Iikka Forss on yksi "takuumiehistäni" ja oikeastaan hänen (ja Tommi Raitolehdon) edesottamusten vuoksi kesällä 2012 blogini lähti uuteen lentoon käytyäni katsomassa Sappeen Kesäteatterissa näytelmää "Noin 7 veljestä". Soittelin tuossa viime viikolla Iikalle ja lopputuloksena syntyi tämä pienoinen faktapaketti.
Iikan voi tänä syksynä nähdä lavalla vielä muutaman kerran Turun Kaupunginteatterissa hulvattomassa farssissa Näytelmä joka menee pieleen. Vinkkaan tähän väliin myös mainiota sarjaa Modernit miehet, joka löytyy Yle Areenasta. Toinen kausi tuloillaan myöhemmin.
(c) Heidi Naakka
Iikan 20 faktaa pääset lukemaan tämän linkin kautta.
Jos taas kiinnostaa hiukan laajempi haastattelu, blogijuttu muutaman vuoden takaa löytyy täältä.
Kantaesitys 7.2. 2019 Aleksanterin teatterissa, kesto noin 2h (väliaikoineen)
Käsikirjoitus Ville Nummenpää
Ohjaus Sami Hokkanen
Musiikin sovitus Katja Lappi
Lavastuskonsepti Samuli Halla
Pukusuunnittelu Maria-Helena Lehto
Maskeerauksen suunnittelu Pirjo Leino
Valosuunnittelu Harri Kauppinen
Äänisuunnittelu Tapio Pennanen
Koreografia Marko Keränen
Rooleissa : Iikka Forss, Ria Kataja, Janne Kataja, Minna Kivelä, Taneli Läykki, Tom Petäjä ja Tommi Kotkamaa
Mitähän päreitä kuvassa on... (c) Vilja Harala
Alussa oli suo ... ja sekin oli jäässä. Eipäs kun alussa oli käsikirjoituskilpailu, jonka voittaja on tässä näin.
On esityksiä, joista on äärimmäisen vaikea kirjoittaa ja sitten on esityksiä, joista on puolestaan helppo kirjoittaa. Tämä kuuluu jälkimmäiseen porukkaan ja etenkin siksi, että ei ole kauheasti kirjoitettavaa. 90 % ajasta minulla oli katsomossa sellainen olo, että olen katsomassa lukioaikaista kevätjuhlaa, jossa viihdytysvastaavat luokkakaverini ovat saaneet tehtäväkseen kyhätä suhteellisen nopealla aikataululla huippuhauskan sketsipaketin. Odotukset ovat korkealla, mutta ilmassa on myös kauhunsekaista tunnelmaa. Käsikirjoitus on vähän sinne päin ja suvantokohtiin voi kukin hiukan improvisoida kykynsä mukaan. Hihittelen mukana harvakseltaan ja enimmäkseen myötätunnosta, ja myötähäpeästä käteni menee aika useasti kasvojeni eteen ja mietin, että pitääkö tämä ihan oikeasti katsoa loppuun asti. Lavalla on monta "tuttua" ja ihan heidän takiaan istun kiltisti loppuun asti. Ai niin, ja 10 % ajasta mietin sitä, mahtavatko litimärät sukkani kuivahtaa yhtään esityksen aikana ja mitä reittiä kävelisin takaisin Kamppiin...
Esitys koostuu enemmän tahi vähemmän onnistuneista kuvaelmista, joissa tutustutaan tarkemmin tähän varsin katajaiseen ja petäjäiseen kansaan. Mennään ihan sinne aikojen alkuun ja sitten kristinuskon saapumiseen, piispa Henrikiin ja Lalliin (tähän saatiin mukaan myös Mikko Alatalo), noitavainoihin, kansalaissotaan, MM95-huumaan ja ulkomaalaisiin. Gimmel, Dingo ja Danny mainittu. Kuvaelmien välissä heitetään hiukan läppää ja etenkin alkupuolella nähty Iikka Forss kera peruukinheilauttelun vei minut kesään 2012 ja Sappeelle. Nevö foget. Joissakin jutuissa on kunnolla ideaakin, etenkin toinen maailmansota tietokilpailuversiona oli varsin mainio paketti. Lätkähuumassa toiselta kanavalta salaa fiilistelty taitoluistelukooste oli näpsäkkä myös, mutta suurimmaksi osaksi jutut jäivät valitettavasti vähän lähtökuoppiinsa.
Ketä saan syyttää sitten siitä, että aamulla klo 6.30 herätyskellon soitua oli ensimmäisenä mielessäni rallatus pillunpäreistä? Häh? Mies mekossa ei enää jaksa huvittaa. Kovasti jäin kaipaamaan käsiohjelmasta löytynyttä kuvaa Tom Petäjästä tiukassa hiihtoasussa. Ehkä se oli parasta jättää pois, sillä se kuva kera pärekorvamadon olisi ollut liian vaarallinen yhdistelmä. Vai mitä olette mieltä tästä?
(c) Tom Röllich
Muistin taas, miksen "talviteatterissa" näitä sketsikimaraesityksiä kauheasti harrasta. Kesällä menettelee, mutta muuten ei oikein nappaa. No, tulipa käytyä kokeilemassa kepillä jäätä. Samalla heräsi kysymys, millaisia ne muut kilpailuun osallistuneet käsikirjoitukset mahtoivat olla? Potentiaalia olisi kyllä ollut tässäkin, ja ehkä pikkujoulukansaan tämä olisi uponnut paremmin. Ehkä. Esityksiä on 16.3. asti joten jos kuitenkin kiinnostaa, katsomaan vaan. Olihan siellä mm. Janne Kataja imitoimassa Erkki Toivasta, Ria Kataja Mannerheiminä, Taneli Läykin Juice, Iikka Forssin Spede, Minna Kivelän Antero Rokka, Tom Petäjän Kekkonen ja Tommi Kotkamaan Iso D...
(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Suomen Komediateatteri!)
Näytelmä joka menee pieleen / Turun Kaupunginteatterin Päänäyttämö
Ensi-ilta 9.11. 2018 ja oikeastaan joka esityspäivä, kesto 2h 15min (väliaikoineen)
Teksti Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shields
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Mika Eirtovaara
Lavastus Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Tiina Valkama
Valosuunnittelu Mika Randell
Äänisuunnittelu Jari Tengström
Naamioinnin suunnittelu Minna Pilvinen ja Anna Kulju
Näyttämötekniikka Roope Santala, Ilkka Stolt ja Riku Suvitie
Rooleissa : Riitta Salminen, Stefan Karlsson/Markus Ilkka Uolevi, Teemu Aromaa, Severi Saarinen, Miska Kaukonen, Peter Ahlqvist, Iikka Forss ja Ella Lahdenmäki (roolihenkilöksi voisi myös nimetä koko lavastuksen ja eräänkin fiikuksen, joka saa taas kovaa kyytiä tietyssä tilanteessa...)
Pari vuotta sitten kävin nauramassa Tampereella poskilihakseni kipeiksi tämän samaisen pieleenmenevän näytelmän (ja saman ohjaajan) parissa, ja tässä välissä olikin ehtinyt naurusulakkeeni latautumaan juuri sopivaan kondikseen. Ja miten kävi? Takaraivoani alkoi tykyttää jo alkumetreillä ja katastrofaalista loppuhuipentumaa kohti mentäessä tuntui siltä, että otsalohkoni ja kaikki mahdolliset päänsisäiset onkalot ovat täynnä naurua, joka ei nyt vaan löydä oikeasta lävestä ulos. Tuntui siltä, että pääni räjähtää ihan justiinsa ja naurusulake ei sitä painetta kestänyt, vaan ylikuumeni ja kärvähti vaihteeksi. Vielä seuraavanakin päivänä päässä jyskytti ja niskasta ylöspäin tuntui kovin raskaalta - olin onnistunut hankkimaan itselleni jonkisortin naurutulehduksen! Ja nyt pari päivää esityksen jälkeen kaikki extranauru on muodostanut pienet pussit silmieni alle. Hienoa!
Oli suunnaton ilo olla paikalla Turun Työväen Teekkareiden Draamaseuran ensi-illassa Turun Kaupunginteatterin Päänäyttämöllä. Näytelmän ohjaaja Risto (Korhonen?) (Teemu Aromaa) toivotti meidät sydämellisesti tervetulleiksi ja kertoili hiukan aiemmista, vähän surkuhupaisistakin tuotannoista, joissa on ollut resurssipulaa niin näyttelijöiden kuin budjetinkin suhteen. Nyt sitten oltaisiin iskujen iskussa ja kaikki olisi valmista odotettuun ensi-iltaan näytelmästä "Murha Havershamin kartanossa". Saas nähdä miten näyttämömestari Anne (Riitta Salminen), ääni-ja valomies Teuvo (Markus Ilkka Uolevi), itse Risto, Jonde (Severi Saarinen), Henkka (Miska Kaukonen), Masa (Peter Ahlgvist), Roope (Iikka Forss) ja Sanna (Ella Lahdenmäki) selviytyvät. Mitäpä luulisitte?
Kuten näytelmän nimestä käy ilmi, ihan kaikki mitä kuvitella saattaa (ja kaikki mitä ei edes saata kuvitella ennen kuin se jo tapahtuu) menee niin vituralleen kuin olla ja voi. Muutama esimerkki : äänimies unohtuu ihan muihin puuhiin ja ääniefektit tulevat väärään paikkaan tai ovat muuta kuin pitäisi, näyttelijöiden toimesta rekvisiitat ovat mitä sattuu käteen osumaan, Perkinsillä (Henkka eli Miska) on ongelmia vierasperäisten sanojen ja repliikkiensä muistamisessa ja mikä pahinta/parhainta, lavastus alkaa elää omaa elämäänsä eli toimii silloin kuin ei pitäisi ja toimii ennalta-aavistamattomalla tavalla. Ylläreitä siis riittää monessa muodossa ja täytyy sanoa, että vaikka olen nähnyt saman hässäkän ennenkin, muutama kohtaus naurattaa niin paljon että on pakko kiljahtaa naurusta, kun se ylläri tulee puun takaa. Vaikka tiedän sen tulevan, se naurattaa silti ja siksi. Vähän samalla tavalla kuin teeveestä tuttu Illallinen yhdelle, jonka olen nähnyt kymmeniä kertoja ja joka kerta meinaan pudota penkiltä, kun kana lentää tarjottimelta hevon kuuseen.
Loppua kohti mentäessä nauraahöröttelin jatkuvalla syötöllä ja ajattelin jo, että nyt ette kyllä enää yhtään lisää tästä kierroksia tai muuten saan sydänkohtauksen. Mitä vielä, etenkin Iikka Forss alkoi mokoma osoittaa sellaista jalkatekniikkaa että alta pois. Iikka myös painiskeli erinäisen rekvisiitan kera varsin mallikkaasti! Teemu Aromaa korotti panoksia myös juuri sopivasti ja seuralaiseni kanssa kovasti hohottelimme nimenomaan tarkastaja Carterin yliampuville elkeille. Naurusulakkeeni alkoi kuumeta siinä vaiheessa viimeistään, kun havaitsin hovimestari Perkinsin touhuavan divaanin kanssa jotain aivan älytöntä sivummalla. Lempparikohtaukseni muuten on eräs "viskinjuontikohtaus", joka ei vaan etene millään...
