Näytelmä joka menee pieleen / Turun Kaupunginteatteri

Näytelmä joka menee pieleen / Turun Kaupunginteatterin Päänäyttämö

Ensi-ilta 9.11. 2018 ja oikeastaan joka esityspäivä, kesto 2h 15min (väliaikoineen)

Teksti Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shields
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Mika Eirtovaara
Lavastus Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Tiina Valkama
Valosuunnittelu Mika Randell
Äänisuunnittelu Jari Tengström
Naamioinnin suunnittelu Minna Pilvinen ja Anna Kulju
Näyttämötekniikka Roope Santala, Ilkka Stolt ja Riku Suvitie

Rooleissa : Riitta Salminen, Stefan Karlsson/Markus Ilkka Uolevi, Teemu Aromaa, Severi Saarinen, Miska Kaukonen, Peter Ahlqvist, Iikka Forss ja Ella Lahdenmäki (roolihenkilöksi voisi myös nimetä koko lavastuksen ja eräänkin fiikuksen, joka saa taas kovaa kyytiä tietyssä tilanteessa...)

 Pari vuotta sitten kävin nauramassa Tampereella poskilihakseni kipeiksi tämän samaisen pieleenmenevän näytelmän (ja saman ohjaajan) parissa, ja tässä välissä olikin ehtinyt naurusulakkeeni latautumaan juuri sopivaan kondikseen. Ja miten kävi? Takaraivoani alkoi tykyttää jo alkumetreillä ja katastrofaalista loppuhuipentumaa kohti mentäessä tuntui siltä, että otsalohkoni ja kaikki mahdolliset päänsisäiset onkalot ovat täynnä naurua, joka ei nyt vaan löydä oikeasta lävestä ulos. Tuntui siltä, että pääni räjähtää ihan justiinsa ja naurusulake ei sitä painetta kestänyt, vaan ylikuumeni ja kärvähti vaihteeksi. Vielä seuraavanakin päivänä päässä jyskytti ja niskasta ylöspäin tuntui kovin raskaalta - olin onnistunut hankkimaan itselleni jonkisortin naurutulehduksen! Ja nyt pari päivää esityksen jälkeen kaikki extranauru on muodostanut pienet pussit silmieni alle. Hienoa!

 Oli suunnaton ilo olla paikalla Turun Työväen Teekkareiden Draamaseuran ensi-illassa Turun Kaupunginteatterin Päänäyttämöllä. Näytelmän ohjaaja Risto (Korhonen?) (Teemu Aromaa) toivotti meidät sydämellisesti tervetulleiksi ja kertoili hiukan aiemmista, vähän surkuhupaisistakin tuotannoista, joissa on ollut resurssipulaa niin näyttelijöiden kuin budjetinkin suhteen. Nyt sitten oltaisiin iskujen iskussa ja kaikki olisi valmista odotettuun ensi-iltaan näytelmästä "Murha Havershamin kartanossa". Saas nähdä miten näyttämömestari Anne (Riitta Salminen), ääni-ja valomies Teuvo (Markus Ilkka Uolevi), itse Risto, Jonde (Severi Saarinen), Henkka (Miska Kaukonen), Masa (Peter Ahlgvist), Roope (Iikka Forss) ja Sanna (Ella Lahdenmäki) selviytyvät. Mitäpä luulisitte?

 Kuten näytelmän nimestä käy ilmi, ihan kaikki mitä kuvitella saattaa (ja kaikki mitä ei edes saata kuvitella ennen kuin se jo tapahtuu) menee niin vituralleen kuin olla ja voi. Muutama esimerkki : äänimies unohtuu ihan muihin puuhiin ja ääniefektit tulevat väärään paikkaan tai ovat muuta kuin pitäisi, näyttelijöiden toimesta rekvisiitat ovat mitä sattuu käteen osumaan, Perkinsillä (Henkka eli Miska) on ongelmia vierasperäisten sanojen ja repliikkiensä muistamisessa ja mikä pahinta/parhainta, lavastus alkaa elää omaa elämäänsä eli toimii silloin kuin ei pitäisi ja toimii ennalta-aavistamattomalla tavalla. Ylläreitä siis riittää monessa muodossa ja täytyy sanoa, että vaikka olen nähnyt saman hässäkän ennenkin, muutama kohtaus naurattaa niin paljon että on pakko kiljahtaa naurusta, kun se ylläri tulee puun takaa. Vaikka tiedän sen tulevan, se naurattaa silti ja siksi. Vähän samalla tavalla kuin teeveestä tuttu Illallinen yhdelle, jonka olen nähnyt kymmeniä kertoja ja joka kerta meinaan pudota penkiltä, kun kana lentää tarjottimelta hevon kuuseen.

 Loppua kohti mentäessä nauraahöröttelin jatkuvalla syötöllä ja ajattelin jo, että nyt ette kyllä enää yhtään lisää tästä kierroksia tai muuten saan sydänkohtauksen. Mitä vielä, etenkin Iikka Forss alkoi mokoma osoittaa sellaista jalkatekniikkaa että alta pois. Iikka myös painiskeli erinäisen rekvisiitan kera varsin mallikkaasti! Teemu Aromaa korotti panoksia myös juuri sopivasti ja seuralaiseni kanssa kovasti hohottelimme nimenomaan tarkastaja Carterin yliampuville elkeille. Naurusulakkeeni alkoi kuumeta siinä vaiheessa viimeistään, kun havaitsin hovimestari Perkinsin touhuavan divaanin kanssa jotain aivan älytöntä sivummalla. Lempparikohtaukseni muuten on eräs "viskinjuontikohtaus", joka ei vaan etene millään...

 Charles Haversham (Severi Saarinen) ei kuolemastaan huolimatta malta olla millään näyttämöltä pois ja kissatappeluakin on luvassa, kun naiset sattuneesta syystä taistelevat samasta roolista. Iloisesti minut yllätti Peter Ahlqvist ja lähinnä Masa (tuplaroolissa), hän kun oli niin vilpittömän ilahtunut aina saadessaan lava-aikaa ja huomiota, silmät oikein sädehtivät ja väliaplodeilta ei voinut välttyä, ei edes itse Masa omalle suoritukselleen. Harmi vain, että näyttelijänä Masa on aika yliampuva eikä sieltä luontevimmasta päästä. Kuka sitten kehtaisi sanoa hänelle, että kannattaisi harkita muita harrastuksia, kun toinen on niin vilpittömän onnellinen lavalla? Yksi miehen ele lähti jo elämään omaa elämäänsä näyttämön ulkopuolella...

Perkins (Miska Kaukonen) miettimässä luultavasti fasaaneja 

 Ihan oikeasti, kaikesta pieleenmenosta huolimatta nyt on ammattilaiset asialla. Ei tämä kohellus muuten onnistuisi mitenkään. Sekunnintarkka ajoitus niin näyttelijöillä kuin näyttämömiehillä on kaiken a ja o - muuten sattuisi Juhaa leukaan (ja muutamaan muuhunkin paikkaan), vaikka sennimistä ei olisi mailla eikä halmeilla. Kiitos siis kuuluu ihan koko työryhmälle!

 Ilahduin seuralaiseni kanssa tästä kaoottisesta ensi-illasta niin paljon, että kuuntelimme laadukasta nokkahuilumusiikkia YouTubesta koko loppuillan. Kuunnelkaa tekin! Mikä äänten harmonia!

 Ai niin, teatterilla on teeman mukaisesti aina asiaankuuluvia leivoksia ja tällä kertaa tietysti tuli nautittua upeaakin upeampi Leivos joka menee pieleen. Nappasin ennen esitystä kuvan siitä. Ah!

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Taru Sormusten Herrasta / Turun Kaupunginteatteri

Taru Sormusten Herrasta / Turun Kaupunginteatterin päänäyttämö

Suomen kantaesitys 15.2. 2018, kesto noin 4h (kaksi väliaikaa)

Teksti J.R.R. Tolkien
Dramatisointi Sami Keski-Vähälä
Ohjaus Mikko Kouki
Koreografia ja apulaisohjaus Oula Kitti
Lavastus Teemu Loikas
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu Janne Teivainen
Äänisuunnittelu ja uudet sävellykset Iiro Laakso
Naamioinnin ja örkkimaskien suunnittelu ja toteutus Minna Pilvinen
Pyrotekniikan suunnittelu Tero Aalto
Projisoinnit Sanna Malkavaara

Rooleissa : Stefan Karlsson, Hannes Suominen, Anna Victoria Eriksson, Mika Kujala, Markus Järvenpää, Kirsi Tarvainen, Teemu Aromaa, Markus Riuttu, Miska Kaukonen, Markus Ilkka Uolevi, Antti Kyllönen, Olli Rahkonen, Jonas Saari, Petri Rajala, Valtteri Roiha, Jenni Kitti, Jaakko Hutchings, Iiro Heikkilä, Pekka Laamanen, Jesse Liskola, Vilja Parkkinen ja Sakari Saikkonen sekä lisäksi ääninä Mikko Kouki ja Heikki Nousiainen

 On syytä mainita tähän alkuun, etten ole mikään Tolkien-asiantuntija enkä ole koskaan lukenut riviäkään Taru Sormusten Herrasta -trilogiasta kirjan muodossa (tarkoitus on kyllä ollut, mutta vielä ei ole ollut sen aika). Omat kokemukseni rajoittuvat Peter Jacksonin ohjaamiin elokuviin, Lontoossa vuonna 2007 näkemääni LOTR-musikaaliin (josta en muista muuta kuin Klonkun ja väliajalla yleisön joukkoon soluttautuneet karmaisevat örkit pelottelemassa katsojia, ja jäihän muistoksi käsiohjelma ja jääkaappimagneetti), muutamia vuosia sitten Hämeenlinnan Teatterissa nähtyyn sangen pienimuotoiseen mutta yllättävän onnistuneeseen vappuspesiaaliin (mukana oli hahmoja ja Toni Edelmannin lauluja, jotka oli tehty Ryhmäteatterin Suomenlinnan kesäversiota varten 80-luvun puolivälissä). Niin, ja koskapa en ole pituudella pilattu, oma elämäni on koostunut erinäisistä hobittihetkistä etenkin pitkien kanssaihmisten seurassa.

