Näytelmä joka menee pieleen / Turun Kaupunginteatteri

Näytelmä joka menee pieleen / Turun Kaupunginteatterin Päänäyttämö

Ensi-ilta 9.11. 2018 ja oikeastaan joka esityspäivä, kesto 2h 15min (väliaikoineen)

Teksti Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shields
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Mika Eirtovaara
Lavastus Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Tiina Valkama
Valosuunnittelu Mika Randell
Äänisuunnittelu Jari Tengström
Naamioinnin suunnittelu Minna Pilvinen ja Anna Kulju
Näyttämötekniikka Roope Santala, Ilkka Stolt ja Riku Suvitie

Rooleissa : Riitta Salminen, Stefan Karlsson/Markus Ilkka Uolevi, Teemu Aromaa, Severi Saarinen, Miska Kaukonen, Peter Ahlqvist, Iikka Forss ja Ella Lahdenmäki (roolihenkilöksi voisi myös nimetä koko lavastuksen ja eräänkin fiikuksen, joka saa taas kovaa kyytiä tietyssä tilanteessa...)

 Pari vuotta sitten kävin nauramassa Tampereella poskilihakseni kipeiksi tämän samaisen pieleenmenevän näytelmän (ja saman ohjaajan) parissa, ja tässä välissä olikin ehtinyt naurusulakkeeni latautumaan juuri sopivaan kondikseen. Ja miten kävi? Takaraivoani alkoi tykyttää jo alkumetreillä ja katastrofaalista loppuhuipentumaa kohti mentäessä tuntui siltä, että otsalohkoni ja kaikki mahdolliset päänsisäiset onkalot ovat täynnä naurua, joka ei nyt vaan löydä oikeasta lävestä ulos. Tuntui siltä, että pääni räjähtää ihan justiinsa ja naurusulake ei sitä painetta kestänyt, vaan ylikuumeni ja kärvähti vaihteeksi. Vielä seuraavanakin päivänä päässä jyskytti ja niskasta ylöspäin tuntui kovin raskaalta - olin onnistunut hankkimaan itselleni jonkisortin naurutulehduksen! Ja nyt pari päivää esityksen jälkeen kaikki extranauru on muodostanut pienet pussit silmieni alle. Hienoa!

 Oli suunnaton ilo olla paikalla Turun Työväen Teekkareiden Draamaseuran ensi-illassa Turun Kaupunginteatterin Päänäyttämöllä. Näytelmän ohjaaja Risto (Korhonen?) (Teemu Aromaa) toivotti meidät sydämellisesti tervetulleiksi ja kertoili hiukan aiemmista, vähän surkuhupaisistakin tuotannoista, joissa on ollut resurssipulaa niin näyttelijöiden kuin budjetinkin suhteen. Nyt sitten oltaisiin iskujen iskussa ja kaikki olisi valmista odotettuun ensi-iltaan näytelmästä "Murha Havershamin kartanossa". Saas nähdä miten näyttämömestari Anne (Riitta Salminen), ääni-ja valomies Teuvo (Markus Ilkka Uolevi), itse Risto, Jonde (Severi Saarinen), Henkka (Miska Kaukonen), Masa (Peter Ahlgvist), Roope (Iikka Forss) ja Sanna (Ella Lahdenmäki) selviytyvät. Mitäpä luulisitte?

 Kuten näytelmän nimestä käy ilmi, ihan kaikki mitä kuvitella saattaa (ja kaikki mitä ei edes saata kuvitella ennen kuin se jo tapahtuu) menee niin vituralleen kuin olla ja voi. Muutama esimerkki : äänimies unohtuu ihan muihin puuhiin ja ääniefektit tulevat väärään paikkaan tai ovat muuta kuin pitäisi, näyttelijöiden toimesta rekvisiitat ovat mitä sattuu käteen osumaan, Perkinsillä (Henkka eli Miska) on ongelmia vierasperäisten sanojen ja repliikkiensä muistamisessa ja mikä pahinta/parhainta, lavastus alkaa elää omaa elämäänsä eli toimii silloin kuin ei pitäisi ja toimii ennalta-aavistamattomalla tavalla. Ylläreitä siis riittää monessa muodossa ja täytyy sanoa, että vaikka olen nähnyt saman hässäkän ennenkin, muutama kohtaus naurattaa niin paljon että on pakko kiljahtaa naurusta, kun se ylläri tulee puun takaa. Vaikka tiedän sen tulevan, se naurattaa silti ja siksi. Vähän samalla tavalla kuin teeveestä tuttu Illallinen yhdelle, jonka olen nähnyt kymmeniä kertoja ja joka kerta meinaan pudota penkiltä, kun kana lentää tarjottimelta hevon kuuseen.

 Loppua kohti mentäessä nauraahöröttelin jatkuvalla syötöllä ja ajattelin jo, että nyt ette kyllä enää yhtään lisää tästä kierroksia tai muuten saan sydänkohtauksen. Mitä vielä, etenkin Iikka Forss alkoi mokoma osoittaa sellaista jalkatekniikkaa että alta pois. Iikka myös painiskeli erinäisen rekvisiitan kera varsin mallikkaasti! Teemu Aromaa korotti panoksia myös juuri sopivasti ja seuralaiseni kanssa kovasti hohottelimme nimenomaan tarkastaja Carterin yliampuville elkeille. Naurusulakkeeni alkoi kuumeta siinä vaiheessa viimeistään, kun havaitsin hovimestari Perkinsin touhuavan divaanin kanssa jotain aivan älytöntä sivummalla. Lempparikohtaukseni muuten on eräs "viskinjuontikohtaus", joka ei vaan etene millään...

 Charles Haversham (Severi Saarinen) ei kuolemastaan huolimatta malta olla millään näyttämöltä pois ja kissatappeluakin on luvassa, kun naiset sattuneesta syystä taistelevat samasta roolista. Iloisesti minut yllätti Peter Ahlqvist ja lähinnä Masa (tuplaroolissa), hän kun oli niin vilpittömän ilahtunut aina saadessaan lava-aikaa ja huomiota, silmät oikein sädehtivät ja väliaplodeilta ei voinut välttyä, ei edes itse Masa omalle suoritukselleen. Harmi vain, että näyttelijänä Masa on aika yliampuva eikä sieltä luontevimmasta päästä. Kuka sitten kehtaisi sanoa hänelle, että kannattaisi harkita muita harrastuksia, kun toinen on niin vilpittömän onnellinen lavalla? Yksi miehen ele lähti jo elämään omaa elämäänsä näyttämön ulkopuolella...

Perkins (Miska Kaukonen) miettimässä luultavasti fasaaneja 

 Ihan oikeasti, kaikesta pieleenmenosta huolimatta nyt on ammattilaiset asialla. Ei tämä kohellus muuten onnistuisi mitenkään. Sekunnintarkka ajoitus niin näyttelijöillä kuin näyttämömiehillä on kaiken a ja o - muuten sattuisi Juhaa leukaan (ja muutamaan muuhunkin paikkaan), vaikka sennimistä ei olisi mailla eikä halmeilla. Kiitos siis kuuluu ihan koko työryhmälle!

 Ilahduin seuralaiseni kanssa tästä kaoottisesta ensi-illasta niin paljon, että kuuntelimme laadukasta nokkahuilumusiikkia YouTubesta koko loppuillan. Kuunnelkaa tekin! Mikä äänten harmonia!

 Ai niin, teatterilla on teeman mukaisesti aina asiaankuuluvia leivoksia ja tällä kertaa tietysti tuli nautittua upeaakin upeampi Leivos joka menee pieleen. Nappasin ennen esitystä kuvan siitä. Ah!

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Love me tinder / Emma-teatteri ja Turun Kaupunginteatteri

Love me tinder / Emma-teatteri ja Turun Kaupunginteatteri

Ensi-ilta 31.5. 2018 Naantalin Emma-teatterissa, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Minna Koskela, Petja Lähde ja Satu Rasila
Ohjaus Mika Eirtovaara
Lavastus Jani Uljas
Pukusuunnittelu Tiina Valkama
Valosuunnittelu Mika Randell
Äänisuunnittelu Tuomas Rissanen
Naamioinnin suunnittelu Anna Kulju

Rooleissa : Miska Kaukonen, Rinna Paatso, Maruska Verona ja Jarkko Pajunen (lavalla piipahtavat myös näyttämötekniikan miehet Riku Suvitie ja Arttu Aarnio)

 Visiitti Naantaliin on ollut pitkään jo kesäinen perinne ja aiempina vuosina olemme nähneet hupailuita niin Linnan juhlista, jääkiekosta kuin Fingerporistakin. Aiheet ja näyttelijät ovat vaihtuneet, mutta niinhän se on että kahta en vaihda : toinen on pyörivä lava hirmuisella tahdilla vaihtuvine hahmoineen ja toinen on Miska Kaukonen. Tietynlaista menoa osaa siis odottaa ja ihme on, jos ei esityksen aikana ainakin kertaalleen meinaa naurusulake kärvähtää pahasti.

 Tällä kertaa aiheena on deittailukulttuuri ja rakkaus noin yleensä sekä erityisesti Tinder. Sovellus on minulle nimenä tuttu, mutta ei käytännön tasolla ja tiedän muutaman tuttavani käyneen treffeillä sovelluksen kautta. Sinkkuja ovat edelleen. Hassu sattuma oli se, että ensimmäisenä lavalle astelee itse Amor (Miska Kaukonen), sama hahmo kun heilui tätä reissua edeltävänä iltana Hämeenlinnan Uuden Kesäteatterin lavalla myös, yhtä surkein tuloksin ja välinein. Amorin jouskari on päässyt aika pahasti löystymään ja nuolet eivät jaksa lennellä metriä kauemmas. Jotain tarttis tehdä, mutta mitä. Amor lähtee etsimään parempia vehkeitä ja siinä sivussa sitten marssitetaan estradille hengästyttävällä tahdilla kaikenlaista rakkauteen ja treffailuun liittyvää.

