi niistä munkeista ja sitten niitä alettiin kutsua piispamunkeiksi.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Lähtisin katsomaan, mikä siinä taskuparkkeerauksessa on niin vaikeeta… Siinäpä se päivä menisi. Tää oli kyllä typerä vastaus, mutta en nyt keksi muuta tähän hätään.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”No kyl mä sinne piispiksiä ottasin! Iso vitriinillinen! Pahkasikoja luettavaksi. Ja joku työkalu, jolla hankkiutuisi eroon pihkatapista? Soda Stream-koneen ottaisin sinne, tekisin kuplavettä.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan tekisit? ”Sinne pitäisi olla silpattava reitti. Jaa mitä tarkoittaa silpattava? Mennä köyttä pitkin ylöspäin. Etkö oo ennen kuullut? Reitin mökkiin pitäisi olla tavoittelemisen arvoinen, ei liian helppopääsyinen. Mun mielestä puumaja on ennenkaikkea jonkinlainen pakopaikka, siellä voi pohtia syntyjä syviä. Sinne ei tulisi mentyä turhan takia.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Menisin siihen hetkeen, kun piispa ottaa sen ensimmäisen berliininmunkin käsiinsä… hahahah … ”Tässä se on!” Minun munkkini. Sitähän sä kysyit! Onko nää loput sellaisia, mihin voi vastata piispamunkin? 1980-luku kiinnostelisi myös, silloin tuntui tapahtuneen kaikenlaista.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Se jotenkin toimisi useammalla eri tasolla ja itsekin voisin olla siinä mukana, viimeisessä kohtauksessa astuisin lavalle. Tai tarinoisi keinutuolissa, avaisi kirjan ja alkaisi kertoa elämästään… Se olisi ehkä monologi.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Mun pitäisi käydä vielä kaupassa, jos suinkin ehdin.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Snuggle

Mistä sanasta pidät vähiten? - Irstas
Mikä sytyttää sinut? - Itsevarmuus

Mikä sammuttaa intohimosi? - Epämiellyttävät hajut

Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Kun koira nuuskuttaa nenällään korvan vieressä

Mitä ääntä inhoat? - Kovaääninen kirkuminen

Missä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Kilpa-ajaja moottoripyörällä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Viestinviejä, joka kertoo että läheinen on menehtynyt

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Hyvin meni! (ja täällä on paljon piispiksiä)

Yhteiskuva Teatterisillalla Turun yössä...

Taru Sormusten Herrasta / Turun Kaupunginteatteri

Taru Sormusten Herrasta / Turun Kaupunginteatterin päänäyttämö

Suomen kantaesitys 15.2. 2018, kesto noin 4h (kaksi väliaikaa)

Teksti J.R.R. Tolkien
Dramatisointi Sami Keski-Vähälä
Ohjaus Mikko Kouki
Koreografia ja apulaisohjaus Oula Kitti
Lavastus Teemu Loikas
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu Janne Teivainen
Äänisuunnittelu ja uudet sävellykset Iiro Laakso
Naamioinnin ja örkkimaskien suunnittelu ja toteutus Minna Pilvinen
Pyrotekniikan suunnittelu Tero Aalto
Projisoinnit Sanna Malkavaara

Rooleissa : Stefan Karlsson, Hannes Suominen, Anna Victoria Eriksson, Mika Kujala, Markus Järvenpää, Kirsi Tarvainen, Teemu Aromaa, Markus Riuttu, Miska Kaukonen, Markus Ilkka Uolevi, Antti Kyllönen, Olli Rahkonen, Jonas Saari, Petri Rajala, Valtteri Roiha, Jenni Kitti, Jaakko Hutchings, Iiro Heikkilä, Pekka Laamanen, Jesse Liskola, Vilja Parkkinen ja Sakari Saikkonen sekä lisäksi ääninä Mikko Kouki ja Heikki Nousiainen