 Että tältä pohjalta. Olin vähän vahingossakin jättänyt kalenteriini parin viikon totaalisen teatterireissupaussin, halusin kaiketi viritellä kunnon kierrokset ja ennakkokutinat ennen kovasti odotettua esitystä ja ilmassa oli pientä ylilatautumista havaittavissa. "Ai ettäääää!" ja kämmenien yhteenhierontaa olin harrastanut kotosalla päiväkausia ennen reissua siihen malliin, että isäntää jo vähän kyllästytti touhuni. Jouduin vielä lähtemään matkaan suoraan töistä lauantaina, ja sattui vielä hassu tapaus siinä aamupäivällä. Olen töissä kaupassa ja kuski saapui kuorman kanssa. Yksi kärry oli hänen tiellään varaston käytävällä ja kaveri tuumasi kovaan ääneen, jotta "Vai että kärrynmokoma meinaat, että YOU SHALL NOT PASS!" Naurultani toivuttuani kerroin, mihin olen työvuoron jälkeen matkalla ja siitähän se juttu sitten lähti lentoon. Jäin muina hobitteina taistelemaan makkara-armeijaa vastaan ja tummapartainen Gandalf poistui paikalta (palatakseen sitten jossain kääntessä uudestaan).

Tässä poseerataan aulan ison julisteen edessä... 

 Turussa olimme sen verran hyvissä ajoin, että ehdimme rauhassa nautiskelemaan yleisölämpiössä hienot ja maukkaat Sormus-leivokset sekä hankkimaan ala-aulassa myynnissä olevat t-paidat ja kangaskassit, joista jälkimmäisiä on kotona nurkat täynnä mutta hei, ei yhtään Taru Sormusten Herrasta -kassia! "Ai että!" ja "Ihan kohta mennään!" kävi mielessä kymmeniä kertoja, onnistuin jotenkuten hillitsemään itseni - katselin kylläkin minuutin välein kelloa ja täytyy sanoa, että melkoista sisäistä teputusta oli se odottaminen! Tuli vahva tunne siitä, miltä lapsista tuntuu odottaa joulupukkia tasan tiettyyn kellonaikaan. Esirippu pysyi tiiviisti alhaalla ja jouduin fiilistelemään valtavaa sormuksen puolikaarta näyttämön ympärillä (ja takanani istuvan mainion jätkäporukan levotonta murrepitoista pulinaa tulevasta mahdollisesta spektaakkelista).

 Ja sitten se taas tapahtui! Valot salissa himmentyivät, esirippu nousi hitaasti, musiikki alkoi virittää tunnelmaan ... ja suunnaton aaltomainen hyvänolontunne lähti hiipimään varpaista ylös ja pala nousi kurkkuun. Tässä sitä taas mennään, ilmassa on taikaa. Tuo tunne onneksi nappaa kiinni säännöllisin väliajoin vieläkin, ja voi kuulkaa se on parasta! Ajantaju katosi täysin (ja ympäröivä maailma), ja esitys nappasi otteeseensa heti alkusekunneista lähtien. Kaikki oli tässä ja nyt. Jotain tämän esityksen vaikuttavuudesta kertoo sekin, että muutamaan otteeseen minua itketti aivan älyttömän paljon kun tajusin, etten tule varmaan ikinä näkemään enää mitään näin hienoa ja vaikka tulisin uudestaankin katsomaan, sama tunne ei tule enää koskaan toistumaan. Ainutlaatuinen kokemus.

 Valtaisaa eeposta on lyhennetty ja tiivistetty roimalla kädellä, tosifanit jäänevät kaipaamaan tiettyjä kohtauksia, paikkoja ja henkilöitä. Kaltaiselleni noviisille tämä versio toimi kuitenkin erinomaisesti ja tulipa tutuksi muutama uusikin hahmo, kuten mainio Tom Bombadil (Olli Rahkonen, Bombadilin Tomppa on muuten hauska lausua useaan kertaan ääneen, kokeilkaapas!), joka ei sormuksesta välittänyt tuon taivaallista, vaikka sai sen hypisteltäväkseen.

Tomppa ja hobitit 

 Jaa itse tarinasta jotain? Tässä mahdollisimman lyhyt versio : hobitti Frodo (Stefan Karlsson) saa tärkeän mutta erittäin vaarallisen tehtävän viedä Valtasormus tuhottavaksi takaisin Tuomiovuorelle. Sormuksen voima on mahtava, ja vastuullinen tehtävä kera sormuksen vetovoiman meinaa nujertaa piskuisen ystävämme täysin. Väärissä käsissä koko maailma on tuhon oma, ja Sormusta havittelee myös pahisten pahis Sauron sekä perässä hiippaileva olminkaltainen otusriepu Klonkku (Miska Kaukonen), jolla sormus eli Aarre oli aiemmin hallussaan. Frodolla on mukana matkassaan hobitit Sam (Hannes Suominen), Merri (Teemu Aromaa) ja Pippin (Markus Riuttu) sekä velho Gandalf (Mika Kujala), kääpiö Gimli (Antti Kyllönen), haltia Legolas (Olli Rahkonen) ja ihmiset Aragorn (Markus Järvenpää) ja Boromir (Markus Ilkka Uolevi). Kuten kunnon seikkailuissa, tässäkin porukka jakaantuu kahtia ja matkalla Mordoriin ("ei sinne niin vaan mennä!") kohdataan monenmoista vipeltäjää kuten vuorenpeikkoja, lammen ölliäisiä, örkkejä, enttejä, jättikokoinen hämähäkki, haltioita, Mustia Ratsastajia...

Frodo ja Sormus 

 Olen monesti sanonut, että olen pääsääntöisesti pienten produktioiden ja näyttämöiden ystävä. Mitä vähemmän porukkaa ja mitä pelkistetympi lavastus, sen parempi. Loistava teksti ja hyvät näyttelijät, se riittää. No, poikkeuksiakin tietysti on ja tässä sitten astuttiin ns. nextille levelille. Kuten sanottu, en tule taatusti koskaan näkemään mitään näin upeaa lavasteiden käyttöä ja näyttämötekniikkaa pyroineen kaikkineen, joten hattu päästä ja kumarruksia ja aaltoja niille joille kunnia kuuluu. Takana on valtava työ ja me onnelliset saamme nyt nauttia tämän työn hedelmistä. Ihan ansaitusti näyttämömiehet saapuvat loppukumarruksiin ensimmäisenä, hommaa nimittäin piisaa sillä kohtaukset vaihtuvat aika tiiviiseen tahtiin ja maisemat vaihtuvat lennossa.

 Istuimme yhdeksännellä rivillä ja hienosti näki kokonaisuuden sieltä. Jäi harmittamaan, että taidokkaat yksityiskohdat vaatteissa ja lavastuksessa (enhän edes nähnyt sitä, että Bilbon seinällä oli potretti Tolkienista!) sekä etenkin maskeerauksessa jäivät hiukan hämärän peittoon. Örkkejä olisin mielelläni katsellut tarkemmalla silmällä silläkin uhalla, että yöunet menisivät sen siliän tien. No, tämä asia tuli korjattua siten, että ostin toukokuulle lipun keskelle kakkosriviä, vaikka vaarana vähän on kulmakarvojen kärventyminen tietyssä kohtauksessa, mutta otan sen riskin. Kerran täällä vaan eletään.

Örkkejä nahistelemassa keskenään 

 Lapsenkaltaisella riemulla ja hymy korvissa katselin entti Puuparran (äänenä Heikki Nousiainen) ja lajitovereiden jylhää lipumista pitkin näyttämöä. Hihii! Särkänniemessä ehdoton "suosikkini" on kulttimainetta nauttiva Puhuva Puu, ja tässä se vasta olikin! Silmät muljusivat ja parta väpätti, kun Puuparta tarinoi viisaita ja tuosta noin myöhemmin heilautti ohimennen muutaman örkin huis helkkariin oksanheilautuksella.

Entit saapuvat!