Amor

 On pikadeittejä, Tinder-kuvan päivitystä, parinvaihtoa, senioreiden sinkkukerhoa, legendaarisia tv-ohjelmia ja iMan-palvelua. Välillä Amor ramppaa hankkimassa uusia työvälineitä eräänlaisen takuumiehen luota, ja Daruden Sandstorm villitsee yleisöä. Meikäläisen nauruhermoon upposi parhaiten vanhusten senssikerho, jossa Jarkko Pajusen esittämä papparainen ilmoitti saaneensa munastaan hyrrän (ja meidän isäntä vieressä oli kuolla nauruun, sillä hän sai viime pääsiäisenä munastaan hyrrän myös!) sekä Pajusen hahmo myös pikadeiteillä, missä "ensivaikutelma ratkaisee". Katsomoon asti kirmasi Maruska Veronan pikadeittailija ja äijä perässä ties monettako kertaa jaarittelemassa, mistä kaikesta on tässä viime vuosien aika selvinnyt. Kovasti huvitti myös Miska Kaukosen ehtymätön kavalkadi erinäisiä peruukkimiehiä käännettyine lahkeineen - ja jestas se "tuhauttaja-mies", jonka edessä Rinna Paatson roolihahmo oli tiettyyn pisteeseen asti sulaa vahaa ja valmista kamaa vaikka mihin. Tosi villit treffit saivat myös aikaan duo Paatso-Pajunen, joista toinen vielä pitkissä kalsareissa. Täytynee myös tunnustaa, että minullakin on ikäviä kokemuksia tulisesta ruuasta deittien (ja myös teatteriesitysten) yhteydessä, eipä siitä sen enempää... Nähtiinpä myös vaihtoauto-tyylistä kauppaa edellisten vuosimallien miehillä ja ehkäpä itsekin olisin näistä esitellyistä malleista langennut ensiksi Riku-nimiseen 80-luvun yksilöön, hinnasta viis.

Senioreiden sinkkukerho 

Kuuma seksikohtaus menossa 

 Se täytyy sanoa, että esitys, jossa on mukana Tommi Läntisen Via Dolorosa, paljon irtoviiksiä ja pulisonkeja (niin naisilla kuin miehilläkin) ja muutama pokan pettäminen toimii minulle loistavasti. Pari suvantovaihettakin mukaan mahtui, mutta eipä nämä ennenkään ihan täyttä tykitystä ole olleet. Kasvoilleni oli jämähtänyt kestohymy ja se on merkki siitä, että tykkäsin kovasti. Kesän parhaat naurut sain Naantalissa ainakin toistaiseksi, ja tähän oli hyvä päättää kesäkuun pieni kesäteatteriputkeni. Erityispointsit jälleen kerran lavan takana ahkeroivalle porukalle, duunia riittää ja hahmoa hahmon perään puleerattavaksi.

Napakymppi menossa 

 Mahtoiko Amor hurmauskiharoineen saada jouskarinsa kuntoon ja pääsikö vihdoin lomalle? Se jääköön salaisuudeksi, joka kannattaa selvittää ihan itse.

 Muuten : kerran Muumimaailman siltaa saareen kävellessämme vastaan tuli kapinen kettu, nyt tuli bongattua orava ja kotimatkalla lisäksi lukuisa määrä hevosia ja lehmiä, kolme peuraa ja yksi hirvi. Näillä elukoillahan ei tietenkään ole mitään tekemistä itse esityksen kanssa, mutta tulipa mainittua. Kerrottakoon myös, että ennen esitystä nautin rantakahvilassa elämäni ensimmäisen Aperol Spritzin ja savulohivohvelin. Hyvä yhdistelmä!

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Turun Kaupunginteatteri ja Emma-teatteri!)

Tämä mies... voi hyvää päivää! 

Taru Sormusten Herrasta / Turun Kaupunginteatteri

Taru Sormusten Herrasta / Turun Kaupunginteatterin päänäyttämö

Suomen kantaesitys 15.2. 2018, kesto noin 4h (kaksi väliaikaa)

Teksti J.R.R. Tolkien
Dramatisointi Sami Keski-Vähälä
Ohjaus Mikko Kouki
Koreografia ja apulaisohjaus Oula Kitti
Lavastus Teemu Loikas
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu Janne Teivainen
Äänisuunnittelu ja uudet sävellykset Iiro Laakso
Naamioinnin ja örkkimaskien suunnittelu ja toteutus Minna Pilvinen
Pyrotekniikan suunnittelu Tero Aalto
Projisoinnit Sanna Malkavaara

Rooleissa : Stefan Karlsson, Hannes Suominen, Anna Victoria Eriksson, Mika Kujala, Markus Järvenpää, Kirsi Tarvainen, Teemu Aromaa, Markus Riuttu, Miska Kaukonen, Markus Ilkka Uolevi, Antti Kyllönen, Olli Rahkonen, Jonas Saari, Petri Rajala, Valtteri Roiha, Jenni Kitti, Jaakko Hutchings, Iiro Heikkilä, Pekka Laamanen, Jesse Liskola, Vilja Parkkinen ja Sakari Saikkonen sekä lisäksi ääninä Mikko Kouki ja Heikki Nousiainen

 On syytä mainita tähän alkuun, etten ole mikään Tolkien-asiantuntija enkä ole koskaan lukenut riviäkään Taru Sormusten Herrasta -trilogiasta kirjan muodossa (tarkoitus on kyllä ollut, mutta vielä ei ole ollut sen aika). Omat kokemukseni rajoittuvat Peter Jacksonin ohjaamiin elokuviin, Lontoossa vuonna 2007 näkemääni LOTR-musikaaliin (josta en muista muuta kuin Klonkun ja väliajalla yleisön joukkoon soluttautuneet karmaisevat örkit pelottelemassa katsojia, ja jäihän muistoksi käsiohjelma ja jääkaappimagneetti), muutamia vuosia sitten Hämeenlinnan Teatterissa nähtyyn sangen pienimuotoiseen mutta yllättävän onnistuneeseen vappuspesiaaliin (mukana oli hahmoja ja Toni Edelmannin lauluja, jotka oli tehty Ryhmäteatterin Suomenlinnan kesäversiota varten 80-luvun puolivälissä). Niin, ja koskapa en ole pituudella pilattu, oma elämäni on koostunut erinäisistä hobittihetkistä etenkin pitkien kanssaihmisten seurassa.

 Että tältä pohjalta. Olin vähän vahingossakin jättänyt kalenteriini parin viikon totaalisen teatterireissupaussin, halusin kaiketi viritellä kunnon kierrokset ja ennakkokutinat ennen kovasti odotettua esitystä ja ilmassa oli pientä ylilatautumista havaittavissa. "Ai ettäääää!" ja kämmenien yhteenhierontaa olin harrastanut kotosalla päiväkausia ennen reissua siihen malliin, että isäntää jo vähän kyllästytti touhuni. Jouduin vielä lähtemään matkaan suoraan töistä lauantaina, ja sattui vielä hassu tapaus siinä aamupäivällä. Olen töissä kaupassa ja kuski saapui kuorman kanssa. Yksi kärry oli hänen tiellään varaston käytävällä ja kaveri tuumasi kovaan ääneen, jotta "Vai että kärrynmokoma meinaat, että YOU SHALL NOT PASS!" Naurultani toivuttuani kerroin, mihin olen työvuoron jälkeen matkalla ja siitähän se juttu sitten lähti lentoon. Jäin muina hobitteina taistelemaan makkara-armeijaa vastaan ja tummapartainen Gandalf poistui paikalta (palatakseen sitten jossain kääntessä uudestaan).

Tässä poseerataan aulan ison julisteen edessä... 

 Turussa olimme sen verran hyvissä ajoin, että ehdimme rauhassa nautiskelemaan yleisölämpiössä hienot ja maukkaat Sormus-leivokset sekä hankkimaan ala-aulassa myynnissä olevat t-paidat ja kangaskassit, joista jälkimmäisiä on kotona nurkat täynnä mutta hei, ei yhtään Taru Sormusten Herrasta -kassia! "Ai että!" ja "Ihan kohta mennään!" kävi mielessä kymmeniä kertoja, onnistuin jotenkuten hillitsemään itseni - katselin kylläkin minuutin välein kelloa ja täytyy sanoa, että melkoista sisäistä teputusta oli se odottaminen! Tuli vahva tunne siitä, miltä lapsista tuntuu odottaa joulupukkia tasan tiettyyn kellonaikaan. Esirippu pysyi tiiviisti alhaalla ja jouduin fiilistelemään valtavaa sormuksen puolikaarta näyttämön ympärillä (ja takanani istuvan mainion jätkäporukan levotonta murrepitoista pulinaa tulevasta mahdollisesta spektaakkelista).

 Ja sitten se taas tapahtui! Valot salissa himmentyivät, esirippu nousi hitaasti, musiikki alkoi virittää tunnelmaan ... ja suunnaton aaltomainen hyvänolontunne lähti hiipimään varpaista ylös ja pala nousi kurkkuun. Tässä sitä taas mennään, ilmassa on taikaa. Tuo tunne onneksi nappaa kiinni säännöllisin väliajoin vieläkin, ja voi kuulkaa se on parasta! Ajantaju katosi täysin (ja ympäröivä maailma), ja esitys nappasi otteeseensa heti alkusekunneista lähtien. Kaikki oli tässä ja nyt. Jotain tämän esityksen vaikuttavuudesta kertoo sekin, että muutamaan otteeseen minua itketti aivan älyttömän paljon kun tajusin, etten tule varmaan ikinä näkemään enää mitään näin hienoa ja vaikka tulisin uudestaankin katsomaan, sama tunne ei tule enää koskaan toistumaan. Ainutlaatuinen kokemus.

 Valtaisaa eeposta on lyhennetty ja tiivistetty roimalla kädellä, tosifanit jäänevät kaipaamaan tiettyjä kohtauksia, paikkoja ja henkilöitä. Kaltaiselleni noviisille tämä versio toimi kuitenkin erinomaisesti ja tulipa tutuksi muutama uusikin hahmo, kuten mainio Tom Bombadil (Olli Rahkonen, Bombadilin Tomppa on muuten hauska lausua useaan kertaan ääneen, kokeilkaapas!), joka ei sormuksesta välittänyt tuon taivaallista, vaikka sai sen hypisteltäväkseen.

