Syyssonaatti / Espoon Kaupunginteatteri

Syyssonaatti / Espoon Kaupunginteatteri, Revontulihalli

Ensi-ilta 14.2. 2018, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Ingmar Bergman
Suomennos Jukka-Pekka Pajunen
Dramatisointi ja ohjaus Pasi Lampela
Lavastus Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu Heidi-Erika Tsokkinen
Valosuunnittelu Max Wikström
Äänisuunnittelu Tommi Koskinen
Maskeerauksen suunnittelu Kaarina Kokkonen
Pianisti Sonja Fräki

Rooleissa : Leena Pöysti, Satu Silvo, Ulla Raitio ja Carl-Kristian Rundman

Leena Pöysti ja Satu Silvo

 Matkustin ensimmäistä kertaa Länsimetrolla Tapiolaan. Ainakin menomatkasta tuli ikimuistoinen, sillä takkini jo aiemmin hajonnut vetoketju tuntui räjähtäneen lopullisesti kesken metromatkan ja perille saavuin kirjaimellisesti takki auki. Perillä myös hämmensi se, mistä ihmeestä saan ostettua paluumatkalle lipun ja vartti vierähti ylimääräistä siellä sun täällä pyöriessä. Lopulta luovutimme ja lähdimme kävelemään kohti teatteria, opasteet olivat erinomaiset ja löysimmekin tuosta noin perille.

 Espoon Kaupunginteatteri osaa kyllä yllättää jokaisella käyntikerralla varsinkin siksi, että teatterisali on aina uusi kokemus ja usein on tuntunut siltä, että onko tämä sama paikka ollenkaan. Verhojen takaa paljastuu aina jotain äärimmäisen jännittävää ja kiehtovaa. Tällä kertaa katsomon osat olivat vastakkain ja välissä ramppimainen näyttämö, jonka molemmissa päissä samankaltaiset sängyt kattolamppuineen ja kaiken keskellä flyygeli. Vuoteiden takana "elävä" verho, aitoa sadetta. Jotenkin maagista. On syksy.

 Näytelmän alussa villapaitainen tyttö (Ulla Raitio) punaisissa kumisaappaissaan kirmailee pitkin lavaa ja pomppii sängyllä nuoruuden innolla, ja yllättäen valmistautuu ottamaan rohkeampaa, isompaa loikkaa tietämättä yhtään miten mahtaa käydä. Valot sammuvat juuri ratkaisevalla hetkellä. Kävi mielessäni, oliko tyttö Helene vaiko sittenkin Eva (Leena Pöysti) nuorempana, vaiko haavekuva kaikista niistä ihmisistä, joiden pitäisi ottaa Se Askel, meni sitten syteen tai saveen.

Satu Silvo ja Ulla Raitio 

 No, ainakin Eva on tehnyt rohkean aloitteen ja lähettänyt Charlotte-äidilleen (Satu Silvo) kirjeen, jossa pyytää häntä luokseen kyläilemään joksikin aikaa. Kirjettä miehelleen Viktorille (Carl-Kristian Rundman) lukiessaan silmät ovat täynnä toiveikkuutta ja intoa, tämä on mahtava idea ja vierailu tulee onnistumaan hienosti. Äiti ja tytär eivät ole pitäneet yhteyttä seitsemään vuoteen ja syitä voi vain arvailla. Nyt olisi uuden alun aika, kohdata silmästä silmään kuin kaksi järkevää aikuista eikä ainainen äiti-lapsi -kohtaaminen. Viktor ei kirjeestä ilahdu lainkaan, päinvastoin. Vierailusta ei hyvää seuraisi, varsinkin kun äiti ei tiedä, että Evan sairas sisko Helena (Ulla Raitio) asuu heidän luonaan myös...

 ... ja Charlotte saapuu näyttävästi punaisessa neuleasussa paikalle ja show voi alkaa. Kohteliaisuuksia ja korulauseita vaihdellaan, mutta ilma on sakeana sanomattomia lauseita ja menneisyyden haamuja, arpia joita ei kannattaisi repiä auki. Vai kannattaisiko sittenkin? Puhdistaisiko se ilmaa, olisiko sen jälkeen kaikkien helpompi hengittää? Jos puhuisi suunsa puhtaaksi ja ihmisten välinen valtava kuilu ja tyhjyys täyttyisi aidoista kohtaamisista ja anteeksiannosta. Miltä tuntuu se, ettei tunne eläneensä ollenkaan? Entä se, jos ei edes tiedä kuka on ja kenen kautta luulee elävänsä? Kaikki rimpuilevat toisiaan kohti jotenkin, Helenekin vuoteessaan, ja hetkittäin odottaa, että joku lausuisi maagiset sanat. Vaan ei. Uusia syytöksiä puolin ja toisin, uusia selityksiä joita vastapuoli ei ota kuuleviin korviinsa. Miksei Viktor tule kaiken keskelle ja sano, että nyt riittää?