Charles Haversham (Severi Saarinen) ei kuolemastaan huolimatta malta olla millään näyttämöltä pois ja kissatappeluakin on luvassa, kun naiset sattuneesta syystä taistelevat samasta roolista. Iloisesti minut yllätti Peter Ahlqvist ja lähinnä Masa (tuplaroolissa), hän kun oli niin vilpittömän ilahtunut aina saadessaan lava-aikaa ja huomiota, silmät oikein sädehtivät ja väliaplodeilta ei voinut välttyä, ei edes itse Masa omalle suoritukselleen. Harmi vain, että näyttelijänä Masa on aika yliampuva eikä sieltä luontevimmasta päästä. Kuka sitten kehtaisi sanoa hänelle, että kannattaisi harkita muita harrastuksia, kun toinen on niin vilpittömän onnellinen lavalla? Yksi miehen ele lähti jo elämään omaa elämäänsä näyttämön ulkopuolella...
Perkins (Miska Kaukonen) miettimässä luultavasti fasaaneja
Ihan oikeasti, kaikesta pieleenmenosta huolimatta nyt on ammattilaiset asialla. Ei tämä kohellus muuten onnistuisi mitenkään. Sekunnintarkka ajoitus niin näyttelijöillä kuin näyttämömiehillä on kaiken a ja o - muuten sattuisi Juhaa leukaan (ja muutamaan muuhunkin paikkaan), vaikka sennimistä ei olisi mailla eikä halmeilla. Kiitos siis kuuluu ihan koko työryhmälle!
Ilahduin seuralaiseni kanssa tästä kaoottisesta ensi-illasta niin paljon, että kuuntelimme laadukasta nokkahuilumusiikkia YouTubesta koko loppuillan. Kuunnelkaa tekin! Mikä äänten harmonia!
Ai niin, teatterilla on teeman mukaisesti aina asiaankuuluvia leivoksia ja tällä kertaa tietysti tuli nautittua upeaakin upeampi Leivos joka menee pieleen. Nappasin ennen esitystä kuvan siitä. Ah!
Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen
(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)
Palkkamurhaajan painajainen / Helsingin Kaupunginteatteri, Arena-näyttämö
Suomenkielinen kantaesitys 6.9. 2017, kesto noin 1h 30min (väliaikoineen)
Teksti Francis Veber
Suomennos Reita Lounatvuori
Ohjaus Mika Eirtovaara
Lavastus Peter Ahlqvist
Puvut Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Äänisuunnittelu Mauri Siirala
Naamiointi ja kampaukset Jaana Nykänen
Rooleissa : Santeri Kinnunen, Iikka Forss, Jouko Klemettilä, Antti Peltola, Sanna Saarijärvi ja Sauli Suonpää
Ralph ja Frank
Vuosi sitten keväällä minun piti mennä oikein Lontooseen katsomaan farssia nimeltään "The Painkiller", päärooleissa Kenneth Branagh ja Rob Brydon. Ostin lipunkin, ja sitten myöhemmin silmät ristissä keskellä yötä lentoja ostelemaan. Kaikki ok klik juu en tarvitse peruutusmahdollisuutta klik maksa ja varmista klik. Ja sen jälkeen huomasin ostaneeni menomatkalle iltapäivälennon, kun piti ostaa aamulento. Lähdin kuitenkin matkaan tietoisena siitä, että minulle jäisi reilu tunti aikaa ehtiä lentokentältä teatteriin. Kuten arvata saattaa, en ehtinyt. Vartista taisi jäädä kiinni. Päätin, etten ikinä enää lähde ulkomaille katsomaan yhtään mitään ja pysyttelen vastedes kotimaassa (tämän jälkeen sössin vielä yhden toisenkin reissun lentojen takia, siitä ei moni edes tiedä eikä tule tietämäänkään...). Varsinainen Teatterikärpäsen painajainen siis, enkä pitkään aikaan halunnut kuulla sanaakaan tästä näytelmästä.
HKT:n syksyn ohjelmistoa tutkiskellessani tajusin, että vaikuttaapa jotenkin tutulta nyt nämä juonikuviot ja laskin yksi plus kaksi. Haa, sama näytelmä! Veitsi oli otettu haavasta pois kaivelemasta jo aikaa sitten, joten menoksi. Hotellin vierekkäisiin huoneisiin majoittuu sydänsuruissaan rypevä, itsemurhaa hautova valokuvaaja Frank (Iikka Forss) ja palkkamurhaaja Ralph (Santeri Kinnunen), jolla on tähtäimessään hotellia vastapäätä sijaitseva oikeustalo ja sinne myöhemmin tuotava tärkeä todistaja.
Enempää juonikuvioista ei sitten oikein pystykään kertomaan. Sen voi todeta, että pieleen menee ja huolella molempien äijien hankkeet. Ihan kaksistaan eivät Kinnunen ja Forss pääse koheltamaan, sillä huoneissa lappaa muutakin väkeä : työintoa uhkuva hotellipalvelija (Antti Peltola), Frankin sydänsurujen aiheuttajat vaimo Laura (Sanna Saarijärvi) ja tämän uusi mielitietty Edgar (Jouko Klemettilä) sekä tietysti vielä poliisikin (Sauli Suonpää), joka saa kylmintä kyytiä osakseen. Kunnon slapstick-tyylistä kohkaamista törmäilyineen ja kaatuiluineen, ja siihen päälle vielä ilmeikkäät herrat päärooleissa ja "varsin tylsä ihminen" Iikka Forss, jonka roolihahmolla on päällä jatkuva puheripuli. "Ihmisripuli!!"-tokaisu huvitti kohtalaisesti. Sääliksi kävi Ralphia, kun moista hölinää joutui koko ajan kuuntelemaan ja siinä vielä erinäisten pistosten aiheuttamien liikekuvioiden kanssa yrittää skarpata ja pestinsä hoitaa. Sääliksi kävi myös raasupaasu poliisia, jolla oli kyllä varsin elastinen meininki noin yleensäkin (kuten allaolevasta kuvasta näkyy...)
Muutamaankin otteeseen tuntui siltä, että kärvähtää taas naurusulake ja takaraivossa tykytti enteellisesti, sen verran poskettomiin kierroksiin etenkin loppupuolella ylletään. Tämä jos mikä on oivallinen valinta pikkujouluporukoille, sillä kestokin on juuri passeli ja vielä ehtii jonnekin syömään, ja siitä vielä tanssiparketille vetelemään samanlaisia muuveja kuin Ralph. Moni on sanonut, että Kinnunen ja Forss ovat tässä liekeissä, ja meno on kyllä sellaista välillä, että vähän pelkää niin käyvän ihan kirjaimellisestikin.
"Nautinnollista iltaa vaan herroille!"
Olisipa saanut olla teatterikärpäsenä katossa kun tätä on harjoiteltu... Minulla oli ilo olla katsomassa "Näytelmä joka menee pieleen"-sekoilun harjoituksia Tampereen Teatterissa viime syksynä, ja senhän ohjasi Mika Eirtovaara myös. Oli muuten aikamoista repeilyä harkkojen lomassa!
"Nautinnollista iltaa!"
Esityskuvat (c) Mirka Kleemola
(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Helsingin Kaupunginteatteri!)
Ensi-ilta 15.6. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)
Teksti Miika Nousiainen
Ohjaus ja sovitus Jaakko Saariluoma
Dramatisointi Aleksis Meaney
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Riia Lampinen
Maskeeraus/kampaukset Merja Torri ja Maiju Tuovila
Äänisuunnittelu/ääniajo Sakari Kiiski
Rooleissa : Iikka Forss, Minttu Mustakallio, Jari Pehkonen, Taisto Oksanen, Ulla Tapaninen ja Katja Küttner
Viime kesänä näin kolmannen eri version Vadelmavenepakolaisesta (Laajavuoressa Eurooppa Neljän yönäytöksenä) ja päätin silloin, että eiköhän nämä mikkovirtashommat ala olla vähitellen tässä. No, vuoden aikana ehtii mieli muuttua moneen kertaan ja kun havaitsin, että samainen näytelmä nähtäisiin Heinolan Kesäteatterissa ja pääroolissa kahden kansallisuuden välissä tempoilisi Iikka Forss, päätin vielä kerran antautua Vadelmavenepakolaisen vietäväksi.
Maria ja Mikael/Mikko häävalssin pyörteissä
Yritin tässä virittäytyä kirjoitustunnelmaan kuuntelemalla YouTubesta ruotsalaisia klassikoita (minun näkökulmastani) ja kuten arvata saattaa, kirjoitushommat viivästyivät pahemman kerran, kun löytyi mm. Freestylen "Vill ha dej" sekä Secret Servicen "Flash in the Night", ja tietysti Toman Ledinin "Sensuella Isabella" (jonka tahdissa olen järjestänyt 90-luvun alussa pienimuotoisen tanssishown vaasalaisessa yökerhossa risteilyltä saapuneiden ruotsalaismiesten muodostaessa ympärilleni ringin ja kannustaessa ankarasti. Onneksi siihen aikaan ei ollut kännyköitä!). Jämähdin muistelemaan mitä kaikkea Ruotsi on minulle vuosien saatossa merkinnyt. Äkkiseltään tuli mieleeni kaikki ihanat tv-ohjelmat (Eemelit, Peppi Pitkätossut, Katto-Kassiset, Saariston lapset...), se kun ABBA voitti Euroviisut ja naapurin poika tuli meille keskellä yötä pitkissä kalsareissa julistamaan Waterloon hienoutta ja ehkä seuraavana päivänä esitimme itsekin oman versiomme, yläasteen luokkaretki Tukholmaan ja muovipussillinen bilareita, vadelmaveneitä ja snöreniä, Björn Borgit ja Thomas Wassbergit ja lukuisat lätkänöyryytykset ja muu ruotsalainen vittuilu. Ja se, että miten siellä kaikki on pitkiä ja jänteviä ja kauniita ja vaaleita ja hyvähampaisia - itse kun olen persjalkainen gimlinnäköinen otus. Lukiossa repäisin kirjoittamalla yo-kokeissa parhailla pisteillä aineen aiheesta, josta ei ole mitään muistikuvia. Pohjola Norden palkitsi minut stipendillä, ja liki 30v myöhemmin ostin ylpeänä Tukholman Gamla Stanissa pienen keraamisen tontun joulutorilta sormella osoittamalla ja sanomalla topakasti "det här" ja sitten jatkopuheet englanniksi. Meni kyllä ruotsinopinnot ja stipendit niin vituralleen, että...
