Don Juan / Turun Kaupunginteatteri

Don Juan / Turun Kaupunginteatteri, Pieni näyttämö

Ensi-ilta 6.9. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Molière
Suomennos Arto af Hällström
Sovitus ja ohjaus Pasi Lampela
Lavastussuunnittelu Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Äänisuunnittelu Tuomas Rissanen
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Naamioinnin suunnittelu Anna Kulju

Rooleissa : Eero Aho, Minna Hämäläinen, Petri Rajala, Kimmo Rasila, Riitta Salminen, Hannes Suominen, Markus Ilkka Uolevi ja tuubansoittaja Kari Lilja

 Meikäläisen teatterihistoriasta puuttuu monenlaista klassikkoteosta. Moniin olisi tarjoutunut tilaisuus jo vuosia sitten, mutta kiinnostukseni kohteet ovat heilahdelleet moneen suuntaan ja aika monet klassikot olen ihan tarkoituksella kiertänyt kaukaa, koska olen etukäteen kuvitellut niitä aikansa eläneiksi, ajan patinoimiksi ja koinsyömiksi teoksiksi, joita katsellessani joutuisin pidättelemään haukotustani, katselemaan vaivihkaa rannekelloani (jos minulla ylipäätään sellainen vielä olisi) ja tekemään muutenkin kaikkeni sen eteen, ettei silmät alkaisi lupsumaan kesken kaiken kiinni.

 Kaikenlaisia ennakkoluuloja sitä ihminen mukanaan kantaa. Molièren teoksista aiemmin olivat tuttuja Luulosairas ja Saituri (luulin sitä joskus samaksi kuin Saiturin joulu, hah) ja niiden parissa kyllä viihdyin yllättävänkin hyvin - terävää yhteiskuntakritiikkiä ja havaintoja meistä ihmisistä kera maukkaan dialogin ja paikoin poskettomankin huumorin. Don Juanin viettelyhommista olin jotain kuullut ja tähän ikään vähän nähnytkin (etenkin valomerkin aikoihin kauan aikaa sitten), joten olin henkisesti ja fyysisesti valmistautunut tähän Turun reissuun. No, saattoipa tässä ennakkoon kiinnostustani herätellä sekin, että nimiroolissa huseeraisi takuumiesteni ykkönen Eero Aho, ohjaksissa Pasi Lampela ja lavastamassa Markus Tsokkinen (ja toki mukana muitakin kiinnostavia persoonia lavalla ja taustajoukoissa). Näiden henkilöiden yksittäiset suoritukset monesta eri teatterista keikkuvat yhä edelleen kärkikahinoissa mitä kaikkienaikojen suosikkeihini tulee, vaan mitä tapahtuu kun kolmikon tiet kohtaavat...

Katsokaa nyt tätä! (c) Otto-Ville Väätäinen ja Marita Koivisto 

 Ennen esityksen alkua kierroksia jo lämpiössä lisäsi se tosiseikka, että käsiohjelmasta muodostui juliste ja suunnittelin jo ajan patinoimaa kehystystä kuvalle, jossa raukeanoloinen Don Juan istuu ammeessa vähän veemäinen ilme vahvasti maskeeratuilla kasvoillaan ja seuralaiseni mukaan "nuuskii sormiaan", tuore valloitus kenties juuri saavutettuna. Jaahas, ja siitä sitten kellot jo soivatkin ja suuntasimme katsomoon, jossa ajan patinoima lavastus herättikin heti huomioni ja eipä aikaakaan kun pöntölle istui tuubansoittaja ja sitten mentiin.

 Ensimmäiset minuutit olivat ns. alkusoittoa, kun Don Juanin uskollinen palvelija Sganarelle, niin mainio Hannes Suominen valkeassa superhessupuvussaan ja peruukissaan, että ETTÄ! Tekisi mieli kyyditä miekkonen jotenkin kotiini ja saisi siinä vieressä seisoskella uskollisena vähän kyyryssä, kädet etumuksella tahi vähän ujona hypistelemässä kangasta ja toteuttamassa kaikenlaisia tehtäviä. Tietysti kohtelisin häntä kunnioittaen ja kuuntelisinkin auliisti, jos hänellä sattuisi järkeilyvaihde päälle. Miten sympaattinen hahmo ja roolisuoritus ja kaikki, olin myyty heti alkumetreillä jo! Jaa niin mitä? Juu, Sganarelle yrittää huiskia lakeija Gusmania (Kimmo Rasila) huoneesta ulos ennen kuin isäntä saapuu mestoille. Don Juan, isäntä itse makaa ketarat levällään taustalla ammeessa pyyhe kasvoillaan ja kun sieltä noustaan ja astellaan korskean orhin lailla mustissa pitkissä saapikkaissa lavan edustalle ja aletaan suoltaa omasta viehätysvoimastaan kicksejä ammentavana herkullista tekstiä mahtavalla äänenpainolla artikuloiden, meikäläistä ja muuta enemmän tahi vähemmän arvovaltaista ensi-iltayleisöä viedään kuin laskiämpäriä. Tämä on herkkua, niiiin herkkua, ja vartin jälkeen olin jo valmista kamaa nousemaan ylös ja aplodeeraamaan seisten. Täydellistä.

Pojaat hutunkeitossa 

 Muistan vieläkin kuin eilispäivän, kun Kansallisteatterin Vanja-enon kännäyskohtauksessa herra Aho kaatoi ämpärillisen vettä päähänsä ja sain eturivissä osan siitä päälleni ja ajattelin, että saatana ei haittaa, antaa tulla vaan, nyt nautitaan ja kirjaimellisesti mentiin helmat märkänä väliajalle. Sama fiilis valtasi nyt mieleni kun Don Juan kertoi antaumuksella ja itseriittoisen yliampuvalla tyylillään uudesta valloituksestaan ja katse tavoitti jonkun onnekkaan uhrin yleisön joukosta ja suunta puheille vaihtui lennossa. En ollut nyt eturivissä, mutta ns. helmat märkänä kuvaannollisesti jälleen. Ja Sganarelle seisoo vieressä niin kypsänä niin kypsänä, kun on nämä tismalleen samat hurmauslitaniat kuullut taatusti kymmeniä, ellei satoja kertoja tässä pestissään. Eipä käy miestä kateeksi, eikä myöskään Dona Elviraa (Minna Hämäläinen), joka sattuu olemaan Don Juanin vaimo. Aviopuolisohan ei ole mikään este sille, että rakkaus kun iskee kohdalle, sille ei voi mitään ja Don Juan tuntuu hullaantuvan ihan kaikista, elollisista ja elottomistakin, jotka eteen tai taakse, päälle tai alle sattuvat.

 Sganarellen ja Herra Elostelijan/Kutusumpun vuoropuhelua ja keskinäistä pallottelua seuratessa ei voi muuta kuin istua hymy korvissa ja välillä käsi suun edessä, niin absurdiksi jutut ja touhut välillä menevät. Takaraivossa tykyttää naurusulake kuumana jälleen. Osaa se Don Juan puhua ihan "normaalistikin" mutta harvemmin tätä tapahtuu, useimmiten kun on joku sopiva kohde vokoteltavana niin lavalla kuin yleisönkin joukossa ja silloin on toisenlainen lipevämpi ääni kellossa. Kuulostaa muuten välillä ihan nuorelta Pentti Siimekseltä, kenties jopa Kurt Kuurnalta, elostelija hänkin. Nähdäänpä kunnon kissatappelukin, kun samaan aikaan paikalle sattuu tuorein valloitus Charlotta (Riitta Salminen) ja hetkeä aiempi kosinnan kohde Mathurine (Minna Hämäläinen). Ensin syytellään toinen toisiaan ja sitten jo kontataan pitkin lavaa Don Juanin kuvitteellisessa talutusnuorassa, ja Sganarelle pyörittelee silmiään taaempana tyyliin "hohhoi taas sitä mennään...". Kateeksi ei käy myöskään nuorta Pierrot'ta (Markus Ilkka Uolevi), voipi olla että Charlottan rakkaudenosoitukset ja läheisyyshommelit jää tällä menolla jatkossakin saavuttamatta kun eräs toinen napsii makoisaksi kypsyneen hedelmän suoraan nenän edestä.

 Lavalla ramppaa myös mitä oudompaa porukkaa aina rammasta kerjäläisestä (Kimmo Rasila) Don Alonsoon (eläkkeeltä tositoimiin comebackin tehnyt Petri Rajala) pesäpallomailoineen. Näistä jälkimmäinen sattuu olemaan Dona Elviran veli ja suunnitelmissa ketkulle kunnon mäiskintä, mutta kun toinen veli Don Carlos (Markus Ilkka Uolevi, josta tässä hahmossa jostain syystä tulee mieleeni joku nätimpi versio länkkärien palkkamurhaajasta) on juuri hetkeä aiemmin tullut pelastetuksi Don Juanin toimesta, niin suunnitelmat kusevat pahasti. Posketonta menoa ja tuntuu että välillä vähän improvisoidaankin, mutta kaikki on taatusti millintarkkaan suunniteltua ja ohjattua. Tai ainakin niin otaksun. Kaiken keskellä tuubansoittaja Kari töräyttelee säveliä ja ääniefektejä minkä ehtii, ja Don Juan suoltaa tekstiä niin paljon että ihan hirvittää. Kaiken hohottelun keskellä alkaa päässä raksutella, että kuka tässä nyt lopulta onkaan se, joka saa lopullisen sanan ja kuka vie ketä. Kenen on valta?Isäkin (Petri Rajala) yrittää saada poikaansa ruotuun. Suuret on puheet, vaan kuka määrää lopulta tahdin? Parannusta koitetaan ja paskan marjat, loppujen lopuksi löytyy yksi ainut, joka saa Don Juanin polvilleen ja vielä alemmas. Ja sitten mennään niin, että leuka loksahtaa auki ja suusta pääsee hiljainen, mutta napakka "waaau".

Mikä lie hukassa hra Dimanchen vaatteiden alla...

 Jää sentään vielä kylpyankka ja eräs, joka taas yleisön joukosta bongaa uuden kohteen.

 Täydellistä teatteria ja niin nautinnollista, että olisin katsonut heti perään uudestaan. Tässä taisi olla tämän vuoden The Näytelmä? Ja Eero Aho, ai että. Mikä pitelemätön charmi ja karisma ja härski röyhkeys ja kaikki samassa paketissa, hän tietää ja osaa kyllä kaikki kikat ja konstit. Eipä Hannes Suominenkaan hassumpi ollut, jännä vastapari ja erityisen hykerryttävää seurattavaa Sganarellen jutut ja puuhat sivummalla, ja järkeilyt myös! Lavastus, puvut, valot, ihan kaikki. Ei moitteen sanaa mistään. "Nevöhööd" moitteille.

