Ensi-ilta 22.5. 2014, kesto noin 2h väliaikoineen nettisivujen mukaan (meidän esitys kesti 2,5h)
Ohjaus Petri Lairikko
Käsikirjoitus Katariina Leino
Rooleissa : Laura Voutilainen, J.P. Leppäluoto, Kimmo Blom, Tiina Lampinen, Eve Metsäranta, Ninni Martikainen, Markku Harju ja Hannes Pirilä
Olen tässä viimeaikoina jättänyt muutaman Palatsin tuotannon ihan tietoisesti katsomatta, erinäisistä syistä. Nyt korviini kantautui kuitenkin ylistävää palautetta läheisen ystäväni suunnasta, hän oli käynyt ensi-illassa paikalla ja pitänyt todella paljon näkemästään ja etenkin kuulemastaan. Minäkin sitten rohkaisin mieleni ja varasin liput, silläkin uhalla että katsomossa käytäisiin kädenvääntökisaa kesken esityksen...
Juoni on saanut inspiraationsa Bodyguard-elokuvasta, jota tähdittivät ikimuistoisesti Whitney Houston ja Kevin Costner. Leffan näkemisestä minulla on vierähtänyt aikaa, mutta minusta tämä haiskahtaa hiukan kopiolta alkuperäisestä? Nimet ovat vaihtuneet ja laulettavaa on enemmän, mutta muuten tapahtumat taitavat mennä aika lailla samalla tavalla. On supersuosittu laulajatar Kristine Golding (Laura Voutilainen), joka on saanut itselleen sen verran kiihkeän ihailijan, että joudutaan palkkaamaan henkivartija-Tony (J.P. Leppäluoto) selustaa turvaamaan. Kas kummaa, Kristine ja Tony rakastuvat siinä ohessa. Palatsin sivulla mainitaan myös, että esityksessä on Whitney Houstonin elämästä kertovia piirteitä mukana. Missäköhän? Minä en havainnut muuta kuin valokuvat screenillä...
No juu, katsomossa oltiin varsin iloisella kesäfiiliksellä jo valmiiksi (ei kuitenkaan onneksi liian iloisella) ja parhaat kesävetimet oli laitettu päälle nautinnollista iltaa varten. Mikäs siinä, tämähän on oivallinen paikka nauttia samalla hyvästä seurasta, ruuasta ja esityksestä. Meidän kanssamme samassa pöydässä istui tamperelaispariskunta, jonka kanssa tuli juteltua venähtäneen väliajan aikana niin paljon, että melkein esitettiin kahvikutsuja puolin ja toisin.
(c) Musiikkiteatteri Palatsi
Mutta se esitys, siitähän minun piti kirjoittaa! On heti kärkeen sanottava, että tämä on Laura Voutilaisen juhlaa alusta loppuun. Olen aiemminkin maininnut sen, että en ole mikään Voutilais-fani, mutta juuri tämänkaltaisessa esityksessä hän on niin elementissään kuin suinkin vain voi! Mahtavalla asenteella ja ammattitaidolla Laura vetäisee Whitneyn aika mahdottomatkin kipaleet suvereenisti ja sai täysin ansaitut väliaploditkin muutamaan kertaan. Laura on tähti, moni ei pystyisi samaan kokonaisvaltaiseen suoritukseen.
Moulin Rouge-proggiksesta oli napattu pari tuttua biisiä ahdistelija-Evansin (Kimmo Blom) laulettavaksi ja kyllä siinä meikäläisellä meinasi mennä juomat väärään kurkkuun, kun pakkomielteisesti Kristineen suhtautuva pervohkon oloinen tyyppi laulaa korkealta ja kovaa takinliepeet liehuen Kissin "I was made for loving you"n ja hieroskelee samalla barbie-nukkea housujensa etumukseen. Vai näinkö väärin? Sen verran kaukana istuin kuitenkin, mutta silmälasit menivät huuruun siellä taaempanakin. Kohtalaisen hyytävän tyypin itsestään oli Kimmo saanut aikaan. Omasta mielestäni illan komein veto tuli Genesiksen tunnetuksi tekemän Mama-biisin muodossa, siihenkin oli kyllä saatu hiukan kyseenalaista rekvisiittaa mukaan. (Onneksi ei lähdetty painihommiin nuken kanssa...) Nuoruudestani muistan hyvinkin biisin videon ja Phil Collinsin painajaismaisen hullun naurun, minulla on vahva muistijälki jotenkin aavemaisesta introstakin ja tässä koko biisi nousi ihan uusiin sfääreihin Kimmon käsittelyssä. Helvetin kova veto, etten sanoisi! Biisi sopi täydellisesti Kimmon äänelle ja tavoitti juurikin passelisti sen maanisen tunnelman. Lisää näitä!
Kyllä siinä sitten sukat pyöri jaloissa (jos näin kesällä sukkia edes jalassa monellakaan oli) kun J.P. Leppäluoto pääsi ääneen. Jestas miten samettinen ja samalla rosoisen särmikäs tumma ääni miehellä onkaan! Miehen laulamana kuultiin mm. Billy Idol-klassikot "Flesh for fantasy" sekä yksi ikisuosikeistani "Rebel yell", ja täytyy sanoa, että toimii! Mikään parkettien partaveitsi hän ei sen sijaan ollut, mutta tässä tapauksessa riitti, että osasi muutamat näyttävätkin nostot ja tanssipartnerin jalkojen ojennukset oikealla hetkellä, ja seisoi paikoillaan kun naiset pyörivät väkkäränä kuvioitaan ympärillä. Nahkahousuissa pökkelöimällä pääsisi takuulla jatkoon Tanssii tähtien kanssa-ohjelmassakin, kunhan on riittävästi karismaa ja oikeanlaista asennetta, "munaa". Ei huono!
Kommandonakin pölähdettiin saliin (tai noh, ainakin kommandopipot päässä) ja jännättävää piisasi katsomossakin, että mistä ja milloin häirikkö iskee. Ratkaiseva kohtaus, jossa paljastuu häikäilemätön toimeksiantaja, on turhan hätiköiden toteutettu ja meni aluksi itselläni ohi hilseen, ennen kuin tajusin kupletin juonen. Suurta näyttämötaiteen juhlaahan tämä ei kyllä ollut, replat lausuttiin silloin kun pitikin ja kuuluvalla äänellä (ja äänentoistokin pelasi vihdoinkin, huraa!) , mutta ennen kaikkea tämä oli erittäin viihdyttävä ja pukuja ja tanssinumeroita myöten näyttävä SHOW!
Mieheni totesi kotimatkalla, että häntä alkaa tympiä vuodesta toiseen samat lavasteet, oli esitys mikä tahansa. Totta tuokin, portaikko hallitsee ja lisäksi joka esityksessä on nähty jokin sohva/sänky/pöytä/tuolit-yhdistelmä. Tila ei taida antaa mahdollisuuksia mihinkään suuriin lavastuksellisiin ratkaisuihin ja muutoksiin, pääosassa kun kuitenkin on musiikkinumerot. Olisi kyllä vaihtelun vuoksi virkistävää nähdä jotain muutakin.
Iso plussa siitä, että mukana ei ollut mitään väkisinväännettyä sketsihuumoria tai tekohauskaa hahmoa. Encoressa tosin lavalla nähtiin hiukan huvittavaa rekvisiittaa kuntoiluvälineiden muodossa, mutta on lupa hiukan hullutellakin kesän koittaessa. Suvivirttäkin kuultiin pätkä.