Heinolassa jyrää ja paistoi aurinko. Muistelin, että miten aina onkin jumalaton helle Heinolassa! Vesipullot kävivät kaupaksi ja niitä olikin ystävälliset nuorukaiset myymässä heti porttien sisäpuolella. Oikein teitittelivät meikäläistäkin. Joku herra kailotti portailta kovaan ääneen nestetankkauksen tärkeydestä ja että jokaisen on huolehdittava omasta tankkauksestaan itse, ettei sitten kuukahda kesken esityksen katoksen alle. Kas, siitä kaksi miestä innostuikin ja tokaisivat, jotta vielä siis ehtii ottamaan parit kylmät oluet. "Niin tyypillistä suomalaista", ehdin ajatella. Mitäköhän ruotsalaismies olisi vastaavassa tilanteessa tehnyt? Käynyt ostamassa itselleen ja rakkaalleen raikkaat vesipullot, kaivanut rahat tyylikkäästä pikkulaukustaan ja pääsyliputkaan eivät olisi takuulla törröttäneet rintataskusta kuten aika monella näkyi olevan. Hartioille olisi aseteltu pinkki neulepaita siltä varalta, että iltapäivällä olisi viileämpää.
Astelimme katsomoon Tomas Ledinin soidessa taustalla. "Sommaren är kort" eli "Vielä on kesää jäljellä" suomeksi. Olin hankkinut kakkosrivin paikat, jotta näkisin suosikkitaiteilijani paremmin. Käytännössä se olikin oikein paraatipaikka, sillä edessäni ei istunutkaan ketään. Jihuu!
Ja mikähän on kupletin juoni itse esityksessä? Mikko Virtanen (Iikka Forss) on omien sanojensa mukaan kansallisuustransvestiitti. Hän on lapsesta asti halunnut palavasti olla ruotsalainen, eikä ole helppoa olla ruotsalaisuuteen fanaattisesti suhtautunut etenkään Kouvolassa. Mikon vanhemmat (Ulla Tapaninen ja Jari Pehkonen) ovat sitä mieltä, että moinen on ohimenevää ja Bamset ja Kalle Ankatkin on piilotettu.
Kotonaan Mikolla on alttari, jossa on kuvia ruotsalaisista suuruuksista aina Olof Palmesta Astrid Lindgreniin ja siltä väliltä. Kaikkia en tunnistanut, mutta minä en olekaan Mikko Virtanen. Alttarin edessä nautitaan tietysti ehtoollinen, eli paahtoleipää, jonka päällä Kallen mätitahnaa ja palanpainikkeeksi taisi olla Skåne Akvavitia. Jouluisin Mikko matkustaa kaukomaille nähdäkseen ruotsalaisia ydinperheitä ja perheidyllejä, ja siellä herää sitten oikea kuningasajatus. Suomalainen ruotsalaisten joukossa ei enää riitä, on oltava enemmän!
Perheidylliä ruotsalaiseen malliin
Miten tähän kaikkeen liityy sitten mm. Tage Erlander, Per Albin Hansson, kansankoti, Carola Häggkvist ja Lordi, kissa-ja pähkinäallergia, sotaveteraanit, Bo Kaspers Orkester, Lasse Pöysti, Allsång på Skansen, Mikael Andersson (Taisto Oksanen) ja ruotsalainen laajennettu empatia sekä nelituntinen keskustelu siitä, vähennetäänkö kahvittelukulut suoraan palkasta vaiko ei? Ja ärsyttävyyksien huipentuma - meteorologi Petri Takala, joka peittää aina Ruotsin!
Ovia ja kaikensorttisia luukkuja on näyttämöllä paljon, ja niistä putkahtelee milloin mitäkin hahmoa esiin. Hahmogalleriasta tuli ensimmäisenä mieleeni Kummeli, eli vähän sinne päin eikä reilusti överiksi. Jotensakin minua huvitti Minttu Mustakallion lakoninen virkamies viiksineen, ja olihan se kravatti aseteltava kunnolla ennen ensimmäistäkään repliikkiä. Lasse Pöysti (Ulla Tapaninen) meinasi varastaa shown hetkellisesti, onneksi ohjattiin lavalta aika nopsaan pois.
Kaltaisilleni Iikka Forss-faneillehan tämä on silkkaa herkkua, sillä mies on lavalla lähestulkoon koko ajan ja juttua tulee jatkuvalla syötöllä. Mieleeni heräsi myös ajatus, että haluaisin ehdottomasti nähdä hänet Tanssii tähtien kanssa-ohjelmassa parkettien partaveitsenä (tai mikä jottei Saturday Night Feverissä travoltana), sen verran tuli yhdessä kohtauksessa väläytettyä salsalanteita ja muuveja. Minun makuuni oli erityisesti lyhyehkö kohtaus discossa baaritiskin äärellä, kun "What is Love" lähtee soimaan ja lannetta ja päätä on pakko ketkuttaa tietyllä tavalla. Oli pakko hihkaista "ou jee". Night at the Roxbury-leffan nähneet tietävät mitä tarkoitan. Humalainen luokkatoveri (Katja Küttner) samalla tiskillä oli melkoinen näky myös. Olisivat voineet jorata koko biisin siinä!
Perushauskaa meininkiähän tämä, mutta mitenkäs tuntui jotenkin pitkitetyltä ja paikoitellen hidastempoiseltakin? Olof Palmen ja kumppaneiden tupsahtaminen lavalle sen kymmenettä kertaa ei jaksanut enää edes hymyilyttää, ja minunkin ajatukseni lähtivät harhailemaan ihan muualle, mikä on sen merkki, että nyt lähtee lipsumaan. Ihan niin kuin tässä kirjoitushommassakin. ABBAn tahtiin aloitin, ja nyt soi Boney M ja Daddy Cool taustalla. Sellainen olo jäi, että tekstistä olisi tällä porukalla saanut irti paljon enemmänkin. Vähän irrotteluakin kenties? (vai osaako ruotsalaiset irrotella?) Aiemmista Vadelmavenepakolaisista poiketen loppukohtauksesta tuli hirmuisen surumielinen olo Mikon puolesta.
Eiköhän neljä kertaa Vadelmavenepakolaista jo ala piisaamaan meikäläiselle. Tosin syksyllä olisi luvassa musiikkipitoinen versio Kotkan Kaupunginteatterissa, ja näyttelijöitä vain kolme, joten siitähän se ajatus sitten taas lähti...
Tenorit liemessä / Helsingin Kaupunginteatteri, Arena-näyttämö
Pohjoismaiden kantaesitys 8.2. 2017, kesto noin 1h 50min (väliaikoineen)
Teksti Ken Ludwig
Suomennos Reita Lounatvuori
Ohjaus Jaakko Saariluoma
Lavastus Katariina Kirjavainen
Puvut Sari Salmela
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Äänisuunnittelu Eradj Nazimov
Naamiointi Jutta Kainulainen
Kampaukset Taina Tervo
Rooleissa : Taneli Mäkelä, Santeri Kinnunen, Iikka Forss, Eero Saarinen, Riitta Havukainen, Oona Airola ja Jonna Järnefelt
Max, Carlo ja Tito - aikansa kuumin kolmikko
Meikäläisellä alkoi olla farssikiintiö jo hitusen täynnä (tosin Näytelmän joka menee pieleen voisin mennä katsomaan kerran kuussa koko loppuelämäni ajan), mutta missä Iikka Forss, siellä Teatterikärpänen melkeinpä joka kerta ja niin löysin itseni vaihteeksi Arena-näyttämön sumpusta. Enkä tälläkään kertaa jättänyt takkiani narikkaan, koska nouto kestää ikuisuuden.
Ollaan pariisilaisessa hotellissa 30-luvulla ja näillä näppäimillä olisi alkamassa kolmen kuuluisan tenorin stadionluokan konsertti, eli mistään pienistä yleisömääristä ei olisi kyse. Jussi Björling-mokoma on tehnyt kuitenkin jonkinsortin oharit (ruotsalaista vittuilua sanan varsinaisessa merkityksessä siis) ja sekös tuottaja Henry Saundersia (Taneli Mäkelä) sapettaa. Paikalla onneksi on kaksi tenoria, herrat Max (Santeri Kinnunen) ja Tito Merelli (Eero Saarinen), vaan mistä saataisi kolmas? Tilanteen pelastaa nuori ja salskea tummatukka ja kuuma nimi Carlo Nucci (Iikka Forss), joka on ikäväkseen hetkeä aiemmin aiheuttanut vahingossa melkoisen sekaannuksen, johon liittyy niin Titon vaimoa (Riitta Havukainen) kuin tytärtäkin (Oona Airola). Perinteisen ovifarssikohelluksen ainekset ovat kasassa ja seurattavaksi jää, millainen soppa tällä kertaa keitellään nautittavaksi.
Makoisa soppa siitä syntyikin! Paikalle saatiin lisäksi hämmentävän paljon Tito Merelliä muistuttava laulava piccolo Bebbo (Eero Saarinen) sekä yllättävä visiitti kuuluisan sopraanon Tatjana Racónin (Jonna Järnefelt) muodossa. Ovista kyllä tultiin ja mentiin, mutta hämmennystä aiheutti etenkin se, miten Eero Saarinen sukkuloi paikasta toiseen kaksoisroolissa ja miten kierroksia lisättiin kohti loppua, joka sitten olikin yllättävän seesteinen.
Hupaisinta antia oli tenorikolmikon malliesimerkki taidokkaasta ja sielukkaasta laulannasta ja tulkinnan määrästä, etenkin Santeri Kinnusen esimerkillinen kasvojumppa hihitytti kummasti. Minua viehätti lisäksi Carlo Nuccin varjonyrkkeilyliikkeet sekä Jonna Järnefeltin hiottu tyylikyys yhdistettynä pakahduttavaan intohimoon.
Loppupuolella tuli nähtyä ja koettua hyvä esimerkki teatterin taiasta. Teki mieli hihkaista ääneen "Mitä helvettiä!" kun silmien edessä tapahtuu jotain, mitä jää pohtimaan huuli pyöreänä. Erityisen hauska oli myös takaisinpäinkelaus lopusta alkuun ja sehän on aina hauskaa, kun jollakin palaa käämit totaalisesti. Tällä kertaa hermonsa menettää useampaan otteeseen tuottajahahmo Henry Saunders ja kuppi menee nurin muistakin kuin Jussi Björlingistä.
Jälkeenpäin harmitti se, etten tutkaillut käsiohjelmaa etukäteen. Olisin nimittäin kiinnittänyt paljon enemmän huomiota kuultaviin lauluihin, parissa kun laulajana oli Mikko Vihma.
Tämä oli oikein passeli esitys, joka kruunasi jo valmiiksi miellyttävissä merkeissä ja seurassa sujuneen päiväni. Kestokin oli erittäin sopiva, mitään ei pitkitetty tarpeettomasti ja tempo säilyi samana läpi koko esityksen.
Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo
(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Helsingin Kaupunginteatteri!)