 Erityispointsit herra Dimanchelle (Kimmo Rasila) asusta, habituksesta ja pokanpitokyvystä (olisinpa ollut kärpäsenä katossa seuraamassa tämänkin kohtauksen harjoituksia joskus), Charlottan päheälle farkkuasulle ja Dona Elviran kinkyille punaisille bootseille.

Peiliinkatsomisen paikka

 Sellainen huomio vielä loppuun, että ystäväni näki ottamani kuvan käsiohjelman kannesta (kuva tuolla alussa) ja ihmetteli viestillä, että ai siinä on Eero Aho. Hän kun luuli sitä Poets of the Fallin laulajaksi, joka maskeerattu hiukan överiksi. Kiertue ehkä hiukan venähtänyt... Yhdennäköisyys on kieltämättä aikamoinen. Tsekatkaas tästä.

 Tätä ei kannata missata. Jos antaisin tähtiä, loppuisi asteikot kesken. Lisäinfoa täältä.

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen median vapaalipulla, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta.

Haastattelussa Petri Rajala

Turun Kaupunginteatterissa pitkän uran tehneen ja Taru Sormusten Herrasta -spektaakkelin Sarumanin roolin jälkeen virallisesti eläkkeelle jääneen Petri ”Peppi” Rajalan tapasin Turun Aboa Vetus & Ars Nova -museon kahvilassa keväällä 2019. Itse kiiruhdin paikalle Hamletin päivänäytöksen jälkeen suoraan teatterilta, ja Peppi jo paikalla istuikin kirjaan ja teekannuun syventyneenä.

Nyt tuli oltua tarinankerronnan äärellä oikein kunnolla ja juttua oli Pepiltä ehtinyt tulla jo tovin ennen kuin älysin laittaa nauhurin päälle. Mietin siinä itsekseni, että mihinköhän väliin tässä tohtii keskeyttää ja kysyä kysymyksiäkin väliin… No, jotain saimme kuitenkin aikaiseksi ennen kuin koko kahvila suljettiin siltä päivältä. Helposti olisi mennyt koko ilta ja seuraava päiväkin tarinoiden ja muisteloiden äärellä!

Annetaanpa Pepin kertoa.

”Olen syntynyt 1950. Viime joulukuussa täytin 68 ja 28.12. perjantai-iltana oli viimeinen Tarun näytös. Syyskaudella olin mukana myös Pienen näyttämön esityksessä ”Ihmiset, paikat ja esineet”, muissa jutuissa en ollut. Kun lähtö lähenee niin vastuut vähenee… Alunperin ohjelmistosuunnittelussa olisi ollut lauantaille vielä yksi näytös tätä pienempää juttua, mutta se sitten peruuntui, eli Sarumanin roolissa sain kunnian tehdä viimeisen roolityöni.”

Saruman/Taru Sormusten Herrasta (c) Otto-Ville Väätäinen

”Jyväskylästä olen kotoisin ja olen jyväskyläläinen, Turussa olen ollut vain töissä. Turkulaiseksi tullaan vain syntymällä ja mieluiten vielä toisessa polvessa. Eläkepäiviäni aion täällä Turussa kyllä viettää. Ylioppilaaksi valmistuin Jyväskylän lyseosta, siihen aikaan se oli vielä poikalyseo. Keväällä ´71 lähdin pyrkimään teatterikouluun ja kuinka ollakaan, pääsin sisään. Näyttelijälinjalle meitä oli pyrkimässä muutama sata, hakijoiden määrä pomppasi reilusti vasta myöhemmin. Mukaan valittiin kymmenen, viisi nuorta kundia ja viisi nuorta naista, ja ohjaaja-dramaturgilinjalle valittiin kuusi (kolme kundia ohjaajiksi, kolme naista dramaturgeiksi). Teatterikoulu sijaitsi siihen aikaan Kansallisteatterin vintillä, ja ainoa pääsyvaatimus oli ehdoton näyttelijälahjakkuus! Ohjaaja-dramaturgipuolelle vaadittiin yo-todistusta. Karsintojen aikaan yksi raatilaisista oli Lasse Pöysti, joka keskusteli hakijoiden kanssa ja hän kysyi minulta syytä siihen, miksi olen hakenut teatterikouluun. Muistan vastanneeni, etten voi edes ajatella itselleni mitään toista ammattia. Myöhemmin syksyllä Pöysti piti meille ykköskurssilaisille erittäin mielenkiintoisen luennon. Alunperin luennoitsijana olisi ollut Jussi Jurkka ja aiheena olisi ollut ”Elämäni näyttämötaiteen palveluksessa”, Jurkalle tuli kuitenkin joku este ja Pöysti saatiin tilalle. Hänpä olikin muuttanut luennon teemaksi ”Näyttämötaide elämäni palveluksessa”. Tuo kaikki on nyt pyörinyt mielessäni, kun olen ajatellut eläkkeellelähtöäni ja eläkkeellepääsyäni, ja olen kyllä ollut teatteritaiteen palveluksessa kertakaikkiaan… Tähän sopisi Konsta Jylhältä nappaamani motto ”Kaikkensa kun antaa niin enempäähän ei ole”. Näyttämötaide on kyllä ollut minun elämäni palveluksessa ja voin sanoa, että teatteri on antanut minulle hyvin onnellisen elämän. Toivottavasti olen onnistunut tekemisilläni antamaan onnellisia hetkiä myös muille.”

”Alakoulun kolmannella, neljännellä luokalla muistan kyllä jo esiintyneeni, ja olihan meillä esitelmiä ja suomenkielen oppitunneilla lausuttiin runoja. Oppikoulussa muistan esittäneeni joulujuhlissa joulupakinan, ja lyseossa meillä oli näytelmäkerho, jota veti suomenkielenopettajamme Pentti Laurio, joka itse näytteli Jyväskylän Huoneteatterissa. Sitten kuvioihini mukaan tuli Teiniteatteri, sitten Ylioppilasteatteri ja Jyväskylän Kansannäyttämö. Syksyllä ´70 käväisin Mikkelissä Karkialammin varuskunnassa, ensimmäisellä lomallani sain jonkinasteisen hermoromahduksen (nykyään se diagnosoitaisi varmaankin paniikkihäiriöksi tai vastaavaksi), olin sairaalassakin pari viikkoa, ja palattuani Mikkeliin minut laitettiin E-luokkaan pariksi vuodeksi. Syksyllä ´71 alkoivat sitten opinnot teatterikoulussa.”

”Missä vaiheessa sitten sain ajatuksen, että haluan näyttelijäksi… Hmmm, Teiniteatterissa meillä oli paljon kursseja ja teatterikoululaisia oli niitä vetämässä. Tunsin teatterin syvän vaikutuksen itseeni, ja kaikki teatteriin ja näyttelemiseen liittyvät ajatukset viehättivät minua suuresti. Miten teatterilla voidaankaan vaikuttaa ihmisen ajatusmaailmaan! ”Tuohan on hienoa ja jospa pystyisin itsekin samaan”, ajattelin. Pystyisi kertomaan tarinoita niin, että ihmiset saisivat niistä jotain – joko siinä hetkessä esityksen aikana tai mikä parempaa, tarttuisi jotain matkaan ja jäisi mietityttämään myöhemminkin. Saisi kenties vastauksen johonkin kysymykseen tai edes jollain tavalla pystyisi parantamaan tätä maailmaa. Se 70-luvun taitehan oli hurjaa aikaa, Jyväskylän Kesässä M.A. Numminen pidätettiin kun esitti jenkkaa ulkosynnyttimistä, ja Tampereen Popteatteri kävi esittämässä Hairin.”

”Teatterikouluajoistani en osaa kertoa oikein mitään, opiskelu oli aika rikkonaista, koska opettajat vaihtuivat usein ja kaikki oli käsittääkseni aika ”hakua”, samaan aikaan kehitettiin koulun opetussuunnitelmaa. Sen voin sanoa, että olisin voinut käydä sen koulun paremmin. Paneutua kaikkeen voimakkaammin. Koulusta lähdin 1975 ja tarjoutui tilaisuus päästä suoraan Turun Kaupunginteatterin loistavaan porukkaan mukaan. Kurssikaverini Elina Halttunen kiinnitettiin samaan aikaan dramaturgiksi, oli mukava mennä yhdessä Turun Kaupunginteatteriin, joka oli 70-luvun alussa Euroopan huipputeatterien joukossa ja mikä ensemble! Mikä onni nuorelle miehelle! Nyt voin sanoa, että vasta 70-luvun lopulla tehdyn Yksi lensi yli käenpesän -näytelmän (jossa olin Billy B-b-bi-bibbitin roolissa) jälkeen pystyin sanomaan itselleni, että nyt olin passeli osa kokonaisuutta. Ensimmäiset vuoteni ammatissa olivat oppia. Ensimmäinen juttuni muuten oli ”Välskärin kertomukset”, siinä kaikki tekivät monta erilaista karaktääriä, paitsi itse välskärin roolissa ollut Heikki Kinnunen. Vanhassa välskärissä oli paljon samaa mitä nykyään Mielensäpahoittajassa, mutta silloin Hessu vanhennettiin samannäköiseksi maskilla ja tukalla…”

”43 ja puoli vuotta ehdin olemaan Turun Kaupunginteatterissa yhtäjaksoisesti. Noin 130 ensi-iltaa on takana, eri rooleja en ole laskenut. Muutama rooli vuodessa… 80-luvulla oli aikoja, jolloin oli neljä eri roolia päällä samaan aikaan ja viidettä harjoiteltiin. Kahdeksan näytöstä viikossa, viikonloppuisin molempina päivinä kaksi näytöstä. Maanantaisin oli vapaata. Harvemmin on ollut sellaisia tilanteita, joissa on esitetty samaa näytelmää monta päivää peräkkäin ja välissä ei ole ollut edes tarvetta purkaa ja rakentaa uudestaan lavasteita. Se on osa ammattitaitoa, hypätä roolista toiseen kesken päivänkin. Eivät eri roolit ole koskaan menneet päässäni sekaisin, vaikka on ollut useampi eri juttu meneillään.”