 Toiseen ääripäähän ajauduin sitten Mustien Ratsastajien kanssa... Kuulemma viiteen otteeseen tartuin vieruskaveria kädestä kiinni ja sydän hakkasi kovaa, kun kaameat Ratsastajat etsivät heinikossa piileskeleviä hobitteja. Meinasin huutaa ääneen! Takuuvarmaa painajaismateriaalia, eikä asiaa helpottanut yhtään se, että paluumatkalla jossain ennen Forssaa (yllätys...) oli pimeää kuin Mordorissa ja vaivihkaa pellolta iski kimppuun melkoinen usva. Melkein jo kuulin kaukaa hirnahduksia... hui sentään! Onneksi nämä hobitit eivät taittaneet tietään jalan. Pari kirosanaa lipsahti ilmoille esityksen aikana myös siinä vaiheessa, kun valtava hämähäkinseitti ilmestyi tuosta noin ja joku jättikokoinen mötikkähän siellä taustalla on lähestymässä saalistaan.

Painajaismatskua Mustasta Ratsastajasta 

 Selvähän se, että hobittiporukan kanssa tunsin valtaisaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja sielujen sympatiaa! Frodo ja Sam seikkailevat toisaalla, ja itse olisin mieluusti lähtenyt Merrin ja Pippinin matkaan. Veikeä kaksikko, koko ajan oli mielessä se, miten tärkeää reissussa on hyvät eväät ja riittävät paussit ja lystinpito. Kannatan! Parhaat sutkautukset kuuluivat hobittien suusta ja saivat yleisössä aikaan hihittelyä ansaitusti. Pieni huumori tekee terää.

Kontu-meininkiä alussa 

 Tähän voisin hehkuttaa hiukan ihan jokaista hahmoa ja mainita erikseen nimeltä kaikki, mutta tilaa säästääkseni jätän sen väliin. Ison vaikutuksen minuun teki etenkin Markus Ilkka Uolevi sekä Boromirin että Sauronin suun rooleissa, Boromirin kohtalo aukesi ensimmäistä kertaa kunnolla ja olihan hän nyt varsin salskea ja ryhdikäs ilmestys muutenkin! Näyttämön etureunaan tullessaan myös pelottava, kun sormus alkoi vetää puoleensa. Sauronin suu taas vetäisi eräänkin vampyyrikreivin, goottirokkarin ja Wolandin yhdistelmän suuntaan, varsin hämäävää oli korostetun kohtelias puhe yhdistettynä hyytävään kylmäävään ulkonäköön.

Sauronin suu 

 Vaan yksi on ylitse muiden... nimittäin Miska Kaukonen Klonkun/Sméagolin roolissa. Miten sama hahmo herättääkin niin monenlaisia tunteita! Sääliä, inhoa, myötätuntoa, surua, jopa äidillisiä tunteita ja välillä huvittaakin. Miska pistää koko kroppansa likoon ja tekee sangen kokonaisvaltaisen suorituksen varjoissa hiiviskelevänä riepuna. Sydämeni oli pakahtua, kun Klonkku tempoili köydessä ja huusi tuskissaan sitä, että sattuu. Harvoin tämänkaltainen niljakas hahmo nostattaa muuta kuin puistatusta, mutta nyt ei voi muuta kuin ihailla ja ihmetellä. Napakymppi!

Klonkku 

 Mieleeni jäi myös se, miten Legolas ja Gimli eivät voineet sietää toisiaan, ja pian sitä kumminkin sopuisasti ja kirjaimellisesti samassa veneessä soudeltiin. Näin ne kansat yhdistyvät ja sopu sijaa antaa! Näkemisen arvoisia hetkiä riittää kyllä roppakaupalla : Morian kaivokset (teki mieli huutaa, että älkää nyt sinne menkö!) ja joka paikasta kiemurtelevat lonkerot, hienot ja sopivan mittaiset taistelukohtaukset (taas tuli tehtyä pari väistöliikettä itsekin), kaamea Balrog, jättimäinen Vuorenpeikko (joka nappasi tällä kertaa väliaplodit), pitkin seiniä laskeutuvat örkit ja Klonkun hiippailu siellä sun täällä, Galadrielin (Kirsi Tarvainen) näyttävä laskeutuminen katosta. Hmmm, vähän kieli poskessa voisi sanoa, että ainoat "harmittavat" asiat olivat ne, että Gandalf oli liian lyhyt, Bilbo (Jonas Saari) liian pitkä (miekkonen taisi kyllä sanoa, että sormus on kasvattanut häntä?) ja Gimli liian hoikka. Ja että Éowyn (Jenni Kitti) tulla tupsahti aika puskista paikalle ja Arwenin (Anna Victoria Eriksson) mieli muuttui tuosta noin Aragornin suhteen.

 Eipä ole koskaan aika sujahtanut noin nopsaan, toisen väliajan alkaessa oli vähän pöllämystynyt olo ja ihmetteli, että näinkö nopeasti tämä mennä hujahtaa! Samalla suretti, että kohtahan tämä upeus on ohi ja paluu arkeen on edessä. Tokalla väliajalla kävimme muuten eväsretkellä parvelle johtavien portaiden alla olevassa sopivankorkuisessa kolosessa, jonne liian pitkillä ei ollut niin mitään asiaa.

 Tulivatko Mustat Ratsastajat sitten uniin minua etsiskelemään? Ei toki. Unessani oli nimittäin taustaselostus Klonkun äänellä. Naurakaa vaan! Tapahtui mitä hyvänsä, korvissa kuului tämän tästä "Me menee eri tietä, eri tietä!" ja "Kiltti hobitti, nukkuu krooh ja pyyh" ja "Sméagol tietää, meikä hiippailee". Tämmöistä.

Kerran vielä, Puuparta!

 Oli tarina tuttu tahi ei, Turkuun kannattaa ihan ehdottomasti suunnata. Keväälle on enää arki-iltojen hajapaikkoja jäljellä, mutta esitykset jatkuvat syksyllä ja liput tulevat maaliskuussa myyntiin. Suosittelen lämmöllä! Ja lämmöllä suosittelen etenkin eturivin väelle kevyttä vaatetusta, saattaa tulla etenkin loppupuolella kuumat paikat...

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla, suurkiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Pomo! / Linnateatteri

Pomo! / Linnateatterin Teatterisali

Suomen kantaesitys 3.2. 2017, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Lars von Trier
Sovitus Jack McNamara
Suomennos ja ohjaus Mika Eirtovaara
Lavastussuunnittelu Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Anniina Kuula
Maskeerausten ja kampausten suunnittelu Minna Pilvinen
Valosuunnittelu Esa Näykki
Äänisuunnittelu Marko Korkeaniemi

Rooleissa : Mikko Nousiainen, Teemu Aromaa, Linda Wiklund, Jere Hultin, Tom Petäjä ja Suvi Aarrekari

 Lars von Trieristä ei monelle ensimmäisenä taida tulla mieleen toimistoon liittyvä komedia?Kiinnostus Linnateatterin Pomo!-näytelmää kohtaan oli jo ennalta sen verran suurta, että esitykset taisivat myydä loppuun jo ennen ensi-iltaa. Meikäläinen ei siihen vauhtiin mukaan ehtinyt ja jäin murheissani rannalle ruikuttamaan. Suuren kysynnän vuoksi lisänäytöksiä napsahti keväälle onneksi muutama (ja esitys jatkuu ohjelmistossa syksyllä) ja niin minäkin pääsin vihdoinkin tätä katsomaan.

Kristo (Mikko Nousiainen) ja Rami (Teemu Aromaa) 

 Pitkään työttömänä ollut näyttelijä Kristo (Mikko Nousiainen) on saanut työkeikan, vaikkakin pienen. Kaikki otetaan vastaan, jotta saisi leivän päälle muutakin kuin ylähuulen. Replat (eli muutama lause) on valmiiksi kirjoitettuna lapulla ja niitä tankataan päähän asianmukaisin metodein. Mukaan otetaan viiltävää tulkintaa ja tietynlaista katsetta, jotta päästään oikeanlaiseen fiilikseen. Paikalle marssii toimeksiantaja, firman pikkupomo Rami (Teemu Aromaa) ja antaa Kristolle vielä viimeiset ohjeet ennen h-hetkeä. "Esittele itsesi, ole iloinen tapaamisesta ja pahoittele sitä, että joudut rientämään lentokentälle". Ei muuta, ei missään tapauksessa muuta. Helppoa rahaa tuloillaan, eikö?

 Kriston pitäisi esittää firman pomoa ratkaisevat hetket, sillä pian on venäläinen liikemies Sergei Makarov (Tom Petäjä) kera tulkkinsa (Jere Hultin) saapumassa tärkeälle visiitille. Homma menee ns. käteen heti ensimmäisellä lauseella ja tapahtumat johtavat toiseen, lumipalloefektin lailla. Tulikin Kristolle vähän pitkäkestoisempi pesti firman pääjehuna...

Makarovilla alkaa mennä pinna... 