Tomppa ja hobitit 

 Jaa itse tarinasta jotain? Tässä mahdollisimman lyhyt versio : hobitti Frodo (Stefan Karlsson) saa tärkeän mutta erittäin vaarallisen tehtävän viedä Valtasormus tuhottavaksi takaisin Tuomiovuorelle. Sormuksen voima on mahtava, ja vastuullinen tehtävä kera sormuksen vetovoiman meinaa nujertaa piskuisen ystävämme täysin. Väärissä käsissä koko maailma on tuhon oma, ja Sormusta havittelee myös pahisten pahis Sauron sekä perässä hiippaileva olminkaltainen otusriepu Klonkku (Miska Kaukonen), jolla sormus eli Aarre oli aiemmin hallussaan. Frodolla on mukana matkassaan hobitit Sam (Hannes Suominen), Merri (Teemu Aromaa) ja Pippin (Markus Riuttu) sekä velho Gandalf (Mika Kujala), kääpiö Gimli (Antti Kyllönen), haltia Legolas (Olli Rahkonen) ja ihmiset Aragorn (Markus Järvenpää) ja Boromir (Markus Ilkka Uolevi). Kuten kunnon seikkailuissa, tässäkin porukka jakaantuu kahtia ja matkalla Mordoriin ("ei sinne niin vaan mennä!") kohdataan monenmoista vipeltäjää kuten vuorenpeikkoja, lammen ölliäisiä, örkkejä, enttejä, jättikokoinen hämähäkki, haltioita, Mustia Ratsastajia...

Frodo ja Sormus 

 Olen monesti sanonut, että olen pääsääntöisesti pienten produktioiden ja näyttämöiden ystävä. Mitä vähemmän porukkaa ja mitä pelkistetympi lavastus, sen parempi. Loistava teksti ja hyvät näyttelijät, se riittää. No, poikkeuksiakin tietysti on ja tässä sitten astuttiin ns. nextille levelille. Kuten sanottu, en tule taatusti koskaan näkemään mitään näin upeaa lavasteiden käyttöä ja näyttämötekniikkaa pyroineen kaikkineen, joten hattu päästä ja kumarruksia ja aaltoja niille joille kunnia kuuluu. Takana on valtava työ ja me onnelliset saamme nyt nauttia tämän työn hedelmistä. Ihan ansaitusti näyttämömiehet saapuvat loppukumarruksiin ensimmäisenä, hommaa nimittäin piisaa sillä kohtaukset vaihtuvat aika tiiviiseen tahtiin ja maisemat vaihtuvat lennossa.

 Istuimme yhdeksännellä rivillä ja hienosti näki kokonaisuuden sieltä. Jäi harmittamaan, että taidokkaat yksityiskohdat vaatteissa ja lavastuksessa (enhän edes nähnyt sitä, että Bilbon seinällä oli potretti Tolkienista!) sekä etenkin maskeerauksessa jäivät hiukan hämärän peittoon. Örkkejä olisin mielelläni katsellut tarkemmalla silmällä silläkin uhalla, että yöunet menisivät sen siliän tien. No, tämä asia tuli korjattua siten, että ostin toukokuulle lipun keskelle kakkosriviä, vaikka vaarana vähän on kulmakarvojen kärventyminen tietyssä kohtauksessa, mutta otan sen riskin. Kerran täällä vaan eletään.

Örkkejä nahistelemassa keskenään 

 Lapsenkaltaisella riemulla ja hymy korvissa katselin entti Puuparran (äänenä Heikki Nousiainen) ja lajitovereiden jylhää lipumista pitkin näyttämöä. Hihii! Särkänniemessä ehdoton "suosikkini" on kulttimainetta nauttiva Puhuva Puu, ja tässä se vasta olikin! Silmät muljusivat ja parta väpätti, kun Puuparta tarinoi viisaita ja tuosta noin myöhemmin heilautti ohimennen muutaman örkin huis helkkariin oksanheilautuksella.

Entit saapuvat!

 Toiseen ääripäähän ajauduin sitten Mustien Ratsastajien kanssa... Kuulemma viiteen otteeseen tartuin vieruskaveria kädestä kiinni ja sydän hakkasi kovaa, kun kaameat Ratsastajat etsivät heinikossa piileskeleviä hobitteja. Meinasin huutaa ääneen! Takuuvarmaa painajaismateriaalia, eikä asiaa helpottanut yhtään se, että paluumatkalla jossain ennen Forssaa (yllätys...) oli pimeää kuin Mordorissa ja vaivihkaa pellolta iski kimppuun melkoinen usva. Melkein jo kuulin kaukaa hirnahduksia... hui sentään! Onneksi nämä hobitit eivät taittaneet tietään jalan. Pari kirosanaa lipsahti ilmoille esityksen aikana myös siinä vaiheessa, kun valtava hämähäkinseitti ilmestyi tuosta noin ja joku jättikokoinen mötikkähän siellä taustalla on lähestymässä saalistaan.

Painajaismatskua Mustasta Ratsastajasta 

 Selvähän se, että hobittiporukan kanssa tunsin valtaisaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja sielujen sympatiaa! Frodo ja Sam seikkailevat toisaalla, ja itse olisin mieluusti lähtenyt Merrin ja Pippinin matkaan. Veikeä kaksikko, koko ajan oli mielessä se, miten tärkeää reissussa on hyvät eväät ja riittävät paussit ja lystinpito. Kannatan! Parhaat sutkautukset kuuluivat hobittien suusta ja saivat yleisössä aikaan hihittelyä ansaitusti. Pieni huumori tekee terää.

Kontu-meininkiä alussa 

 Tähän voisin hehkuttaa hiukan ihan jokaista hahmoa ja mainita erikseen nimeltä kaikki, mutta tilaa säästääkseni jätän sen väliin. Ison vaikutuksen minuun teki etenkin Markus Ilkka Uolevi sekä Boromirin että Sauronin suun rooleissa, Boromirin kohtalo aukesi ensimmäistä kertaa kunnolla ja olihan hän nyt varsin salskea ja ryhdikäs ilmestys muutenkin! Näyttämön etureunaan tullessaan myös pelottava, kun sormus alkoi vetää puoleensa. Sauronin suu taas vetäisi eräänkin vampyyrikreivin, goottirokkarin ja Wolandin yhdistelmän suuntaan, varsin hämäävää oli korostetun kohtelias puhe yhdistettynä hyytävään kylmäävään ulkonäköön.

Sauronin suu 

 Vaan yksi on ylitse muiden... nimittäin Miska Kaukonen Klonkun/Sméagolin roolissa. Miten sama hahmo herättääkin niin monenlaisia tunteita! Sääliä, inhoa, myötätuntoa, surua, jopa äidillisiä tunteita ja välillä huvittaakin. Miska pistää koko kroppansa likoon ja tekee sangen kokonaisvaltaisen suorituksen varjoissa hiiviskelevänä riepuna. Sydämeni oli pakahtua, kun Klonkku tempoili köydessä ja huusi tuskissaan sitä, että sattuu. Harvoin tämänkaltainen niljakas hahmo nostattaa muuta kuin puistatusta, mutta nyt ei voi muuta kuin ihailla ja ihmetellä. Napakymppi!

Klonkku 

 Mieleeni jäi myös se, miten Legolas ja Gimli eivät voineet sietää toisiaan, ja pian sitä kumminkin sopuisasti ja kirjaimellisesti samassa veneessä soudeltiin. Näin ne kansat yhdistyvät ja sopu sijaa antaa! Näkemisen arvoisia hetkiä riittää kyllä roppakaupalla : Morian kaivokset (teki mieli huutaa, että älkää nyt sinne menkö!) ja joka paikasta kiemurtelevat lonkerot, hienot ja sopivan mittaiset taistelukohtaukset (taas tuli tehtyä pari väistöliikettä itsekin), kaamea Balrog, jättimäinen Vuorenpeikko (joka nappasi tällä kertaa väliaplodit), pitkin seiniä laskeutuvat örkit ja Klonkun hiippailu siellä sun täällä, Galadrielin (Kirsi Tarvainen) näyttävä laskeutuminen katosta. Hmmm, vähän kieli poskessa voisi sanoa, että ainoat "harmittavat" asiat olivat ne, että Gandalf oli liian lyhyt, Bilbo (Jonas Saari) liian pitkä (miekkonen taisi kyllä sanoa, että sormus on kasvattanut häntä?) ja Gimli liian hoikka. Ja että Éowyn (Jenni Kitti) tulla tupsahti aika puskista paikalle ja Arwenin (Anna Victoria Eriksson) mieli muuttui tuosta noin Aragornin suhteen.

 Eipä ole koskaan aika sujahtanut noin nopsaan, toisen väliajan alkaessa oli vähän pöllämystynyt olo ja ihmetteli, että näinkö nopeasti tämä mennä hujahtaa! Samalla suretti, että kohtahan tämä upeus on ohi ja paluu arkeen on edessä. Tokalla väliajalla kävimme muuten eväsretkellä parvelle johtavien portaiden alla olevassa sopivankorkuisessa kolosessa, jonne liian pitkillä ei ollut niin mitään asiaa.

 Tulivatko Mustat Ratsastajat sitten uniin minua etsiskelemään? Ei toki. Unessani oli nimittäin taustaselostus Klonkun äänellä. Naurakaa vaan! Tapahtui mitä hyvänsä, korvissa kuului tämän tästä "Me menee eri tietä, eri tietä!" ja "Kiltti hobitti, nukkuu krooh ja pyyh" ja "Sméagol tietää, meikä hiippailee". Tämmöistä.

Kerran vielä, Puuparta!

 Oli tarina tuttu tahi ei, Turkuun kannattaa ihan ehdottomasti suunnata. Keväälle on enää arki-iltojen hajapaikkoja jäljellä, mutta esitykset jatkuvat syksyllä ja liput tulevat maaliskuussa myyntiin. Suosittelen lämmöllä! Ja lämmöllä suosittelen etenkin eturivin väelle kevyttä vaatetusta, saattaa tulla etenkin loppupuolella kuumat paikat...