”Olen saanut olla kaikenlaisissa jutuissa mukana, ja olen tehnyt välillä isompia, kantavia ja välillä pienempiä rooleja. Jos muutamia ns. virstanpylväitä mainitsisin, niin kyllä ensimmäinen iso onnistuminen oli jo mainitsemassani Käenpesässä. Omanlainen onnistuminen oli hiukan myöhemmin Piaf-näytelmässä. Opereteista ”Mustalaisruhtinatar”. Anna Karenina on ehdottomasti mainittava, ja onhan siellä matkanvarrella monta muutakin hienoa juttua. Hedda Gabler! Ja nyt nämä kolme viimeisintä, eli ”Seitsemän veljestä”, ”Taru Sormusten Herrasta” ja ”Ihmiset, paikat ja esineet”. Jokaisessa on ollut omat haasteensa, mutta jotenkin nämä kolme viimeisintä tuntuvat nyt sellaisilta, jotka haluan mainita. Teatterin juhlavuodesta, syksystä ´17 ja Veljeksistä lähti hieno putki käyntiin. Näiden kohdalla olen asettanut itselleni riman korkeammalle kuin aiemmin, ja kovan treenin kautta päässyt sen riman yli. Aina on ollut hienoa haastaa itseään. ”Ihmiset, paikat ja esineet”-näytelmässä oli loppupuolella hieno kohtaus, johon keskittyminen alkoi oikeastaan välittömästi ensimmäisen näytöksen päätyttyä. Usein kysytään, että miten näyttelijät oikein oppivat ja muistavat kaikki repliikkinsä. Se on kaikista helpointa tässä hommassa! Vaikeintahan tässä hommassa on löytää se ihminen, joka niitä ajatuksia puhuu! Repliikit ja kaikki tekeminen ovat ajatuksen jatkeita. Muut saivat lavalla keskittyä omaan tekemiseensä, katsojien edessä, mutta minä sain rauhassa sivussa keskittyä omaan tulevaan kohtaukseeni addiktityttären isänä. Itkettää tämä muisto, voi että. Kyllä tämä on ihana ammatti! Ja täytyy myös kertoa, että vaikka eläkkeelle jäinkin, minulle tehtiin hiljattain tarjous, josta en voinut kieltäytyä ja palaan lavalle syyskuussa ´19. Ihanaa!” (Huom! 6.9. Turun Kaupunginteatterissa ensi-illassa Don Juan, jonka ohjaa Pasi Lampela. Nimiroolissa Eero Aho.)

Ihmiset, paikat ja esineet/Petri Rajala ja Pihla Maalismaa (c) Otto-Ville Väätäinen

”Joulukuun lopussa oli toistaiseksi viimeinen roolityöni ja nämä viimeiset kaksi kuukautta olen naureskellut ja miettinyt, miten ihanaa kaikki on. Matti Nykäsellä oli sellainen lausahdus, että elämä on ihmisen parasta aikaa ja voin lisätä, että eläke on ihmisen parasta aikaa! Totta kai työelämässäkin on ollut ihania aikoja, mutta olen kyllä nyt nauttinut täysillä. Syksy oli aika rankka ja aikataulullisesti tiukka, esityksiä oli paljon vaikka itselläni ei ollut enää harjoituksia päivisin. Sain rauhassa istua aamiaisella ja lukea lehteä! Teatterikoulusta lähtiessämme saimme improvisaatio-opettajanamme toimineelta Marja Korhoselta evääksi ”instrumentin päivittäisen mentaalisen ja fyysisen huollon”, ja sitä olen tehnyt vuodesta ´75, nyt eläkkeelläkin. Sen jälkeen olen tehnyt mitä mieleen juolahtaa. Käyn iltapäiväteellä Cafe Artissa, se tapa vakiintui jo aiemmin. Sosiaalista elämää vietän rakkaan naiseni ja tyttäreni perheen parissa, ja sunnuntaisin harrastan japanilaista jousiammuntaa kyudoa. Japani kiinnostaa muutenkin. Ja kulttuuri, taide, kulinarismi.”

”Tärkeä oppi? Olen itse jostain napannut 50-lukulaisen mentaliteetin eli ahkeruus, säästäväisyys ja rehellisyys. Lisäksi minulle ovat tärkeitä Vuorisaarna ja Ihmisoikeuksien julistus. Juha Hurme sanoi hienosti eräässä haastattelussaan, että ”love, peace and communication”. Äitini oli hyvä ihminen – julistin hänet autuaaksi. Hänen hautakivessään on laatta, jossa on valitsemani teksti ”Autuaita ovat rauhantekijät”. Minun päämääräni on tulla äitini kaltaiseksi. Siinä on yhdelle elämälle tavoitetta.”

”Teatterin taika? Se on mielestäni sitä, että katsoja yllättyy, hämmästyy, ihastuu ja rakastuu näkemäänsä ja kokemaansa. Sitä tapahtuu, ja eri syistä. Pöysti on sanonut, että teatteri on rakkauden akti näyttelijöiden ja yleisön välillä. Minä olen katsojana rakastunut näyttelijään ja siihen, miten lavalla tehdään. Näyttelijän pitää antaa itsensä, jotta pystyy ottamaan yleisön. Siitä syntyy teatterin taika. Sama voi tapahtua myös elokuvissa, mutta teatterissa kaikki syntyy vielä konkreettisemmin.”

Seitsemän veljestä (c) Otto-Ville Väätäinen

”Jokin legendaarinen kommellus tai vastaava? Teimme muinoin Laura Jäntin ohjauksessa Loppiaisaattoa, ja siihen aikaan ohjaajia oli kolme ja jokaisella oma porukkansa. Harjoittelimme eri puolilla Turkua ja me harjoittelimme kivipainossa, jossa oli karkea betonilattia. Paikassa on nykyään Linnateatterin ravintola. Yksissä iltaharjoituksissa sitten roolihahmoni herttua Orsino, joka on palavasti rakastunut Lady Oliviaan (Marja Kouki hänen roolissaan), saa rakkauden kohteeltaan pakit. Tenavissahan on Eppu, jolla on uniriepu, ja tällä herttualla oli myös uniriepu, vaaleanpunainen reijällinen ”rämmäle”, jota kannoin mukanani. No, lapsetkin kiukuttelevat tyyliin ”sittenpähän näette” ja tämä Orsino pakeista tuohtuneena kietoo huivintapaisen kaulaansa ristiin ja alkaa kuristamaan itseään. Pidin siinä monologia ”Sinä julma nainen...”, ja yhtäkkiä tuntui hirveän hyvältä. Vedin itseni tajuttomaksi! Putosin polvilleni ja löin takaraivoni siihen betonilattiaan. Havahduin siihen, ja sitten alkoivat tärinät ja krampit, kun ilma alkoi virrata takaisin. Mietin hetken, että tässäkö tämä elämä oli. Siitä sitten sairaalaan ja vähän tikkiä päähän. Olen siis kuristanut itseni tajuttomaksi! Se hyvänolontunne oli uskomaton, annoin mennä vaan. No, yhdessä Tarun näytöksessä löin vahingossa käteni Sarumanin sauvan kärkeen. Siinä oli kolme saksenterävää piikkiä. Olin odottamassa omaa vuoroani tornissa taaempana, otin pyrolta sauvan käteeni vähän huonosti ja samalla huomasin, että nyt sattui ja tulee verta. Valkoiset vaatteet ja parta, en voi tehdä muuta kuin pitää tiukasti sauvasta kiinni ja siten estää veren valumisen. Ja siitä hetken kuluttua sauva kädessä tornissa lausun ”Gandalf Harmaa, tervetuloa Rautapihaan!”. Kohtauksen jälkeen laastaria käteen ja näytöksen jälkeen TYKSiin päivystykseen ja tikkiä käteen. Nuori kirurgi oli innoissaan kun sai tikata Sarumanin kättä, kun kerroin miten tämä pääsi käymään.”

”Sitten kun oot perillä

on jalkas, kätes verillä

polves vapisee ja sydämes hakkaa

vaik´ eessäs koko maailma on

niin kadehdit, rauhaton

sä heitä jotka matkaa vielä jatkaa”

”Viimeisen Tarun näytöksen lopuksi minut kukitettiin lavalla, kaikki kaverit siinä ympärillä vielä ja tuo siteeraus Vysotskin laulusta tuli mieleeni kesken näytöksen, kun odotin yhtä sisäänmenoani käytävällä. Lausuin sen siinä lavalla ystävien keskellä ja yleisön edessä. Miten upeitten ihmisten ja hienojen näyttelijöiden kanssa olen saanut tehdä töitä! Päästä lähelle ihmisiä, joita olen itsekin ihaillut.”

”Mitä terveisiä haluaisin lähettää katsojille? Kiitos. Tämmöinen jyväskyläläinen näyttelijänplanttu ja olen saanut tässä kaupungissa niin paljon hellyyttä ja hyväksyntää katsojilta teatterissa ja keikoilla ja torilla ja vaikka missä. Olen ihmisiltä saanut niin paljon. Ei enempää voisi toivoa.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Joku rivo kirosana, en osaa sanoa tarkemmin

- Mikä sytyttää sinut? - Elämä!

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Epäoikeudenmukaisuus, kateus, epärehellisyys

- Suosikkikirosanasi? - Koitan olla kiroilematta, mutta kyllä perkele tai saatana lähtee jos on pakko

- Mitä ääntä rakastat? - Maailman kaunein ääni on pienen lapsen nauru ja kikatus, oi joi!

- Mitä ääntä inhoat? - Epäorgaaninen kiduttavan korkea ääni, summeri tai vastaava

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Runoilija, lauluntekijä

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Sellainen, johon mulla ei ole minkäänlaisia edellytyksiä

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivoisit Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa! Näytelmäkerhon harjoitukset ovat sitten keskiviikkona iltapäivisin.

Kiitos Peppi itsellesi!