Laulupuolelta Me and My Bodyguard taitaa mennä näkemistäni Palatsin esityksistä ykköseksi, oli sen verran jäätävää tulkintaa kaikkien päähenkilöiden osalta. Kokonaisuudelle annan neljä tähteä ****.
Esitykset jatkuvat elokuussa. Pitäisiköhän mennä tsekkaamaan uudestaan se Barbie-homma...
Ensi-ilta 29.8. 2012, kesto noin 2h 15min väliaikoineen (viikonloppuisin enemmän)
Käsikirjoitus Katariina Leino
Ohjaus Sami Uotila / Petri Lairikko
Rooleissa : Laura Virtala, Ville Pusa / Sami Uotila, Kimmo Blom, Sari Ann Moilanen, Ari Myllyselkä, Ninni Martikainen, Paula Thesleff, Jenni Pylkkänen, Tiina Lampinen, Tero Tanhuanpää
Taustaa : Moulin Rouge oli yhdessä vaiheessa yksi lempparileffoistani, onhan siinä iiiihana Ewan McGregor ja Nicole Kidman, jotka molemmat vielä lauloivat leffassa ja upeita biisejä olikin. Tarinahan siis kertoo köyhästä säveltäjästä, Christianista, joka saapuu Pariisiin ja muuttaa asumaan Toulouse-Lautrecin luo. Hän taas oli kuuluisa taidemaalari, joka tuli aikoinaan tunnetuksi Pariisin boheemielämän ja etenkin tanssijattarien kuvaajana. No, Toulouse-Lautrec tutustuttaa Christianin Moulin Rougeen, jossa can-can soi ja juomat virtaavat. Shown tähtenä tuikkii kaunis Denise, johon Christian tietenkin rakastuu. Deniseen on iskenyt silmänsä myös rikas Herttua ja koko showlle ja Moulin Rougelle olisi elintärkeää miehen rahat. Selväähän on se, että mustasukkaisuusdraamaa on luvassa yllin kyllin ja intohimoista rakkautta.
Laura Virtala ja Sami Uotila / kuva Musiikkiteatteri Palatsi
Plussaa : Aiemmin olen vähän moittinut jotenkin kökköjä juonikuvioita, jotka ikään kuin meni siinä ohessa kyllä seuraavaa musiikkipläjäystä odotellessa. Tällä kerralla tarina kuitenkin oli toimiva ja looginen. Minulla oli paikka ihan lavan vieressä, joten sain todistaa aitiopaikalta kerrassaan upeita pukuja etenkin! Huh, todella ihanan värisiä pukuja ja millaisia yksityiskohtia, ja ylväästi naiset niitä kyllä kantoivatkin. Tanssitytöillä virtaa riitti ja jalka nousi komiasti, tanssijoita olisin katsellut mielelläni enemmänkin ja isommassa porukassa, tosin lavahan ei nyt niin valtavan kokoinen ole että siinä olisi isompi rivistö jalalla koreasti pistänyt. Renkaiden kanssa temppuillut tanssija ansaitsee erityismaininnan, hän lienee Jenni Pylkkänen? Saikin kyllä ansaitsemansa aplodit. Christianin roolissa vuorottelevat Ville Pusa ja Sami Uotila, ja minun katselukerrallani roolin veti Sami. Suuri yleisö taitaa tuntea hänet lähinnä Salkkareista, mutta minulla on ollut suuri ilo ja kunnia nähdä häntä lavalla tositoimissa muutaman kerran aiemminkin. Komearaaminen ja -ääninen mies hän kyllä on, hänenkaltaiseensa köyhään säveltäjään ei ole kovin hankalaa rakastua. "Come what may" oli erittäin kaunis duetto ja liikuttavan ihana oli Ville Pusan säveltämä ja sanoittama uusi rakkauslaulukin. Aluksi vähän ihmetytti, miksi osa lauluista oli suomeksi, mutta kun tarinaan uppoutui mukaan niin tämä kyllä unohtui. "Bed of Roses" oli myös hieno. Kyynel tuli silmänurkkaan heti alkuun, kun Toulouse-Lautrec (Ari Myllyselkä) lauloi pätkän "Nature boy´ta".
Laura Virtala Denisen roolissa oli kokonaan uusi tuttavuus minulle, ja hyvin mieluinen sellainen. Kaunis, kantava ääni. Mahtavaa oli nähdä ja kuulla Sari Ann Moilasta pitkästä aikaa, hän teki hienon ja ylvään roolin Moulin Rougen johtajattarena. Sari teki aikoinaan Rebekka-musikaalissa minuun sellaisen vaikutuksen, että kylmät väreet menee selkää pitkin kun vain ajattelenkin sitä. Nyt etenkin "Roxanne" oli sangen dramaattinen veto ja tietenkin "Show must go on", samalla tuli kuultua sitten se minun henk.koht. unelmaduettoni, eli Sari ja Kimmo Blom laulamassa biisiä yhdessä. Sitten taas tapaus Kimmo Blom, tällä kertaa Herttuan roolissa... Mies sai kyllä laulettavakseen illan komeimmat biisit ja mikäpä siinä, häntähän kyllä kuuntelee enemmän kuin mielellään. "Purple rain" oli täydellinen veto ja anteeksi jo etukäteen, mutta nyt on pakko lisätä yksi voimasana eli j-u-m-a-l-a-u-t-a. Kuulun siihen sukupolveen, jolle Frankie goes to Hollywoodin "Relax" edusti uudenlaista tuhmuutta kappaleiden sanoissa ja muutenkin, ja biisi kun lähtee yllättäen soimaan ja heti alkutahdeista tunnistaa kappaleen niin voi pojat... Tuntui että taju lähtee! Osansa oli varmaan silläkin, että olin aikamoisen flunssan kourissa ja varmasti vähän kuumeessakin, mutta että kylmiä ja kuumia aaltoja vyöryi lävitseni koko biisin ajan. Jestas! Väliajalle sitten lähdettiin U2:n "Priden" tahdissa ja ehkä vähän liiankin hätäisesti... Väliajalta sitten palattiin kenties ennakkoon odotetuimman biisin myötä, eli KISSin "I was made for loving you" tärähti käyntiin. Kyllä kyllä, Herttua keekoili kävelykeppi tanassa lavan reunustalla ja osoitteli sormellaan tyyliin "Girl I was made for you and girl you were made for me", siinä jo moni varmaan irroitteli nutturakampauksiaan ja loput miettivät, että rikkauksista viis veisataan, mutta on tuo Herttua hot!
No niin. Takaisin maan pinnalle. En halua paljastaa juonenkäänteistä liikaa, en edes sitä saako kaunis rakkaustarina onnellisen lopun vaiko ei. Intohimoa ja dramaattisia käänteitä piisaa kyllä ennen loppua, ja haikeus täyttää mielen. "Forever young" jää soimaan päähän vielä pitkäksi aikaa, vaikkei sitä ihan lopussa kuullakkaan. Plussaa vielä siitä, että Ninni Martikainenkin saa laulaa pienen soolon ja bändille tietysti iso kiitos! Ihan huippua!
Miinusta : Vähän odotin enemmän sellaista spektaakkelimaisuutta ja mahtipontisuutta lavasteissakin, ymmärrän kyllä että Palatsin lava luo omat haasteensa. Paikastani johtuen en nähnyt sivuscreeneille heijastettuja kuvia juurikaan, Pariisia siellä näytti olevan mutta että joku isohko Punainen Mylly jossain olisi ollut paikallaan. Sirkustemppuja luvattiin esitteessä kovasti ja aika vähiin nekin jäi. Ihmettelen myös, mitä Autiotalo teki tässä musikaalissa ja kuten jo mainitsin, väliajalle lähdettiin jotenkin hätäisesti ja yllättäen, ja mieluusti olisin kuullut "Priden" kokonaisuudessaan.