 Miten käy, kun joudut esittämään mystisen pomon lihallistumaa alaisille, jotka ovat aiemmin kuulleet sinusta vain meilitse ja jokainen vielä omalla tavallaan? Todellinen nimikin pitäisi saada selville, mutta kun et sitä itsekään tiedä? Ai, Seppohan tässä päivää. Miltä tuntuisi vetää aamupalaveri aiheesta, josta sinulla ei ole harmainta aavistustakaan? Miltä tuntuu perua virkistyspäivä Ruissalossa jälleen kerran ja pettää luottamus kaikkien edessä? Entä miltä tuntuu tutustua hiukan lähemmin alaisiinsa? Miksi Mette (Suvi Aarrekari) on niin itkuinen? Liisa (Linda Wiklund) taitaa tietää jotain, mitä itsekään et tiedä... Eivät he olekaan aivotonta harmaata massaa, vaan yksilöitä iloineen ja suruineen. Siinä melskeessä alkuperäinen suunnitelma unohtuu täysin, ja sitähän ei Rami helpolla niele. Venäläiset ovat tulossa uusintavisiitille ja silloin ei kukaan saisi sössiä yhtään mitään. Turha luulo, Ramiseni...

 Erityisesti minua ilahdutti Teemu Aromaan varsin monipuolinen käsien käyttö puheita ryydittämässä. Muutenkin mies oli mainiossa vedossa. Jos jossain tarvitaan hiukan omalaatuista viiksimiestä, Teemu on mies paikallaan. Elekieli toi paikoitellen mieleeni erään toisen omalaatuisen viiksimiehen, ja tulihan sieltä hermostunutta silmälasienpoistoräpellystä sitten myöhemmin. Nerokasta ja toimivaa. Mikko Nousiainen sukkuloi suvereenisti näyttelijänä (kas kummaa, "tähän kohtaan tarvitaan kohtalokasta ilmettä"), pomona peellä ja hoollakin. Mikon koominen puoli ei ole ns. suurelle yleisölle tuttu - vaan minäpä tiiän, kun olen muinoin kesäteatterissa toiminut erään Hamletin hulluuskohtauskisan assistenttinakin ja rekvisiittasäkistä sitonut Mikolle utareita vyötärölle.

Liisa, "Seppo" ja Mette 

 Väliajalle mentäessä yritin isäntää tuolista ylös tietynlaisin vastaopituin elkein ja päälle iso hali, ja jostain kumman syystä teki mieli Pågen-puusteja kovasti. Takanani ollut nainen selosti toiselle, että "Ei voi mitään, mutta minua alkaa naurattaa heti kun vain näenkin Tom Petäjän!" Tompan habitus on kyllä ainoa laatuaan ja aiheuttaa suupielissä nyintää väkisinkin itse kullekin. Hupaisaa seurattavaa oli, kun venäläisellä liikemiehellä alkoi käämit palamaan ja tulkki tulkkasi mitä sattui vielä vieressä.

 Aikamoisen sopan sai Rami kyllä aikaiseksi pienellä toimeksiannollaan, kun todellisuudessa kierteli ja kaarteli vastuutaan, kun ei halunnut itse tehdä likaista työtä. Ja kyllä, Lars von Trier osaa näemmä tehdä muutakin kuin leffaohjauksia! Ja kyllä, Pågeneita piti ostaa kotomatkalla.

 Varsin viihdyttävä oli keväinen visiitti Linnateatteriin! Erityispointsit musiikkivalinnoista. Madness-poljento toimii aina ja taisi siellä tulla Pearl Jamiakin jossain vaiheessa? Klassikkonäytelmä "Hirtetty kissa" tulee myös tutuksi esityksen aikana...

 Vielä ehdit hihittelemään tämän firman meiningille huhti-ja toukokuussa, ja lisää mahiksia syksyllä. Lisäinfoa tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, suurkiitos lipuista Linnateatteri ja kiitos "pikkulinnuille" lisänäytösvihjeistä!)

Lokki-reissu Espooseen

Lokki / Red Nose Club, Espoon Kaupunginteatterin Louhisali

Ensi-ilta 21.10. 2015, kesto noin 3h 10min (väliaikoineen)

Ohjaus Philip Boulay

Rooleissa : Minna Puolanto, Jari Virman, Jouko Puolanto, Niina Sillanpää, Riku Korhonen, Nora Raikamo, Amira Khalifa, Eero Järvinen, Tatu Siivonen, Oskari Perkki ja Teemu Aromaa

 Tämä Lokki oli minulle yksi teatterisyksyn kiintoisimmista tapauksista, koska Red Nose Club. Kyseessä oli vieläpä sensuroimaton alkuperäisversio, joka on nähty aiemmin vain kerran Ranskassa. Lokin ranskantajat A. Markowicz ja F. Morvan olivat kaivaneet Tsehovin jäämistöstä tekstin paloja, jotka on aikoinaan poistatettu näytelmän virallisesta versiosta jo ennen sen ensiesitystä. Mielenkiintoista. Olen nähnyt yhden version Lokista (monen teatterin yhteistyötuotantona syntyneen version Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa monta vuotta sitten), mutta en muista siitä oikein mitään muuta kuin, että lavalla oli ainakin Eeva Litmanen Irina Arkadinan roolissa. Nyt oli sitten aika paneutua Lokin maailmaan hiukan tarkemmin.

Nina (Niina Sillanpää) / (c) Tero Ahonen 

 Vaan toisin kävi. Kiitos kuuluu päivittämättömälle navigaattorille sekä isännän liian nopeille ratinkäännöksille (ja häikäisevälle auringonpaisteelle). Pääsyyllinen olin kuitenkin kuulemma minä, koskapa "en ollut hereillä" ja annoin kaiken tapahtua... Lähdimme Hämeenlinnasta hyvissä ajoin ja jos kaikki olisi mennyt niin kuin Strömsössä, olisimme olleet Espoon Kulttuurikeskuksessa noin 45min ennen näytöksen alkua. Yhden ratkaisevan väärän käännöksen vuoksi ja navigaattorin sekoilun takia olimme parkkipaikalla paria minuuttia ennen esityksen alkua. Isäntä lähti etsimään parkkipaikkaa, minä hakemaan lippuja epävarmana siitä, pääsisimmekö enää edes sisään. Sain liput ja tiedon siitä, että sisään pääsisimme yläkatsomon kautta vahtimestarin avustamana ensimmäisen vartin jälkeen. Toinenkin pariskunta myöhästyi, joten emme olleet onneksi ainoat.

 Esitystä oli siis kulunut vartti, kun meidät päästettiin sisään. Hämmentävää oli se, että lavalla lausuttiin samaan aikaan "Portaikosta kuuluu askelia!" kun me räpiköimme taskulampun valossa ensimmäiselle mahdolliselle tyhjälle paikalle istumaan. Lause ei ollut kuitenkaan tarkoitettu meille (ajoitus tosin oli loistava), vaan portaissa elämää ja virtaa täynnä kirmailevalle Ninalle (Niina Sillanpää).

 En ole elämässäni koskaan aiemmin myöhästynyt teatteriesityksestä (enkä juuri muualtakaan) ja muutenkin tykkään saapua paikalle hyvissä ajoin. On mukava rauhoittua kunnolla ennen esityksen alkua, tavallaan "laskeutua" tulevaan. Antaa pulssin ja hengityksen tasaantua, katsella rauhassa ympärilleen, katsella keitä muita on paikalla. Nyt jouduimme suoraan keskelle kohtausta, jonka edeltävistä tapahtumista ei ollut mitään aavistusta. Tukahdutettu kiukku ja kauniisti sanottuna suoranainen ketutus tuntui viiltävänä sykkeenä päänupissani enkä kaikelta siltä pystynyt keskittymään kunnolla näytelmän seuraamiseen. Hiljalleen rauhoittuminen kuitenkin tapahtui, teatterilla on muutenkin sellainen vaikutus minuun. Näytelmää oli kulunut varmaankin reilu tunti. Satuin vilkaisemaan vieressäni istuvaa miestäni ja hämmästyin, kun hänellä näytti olevan vieläkin aurinkolasit päässä! Kuiskasin, että "Sulla on aurinkolasit päässä!" ja hän vastasi "Jaa on vai!?"aidon hämmästyneenä, otti lasit päästään ja laittoi ne taskuunsa. Tilanne oli jotenkin absurdi ja siihen kaikki edeltävät häsläämiset vielä päälle, joten hepulikohtauksenhan se herätti. Seuraavan vartin purin huulta ja yritin hillitä naurua, kyyneleet valuivat silmistäni enkä pystynyt katsomaan eteen päin ollenkaan, sillä isäntä yritti vieressä samaa. Esityksen seuraamisesta ei siis tullut yhtään mitään!

 Kohti väliaikaa mentäessä oli kuitenkin ihmeellisen levollinen olo. Mielessäni oli, että jos tämä olisi elämäni ensimmäinen teatterikokemus ja olisin "otollisessa iässä", minä kiinnostuisin teatterista enemmänkin ja saisin teatterikärpäsen puraisun juuri tämänkaltaista esitystä katsellessani. Kenties haluaisin itsekin näyttämölle. Kenties.

 Väliaika sitten meni ja palasimme takaisin yläkulmaan istumaan, emme siis menneet väliajan jälkeenkään omille viitosrivin keskellä sijainneille paikoillemme.

 Esitys itse oli hieno, mutta en tällä kokemuksella osaa/pysty siitä tämän enempää kirjoittamaan. Toivonkin, että minulla olisi vielä myöhemmin mahdollisuus nähdä tämä Helsingissä Blue Median studiolla uudestaan, olla hyvissä ajoin paikalla ja virittäytyä oikealle taajuudelle. Esityksiä on luvassa viisi, marras-joulukuussa. Lisätietoja koko produktiosta, työryhmästä, traileria ym. Red Nose Clubin sivuilta tämän linkin takaa. Toivottavasti mahdollisimman moni menisi katsomaan ja kokemaan!