Peppi ja "eläkeläislook" (c) Teatterikärpänen

Taru Sormusten Herrasta / Turun Kaupunginteatteri

Taru Sormusten Herrasta / Turun Kaupunginteatterin päänäyttämö

Suomen kantaesitys 15.2. 2018, kesto noin 4h (kaksi väliaikaa)

Teksti J.R.R. Tolkien
Dramatisointi Sami Keski-Vähälä
Ohjaus Mikko Kouki
Koreografia ja apulaisohjaus Oula Kitti
Lavastus Teemu Loikas
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu Janne Teivainen
Äänisuunnittelu ja uudet sävellykset Iiro Laakso
Naamioinnin ja örkkimaskien suunnittelu ja toteutus Minna Pilvinen
Pyrotekniikan suunnittelu Tero Aalto
Projisoinnit Sanna Malkavaara

Rooleissa : Stefan Karlsson, Hannes Suominen, Anna Victoria Eriksson, Mika Kujala, Markus Järvenpää, Kirsi Tarvainen, Teemu Aromaa, Markus Riuttu, Miska Kaukonen, Markus Ilkka Uolevi, Antti Kyllönen, Olli Rahkonen, Jonas Saari, Petri Rajala, Valtteri Roiha, Jenni Kitti, Jaakko Hutchings, Iiro Heikkilä, Pekka Laamanen, Jesse Liskola, Vilja Parkkinen ja Sakari Saikkonen sekä lisäksi ääninä Mikko Kouki ja Heikki Nousiainen

 On syytä mainita tähän alkuun, etten ole mikään Tolkien-asiantuntija enkä ole koskaan lukenut riviäkään Taru Sormusten Herrasta -trilogiasta kirjan muodossa (tarkoitus on kyllä ollut, mutta vielä ei ole ollut sen aika). Omat kokemukseni rajoittuvat Peter Jacksonin ohjaamiin elokuviin, Lontoossa vuonna 2007 näkemääni LOTR-musikaaliin (josta en muista muuta kuin Klonkun ja väliajalla yleisön joukkoon soluttautuneet karmaisevat örkit pelottelemassa katsojia, ja jäihän muistoksi käsiohjelma ja jääkaappimagneetti), muutamia vuosia sitten Hämeenlinnan Teatterissa nähtyyn sangen pienimuotoiseen mutta yllättävän onnistuneeseen vappuspesiaaliin (mukana oli hahmoja ja Toni Edelmannin lauluja, jotka oli tehty Ryhmäteatterin Suomenlinnan kesäversiota varten 80-luvun puolivälissä). Niin, ja koskapa en ole pituudella pilattu, oma elämäni on koostunut erinäisistä hobittihetkistä etenkin pitkien kanssaihmisten seurassa.

 Että tältä pohjalta. Olin vähän vahingossakin jättänyt kalenteriini parin viikon totaalisen teatterireissupaussin, halusin kaiketi viritellä kunnon kierrokset ja ennakkokutinat ennen kovasti odotettua esitystä ja ilmassa oli pientä ylilatautumista havaittavissa. "Ai ettäääää!" ja kämmenien yhteenhierontaa olin harrastanut kotosalla päiväkausia ennen reissua siihen malliin, että isäntää jo vähän kyllästytti touhuni. Jouduin vielä lähtemään matkaan suoraan töistä lauantaina, ja sattui vielä hassu tapaus siinä aamupäivällä. Olen töissä kaupassa ja kuski saapui kuorman kanssa. Yksi kärry oli hänen tiellään varaston käytävällä ja kaveri tuumasi kovaan ääneen, jotta "Vai että kärrynmokoma meinaat, että YOU SHALL NOT PASS!" Naurultani toivuttuani kerroin, mihin olen työvuoron jälkeen matkalla ja siitähän se juttu sitten lähti lentoon. Jäin muina hobitteina taistelemaan makkara-armeijaa vastaan ja tummapartainen Gandalf poistui paikalta (palatakseen sitten jossain kääntessä uudestaan).

Tässä poseerataan aulan ison julisteen edessä... 

 Turussa olimme sen verran hyvissä ajoin, että ehdimme rauhassa nautiskelemaan yleisölämpiössä hienot ja maukkaat Sormus-leivokset sekä hankkimaan ala-aulassa myynnissä olevat t-paidat ja kangaskassit, joista jälkimmäisiä on kotona nurkat täynnä mutta hei, ei yhtään Taru Sormusten Herrasta -kassia! "Ai että!" ja "Ihan kohta mennään!" kävi mielessä kymmeniä kertoja, onnistuin jotenkuten hillitsemään itseni - katselin kylläkin minuutin välein kelloa ja täytyy sanoa, että melkoista sisäistä teputusta oli se odottaminen! Tuli vahva tunne siitä, miltä lapsista tuntuu odottaa joulupukkia tasan tiettyyn kellonaikaan. Esirippu pysyi tiiviisti alhaalla ja jouduin fiilistelemään valtavaa sormuksen puolikaarta näyttämön ympärillä (ja takanani istuvan mainion jätkäporukan levotonta murrepitoista pulinaa tulevasta mahdollisesta spektaakkelista).

 Ja sitten se taas tapahtui! Valot salissa himmentyivät, esirippu nousi hitaasti, musiikki alkoi virittää tunnelmaan ... ja suunnaton aaltomainen hyvänolontunne lähti hiipimään varpaista ylös ja pala nousi kurkkuun. Tässä sitä taas mennään, ilmassa on taikaa. Tuo tunne onneksi nappaa kiinni säännöllisin väliajoin vieläkin, ja voi kuulkaa se on parasta! Ajantaju katosi täysin (ja ympäröivä maailma), ja esitys nappasi otteeseensa heti alkusekunneista lähtien. Kaikki oli tässä ja nyt. Jotain tämän esityksen vaikuttavuudesta kertoo sekin, että muutamaan otteeseen minua itketti aivan älyttömän paljon kun tajusin, etten tule varmaan ikinä näkemään enää mitään näin hienoa ja vaikka tulisin uudestaankin katsomaan, sama tunne ei tule enää koskaan toistumaan. Ainutlaatuinen kokemus.

 Valtaisaa eeposta on lyhennetty ja tiivistetty roimalla kädellä, tosifanit jäänevät kaipaamaan tiettyjä kohtauksia, paikkoja ja henkilöitä. Kaltaiselleni noviisille tämä versio toimi kuitenkin erinomaisesti ja tulipa tutuksi muutama uusikin hahmo, kuten mainio Tom Bombadil (Olli Rahkonen, Bombadilin Tomppa on muuten hauska lausua useaan kertaan ääneen, kokeilkaapas!), joka ei sormuksesta välittänyt tuon taivaallista, vaikka sai sen hypisteltäväkseen.

Tomppa ja hobitit 

 Jaa itse tarinasta jotain? Tässä mahdollisimman lyhyt versio : hobitti Frodo (Stefan Karlsson) saa tärkeän mutta erittäin vaarallisen tehtävän viedä Valtasormus tuhottavaksi takaisin Tuomiovuorelle. Sormuksen voima on mahtava, ja vastuullinen tehtävä kera sormuksen vetovoiman meinaa nujertaa piskuisen ystävämme täysin. Väärissä käsissä koko maailma on tuhon oma, ja Sormusta havittelee myös pahisten pahis Sauron sekä perässä hiippaileva olminkaltainen otusriepu Klonkku (Miska Kaukonen), jolla sormus eli Aarre oli aiemmin hallussaan. Frodolla on mukana matkassaan hobitit Sam (Hannes Suominen), Merri (Teemu Aromaa) ja Pippin (Markus Riuttu) sekä velho Gandalf (Mika Kujala), kääpiö Gimli (Antti Kyllönen), haltia Legolas (Olli Rahkonen) ja ihmiset Aragorn (Markus Järvenpää) ja Boromir (Markus Ilkka Uolevi). Kuten kunnon seikkailuissa, tässäkin porukka jakaantuu kahtia ja matkalla Mordoriin ("ei sinne niin vaan mennä!") kohdataan monenmoista vipeltäjää kuten vuorenpeikkoja, lammen ölliäisiä, örkkejä, enttejä, jättikokoinen hämähäkki, haltioita, Mustia Ratsastajia...

Frodo ja Sormus 

 Olen monesti sanonut, että olen pääsääntöisesti pienten produktioiden ja näyttämöiden ystävä. Mitä vähemmän porukkaa ja mitä pelkistetympi lavastus, sen parempi. Loistava teksti ja hyvät näyttelijät, se riittää. No, poikkeuksiakin tietysti on ja tässä sitten astuttiin ns. nextille levelille. Kuten sanottu, en tule taatusti koskaan näkemään mitään näin upeaa lavasteiden käyttöä ja näyttämötekniikkaa pyroineen kaikkineen, joten hattu päästä ja kumarruksia ja aaltoja niille joille kunnia kuuluu. Takana on valtava työ ja me onnelliset saamme nyt nauttia tämän työn hedelmistä. Ihan ansaitusti näyttämömiehet saapuvat loppukumarruksiin ensimmäisenä, hommaa nimittäin piisaa sillä kohtaukset vaihtuvat aika tiiviiseen tahtiin ja maisemat vaihtuvat lennossa.

 Istuimme yhdeksännellä rivillä ja hienosti näki kokonaisuuden sieltä. Jäi harmittamaan, että taidokkaat yksityiskohdat vaatteissa ja lavastuksessa (enhän edes nähnyt sitä, että Bilbon seinällä oli potretti Tolkienista!) sekä etenkin maskeerauksessa jäivät hiukan hämärän peittoon. Örkkejä olisin mielelläni katsellut tarkemmalla silmällä silläkin uhalla, että yöunet menisivät sen siliän tien. No, tämä asia tuli korjattua siten, että ostin toukokuulle lipun keskelle kakkosriviä, vaikka vaarana vähän on kulmakarvojen kärventyminen tietyssä kohtauksessa, mutta otan sen riskin. Kerran täällä vaan eletään.

Örkkejä nahistelemassa keskenään 

 Lapsenkaltaisella riemulla ja hymy korvissa katselin entti Puuparran (äänenä Heikki Nousiainen) ja lajitovereiden jylhää lipumista pitkin näyttämöä. Hihii! Särkänniemessä ehdoton "suosikkini" on kulttimainetta nauttiva Puhuva Puu, ja tässä se vasta olikin! Silmät muljusivat ja parta väpätti, kun Puuparta tarinoi viisaita ja tuosta noin myöhemmin heilautti ohimennen muutaman örkin huis helkkariin oksanheilautuksella.

Entit saapuvat!

 Toiseen ääripäähän ajauduin sitten Mustien Ratsastajien kanssa... Kuulemma viiteen otteeseen tartuin vieruskaveria kädestä kiinni ja sydän hakkasi kovaa, kun kaameat Ratsastajat etsivät heinikossa piileskeleviä hobitteja. Meinasin huutaa ääneen! Takuuvarmaa painajaismateriaalia, eikä asiaa helpottanut yhtään se, että paluumatkalla jossain ennen Forssaa (yllätys...) oli pimeää kuin Mordorissa ja vaivihkaa pellolta iski kimppuun melkoinen usva. Melkein jo kuulin kaukaa hirnahduksia... hui sentään! Onneksi nämä hobitit eivät taittaneet tietään jalan. Pari kirosanaa lipsahti ilmoille esityksen aikana myös siinä vaiheessa, kun valtava hämähäkinseitti ilmestyi tuosta noin ja joku jättikokoinen mötikkähän siellä taustalla on lähestymässä saalistaan.

Painajaismatskua Mustasta Ratsastajasta 

 Selvähän se, että hobittiporukan kanssa tunsin valtaisaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja sielujen sympatiaa! Frodo ja Sam seikkailevat toisaalla, ja itse olisin mieluusti lähtenyt Merrin ja Pippinin matkaan. Veikeä kaksikko, koko ajan oli mielessä se, miten tärkeää reissussa on hyvät eväät ja riittävät paussit ja lystinpito. Kannatan! Parhaat sutkautukset kuuluivat hobittien suusta ja saivat yleisössä aikaan hihittelyä ansaitusti. Pieni huumori tekee terää.