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla, suurkiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Fingerpori / Turun Kaupunginteatteri & Emma Teatteri

Fingerpori ja kuntaliitoksen uhka / Turun KT ja Emma Teatteri

Ensi-ilta 27.5. 2017, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Pertti Jarla ja Petja Lähde
Ohjaus Pentti Kotkaniemi
Lavastus Jani Uljas
Pukusuunnittelu Alisha Davidow
Valosuunnittelu Petri Suominen
Äänisuunnittelu Tuomas Rissanen
Videosuunnittelu Sanna Malkavaara
Naamioinnin suunnittelu Petriina Suomela

Rooleissa : Pertti Sveholm, Linda Wiklund, Tom Petäjä, Miska Kaukonen sekä Arttu Aarnio, Maria Peltoniemi ja Riku Suvitie

Videolla : Juha-Pekka Mikkola, Stefan Karlsson, Linda Wiklund ja Mika Nuojua

 Fingerpori-sarjakuva on kuulunut vuosikaudet lemppareihini ja aika usein päivän ensimmäinen pitempi lause miehelleni on kuulunut "katsoitko jo päivän Fingerporin lehdestä". Suosikkistrippejäni on monta, jääkaapinovessa komeilee yksi, jossa sanotaan "mene ja esittele yleisölle Jormas". Top 3 -osastolla taitaa keikkua tällä hetkellä seuraavat aivoitukset : Väinämöinen soittaa kannelta, Jorma pullottaa alushousuissa sekä klassikoiden klassikko karkeat ja puolikarkeat vehnäjauhot. "Vatkaa sitä munaa, horo! - "Niin, saakeli!"

 Oli siis päivänselvää, että Fingerpori-reissu Naantaliin on suoritettava kesän aikana. Alkoi olla muutenkin jo pienoinen traditio se, että kesämökkeilyn yhteydessä Paraisilta suunnataan jossain vaiheessa auto kohti Naantalia ja Emma Teatteria - niin tänäkin vuonna. Ensi-illasta oli ehtinyt vierähtää parisen viikkoa ja pahimmat räntäsateet ja raekuurot taisivat olla takanapäin, ja me olimme onnistuneetkin valitsemaan kauniin, aurinkoisen päivän visiitillemme. Perinteitä kunnioittaen kävimme ennen esitystä kahvittelemassa Merisalin terassilla ja tarkistimme, että oliko Sauli Kultarannassa. Oli!

Heimo Vesa ja Rivo-Riitta (c) Otto-Ville Väätäinen

 En ole koskaan ajatellut, missä päin Suomea Fingerpori mahdollisesti fyysisesti sijaitsisi. Nyt sitä kuitenkin oltaisiin liittämässä kuntaliitoksen myötä Turkuun (kammottava ajatus jo itsessään, sittenhän sarjiksen sivulla alkaisi viilettää entistä friikeimpiä hahmoja!), ja tästäpä kaupunginjohtaja Aulis Homelius (Miska Kaukonen) ei juurikaan riemastu. Hän pestaa Heimo Vesan (Pertti Sveholm) kuvaamaan laadukasta matskua kaupungista ja sen ihmisistä, jotta herrat päättäjät ymmärtäisivät, että kaupunkia ei sovi liitellä yhtään mihinkään. Sormensa pelissä on myös Pahani Julmulla (Tom Petäjä), joka ujuttaa Heimolle salakuvaukseen soveltuvat lasit päähän. Näin saadaan autenttista matskua, kaikki kun tuntuvat muuten kuvatessa muuntautuvan täysin toisenlaisiksi, mitä oikeassa elämässä ovat.

 Tässä juoni lyhykäisyydessään ja täytyy todeta, että eipä sillä mitään kirjallisuuspalkintoa saisi, mutta näin kesäteatterihupailuun se kyllä soveltuu oikein mainiosti. Ja eikös se tässä juuri ollut tarkoituskin?

 Parasta antia tässä proggiksessa on juurikin itse tuttu Fingerpori ja sen omituiset asukkaat. Muutama vuosi sitten Pertti Sveholm muistutti Heinolan Kesäteatterin jutussa vaatetustaan myöten hämmentävän paljon isääni, nyt ei onneksi yhtäläisyyksiä löytynyt niin paljon. Sveholm on melkoinen näky hiustupsukassaan ja pönäkässä beigessä kalsaripuvussaan, ehta Heimo Vesa. No, muut sitten urakoivat kaikissa muissa rooleissa ja täytyypä sanoa, että joukossa on muutama sellainen hahmo, jotka saivat meikäläisen takaraivon jälleen tykyttämään siihen malliin, että kohta katkeaa taas joku verisuoni päästä liiasta naurusta. Etenkin Tom Petäjän moninaiset tyypit hohotuttivat jo valmiiksi, ennen kuin koko hahmo edes avasi suutaan. Perverssi Asko Vilenius asuntonäyttöineen, Rivo-Riitta hinkuttamassa harjanvarrella haaruksiaan ja aikuisviihdetähti Urho Puuma... Näistä jälkimmäinen porautui lantioliikkeineen pelottavan tarkkaan verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi, onneksi en istunut ihan eturivissä. Olisin varmaan saanut sydänkohtauksen. Linda Wiklundin antaumuksella esittämä Krapula-Päivi oli selkeästi pienin sisäisin keinoin toteutettu, samoin Miska Kaukosen likinäköinen Mustanaamio iloisine rallatteluineen. Tsa-daa!

Heimo Vesa (Pertti Sveholm) (c) Marita Koivisto 

 Sisimpäni ripsi värähteli yllättävän paljon myös aina silloin, kun sitkeä Mikko Alatalo (Arttu Aarnio) saapui kitaroineen lavalle. "On silti hyvä ettet näe minua nyt" - koko ajanhan sä siinä näyt! Krapula-Päivin treffikumppanikohtaus oli myös hykerryttävä, kauhunsekaisin fiiliksin odotti, että mitähän ovesta seuraavaksi lavalle tupsahtaa ja yllättäen lavalla oli housut nilkoissa myös eräs Miska Kaukonen.

 Kaupunginjohtaja Homeliusta koskevat rajut lööpit toimivat valtavan hyvin, samoin muutamakin livenä pikaisesti toteutettu sarjiksesta tuttu juttu. "Sulake laukesi". Hauskaa oli havaita se pieni ratkaiseva viive katsomon reaktioissa. Ihan sama kuin kotosallakin sarjakuvan parissa - ensin lukee ruudut, sitten pohtii hetken "mitä hittoa!" ja sitten älyää sanakikkailun, ja huutonaurua päälle. Näitä olisi saanut olla mukana paaaaljon enemmän, välillä ehdin nimittäin vähän haukottelemaankin. Muistui mieleeni viimevuotinen Teatteri Kultsan juttu, jossa reilussa tunnissa lavalla oli nähty 150 Fingerpori-strippiä eli täyttä tykitystä ilman juonenhäivääkään (esitys jäi minulta valitettavasti näkemättä).

 Näissä Naantalin jutuissa on ollut mukana reilusti paikallishuumoriakin, joista osa on mennyt minulta tyystin ohi hilseen ja osa taas naurattanut. Näinhän se taitaa olla kyllä muillakin paikkakunnilla, Hämeenlinnassakin jos mainitsee hauholaiset tai turenkilaiset, aina jossain suunnassa hohotellaan normaalia enemmän. Nyt lavalla nähtiin esimerkiksi Förin Äijä (Miska Kaukonen), jonka hauskuus meni minulta kyllä tyystin ohi. Muita tuntui kyllä kovasti naurattavan. Onko semmoinen tyyppi muuten ihan oikeastikin olemassa? Voi apua!

 Kovasti ilahdutti puvustus kaikkine ääriviivoineen kuin suoraan piirroksista! Alisha Davidowille kyllä kymmenen pistettä ja papukaijamerkki tästä oivalluksesta.

 Jotenkin jäin hekumoimaan ajatuksella, että käsiohjelmasta olisi ollut mahiksia väkertää itselleen esimerkiksi Heimo Vesa- tai Rivo-Riitta -naamari. Mikä näky se olisikaan ollut, kun katsomossa olisi istunut kymmenittäin Heimo Vesoja. Myös dress along-näytös Fingerporista kutkuttelee mielessäni. Tiedän ainakin yhden, joka olisi enemmän kuin mielellään tiukassa Mustanaamio-asussa katsomossa. Itse saattaisin pukeutua Rivo-Riitaksi.

 Paikalta poistuimme hymyssä suin, joten Naantali teki taas tehtävänsä.

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun Kaupunginteatteri ja Emma Teatteri!)

Linnan juhlat / Turun Kaupunginteatteri ja Emma Teatteri

Linnan juhlat / Turun Kaupunginteatteri ja Emma Teatteri

Ensi-ilta 26.5. 2016 Naantalin Emma Teatterissa, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Tuomas Parkkinen ja Satu Rasila
Ohjaus Mikko Kouki
Lavastus ja pukusuunnittelu Anna Sinkkonen
Valosuunnittelu Petri Suominen
Äänisuunnittelu Tuomas Rissanen
Videosuunnittelu ja -ajot Sanna Malkavaara
Naamioinnin suunnittelu Heidi Pehkonen

Rooleissa : Miska Kaukonen, Linda Wiklund, Juha-Pekka Mikkola ja Minna Koskela sekä Arttu Aarnio, Riku Suvitie ja Maria Peltoniemi

 Linnan juhlat, kekkerit jonne tuskin tulen koskaan ainakaan näillä meriiteillä kutsua saamaan. Vai lukeeko Sauli blogiani? Tai joku tulevaisuuden pressa? Olisihan se hienoa kun salamavalojen välkkeessä ja kommentaattorien pölinän keskellä sanottaisi "ja siellä on kättelyvuoroon kohta saapumassa teatteribloggaaja Talle" ja Jaakko Selinkin menisi hiljaiseksi hienosta asuvalinnastani. Ahistaa jo nyt miettiä, että mitä sitä päälleen pukisi.