 On syytä mainita tähän alkuun, etten ole mikään Tolkien-asiantuntija enkä ole koskaan lukenut riviäkään Taru Sormusten Herrasta -trilogiasta kirjan muodossa (tarkoitus on kyllä ollut, mutta vielä ei ole ollut sen aika). Omat kokemukseni rajoittuvat Peter Jacksonin ohjaamiin elokuviin, Lontoossa vuonna 2007 näkemääni LOTR-musikaaliin (josta en muista muuta kuin Klonkun ja väliajalla yleisön joukkoon soluttautuneet karmaisevat örkit pelottelemassa katsojia, ja jäihän muistoksi käsiohjelma ja jääkaappimagneetti), muutamia vuosia sitten Hämeenlinnan Teatterissa nähtyyn sangen pienimuotoiseen mutta yllättävän onnistuneeseen vappuspesiaaliin (mukana oli hahmoja ja Toni Edelmannin lauluja, jotka oli tehty Ryhmäteatterin Suomenlinnan kesäversiota varten 80-luvun puolivälissä). Niin, ja koskapa en ole pituudella pilattu, oma elämäni on koostunut erinäisistä hobittihetkistä etenkin pitkien kanssaihmisten seurassa.

 Että tältä pohjalta. Olin vähän vahingossakin jättänyt kalenteriini parin viikon totaalisen teatterireissupaussin, halusin kaiketi viritellä kunnon kierrokset ja ennakkokutinat ennen kovasti odotettua esitystä ja ilmassa oli pientä ylilatautumista havaittavissa. "Ai ettäääää!" ja kämmenien yhteenhierontaa olin harrastanut kotosalla päiväkausia ennen reissua siihen malliin, että isäntää jo vähän kyllästytti touhuni. Jouduin vielä lähtemään matkaan suoraan töistä lauantaina, ja sattui vielä hassu tapaus siinä aamupäivällä. Olen töissä kaupassa ja kuski saapui kuorman kanssa. Yksi kärry oli hänen tiellään varaston käytävällä ja kaveri tuumasi kovaan ääneen, jotta "Vai että kärrynmokoma meinaat, että YOU SHALL NOT PASS!" Naurultani toivuttuani kerroin, mihin olen työvuoron jälkeen matkalla ja siitähän se juttu sitten lähti lentoon. Jäin muina hobitteina taistelemaan makkara-armeijaa vastaan ja tummapartainen Gandalf poistui paikalta (palatakseen sitten jossain kääntessä uudestaan).

Tässä poseerataan aulan ison julisteen edessä... 

 Turussa olimme sen verran hyvissä ajoin, että ehdimme rauhassa nautiskelemaan yleisölämpiössä hienot ja maukkaat Sormus-leivokset sekä hankkimaan ala-aulassa myynnissä olevat t-paidat ja kangaskassit, joista jälkimmäisiä on kotona nurkat täynnä mutta hei, ei yhtään Taru Sormusten Herrasta -kassia! "Ai että!" ja "Ihan kohta mennään!" kävi mielessä kymmeniä kertoja, onnistuin jotenkuten hillitsemään itseni - katselin kylläkin minuutin välein kelloa ja täytyy sanoa, että melkoista sisäistä teputusta oli se odottaminen! Tuli vahva tunne siitä, miltä lapsista tuntuu odottaa joulupukkia tasan tiettyyn kellonaikaan. Esirippu pysyi tiiviisti alhaalla ja jouduin fiilistelemään valtavaa sormuksen puolikaarta näyttämön ympärillä (ja takanani istuvan mainion jätkäporukan levotonta murrepitoista pulinaa tulevasta mahdollisesta spektaakkelista).