 Ihmeen tyynesti tätä kaikkea katselin, tyynen rauhallisena, vaikka olen itse ollut lähes vastaavassa tilanteessa monta vuotta sitten. Se kohtaaminen päättyi katastrofaalisesta alusta huolimatta hyvin. Tässä kaikki jäi hiljalleen kytemään, ja yksi poistui jälleen kerran paikalta. Itseään ei kuitenkaan pääse mitenkään pakoon, vaikka matkaisi maailman ääriin.

 En ollut nähnyt Ingmar Bergmanin Syyssonaatti-elokuvaa eikä minulla oikeastaan ollut aavistustakaan mitä Espoossa olisi luvassa. Pasi Lampelan ohjauksista olen pitänyt suunnattoman paljon ennenkin ja tämä jatkoi samalla linjalla. Kunnon puhedraamaa, kunnon tykitystä ja sanan säilällä lyömistä, ja etenkin Leena Pöysti (jonka näin nyt lavalla ensimmäistä kertaa, mikä tunteiden kirjo!) ja Satu Silvo loistavat. En tiedä miksi jotenkin nautin siitä, että tunteet räiskyvät ja uskalletaan heittäytyä tarinan vietäväksi. Tosielämässä voimat valuisivat tyhjiin vastaavanlaisessa tilanteessa, kun kaiken huudon jälkeen koittaisi pelottava tyhjyys ja hiljaisuus. Nyt tunsin oloni ihmeen energiseksi ja seesteiseksi, ehkä siksi että oman loikkani olin jo tehnyt ja kaikki on sen suhteen hyvin.

"Rundis"

 Kun valot sammuivat ja sateen hiljainen ropina lakkasi, oli uskomattoman hiljaista aika pitkään. Välillä aplodit alkavat "liian aikaisin", nyt hiljaisuus kesti vielä hetken näyttelijöiden jo seistessä valoissa lavalla. Halusimme pitkittää näytelmän otetta ja tunnelmaa vielä hetken. Mielettömän vaikuttavaa.

 Paluumatkalla lippuautomaatti löytyi kuin löytyikin ja sain vetoketjunkin taas hetkeksi kuntoon. Länsimetro ei sittenkään lannistanut!

 Ehdottomasti teatterikevääni kovimpia tapauksia tämä, samalla viivalla HKT:n "Hinta"-näytelmän kanssa.

Esityskuvat (c) Yehia Eweis

(Näin esityksen ilmaisella lehdistölipulla, kiitos Espoon Kaupunginteatteri!)

Toinen kerta toden sanoo / Suomen Komediateatteri

Toinen kerta toden sanoo / Suomen Komediateatteri, Aleksanterin teatteri

Pohjoismainen kantaesitys 29.9. 2017, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Derek Benfield
Ohjaus ja suomennos Timo Rissanen
Valosuunnittelu Kalle Paasonen
Äänisuunnittelu Tapio Pennanen
Lavastus Työryhmä
Pukusuunnittelu Leena Honkasalo
Maskeerauksen suunnittelu Pirjo Leino

Rooleissa : Satu Silvo ja Reidar Palmgren

 Tämän näytelmän nimi taisi olla enne, sillä toinen kerta toden sanoo todellakin... Näytelmän piti olla alunperin ensi-illassa syksyllä 2016, mutta sairastapauksen vuoksi esitykset peruttiin juuri ensi-illan alla ja siirrettiin kuluvalle syksylle. Siinä rytäkässä vaihtui sitten toinen näyttelijöistäkin.

 Näytelmässä Marion (Satu Silvo) ja Bernard (Reidar Palmgren) ovat sattumalta tavanneet ruokaostosten lomassa. Kyseessä ei ole mikä tahansa kohtaaminen, sillä Marion ja Bernard ovat entisiä rakastavaisia. Edellisestä kohtaamisesta on tosin vierähtänyt yli 20 vuotta, mutta selkeästi parin välillä kipinöi edelleen. Tuntuu, että jotain on jäänyt kesken vuosia sitten. Bernard kutsuu Marionin viattomasti luokseen iltaa istumaan ja vanhoja aikoja muistelemaan, ja samalla lennähdämme takaisin siihen hetkeen, kun nämä kaksi, sattumalta silloinkin, ensimmäistä kertaa baarin pöydässä kohtasivat. Se oli menoa se, vaikka Bernard oli silloin (ja on edelleen) "onnellisesti naimisissa oleva naitu mies".