 (näin esityksen Espoon Kaupunginteatterin kautta saadulla medialipulla)

Edustalla Minna Puolanto ja Tatu Siivonen, taustalla Amira Khalifa (c) Tero Ahonen

Stockmann Yard / Linnateatteri

Stockmann Yard / Linnateatteri, Aboa Vetus & Ars Novan sisäpiha

Ensi-ilta 3.6. 2015, kesto noin 1h 50min  (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Antto Terras

Ohjaus Liisa Mustonen

Rooleissa : Kalle Lamberg, Teemu Aromaa, Elina Hietala ja Jussi Jätinvuori

 Viime vuonna innostuin Linnateatterin kesäteatterissa ennennäkemättömään suoritukseen; kävin katsomassa ihanan Kristianin seikkailuita peräti kahtena peräkkäisenä iltana. Tänä kesänä samainen suoritus oli logistisesti ja aikataulullisesti mahdotonta, mutta joka tapauksessa löysin itseni jälleen Aboa Vetus & Ars Nova-museon sisäpihalta ja tällä kertaa Stockmannin kuuluisan kellon alta. Luvassa olisi paljastuksia Suomen ainoasta luksustavaratalosta ja tarkemmin sen etsiväosastolta, käsikirjoittajana ihan oikeakin tavarataloetsivä Antto Terras.

Tyylillä sisään Teemu Aromaan tyyliin (c) Pette Rissanen

 Heti kättelyssä tuli selväksi se, että Stockmannin etsivän (Teemu Aromaa) erottaa lajitovereistaan liki bondmainen karisma, coolius ja viimeisenpäälle hiottu tyyli. Ihmekös tuo, että infopisteen neitokainenkin (Elina Hietala) tämän tästä tuntee outoa läikehdintää rinnassaan ja kirjaimellisesti rinnoillaankin. Juoksuksi pistetään kerran jos toisenkin, kuka jahtaa ketä ja ovista tullaan & mennään siihen tahtiin, että katsomossa jo hitaammat putoavat vauhdista.

Hullujen Päivien kaaosta (c) Pette Rissanen

 Kalle Lamberg ja Elina Hietala hoitelevat suurimman osan etsivän asiakaskunnasta, ovista tulee niin epätoivoista freelancer-näyttelijää kuin orpoa lökähousunuorta, jonka äiti saapuukin yllättäen paikalle. Muista tavaratalon asiakkaista mieleeni jäi Hietalan ja Aromaan tulkitsema eläkeläispariskunta sekä infotiskin neitoa kysymyksillään höynäyttävä nuori mies (Kalle Lamberg). Itsekin kaupantätinä olen saanut kuulla vuosien saatossa montakin tahatonta komiikkaa sisältävää kysymystä (suosikkina ehkä ovelta iloisesti huikattu "Missäs sulla on munat?" tai vakavana päin naamaa isketty "Onkos sulla hiivaa?"), mutta kukaan ei onneksi ole tullut vielä kysymään, mahtaako meisseliosasto löytyä kakkosesta. Toki meidän kaupassamme on vain yksi kerroskin, joten se siitä.

 Mainitsemisen arvoisia suorituksia olivat myös Teemu Aromaan viinissä marinoitu kukko (vai kanako se oli sittenkin), kurkku puntissa heiluva hevimuusikko (Kalle Lamberg) sekä taustaansulautuva ja urheilijan lailla alkulämmittelevä myymälävaras (Elina Hietala), jolla trikootkin ratkesivat alkupuoliskolla. Jussi Jätinvuori myös huhki monenlaisissa rooleissa ja vartijalookistaan tuli yksi tuttukin mieleeni.

Ja taas mennään... (c) Pette Rissanen

 Mies naisena-osasto ei aina jaksa naurattaa, vaikka toki Kalle Lambergista muhevanuhkean tädin saakin. Kohtausten samankaltaisuus ja toisto alkoi myös vähän tökkimään, etenkin se Benny Hill Showstakin tuttu perässäjuoksemisralli. Hidastetut tappelukohtaukset olivat hauskoja, mutta kerta olisi sitäkin hupia riittänyt. Loppupeleissä jäi vähän sellainen fiilis, että isommat paljastukset jäivät mainostuksesta huolimatta kertomatta ja että aiheesta olisi saanut paaaaljon enemmänkin irti.

 Erityisen virkistävää oli nähdä Elina Hietala vaihteeksi koomisissa rooleissa, aiemmin kun olen hänet nähnyt herkistelemässä draaman parissa varsin vakuuttavasti.

 Antto Terras julkaisee myöhemmin Stockmann Yard-aiheisen kirjan, josko siellä sitten niitä paljastuksia enemmän luvassa?

(näin esityksen pressilipulla)

(c) Pette Rissanen

Musiikkinäytelmä Jamppa - Aamu toi, ilta vei / Keski-Uudenmaan teatteri

Musiikkinäytelmä Jamppa - Aamu toi, ilta vei / KUT, Keuda-talo, Kerava

Ensi-ilta 7.2. 2014, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus Toni Wahlström

Käsikirjoitus Heikki Lund

Rooleissa : Puntti Valtonen, Anu Sinisalo, Susanna Roine, Seppo Halttunen, Jari Pahkin, Teemu Aromaa ja Heikki Lund

 Jossain vaiheessa ajattelin, että omalta osaltani nämä todellisiin henkilöihin perustuvat musiikkinäytelmät alkaa olla jo nähty ja kuultu. Olavi Virrat, Irwinit ja Baddingit ovat saaneet kaikki omat tähtihetkensä etenkin kesäteattereiden ohjelmistossa, viime kesänä myös Topi Sorsakoski sai oman musikaalinsa. Monia näitä yhdistää tietynlainen julkisuus, viinan kanssa läträäminen, uran nousut ja laskut ja etenkin se, että tästä maailmasta on poistuttu unohdettuna, sammuneena tähtenä ja vasta kuoleman jälkeen on tajuttu henkilön ainutlaatuisuus ja merkitys suomalaiselle musiikkikentälle. Viime vuonna tuli kuluneeksi 15 vuotta Jamppa Tuomisen kuolemasta, ja tämä mies jos kuka ansaitsi vihdoinkin saada tarinansa näyttämölle. Siksipä minäkin seikkailin lähijunalla Keravalle Keuda-taloon. Muistan kyllä Jampan uran traagiset käänteet lööpeistä, joista tuli lähinnä surullinen olo, nimenomaan miehen puolesta.

Anu Sinisalo ja Puntti Valtonen / (c) Heli Tiensuu

Näytelmän alussa ja lopussa ollaan samassa vuodessa, 1998. Jamppa (Puntti Valtonen) istuu tutkintavankeudessa Espanjassa syytettynä lapsen hyväksikäytöstä. Epätoivoinen mies keskustelee ajatuksissaan sisarensa kanssa ja kaipaa suunnattomasti lapsiaan ja Suomeen. Itse näytelmä on läpileikkaus Jampan noususta Suomen iskelmätaivaan huipulle, josta todisteena 12 kultalevyä. Silloin taotaan kun rauta on kuumaa ja Jamppa ei ehdi kotona käydä kuin kääntymässä. Suosio ja menestyksen paineet aiheuttavat tietysti monenlaista skismaa kotijoukoille ja terveydellekin. Pitäisi siirtyä vesilinjalle ja ottaa vähän iisimmin muutenkin, mutta uutta kultalevyä on tehtävä ja tanssilavoja kierrettävä. Ei ole helppoa olla julkinen eläin.

 Kaihon karavaani kiersi Suomea jo 70- ja 80- luvuilla, suurin osa Jampan tunnetuimmista kappaleistahan on silkkaa mollia ja surumielistä herkistelyä ja niiden tahdissa on takuulla monet perjantaipullot narautettu auki ja itketty elämän valttikorttien ja jonkun ihanan Merjan tai Marjan menetyksen perään. Mutta jotain taikaa niissä kuitenkin on! Itse huomaan osaavani lähes kaikki tässäkin musiikkinäytelmässä esitetyt kappaleet ulkoa alusta loppuun, vaikkei meidän perheessä tiettävästi koskaan omistettu yhtään Jamppa Tuomisen c-kasettia. "Jos ystävään luottaa voit" - kappaleen pamahdettua ilmoille silmiini nousee yhtäkkiä kyyneleet ja näen itseni pikkutyttönä istumassa vanhempieni kanssa saunan jälkeen olohuoneen sohvalla limsalasi kädessäni katsomassa Lauantaitansseja. Kappaleen poljento on sellainen, että näen jo tanssikansan pyörivän linssiluteina kameran edessä ja melkein kuulen Heikki Hietamiehen äänen sanovan "Oikein hyvää iltaa hyvät ihmiset". Pieni nostalgiatrippi siis tuli tehtyä.