Teatterivuoteni huipentui eilen Q-teatterissa "The 24 HR Playsin" parissa. Sitä ennen olen nähnyt myös kolme muuta näytelmää, mutta niistä kirjoitan myöhemmin vielä ennen joulua ja parin viikon paussia. Kaksi vuotta sitten samaisessa teatterissa nähtiin ja koettiin sama konsepti myös, ja olin yksi niistä onnekkaista, jotka silloin onnistuivat näkemään raakileversion Pasi was here-näytelmästä (silloin Pasin muistolle-nimisenä). Onneksi pääsin nytkin katsomaan ja sattui vielä sopivasti olemaan vapaapäiväkin.
Mikä ihme on 24 HR Plays? Se on amerikkalaisten Tina Fallonin ja Philip Naudén vuosia sitten kehittämä konsepti, jossa joukko käsikirjoittajia, ohjaajia ja näyttelijöitä saavat 24 tuntia aikaa valmistella muutama pienoisnäytelmä, jotka sitten urakan päätteeksi esitetään yleisölle. Lauantaina klo 21 kuusi käsikirjoittajaa (Riikka Ala-Harja, Elina Kilkku, Ilja Lehtinen, Lauri Maijala, Pärttyli Rinne ja Salla Viikka) aloittivat kirjoitustyön, jonka jälkeen valmiit tekstit arvottiin ohjaajille (Juhana von Bagh, Leea Klemola, Juho Kuosmanen, Mika Leskinen, Riikka Oksanen ja Jussi Sorjanen). Sitten harjoittelemaan... (Käsikirjoittajilla oli tiedossa näyttelijät, jotka kussakin ryhmässä olivat ja mukana oli aina yksi teak-opiskelija/ryhmä).
Olimme hyvissä ajoin ensimmäisten joukossa paikalla, viimeksi oli melkoista tungosta aulassa ja niin tälläkin kertaa. Esityshän oli loppuunmyyty edellisen tapaan, uniikkia matskua olisi luvassa ja se takuulla kiinnostaa niin yleisöä ja alan ammattilaisiakin. Bongasin paikalta ainakin Heidi Heralan, Seppo Maijalan, Lotta Kaihuan, Eero Ritalan, Tommi Korpelan, Elina Knihtilän, Tiina Lymin sekä Heikki ja Santeri Kinnusen. Jäi mukavasti aikaa tutkailla käsiohjelmaa, jossa oli jo nähtävillä tulevien näytelmien nimet ja tekijäporukat. Mielenkiintoni heräsi etenkin "Devade"-nimisen jutun kohdalla, sen kun oli käsikirjoittanut Lauri Maijala ja ohjannut Leea Klemola. Saattaisi olla varsin päräyttävää juttua luvassa nimittäin.
Klo 19 istuimme jännittynein mielin katsomossa, ja aluksi Akse Pettersson ja Antti Hietala toivottivat itsensä ja Teatteri Takomon sekä Q-teatterin puolesta kaikki tervetulleiksi. Näimme myös lyhyen videon siitä, mitä kaikkea edellisten tuntien aikana olikaan tapahtunut. Seuraavien parin tunnin aikana (väliaikakin oli saatu mahtumaan) näimme sitten seuraavat näytelmät :
1. PYHIINVAELLUS (käsikirjoitus Salla Viikka, ohjaus Juho Kuosmanen sekä näyttelijät Miro Lopperi, Malla Malmivaara, Jukka Pitkänen ja Annu Valonen) Nelihenkinen porukka oli pyhiinvaeltamassa Espanjassa tarkoituksenaan löytää luostari. Mukana nuoripari, eronnut mies sekä nainen, johon mies yritti ottaa lähikontaktia. Suurta draamaa aiheutti ainakin sydämenmallisen kiven katoaminen ja tämä nainen, joka yllärinä palasi matkamuistojen kanssa paikalle.
2. TALOYHTIÖN PIHALLA GARILA JA BORG, SEKÄ KOLMAS. (käsikirjoitus Riikka Ala-Harja, ohjaus Jussi Sorjanen sekä näyttelijät Geoffrey Erista, Iikka Forss ja Cecilia Paul) Nimi oli ainakin varsin erikoinen, pisteineen kaikkineen... ja erikoinen oli itse esityskin. Taloyhtiön pihalla tosiaan pari äijää pötkötteli kalsarisillaan/aamutakkisillaan aurinkoa ottamassa, niskatukien kera. Keskustelivat mm. siitä, onko toisen tukka homeessa ja haiseeko home muka joltakin. Yllättäen pihalle ilmestyi ylhäältäkäsin pallogrilli ja turkulainen tyyppi, joka alkoi selostaa miksi tuli pääkaupunkiseudulle. Hampurilaiset lensivät ja aseisiinkin tartuttiin. Muistan sanoneeni esityksen keskellä vierustoverilleni, että eihän tässä ole mitään tolkkua! Eikä siinä kyllä oikein ollutkaan, mutta varsin viihdyttävä silti. Ja juuri siksi.
3. NAISVIHAN NELJÄ VUODENAIKAA (käsikirjoitus Elina Kilkku, ohjaus Juhana von Bagh sekä näyttelijät Eero Enqvist, Pirjo Lonka, Miiko Toiviainen ja Eeva Semerdjiev) Pave Maijasen "Ai-jai-jain" tahdissa alkoi tämä pläjäys ja hämmentynein mielin seurasin etenkin viiksekästä Pirjo Lonkaa sekä kultaisessa minihamosessa ja pitkässä peruukissa keimailevaa Miiko Toiviaista. Tässä pistettiin sekä mies-että naisroolit sekaisin oikein kunnolla ja pallogrilli oli jälleen mukana. Konmaritus tuli mainituksi ja näimme varsin erikoisen joulupukin. Pirjo Lonka oli melkoinen äijä! Esitys päättyi joululauluihin. (Tänään ihmettelin töissä, miksi Ai-jai-jai soi ykskaks päässäni.)
Väliaika...
4. TODELLISUUS ETSII TEKIJÄÄ (käsikirjoitus Pärttyli Rinne, ohjaus Mika Leskinen sekä näyttelijät Satu Tuuli Karhu, Ella Lahdenmäki ja Sami Lanki) Tästä olin enemmän tai vähemmän pihalla, enkä saanut oikein minkäänlaista otetta. Hieno oli kohtaus, jossa isä oli ohimennen syttynyt tuleen ja hän yritti sammuttaa palavia jalkojaan lattialla kieriskellen.
5. SEITSEMÄN (käsikirjoitus Ilja Lehtinen, ohjaus Riikka Oksanen sekä näyttelijät Mona Kortelampi, Susanna Pukkila ja Anders Slotte) Tässäkin olin vähän pihalla. Noppa-asioista selostettiin ja oltiin automatkalla jonnekin, auto täynnä viinaksia ja karkkia. Tobleronesta oli puhetta enemmänkin. Otteeni alkoi taas vähän herpaantumaan tässä.
6. DEVADE (käsikirjoitus Lauri Maijala, ohjaus Leea Klemola sekä näyttelijät Viktor Idman, Katariina Lantto, Jussi Lehtonen ja Mari Naumala) Odotetusti tämä oli illan överein ja hillittömin näytelmä, jota mielelläni olisin katsellut paljon kauemminkin! Näyttelijäryhmä (taisi olla joku Förward Ensemble tms.) saapui pitämään vihonviimeistä kokousta, jossa päätettäisi että nyt lyödään pillit pussiin ja lopetetaan tämä touhu. Yhdellä oli kova kiire aukkareihin (Elisan Hintasaarnaajat etsivät uutta jäsentä) ja ehdoteltiin myös. että hakisi Kotkan Kaupunginteatteriin näyttelijäksi. Ei missään tapauksessa mihinkään vitun Kotkaan! En enää muista miten tilanteeseen päädyttiin, mutta näimme upean ja alkuvoimaisen haka-tanssinkin, yksi riisui kelteisilleen muistellessaan erästä vanhaa proggista ja yleisö suorastaan ulvoi riemusta! Tässä oli energiaa ja meininkiä kunnolla!
Viisi minuuttia jäi vielä aikaa ennen kuin kellossa tuli 24 tuntia täyteen. Lopuksi kaikki tekijät kokoontuivat lavalle kumartamaan ja kaikki saivat ansaitusti valtavat aplodit.
Olihan taas katsottavaa! Erikoiskiitokset ansaitsee tekniikkapuoli, miten nopsaan kaikki musiikit, valot ja videot oli otettu haltuun ja miten nopeasti lava tyhjeni kaikesta sälästä edellisen porukan jäljiltä. Tämä on kyllä erinomainen konsepti ja olisi kiva, jos tästä voisi tulla jokavuotinen perinne. Teatterivuosi on aina mukava päättää vähän erikoisemmissa merkeissä. Näistä näytelmistä haluaisin ehdottomasti nähdä jatkoa taloyhtiön pihan porukoihin (lähinnä mihin suuntaan se olisi lähtenyt kehittymään) sekä viimeisenä nähtyyn hulvattomuuteen. Haka-tanssin haluaisin nähdä myös uudestaan!
Tapahtuman toteuttivat yhteistyössä Q-teatteri, Teatteri Takomo sekä TeaK.
Tämän
haastattelun kohdalla olen tehnyt jotain sellaista, mitä en muiden
160:n haastateltavan kanssa ole tehnyt. Ensinnäkin kerron syyn
siksi, miksi juuri hän… Iikka Forssin näin lavalla ensimmäistä
kertaa (valitettavasti vasta silloin ja onneksi edes silloin) Lahden
Kaupunginteatterin komediassa ”Viisas neitsyt”, jossa Iikka
heilui pitkässä harmaassa mekossa ja tiukassa nutturassa Liisa
Elisapetin roolissa ja toi mieleeni Lucky Luke-sarjakuvan tiukkikset
raittiusseuralaisrouwashenkilöt. Kulttikamaa siis. Kesällä 2012
näin Iikan Teatteri Eurooppa Neljän Sappeen kesäteatterin
komediassa ”Noin 7 veljestä” Rautahanskan roolissa – yllään
valkea peruukki, avonainen takki, mustat alushousut ja reikiä täynnä
olevat stay up-sukat. Tuo näky ja koko esitys porautui mieleeni
ikiajoiksi, ja kävin sen katsomassa kolme kertaa. Viimeinen esitys
oli yllättäen 45min ensi-iltaa pitempi, pitkälti siksi että Iikka
ja Tommi Raitolehto improsivat hiukan extraa moneenkin kohtaukseen.
Olin kuolla naurusta. Mikä ihana tunne, jota kaipaan! Tuon esityksen
jälkeen tulin blogini kanssa ns. kaapista ulos ja aloin jakaa
juttujani ihan julkisesti. Blogini uusi elämä alkoi juuri tuon
esityksen vuoksi, ja tässä ollaan.
Tommi ja Iikka Sappeella ... (c) Seppo Kasa
Iikan kanssa pääsin
ensimmäistä kertaa juttusille syksyllä 2013 ja meillä oli niin
kivaa, että otimme saman uusiksi syyskuussa 2016 Cafe Talossa.