 Ja sitten se taas tapahtui! Valot salissa himmentyivät, esirippu nousi hitaasti, musiikki alkoi virittää tunnelmaan ... ja suunnaton aaltomainen hyvänolontunne lähti hiipimään varpaista ylös ja pala nousi kurkkuun. Tässä sitä taas mennään, ilmassa on taikaa. Tuo tunne onneksi nappaa kiinni säännöllisin väliajoin vieläkin, ja voi kuulkaa se on parasta! Ajantaju katosi täysin (ja ympäröivä maailma), ja esitys nappasi otteeseensa heti alkusekunneista lähtien. Kaikki oli tässä ja nyt. Jotain tämän esityksen vaikuttavuudesta kertoo sekin, että muutamaan otteeseen minua itketti aivan älyttömän paljon kun tajusin, etten tule varmaan ikinä näkemään enää mitään näin hienoa ja vaikka tulisin uudestaankin katsomaan, sama tunne ei tule enää koskaan toistumaan. Ainutlaatuinen kokemus.

 Valtaisaa eeposta on lyhennetty ja tiivistetty roimalla kädellä, tosifanit jäänevät kaipaamaan tiettyjä kohtauksia, paikkoja ja henkilöitä. Kaltaiselleni noviisille tämä versio toimi kuitenkin erinomaisesti ja tulipa tutuksi muutama uusikin hahmo, kuten mainio Tom Bombadil (Olli Rahkonen, Bombadilin Tomppa on muuten hauska lausua useaan kertaan ääneen, kokeilkaapas!), joka ei sormuksesta välittänyt tuon taivaallista, vaikka sai sen hypisteltäväkseen.

Tomppa ja hobitit 

 Jaa itse tarinasta jotain? Tässä mahdollisimman lyhyt versio : hobitti Frodo (Stefan Karlsson) saa tärkeän mutta erittäin vaarallisen tehtävän viedä Valtasormus tuhottavaksi takaisin Tuomiovuorelle. Sormuksen voima on mahtava, ja vastuullinen tehtävä kera sormuksen vetovoiman meinaa nujertaa piskuisen ystävämme täysin. Väärissä käsissä koko maailma on tuhon oma, ja Sormusta havittelee myös pahisten pahis Sauron sekä perässä hiippaileva olminkaltainen otusriepu Klonkku (Miska Kaukonen), jolla sormus eli Aarre oli aiemmin hallussaan. Frodolla on mukana matkassaan hobitit Sam (Hannes Suominen), Merri (Teemu Aromaa) ja Pippin (Markus Riuttu) sekä velho Gandalf (Mika Kujala), kääpiö Gimli (Antti Kyllönen), haltia Legolas (Olli Rahkonen) ja ihmiset Aragorn (Markus Järvenpää) ja Boromir (Markus Ilkka Uolevi). Kuten kunnon seikkailuissa, tässäkin porukka jakaantuu kahtia ja matkalla Mordoriin ("ei sinne niin vaan mennä!") kohdataan monenmoista vipeltäjää kuten vuorenpeikkoja, lammen ölliäisiä, örkkejä, enttejä, jättikokoinen hämähäkki, haltioita, Mustia Ratsastajia...

Frodo ja Sormus 

 Olen monesti sanonut, että olen pääsääntöisesti pienten produktioiden ja näyttämöiden ystävä. Mitä vähemmän porukkaa ja mitä pelkistetympi lavastus, sen parempi. Loistava teksti ja hyvät näyttelijät, se riittää. No, poikkeuksiakin tietysti on ja tässä sitten astuttiin ns. nextille levelille. Kuten sanottu, en tule taatusti koskaan näkemään mitään näin upeaa lavasteiden käyttöä ja näyttämötekniikkaa pyroineen kaikkineen, joten hattu päästä ja kumarruksia ja aaltoja niille joille kunnia kuuluu. Takana on valtava työ ja me onnelliset saamme nyt nauttia tämän työn hedelmistä. Ihan ansaitusti näyttämömiehet saapuvat loppukumarruksiin ensimmäisenä, hommaa nimittäin piisaa sillä kohtaukset vaihtuvat aika tiiviiseen tahtiin ja maisemat vaihtuvat lennossa.