 Siksipä panostin asuvalintaani jo Naantalin kemuihin saapuessani! Oli tullut vietettyä mökkiviikko Paraisilla ennen kesäteatterikauden avausta ja mukana oli monenlaista kudetta, joita sitten vedin päälleni satunnaisessa järjestyksessä : oranssit tennarit, mustat legginsit, kirjava mekko (jonka päällä musta t-paita), mustavalkoinen villaneule ja leveälierinen hellehattu, jota en sitten katsomossa kuitenkaan pitänyt päässä, jotta takanani istuneetkin näkivät jotain. Ascotissa olisi oltu minusta tällä lookilla myös ylpeitä. Noh, katsomossa olikin sitten astetta viileämpää ja koko komeuden kruunasin mustalla kulahtaneella hupparilla, jonka otin varmuuden vuoksi mukaani. Tyyli ennen kaikkea. Ja pirusti hyttysiä riesana vielä.

Kaikki pressat yhteiskuvassa! 

 Itse esityksestäkin pitäisi varmaan jotain kertoa. Kansan syviä rivejähän on kautta aikain kiinnostanut se, mitä kaikkea juhlien kulisseissa tapahtuu ja tämän jälkeenkin kiinnostaa, sillä sitä puolta ei kauheasti kyllä raotettu. Booli pysyy edelleen yhtä suurena mysteerinä, samoin se, että miksi jonakin vuonna kauhein puku pääsee parrasvaloihin parhaiten ja toisena vuonna taas puvun läpi töröttävät nännit vievät kaiken huomion.

 Itse odotin sitä, että esityksessä keskityttäisi varsinaisiin juhliin ja mitä kaikkea siellä onkaan tapahtunut tai voisi parhaassa/pahimmassa tapauksessa sattua, etkoista jatkoihin. Käsikirjoitus oli kuitenkin varsin rönsyilevä ja aika ison palasen kokonaisuudesta nappasi wanna-be linnanjuhlavieras Antero Rinne (Miska Kaukonen ja oikein sopiva peruukki) ja sinällään symppiksen miekkosen yritykset pyrkiä sisälle keinoilla millä hyvänsä sekä polkkatukkaisen Kaapo Linnainmaan (Juha-Pekka Mikkola) vetämä "Haluatko Linnan juhliin?"-visailu. Kiperiä oli kyllä kysymykset ja yleisön aktiivisuus yleisökysymyksen kohdalla hämmentävän runsasta. Näin joskus kaupassa mallinuken päällä käsittämättömän tiukat farkut ja mietin, että kuka on se henkilö, joka nuokin päälleen pystyy vetämään. Tähän tuli myös vastaus, kun kisailija Tuulikki Pehkonen (Miska Kaukonen) saapui paikalle...

Haluatko Linnan juhliin? 

 Hämmentävä oli myös Juha-Pekka Mikkolan ja Linda Wiklundin yhdennäköisyys illan isäntäparina, huonommilla laseilla olisi mennyt täydestä. Myös Minna Koskela Martti Ahtisaaren lookissa oli varsin vakuuttava ilmestys. Itse juhlien vieraana nähtiin sitten mm. Jari Sillanpää, Sofi Oksanen, Michael Monroe ja eräs velttobaskerinen Virtanenkin. Pienin sisäisin keinoin...

 Minulle (ja monelle muullekin) "niiden oikeiden Linnan juhlien" koskettavin hetki on se, kun Jääkärinmarssi lähtee jylhänä soimaan ja sotaveteraanit saapuvat ensimmäisenä kättelyvuoroon. (Juuri viime vuonna mietin, että ei mene enää kauaa, kun ovesta ei saavu ketään...) Totuuden nimissä sanon, että tuo hetki oli pistetty nyt leikiksi ja se ei kauheasti naurattanut, vaikka muuten huumorini kestää kyllä monenlaista. Presidenttiparin visiitti keskustelemaan veteraanien pöytään sen sijaan oli oikein hupaisa, kun ei saanut vastata kuin sanoilla "aivan, kiitos tai hyvää itsenäisyyspäivää", jotta keskustelu pysyisi jotenkin kuosissa. Täytyypä muistaa tämä kun seuraavan kerran teen jotain haastattelua, niissäkin kun jutut lähtevät kovin herkästi väärille urille. Ei muuten pitänyt Haukiolla pokka keskustelun tiimellyksessä, ja se on aina yhtä hassua.

Kotikatsomo tarkkana 

 Osittain ohi hilseen meni mm. sikavirustartunta, suuntavaistottomien ja vastaavien puheenjohtajien visiitit, Jeesus ja ranskalainen anarkisti. Muutama pukuvaihto olisi tullut vähemmän ilman näitä. Tässä teatterissa jaksan vuodesta toiseen ihmetellä sitä, millaisella tahdilla pukuja ja peruukkeja takatiloissa vaihdetaan. Ovista ja pyörivistä lavasteista kun putkahtaa esiin hahmoa hahmon perään sellaisella tahdilla, että huh-heijaa. Jotenkin sitä tämänkaltaista meininkiä Naantalissa odotankin ja katselen aina myös vähän läpi sormieni. On jotenkin vapauttavaa, kun ei tarvitse sen syvällisempiä esityksestä ja hahmoista kaivella. Sen kun vain saapuu paikalle, istuu ja nauttii, ja antaa naurun viedä mennessään. Kesäisin Teatterikärpänenkin on astetta rennommalla päällä. Jälkipolville näistä ei juuri kerrottavaa sitten jää, mutta väliäkös sillä.

 Ai niin, pitää myös mainita ehdottomasti se, että käsiohjelman graafisesta suunnittelusta vastannut Sam Sihvonen on ollut jälleen vauhdissa! Robin Hoodissa oli irrotettava miekka, Linnan juhlien käsiohjelmassa taas "ansioituneen kesäteatterikatsojan kunniamerkki", jota en vielä tohtinut irrottaa, koska kyseessä oli vasta kauden ensimmäinen kesäteatteriveto.

 Ei muuta kuin parasta päälle ja Naantaliin. Poislähteissä voi sitten tsekata, että onko Sauli kotona eli liehuuko viiri Kultarannassa. Tällä kertaa ei ollut paikalla. (Ei ole norppakaan aina kivellä.) Meinasi kokonaan myös unohtua nerokas raportointi ulkoa, eikös joku vuosi toimittaja aivan hirvittävässä säässä siellä jotain koittanut tv-kameroille huudella? Hyvin elävästi tuli se hetki mieleeni.

 Moniko muuten osaa lonkalta vetäistä presidentti Halosen molemmat etunimet? Minä osaan, sattuneesta syystä. Joskus olen työpaikallani itsenäisyyspäivänä kätellyt ihmisiä ihan huvikseni, voivatpahan sitten kehua kätelleensä pressan nimikaimaa. Sauli vei minulta kyllä tämänkin ilon, joten enää en moista ole harrastanut.

ps. Väliajalla ja esityksen jälkeen kuulin takaani naiskatsojan äänen sanovan "se laiha kaveri on kyllä tosi hyvä näyttelemään!"

 Esityskuvat Otto-Ville Väätäinen

(näin esityksen kutsuvieraslipulla)

Robin Hoodin sydän / Turun Kaupunginteatteri

Robin Hoodin sydän / Turun Kaupunginteatteri, Logomo

Ensi-illat 15.4. ja 16.4. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus David Farr
Suomennos Ola Tuominen ja Satu Räty (laulutekstin suomennos Hanna Suurhasko)
Ohjaus Milko Lehto
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Lavastus Markus Tsokkinen
Taistelukoreografia Oula Kitti
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Äänisuunnittelu Iiro Laakso
Kampaukset ja maskeeraus Minna Pilvinen
Videosuunnittelu Sanna Malkavaara

Rooleissa : Markus Järvenpää, Julia Korander, Stefan Karlsson, Kimmo Rasila, Tom Petäjä, Minna Hämäläinen, Jukka Aaltonen, Kirsi Tarvainen, Miska Kaukonen, Ulla Reinikainen, Petri Rajala, Mikael Haavisto, Riitta Salminen, Ulla Koivuranta, Oula Kitti, Elmeri Karlsson/Toivo Kouki, Hanna Lindqvist/Saara Nurmi, Saara Pukero/Viljami Vahvaselkä, Iiro Heikkilä, Eikka Alatalo ja Riku Suvitie

Robin Hood oikealla 

 Hämmentävää kyllä, en ole koskaan aiemmin nähnyt Robin Hoodia teatterissa (tai noh, jos ei lasketa mukaan Sappeen "Noin 7 veljestä", mutta se on ihan toinen juttu...), elokuvissa ja telkassa sitten senkin edestä. Mielessäni oli sekoitus viheriäitä sukkahousuja, tietynmallista myssyä, kiharakutrista Marionia (ei kuitenkaan sitä Tipitii-naista), jousia ja nuolia, tukevia munkkeja, alhaisesti partaansa naureskelevia ilkeitä miehiä, huppuja, lisää nuolia, seikkailuhenkeä, joukko Sherwoodin iloisia veikkoja ja päälle Clannadin musiikki. Tällä sekoituksella oli sitten hyvä ja korkein aika lähteä kohti Suomen Turkua, jonne saavuimme kerrankin hyvissä ajoin. Oli siis aikaa tutustua kunnolla myös ravintolan antimiin sekä Logomo-teatterin aulassa olevaan Tamara Lundin pukunäyttelyyn.

 Käsiohjelmassa on kannessa irrotettava miekka! Miten mahtavaa! Yritin varjella sitä irtoamiselta kuitenkin, koska hukkaisin ja rikkoisin sen jossain vaiheessa, kun pitäisi esitellä miekallahuiskimista. Melkein jo suunnittelin toisen käsiohjelman hankkimista, jotta pysyisi selatessa edes yksi ehjänä ja kuten arvaattekin, kovin on höllästi miekka enää kiinni ja kohta lähtee  - niin irti ja seuraavaksi "haa!"-huutojen siivittämänä huiskintaa. Erikoiskiitos siis graafisesta suunnittelusta Sam Sihvoselle, Turussa on kyllä ihan parhaat käsiohjelmat noin hypistelymielessäkin. Vähän hankalasti luettavissa se tosin oli, mutta hei, mitä niistä teksteistä jos kannessa on irtomiekka!? Asiat tärkeysjärjestykseen...