Muuta : Suosittelen kyllä tätä, kaunis tarina, upeat puvut ja kampaukset, huippuluokan bändi ja laulajat ja iki-ihanat biisit, niin herkkiä balladeja kuin rokkimeininkiäkin. Itse suunnittelen uutta katsomiskertaa, Ville Pusakin olisi kiintoisaa nähdä nimittäin.
Ensi-ilta 3.8. 2012, kesto reilut 2h väliaikoineen
Ohjaus Otto Kanerva
Työryhmä Otto Kanerva, Katariina Leino, Elina Vättö, Jukka Kuronen ja Petri Lairikko
Rooleissa Aleksi Aromaa, Kimmo Blom, Karoliina Kallio, Marika Krook, Birgitta Putkonen ja Kalle Pylvänäinen
Taustaa : ABBA-musiikkia ja biisien lomassa suomalaiset Mirkku ja Väinö ( Birgitta Putkonen ja Kalle Pylvänäinen) pitävät huolen "huumoripuolesta"
Plussaa : ABBA on huikea! Heti alkuun pamahtaa ilmoille suosikkibiisini "Summer Night City" ja siitä jo tietää, että luvassa on hittikavalkadi vailla vertaa. Pojilla on komiat peruukit ja käheät releet (miten ne kuteet naisten päällä näyttää jotenkin "normaaleilta", mutta miesten päällä koomisilta...?) Esitteessä mainostetut "vauhdikkaat tanssikuviot" lienee syytä mainita lainausmerkein varustettuna, kuvioita kyllä oli mutta vauhtia ei juurikaan. Askelkuviot irroittivat itse ABBAn jäseniltäkin muutaman erikoisen ilmeen kesken esityksen... Kyllä se niin on, että kyllä siinä melkoista herkkua on luvassa kun projektiin saadaan mukaan omasta mielestäni kaksi Suomen upeaäänisintä miestä, eli Kimmo Blom ja Aleksi Aromaa. Marika Krook on kyllä melkoinen pakkaus ja kissojen kissa, kyllä siinä etupenkkien miehillä riitti varmasti kerrottavaa kotiinkin asti. "Agnetha" (Karoliina Kallio) lauloi kyllä upeasti ja minulla on hänestä muutenkin paljon positiivisia muistoja erään risteilyn tiimoilta, mutta hän jätti jotenkin kylmän vaikutelman? Vai oliko se niin ABBAnkin aikoina, että Frida oli tumma ja tulinen ja Agnetha vaalea ja viileä? Mene ja tiedä... Biisit kyllä soivat kaikenkaikkiaan hyvin ja jokainen sai väläytellä soolo-osuuksissa laulutaitojaan laajemminkin. Bändi oli huippu, ja biiseistä kuultiin tietysti kaikki hitit ja muutama ainakin itselleni tuntemattomampi veto. Mirkku ja Väinö jutustelivat ajoittain ihan hauskojakin juttuja, Kalle Pylvänäinen toi vähän mieleeni Eppu Salmisen, sillai hyvällä tavalla.
Miinusta : Tarina oli aika köyhä... jotenkin tuntui, että koko homma oli jätetty puolitiehen ja sitten keksitty Mirkku ja Väinö-hahmot siihen mukaan. ABBAn tarinaa ei varsinaisesti kerrottu ja bändin jäsenten keskinäiset suhteet ja välit meni täydellisesti ohi. Ei kaikki tiedä/muista, että kuka oli kenenkin kanssa ja niin edelleen. Biisi vain lähti käyntiin ja se laulettiin ja sitten poistuttiin lavalta. Täytyy kyllä myöntää, että oliko omassa huumorintajussani vikaa vai missä oli, sillä Mirkun ja Väinön jutut oli välillä toooodella köyhiä. Sellaista väkisinväännettyä naurattamista en vaan jaksa! Fläppitaulukohtaus oli ihan pohjanoteeraus, siltikin se tuntui kovasti muuta yleisöä naurattavan... Mennään siitä mistä aita on matalin. Pikkujouluaikaan tuo olisi saattanut meikäläiseenkin upota eri tavalla, mutta ei nyt. Ei näin! Olisin toivonut ABBAn jäseniltä muutakin kuin niitä vauhdikkaita tanssikuvioita ja hittejä, keskinäistä juttelua ja sellaista.
Muuta : Enempiä kertomatta, vähän kummallista säätöä oli Koiton suunnalta koko esityksen tiimoilta ja koskapa meillä oli liput vain showhun, meidät päästettiin saliin vain muutamaa minuuttia ennen esityksen alkua. ABBA-shown oli tarkoitus jatkua loppuvuodesta parhaaseen pikkujouluaikaan, mutta toisin kävi. Koko Musiikkiteatteri Koitto ajautui konkurssiin ja kaikki loppuvuoden esitykset peruutettiin. Maksavana asiakkaana moitin sitä tapaa, miten tiedoituspuoli yleensäkin hoidettiin. Silti vaakakuppi kallistuu positiivisen puolelle, sillä niin nautittavan hienoja esityksiä onnistuin kyllä Koitonkin salissa näkemään tänä vuonna. Kiitos siitä kaikille!
ABBA-show saa neljä tähteä. Musiikkipuolelle täydet viisi,huumoripuoli jää kolmoseen. ****
Kimmo Blomin tapasin kesäkuun puolivälissä Musiikkiteatteri Palatsin Music Barissa Tampereella, kahden Peter Pan-esityksen välissä. Kimmolla oli vielä päiväesityksen meikitkin kasvoillaan, jos ihmettelette valokuvia... Tunnista muotoutuikin varsinainen syvähaastattelu.
Orimattilassa 1970 syntynyt Kimmo on horoskoopiltaan vesimies. Pian sen jälkeen koko perhe muutti Itä-Lappiin Sallaan. Hetken aikaa asuttiin myös Helsingissä, mutta veri veti kuitenkin takaisin pohjoiseen. Vuodesta 1993 Kimmo on asunut pääkaupunkiseudulla, ja tällä hetkellä hän asuu Espoossa.
Musikaalisuus lienee sukuvika, sillä Kimmon isä on eläkkeellä Helsingin Poliisisoittokunnasta, setä oli armoitettu yökerhomuusikko, täti soittaa viulua Lahden Kaupunginorkesterissa ja pikkuveli on käynyt Lahden Sotilasmusiikkikoulun. Soittimista Kimmo osaa soittaa kitaraa ja pianoa auttavasti. ”Mä oon tehnyt opetushommia 20 vuotta, pystyn siis oppilaita säestämään. Niin hei ja mähän oon siis aloittanut rumpalina!” summaa hän.
Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? Laulu kenties...? ”No sanotaan näin että mahdollisen ammattitaitoni eteen mä olen toki tehnyt pirusti töitä! Mä olen pitänyt itteeni aina kauhean epäsosiaalisena johtuen siitä, että mulla on ollut aika paljon sellaisia negatiivisia hetkiä, joiden vaikutuksista olen vetänyt yhtäläisyysmerkkejä.Vaikka mä olen aina ollut tai pyrkinyt olemaan osin tiedostamattakin se ”leader of the pack”, niin mulle on aina ollut tärkeetä se, että mulla on ihmisiä ympärillä. Mä oon ehkä välillä arvottanut sitä huonoa päivää vähän liikaakin ja pitänyt itteeni hirveen epäsosiaalisena. Elämässä on vääjäämättä sellaisia kausia, että on vähän mustaa pilveä pään päällä ja siitähän muodostaa hyvin äkkiä sellaisen ajatuksen, että ”Ai mä olen oikeesti tämmöinen, ettei mua pätkääkään voisi kiinnostaa muiden mielipiteet!”. Se ei pidä paikkaansa! Tai sit mä joskus koen, että mä kohtelen ihmisiä sellaisella tavalla, jota ne ei ansaitsisi. Se on ehkä enemmänkin sellaista typerää itsesääliä. Sisäsyntyisiä taitoja olen ehkä saanut vanhemmiltani, että kiitos siitä heille!” vuodattaa Kimmo.