Kontu-meininkiä alussa 

 Tähän voisin hehkuttaa hiukan ihan jokaista hahmoa ja mainita erikseen nimeltä kaikki, mutta tilaa säästääkseni jätän sen väliin. Ison vaikutuksen minuun teki etenkin Markus Ilkka Uolevi sekä Boromirin että Sauronin suun rooleissa, Boromirin kohtalo aukesi ensimmäistä kertaa kunnolla ja olihan hän nyt varsin salskea ja ryhdikäs ilmestys muutenkin! Näyttämön etureunaan tullessaan myös pelottava, kun sormus alkoi vetää puoleensa. Sauronin suu taas vetäisi eräänkin vampyyrikreivin, goottirokkarin ja Wolandin yhdistelmän suuntaan, varsin hämäävää oli korostetun kohtelias puhe yhdistettynä hyytävään kylmäävään ulkonäköön.

Sauronin suu 

 Vaan yksi on ylitse muiden... nimittäin Miska Kaukonen Klonkun/Sméagolin roolissa. Miten sama hahmo herättääkin niin monenlaisia tunteita! Sääliä, inhoa, myötätuntoa, surua, jopa äidillisiä tunteita ja välillä huvittaakin. Miska pistää koko kroppansa likoon ja tekee sangen kokonaisvaltaisen suorituksen varjoissa hiiviskelevänä riepuna. Sydämeni oli pakahtua, kun Klonkku tempoili köydessä ja huusi tuskissaan sitä, että sattuu. Harvoin tämänkaltainen niljakas hahmo nostattaa muuta kuin puistatusta, mutta nyt ei voi muuta kuin ihailla ja ihmetellä. Napakymppi!

Klonkku 

 Mieleeni jäi myös se, miten Legolas ja Gimli eivät voineet sietää toisiaan, ja pian sitä kumminkin sopuisasti ja kirjaimellisesti samassa veneessä soudeltiin. Näin ne kansat yhdistyvät ja sopu sijaa antaa! Näkemisen arvoisia hetkiä riittää kyllä roppakaupalla : Morian kaivokset (teki mieli huutaa, että älkää nyt sinne menkö!) ja joka paikasta kiemurtelevat lonkerot, hienot ja sopivan mittaiset taistelukohtaukset (taas tuli tehtyä pari väistöliikettä itsekin), kaamea Balrog, jättimäinen Vuorenpeikko (joka nappasi tällä kertaa väliaplodit), pitkin seiniä laskeutuvat örkit ja Klonkun hiippailu siellä sun täällä, Galadrielin (Kirsi Tarvainen) näyttävä laskeutuminen katosta. Hmmm, vähän kieli poskessa voisi sanoa, että ainoat "harmittavat" asiat olivat ne, että Gandalf oli liian lyhyt, Bilbo (Jonas Saari) liian pitkä (miekkonen taisi kyllä sanoa, että sormus on kasvattanut häntä?) ja Gimli liian hoikka. Ja että Éowyn (Jenni Kitti) tulla tupsahti aika puskista paikalle ja Arwenin (Anna Victoria Eriksson) mieli muuttui tuosta noin Aragornin suhteen.

 Eipä ole koskaan aika sujahtanut noin nopsaan, toisen väliajan alkaessa oli vähän pöllämystynyt olo ja ihmetteli, että näinkö nopeasti tämä mennä hujahtaa! Samalla suretti, että kohtahan tämä upeus on ohi ja paluu arkeen on edessä. Tokalla väliajalla kävimme muuten eväsretkellä parvelle johtavien portaiden alla olevassa sopivankorkuisessa kolosessa, jonne liian pitkillä ei ollut niin mitään asiaa.

 Tulivatko Mustat Ratsastajat sitten uniin minua etsiskelemään? Ei toki. Unessani oli nimittäin taustaselostus Klonkun äänellä. Naurakaa vaan! Tapahtui mitä hyvänsä, korvissa kuului tämän tästä "Me menee eri tietä, eri tietä!" ja "Kiltti hobitti, nukkuu krooh ja pyyh" ja "Sméagol tietää, meikä hiippailee". Tämmöistä.

Kerran vielä, Puuparta!

 Oli tarina tuttu tahi ei, Turkuun kannattaa ihan ehdottomasti suunnata. Keväälle on enää arki-iltojen hajapaikkoja jäljellä, mutta esitykset jatkuvat syksyllä ja liput tulevat maaliskuussa myyntiin. Suosittelen lämmöllä! Ja lämmöllä suosittelen etenkin eturivin väelle kevyttä vaatetusta, saattaa tulla etenkin loppupuolella kuumat paikat...

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla, suurkiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Seitsemän veljestä / Turun Kaupunginteatteri

Seitsemän veljestä / Turun Kaupunginteatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 3.11. 2017, kesto noin 3h (väliaikoineen)

Teksti Aleksis Kivi
Ohjaus ja sovitus Lauri Maijala
Lavastus Janne Vasama
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Äänisuunnittelu Iiro Laakso
Naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm

Rooleissa : Joonas Saartamo (Juhani), Olli Rahkonen (Aapo), Pyry Äikää (Tuomas), Markus Järvenpää (Simeoni), Joel Mäkinen (Timo), Jonas Saari (Lauri), Paavo Kinnunen (Eero), Ulla Koivuranta ja Petri Rajala

 Minulla oli hyvin Seitsemän veljestä -painotteinen kesä. Näin kaksi eri produktiota (Ryhmäteatterin ja Pesäkallion, joista ensimmäisen kahteen kertaan) ja loppukesästä oli jo vähän sellainen olo, että nyt alkaa veljeskiintiö hiljalleen olla täynnä. Paitsi että edessä olisi vielä se ennakkoon odotetuin, Turun Kaupunginteatterin veljesten uusi tuleminen. 70-luvun alussa nähty Kalle Holmbergin ohjaama versio on monelle se "ainoa oikea Seitsemän veljestä", minä en sitä ikäni puolesta koskaan nähnyt paitsi tallenteena. Ymmärrän hehkutuksen esitykseen liittyen ja samalla tiedostan sen, että klassikot on luotu tehtäviksi yhä uudestaan ja uudestaan, uuden sukupolven näkemyksin ja energioin.

 Lauantain päivänäytöksestä poistuin kera tunteen, että kävelen ilmassa. Olo oli ihmeen kevyt, euforinen. Olin taas kerran nähnyt "parasta tänä vuonna, ehkäpä". Monta vuotta olen hehkuttanut tiettyjä esityksiä kaikkienaikojen kärkikahinoihin mukaan. Turun Veljesten jälkeen tulin siihen tulokseen, että on aika lopettaa vertailu ja esitysten arvottaminen paremmuusjärjestykseen. Mahdoton ja täysin tarpeeton homma. Ei taidetta voi laittaa mihinkään järjestykseen! Tämä tuntui parhaalta juuri nyt, juuri tässä hetkessä, juuri minulle. Viikon päästä saatan olla samaa mieltä täysin toisentyylisestä jutusta. Voin puhua vain omasta puolestani, omasta kokemuksestani - en sanoa kenellekään toiselle, että tämä Sinun pitää nähdä. Voin kannustaa ihmisiä käymään ennakkoluulottomasti katsomassa erilaisia esityksiä, mukavuusalueen ulkopuoleltakin ja löytämään siten niitä helmiä, joita sitten pyöritellä mielessään vuosienkin päästä. Minun tapani katsoa on muuttunut parin viimeisen vuoden aikana. Usein vaikuttaa siltä, että nyt en yhtään ymmärrä miksi noin ja mitä tapahtuu, mutta aina ei tarvitsekaan ymmärtää ja jäädä liikoja pohdiskelemaan - avataan muut aistit vastaanottamaan kaikki, mitä tuleman pitää. Silloin koko esitys saattaa muuntua kokonaisvaltaiseksi kokemukseksi - ei pelkäksi silmin katsottavaksi teokseksi. Näin kävi Lahden Kaupunginteatterin Pohjantähdessä muutama viikko sitten, ja näin kävi Turun Veljesten parissa.

Simeoni

 Meillä oli parvekkeelta eturivin paikat. Ennakkoon vähän harmittelin sitä, etten pysty nyt kunnolla katsomaan näyttelijöiden silmiä. Pelkoni oli kuitenkin aiheeton, tunne välittyi hienosti ainakin eturiviin asti. Ensimmäisen näytöksen istuin hymy huulillani, nautin kaikesta mitä näyttämöllä tapahtui. Hykertelin. Vahvasti Kalle Holmbergia muistuttava enkelisiipinen isähahmo, jo kertaalleen nähdyt lavasteet ja tarvikkeet sivuun, nykyaikaisempi sekasotkuinen asunto lipuu hiljaa esiin. Veljekset painivat ja nujakoivat keskenään, energian ja adrenaliinin purkua turhanpäiväisilläkin kurkipotkuilla ja varjonyrkkeilyllä. Juhani (Joonas Saartamo) uhoaa suuna ja päänä, nuoremmat koittavat vähän samaa perässä. Etenkin Tuomas (Pyry Äikää) ja Aapo (Olli Rahkonen) tuntuvat ottavan mallia. Turhautuneisuus kaikkeen alkaa paistaa rankasti läpi, kun ei ole mitään eikä ketään. Ei äitiä, ei isää, ei naista. Joukosta erottuu heti rauhallisempi Lauri (Jonas Saari), seuraillen sivusta muiden touhuja, tarkkaillen ympäristöään ja mietiskellen asioita. Muiden lähtiessä turhalle kosintaretkelle Lauri keskittyy kuuntelemaan oopperaa ja ottamaan muutaman tanssiaskeleen. Muiden mesotessa teltassa Lauri makaa rauhallisena selällään, ei kiirettä mihinkään eikä huolta huomisesta. Tunnen samaistuvani Lauriin, hiljainen tarkkailija kun pohjimmiltani olen minäkin.