 Astelimme saliin ensimmäisten joukossa ja paikkamme sijaitsivat rivin 11 keskellä. Voi miten loistavat näkymät kokonaisuuden kannalta sieltä olikin, ja monta "Wau"-huokausta pääsi suusta ennen esityksen alkua. Markus Tsokkinen on totisesti pistänyt lavastuksessa taas parastaan, ja kaiken kruunasi hologrammimaisena häilyvä ja vaihtuva taustakuva. En edes halua tietää miten se kaikki tehtiin, koska illuusio ja taika murtuisi.

Robin ja Marion 

 "Robin Hoodin sydän" tarjoaa vähän erilaisen tarinan salskeasta sankaristamme. Metsässä hiippaillaan kyllä ja ryöstellään, mutta toimitetaanko saalis köyhille ja hätääkärsiville? Ehei, nämä heput pistävät kaiken omiin taskuihinsa ja naureskelevat keskenään, että näin sitä taas typeryksiä höynäytettiin. Köyhälistö huolehtikoon itse itsestään. (oivallista hallitusainesta tämä sakki) Porukkaan liitetään mukaan heti alkumetreillä Pikku-John (Tom Petäjä ja kevään paras otsatukka), jolla pysyy huiskimiskepakko hyvin käsissä ja ison miehen raamikasta olemusta käytetäänkin sumeilematta hyödyksi taistelukohtauksissa. Robin Hoodin (Markus Järvenpää) lisäksi porukassa on mukana myös Will (Stefan Karlsson) ja Much (Kimmo Rasila, joka hankkinut peruukkinsa luultavimmin samasta liikkeestä kuin kreivi von Krolock).

 Toisaalla sitten säpäkkä Marion (Julia Korander) on joutumassa pakkoavioliittoon kuninkaan ällönhäijyn veljen prinssi Juhanan kanssa (Miska Kaukonen), jolla taas on mielessään vähän suuremmatkin siirrot, kuten ilkeillä vehkeilijöillä usein tapana on. Marionin ärsyttästi kikattava Alice-sisko (Minna Hämäläinen) menisi Juhanan kanssa mielellään avioon, ihan vaan päästäkseen piireihin ja vähät välittäisi luihusta siipasta. Marion päättää lyöttäytyä metsänveikkojen iloiseen sakkiin, mutta saakin Robinilta pakit koskapa naisia ei siinä porukassa tulla näkemään ja piste. Jotain kumminkin liikahtaa syömmessä molemmilla, mutta sitähän ei kumpikaan tunnusta tässä vaiheessa tarinaa.

 Prinssi Juhana se saapuu varsin mukavanoloisten kavereidensa kanssa (Guy Gisborne/Oula Kitti sekä virkkaava mulkoileva apuri/Ulla Hämäläinen) mestoille ja kyselee tulevan morsmaikkunsa perään. Tässä vaiheessa olin vähän pihalla, että miten moiseen tilanteeseen jouduttiin, mutta Pierre/Peter (Jukka Aaltonen) kertoo paikalla olevan vain herra Martin Sherwoodin, joksi Marion on muuntautunut vaatetuksen, irtoviiksien ja matalamman puheäänen turvin. Täydestä menee. Martin perustaa oman metsäporukkansa ja vohkitut tavarat ja aarteet luovutetaan niitä eniten tarvitseville. Moinen herättää tietysti Robin Hoodin joukkojen kiinnostuksen ja Robinilla tuntuu sy-sy-sydämessä olevan enemmänkin puuttuvia palasia. Että noinkin voisi tehdä ja olla ns. parempi ihminen ja mies!

Guy Gisborne ja prinssi Juhana suunnittelemassa pahoja 

 Kaikista juonenkiemuroista ja käänteistä en aina pysynyt kärryillä, mutta viis ja kuus niistä. Johtui ehkäpä siitä, että keskittymiskykyni ei ollut ihan parhaassa mahdollisessa terässä kun tuijotin lumoutuneena niitä vaihtuvia taustakuvia, elävää tulta (jes!), Pikku-Johnia liina päässä, mykkää Makepeacea (ja vasta äsken hokasin, että roolin vetäisi Kirsi Tarvainen...), kuokka kädessä lastentappohommiin lähteviä uhoavia kyläläisiä, upeaa Metsän vihreää ukkoa (Mikael Haavisto), irtopääkohtausta ja tyhjästä ilmestyviä nuolia. Kuului vain "tsup!" ja joku oli nuoli otsassa. Jännää.

 Minun käskettiin kiinnittää erityishuomiota taistelukohtauksiin, mutta eipä niihin erikseen pitänyt keskittyä. Voi jestas millaista menoa ja vauhtia! Taisin tehdä taas pari väistöliikettä itsekin katsomossa, ja olisin voinut tehdä parit aaltoliikkeet Oula Kitin edessä, jotta kiitos näistä. Kaikki näytti niin pirun "helpolta", että tartunpas aseeseen ja tuosta noin, ja ihan täysin unohtui se, montako tuntia niitäkin liikkeitä oli tätä varten hiottu. Kyllä laittaisin jokaiseen tylsään näytelmään (mitä tämä siis ei ollut) pari taistelukohtausta ja johan tulisi vauhtia. Parit voltit ja tikapuutemppuilut myös. Miksi niitä ei ollut enemmänkin, kun tekijöitä oli?

Robin ja Martin ottavat miehestä mittaa

 Mahtavaa oli nähdä Miska Kaukonen häijyilemässä, toki siellä oli miskamaista pilkettä ja letkeyttäkin joukossa tietenkin. Tämä prinssi Juhana sopisi loistavasti mukaan Musta kyy-sarjan vehkeilijöiden sekaan! Eniten lämpenin kuitenkin Julia Koranderin roolisuoritukselle ja Martin Sherwoodille, ne oli varmaankin taas ne irtoviikset, jotka minuun tehosivat. Taas lankesin samaan ansaan.

 Vähän pelottaviakin elementtejä mukana on, etenkin kun lapsiparkoja uhkaillaan ja kiusataan, joten ihan perheen pienimmille sankareille tämä ei sovellu. Huumoriakin mukana oli, ja kovasti tuntui huvittavan varsinkin se, että pienen pojan nimi oli Jethro. Turkulaiset on outoja. Jännän äärellä ollaan kuitenkin enimmäkseen, eihän tämä farssin puolelle lipsahda vaikka sellaiseenkin olisi tietysti aineksia näillä mausteilla. Minä kyllä viihdyin erittäin hyvin!

 Ja nythän se käsiohjelman miekka sitten irtosi... Kuka lähtee kokeilemaan?

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(näin esityksen kutsuvieraana)

Upea Metsän vihreä ukko

Hockey Night / Emma Teatteri ja Turun Kaupunginteatteri

Hockey Night / Emma Teatteri ja Turun Kaupunginteatteri

Ensi-ilta 28.5. 2015, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Esitykset Emma Teatterissa Naantalin Muumimaailmassa

Käsikirjoitus Satu Rasila ja Miska Kaukonen

Ohjaus Mikko Kouki

Rooleissa : Miska Kaukonen, Tom Petäjä, Linda Wiklund ja Antero Mertaranta (ja lisäksi Arttu Aarnio, Maria Peltoniemi ja Ilkka Stolt)

Lätkäkomedioita ei ole liiemmin nähty näillä leveysasteilla. Toki valitettavan tuoreessa muistissa on Hämeenlinnan Kaupunginteatterin taannoinen lätkämusikaalikomedia (kyllä vaan...) "Erkkaa lapaan", esitys nauttii kulttimainetta edelleen tietyissä piireissä eikä siitä sen enempää. En ole mikään jääkiekon ylin ystävä (joskus olen ollut, olihan minulla HPK:n kausikortti muinoin ja vieraspeleissä tuli ravattua ihan Turussakin asti), mutta ajatus lätkäaiheisesta komediasta, jossa on mukana itse Antero Mertaranta, tuntui sen verran eeppiseltä ja absurdilta idealta, että olihan sitä lähdettävä ihmettelemään Naantalin suuntaan.

Paitsioilta menossa (c) Otto-Ville Väätäinen

 Viimekerralla yhdyssiltaa pitkin saareen marssiessamme vastaan tuli epäilyttävännäköinen kapinen kettu, tällä kertaa ei mitään outoja luontokappaleita reissussa nähty. Paitsi Tom Petäjä, mutta se oli odotettavissakin eikä siten tullut yllätyksenä. Yleisön joukossa näytti olevan muutama Suomen pelipaitoihin sonnustautunut katsoja ja seuralaistani harmitti, ettei älynnyt ottaa omaa pelipaitaa (tai paperista kypärää) mukaansa. Kävelytyyleistä ja takapuolista päätellen saattoi joukossa olla myös muutama jääkiekkoilijakin.

 No, itse esitykseen oli sitten ympätty kaikki mahdolliset ja mahdottomat lätkäaiheiset kliseet ja vitsit Hansonin veljeksistä jatkuvasti rillaavaan Jutiin. Myönnettävä on, että muutaman kerran olin tukehtua nauruun. Alkupuolella käytiin Mertarannan käsitemuseossa, jossa oli esillä Mertsin laukomia kuuluisia sutkauksia ja tietenkin nähtiin sekä Mikael Granlundin että Pasi Nurmisen ilmaveivi. Ja se, miten ruotsalainen puolustus käy kebabkioskilla. Lavalle saadaan itse Mertarantakin ja nähdään pieni kimara, miten kävisi jos pelaajat oikeasti tekisivät niin kuin selostaja sanoo. Kiekko pistettiin reppuun, karvattiin, Sundin yrittää iskeä ja siellä lepää ylämummo. Mitä näitä nyt on!

Katsokaa mitä kaveri tekee (c) Otto-Ville Väätäinen

 Parivaljakko Kaukonen/Petäjä on aikamoisessa vedossa ja hahmogalleriaa riittää, onneksi mukana on oikeatakin naiskauneutta Linda Wiklundin toimesta, eikä aina näitä sänkikasvoisia ja karvasäärisiä miehiä. Hillittömimmän naurukohtauksen sain surullisenkuuluisan lehdistötilaisuuden aikana, jossa Tom M. Petäjä (täytyi hetki miettiä, että mikä sen alkuperäisen urheilupomon nimi olikaan) oli tankeroenglannilla teripel sori vähän kaikesta ja korosti sitä, että väliajalla on sekä olutta bier että siideriä saider tarjolla. Myös Ajankohtaisen kakkosen Paitsioilta sekä Silminnäkijän Markon tarina osuivat ja upposivat (etenkin Silminnäkijän juontaja oli melkoinen hahmo). Ja jotta Antero pääsisi selostamaan enemmänkin, oli mukana Draculaa selostuksen kera ja ilman.