(c) Heli Tiensuu

Puvustus ja peruukit olivat myös ajan hengen mukaisia, "ihania ruskean sävyjä" ja teryleenejä. Peruukeista sopisi eräänkin nimeltämainitsemattoman teatterin ottavan vähän oppia... Lavastus ei nyt kummoinenkaan ollut, mutta eipä tämänkaltaisessa esityksessä muita virityksiä juuri kaipaisikaan. Laulut ja henkilöt puhukoot puolestaan.

 Puntti Valtonen on oivallinen valinta Jamppa Tuomiseksi ja hän kyllä piirtää herkän kuvan miehestä, joka ei sitten loppupeleissä ollut edes varma oliko valinnut oikean tien. Muut urakoivat useammassa roolissa, naiset hoitavat vaimot, toimittajat ja fanit ja miehet asianajajat, keikkamyyjät ja tietenkin muusikot. Ja näissä tämänsortin näytelmissähän kuuluu olla ainakin yksi irtovitsejä viljelevä venkula miekkonen, ja Teemu Aromaa hoitaa tämän pestin kyllä omaan suvereeniin tyyliinsä. Tässä niitä oli kyllä useampikin hahmo. Muusikkovitsejä oli tosin hiukan liikaa ja vitsiosasto olisi tullut selväksi vähemmälläkin tarinankerronnalla.

 Esityksestä kokonaisuutena pidin hyvin paljon. Koska en juurikaan ole asiaan perehtynyt, en tiedä että antoiko tämä oikeanlaista kuvaa Jampasta nimenomaan ihmisenä, eli menikö kaikki juuri näin. Erilaisen lopun olisin minäkin miehelle suonut.

 Aamu toi, ilta vei - musiikkinäytelmälle neljä tähteä. ****

(näin esityksen pressilipulla)

 Haluan lopuksi kertoa pienen muiston Jamppaan liittyen. Taisi olla 90-luvun alkupuolta kun Hämeenlinnassa järjestettiin tapahtuma, jossa ensin pelattiin jalkapalloa ja sen jälkeen sekalainen joukko muusikoita kokoontui illalla jamittelemaan erääseen yökerhoon. Tapahtuman juonsi Kauppaneuvos Paukkunakin tunnettu näyttelijä Matti Tuominen ja paikalla olivat ainakin Sakari Kuosmanen, Neumann - ja Jamppa Tuominen. Iltakekkereissä muusikot esittivät omia ja toistensa biisejä lomittain ja limittäin ja lavalla nähtiin sangen sekalaisia kokoonpanoja. "Jostain syystä" en muista illasta mitään muuta kuin sen, kun kesken Levottoman tuhkimon Jamppa Tuominen singahtaa lavalle saksofonin kanssa ja vetäisee tuosta noin niin jäätävän fonisoolon, että oksat pois. Yleisö meni ihan pähkinöiksi, ja syystäkin! Olipahan veto!

 Loppuun vielä yksi YouTube-video, jossa Juhani Markola, Fredi ja Jamppa potpuroivat toinen toistensa kappaleita. Kiinnittäkää huomiota etenkin koreografioihin, mutta kun tätä oikein vakavissaan katselee niin hei, onhan tää aika hemmetin komeaa kuultavaa!

Kaksi Vihtoria ja Klaara / Riihimäen Teatteri

Kaksi Vihtoria ja Klaara / Riihimäen Teatteri

Ensi-ilta 14.9. 2013, kesto 2h 15min väliaikoineen

Ohjaus Markku Arokanto

Rooleissa Tatu Siivonen, Teemu Aromaa, Katja Peacock, Esko Rissanen ja Maija Siljander

 Tatu Pekkarisen kirjoittama näytelmä "Vihtori ja Klaara" perustuu suosittuun sarjakuvaan Jiggs and Maggie, jota muistan itsekin nuorempana lukeneeni. Mieleeni tuosta sarjakuvasta jäi etenkin silinterihattu päässään ja sikari suussaan tohvelisankaroiva Vihtori sekä pirttihirmu vaimonsa Klaara, joka on joka välissä kyttäämässä miehensä touhuja ja komentamassa ilme ja nuttura tiukkana. Tältä pohjalta sitten kohti Riihimäkeä... Tämä muuten piti käydä alunperin katsomassa jo lokakuun alussa, mutta sähläsin lippuvarauksen kanssa ja pääsin vasta nyt paikalle.

 Katsomoon astellessamme äänimaailma vei minut kesäiseen kaupunkiin, huvitusten äärelle. Iloista musiikkia, liikennettä, merenrantaa? Näytelmässä seikkaillaan 30-luvun Helsingissä ja alkuun tulikin mukava fiilis, mutta sitten paikalle pelmahti hameissaan ja huiveissaan Esko Rissanen kitaran kera hoilaten rasittavaa rallia, jota sitten muutkin joutuivat näytelmän edetessä vuorotellen esittämään. Ei hyvä. En tykännyt yhtään, ja hahmo nostatti suurta myötähäpeää pitkin näytöstä...

 Heti kättelyssä tuli selväksi, että näytelmä on visualisoitu sarjakuvamaiseksi ja melkoisia äänitehosteitakin käytettiin. Ne huvittivat aluksi (etenkin paikalta salamannopeasti singahtaminen), mutta liika saman toisto vei pohjaa koko hommalta. Klaaran (Katja Peacock) hiippailu kaulimen kanssa kymmenettä kertaa ei myöskään oikein kolahtanut enää. Olisi ollut mukavampaa bongailla monia erilaisia ääniä, mutta nyt tiesi jo mitä tuleman pitää kun esimerkiksi tietty nimi mainittiin ja se enää ollut yhtään yllätyksellistä.

 Tarinassahan on ensinnäkin nuoret rakastavaiset (Tatu Siivonen ja Maija Siljander), joiden yhteisestä tulevaisuudesta tytön vanhemmat eivät oikein pidä. Tatu Siivonen etenkin toi hauskalla tavalla olemuksellaan mieleeni vanhat kotimaiset elokuvat, joissa vähän nössöhkö nuori mies liehittelee kaunista tytärtä. Klaara taas lähtee maalle ja tulevasta kesäleskeydestä riemastunut Vihtori (Teemu Aromaa) pistääkin melkoiset veivaukset ja onnentanssikuviot pystyyn. Tämä huvitti suuresti, sillä tiedän kyllä millaista vääntöä kotona on sen jälkeen kun meikäläinenkin katoaa mutkan taakse... Vihtori saa vieraakseen toisen Vihtorin (Esko Rissanen) ja siitä se riemu repeääkin, kun nämä kaksi lähtevät vähän kaupungille huvittelemaan. Näytelmän parasta antia olikin kohtaus, jossa herrat nauttivat "kovaa teetä" suositussa anniskeluravintolassa. Orkesterit ja muut asiakkaat olivat oivaltavalla tavalla toteutettuja, hauska idea! Tarjoilijapoikaa (Tatu Siivonen) en meinannut aluksi edes tunnistaa.

(c) Jukka Salminen

 Niin, ja tämähän ei ole "vain" näytelmä, vaan mukana oli paljon myös lauluja kupleteista lähtien. Jotenkin se toi melkoista sekavuutta, tuntui ettei oltu ihan varmoja, että mitä tyylilajia tämä nyt sitten kaikenkaikkiaan edustaisi. Välillä pidettiin pitkiäkin puheita miesten ja naisten asemasta ja oikeuksista, laulettiin hiukan, välillä pistettiin farssiksi kunnolla ja kotvan kuluttua vedettiin tanssikuvioita naamiot kasvoilla. Yhteiskunnallista sanomaakin sieltä tuli, suhdesoppaa ja sekaannuksia, ja sukupuolirooleilla leikiteltiin. Tosin minua ei enää jaksa naurattaa mies hameessa, niin nähty juttu on se.

 Eniten minua viehätti muuntuvainen lavastus sekä ilmeikäs ja hyvin paljon alkuperäistä Vihtoria muistuttava Teemu Aromaa, jonka elehdinnässä ja liikekielessä oli vivahteita sirkuksen suuntaan myös. Klovnerian hallinnasta oli tässä kohtaa siis varsinkin hyötyä. Klaaran kylpyreissu jäi myös mieleeni vahvasti, ja niin varmaan monella muullakin.

 Kaikkien käänteiden pointtia en oikein ymmärtänyt. Miksi yleisölle piti toistuvasti selittää asioita ja niiden taustoja? Miksi niin paljon joutavaa puhetta ja vähän äksöniä, jota olisi kyllä saatu irti tällä porukalla? Löytyihän sekin syy, miksi hame-huivityyppi jatkuvasti "sitä Hokkasta" kävi kyselemässä mutta kuten jo sanoin, jo ensihetkestä tyyppi nosti niskakarvat pystyyn ja peli oli menetetty sen osalta. Loppuratkaisu oli vähän omituinen myös.

 Muu väki katsomossa tuntui kuitenkin kommenteista päätellen kovasti tykkäävän ja esitys onkin saanut täysiä katsomoita jatkuvasti, mikä on tietysti erinomaista. Itselleni jäi sellainen "ihan ookoo, mutta..."-fiilis. Paljon hyviä ideoita, mutta runsaudensarvesta oli tullut vähän liikaakin tavaraa. Vähempi on enempi. Laulut ja muut viehättävät ehkäpä hiukan vanhempaa katsojapohjaa?