Mitä taitoja haluaisit oppia? ”Voi kuule mä koen olevani elämässäni nyt sellaisessa käännekohdassa. Keski-iän kriisi,woohooo! Mulla on tosi iso oppiminen siinä, että mä oon jo laulamisessa oppinut sen että ”just let go”. Että kun sä oot tehnyt sitä tarpeeksi niin päästä irti, anna sen elää omaa elämäänsä, sillä muuten se kuristuu. Mä haluaisin muuhunkin mun toimintaani saada semmoista. Mua ei oo koskaan kiinnostanut se mitä tapahtuu viikon tai kuukauden tai vuoden päästä. Että pysyis terveenä ja pystyis tekeen sitä työtä mitä rakastaa, ja pysyis niitä rakkaita ihmisiä ympärillä ja mahdollisimman vähän loukkaisi ihmisiä. Tässä tullaan just siihen mitä mä haluisin oppia, eli rehellisyys mitä tulee tunteisiin ja sit se, että mä en haluis enää feikata mitään! Haluisin olla rennompi työssäni ja ihmissuhteissani ja kaikessa. Mä en jaksa enää esittää mitään, mä oon esittänyt niin helvetin monta vuotta ja pitänyt semmoista tyhmää kuorta. Mä tiedän että mä olen pohjimmiltani ihan siedettävä tyyppi, omastakin mielestä. Ehkä jonkun korviin tää saattaa kuulostaa itsekehulta, mutta olkoot!” avautuu Kimmo.
Mitä harrastat? ”Harrastan aika vähän asioita, mutta jos mä pääsen välillä vähän rauhottuun luontoon ja käveleskelemään ja vähän funtsimaan ja olemaan ihan iisisti, niin se on tärkeetä. Sitten mun rakas harrastus on lukeminen ja ennen kaikkea tykkään lukea historiasta. Mulla on just kesken Paavo Castrenin ”Uusi Antiikin Historia”. Vaikka se on ihan alussa se taival mulla, niin ylipäätään se Antiikin historia ja se mitä Rooman valtakuntaan liittyy on mulle valtava intohimo ja ainoo mikä mua välillä harmittaa on se, etten mä oikein ehdi nykyisten aikataulujeni puitteissa sellaiseen ympäristöön, missä saisin oppia sitä enemmän ja jakaa ja debatoida siitä. Mä kuule välillä oikein ylitsepursuan sitä, musta olisi vaan kiva keskustella siihen liittyvistä asioista. Se olisi luxusta, että voisi mennä vaikkapa avoimeen yliopistoon lukemaan historiaa. No sehän ei oo koskaan myöhäistä! Sitä kautta tuo Italian niemimaa on muodostunut mulle todella rakkaaksi ja ennen kaikkea Rooman kaupunki, vajaa 10 kertaa olen käynyt siellä. Haave, jonka aion oikeasti toteuttaa joskus, on se että haluan viettää osan vuodesta Italiassa. Se on mulle sellainen henkinen tila. Mä en voi sitä oikein selittää enkä siirtää sitä tunnetta kenelläkään. Rooma ei ole mulle mikään klisee, Rooma on totta!”
”Mä uskon, että sille on olemassa jokin tarkoitus, että miksi mä rakastan sitä kaupunkia, miksi mä tykkään lukea vanhoista asioista ja miksi mulle itelleni on tärkeää olla sinut mun historiani kanssa. Jos mä ajattelen tätä mun omaa matkaani so far ja sitä jatkuvaa oppimisen tietä, niin mulle on tosi tärkeitä ne etapit ja niiden kelaaminen. Ja ehkä se, että miks mä olen kiinnostunut ja harrastan historiaa tulee just siitä, että mä saan siitä omasta kelastani välillä rauhaa, kun mä voin miettiä asioita isossa kuvassa. Mä rakastan sivistystä klassisessa mielessä, lähtien hyvistä käytöstavoista, kulttuurien arvostamisesta ja tuntemisesta, kielestä. Joskus oon tuntenut sellaista ”alienationia” oman tekemisen ketjukohdissa, että miks mä oon Suomessa ja miks mä yritän täällä hakata päätäni seinään. Mä en pysty arvostamaan tiettyjä asioista täkäläisessä hegemoniassa, mulle ne on tosi vieraita enkä mä voi käsittää mistä se tulee, koska mä oon kuitenkin suomalainen. Esimerkiksi suomalainen musiikki. Mä olen aina arvostanut eniten sellaisia tyyppejä, jotka on saaneet aikaan asioita jossain muualla. Mulle isoja suomalaisia esikuvia ovat esim. Juhani Aho, Jean Sibelius tai Mika Waltari. Ne on mulle isoja nimiä. Tove Jansson! Ne kaikki on ollu suomalaisia joo, mutta ne on ollu vähän vastavirtaan.High hopes, big dreams! Omassa maailmassani mä edustan sitä samaa hegemoniaa”, intoilee Kimmo.
”Myös englannin kieli on mulle jatkuva intohimon kohde, mä rakastan sitä! On ollut kiehtovaa ilmaista itteään vieraalla kielellä ja laulettuna se kuulostaa parhaalta. Luen myös paljon englanninkielistä kirjallisuutta. Muinoin innostus alkoi, kun tuli tää Neil Hardwickin ohjelma telkasta,”where´s the cat?”. Jo koulussa se oli harvoja aineita johon panostin, ja muut tunnit kirjoittelin biisien sanoja vihkoon. Mun suussa englanti on ollut aina ”laulavampi kieli” ja kaikki mun sankarit on englanninkielisestä maailmasta, siis mitä musaan tulee. Olen mä yrittänyt laulaa suomeksikin, muttei se oo koskaan napannu.”
Mitä alan opintoja olet suorittanut? ”En oo koskaan valmistunut! Olen opiskellut neljä vuotta laulua pääaineena Kauhajoen evankelisessa opistossa, Oulunkylän pop/jazz-konservatoriossa Helsingissä kaksi vuotta ja sitten ns. elämän korkeakoulu, joka on toivottavasti vielä pitkään kesken. Jäin ´95 Ogelista välivuodelle tietäen, etten enää palaa ja siitä lähtien oon elättänyt itseni musahommilla. Hetken aikaa olin muusikkopuolella kortistossa. Mulle se koulu oli tavallaan kaikista tärkein siinä, että mä sain sydämeeni vahvistuksen siitä, että mä olen tekemässä oikeita juttuja. Mä sain niin paljon uusia kontakteja ja mä pääsin mun mielestä huipputyyppien kanssa tekemään musaa. En oo koskaan ollut mikään kouluihminen siinä mielessä, ja mitä taas tulee tähän teatteripuoleen niin siinähän mä olen ihan noviisi! Ala-asteella olin joskus koulun näytelmissä ja ´95 olin pystymetsästä Tampereen Teatterikesässä Oulun Kaupunginteatterin proggiksessa tuuraamassa Wahlströmin Tonia ja se oli musiikkipitoinen näytelmä, silloin mä olin varma etten tuu enää ikinä tekeen musiikkiteatteria. Never say never...”