 Parissakymmenessä vuodessa ehtii tietysti tapahtua kaikenlaista molempien osapuolten elämässä. Jos kuitenkin annettaisiin uusi mahdollisuus yhteiseen onneen ja yhteisiin vuosiin, osaisiko tilaisuuteen tarttua vai tulisiko eteen taas jotain yllättävää? Pidin kovasti siitä, että juoni ei tarjonnut mitään itsestäänselvyyksiä, vaan eteen tuli muutamakin yllätysmomentti, jota en osannut lainkaan odottaa.

 Tapahtumat sijoittuvat koko ajan samaan huoneeseen, vaikka välillä ollaankin Marionin vanhassa kämpässä, välillä uudessa ja piipahdetaan myös Bernardin kotona. Ovia on muutama ja sehän yleensä tarkoittaa sitä, että niistä lappaa yllätyksellistä väkeä. Mutta kun näyttelijöitä on vain kaksi? Miten tämä oikein onnistuu? Kuulkaa, varsin hyvin! Marionin piileskellessä kylpyhuoneessa ulko-ovesta tupsahtaa paikalle Bernardin räväkkä tytär, ja välillä paikalle purjehtii myös Bernardin vaimo, joka onkin oikea kodinhengetär, tosin vähän hössönoloinen mutta varsin rakastettava. Myös Marionin poika nähdään lavalla.

Bernard vaimoineen 

 Joskus on tuntunut siltä, että näyttelijöillä on lavalla kivaa keskenään, mutta se ei ole oikein jaksanut välittyä katsomoon asti. Tällä kertaa on toisin. Timo Rissanen on tehnyt ohjaajana jälleen hyvää duunia. Meno ei äidy miksikään puskafarssiksi, vaikka vauhtia välillä onkin, ja tosirakkauden edessä ihminen kyllä käyttäytyy oikeastikin vähän överisti (Nimimerkillä Kokemusta on). Silvon ja Palmgrenin saumatonta yhteispeliä on ilo seurata ja kyllähän siinä sydämessä läikähtää kun mielessä käy ajatus, että nämä kaksi saavat nauttia toistensa seurasta niin töissä kuin arjessakin.

 Vähän tuli haikeakin olo, kun ohimennen pohti omaa menneisyyttään ja "entäs jos"-ajatukset lähtivät liitelemään. Ei niistä kuitenkaan sen enempiä tällä kertaa.

 Extrapisteitä hauskasta yksityiskohdasta, kun huomasin Bernardin innoissaan viheltelevän "Thilia Thalia Thallallaa"-teatterivisailun tunnaria. Vuosikausia sitten nimittäin tämä pari tapasi ohjelmassa, jossa Reidar oli kilpailijana ja Satu tuomarina, ja Reidar lauloi Juicen Syksyn säveltä : "häntä rakastin paljon, sua rakastan joskus enemmän..."

 Suosittelen kaikille, jotka pitävät lämpöisestä huumorista ja uskovat rakkauteen. Ja voi, sydämessä läikähti kerran jos toisenkin loppukumarruksissa. Millaisia katseita toisiinsa loivatkaan! Katseesta huokui syvä rakkaus ja kunnioitus. Meille muille opiksi tämä. Toista ei saa pitää minään itsestäänselvyytenä. Voisi katsella omaa puolisoaan useammin yhtä ihaillen ja sanoa vaikka jotain, mistä toisen tietää tykkäävän. Arjen pieniä iloja.

Esityskuvat (c) Matti Rajala

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Suomen Komediateatteri!)

Kuka pelkää Virginia Woolfia? / Espoon Kaupunginteatteri

Kuka pelkää Virginia Woolfia? / Espoon Kaupunginteatterin Revontulihalli

Ensi-ilta 11.2. 2015, kesto noin 3h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Edward Albeen

Ohjaus Pasi Lampela

Rooleissa : Satu Silvo, Antti Virmavirta, Minka Kuustonen ja Markus Järvenpää

 Alkuun tunnustus : en ole nähnyt Elisabeth Taylorin ja Richard Burtonin tähdittämää elokuvaa koskaan (sitä paitsi luulin pitkään, että Virginia Woolf on tässä roolihahmon nimi...), mutta olin kyllä tietoinen siitä, että tässä pistellään sanan säilällä oikein kunnolla. Ensimmäistä kertaa Espoon Kaupunginteatterin mainoksen nähdessäni minulle tuli vahva tunne siitä, että tämähän on suorastaan pakko nähdä! Välillä iski melkein paniikki siitä, että jääkö työkiireiden ja aikatauluhässäköiden vuoksi koko spektaakkeli näkemättä. Huh, ei jäänyt. Mahdollisuus onneksi aukeni kuukausi ensi-illan jälkeen.