Lauri 

 Toukolan poika (kyllä, yksikössä) eksyy omilla retkillään väärään pihaan ja saa kuulla kunniansa. Rajamäen rykmentti on kermapersepariskunta, joka tulee myöhässä teatteriin ja purjehtii läpi kakkosrivin veljeksille ja toisilleenkin haistatellen. Timoa (Joel Mäkinen) laulattaa tämän tästä, vaan ei lupaa heltiä millään. Lukkari (Petri Rajala) pyörittelee poikia oman tahtonsa mukaan, aakkosia koitetaan tankata kirjaimellisesti hakkaamalla vaikka päätä seinään, mutta ei sekään auta. Lukutaidon puute pistää vihaksi vielä enemmän, ja taas heilahti Jussin pussi. Maisemanvaihdos tekee hetkeksi hyvää. Idylliseen joulunviettoon yritetään rauhoittua seesteisissä merkeissä. Kohtaus on täysin absurdi ja saan lähes hysteerisen naurukohtauksen. Simeoni (Markus Järvenpää) jakaa joulupuuroa mairea hymy huulillaan ja oltta on, veljekset tuntevat aikamoista läheisyyttä toisiaan kohtaan. Joulun henki on tukevasti läsnä. Sallikaa mun nauraa. Överiksi menee. Juhani ehdottaa pystypainia ja viskaa pellavaiset kutrinsa helvettiin. Sauna kärvähtää tietenkin, tosin luulin että räjähtää ilmaan koko pytinki. Jo riitti tämä joulunvietto, ei meistä ole tähänkään. Väsyneet, resuiset riepupetterit palaavat takaisin sinne mistä lähtivät ja saavat lämpöisen vastaanoton. Minua itkettää. Läheisyydenkipeät veljekset tukeutuvat uupuneina toisiinsa, jaloissa puhtoiset villasukat ja käsissä kupillinen kaakaota. Telkassa lumiukkopiirretty herkistää mieliä.

Joulunviettoa 

 Väliajan jälkeen ei enää hymyilyttänyt. Tilalle oli noussut huoli. Veljesten tilanne alkoi näyttää siltä, että noinko tässä kaikki edes selviävät hengissä loppuun asti. Tyylikkäät pukumiehet joraavat hienoja muuveja, mutta se ei riitä. Lauri tuntee itsensä myyräksi ja myös näyttää siltä. Hiidenkiwi on tietysti ravintola, jonne linnoittaudutaan härkiä pakoon. Ruokaa ei ole, juotavaa sen sijaan piisaa. Kulissit alkavat hiljalleen murentua ja Lauri avaa vihdoinkin sanaisen arkkunsa. Poissa on tyyneys ja rauhallisuus. Huikea, vimmainen monologi ja täydellisen ansaitut väliaplodit ja bravo-huudot. Mieltäni kylmäsi Laurin kertomus siitä, että "tulin Turkuun ja sain puukosta kaulaani". Simeoni ja Eero (Paavo Kinnunen) eivät lähde tällä kertaa Hämeenlinnaan, vaan täysin toisenlaiselle matkalle. Taustalla veljet tanssivat Pet Shop Boysin "It´s a Sin"in tahdissa. Pala nousee kurkkuuni. Kylmää. Simeonin silmistä paistaa epätoivo, ja miten syvä hätä ja huoli Juhanin silmistä... Simeonin kohtaaminen Lucifeeruksen kanssa kohoaa täysin omiin sfääreihinsä ja siinä vaiheessa mietin, että kunpa tämä esitys ei päättyisi koskaan. Jäisin ikuisiksi ajoiksi johonkin luuppiin, joka toistaisi kohtauksia uudelleen ja uudelleen niin kauan, että veljekset löytäisivät jonkinlaisen rauhan ja osaisivat ottaa vetovastuun omasta elämästään ilman radikaaleja, epätoivoisiakin tekoja. Juhanilla riittää pahaa oloa purkamaan vihaansa syyttömiin, mutta kantti ei (onneksi) kestä loppuun asti. "Tuonen lehto, öinen lehto" (Sydämeni laulu, sanat Aleksis Kivi, sävel Lauri Maijala) soi ehkä upeimmin kuin koskaan, Lauri näyttää taas uuden puolen itsestään ja Timokin pääsee toistamiseen flyygelin ääreen (aiemmin sai laulaa oravasta).

Etualalla Paavo Kinnunen (Eero) 

 ABG eiku C -kirja otetaan lopulta haltuun tavalla, joka nostattaa taas liikutuksen aallon. En taaskaan uskaltanut hengittää Juhanin takellellessa kirjainten parissa (huvitti se, että aina piti mainita se ruotsalainen oo ja tuplavee) ja ai maailma sitä iloa onnistumisesta, kun kokonaisia lauseita tietystä kirjasta luettiin suhteellisen sujuvasti. Juhanin silmistä loisti kerrankin ja vihdoinkin jotain muuta kuin viha ja katkeruus. Täydellistä.

 Kuten sanoin, olin euforisessa tilassa esityksen päätyttyä. Tämä kolahti ja kunnolla. Kommenteista päätellen kolahti myös muuhunkin yleisöön, ainakin mitä minun korviini kantautui. Väliaplodeja sateli tämän tästä ja muutenkin yleisö reagoi hyvin voimakkaasti tapahtumiin, nauru raikasi ja välillä oli hiirenhiljaista. Nautin siitä, että asioita voi tehdä niin täysin erin tavalla ja silti pohjateoksen ydin säilyy, ja Kiven kaunis kieli. Pitäisi muuten opetella solvauksia Kiven tyylin, "sinä olet ohdake minun naurispellossani" kuulostaa paljon kauniimmalta kuin vaikkapa "vitun luuseri" (tosin sellaista en sanoisi muutenkaan kenellekään).

Juhani 

 Ja musiikki! Miten kaunista musiikkia rujojenkin kohtausten taustalla. Pidin siitä, miten äiti (Ulla Koivuranta) välillä ilmestyi pojilleen, katsomaan ja huolehtimaan siitä, että edes välillä osattaisi lähteä oikeaan suuntaan. Veljeksistä kaksi nousi ylitse muiden tällä kertaa. Joonas Saartamo Juhanina teki minuun kaikesta uhostaan huolimatta äärimmäisen suuren vaikutuksen (ei se uho niinkään, vaan se, miten Joonas sen kaiken toi esiin, siinä oli niin totaalisen selkeästi sydän mukana ja sen näki) ja taas toisaalta Juhanin vastakohta, Jonas Saaren Lauri vakuutti. Olen erityisen iloinen siitä, miten monipuolisesti Jonas Saari on nyt Turussa päässyt näyttämään osaamistaan. Pääsin ilokseni ohimennen kiittämään 5/7 veljeskatraasta ihan silmästä silmään, melkein teki mieli halatakin ihan siitä ilosta, että olivat kaikki vielä hengissä ja ilmeisen hyvinvoivia, tyytyväisiäkin.

 Erityiskiitos Lauri Maijala. Juuri näin. Tämä oli täydellisesti minun makuuni.

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

 ... ja nyt on veljeskiintiö täynnä ainakin muutamaksi vuodeksi ...

Tom of Finland / Turun Kaupunginteatteri

Tom of Finland / Turun Kaupunginteatteri, Logomo

Ensi-illat 27. ja 28.1. 2017, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja laulujen sanat Tuomas Parkkinen
Sävellys Jussi Vahvaselkä ja Jori Sjöroos
Ohjaus ja koreografia Reija Wäre
Musiikin sovitus Jussi Vahvaselkä
Lavastus Jani Uljas
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Äänisuunnittelu Jari Tengström
Naamioinnin suunnittelu Minna Pilvinen
Projisoinnit Sanna Malkavaara

Rooleissa : Anna Victoria Eriksson, Ville Erola, Jonas Furrer, Marika Huomolin, Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson, Leo Kirjonen, Ulla Koivuranta, Mika Kujala, Jukka Nylund, Olli Rahkonen, Tuukka Raitala, Petri Rajala, Kimmo Rasila, Riitta Salminen, Jonas Saari, Aleksi Seppänen, Clyde van Loij, Tuure Boelius/Viljami Vahvaselkä ja Alisa Kujala/Lilian Salmi/Lilli Toivanen

Orkesteri : Jussi Vahvaselkä, Katariina Sallinen, Matti Moilanen/Teemu Mastovaara, Juha Keskinen, Ari Kataja, Ville Vihko, Jani Riihimäki, Kimmo Gröhn ja Jusu Heinonen/Samuli Nieminen/Kristian Lakari

 Olen tässä nyt istunut toisen ensi-illan jälkeen useamman tunnin koneen ääressä tyhjää ruutua tuijottaen, saamatta mitään järkevää aikaiseksi. Aluksi tuntui siltä, että Tom of Finlandista on helppo kirjoittaa. Joskus teksti ikään kuin syntyy itsekseen ja sormet liitävät näppäimistöllä, ja näkemäni esityksen maailmaan ja muistoihin on helppo sujahtaa. Minähän en tee mitään muistiinpanoja ja kirjoittaessani palaan takaisin katsomoon. Nyt paluu sinne on jotenkin hankalaa; en saa tunnelmasta kiinni näin kotioloissa millään ... ja kun tarkemmin miettii, vaikeaa se olisikin, sillä sen verran uniikista ja ennennäkemättömästä kokemuksesta Tom of Finlandin kohdalla on kyse.

Touko Laaksonen (Olli Rahkonen) 

 En muista missä, milloin ja miten ensimmäisen kerran törmäsin Tom of Finlandin piiroksiin. Muistikuvissani on mustaa nahkaa, koppalakkia, kiinteitä pakaroita ja muhkeita housunetumuksia. Viiksiä. Luulin, että kuvissa usein näkyvä nahkahousumies on nimenomaan Tom of Finland, ja kaikki muut hahmot sen tyypin eri puolia. Kiehtovaa ja rohkeaa on kynän jälki, upeita raamikkaita uroksia, ajattelin. Luulin, että piirtäjä on joku amerikkalainen mies. Kyllä. Täytenä yllätyksenä tulikin sitten myöhemmin näkemäni dokumentti, jossa kerrottiin miehestä piirrosten takana. Touko Laaksonen! Dokumentin nähtyäni olin erittäin iloinen siitä, että mies olikin suomalainen. Waude! Oman tiensä kulkija ja ylpeä siitä. Miksi hänestä ei kohkata täällä paaljon enemmän?

 No, vierähti useampikin vuosi ja sittenhän se Tom of Finland-hehkutus alkoikin kunnon rytinällä. Pian piirroshahmoja oli lakanoissa, patalapuissa ja postimerkeissä. Ai että oli kiva lähetellä piukoilla pakaroilla varustettuja kortteja valikoiduille vastaanottajille. Tähtihetkiä koettiin Helsingin Taidehallissa viime toukokuussa, kun vietin laatuaikaa itseni ja mielikuvitukseni kanssa hartaasti kuvia tutkien ja ihastellen, uteliaana. Suuren vaikutuksen teki etenkin leikekirjaosasto, jossa oli Toukoa inspiroineita kuvia ja hahmoja vitriinikaupalla. Näyttelystä poistuttuani oli koko maailmaa syleilevä fiilis - miten kaunista ja hienoa juuri näinkään, en mitään rumaa tai likaista, piilossa kaikkien katseilta pidettävää.