”Mulle musa on aina ollut semmoinen, että se on tuonut mulle ”profound feelings”, en osaa selittää. Se alkoi sillä, että mä aloin soittaa rumpuja ja laitettiin omia bändejä pystyyn ja ruvettiin tekeen omia biisejä. Olin jotain 13v silloin. Se oli yläasteikäiselle klopille mieletön energianpurkamiskeino ja se vei mukanaan. Mitään tapahtumaa en osaa osoittaa sormella, niin hyvässä kuin pahassa me olemme valinneet toisemme. Jossain kohtaa Sallassa perustettiin minulle erittäin tärkeä bändi Nova Scotia, mun eka oikea bändi. Sen kautta saatiin sellaista pientä paikallista menestystä. Tein itse suurimman osan biiseistä. Rupesin miettiin sitä palautetta mitä saatiin, että onks tässä joku juttu. Kaikki kun tuntu olevan sitä mieltä, että sitä projektia kannattaisi jatkaa ja silloin mä jätin rumpujensoiton. Sit mä suoritin mun elämässä ne pakolliset nuoren miehen velvollisuudet, eli kävin ensin lukion loppuun, sit armeijan siihen perää ja sit tein vähän töitä. Mulla oli kouluttautumisideoita niin kuin opettajaksi tai lastentarhanopettajaksi, mutta kun sain olla puoli vuotta päiväkodissa duunissa, niin mä tiesin ettei se oo mun juttuni. Mä rakastan lapsia, mutta mä olin liian nuori siihen ja se meni mun ihon alle. Mä näin itteni sellaisena 25-vuotiaana besserwisserinä lastentarhanopena ja mä vihasin sitä kuvaa itsessäni. Sit mä sain vinkin siitä Kauhajoen musalinjasta, et moni menee sinne vähän niinku ettimään sitä, että onks tästä jutusta mihinkään. Mä oon vieläkin sillä reissulla!” muistelee Kimmo.
”Katson, että mun laulajan tie tuli lihaksi syyskuussa ´91 kun aloitin siellä Kauhajoella. Mä sain heti mahtavia kavereita siellä ja ruvettiin pistään projekteja pystyyn. Kotipellon Timo oli siellä kans... Vaikka usko on ollut koetuksella, niin mä oon silti koko ajan tiennyt, että musa on mun kutsumukseni ja mä saan kuule laulamisesta niin järjettömiä kicksejä, että mulla tulee ihan kylmät väreet kun mä puhun sulle tässä!” hehkuttaa Kimmo.
Mitä tekisit jos et olisi tällä alalla? ”2008 kun tuli isompi lama ja keikat väheni, niin tuli ihan vakavaan mietintään se, että mitä helvettiä tässä nyt tekis! Mulla oli onneksi silloin pieni lapsi ja sain olla hänen kanssaan himassa silloin, se tavallaan pelasti vaikkei se silloin siltä tuntunutkaan. Mä uskallan väittää, että mä voisin tehdä jotain juttuja..mulla on aina ollut se musiikkikoulu tuolla Espoossa, ollut jo yli 10 vuotta. Ehkä pieni takaportti, mutta se olisi ehdoton kompromissi. Silloin joskus mä päätin sen, että jos mä nään että mulla on kalenteri täynnä pelkkää opetushommaa niin mä lopetan. Mä oikeesti ootan sitä päivää, että joku mun tekemä biisi huomattaisi. Mä teen sitä vaikka hautaan asti, mutta mä oon ylpeä ja köyhä sitten mieluummin! Ja sama tulee tähän kielijuttuun. Täällä Musiikkiteatterin puolella mä voin tehdä ylpeänä ja pystypäin suomeksi juttuja, mutta muuten mä en haluu tehdä suomeksi, se ei vaan ole mun juttuni. Nyt kun mä tässä istun niin voin sanoa, että ei oo olemassa mitään vaihtoehtoa! Voit olla varma siitä, että mä olen äärimmäisen kiitollinen kaikista niistä hetkistä joita olen musiikin parissa saanut viettää, eritoten näistä parista viime vuodesta”.
Kerro hieman bändeistäsi! ”Sellanen mitä ekaksi haluisin nostaa esiin on Mr C-orkesteri, se on kulkenut mukana mun koko ammatillisen urani. Me ollaan enemmän kuin pelkkä coverbändi, BOB-nimellä myös tehty omaakin musaa ja tehdään varmaan lisääkin tulevaisuudessa. Nostasin sieltä ennen kaikkea kitaristi Pekka Raution, joka oli mukana jo siinä Nova Scotiassa. Vuosituhannen vaihteessa oli sellainen bändi kuin Urban Tale, tehtiin kaksi levyäkin. Se oli sellanen juttu mitä ei oo kokonaan kuopattu. Tällä samalla bändillä, tosin covereita tehden ja laajennetussa kokoonpanossa, me oltiin Nokian ensimmäinen house bändi, isoja keikkoja pitkin Eurooppaa ja siinä mä sain sitä pikkupojan haavetta tyydyttää, että mä oon kirjoittanut jonkun kappaleen, sanoittanut sen ja vielä levyttänytkin ja ihmiset on kädet ilmassa sitä kuuntelemassa. Se oli jotain aivan käsittämätöntä! Se miks se homma sitten hiipui oli se, että kun me kaikki oltiin ja ollaan ammattimuusikoita, niin ne pärjäämisen realiteetit miinoitti sen jatkon, meillä ei vaan ollut aikaa. Sit mulla oli sellainen bändi kuin Heartplay, kaksi levyä tehtiin, paljon helvetin hyvää kamaa. Mulle toi melodic rock ja AOR on laulajien kautta ollut kova juttu ja intohimo. Journeyn Steve Perry on mulle ehdottomasti laulajista Nro 1, jos puhutaan esikuvista. Ja sitten olen aina haaveillut, että saisin laulaa heavybändissä. Nyt mulla on sitten sekin kokemus, kun olin muutaman vuoden sellaisessa bändissä kuin Dyecrest, yksi levykin tehtiin.”
”Kaikista pitkäaikaisin haaveeni on, että tekisin jotain oman nimeni alla, ja kiitos näiden musiikkiteatteriprojektien mä oon nyt päässyt sellaiseen saumaan, että nyt voisi olla kuulevia korvia sille jutulle. Eka single on tulossa aika piankin, kunhan se konsepti ensin on selvä että millä tavalla se julkaistaan. Mulla on ollut sellainen idea, että koska mä haluan pysyä lojaalina tälle talolle niin mä haluaisin jotenkin yhdistää sitä tähän taloon ja mä olen puhunut johdolle siitä eikä sitä oo mitenkään tuomittu sitä ajatusta. Ekalle levylle on olemassa synopsis ja se tulee olemaan teemallinen juttu, biisit ja tekstit on jo olemassa.”
”Muita esikuviani ovat Steve Hogarth Marillion-yhtyeestä, sillä on kaikki! Se tapa millä se laulaa, se äänen sointi, se puhuttelee mua ja se on just eikä melkein. Ne on pysyneet tinkimättöminä sille omalla soundilleen ja linjalleen. Näin ne Tavastialla pari vuotta sitten sellaisella akustisella rundilla ja se oli mulle lähestulkoon uskonnollinen kokemus! Sitten Sting on ollut mulle pitkäaikainen esikuva. Ronnie James Dio, Phil Lynott, Bruce Dickinson, David Sylvian, Rush... Dueton haluaisin ehdottomasti laulaa Steve Hogarthin kanssa!”