Vuonna 1976
syntynyt Iikka on horoskoopiltaan vaaka (”kuten kaikki loistavat
taiteilijat”). ”Oon syntynyt Naistenklinikalla Helsingissä,
papereissani tosin lukee syntymäpaikkana Ylistaro, koska äitini oli
siellä kirjoilla. Lapsena oon asunut Vantaalla Korsossa, josta
muutettiin Kaarinaan. Sieltä muutin Turkuun, sieltä Helsinkiin ja
viime vuodet oon asunut Lahdessa. Mun henkinen kotini on Kaarinassa,
siellä kävin ala-ja yläasteen sekä lukion, ja pitkäaikaisimmat
kaverini ovat sieltä lähtöisin.”
Mitä harrastat?
”Boulderointia, eli tiivistettyä kiipeilyä! Oon nyt pari vuotta
harrastanut sitä. Kiipeillessä pää tyhjenee kivasti kaikesta
ylimääräisestä. Meillä on myös tosi hyvä porukka, jonka kanssa
on kiva mennä yhdessä. Lisäksi mä käyn kuntosalilla, lenkkeilen,
sisäsoudan ja venyttelen. Voiko venyttelyä sanoa harrastukseksi?
Nyt voi. Luenhan mä myös ja noin yleisesti ottaen pyrin sivistämään
itseäni.”
Mitenkäs tuo
soittopuoli? ”Rumpuja soitan silloin tällöin. Ensi viikolla on
taas bänditreenit. Muutama keikka vuosittain on Beatles-bändin
kanssa, sehän sai alkunsa Lahden Kaupunginteatterin Beatles-jutusta
vuosien takaa. Alkuperäisporukasta tosin on jäljellä enää minä,
muut olivat Honkimäen Paavo, Kallioniemen Janne ja Poralin Tero.
Kannuja oon siis kolistellut enemmän tai vähemmän viimeiset 12
vuotta. En mä siinä mikään virtuoosimaisen hyvä kuitenkaan ole.”
Mitkä ovat omasta
mielestäsi sinun vahvuutesi/erityistaitosi ammatillisessa mielessä?
”Nää on näitä kysymyksiä, joita pitäisi kysyä ihan joltain
muulta kuin multa! En mä osaa itseäni katsoa sillä lailla… Kai
mä oon ihan hyvä oppimaan asioita, mutta niin on moni muukin eli se
ei ole todellakaan mikään vahvuus tai erikoistaito! Joku muu
varmaan osaa kirkastaa nämä jutut mulle sitten, kun kirjoittaa
elämäkertani ja kyselee sinne asioita muilta. Tosin en sitä itse
tuu koskaan lukemaan, koska en oo enää elossa silloin kun se
ilmestyy.”
Etsi kuvasta Liisa Elisapetti (c) Lahden KT
(No, nyt Iikka
pääsee tästä lukemaan jo elossa ollessaan, mitä mieltä eräät
kollegat hänestä ovat… Laitoin muutamille henkilöille
tiedustelun aiheesta ja vastaukset olivat tätä luokkaa : ”Iikka
on aina tilanteessa. 100 %. Ei vedä laput silmillä niin kuin
kuulemma jotkut. Oikeasti ihan helvetin hieno vastanäyttelijä.
Hänellä on myös käsittämättömän kova pokka. Ei käsittääkseni
ole ikinä pudonnut (nimimerkillä Janne Tampereelta)”,
”Vilpittömän hauska ja teknisesti taitava näyttelijä, joka
uskaltaa tehdä hulluja asioita lavalla (Jari-Pekka Lahdesta)”,
”Iikalla on loistava rytmitaju. Hän on älykäs, nopea ja
äärimmäisen luotettava kanssapeluri. Olen näytellyt Iikan kanssa
paljon. Opimme silloin vaistoamaan jo etukäteen mitä toinen aikoo.
Vähän niin kuin lätkässä hyvät hyökkäystutkaparit toimii. Ei
tarvitse aina edes etsiä toista kun syötön lähettää, vaan
tietää että toinen on siellä jo lapa jäässä valmiina ja silmät
selässä. Taitava, nopea, luotettava rytmikone on hän (Tapani
Lahdesta)”, ”Tää on helppo : dynaamisuus, nopeus, energia. Aina
jotain uutta mielessä, aina viemässä rooliaan ja tilannetta
eteenpäin. Treeneissä mahtava ominaisuus, näytöksissä tarvii
joskus suitsia, että pysytään sovituilla laduilla (vaikka
kohtauksien pitää tietysti kehittyä esitysten myötä) (Tuukka
Helsingistä)”, ”Näyttämöllinen hanttapuli ellei jopa
anarkisti, ja juuri siksi rakkain vastanäyttelijä koskaan. Iikka on
pienen pipetin mestari mutta samalla takalaittomien kruunaamaton
kuningas. Älykäs näyttelijä! (Paavo Jyväskylästä)”, ”Rytmi,
rohkeus, röyhkeys! Tarttuu nopeasti impulssiin, mutta on aina
tarkka. Kertakaikkiaan hän on myös älykäs näyttelijä, joka
haastaa hyvällä tavalla vastanäyttelijää. Harmi, että ihmisenä
on ihan sysipaska. :) Terkkuja! (Sauli Jyväskylästä)”, ”Iikalle
on lähtökohtaisesti kaikki mahdollista, kaikkea koetetaan ja
heittäydytään. Kykenee kepeyden ja syvällisen analyysin
ristikkäisyyteen. Nopea – se on sekä vahvuus että välillä
höyhenenkevyt heikkous. Vastanäyttelijänä erinomainen ja
tilanteita rikastuttava, nopeasti taipuva yksilö – kunhan malttaa
aina välillä maadoittaa itsensä siihen mitä kahden ihmisen
välillä tapahtuu. Kun meikäläisestä karisi teatterikoulusta
valmistuneen noviisin epävarmuus, yhdessä työskentely oli ilo ja
on jäänyt lähtemättömästi muistoihini ja tunnerekisteriini.
(Suvi-Sini Tampereelta)” sekä ”Iikan ollessa lavalla katsoja
pysyy taatusti hereillä, sillä koko ajan on tunne että mitä
tahansa voi tapahtua. Verbaalivirtuoosi. Ei ole toista samanlaista.
Iikka on poikkeusyksilö! (katsoja Hämeestä)”.)
Lahden KT:n Seitsemän veljestä (c) Aki Loponen
Mikä olisi
sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kyllä mä aion ottaa
kitaransoiton haltuuni. Mä haluaisin olla se ärsyttävä tyyppi,
joka kotibileissä tai muissa leirinuotio-olosuhteissa kaivaa
akustisen kitaran esiin ja alkaa laulaa ”Viidestoista yö” tai
muuta banaalia kamaa, ja ihmiset ihastelisi ”oi kuinka lahjakas ja
uskomattoman komea hän onkaan”. Haluaisin olla juuri se, joka
kaikkien miesten mielestä pilaa koko illan ja naisten mielestä
kruunaa. Sellainen rippileirinuotiokitaran rämpyttäminen on
kitaransoiton hirvittävin ilmenemismuoto. Onhan paljon asioita,
joita mä oikeasti haluaisin osata. Olympialaisia on hieno katsella,
etenkin kun joku on veivannut osaamisensa ihan tappiin. Silloin se
näyttää kauniilta, oli se mitä tahansa! Tulee aina olo, että voi
vitsi kun osaisi tuon itsekin. Kaikki on periaatteessa suurinpiirtein
mahdollistakin saavuttaa itse. Kysehän on siitä, mitä priorisoit
elämässäsi ja mitä kohti haluat mennä. Kyllä mä esimerkiksi
haluaisin osata ristiriipunnan renkailla! Se se vasta olisikin
bilekikka aamulla puoli viisi! Siinä vaiheessa sekä miehet että
naiset ovat sitä mieltä, että onpa hän karismaattinen ja
lahjakas. No, just tällä hetkellä mulla ei oo mitään
pakonomaista tarvetta opetella mitään uutta taitoa. Boulderoinnissa
kiipeilytekniikkani parantaminen voisi olla hyvä tavoite.”
Mikä on ollut
isoin haaste, joka on tullut urasi varrella vastaan? ”Olihan se
rumpujensoiton opetteleminen näytelmää varten haaste, samoin
laulaminen, etenkin täällä Helsingin Kaupunginteatterissa, jossa
on hiton kova lauluporukka ja ehdottomasti maan kovin ensemble.
Viisikymmentä tyyppiä on selän takana ja pitäisi avata suunsa
laulaakseen sooloa! Se on aika kova kynnys. Muistan kun treenattiin
sitä bisnesmusikaalia (Miten menestyä vaivatta liike-elämässä)
ja mua jännitti ihan helvetin paljon! Olin ollut ammatissa vaikka
kuinka monta vuotta ja tehnyt vaikka mitä, mutta jännitti ihan
älyttömän paljon ne ekat laulutreenit bändin kanssa. Mä kyllä
tykkään haasteista ja niitä päin on mentävä, koska sillä
tavalla kehittyy. On aktiivisesti pyrittävä pois omalta
mukavuusalueeltaan edes pieni askel johonkin suuntaan, eikä jäädä
siihen pyörimään mitä jo osaa. Hetken päästä sitä huomaakin
olevansa leipääntynyt pelle. Mä en ikinä haluaisi kuulla
keneltäkään kollegalta tai yleisön edustajalta sellaista
lausetta, että ”se Iikka on kyllä hyvä kun se on aina
sellainen”. Isot roolit ovat tietysti haasteita, mutta niin ovat
myös pienet roolit! Haastetta oli myös sanoa ”Piukkojen
paikkojen” koreografille, että teen itse koreografian erääseen
kohtaukseen ja tulet näkemään sen vasta ensi-illassa – no, se
onnistui. Perimmäinen syy oli kuitenkin se, että olin vaan niin
toivottoman laiska enkä jaksanut opetella toisen tekemää
koreografiaa. Haaste on harjoitella kesäteatteriin näytelmä
kahdessa viikossa. Mikä näistä nyt sitten on isoin, en osaa
sanoa.”
Onko suvussasi
muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? Ӏitini
pikkuserkku on näyttelijä Armi Sillanpää, hän tosin ei ole
näytellyt pitkään aikaan. Mulle tää yhteys selvisi vasta sitten,
kun olin jo itse TeaKissa. Isän äidin puolelta jonkun mutkan kautta
näyttelijä Hanna Gibson on mulle sukua myös.”
Milloin olet itse
kiinnostunut teatterista, eli mistä kaikki lähti? ”Syyllinenhän
on Tuomas Uusitalo, jonka kanssa olin samalla luokalla lukiossa.
Lukion kolmannen syksyllä vuonna 1994 Tume kysyi, että tulisinko
mukaan musikaaliin, joka tehtäisiin lukion musiikkiryhmien ja
Kaarinan nuorisoteatterin kanssa yhteistyönä. Olin tietoinen siitä,
että sellainen proggis oli tuloillaan ja se vaikutti kiinnostavalta.
Aukkarit taisi olla samana iltapäivänä ja menin sitten sinne.