Kake (Ville Erola) ja Osmo (Tuukka Raitala) 

 Uutinen Turun Kaupunginteatterin Tom of Finland-musikaalista (ja sitä ennen vielä leffaprojektit, joista ensimmäinen valitettavasti kariutui ja toinen on piakkoin ensi-illassa) sai minut hihkaisemaan riemusta ja putoamaan melkein penkiltä. No nyt on kovaa kamaa tulossa! Mietityttämään jäi se, että miten piirroshahmot herätettäisiin henkiin ja millä tavoin seksuaalisuus tuotaisiin eteemme niin, ettei katsoja tuntisi oloaan vaivautuneeksi. Parasta tietysti olisi, jos katsomoon saisi houkuteltua myös ennakkoluuloista porukkaa, jotka sitten poistuisivat ei-niinkään-uusina-ihmisinä, vaan uusia ajatuksia pää täynnä. Näinkin voi tehdä, näinkin voi elää, rakastaa, olla onnellinen. Ei ole vain yhtä oikeaa tapaa rakastaa. Visioin mielessäni myös pulleita etumusleivoksia sekä käsiohjelman, josta ponnahtaisi silmille ehta Kake (se nahkahousumiehen prototyyppi). Nämä jäivät toteutumatta, mutta en ollut pettynyt kuitenkaan. Unessani näin musikaalin näyttävän loppukohtauksen, jossa valtaisa raskas esirippu putoaisi ja sen takaa paljastuisi silmänkantamattomiin portaita ja kymmeniä, jopa satoja koppalakkisia nahkahousumiehiä tanssimassa synkassa (ja kaiken komeuden keskeltä laskeutui vielä silinterihattuinen Jorma Uotinen...).

 Löpinät sikseen. Vähemmästäkin on varmaan käynyt selville, että odotin musikaalin ensi-iltaa kuin kuuta nousevaa. Perjantaisen ekan ensi-illan tiimoilta kantautui ylistäviä viestejä jo korviini ja matka Hämeenlinnasta Turkuun sujuikin lähinnä käsiä hieroskellen. "Ai että! Kohta se alkaa!" Suureksi riemukseni paikalle oli saapunut yksi todella näyttävästi mustaan nahkaan pukeutunut herra (kuulemma Mr Fetish Finland) ja ilo oli melkoinen, kun hän istuutuikin eteeni.

 Toukon lapsuudesta lähdettiin liikkeelle. Taiten oli toteutettu kiinnostuksen herääminen piirtämistä, salskeita miesvartaloita ja pitkiä saappaita kohtaan. Pian oltiikin jo sodassa (upeasti laskeutui punainen hurme katsomon yli ja näyttämön poikki), sotapoikien kuoroharjoituksissa ja pimeillä kujilla ja puistoissa pitämässä savuketta tietyllä tavalla, vihjeeksi muille. Nautin kovasti merimiesten ja kumppaneiden pukujen istuvuudesta ja ryhdikkyydestä, silkkaa materiaalia Toukon piirroksille.

Annetaanpa oikein isän kädestä... 

 Vapautunut nauru raikasi useampaan otteeseen katsomossa. Tämä ei ole totisesti mitenkään ryppyotsaisesti toteutettu ja asiat sanotaan suoraan, kiertelemättä ja kaartelematta. Uuden ajan "isojen poikien lauluja" roppakaupalla! Ihanan ronskia puhetta, ja sama vielä englanniksi tekstitettynä. Markus Palin (Mika Kujala) epätoivon vimmalla laulamassa korkealta ja kovaa, että "en ole niitä!" ja sitten jostain syystä pyörimässä miestenvessan kulmilla siveyspoliisina, ja joka välissä muutenkin julistamassa omaa heterouttaan. Toukon (Olli Rahkonen) ei tarvitse julistaa yhtikäs mitään, hän vain on ja antaa kynän puhua, se riittää. Musiikkikappaleiden nimet ovat silkkaa timanttia, vai mitä sanotte esimerksi teoksista "Puistohomojen baletti I-III" sekä "Panen paperilla"? Epuilla oli jo "Tahroja paperilla", mutta tämä oli vielä stydimpää kamaa. Tähän sitten vielä asiaankuuluvat koreografiat, poseeraukset, raamikkaat miehet toistensa tekstiileissä ahnaina kiinni. Ja Toukon kynä piirtää kaiken meidän iloksemme. Eihän tuommoista voi kuin katsella silmät kiiluen.

 Hiukan ennen väliaikaa nähdään kohtaus, joka veti ainakin meikäläiseltä pasmat sekaisin koko väliajaksi ja vähän kotimatkallekin. "Tukkilaiset tulee" sai aivan uuden käsitteen ja vaalea viikinki Pekka (Jonas Saari) lasketteli kavereineen menemään keksit tanassa muuallekin kuin Physique Pictorialin (Kuntoilun kuvalehti, alan miesten makuun, toimitetaan huomaamattomassa ruskeassa kuoressa) kanteen. "Me tulemme taas sinä tyttöni poikani hoi"  pyöri päässäni koko väliajan enkä saanut sanottua yhtään mitään järkevää sen vartin aikana. Eipä kyllä saanut moni muukaan, ottiatuota. Miestenvessassa oli ollut kuulemma oudohko tunnelma. Ja nähtiinpä se Kakekin (Ville Erola) vihdoin ja viimein ennen väliaikaa, mutta kyllä ne tukkipojjaat jäi päälimmäisenä mieleen. Oikein sapetti kun tiedosti sen, että noiden tukkilaisten sekaan ei naisilla olisi niin mitään asiaa. Ihan kateeksi kävi.

 Ensimmäisellä puoliskolla saimme tutustua myös Veliin (Jukka Nylund), joka oli Toukon elämänkumppani liki kolmenkymmenen vuoden ajan. Jotenkin nopsaan tämä yhteiselo tuli kuitattua tässä ja Jukka Nylundia olisin halunnut kuunnella (ja toki myös katsella) hivenen enemmänkin. Velin kuolema tuli vähän puun takaa. Samoin Toukon sisar Kaija (Anna Victoria Eriksson) jäi hivenen outoon valoon minulle, noinko hän nyt sitten jäi vain lehdelle soittelemaan tässä?

Sisko ja sen veli ja Veli 

 Nooh, loppukohtauksessa ei ihan satoja nahkahousumiehiä kiemurrellut, mutta vähempi on enempi. Ei oikein tiennyt minne oli katsellut ja parastahan oli nimenomaan se, että silmäkarkkia riittää, katsoi sitten minne tahansa. Bileet pystyyn!

 Loppuun lyhyt tiivistys : Minulle parasta tässä oli tekemisen riemu ja ilosanoma, joka välittyi viimeiseenkin penkkiriviin asti. Monipuoliset sävellykset ja railakkaat sanat. Olen aina halunnut nähdä miespareja tanssimassa lähekkäin ja laulamassa herkkiä balladeja toisilleen - nyt tuli kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Tomin piirrosten henkíinherääminen isojen projisointien myötä. Tämä oli suuri suomalainen kulttuuriteko ja syystäkin Suomen satavuotisjuhlien aatelia. Andy Warhol. Osmo ja Rauni. Sanoinko jo tukkilaiset? Mitä tapahtui tullissa sermin takana...

Isoin juttu ja eniten kolahtanut pitää hehkuttaa vielä erikseen, joten onnea Turun Kaupunginteatteri siitä, että teillä on joukossanne Olli Rahkosen kaltainen tekijämies, tekijä ja mies! Mikä luontevuus ja koko olemus ja rauha ja läsnäolo ja ääni ja ja ja jne. Olen ihan myyty! Pistäisin hänet ykkösketjuun ihan joka paikkaan ja paalupaikalle ja vaikka minne. Menkää ja todetkaa tämä itse. Olli on täydellinen Touko Laaksosen roolissa, paremmaksi ei voisi enää pistää kukaan. (Toki luotto on vahva leffassa Pekka Strangiinkin, mutta elokuva on ihan toinen juttu se.)

 Musikaalin yleissivistävin osio nähtiin sitten kotona, kun kädet puuskassa muka ei-niin-vaikuttuneena puolet esityksestä vieressä tönöttänyt kuski/aviomieheni intoutui ensin kertomaan, että oli tiennyt aiemmin kyllä Tom of Finland-kuvat, muttei tiennyt yhtään kuka kuvat oli piirtänyt ja oliko tosiaan suomalainen mies ja mikäs hänen nimensä nyt taas sitten olikaan. Samaan hengenvetoon sitten loihe esittelemään hienoja mustia saappaitaan ja lähti ne jalassa ylpeänä kauppaankin tuossa sunnuntaipäivän ratoksi. Ei tuonut sentään Koskenlaskijaa tullessaan.

 Kolminkertainen eläköönhuuto Tom of Finlandille!

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, suurkiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Kiinnostaisiko Sinua nähdä Tom of Finland-musikaali Turussa? Olen aloittanut yhteistyön Teatterimatka.fi - sivuston kanssa ja nettisivujensa kautta on helppo valita mieluisa esitys muidenkin kaupunkien tarjonnasta. Käyhän tutustumassa! Tom of Finland - musikaalista lisäinfoa tämän linkin kautta.

Rock of Ages / Turun Kaupunginteatteri

Rock of Ages / Turun Kaupunginteatteri, Domino-teatteri

Suomen ensi-ilta 21.10. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Christopher D´Arienzo
Suomennos Teemu Kaskinen
Ohjaus Mikko Kouki
Musiikin harjoitus Jussi Vahvaselkä
Kapellimestari Ville Vihko
Lavastus Teemu Loikas
Koreografia Reija Wäreen johdolla Kiira Kilpiö, Saara-Elina Partanen, Sofia Arasola ja Reetta Korhonen
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Äänisuunnittelu Iiro Laakso
Naamioinnin suunnittelu Minna Pilvinen
Videosuunnittelu ja -ajot Sanna Malkavaara

Rooleissa : Mikael Saari, Anna Victoria Eriksson, Aki Louhela, Mika Kujala, Veeti Kallio, Minna Hämäläinen, Tuukka Raitala, Olli Rahkonen, Pauliina Saarinen, Petri Rajala, Sofia Arasola, Saara-Elina Partanen, Reetta Korhonen ja Kiira Kilpiö

Bändi : Ville Vihko, Juha Keskinen, Antti Kajan, Antti Karhumaa ja Hannes Pirilä

Drew (Mikael Saari) tahtoo rokata!