”Mulla on tällä hetkellä Musiikkiteatteri Palatsiin/Koittoon toistaiseksi voimassa oleva sopimus, mulle tää on ollut kyllä pelastus! Freddie Mercuryn rooliin tulin aikoinaan siten, että mulle soitettiin ja pyydettiin mukaan, olin sellasessa elämäntilanteessa ja mulla oli kaksi kysymystä, se että saako vetää alkuperäiskielellä ja alkuperäisestä sävellajista ja kun vastaus oli kyllä, niin se oli sitten siinä. Iso juttu! Olen löytänyt jotain elämää suurempaa, monille toi tuntuu olevan pyhä juttu. Valtava imartelu on ollut se, että ihmiset diggaa. Mick Jaggerin roolissa taas on vaikeempaa pitää se koko paketti kasassa, koska Freddien tyyli laulaa on enemmänkin mun juttuni!”
Minkä roolin haluaisit kenties tulevaisuudessa tehdä? ”No voi hitto...Stingiä mietin, mutta mä olen mieltynyt tuohon visuaaliseen puoleen, eli sais olla kunnon releitä. Vanha Genesis Peter Gabrielin aikaan, siinä musassa on valtavasti tarinoita ja aspekteja. Eli vastataan se!”
Haluaisitko tulevaisuudessa tehdä myös sellaisia rooleja, jossa ei niinkään laulettaisi? ”Suomessa on niin paljon oikeita näyttelijöitä, mä yritän oppia työn kautta koko ajan. En jaksas opetella mitään vuorosanoja, mä rakastan niin paljon laulamista ja haluan nimenomaan sitä kautta ilmaista itseäni.”
Tässä vaiheessa tuli hiukan kiire seuraavaan näytökseen ja osa kysymyksistä jouduttiin vielä jälkikäteen kysymään sähköpostin välityksellä...
Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Minua inspiroi luonto, inspiroivien ihmisten tekeminen, kirjat, leffat, joku kuva...”
Miten pidät huolta äänestäsi? ”Liikaa stressaamatta ja kelaamatta. Nyt kun käytän ääntäni päivittäin, joko esityksessä tai harjoituksissa, niin se käy siitä ylläpidosta. Aikoinaan kun oli töitä vähempi niin tuli treenattua ihan saatanasti!”
Väsyttääkö jatkuva reissaaminen Tampereen ja Helsingin väliä? ”Väsyttää se kyllä, kevät oli tosi raskas. Mutta työstä mä saan voimaa, tää on mun intohimoni ja tätä mä haluan tehdä!”
Tulevia projektejasi ? ”Elokuussa Musiikkiteatteri Koitossa Helsingissä tulee ABBA-show, siinä olen mukana. Sitten syksyllä Palatsiin tulee Moulin Rouge-musikaali. Saan laulaa siinä helvetin hienoja biisejä, on kuninkaallista settiä luvassa ja koreografioita. Siinä on niin mahtava porukka ja siitä tulee saatanan kova juttu!”
Oletko pysynyt laskuissa mukana, että montako esitystä olet toistaiseksi urakoinut kuluneena vuonna? ”Kesäkuun puoliväliin mennessä mulla oli 98 esitystä yhteensä, ja jos kaikki toteutuu niin 200 paukkuu rikki vuoden loppuun mennessä!”
”Mun työssä parasta on musiikki ja ihmiset.Mulla on ollut onnea, että oon saanut aina tehdä työtä maan parhaiden muusikoiden kanssa ja lähes poikkeuksetta ko. porukka on vielä vähintäänkin mukavaa! Mähän toteutan päivittäin sitä pikkupojan haavetta, joka mut aikoinaan ajoi bänditouhuihin ja treenaamaan. Olen onnekas! Miinuspuolena voisi mainita matkustamisen ja sen, että nyt kun työtahti on kova, jää liian vähän aikaa mun pojalle (Elian 4v) ja joskus olisi kiva itsekin vähän huilata. Talouspuoli on myöskin välillä epävarma, mutta aina sitä kaikesta selviää jos on tahtoa!”
Tunnistaako ihmiset sinua kadulla? ”Mä saan kyllä olla ihan rauhassa kaduilla ja ihmisvilinässä. Joskus tulee baarissa joku nykäseen hihasta, mutta sehän on vaan mukavaa! Mä en oo mikään ”sucker for fame”. Mä haluun vaan tehdä tätä työtä mahdollisimman pitkään ja hyvin!”
Mottosi? ”Jos mulla olisi motto,niin se olisi ”be good to yourself”. Mä lainaan mun oppi-isääni Steve Perryä tässä. Jos on sinut itsensä ja tekemisensä kanssa, niin siitä voi riittää sitten muillekin jaettavaksi!”
Onko sinulla omia nettisivuja? ”Mulla ei oo omia sivuja vielä, mutta tulossa on! Kunhan mä saan ton ”esikoissinkkuni” valmiiks niin sitten täytyy laittaa saitit pystyyn!”
Mikä supersankari haluaisit olla? ”Ehkä Teris. Sais pukeutua rooliasuun ja pelastaa maailma, mut samalla oma identiteetti olis suurelta yleisöltä salattu”.
Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Shoppailua, kylmää valkoviiniä, juoruilua, kynsihoito ja sit sitä ihmettelyä, että kuinka sikoja noi miehet on mut can´t live without them!”
Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :
Mistä sanasta pidät eniten ? - Rakkaus
Mistä sanasta pidät vähiten? - Valhe
Mikä sytyttää sinut? - Heittäytyminen
Mikä sammuttaa intohimosi? - Wanna be-ismi
Suosikkikirosanasi? - Vittu
Mitä ääntä rakastat? - Veden ääntä kaikissa muodoissaan
Mitä ääntä inhoat? - Omakehu
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla ? - Historian tutkija
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Toimistotyöntekijä
Jos Taivas on olemassa, mitä toivoisit Jumalan sanovan sinulle saapuessasi Taivaan porteille? - Kaikkee sä säädit mut sydämes puhdas on!
Blogia lukeville vielä loistavan kesän toivotus ja tervetuloa tsekkaamaan ”mieskunto” syyskauden esityksiin!
Seuraavista videoista voi sitten ihan äänen ja kuvan kera tsekata Kimmon meininkiä livenä ja levyllä :
Kimmo laulamassa Journey-tribuutissa ...
Heartplay / That Kind of Girl
Myös googlettamalla Urban Tale ja One Day löytyy paljon hyvää materiaalia!
Rooleissa : Kimmo Blom, Elisa Lairikko, Christian Lairikko, Rolle Puumalainen, Sonja Lairikko, Jukka Mänty-Sorvari, Anna Blomster, Ariana Vähätiitto, Joona Mänty-Sorvari, Mikko Kauppila, Frans Åkerberg, Riina Husgafel, Isabella Lairikko, Tiina Mantere, Annica Milán ja Dolly-koira
Taustaa : Kultasen perheen lapset jäävät yksin kotiin vanhempien lähdettyä juhlimaan ja sillä aikaa taloon lennähtää Peter Pan, poika joka ei koskaan kasva aikuiseksi. Peter opettaa lapset lentämään ja pian he ovat matkalla suureen seikkailuun kohti Mikä-Mikä-Maata, Kadonneiden poikien luo. Luvassa on menoa ja meininkiä, kun mukaan saapuu soppaa hämmentämään itse hirmuinen Kapteeni Koukku merirosvoineen. Miten seikkailussa sitten loppupeleissä käy, se täytyy tulla itse katsomaan :) Viekö krokotiili Koukulta toisenkin käden? Selviääkö intiaanityttö Tiikerililja hengissä merirosvojen kynsistä? Kuka juo myrkkyä yskänlääkkeen sijaan? Pääsevätkö Kultasen lapset Leena, Jukka ja Mikko takaisin kotiin?