Minulla saattoi olla taiteellisia erimielisyyksiä musaopettajani Ari
Ainasojan kanssa ja kenties siitä syystä hän otti mut ovella
vastaan sanoilla ”Iikka mitä vittua SÄ täällä teet!?”
Musikaalin ohjaajat toppuuttelivat Aria. Taisi siinä olla jotain
pientä haastattelua, ja kuinka ollakkaan, mä pääsin mukaan. Siitä
se innostus sitten lähti! Olin mä toki näyttämöllä ollut
ennenkin, klassiset ala-asteen joulusysteemit ja vastaavat, muttei
mitään sen spesiaalimpaa”, Iikka muistelee.
Missä vaiheessa
tuli sitten mieleen, että tästähän voisi saada itselleen ammatin?
”Teatteri alkoi kiinnostaa mua enemmän ja enemmän, ja kaikki ne
mahdollisuudet mitä näyttämöllä voisi tehdä – tanssia,
laulaa, näytellä, soittaa. Se koko maailma alkoi kiinnostaa mua
lukion kolmannella ja sen jälkeen. Harrastin teatteria aktiivisesti
Teatteri Sudessa (nyk. Linnateatteri) ja opiskelin samalla ”jorausta”
Turun Konservatoriossa. Ne opinnot tosin jäivät kesken, kun vasen
nilkkani paukahti paskaksi teatteriesityksessä. Kunnioitan ja
arvostan tanssijoita edelleen kovasti, ja haluaisin itsekin vielä
joskus päästä kunnon jorausproggikseen mukaan. No, mä missasin
´95 TeaKin pääsykokeet, en vaan ehtinyt hakemaan ajoissa. Vuonna
´96 laitoin paperit hakuun, mulla oli vahva tunne siitä, että
tästä saattaisi tulla mulle ammatti. Pääsin sisälle ja tunne
vahvistui. En tiennyt pääsykokeista ennalta yhtään mitään,
menin sinne vaan ja tein täysillä mitä käskettiin. Valmistuin
TeaKista vuonna 2000.”
Mikä oli
kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se oli nimeltään ”Pimeyden
tango – Näyttelijä roolia etsimässä”. Se oli
harjoituspäiväkirjatyyppinen juttu, harjoittelimme silloin Teatteri
Kehä III:lle näytelmää ”Mielen kieli”, joka oli mun
taiteellinen lopputyöni. Se oli sellaista aikaa elämässäni, että
kaikenlaista mullistusta ja murrosta oli meneillään, ja purin sitä
harjoituspäiväkirjaani. Yritin saada sitä jonkinlaiseen
kaunokirjalliseen muotoon, jottei se olisi niin päiväkirjamainen.
Ajatus nimen käytöstä syntyi siinä vaiheessa, kun olin
kirjoittanut kaiken melkein valmiiksi. Satuin sattumalta kuulemaan
Eppujen biisin radiosta ja ensimmäistä kertaa ymmärsin sanat eri
tavalla kuin aiemmin. Jotain tapahtui ja tajusin, että tämä
biisihän voisi rytmittää koko tekstiäni. Siinä kerrotaan
samoista asioista.”
”Taiteellinen
lopputyöni oli kyllä tosi hieno juttu, Juha Lehtolan ”Mielen
kieli”. Se on periaatteessa kirjoitettu alunperin monologiksi,
mutta sen voi näytellä myös kolmella henkilöllä ja meillä
lisäkseni oli mukana Tom Petäjä ja Ria Kataja. Se oli TeaKin ja
Teatteri Kehä III:n yhteistyöprojekti ja ohjaaja Miko Jaakolan
taiteellinen lopputyö myös. Hieno proggis. Mulla oli siinä lähinnä
monologia.”
Mitä tekisit, jos
et olisi tällä alalla? Onko sinulla joskus ollut vaihtoehtoa B?
”Mua kyllä kiinnostaa koko elämä! Nuorempana halusin lukemaan
oikeutta ja yhteiskuntatieteitä, siinä olisi mahdollisuuksia päästä
ulkomaille ja tutustua eri kulttuureihin. Diplomaatiksi! Se ajatus
vaan katosi jonnekin. Taitaisi olla mulle liian yksinäistä puuhaa.
Vaikka tykkään välillä olla yksinkin, niin enemmän tykkään
olla porukassa. Nimenomaan se porukka on aina ollut mulle tän
teatterinkin suola. Mua on kyllä aina kiinnostanut ulkomaat, toiset
kulttuurit ja niiden ilmiöt ja asiat. Olisi hienoa olla joku Indiana
Jones-tyyppinen heppu, Kansainvälinen Seikkailija!” innostuu
Iikka.
Miksi sitten olet
näyttelijä etkä kansainvälinen seikkailija? ”En mä osaa sanoa.
Oon mä sitä miettinyt, viimeksi tullessani bussilla tänne Stadiin
kun tiesin, että varmasti tuut kysymään tänkaltaisen kysymyksen.
Kai mä saan tästä jotain henkistä tyydytystä. Kun saa vietyä
katsojan pois arjestaan ja luotua sille täysin uudenlaisen maailman,
kertoa elämästä … Hetken hengähdys ja huoahdus kaikesta tästä,
enkä tarkoita nyt sitä, etteikö teatterissa voisi kertoa myös
yhteiskunnallisesti tärkeistä asioista. Niistä pitääkin kertoa.
Mutta tärkeintä on viedä katsoja pois omasta arjestaan. Kai mulla
on joku haava jossain kohtaa sielua, ja joka ilta haetaan laastaria
siihen haavaan. Vaan milläs se paranisi, kun joka ilta myös
revitään sitä haavaa auki...” Iikka pohtii.
Mikä on ollut
tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja mistä/keneltä se
on tullut? ”Ei ole olemassa yhtä tiettyä oikeastaan… tai oonko
saanut tän joltakin tai tajunnut itse. On pyrittävä pysymään
koko ajan liikkeessä, fyysisesti ja henkisesti. On otettava avoimin
mielin ja sydämin tulevaisuus, elämä ja maailma vastaan; ilman sen
suurempia ennakkoluuloja tai -käsityksiä. Tämä pätee siis
muuhunkin kuin työhön. Oon oppinut olemaan armollisempi omille
touhuilleni, mahdottomuudelleni ja täydellisyyden vaatimuksilleni.
Mä kunnioitan nykyään paljon enemmän kanssaihmisiä kuin
nuorempana, mutta ei se ehkä kuulukaan parikymppiselle jätkälle
vielä, vaan on osa henkistä ja fyysistä kasvua. Mä pyrin
kuuntelemaan vanhempia kollegoita, vanhempia kanssaeläjiä ja miksen
myös nuorempiakin, ja poimimaan sieltä ne asiat ja tiedonmuruset,
jotka kulloinkin saattavat viedä minua eteen päin.”
Missä eri
teattereissa olet näytellyt? ”Helsingin Kaupunginteatterissa kaksi
eri kertaa, koska mulla on nyt eri pukuhuone. Ja Lahden
Kaupunginteatterissa. Kesäteattereista Heinola, Pyynikki,
Vartiovuoren Kesäteatteri Turussa ja Eurooppa Neljä.”
Mainitse muutama
itsellesi tärkeä roolityö? ”Mahdoton kysymys, sillä ei niitä
voi lähteä kilpailuttamaan. On olemassa töitä, jotka ovat vieneet
uraa johonkin suuntaan. Niitä voi joku toinen pitää merkittävänä
käännekohtana, jos lähtee katsomaan taaksepäin ja purkamaan urani
vaiheita. Itse ajattelen niin, että jokainen tehty työ näyttämöllä
ja jokainen elämässä eletty sekunti vie eteen päin. Eniten mä
muistelen ja kaipaan tiettyjä porukoita, joiden kanssa juttuja on
tehty. Lahdessa sain tehdä isoja rooleja ja opin kantamaan vastuuni
ja ”suuren näyttämön ilmaisua” (mm. näytelmissä Hamlet,
Seitsemän veljestä, Yksi lensi yli käenpesän). Television
puolella oli helvetin hauskaa tehdä ”Helsingin herraa” ja
leffapuolella sain näytellä Antti Litjan kanssa
”Mielensäpahoittajassa”.”
Hamlet (c) Johannes Wilenius
Onko sinulla ns.
esikuvia, joita erityisesti arvostat tai olet seurannut tietyllä
tarkkuudella? ”Pikkupoikana seurasin kaikkia, joita telkasta pystyi
seuraamaan! Monty Pythonit, Bill Murray (kun meidän perheeseen
hankittiin VHS-nauhuri, ensimmäinen katsottu leffa oli ”Stripes”
eli ”Natsat”), Vesa Vierikko, Kari Heiskanen, vain muutama
mainitakseni. Kyllä mä katson ylöspäin kaikkia itseäni vanhempia
näyttelijöitä, ja olen onnekseni saanut näytellä heistä niin
monen kanssa. Tuo on yksi tämän homman helmiä! Kyllä mä muutamia
klassisia elokuvanäyttelijöitä niin Amerikasta kuin Euroopastakin
katselen ylöspäin sillai hyvällä tavalla, en mä nyt lähde
kumartelemaan ketään kuitenkaan. On mulla julisteitakin ollut
seinällä. Lahden-aikoinani mulla oli pukkarin seinällä
Papillon-leffan juliste ja siinä Dustin Hoffman ja Steve McQueen.”
Entäpä esikuvia
joltain ihan toiselta alalta? ”Ihailen ihan kaikkia, jotka ovat
vieneet oman ammattitaitonsa tai sen harjoittamisen huippuunsa, oli
kyse ihan mistä tahansa. Kun se tehdään timanttisella
ammattitaidolla, mä katselen sitä suu auki ja nostelen hattuani.
Sellainen mykistää mua, ja saan siitä järjettömästi energiaa,
inspiraatiota ja uskoa tulevaan omissakin ponnisteluissani.”
Kuka olisi
unelmiesi vastanäyttelijä tai kanssanäyttelijä, jos saisit
maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Toi oli just hyvä
täsmennys, sillä mä en halua näytellä ketään vastaan. Kuten
sanoin, oon saanut jo näytellä niin monen kanssa ja toivottavasti
saan jatkossakin näytellä. Tämä unelmieni rooli olisi
ranskalaisessa taide-elokuvassa, jonka olisi ohjannut Charlie
Chaplin. Itse hän olisi pienessä sivuroolissa, ja meillä olisi
hieno nyrkkeilykohtaus yhdessä. Varsinainen elokuvahan kertoisi
esittämäni henkilön pyristelyistä kahden rakastajattaren ja
vaimon loukussa. Rakastajattaria esittäisivät Audrey Hepburn ja
Vivien Leigh, ja vaimoa Kate Beckinsale. Juonesta en sen enempää
osaa kertoa, mutta Cate Blanchett piipahtaa jossain myös.”