 70-luvulla syntyneenä olen viettänyt teini-ikäni aikaan, jolloin yläasteen luokkakuvissa lähes jokaisella jätkällä oli takatukka ja farkkutakin selkämyksessä Iron Maiden tai W.A.S.P.-selkälippu. Tytöillä taas oli krepatut hiukset ja korvissa järkyttävät pastellisävyiset muovikorvikset. Luokkakaverini painoi kuvaamataidontunnilla itselleen uniikin itsetehdyn t-paidan, jossa oli Samantha Foxin kuva. Kadonneen aarteen metsästäjät oli kovin leffa ikinä (ja on sitä edelleenkin). Michael Jacksonin Thriller-videon ensiesitys loksautti leuat ja oli koulussa kuuma puheenaihe. Suosikista luin ekana Mauri Kunnaksen piirtämän Nyrok City-sarjiksen. Hiis ö gouldvinkkelii, ö män vit ö spaidöös tats. Ystävän kanssa olimme kirjeenvaihdossa ja kirjeet päättyivät sanoihin "ps. mulla on muuten nyt 23 Duran Duranin kuvaa ja 15 Kajagoogoon kuvaa". 8-luokan luokkaretkellä matkasimme bussilla Lappeenrantaan ja koko matkan bussissa soi c-kasetti ja sieltä luukutettiin etenkin Quiet Riotin versiota Sladen biisistä. "Cum on feel the noize" tuli kovin tutuksi tuolla reissulla, myös hiukan hidastettuna versiona koskapa mankasta meni patterit kovan käytön seurauksena. 80-laaja musiikillinen kirjo tuli hyvin tutuksi kiitos Hittimittarin, ja laidasta laitaan tuli kuunneltua kaikenlaista, halusi tai ei. Itse kuuntelin lähinnä Dingoa ja Yötä...

 Nykymusiikista en juuri piittaa, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Parhaat biisit on jo tehty, parhaat ilmiöt koettu. Muutama viikko sitten ajelin paikallisbussilla pari pysäkinväliä enemmän, koska radiosta soi Michael Jacksonin Billie Jean enkä malttanut poistua bussista kesken kaiken. Ihan kuin Turussakin olisi tiedetty, mitä illemmalla olisi luvassa, sillä ruokapaikkamme taustamusana tuli koko ajan 80-luvun herkkupaloja sieltä rockimmalta puolelta. Arvuuttelimme, että mitäköhän näistäkin musikaalissa mahtaa tulla! Rock of Ages-musikaali oli olemassa ensin ja siitä sitten tehtiin hiukan erilainen leffaversio, jonka kävin katsomassa kerran eikä jäänyt isompia muistikuvia. Domino-teatteriin saavuttuamme ja käsiohjelmaa selaillessani (sen välissähän on tällä kertaa irrotettava ilmakitara, jos vaan osaa katsoa oikealta aukeamalta!) huomasin biisilistan, seuralainen ei halunnut sitä nähdä vaan pyysi minua peittämään kädelläni sivut, jotta kaikki tulisi yllätyksenä.

 Katsomon tuoli oli mukavan upottava, kuin vastakohta Peacockin koville penkeille. Seuralaisen kera innokkaina tiirailimme lavasteita ja niiden seinillä näkyviä bändijulisteita. Olisi tehnyt mieli mennä tutkailemaan hiukan tarkemmin. Tunnelma alkoi sähköistyä, savukone aktivoitui ja oli sellainen fiilis, että kohta mennään! Taustamusana soi Skid Row´ta. "Ricky was a young boy..." Bändi saapui lavalle ja Lonny Barnett (Aki Louhela) singahti esiin. Tiukat housut, takatukka ja härskit viikset ehtivät tuoda mieleeni jonkun 80-luvun kornin tv-sarjan (tai jopa pornoleffan, kääk) kun sitten lähtikin jo jalka vispaamaan meikäläisellä ja juurikin jo mainitsemani Quiet Riotin biisi räjähti ilmoille. Käsiä ilmaaan! Jeee! Hyvä meininki. Vaihdoimme hyväksyviä katseita seuralaiseni kanssa. Ja sitten lyriikat vaihtuivat lennossa suomenkielisiksi. Ja välillä taas englanniksi? Kysyn vaan, kenen idea oli tämä? Oliko tarkoitus saada kansa innostumaan tyyliin "jeee tuttu biisi, lähdenpä laulamaan mukana kas vaan enpäs lähdekään, kun sanat onkin nyt suomeksi jaa katsos vaan lähdenkin sitten kertsiin mukaan."

Lonnylla (Aki Louhela) on jotain asiaa

 Lonny Barnett pornahtavine viiksineen toimii musikaalin kertojahahmona. Itse tarina on lyhykäisesti tämä : nuori kukkea neitokainen Sherrie (Anna Victoria Eriksson) minimekkoineen ja valtavine kutreineen saapuu maalta kaupunkiin haaveenaan ura näyttelijänä ja heti kättelyssä neidon laukku vohkitaan. Samassa hässäkässä hän törmää Drew-nimiseen siloposkiseen nuorukaiseen (Mikael Saari), jolla on suurimpana haaveena olla rokkikukkona tunkiolla tai miksei muuallakin. Taiteilijanimikin on jo mietittynä valmiiksi. Megatähteyttä odotellessa Drew paiskii hommia ja roskapusseja baarissa, jonka taas omistaa Dennis Dupree (Mika Kujala). Baari on purku-uhan alla, kun pormestari kera omituisen isä-poika-saksalaiskaksikon (Olli Rahkonen ja Tuukka Raitala) aikoo rakennuttaa tilalle muuta. No, sitten on vielä rokkikukko Stacee Jaxx (Veeti Kallio), joka saadaan houkuteltua bändinsä kera jäähyväiskeikalle juurikin Denniksen mestaan ja kaikenlaista härdelliä on luvassa. Joka väliin vedetään tietysti niin voimaballadeja kuin kunnon revittelyäkin (ja tätä jälkimmäistä myös tansseissa ja etenkin Tuukka Raitalan rokkityypin stretchhousuissa). Yleisö lähtee kovin laiskasti mukaan taputtamaan tahdissa. Minä pohdin siinä lomassa, että kenellä repeää housut lavalla ekana ja montako kertaa repäistään paita edestä auki miehekkäästi. Aika monta kertaa.

 Pohdin myös sitä, että Mikael Saarella on niin käsittämättömän ja anteeksi kirosana, mutta helvetin uniikki ääni. Sen osalta Rock of Ages on kyllä melkoista namia, ja Drewn ja Sherrien upeat duetot ovatkin musikaalin parasta antia. Unelmapari, kyllä, ja kaunista katsottavaakin.

Söpöstelyä ystävysten malliin

 Lisäksi pohdin niitä Tuukka Raitalan tiukkoja housuja ja Fransin (hahmo, josta en erikoisemmin muuten pitänyt) yllättäviä muuveja. Jotain kertoo myös se, että kaikkien tykkibiisien jälkeen ensi-illan jälkeisenä yönä ja yhä edelleen päässäni soi vain ja ainostaan "Hit me with your best shot". Tämä valikoitui korvamadoksi.

 Pohdin myös sitä, että käsiohjelmassa mainitaan Olli Rahkonen, mutta lavalla en miestä nähnyt lainkaan! Näin sen sijaan Riku Niemisen kepin kanssa köpöttelevän ukkohahmon 1001 Rikua-sarjasta. Pisteet siis maskeeraus-ja peruukkiosastolle. Maskeeraus 1 - Talle 0. Minua höynäytettiin täysin.

Muutamat biisit ovat täyttä tykitystä alusta loppuun ja toimivat erittäin hyvin. Äskenmainitsemani Pat Benatarin hitin lisäksi mielessäni soi varsinkin "I wanna rock" sekä "Final Countdown". Tidi-dii-tii-ti-di-dittittii! Upea veto viiksi-Lonnylta kera kitaran!

 Veeti Kalliolta ja Stacee Jaxxilta odotin jotain tajunnanräjäyttävää menoa. Kun herra ilmestyi aluksi silhuettina lavalle, sitä ajatteli välittömästi, että kohta lähtee joku loistokas veto tästä näin ja sali räjähtää ilmaan. Toisin kävi. Veetillä on kyllä ääntä ja ulkonäköä (ja lihaksia ja tatuointeja, se tuli taas kerran todettua), mutta se ei nyt tällä kerralla tavoittanut meikäläistä. Ei värähtänyt sisimpäni ripsi, ei.

Muskettisoturit goes rock? 

 Jos Veeti oli isoin pettymys, Suurin Yllättäjä-titteli menee ehdottomasti Aki Louhelalle! Mikä ääni ja lavapreesens! Ja mitä savukoneenkäyttöä! Ja mitä camel toe-aiheisia paitoja, vaikkakin älysin tarkkailla niitä hitusen liian myöhään. Esityksen jälkeen jäimme häiläämään lavan sivustalle ja Europe-julisteen permiksiä tutkimaan, ja maskiosasto sai siinä vaiheessa toisen pisteen kun minä en tunnistanut Louhelan poikaa siviilivetimissään lainkaan...

 Erikoismaininta myös Pauliina Saariselle, waude mikä ääni! Mainitsemisen arvoisia olivat myös vauhdikkaat tanssikuviot tanssijoineen, eräskin Twisted Sister-henkinen peruukki ja vaatetuksen niukkuus useammallakin tyypillä. Muutamasta peruukista tuli mieleeni erään tamperelaisen nimeltämainitsemattoman musiikkiteatterin peruukit, mutta annettakoon se anteeksi.

 Hiukan tulee pyyhkeitä käsiohjelmalle tällä kertaa. Hienot metallinhohtoiset kannet kyllä, mutta muutama kuva ikävästi juuri taitoksen kohdalla. Keskiaukeamalla olisi pitänyt olla vähintään irrotettava Mikael Saari-fanijuliste. Onneksi oli se ilmakitara siellä kuitenkin, kiitos siitä!

 Sitten kun pikkujouluporukat aktivoituvat rokkaamaan, tämä toimii taatusti hyvänä nosteena vauhdikkaalle ja kostealle illalle. Ensi-iltayleisön joukossa oli jotensakin vaisu meininki, varsinkin lopussa kun väkeä piti "kisutella" nousemaan ylös taputtamaan. Innostunut yleisö olisi tehnyt sen spontaanisti ilman eri kehoitusta.

 Haluaisin olla kärpäsenä katossa katsomassa, kun Tuukka Raitala vetää stretchejä jalkaan, ja haluaisin nähdä uudestaan sen, miten Frans kaatui ja ponnahti tuosta noin takaisin ylös. Ja haluaisin nähdä, montako erilaista camel toe-aiheista paitaa Lonnylta löytyy. Laskekaa joku ja kertokaa sitten.

Ja hei, muistakaa unelmoida! Se lienee tarinan opetus.

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)