 Istuimme yhdeksännellä rivillä ja hienosti näki kokonaisuuden sieltä. Jäi harmittamaan, että taidokkaat yksityiskohdat vaatteissa ja lavastuksessa (enhän edes nähnyt sitä, että Bilbon seinällä oli potretti Tolkienista!) sekä etenkin maskeerauksessa jäivät hiukan hämärän peittoon. Örkkejä olisin mielelläni katsellut tarkemmalla silmällä silläkin uhalla, että yöunet menisivät sen siliän tien. No, tämä asia tuli korjattua siten, että ostin toukokuulle lipun keskelle kakkosriviä, vaikka vaarana vähän on kulmakarvojen kärventyminen tietyssä kohtauksessa, mutta otan sen riskin. Kerran täällä vaan eletään.

Örkkejä nahistelemassa keskenään 

 Lapsenkaltaisella riemulla ja hymy korvissa katselin entti Puuparran (äänenä Heikki Nousiainen) ja lajitovereiden jylhää lipumista pitkin näyttämöä. Hihii! Särkänniemessä ehdoton "suosikkini" on kulttimainetta nauttiva Puhuva Puu, ja tässä se vasta olikin! Silmät muljusivat ja parta väpätti, kun Puuparta tarinoi viisaita ja tuosta noin myöhemmin heilautti ohimennen muutaman örkin huis helkkariin oksanheilautuksella.

Entit saapuvat!

 Toiseen ääripäähän ajauduin sitten Mustien Ratsastajien kanssa... Kuulemma viiteen otteeseen tartuin vieruskaveria kädestä kiinni ja sydän hakkasi kovaa, kun kaameat Ratsastajat etsivät heinikossa piileskeleviä hobitteja. Meinasin huutaa ääneen! Takuuvarmaa painajaismateriaalia, eikä asiaa helpottanut yhtään se, että paluumatkalla jossain ennen Forssaa (yllätys...) oli pimeää kuin Mordorissa ja vaivihkaa pellolta iski kimppuun melkoinen usva. Melkein jo kuulin kaukaa hirnahduksia... hui sentään! Onneksi nämä hobitit eivät taittaneet tietään jalan. Pari kirosanaa lipsahti ilmoille esityksen aikana myös siinä vaiheessa, kun valtava hämähäkinseitti ilmestyi tuosta noin ja joku jättikokoinen mötikkähän siellä taustalla on lähestymässä saalistaan.

Painajaismatskua Mustasta Ratsastajasta 

 Selvähän se, että hobittiporukan kanssa tunsin valtaisaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja sielujen sympatiaa! Frodo ja Sam seikkailevat toisaalla, ja itse olisin mieluusti lähtenyt Merrin ja Pippinin matkaan. Veikeä kaksikko, koko ajan oli mielessä se, miten tärkeää reissussa on hyvät eväät ja riittävät paussit ja lystinpito. Kannatan! Parhaat sutkautukset kuuluivat hobittien suusta ja saivat yleisössä aikaan hihittelyä ansaitusti. Pieni huumori tekee terää.

Kontu-meininkiä alussa 

 Tähän voisin hehkuttaa hiukan ihan jokaista hahmoa ja mainita erikseen nimeltä kaikki, mutta tilaa säästääkseni jätän sen väliin. Ison vaikutuksen minuun teki etenkin Markus Ilkka Uolevi sekä Boromirin että Sauronin suun rooleissa, Boromirin kohtalo aukesi ensimmäistä kertaa kunnolla ja olihan hän nyt varsin salskea ja ryhdikäs ilmestys muutenkin! Näyttämön etureunaan tullessaan myös pelottava, kun sormus alkoi vetää puoleensa. Sauronin suu taas vetäisi eräänkin vampyyrikreivin, goottirokkarin ja Wolandin yhdistelmän suuntaan, varsin hämäävää oli korostetun kohtelias puhe yhdistettynä hyytävään kylmäävään ulkonäköön.