Silvo, Järvenpää, Kuustonen, Virmavirta (c) Yehia Eweis

 Martha (Satu Silvo) ja George (Antti Virmavirta) saapuvat aamuyön ensimmäisinä tunteina juhlista kotiin, Martha varsinkin kunnon hiprakassa. Nukkumaanmeno ei tule kuuloonkaan, sillä vieraisille on vielä tulossa siloposkinen nuoripari Nick ja Honey (Markus Järvenpää ja Minka Kuustonen). Marthan isä toimii yliopiston rehtorina, George historianlaitoksella. Historianlaitoksena. Uralla ei ole edetty odotusten mukaisesti, ja sekös jäytää mieliä ja tarjoaa Marthalle loputtoman piikittelyn kohteen. Nick ja Honey ovat uusia kasvoja yliopistolla, nuori biologi ja hänen ihastuttava nuori vaimonsa vaikuttavat täydelliseltä parilta ja oikein amerikkalaisen unelman prototyypeiltä. Kas, muutaman viinapaukun jälkeen kulissit murenevat yhdellä jos toisella. Kenelläpä meillä ei olisi luurankoja kaapissaan...

 Liian humalainen nainen ei ole koskaan mitään kaunista katseltavaa, siitä huolimatta Satu Silvo Marthana onnistuu näyttämään tyrmäävän upealta lavalla helmat korvissakin toikkaroidessaan. Ai että miten herkullinen rooli Martha onkaan, saa päästellä höyryjä ja revitellä oikein olan takaa. Oikeassa elämässä moista sanasotaa ja välienselvittelyä olisi äärimmäisen kiusallista ja nöyryyttävääkin seurata vierestä, koko ajan olisi pelko persiissä siitä, että missä vaiheessa tuo ivasanojen ja piikkien tulva kääntyy minun suuntaani! Georgen ja Marthan sairasta leikkiä oli katsomosta käsin turvallista ja kerrassaan nautinnollista seurata. Aviopari tuntui saavan suurta tyydytystä toistensa nöyryyttämisestä vieraiden silmien edessä, väkisin kävi mielessä että tämäkö on heidän tapansa harrastaa soidinmenoja ja kuinkahan monta kertaa samankaltainen battle on nähty aiemmin. Ja montako nuorta paria on ns. opetettu näin talon tavoille... Tämä kerta tekee kuitenkin poikkeuksen, sillä "iloisten jatkojen" edetessä tulee ilmi asioita, joista ei olisi kannattanut suutaan avata. Kun veitsi on tarpeeksi syvällä, kaivellaan luuhun asti ja imetään ydinnesteet, ja vielä nautitaan siitä vaikka vastapeluri on jo heittänyt pyyhkeen kehään.

(c) Yehia Eweis

 Ohjaaja Lampela on valjastanut porukkansa melkoiseen vauhtiin ja vimmaan, ja hallittua kokonaisuutta on katsojan kiitollista seurata (hallittua ja "hallittua", mopo kun karkaa käsistä kaikilla tavalla tai toisella). Luotetaan briljantin tekstin ja huikeiden näyttelijäsuoritusten voimaan, muuta ei tarvita. Markus Tsokkisen hillityt puvut ja lavastus vielä kruunuksi.

 Pisti miettimään, että mikä pitää tiettyjä ihmisiä yhdessä. Rakkausko muka on se liima? Vai yhteinen valhe?

 Voisin jo tässä vaiheessa "teatterikatsojan uraani" ojentaa diplomin Satu Silvolle kaikkienaikojen kovimmasta näkemästäni naisroolista. Hienoja suorituksia on nähty useita, mutta tämä nosti kaiken ihan uudelle tasolle. Silvon Martha pureutui ihon alle, meni luihin ja ytimiin ja vähän hämmästyin sitä, että katsomossa huomasin Marthan tunteenpurkausten aikana puristavani itsekin kättä nyrkkiin ja purevan hampaita yhteen, valmiina hyökkäämään tarpeen tullen vastapuolustukseksi. Että älä ämmä mulle ala! Toiseksi olisin jäänyt, se on selvä. Roolisuoritus oli kuin tulivuorenpurkaus, jonka kuuma laava peitti kaiken alleen. Jäljelle jäi kasa tuhkaa, josta sitten isäntä lakaisi rippeet mukaansa kotimatkalle. Mahtava tunne!

 Fiiliksen kruunasi kotomatkalla radiossa soinut Anna Puu ja "meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle". Jotenkin sopi tunnelmaan.

 Kuka pelkää Virginia Woolfia? saa täydet viisi tähteä *****.

(näin esityksen pressilipulla)

"Niin se vaan on, että aina tarvitaan sika näyttämään mistä tryffelit löytyy."