Tsiörliiderit pukkarissa (c) Otto-Ville Väätäinen

 Kaikki kohtaukset eivät ihan jaksaneet kuitenkaan kantaa eikä tämä mitään elämää suurempaa kesäteatterielämystä tarjonnut, en sitä kyllä odottanutkaan. Sen sijaan odotin jonkinsorttista improvisointia ja tilanteessa elämistä Mertarannan osuudesta, mutta käsikirjoitetulta kaikki ainakin vaikutti. Melkoinen moottoriturpa herra kuitenkin on, sitä ei voi kieltää.

 "Kiss cam" oli hauska lisämauste, nähtiinhän kuvissa myös nukkukamera ja kriitikkokin sai oman osuutensa. Lopuksi nähtiin sitten kattava kooste jääkiekon tuomista hienoista hetkistä. Oma suosikkini, eli Jukka Tammi laulamassa 'Den glider in' munasuojat päässä sieltä kuitenkin puuttui.

(näin esityksen pressilipulla)

Kristian - idiootti iskussa / Linnateatteri

Kristian - idiootti iskussa / Linnateatteri, Aboa Vetus & Ars Nova-museon sisäpiha

Ensi-ilta 9.7. 2014, kesto noin 1h 35min (väliaikoineen)

Ohjaus Mika Eirtovaara

Käsikirjoitus Linda Wallgren

Rooleissa : Kalle Lamberg, Miska Kaukonen ja Tom Petäjä

Perustuu Juha Vuorisen klassikkoteoksiin Kristianin nuoruusvuodet, Kristianin teinivuodet ja Kristian siviilipalvelusmiehenä.

 Kesäteatterikauteni huipentui elokuun puolivälissä museon sisäpihalle. Kyllä vaan, Kristianin seikkailuista olen lukenut antaumuksella jo aikoja sitten ja muutamankin kerran nauranut suoraa huutoa julkisissa kulkuneuvoissa, kun olen onnistunut valkkaamaan matkalukemisekseni juuri näitä teoksia. Juha Vuorisen huumori osuu ja uppoaa meikäläiseen ja koskapa todistimme jo muutama vuosi sitten hillitöntä Juoppohullun päiväkirja-spektaakkelia samaisella sisäpihalla, oli Kristianinkin edesottamuksia pakko tulla katsomaan.

 Mitä sitä kiertelemäänkään; esitys oli juuri niin törkeän räävittömän hauska kuin odotinkin, ja ehkä vielä enemmänkin. Muutama kohtaus kärväytti melkein naurusulakkeeni. Eipä ole typerämpää näkyä kuin koko perhe hinkkaamassa ja raapimassa vehkeitään mitä erinäisimpiin paikkoihin, kun sattuneesta syystä Kristian oli onnistunut tartuttamaan äitiinsä satiaiset. Älkää kysykö miten tämä edes oli mahdollista. Ihan jokaiseen (kesä)teatteriesitykseen ei pysty myöskään lisäämään lisätehosteiksi joikaavaa pimppiä eikä peenisatrainta, ainakaan kovin luontevasti.

Pikku-Kristian ja äiskä / (c) Kristian Tervo

 Mitenkäs se juoni? Noh, Kristian (Kalle Lamberg) passitetaan jo nuorena psykiatrin luokse, koska haluaa isona Joulupukiksi. Myöhemmässä vaiheessa poika mm. ostaa ihkaensimmäisen Ratto-lehtensä, tulee yllätetyksi huoneestaan kesken käsitöiden (ja tästähän äitikulta ja isä riemastuivat), rakastuu koulun discossa Memmuun (parrakkaiden naisten invaasio tuntuu jatkuvan, tällä kertaa Miska Kaukosen toimesta), tutustuu Juha Bergiin, tulee hylätyksi ja riutuu rakkauden tuskassa, löytää uuden rakkauden Pikosta (seksikäs Tom Petäjä) ja passitetaan siviilipalvelukseen Santahaminaan.

 Takatukat heiluvat, kerma lentää, Duran Duran soi (Duraneista irtoaa heti pisteitä), yleisö tekee aaltoliikettä ja rohkeimmat näyttävät napansa, irvokasta teiniseksiä harrastetaan siinä silmäin alla kunnes Otto-isä (Tom Petäjä) keskeyttää hommat aina pahalla hetkellä. Luulin nähneeni jo kaiken mitä tulee parrakkaisiin naishahmoihin, nyt Miska Kaukonen pisti uuden vaihteen silmään tässäkin hommassa. Poskettoman hulluja hahmoja riittää ovista ja ikkunoista, melkein putosin penkiltä kun Kristianin ihanat työkaverit järkkäsivät pojalle yllätyksen ja alushoususillaan ryntäsivät estradille Thrillerin tahdissa.

Onni on ihanat työkaverit! (c) Kristian Tervo

 Muutenkin musiikkipuolella liikuttiin tietysti kultaisella 80-luvulla, hittiä hitin perään ja mielelläni minäkin olisin Lionel Richien Hellon tahdissa illan viimeiset hitaat nojaillut, jos joku olisi tullut hakemaan. Kirjojen perusteella Kristianista oli muotoutunut minulle tietynlainen mielikuva kommelluksesta toiseen kulkevasta vähän hömelöstä nuorukaisesta, nyt Kalle Lamberg toi omalla olemuksellaan tähän vielä ison symppislisän. Hurjan söpö Kristian, joka onneksi löysi sitten kavereita Juhasta ja Mikaelista.

 Esityksiä on museon pihalla vielä reilun viikon, jonka jälkeen näitä seikkailuita voi nähdä sisätiloissa Linnateatterissa. Liiallisesta nauramisesta voi tulla vatsalihakset kipeäksi ja pelkästä myötätunnosta Kristian-parkaa kohtaan saattaa jonkinlaista jomotusta tuntua takapuolenkin seutuvilla. Kun vedetään överiksi, vedetään sitten kunnolla eikä sinne päin. Extrapisteet törkeänkauheista vaatteista.

 Kristianille täydet viisi tähteä ***** ja hullunhauska päätös kesäteatterikaudelleni.

 Kristian on muuten Juoppis-kirjojen hahmoista ihan ehdoton suosikkini, permiksen kera tahi ilman!

Poika / Linnateatteri

Poika / Linnateatteri

Ensi-ilta 5.2. 2014, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus ja käsikirjoitus Petja Lähde ja Miska Kaukonen

Rooleissa Santtu Karvonen, Pihla Penttinen, Matti Onnismaa ja Niina Sillanpää

 Muistan kun hankin käsiini Petja Lähteen esikoisromaanin Poika (WSOY) heti sen ilmestyttyä, ja tarina tempaisi mukaansa niin, että luin sen yhdeltä istumalta. Harva teos jaksaa minua kiinnostaa niin, etten malta laskea sitä käsistäni ennen kuin viimeinenkin lause on luettu, minä kun en ole mikään varsinainen lukutoukka. Itse loistavan tarinan lisäksi minua viehätti etenkin se, että kerronta oli hyvin elokuvamaista ja näin tapahtumat päässäni selkeinä kuvina. Riemastuinkin suuresti kuultuani, että Pojasta tehtäisiin näyttämöversio ja jäin mielenkiinnolla odottamaan mitä tuleman pitää, kun itse tekijäjoukkokin oli jo hyväksi havaittu.

Pihla Penttinen ja Santtu Karvonen / (c) Matti Vahtera

Itse tarina lähtee liikkeelle siitä, että erään aamuisen hämmentävän uutisen seurauksena Janne (Santtu Karvonen) lukitsee vaimonsa Saijan (Pihla Penttinen) kylpyhuoneeseen, nappaa mukaansa kolmikuisen vauvansa ja lähtee autolla matkaan ei-minnekään. Silmissä vilisevät vaihtuvien maisemien lisäksi välähdyksenomaisena ensimmäiset jännittyneet, haparoivat hetket isänä kun pelätään, että pienokainen hajoaa käsiin kun sitä vähänkin koskettaa. Saija saa soitettua viimeisenä toivonaan Jannen isälle Taistolle (Matti Onnismaa), joka saapuukin paikalle ja yhdessä he lähtevät etsintäretkelle. Menettämisen pelko ajaa Jannen tilanteesta toiseen ja lopulta epätoivoisella automatkalla on mukana myös tuntematon nainen Kaisa (Niina Sillanpää) oman pienen lapsensa kanssa. Miten tarinassa lopulta käy, sen saa jokainen selvittää itse tulemalla Linnateatteriin.

 Etukäteen vähän jännitin, että miten roadmoviemainen tarinankulku saadaan vääntymään näyttämölle, kun tapahtumapaikkoja oli monta. Luontevasti siirtymät kuitenkin tapahtuivat ja ainakin minä pysyin matkassa hyvin mukana. Jännästi tämä versio aukesi minulle ihan eri tavalla kuin alkuperäisteos! Kirjan luettuani päällimmäisenä oli ajatus Jannen ja pienen poikansa "Hiipiäisen" suhteesta, mutta nythän tämä laajeni isä-poika - vanhemmuus- pohdinnaksi laajemmassakin mittakaavassa. Tukahdutettuja tunteita, puhumattomuutta, epävarmuutta, menettämisen pelkoa useammassa polvessa. Ikuisia kysymyksiä vanhemmuudesta ja vastuunkannosta, rakastamisen vaikeudesta ja arjen haasteista. Miten helppoa ja huojentavaa on välillä avautua ihan tuntemattomille ihmisille, ja miten vaikeaa onkaan puhua niille, joiden kanssa olisi ensiarvoisen tärkeää puhua rehellisesti ja avoimesti tunteistaan, peloistaan, epävarmuudestaan. Hyvin tuttua ja siksi niin hämmentävää tajuta näytelmän kautta tuo kaikki jälleen kerran. Puhukaa ihmiset tunteistanne, älkää antako asioiden kärjistyä niin, että ratkaisua ei löydy ja olisi liian myöhäistä selvittää vyyhtiä! Moni epätoivoinen teko jäisi kenties tekemättä. Kukaan ei voi paeta omaa elämäänsä, se on oleva aina läsnä.