Plussaa : Esitys oli oikein viihdyttävä ja passeli koko perheelle, lapsille ja meille lapsenmielisille. Olin 6-vuotiaan kummityttöni kanssa katsomassa ja mielenkiintoista oli seurata lasten reaktioita tiettyihin juttuihin. Eniten riemua tuntui herättävän hassu krokotiili ja Kapteeni Koukun hölmöily, mieluisia olivat myös hurjat miekkailukohtaukset ja se, miten Helinän nimeä kuiskaamalla saatiin keiju jälleen virkoamaan. Itse pidin eniten Peter Panista ( Kimmo Blom, kiintoisaa kuulla häntä laulamassa suomeksi), komea ääni ja lähes yhtä komeat housut! Kovasti mieleeni oli myös erittäin kaunisääninen ja raikas Leena (Elisa Lairikko) sekä Tiikerililjan (Annica Milán) laulama, Pocahontas-piirretystä tuttu laulu "Tuulen värit". Pidin myös erityisen paljon keimailevasta ja mustasukkaisesta Helinä-keijusta (Anna Blomster), hänen pukunsa oli myös hyvin kaunis. Jännästi oli toteutettu Helinä aluksi pelkkänä valopisteenä, lapset sitä tuntuivat etenkin kovasti hämmästelevän. Ryhmäkohtauksissa oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita ja yhteistanssit olivat hauskoja.
Miinusta : jälleen kerran miinuspisteitä tulee valo-ja äänipuolelle! Valaistuspuoli ei ollut aina ihan ajantasalla ja oli mikkiongelmia ja musiikki ainakin aluksi niin kovalla, ettei laulujen sanoista ja puheesta aina tahtonut kunnolla saada selvää. Aloituksen kanssa taisi myös olla pieniä ongelmia, mutta sen sitten kyllä unohti nopeasti kun esitys pääsi kunnolla vauhtiin.
Muuta : esitys tosiaan oli hyvin sadunomainen,hauska ja toimiva paketti muuten, mutta tekniikan puolelle miinuksia. Tarjoilijalle lisäpisteitä siitä, että kierrepillien loputtua saimme juomiimme Muumi-tikkarit :)
Teatterikärpänen antaa Peter Pan - musikaalille neljä tähteä **** !!
SMGO (Show must go on) / Musiikkiteatteri Koitto,Helsinki
Ensi-ilta syksyllä 2011
Ohjaus Petri Lairikko
Rooleissa Kimmo Blom, Marika Krook, Tatu Siivonen, Jukka Mänty-Sorvari, Jussi Ojanen, Tero Tanhuanpää ja Mika Räinä
Taustaa : samainen show pyörinyt jo pitkään menestyksekkäästi Tampereella Musiikkiteatteri Palatsissa, mutta koskapa tässä Helsingin versiossa on hitusen erilainen miehitys kuin Tampereella, päätin ottaa tämän uudelleen esille ja aiemmin olen näköjään kirjoittanut yllättävän lyhyesti Show must go on´ista... Itse esityshän kertoo ensinnäkin Queenin tarinan ja taas toisaalla kotimainen bändi kieriskelee erinäisissä ongelmissaan ja päättää perustaa coverbändin the Bohemians. Siitähän ei sitten ihan hyvää seuraa, sillä bändin solisti Mikko (Mika Räinä) eläytyy ehkä liiankin kanssa tehtäväänsä ja on menettää otteen läheisistään ja terveydestään.
Plussaa : Erona Palatsin versioon coverbändin jäsenenä heiluvat Mikko (Mika Räinä) ja Pete (Tatu Siivonen) toivat uutta koko esitykseen. Tatu etenkin esitteli loistavia koomikon kykyjään ihan vaan ilmeillään ja eleillään, mies minihameessa ja sukkanauhoissa ja "hiukan humaltuneena" oli todella huvittava. Tatun sooloja olisi voinut olla enemmänkin, mutta roolille ei sitä herkkua ollut tällä kertaa suotu. Mika Räinä oli minulle aiemmin tuttu vain tv:stä ja yllätyinkin iloisesti, sillä hänellähän löytyi myös lauluääntä ja etenkin "I want it all" alkupuolella oli komea veto. Marika Krookille oli suotu edelleen Queenin balladimaisempaa tuotantoa. Mutta yksi on ylitse muiden; Kimmo Blom = mies ja ääni!! Toistojen myötä mies lienee saanut varmuutta koko esiintymiseensä, kaikki näyttää ja kuulostaa niin kovin helpolta ja vaativatkin kohdat tulevat ihan selkäytimestä. Eipä liene montaa miestä tässä maassa, joka pystyy moiseen suoritukseen? Muutama viikko sitten kävin katsomassa Queenin tribuuttishowta Tampere-talossa Killer Queenin muodossa ja hyvän showhan vetivät, mutta myönnettävä on että "meidän Freddie" laulaa kyllä paremmin, joskin tribuutti-Freddie oli ulkoiselta olemukseltaan enemmän näköinen. Oma suosikkini ja mielestäni tämän shown komein veto on aina yhtä vaikuttava ja liikuttava "Who wants to live forever". Tietysti mukana myös mm. "Radio GaGa", "Under Pressure", "I want to break free"(mitkä asut!!), "We will rock you" ja toinen ikilempparini "Bohemian Rhapsody", jonka livenä kuuleminen on aina mahtavaa. Ja ei pidä unohtaa bändiä, joka soittaa toooodella tykisti!!
Miinusta : jos vertaa Palatsiin, niin mielestäni lavastuksen kaksiosainen portaikko ei toimi tässä niin hyvin. Esiintyjät jäivät turhankin usein portaisiin pimentoon laulamaan, vai eikö valaistuspuoli ollut ihan ajan tasalla? Hetkellisesti ei olisi jaksanut kuunnella vuorosanoja biisien välissä, vaikkakin mukaan oli laitettu erinäisiä koukkuja nykyaikaan ja Suomeen, odotti vain koska seuraava biisi taas räjähtää käyntiin. Salissa oli myös kummallisen voimakas ilmastointi, osa yleisöstä haki väliajalla jopa takkia päälleen...
Muuta : miellyttävä paikkahan Koitto muuten on ja suon sille ilomielin pitkää ikää ja mikäs siinä, etenkin jos jatkossakin on luvassa yhtä laadukasta musiikkiteatteria! Vessassa kuulin erään naisasiakkaan sanovan, että tämä oli paras esitys mitä on ikinä nähnyt ja haluaa tulla ehdottomasti uudelleen katsomaan.
Teatterikärpäseltä Koiton versiolle myös täydet viisi tähteä *****
Simply the Best - musikaali / Musiikkiteatteri Palatsi,Tampere
Ensi-ilta 16.2. 2012 , kesto noin 2h 30min väliaikoineen
Ohjaus Petri Lairikko
Käsikirjoitus Katariina Leino
Rooleissa Marika Krook, Kimmo Blom, Miro Honkanen, Ari Myllyselkä, Pia Vaittinen, Ninni Martikainen, Elisa Lairikko, Annica Milán, Jussi Ojanen, Jukka Mänty-Sorvari, Tero Tanhuanpää
Taustaa: Musikaali kertoo Tina Turnerin elämästä vahvasti musiikilla höystettynä. Pienestä Nutbushin kaupungista kotoisin oleva Anna Mae pääsee Ike Turnerin bändin taustalaulajaksi ensin ja tie tähtiin aukeaa. Elämä päihdeongelmaisen ja väkivaltaisen Iken kanssa ei aina ole helppoa ja laulajatar joutuu tekemään vaikeita päätöksiä uransa varrella. Tarinassa läpikäydään myös Rolling Stonesin vaiheita ja kerrotaan mm. miten Tina ja Mick Jagger ystävystyivät. Piipahtaapa lavalla myös David Bowie...