Entä kenen kanssa
haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”Tietenkin Chisun
(lausutaan tsaisu) kanssa
voisin jotain laulaa… Laulaisin Miska Kaukosen kanssa
Hippiorkesteri Pyrkimyksen hittikappaleen ”Where have all the
horses gone”, ehdottomasti”, nauraa
Iikka.
Miten
määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes
määritellä? ”Teatterin
taikaa on varmaankin se illuusio. Se, että katsoja
vaikuttuu/liikuttuu, eikä pysty jäljittämään sitä, että miten
häneen vaikutettiin. Se on myös sitä, että katsoja unohtaa
olevansa teatterissa.”
Mitkä asiat inspiroivat sinua tai saavat sinut innostumaan? ”Kauneus
(sitäkin on monenlaista), minkä tahansa alan ammattilaisuus… mua
inspiroi ylipäätään kaikki se, mitä ympärilläni näen! Jos
vain suostun näkemään sen. Suuri osa ihmisistä ei näe mitä
heidän ympärillään tapahtuu, ei jakseta tai ehditä pysähtyä,
hengittää ja antaa silmien seurata maailmaa ja ajatusten lentää.
Tuli mieleen vielä se kysymyksesi, miksi olen näyttelijä. Mulla on
pyrkimys luoda jotain kaunista, vaikka se olisi kuinka rumaa. Kaiken
ei tarvitse aina olla esteettisesti tai visuaalisesti miellyttävää
ollakseen kaunista. Elämä inspiroi mua. Ihmiset. Ja mielentilasta
riippuen eri tavalla.”
Podetko
ramppikuumetta? ”Totta helvetissä, ja ennen ensi-iltaa varsinkin!
Mua jännittää ensimmäinen
yleisökontakti. Joskus jännittää niin paljon, että tulee ihan
oksennusrefleksi ja on joskus käyty oksentamassakin. Vanhemmiten oon
oppinut hengittelemään sen pahemman jännityksen ”pois”.
Jännitystä pitääkin kokea, koska se pitää mut skarppina,
olettamuksena tietenkin että on päässyt pahimman vaiheen yli eikä
ole jäänyt sen vangiksi.”
Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat aina
esityspäivinä tai aina ennen esitystä? ”Ei mulla mitään
taikauskojuttuja tai vastaavia ole. Jokaiseen proggikseen tietysti
syntyy joku rutiini ennen esitystä, yhtäkkiä huomaa vaan tekevänsä
samat jutut samassa järjestyksessä, samaan aikaan. En ole
kuitenkaan etukäteen suunnitellut tekeväni niin tai mikään ei ole
muuttunut neuroosinkaltaiseksi. Jonain päivänä aion muuten
vihellellä teatterissa, heitellä plareja sinne tänne, laittaa
kengät pöydälle ja kaikkea vastaavaa. Katsotaan sitten mitä
tapahtuu. Teatterin viimeisetkin tabut murskataan. Eli ne sellaiset
pillerit. Pidän kunnon tabujenmurskajaiset!”
Kerro joku legendaarinen kommellus. ”No, Rädyn Pekkahan on ihan
mahdoton repliikkien sotkija. Kaikella rakkaudella… Minä esitin
Lahdessa Hamletia ja Pekka Hamletin isän haamua, joka vaatii kostoa.
Pekka karjuu kuin rantarosvo ”Kuuntele! Makasin tapani mukaan
setäsi kanssa puutarhassa.” Mä jäin miettimään, että mitä
ihmettä! Makasi veljensä kanssa puutarhassa? Ajatukset meni heti
siihen, että ovat oikein kunnolla siellä köyrineet ja mun pitäisi
nyt sitten kostaa näiden homostelut! No, sain ns.
”pahoinvointikohtauksen” ja pakenin hetkeksi muurin suojiin,
kunnes sain kasattua itseni ja tulin takaisin. Aijai, Lahdessa sattui
ja tapahtui. Tehtiin ”Viisas neitsyt”-näytelmää, jossa olin
Liisa Elisapetin roolissa ja pidin siveysoppituntia. Sitä ei koskaan
saatu menemään läpi tippumatta. Liisa Elisapetti intoontui
puhumaan siveysoppitunnilla mm. nahkiaisista, eli asiasta viidenteen
mentiin jälleen kerran. Mähän lauloin siinä myös yhden
saksalaisen schlagerin ja kävin välisoiton aikana kyykkypissalla.
Tästä kyykkypissa-asiasta mua muistutettiin hiljattain, olin itse
unohtanut sen kokonaan. Hamletissahan Kallioniemen Janne tuli
rantasandaaleissa kohtaukseen, jossa mulle esiteltiin
näyttelijäseurueen jäseniä. Horation (Tapani Kalliomäki) kanssa
huomattiin asia ja se ei itse tajunnut mitään kuin vasta meidän
ilmeistä. Juu, ja ”Inishmaanin rampa”-näytelmän aikana minä
ja Suvi-Sini Peltola (esitettiin McCormickin sisaruksia) käytiin
ohimennen osallistumassa isolla näyttämöllä ”Leyla ja
Daniel”-musikaalin mielenosoitukseen Irlannin edustajina.”
Inishmaanin ramman sisarukset Suvi-Sini ja Iikka (c) Lahden KT
Onko Komisario Palmussa tapahtunut mitään extraa? ”Tähän
voidaan palata sitten seuraavassa haastattelussa.”
Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Paljon on tietysti hyviä ja
hienoja muistoja. Vuoden 2002 äitienpäivä tulee ensimmäisenä
mieleeni. Vanhin poikani oli silloin muutaman kuukauden ikäinen. Oli
kaunis, aurinkoinen sunnuntai. Mulla oli takana työntäyteinen kevät
ja olin aika puhki. Oltiin köyhiä kuin kirkonrotat ja palkkapäivä
oli kyllä tulossa, mutta juuri silloin ei ollut rahaa. Piti hyväksyä
se asia, että ensimmäinen yhteinen äitienpäivä ei olisi täynnä
ruusuja ja shampanjaa. Mua rassasi henkisesti se asia tosi paljon.
Molemmat kuitenkin tajuttiin, että täydellinen äitienpäivä ei
vaadi mitään hienouksia. Otettiin viltti ja mentiin Alppipuistoon
koko perhe. Taisi meillä olla yksi pieni siideripullo mukana, ja
lounaaksi oli ranskalaisia ja kalapuikkoja. Tuota päivää muistelen
lämmöllä.”
Tulevia rooleja tai muita töitäsi? ”Arena-näyttämölle tulee
helmikuussa 2017 ensi-iltaan ”Tenorit liemessä”-komedia, siinä
olen mukana yhtenä tenoreista. Johanna Vuoksenmaan tv-sarjassa
”Ex-onnelliset” piipahdan. Kevään ja kesän aikana olin mukana
muutamassa lyhytelokuvassa, ja kesällä 2017 olen
”Vadelmavenepakolaisen” Mikko Virtasena Heinolan
Kesäteatterissa.”
Onko sinulla jotain mottoa? ”Niitähän on montakin. ”Kaikki
opetellaan, jota ei jo osata”, ”Päin tuuleen”, ”Likainen
mieli, ikuinen ilo” ja ”Tosissaan, mutta ei vakavissaan”.”
Mitä haluaisit sanoa nuorelle itsellesi, jos tulisi sellainen
mahdollisuus? ”Voisin keskustella nuoren itseni kanssa vaikka
mistä, mutta keskustelun sisältö jääköön minun ja nuoren
itseni väliseksi salaisuudeksi. Ja juuri saamani tiedon mukaan olen
sanonut nuorelle itselleni, että muista silittää kamelia ja syödä
jäätelöä.”
Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja
miksi? ”Super-Hessu olisi hyvä koominen supersankari. Asterix on
yks mun suosikkisarjakuvistani ja siinä haluaisin olla vaikkapa
Obelix. Pääsisin operoimaan historiallisissa puitteissa. Olisi myös
kivaa olla mikä tahansa hahmo kirjassa ”Tintti avantgardistien
maassa”. Sellaista ei tosin ole, mutta siinä olisi takuulla
hienoja ja mielenkiintoisia hahmoja.”
Jos sinusta tehtäisiin supersankari, mikä olisi hahmon nimi ja mikä
olisi supervoimasi? ”Jaa joku Forssimies vai? Ensinnäkin mä
haluaisin olla Lankomies, koska se osaa ihan kaiken. Tai ehkä
mieluummin olisin Vakosamettimies. Sen supervoima olisi se, että se
muuttaa kaiken vakosametiksi ja sen arkkivihollinen olisi nimeltään
Tohtori Silkki – rikollinen nero, joka yrittää vallata maailman.
Vakosamettimies on omasta mielestään mieletön naistenmies. Mutta
ainoa johon Vakosamettimiehen hillitön charmi puree on neiti Pitsi
Unelma. Sehän on tosi painava se viitta, ja sitä saa koko ajan
repiä pois kurkulta”, Iikka visioi ja pohdimme vielä tälle
miehelle esim. Ruotsin kansallisuuden ja tyylikkään hiusmallin.
Vakosamettimies vapaalla (c) Teatterikärpänen
Jos saisit olla päivän naisena, mitä tekisit? ”Ihan ekana
kiirehtisin näyttelemään johonkin Monty Pythonin sketsiin!
Tietysti myös perehtyisin itseeni ns. fyysisenä olentona, kävisin
parhaiden ystävättärieni kanssa mielenkiintoisia keskusteluja
elämästä mielellään naistenvessassa. Sit mä kävisin
synnyttämässä. Tietysti seitinohut päiväkänni, se tapahtuisi
varmaan ystävien seurassa jo aiemmin päivällä. Pukeutuisin
provosoivasti ja vaatisin, että minua katsotaan silmiin.”
Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä,
mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että
heräätkin kesken kaiken? ”Mä ottaisin sinne Mustan Orin, jolla
ratsastaisin auringonlaskuun ja ehkä lauleskelisin ”I´m a poor
lonesome cowboy”. Eväänä mulla olisi kaksi pilleriä. Toinen on
sitä varten, että jos heräänkin todellisuuteen ja kaikki onkin
vain pahaa unta ja toisella pääsen takaisin uneen.”
Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja mitä
sinne ottaisit mukaan? ”Ensinnäkin täytyy tarkentaa, että se
puuhan sijaitsee meren rannalla, hyvin rannassa. Niitä puita on
muutama ja ne sijaitsevat kallion päällä. Terassilta voisi
loiskauttaa suoraan jordaniin. Ja kun on hypännyt, herääkin
keskeltä talviunta ja sitten voi ratsastaa auringonlaskuun. No,
onhan siellä rannalla rappuset, että pääsee takaisin ylös.
Asumistilathan ovat kahdessa kerroksessa, ja sisustuksessa suosin
skandinaavista selkeää linjaa.”
Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn
hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Mua kiinnostaisi nähdä
montakin historiallista tapahtumapaikkaa loiston hetkinään
esimerkiksi Pompeiji, tai olla paikalla kun joku loistava fyysikko
tai matemaatikko saa jonkun neronleimauksen. En mä mitään
inhimillistä tragediaa tai kärsimystä haluaisi nähdä, mutta ehkä
se myös opettaisi arvostamaan sitä mitä nyt on. Elämä on niin
arvaamatonta. Historiahan on kiinnostanut mua aina, ja aikamatkailu.