Pihla Penttinen ja Matti Onnismaa / (c) Matti Vahtera

Olen äärimmäisen onnellinen etenkin siitä, että Jannen roolissa on Santtu Karvonen. Itselleni monesti suurimman vaikutuksen näyttelijäntyöllisesti on tehnyt henkilö, joka on aiemmin vähän profiloitunut tietyllä tapaa hauskojen roolien mieheksi ja sitten tekee sellaisen roolityön, joka saa minut liikuttumaan kyyneliin. Tiesin jo ennalta Santun kyvyt tämän suhteen, joten herkistyminen ei tullut yllätyksenä. Niin monet tunnetilat vaihtelivat Jannen kasvoilla ja upeasti Santtu vaikeasta roolistaan selvisi. Välillä kyllä naurettiinkin, ja pidän paljon siitä, että katsojakin saa mennä tuntemuksissaan laidasta laitaan. Muidenkaan osalta näyttelijäntyössä ei ollut moitteen sanaa. Epätoivo, epävarmuus, hämmennys ja pelko loistivat vuorollaan kaikkien kasvoilla. Niin Matti Onnismaa kuin Pihla Penttinenkin tekivät jälleen luotettavaa ja laadukasta jälkeä, ja erityisen ilahtunut olin minulle uudesta tuttavuudesta, Niina Sillanpäästä, joka ahkeroi useammassakin roolissa. Näyttelijöiden välinen keskinäinen luottamus on varmasti ollut vahva, kuten myös ohjaajakaksikon luottamus omaan visioonsa ja työryhmäänsä. Hienoa työtä!

 Poika kuului kevään tärppilistaani. Odotukset olivat korkealla ja ne ylitettiin. Hienon musiikin ja kauniiden filminpätkien siivittämänä tästä aukesi ihan uusia ajatuksia. Suosittelen lämpimästi kaikille.

 Vahvat ja vakuuttavat neljä tähteä Pojalle ****.

(esitys nähty pressilipulla)

ps. esityksen jälkeen paikalla nähtiin heilumassa yllätysvieras, josta onnistuin nappaamaan hiukan epämääräisen kuvan...

The Rocky Horror Show / Turun Kaupunginteatteri

The Rocky Horror Show / Turun Kaupunginteatterin Päänäyttämö

Kaksoisensi-ilta 25. - 26.10. 2013, kesto noin 2h väliaikoineen

Suomennos Mauri "Moog" Konttinen

Ohjaus Marika Vapaavuori

Rooleissa : Lari Halme/Sami Saikkonen, Reeta Vestman, Stefan Karlsson, Kirsi Tarvainen, Riitta Salminen, Jukka Aaltonen, Severi Saarinen, Miska Kaukonen, Mika Kujala, Sonja Sorvola ja Petri Rajala

Kuoro/tanssiryhmässä lisäksi : Ulriikka Heikinheimo ja Turun konservatorion tanssijan koulutusohjelman 2. vuosikurssin oppilaat Sofia Arasola, Jori Kaksonen, Camilla Keihäs, Atte Kilpinen, Petra Kreekka, Pauliina Kyttä, Heidi Lindfelt, Anna Päiväniemi, Laura Sorvari, Vilma Tihilä ja Julia Vaahtera

Taustaa : The Rocky Horror Show on Richard O´Brienin kynästä syntynyt kulttimainetta nauttiva musikaali, jonka maailmanensi-ilta oli Lontoossa vuonna 1973. Vuonna 1975 musikaalista tehtiin myös elokuvaversio, joka kulkee nimellä The Rocky Horror Picture Show. Shown ympärille on jo varhaisessa vaiheessa muodostunut erikoislaatuinen fanikultti, joka taitaa hakea vertaistaan. Katsojilla on nimittäin lupa (ja se on vieläpä erittäin toivottavaa) tuoda mukanaan tietynlaista rekvisiittaa ja huudella vapaasti välikommentteja näyttelijöille. Entäs se tarina? Vastakihlautunut nössöhkö pariskunta Brad (Stefan Karlsson) ja Janet (Reeta Vestman) päätyvät automatkallaan vahingossa ja myrskyn yllättämänä outoon taloon, jossa isäntänä häärää transvestiitti tiedemies Frank´n´Wursti (Lari Halme/Sami Saikkonen). Isäntä on suuren julkistuksen kynnyksellä, syntymässä on täydellinen mies Rocky. Luvassa on sen verran erikoista meininkiä, että mitään suuria juonikuvioita on mahdotonta kertoa. Tämä pitää itse nähdä ja ennenkaikkea kokea!

Magenta ja Riff Raff / kuva Otto-Ville Väätäinen

Plussaa : Heti aluksi lavalle pölähtää kolme mustiinpukeutunutta ja vahvasti meikattua rokkaria soittovehkeineen, nupit kaakkoon ja varmasti muutamalla enskarikatsojalla jo tuoreet kiharat oikenivat! Meininki on rock! Kertoja (Jukka Aaltonen) tulee valaisemaan tulevia kuvioita ja lisäksi lavan sivustoilla kuuma Miss Hapstead (Sonja Sorvola) näyttää mallia siitä, että mitä katsomossa saa tehdä ja mitä ei. Moni katsoja on tuonut omat rekvisiittansa mukanaan (mahtavaa!) tai sitten tehnyt kuten minä, eli ostanut puuhapussin teatterin myyntitiskiltä. Mitäs sieltä löytyikään : vessapaperia, pelikortteja, kumihanskat, vapputorvi, hassu hattu, valotikkuja, sanomalehteä, pinssiä, tarraa... Kertoja (joka jostain syystä näyttää kasvoiltaan ihan vatsastapuhujan nukelta?) muistuttaa, että on lupa huudella. Bradin nimen kuullessaan saa huutaa aina "urpo", Janetin nimen kohdalla "hutsu" ja Tohtori Everett Scottin kohdalla saa vapaasti buuata. Näillä tiedoilla oli sitten jännä fiilis lähteä itse musikaaliin. Ja huh huh, olihan se aika tykkimeininkiä! Väki lähti ilahduttavasti mukaan huuteluun ja hullutteluun katsomossa. Itse tarinassahan ei juuri ole tolkun häivääkään, mutta viis siitä, se tuntuu olevankin sivuseikka. Tummaääninen Magenta (Kirsi Tarvainen) ja leijonanharjainen luihu veljensä Riff Raff (Miska Kaukonen, jolle tiukka lurexpuku sopii loistavasti), timmissä kunnossa oleva täydellisen miehen ruumiillistuma Rocky (Severi Saarinen, jolle erikoispointsit siitä, että kuka tahansa ei pystyisi Borat-uikkareiden tyylisissä vetimissä yleisön edessä heilumaan ja näyttämään silti hyvältä), babydoll-mekossaan keikistelevä ja estoistaan täydellisesti vapautuva Janet (Reeta Vestman ja näyttävä ilmakärrynpyörä) ... siinä suosikkini. Perjantain enskarissa frank´nwurstivuorossa oli Lari Halme, voi jestas miten hyvältä voikaan mies näyttää korsetissa ja korkkareissa! Täydellinen seksin jumalatar oli hän etenkin ruoska kädessä, ja pyöritti mennentullen niin ylä-kuin alapäät sekaisin Urpolta ja Hutsultakin. Bravooo! Yleisön joukossakin oli miehillä minihametta ja sukkanauhaa, enkä saanut silmiäni irti niistä. Tuli kummallinen halu päästä kunnon friikkibileisiin tai gay-baariin kärpäseksi kattoon. 70-luvulla musikaalin estoton ja rietaskin meno on ollut suunnaton kohun aihe varmasti, en yhtään epäile. Maailma on muuttunut suvaitsevaisempaan suuntaan onneksi tässä vuosikymmenten saatossa, tosin paljon on vielä tehtävissä. Ihmiset, olkaa rohkeasti erilaisia! Nauttikaa, eläkää, riemuitkaa! Ei kaiken tarvitse olla vaaleanpunaista hattaraa, mutta ei ryppyotsaistakaan meininkiä. Kultainen keskitie siitä välistä. Menkää katsomaan The Rocky Horror Show! Silmänruokaa on kaikelle kansalle ja messevä musiikki pistää fibaa punttiin jos toiseenkin! Napakka oli kestoltaan tämä myös.

Frank´n´ Wursti Lari / kuva Robert Seger

Miinusta : Lavastukselliset ratkaisut olivat vähän löysiä ja helppoja, tosin jäin mietiskelemään, että eipä siihen nyt oikealla Cadillacilla olisi niin lyhyen kohtauksen vuoksi kannattanut kurvaillakaan.

Muuta : Pienenä kuriositeettina voisin mainita, että vieressäni istui kaksi mummoa, jotka eivät missään vaiheessa reagoineet mihinkään lavalla tapahtuvaan millään lailla. Loppukiitoksissakaan eivät taputtaneet. Istuivat vaan syvällä penkeissään, väliaikakahvit ja toki takaisin omalle paikalle. Hekumoinkin sitten ajatuksella, että mummelit menevät kotiin, tempaisevat harmaat mekot päältään, alta paljastuu punainen tahi musta korsetti ja sitten pyörähdellään vapautuneesti ympäri olohuonetta laulaen "Ko-ko ko-ko koske mua!"

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin, The Rocky Horror Showlle neljä tähteä ****. Ilahduttavan paljon arvovaltainen ensi-iltayleisö lähti mukaan menoon, mutta mitä tapahtuukaan kun varsinaiset musikaalin fanittajat saapuvat kostyymeineen paikalle? Pakko ei ole kuitenkaan lähteä osallistumaan, saa myös vain katsella ja ihmetellä. Nyt on lupa räjäyttää katto! Tehkää se, kun talo menee remonttiin joka tapauksessa...