Sauronin suu 

 Vaan yksi on ylitse muiden... nimittäin Miska Kaukonen Klonkun/Sméagolin roolissa. Miten sama hahmo herättääkin niin monenlaisia tunteita! Sääliä, inhoa, myötätuntoa, surua, jopa äidillisiä tunteita ja välillä huvittaakin. Miska pistää koko kroppansa likoon ja tekee sangen kokonaisvaltaisen suorituksen varjoissa hiiviskelevänä riepuna. Sydämeni oli pakahtua, kun Klonkku tempoili köydessä ja huusi tuskissaan sitä, että sattuu. Harvoin tämänkaltainen niljakas hahmo nostattaa muuta kuin puistatusta, mutta nyt ei voi muuta kuin ihailla ja ihmetellä. Napakymppi!

Klonkku 

 Mieleeni jäi myös se, miten Legolas ja Gimli eivät voineet sietää toisiaan, ja pian sitä kumminkin sopuisasti ja kirjaimellisesti samassa veneessä soudeltiin. Näin ne kansat yhdistyvät ja sopu sijaa antaa! Näkemisen arvoisia hetkiä riittää kyllä roppakaupalla : Morian kaivokset (teki mieli huutaa, että älkää nyt sinne menkö!) ja joka paikasta kiemurtelevat lonkerot, hienot ja sopivan mittaiset taistelukohtaukset (taas tuli tehtyä pari väistöliikettä itsekin), kaamea Balrog, jättimäinen Vuorenpeikko (joka nappasi tällä kertaa väliaplodit), pitkin seiniä laskeutuvat örkit ja Klonkun hiippailu siellä sun täällä, Galadrielin (Kirsi Tarvainen) näyttävä laskeutuminen katosta. Hmmm, vähän kieli poskessa voisi sanoa, että ainoat "harmittavat" asiat olivat ne, että Gandalf oli liian lyhyt, Bilbo (Jonas Saari) liian pitkä (miekkonen taisi kyllä sanoa, että sormus on kasvattanut häntä?) ja Gimli liian hoikka. Ja että Éowyn (Jenni Kitti) tulla tupsahti aika puskista paikalle ja Arwenin (Anna Victoria Eriksson) mieli muuttui tuosta noin Aragornin suhteen.

 Eipä ole koskaan aika sujahtanut noin nopsaan, toisen väliajan alkaessa oli vähän pöllämystynyt olo ja ihmetteli, että näinkö nopeasti tämä mennä hujahtaa! Samalla suretti, että kohtahan tämä upeus on ohi ja paluu arkeen on edessä. Tokalla väliajalla kävimme muuten eväsretkellä parvelle johtavien portaiden alla olevassa sopivankorkuisessa kolosessa, jonne liian pitkillä ei ollut niin mitään asiaa.

 Tulivatko Mustat Ratsastajat sitten uniin minua etsiskelemään? Ei toki. Unessani oli nimittäin taustaselostus Klonkun äänellä. Naurakaa vaan! Tapahtui mitä hyvänsä, korvissa kuului tämän tästä "Me menee eri tietä, eri tietä!" ja "Kiltti hobitti, nukkuu krooh ja pyyh" ja "Sméagol tietää, meikä hiippailee". Tämmöistä.

Kerran vielä, Puuparta!

 Oli tarina tuttu tahi ei, Turkuun kannattaa ihan ehdottomasti suunnata. Keväälle on enää arki-iltojen hajapaikkoja jäljellä, mutta esitykset jatkuvat syksyllä ja liput tulevat maaliskuussa myyntiin. Suosittelen lämmöllä! Ja lämmöllä suosittelen etenkin eturivin väelle kevyttä vaatetusta, saattaa tulla etenkin loppupuolella kuumat paikat...

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla, suurkiitos Turun Kaupunginteatteri!)