Plussaa : musiikkihan tässä on pääosassa ja yleisö saa todistaa sellaista hittitykitystä että oksat pois. Marika Krook on aivan täydellinen Tina Turner, seksikäs ja sähäkkä ja mitä laulua!! Uskomatonta!! Silmänruokaa riittää niin miehille kuin naisillekin, minimekossa hytkyttelevää Tinaa tanssityttöineen katselee erittäin mielellään. Parhainta menoa tarjosivat vauhdikkaammat kipaleet kuten "Nutbush City Limits" ja "Proud Mary". Toki musikaalissa kuullaan Tinan muitakin hittejä, kaikki mahtavalla ammattitaidolla soitettuna ja esitettynä. "Private Dancer", "What´s love got to do with it", "Typical Male" ja tietysti "The Best". Show must go on-musikaalissa jo Freddie Mercuryna katsojat hurmannut Kimmo Blom jatkaa vakuuttavaa menoaan tällä kertaa Mick Jaggerina. Hyvinpä on mies taas Mickin elkeet oppinut, kunnon brittiaksenttia myöten. Erityisen paljon pidin jaggermaisesta päänheilautuksesta ja käsien liikkeistä, olisin kyllä toivonut vielä isompaa kukkoilua ja takapuolen ketkutusta. Jospa vielä säästeltiin...ja eipähän yleisö villiinny liikaa. Tosin tälläkin versiolla voitetaan yleisön naisedustajat (ja miehiäkin takuulla) puolelleen ja mm. oma äitini (liki 70v) oli valmis viemään Jaggerin kotiinsa. Komiastihan Kimmo laulaa taas ja Rollareiden biiseistä kuullaan mm. iiiihana "Angie", "Satisfaction", "Under my thumb" ja oma lempparini "Paint it black". Ari Myllyselkä Ike Turnerina oli mielestäni jotenkin karikatyyrimäinen ja entäs sitten Miro Honkasen esittämä tuottajaguru Phil Spector...oli ihan pakko tarkistaa netistä oliko Philillä tosiaan sellainen kampaus ja yllätys olikin melkoinen :D Esityksen varsinainen yllätys koettiin loppupuolilla kun paikalle laskeutui portaista itse David Bowie (Honkanen) ja monella loksahti suu auki katsomossa. "Let´s Dance" soi niin komeasti että huh huh! "Xanadu" oli myös hieno veto ja sai yleisön innostumaan, mutta kappaleen mukanaolo ihmetytti. Tosin sen esittikin Olivia Newton-Johnin manageri, mutta...
Miinusta : nyt kun oli mahdollisuus nähdä ja kuulla Mick Jaggeria ja David Bowieta samalla lavalla, niin missä oli mainoksissa luvattu "Dancing in the streets"?? Muutenkin olisin vielä loppupuolella halunnut kuulla jonkun vedon myös Rollareiden tuotannosta. Jotenkin loppu oli oudohko, yleisö lopetti taputtamisen liian aikaisin ja esiintyjät päästettiin lavalta liian nopeasti pois. Ehkä päivänäytöksessä yleisö ei ollut niin innokkaalla päällä...Palatsin toiminnan kun tietää ennalta niin itseäni ei se häirinnyt että tarjoilu pelasi koko esityksen ajan, mutta se että esityksen aikana jotkut yleisössä hölisevät kovaan ääneen omia juttujaan ja seilaavat edes takaisin, se häiritsi!
Muuta : iso plussa käsiohjelma-cd - levystä! Mikä onkaan mukavampaa kuin kotona vielä fiilistellä musikaalin biiseillä!
Teatterikärpänen oli tästä niin liekeissä, että antaa täydet viisi tähteä kokonaisuudelle ja pääosille ***** :)
Huh mikä viikko takana...tulipahan nähtyä viisi eri esitystä!!Niistä muutama sananen ohessa. Kolme iloista rosvoa Helsingin Kaupunginteatterissa oli hauskaa menoa lapsille ja lapsenmielisille.Esitys oli vauhdikas ja värikäs Kardemumman kaupunki hurmasi.Suosikkihahmojani olivat tietysti hulvattomat rosvot Kasper,Jesper ja Joonatan sekä kaupungin poliisi.Yleisössä istuneiden lasten riemunkiljahduksia ja oivalluksia oli hauska seurailla siinä ohessa:) Kemppaisen vihan hedelmät Hämeenlinnassa Arx-talon Keinusalissa yllätti positiivisesti.En tiennyt yhtään mitä odottaa (en ole myöskään lukenut enkä nähnyt elokuvana Vihan hedelmiä).Näyttelijä Antti Kemppainen suoriutui soolostaan upeasti,pienillä muutoksilla tärkeimmät roolihahmot vedettiin ammattitaidolla läpi.Sama teema tuntuu sopivan hyvin nyky-yhteiskuntaankin.Ensi-iltayleisö piti kovasti näkemästään ja syystäkin! Lämminveriset TTT:n isolla näyttämöllä päätti hienosti Suomen hevosesta alkaneen trilogian.Kotalan perhe asusteli nyt ulkosalla sillan allan,kera romanikerjäläisten ja alkoholistien.Näytelmä sai arvoisensa lopun,olin liikuttunut ja hyvin vaikuttunut näkemästäni.Loistavaa näyttelijäntyötä jälleen kerran,etenkin tietysti Maria Aro,Tuire Salenius ja hurmaava Aimo Räsänen.Kai Kotalan seukkaamishommat oli illan parasta antia:) Show must go on Musiikkiteatteri Palatsissa veti lähes sanattomaksi!Olipahan meinaan musikaali!!Queenin tarina tuli kerrottua ja siinä sivussa kotimaisen bändin covertouhuista,jotka meni vähä liiankin pitkälle.Tarina sinänsä ei ollut kovin häävi,mutta se musiikki...huh huh!!Mistä olikaan löytynyt Kimmo Blom vetämään Freddie Mercuryn roolin!!Olipahan huikea ääni ja karisma miehellä,pieniä eleitä ja kukkoiluita myöten ehtaa tavaraa.Kaikki hitit tietysti kuultiin,koskettavimpana ehkä "Who wants to live forever" ja komia veto "Bohemian rhapsodysta".Ja eikun uudestaan katsomaan syksyllä... Todellinen löytö TTT:n Kellariteatterissa oli pienoinen pettymys.Olin kuullut esityksestä paljon hyvää ja odotin ehkä vieläkin vauhdikkaampaa menoa.Lavalla vain neljä näyttelijää (ja yksi koirakin piipahti),joista kaksi veti uskomattoman määrän eri hahmoja.Ovista tupsahti vaikka mitä tyyppiä,etenkin Mia Selinin esittämät hahmot olivat hulvattomia.Itse juoni kertoi kirpputorin myyjästä,joka etsi itselleen rakkautta,"todellista löytöä".Muutama kohtaus oli tylsähkö,muuten ihan jees komedia.Peukut vielä puvustajille ja pukijoille,hienoa työtä!