 Tasapainottelen kahden ja kolmen tähden välillä, en osaa päättää joten ** 1/2 .

(esitys nähty pressilipulla)

Haastattelussa Teemu Aromaa

Teemu Aromaan tapasin huhtikuun alussa 2013 Helsingin Casinon ”Bar All In”-ravintolassa ennen Kansallisteatterin ”Tämähän on klassikko!”-impronäytelmän alkua.

Helsingistä kotoisin oleva Teemu on syntynyt 1973 ja horoskooppimerkiltään hän on neitsyt. ”Täältä Pitäjänmäestä eli Pitskusta mä olen kotoisin, ja Helsingissä asun nykyäänkin. Teatterikoulusta valmistumiseni jälkeen olin pari vuotta kiinnityksellä Kuopion Kaupunginteatterissa ja sen jälkeen tulin freelanceriksi tänne. Monena kesänä olen tosin tehnyt Turun Linnateatterille hommia, että kesiä olen ollut täältä kyllä pois. Neljä kuukautta vuodesta saatan välillä olla muualla, mutta kotisatamani on kuitenkin Helsinki”, leppoisa Teemu kertoo.

Mitä harrastat? ”No ensinnäkin frisbeegolfia! Kuulun Kulttuurilliseen Liitokiekkoyhdistykseen eli KulLiin. Siivosen Tatu on siinä talousjohtajana, Onnismaan Matti on puheenjohtaja, mä olen Ihmissuhdevastaava, mitä lie se sitten tarkoittaakaan. Nythän meillä on oikein Jussi-voittajakin, kun Karvosen Santtu sai pystin ja lähetti puheessaan meille terveisiä. Ilari Johansson on ulkomaanvastaava, ja Santtuhan taitaa vastata logistiikasta. Meillä on kaikilla joku hieno titteli, pitää olla. Niin, ja sit mä käyn täällä Casinolla aina silloin tällöin pelailemassa pokeria, en niinkään käteispöytää vaan tykkään pelailla niitä turnauksia. Musta se on hauskaa ja se on niitä harrastuksia, missä saa ajatukset ihan kokonaan pois kaikesta muusta. Se on mun tapani rentoutua. Sitten mulla on ihan uusikin harrastus eli kiipeily, se on myös ihan sairaan kivaa ja haastavaa. Silloin tällöin koitan myös käydä lenkillä, jotta pysyisin kunnossa. En tiiä, mitä enemmän tulee ikää niin sitä enemmän haluaa kaikkea urheilua siirtää niin, että se olisi kivaa ja sosiaalista. Treenaaminen vain treenaamisen vuoksi ei kiinnosta mua sitten yhtään!”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä erityistaidoiksesi? ”Mä puhalsin joskus muinoin tulta, se oli hyvä erityistaito kyllä. Sit mä jotenkin fiksuunnuin ja tajusin, että nyt jos mä teen sen jossain festareilla ja oikeesti tuuli kääntyykin ja poltan naamani tai äänihuuleni tuhoutuu, niin se on sitten loppu mun uralleni näyttelijänä. Lopetin sen sitten. No klovneria on myös mun juttuni, meillähän on se Red Nose Club. Kerron siitä vaikka myöhemmin lisää. Ja mitäs muuta ... mä osaan ajaa kuorma-autoa ja moottoripyörää! Ne taidot on itse asiassa joskus vaikuttaneet roolien saanteihinkin.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kyllä mä haluaisin osata laulaa paremmin, musta se olis tosi mahtavaa. Olis huikeeta vetää vaikka lauluiltoja ja samalla säestää itseensä. Haluaisin myös osata paremmin tanssia. Mä olen kyllä ihan hyvä liikkumaan, mulla on fysiikka sillai hallussa. Sitten haluaisin voittaa pokerissa isompia voittoja ja elättää itseni pokeriammattilaisena! Silloin kun varsinainen pokeribuumi tuli Suomeen, niin oli se minunkin haaveammattini silloin”, Teemu kertoo ja lupaa samalla, että jos haastattelusta jää aikaa, hän vie minut Casinon puolelle vähän pelaamaan... (huom! Ei jäänyt)

Löytyykö suvustasi muita näyttelijöitä tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Isäni on ammatiltaan puuseppä ja oli aikoinaan Ryhmäteatterissa töissä näyttämömestarina, eli rakensi siellä lavasteita. Mä olen koko pentuikäni istunut siellä Ryhmiksen katsomossa, katsellut harjoituksia ja muuta. Mun serkkuni on taikuri Jori A. Kopponen. Aikoinaan oli Anna-lehdessä Jorin haastattelu ja siinä oli mukana lapsuudenkuva, missä Jori oli tekemässä taikatemppuja niillä kotona ja minä seisoin siinä taustalla. Mua nauratti ihan kauheasti se kuvateksti siinä. ”Ensin minä tein taikatempun, sen jälkeen serkkuni Teemu yritti tehdä saman tempun ja sai isommat aploodit. Minusta tuli taikuri, Teemusta näyttelijä.” Se kiteytyi se meidän lapsuus tavallaan siihen lauseeseen”, Teemu hihittää.

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Mä soitin rumpuja joskus nuorempana, sit se jotenkin vaan jäi. 19- kesäisenä pääsin tuohon Ylioppilasteatteriin ja oikeestaan siihen asti soitin. Mulla oli silloin vielä rummut ja monta vuotta siitä eteenpäinkin, oli muutamia bändikuvioitakin, jotka kaikki sitten jäi kun se teatteri tuli mukaan niin vahvasti ja vei oikeestaan kaiken vapaa-ajan. Kyllä mä vielä peruskompit osaan soittaa. Nyt mä oon haaveillut vähän pianosta, että oppisi edes jotain. Nää on näitä ikuisia haaveita, mitään en kuitenkaan tuu saamaan aikaan. Ai sä osaat soittaa kazoo-pilliä! No sähän voit sitten tulla vierailevaksi artistiksi mun lauluiltaani!” innostuu Teemu.

Teemu Aromaa / kuva Teatterikärpänen 

Milloin olet kiinnostunut teatterista? ”Pentuna jaksoin siis ihan loputtomiin katsella niitä Ryhmäteatterin harjoituksia. Se oli sitä aikaa kun siellä oli Maija Leino, Vierikko, Petelius, Sveholm, Heiskanen... Tuo viisikko on itselleni ollut aina se, josta oon imenyt ne varmasti suurimmat vaikutteet. Petelius oli mun ykkössuosikkini ja hyvänä kakkosena oli Vierikko. Mulle pienenä se koko teatterin maailma oli todella kiehtova. Parina kesänä, olin silloin 14-15-vuotias, ne teki Suomenlinnassa Taru Sormusten Herrasta ja niinä kesinä mä päätin sen, että mustakin tulee näyttelijä. Se oli kyllä ihan huikea proggis - Taneli Mäkelä oli Frodo, Vierikko oli Gandalf, Kari Väänänen oli Klonkku... Näyttelijöiden ja tekniikanväen penskat oli siellä sitten pikkuhobitteina ja örkkeinä ja Pomppivan Ponin majatalon juoppoja sai esittää myös, se oli musta niin siistiä! Asuttiin siis kesät siellä, se oli vielä sitä aikaa kun kaikki muutti kesäksi Suomenlinnaan ja asuttiin siellä isossa kommuunissa. Oli meillä kaikilla tietysti omat kämpät pitkin sitä rättivarastoa eli ”rättäriä”, mutta iltaisin laitettiin aina notskilla ruokaa ja vanhemmat näyttelijät otti vähän olutta ja viiniä, höpöttivät kaikenlaista. Kuunneltiin musiikkia, Bob Dylan tuli tutuksi silloin. Vanhempani antoivat mun asua siellä kesät näiden näyttelijöiden kanssa. Olin ujo nuori poika ja istuin vaan siellä nuotiolla, en ikinä varmaan uskaltanut sanoa sanaakaan, istuin vaan ja kuuntelin lumoutuneena niitä juttuja. Niiden kesien jälkeen mä päätin, että musta tulee näyttelijä. Vanhemmat oli vaan, että selvä, sit sun pitää lähteä toteuttamaan sitä unelmaa. Tässä ollaan”, hymyilee Teemu.