Kaikki aikakaudet kiinnostaa, myös nykyisyys. Usein olen haaveillut
myös tulevaisuudesta. Oon usein miettinyt, miltä nämäkin kulmat
ovat näyttäneet eri vuosikymmeninä. Jos pitäisi yksi tapahtuma
valita, haluaisin olla näkemässä kun Alkuräjähdys ja Jumala
keskustelevat siitä, kumpi luo tämän maailmankaikkeuden.”
Missä moista tilannetta katsoisit? ”No siinä vieressä tietysti.
Sinä kysyt, minä vastaan.”
Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Aion syödä jotain ja sitten menen
näyttämölle Virraksi. Ehkä myös venyttelen vähän, vaikka se on
kaikki iteltä pois. Seppo Rädyn tuntijat tietävät, mistä
jälkimmäisessä lauseessa on kyse...”
Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :
Mistä sanasta pidät eniten? - Lämpö
Mistä sanasta pidät vähiten? - Kaikki ne sanat, jotka sanotaan
toista halveksuen.
Mikä sytyttää sinut? - Katse, intohimo
Mikä sammuttaa intohimosi? - Välinpitämättömyys, tietämättömyys,
epäoikeudenmukaisuus
Suosikkikirosanasi? - Pillu (olen pyrkinyt laajentamaan
kirosanavalikoimaani)
Mitä ääntä rakastat? - Elämänilon ääniä
Mitä ääntä inhoat? - Mikä tahansa ääni väärässä paikassa
väärällä volyymillä
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Indiana
Jonesin ammattia
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Valtakunnankansleri
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun
saavut Taivaan porteille? - Painu helvettiin!
Tästä vielä maistiaisiksi videonpätkä Sappeen Noin 7 veljestä-spektaakkelista...
Komisario Palmun erehdys / Helsingin Kaupunginteatteri, Arena-näyttämö
Kantaesitys 24.8. 2016, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)
Teksti Mika Waltari
Alkuperäinen sovitus ja ohjaus Joel Elstelä
Dramaturgia Raila Leppäkoski
Lavastus Katariina Kirjavainen
Puvut Sari Salmela
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Äänisuunnittelu Mauri Siirala
Naamiointi ja kampaukset Henri Karjalainen ja Taina Tervo
Rooleissa : Mikko Kivinen, Risto Kaskilahti, Iikka Forss, Eero Saarinen, Pekka Huotari, Tom Wentzel, Leena Uotila, Aino Seppo, Jari Pehkonen, Petri Palo, Vappu Nalbantoglu, Kalle Pylvänäinen, Antti Peltola ja Vuokko Hovatta (ja lisäksi Aki Piirainen, Jarmo Talja, Timo Vuoksi, Tytti Nieminen, Timo Härkönen, Heikki Kallunki, Henri Koskela ja Ville Nikku)
"Komisario Palmun erehdys" kuuluu niihin harvoihin kotimaisiin elokuviin, jonka tiettävästi olen nähnyt enemmän kuin kymmenen kertaa, ja aina se vaan on yhtä hyvä. Pari vuotta sitten istuin joulunpyhinä suklaakonvehtilaatikoiden keskellä sohvalla ja sinnittelin Teeman Palmu-maratonin läpi, ja siinä sokerihumalassa muistan pohtineeni ääneen, että miksi ihmeessä Palmuja ei ole koskaan nähty teatterissa. Taisin tehdä siinä muutaman roolituksenkin, ja asiaa pohdittiin myös somen puolella. Syykin selvisi (Waltarin perikunnan kielto). Nyt sitten puhaltavat uudet tuulet. Ensin "Komisario Palmun erehdys" Helsingin Kaupunginteatterissa, ensi kesänä "Kaasua, Komisario Palmu" Tampereen Komediateatterissa.
Kokki, Virta, Palmu ja eräs valokuva
Olin varsin yllättynyt siitä, että tuttavapiiristäni (etenkin sosiaalisen median puolelta) löytyi runsain määrin väkeä, joka ei ole koskaan nähnyt tätä elokuvaa, vaikka mahdollisuus toistuu vähintään kerran vuodessa, ellei useamminkin. No, Uunot ja Bonditkin on mahdollista nähdä halutessaan usein, mutta silti en ole katsonut kuin muutaman niistä... Olisikin ollut kiinnostavaa mennä Komisario Pulmua katsomaan niin, että seuralaisella ei olisi ollut minkäänlaista käryä juonesta. Nyt mukana oli herra, jolla on välillä raivostuttavuuteen asti tapana ladella repliikkejä ulkomuistista sieltä sun täältä ja minä yritän arvuutella, mistä on kyse. Itse muistan ulkoa tästä vain lapsena ikuiset traumat aiheuttaneen lauseen "Tämähän maistuu manteliltaaaaaarghhhh!"
Arena-näyttämö ei kuulu esityspaikoista suosikkeihini, koskapa on aikamoinen sumppu, ja varsinkin väliajalla ja poistuttaessa olen saanut pureskella huulta ja laskea kymmeneen siinä jonotellessani. Lauantain iltanäytös oli loppuunmyyty (ja tätä menoa on kohta useampikin näytös, joten kannattaa varata lippu ajoissa) ja olin henkisesti valmistautunut niin väkimassaan kuin siihen, etten jatkuvasti vertailisi näkemääni tuttuun elokuvaan. Näissä liian tutuissa jutuissa kun on vaarana se, että omassa päässä on hyvin vahva mielikuva siitä, millainen kenenkin hahmon kuuluu muka olla ja metsään mennään, jos pitää kynsin hampain kiinni näistä aatoksista. Varttia myöhemmin istun hyvin rentona katsomossa. Perhana vieköön, tämähän toimii! Roolitus on onnistunut mainiosti. Hahmogalleriahan on varsin kiinnostava, ja näyttelijöiden oma persoona tuo oivallista lisämaustetta tyyppeihin.
Mistä tapahtumat sitten saavat alkunsa? Komisario Palmu (Mikko Kivinen) saa esimieheltään (Tom Wentzel) käskyn lähteä erääseen asuntoon selvittämään oudon tapaturman kulkua. Mukaan apulaisiksi lähtevät nuoremmat herrat Kokki (Risto Kaskilahti) ja Virta (Iikka Forss). Perillä talossa väkeä on kuin pipoa. Edellisiltana kaikki ovat kokoontuneet hämärään illanviettoon ja makaaberin isännän Bruno Rygseckin (Jari Pehkonen) virittämään leikkiin siitä, kuka heistä on saanut aikaan suurimman rikoksen. Samana aamuna Bruno on löytynyt uima-altaastaan kasvot veteen päin, liukastunut ilmeisesti saippuaan ja lyönyt päänsä. Tapaturmako? Palmua tietysti kiinnostaa se, miksi ihmeessä sama porukka on kokoontunut paikalle myös aamulla. Epäilykset heräävät yhden jos toisenkin suhteen, ja nuorella kirkasotsaisella Virralla riittää muistivihkoon kirjoitettavaa urakalla. Myöhemmin tapahtuu toinenkin kuolemantapaus ja siinä sitä riittääkin setvimistä. Välissä tietysti käydään Kämpissä kosteahkolla lounaalla kesken työpäivän, ja Kokki vetäisee ex tempore legendaarisen "Silmät tummat"-kipaleen tietynlaisen käsiliikkeen kera. Pianistikin tipahti penkiltä, en tosin ole ihan varma sitä, kuuluiko se mukaan vai tapahtuiko vahinko.
"Silimät tummat niin kuin syksyinen yöööö"
Tapahtumia puidaan takaumina, ja tämä saadaan aikaan kätevällä lavastevaihdolla sekä valaistuksen muuntamisella. Hyvin toimiva ratkaisu, ja kaikki takuulla pysyvät kärryillä siitä, missä nyt mennään. Joku asia minua kuitenkin koko ajan mietityttää (ei niinkään häiritse, mutta vaivaa) ja sittenhän se välähtää! Komisario Palmun erehdys ensimmäistä kertaa väreissä! Elokuvahan on mustavalkoinen. Tämä tuntui jotenkin valtavalta oivallukselta kesken näytelmän, ja lisäsi vain nautintoa. Kuten sanottu, roolitus on varsin onnistunut. Erityisen herkullisia hahmoja ovat etenkin hermostunut, ryyppy mielessä heiluva nuoriherra Aimo Rykämö (Antti Peltola), kirjailija ja "kulttuurikriitikko" Laihonen (Kalle Pylvänäinen) sekä Brunon täti Amalia Rygseck kylmäävine puhetyyleineen (Leena Uotila). Alanko vanhemmiten pehmitä, koskapa tykkäsin kovasti myös Vuokko Hovatasta ja Risto Kaskilahdesta, Mikko Kivisestä nyt puhumattakaan! Sopivan äksy Palmu oli hän. Iikka Forssin paljonpuhuvia ilmeitä oli myös hauska seurailla ja olisi kyllä kiintoisaa tietää, piirteleekö Virta vihkoonsa xyz-kaavioita oikeastikin.
Palmu (Mikko Kivinen) ja Aimo Rykämö (Antti Peltola)
Jännä juttu. Vaikka elokuvan olen nähnyt useaan kertaan, olin näemmä ihan yhtä pihalla muutaman hahmon motiiveista mahdollisiksi murhaajiksi. Meikäläinen olisi tehnyt komisariona useammankin erehdyksen taatusti. Mikä se komisarion varsinainen erehdys muuten oli? Sitä en ole koskaan hokannut, enkä nytkään. Selittäkää joku fiksumpi. Katsomossa ympärilläni ei näyttänyt olevan yhtään ns. ensikertalaista. Olisi ollut kiehtovaa kuunnella spekulaatioita siitä, kuka on murhaaja. Itse muistin syyllisen hyvin, mutta se ei katsomiskokemusta laimentanut yhtään.
Unelmani siitä, miten Palmu taipuisi näyttämölle on nyt hienolla tavalla käynyt toteen. Helsingin Kaupunginteatterilla on tässä nyt helmi, joka täyttää takuulla katsomot. Puvustus miellytti silmääni myös, toi tuulahduksen menneestä ajasta ja vieläpä väreineen kaikkineen. Elokuvassa on kuitenkin jotain extraa, minkä vuoksi suosittelisin katsomaan sen ainakin kerran - hienoa ajankuvaa tietyn ajan Helsingistä. Ja aika psykedeelistä musiikkia...
Nyt on muuten viikon sisällä käyty Helsingissä kaksi kertaa ja molemmissa Kaupunginteatterin esityksissä lavalla on seissyt jättimäinen hahmo, joka nimittelee vierustoveriaan aasiksi! Koetaanko vastaavaa myös Pengerkadulla tulevalla viikolla, se jää nähtäväksi.
Esityskuvat (c) Henrik Schütt
(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT.)