Olitko koskaan koulussa sitten näytelmäkerhoissa tai vastaavissa mukana? ”En oikeastaan ollut koskaan. Mä menin harrastajateatteriin, jonka nimi oli Diiva. Se toimi Annantalolla ja yksi kaverini pyysi mua mukaan. Tää oli just niiden Suomenlinnan kesien jälkeen, eli olin jotain 15-16-vuotias. Tuo Diiva oli tärkeä juttu mulle, ja sit mä pyrin Ylioppilasteatteriin mukaan ja pääsin nuorimpana kaverina siitä porukasta vuonna 1992 sinne sisään, olin silloin 19-vuotias. Tein siellä tosi paljon kaikkea, sain tehdä isoja ja makeita rooleja. Olin vähän yllättäen isossa pääroolissa ”Mahnovitsina”- näytelmässä, joka oli silloin 90-luvulla melkoinen hitti. Kierrettiin sillä ulkomaita myöten ja voitettiin palkintojakin. Siitä sitten tuli mulla kyllä vähän sellainen YT-leima otsaan, en päässyt TeaKiin kuin vasta viidennellä kerralla. Tokavikalla hakukerralla Kari Heiskanen oli siinä raadissa ja soitin sille palautteesta ja se oli jotenkin tylynä (puhuu Heiskasen äänellä) ”No, sun pitää päättää onko tää näytteleminen sulle muutakin kuin sitä YT:llä hengailua ja Vanhan kuppilassa istumista. Menet ja hommaat jonkun muun ammatin nyt itsellesi!” Mä siihen, että en mä halua mitään muuta. ”Mitäs sit jos sun käsi vaikka katkee etkä pysty enää näyttelemään?” Hah, tää oli sen ainoo argumentti muka! Se kehotti mua oikeesti lähtemään Ylioppilasteatterista. Mä siitä sitten tosissani suivaannuin ja kävin sellaisen taide-ja mediapaja-koulutuksen, joka kesti puoli vuotta. Vuoteen en ollut missään tekemisissä teatterin kanssa. Täytyy kyllä sanoa, että vaikka elämäni varrella on tapahtunut vaikka mitä ikäviä juttuja, niin se vuosi oli kyllä sellainen, jolloin olen voinut eniten huonosti, kun jouduin tavallaan väkisin kieltämään itseltäni teatterin ja näyttelemisen. Sisäinen palo teatteriin oli mulla niin kova. Sit mä menin pääsykokeisiin silloin 1996, pääsin sinne viimeiseen vaiheeseen ja siellä kohtasin kenenkäs muun kuin Kari Heiskasen. Sen eka lause mulle oli, että (puhuu taas Heiskasen äänellä) ”Noh, mitäs Aromaa? Sä siellä YT:llä vaan hengaat?” Sanoin, etten ole ollut siellä vuoteen enkä muutenkaan näytellyt. ”Okei, no katotaas!” ja sit lähti rääkki käyntiin. Ja pääsin sisään! Näin myöhemmin oon ymmärtänyt sen kyllä, että Heiskanen oli ihan oikeassa siinä, että kun niin nuorena olin jo ”manerisoitunut” ja omasta mielestäni olin kerännyt työkalupakkini jo niin täyteen, että mä osaan ja hallitsen kaiken. Se vuosi purki kaiken sen pois.”

”Ne neljä vuotta ennen Teatterikouluun pääsyä mä olin YT:llä, ja Nuorisotalo Narrissa olin puoli vuotta työllistettynä. Olin myös isäni puusepänliikkeessä apumiehenä, tein raksahommia ja sellaista. TeaKiin pääsin siis 1996 ja valmistuin vuonna 2000. Samalla vuosikurssilla oli kanssani mm. Ria Kataja, Iikka Forss, Tom Petäjä ja Tuomas Uusitalo. Meillä oli kyllä todella hyvä porukka.”

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit, eli onko olemassa vaihtoehtoa B? ”Jaa että jos se käsi vaikka sattuisi katkeamaan, niin en voisi enää näytellä? Joskus Teatterikoulussa tehtiin sellainen harjoitus, missä piti miettiä sitä, että missä olisi, jos ei olisi pyrkinyt koko alalle. En mä tiedä, olisinkohan mä jäänyt sitten isälle hommiin? Olisin ainakin varmaan onnettomampi kuin nyt. Eikä tämä siis liity isäni alaan, mutta olen huomannut sen, että teatteri kokonaisuudessaan alana antaa itselleni niin paljon.”

Miksi olet näyttelijä ja miten ajatuksesi näyttelijäntyöstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Kaikillahan on alkuun varmaan hirmu isot unelmat siitä, että mitä se näyttelijyys on ja se loputon usko niihin omiin kykyihin ja siihen ajatukseen, että mitä teen ja missä teen ja tästä kohta lähden leffoja tekemään ja hienoja päärooleja. Kaikilla käy varmaan siellä se ajatus aluksi. Sit se todellinen näyttelijän maailma vasta opettaa sen, etenkin kun itse päätin aika varhain että jään freelanceriksi, niin oon tajunnut sen, että se leipä on aika hajallaan tuolla maailmalla. Ei sitä tuosta vierestä vaan haeta. Teen paljon kaikenlaista, muutakin kuin perushommaa. Improa, klovneriaa, käsikirjoitan sketsejä... Kuitenkin on sitten mukavaa, että on näitä ”kotiryhmiä” kuten tämä improryhmä reactori, näiden ihmisten kanssa on kuitenkin tehty jo liki seitsemän vuotta töitä. Niin mikä se sun kysymys nyt olikaan, heh? Ennen oli tärkeätä, että mikä se rooli on ja kuinka iso se on. Nykyisin kun joku soittaa mulle ja pyytää proggikseen mukaan, niin muutaman kerran on käynyt niin, etten ole edes kysynyt mikä se näytelmä on, vaan olen kysynyt, että keitä muita siinä on mukana. Se on ehkä se isoin muutos! Nykyisin mua tosiaan kiinnostaa eniten se, että keitä muita siinä produktiossa on mukana. Oli juttu mikä vaan, niin niiden ihmisten kanssahan sitä työtä tehdään ja jos ollaan toisella paikkakunnalla, niin vapaa-aikaankin usein vietetään yhdessä.”

Turistiposeerausta Kansallisteatterin edessä...

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia? ”No ne tuli oikeestaan siellä lapsuudessa jo, eli se mainitsemani Ryhmiksen viisikko. Mun mielestä jokainen niistä on tehnyt todella upean uran ja tekee edelleen. Ja etenkin kun on itse nähnyt ne alkuajat, kun kaikki on roudanneet tavaroita ja rakennelleet seinää. Ulkomailta seuraan Philip Seymour Hoffmania, siinä on muuten jotain samaa kuin Hannu-Pekka Björkmanissa. Niissä on ulkonäöllisesti samaa, mutta myös niin, että ne tekee roolin kuin roolin niin, että niissä on sydäntä ja lämpöä mukana, ja se on makeinta. Se lämpö on sellainen asia, että sitä ei pelkällä näyttelemisellä löydetä, vaan se on siinä ihmisessä itsessään. Karismalla ei ole myöskään mitään tekemistä sen kanssa, että kuinka hyvä näyttelijä olet teknisesti. Jos sydän puuttuu, ”se jokin” puuttuu myös."

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä? ”Kyllä mä haluaisin olla noiden Ryhmiksen tyyppien kanssa joskus samalla lavalla. Heiskasen kanssa olenkin kohdannut Uudisraivaaja tv-sarjassa yhdessä kohtauksessa, ja Peteliuksen kanssa olin siinä missä ne vanhat herrat seikkaili. Freelancerina on kyllä hauskaa, kun menee eri proggiksiin ja porukka vaihtuu jatkuvasti, niin siellä saattaa joskus tulla melkoisia yllätyksiä vastaan.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Kuopion Kaupunginteatteri, Teatteri Avoimet Ovet, Komediateatteri Areena, Linnateatteri, reactorin kanssa Kansallisteatterissa, Red Nose Clubin kanssa Q-teatterissa, Espoon Kaupunginteatteri ja nyt syksyllä tulee Riihimäen teatteri.”

Omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi? ”Kaukosen Miskan kanssa tehtiin Kiviä taskussa, se oli kyllä ihan huikea. Se oli myös kyllä raskain fyysisesti ja samalla se makein juttu, jännät fiilikset sen suhteen. Hitleriä mä olen esittänyt neljäkin eri kertaa, ne maneerit mä osaan jo unissanikin. Rasilan Jukan ja Karvosen Santun kanssa tehtiin Shakespearen kootut ja sen kanssa kierrettiin siellä sun täällä. Virstanpylväinä sitten kyllä se YT:n Mahnovitsina ja Teatteri Avoimissa Ovissa ”Meitä on monta.” Se oli draaman puolelta yksi hienoimmista teoksista, jossa olen saanut olla mukana”, Teemu muistelee.

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Olisin halunnut aikoinaan tehdä ”Kellopeliappelsiinin” Alexin roolin, yritettiin ajaa sitä Kuopiossa läpi, muttei saatu. Tehtiin sitten Hitler ja Mein Kampf, et jotain pahista sai sentään näytellä! Se oli sellainen musta komedia. Teatteri Pienessä Suomessa Jouko Klemettilä teki sen Alexin roolin muinoin ja teki kyllä suuren vaikutuksen sillä minuun. Nyt alan olla ikäni puolesta liian vanha siihen rooliin, mutta onneksi siellä odottaa vielä Kauppamatkustajan kuolema ja Willy Lomanin rooli, sen haluaisin tehdä joskus. Sit tämmöinen erikoinen toive, kun aikoinaan TeaKissa vihasin Beckettin ”Huomenna hän tulee”-näytelmää, mutta nyt haluaisin näytellä kyllä jonkun niistä rooleista. Hei nyt tuli muuten mieleen se ”Kalju laulajatar” Espoon Kaupunginteatterissa, se on yksi mun lempiproggiksistani, jossa oon saanut olla mukana.”

"Tuulenpuuska pilasi kampauksen..."

Miten improryhmä reactori sai alkunsa? ”Se sai alkunsa sillai, että Jaana Saarinen ja minä kohdattiin eräällä kamerakurssilla, tää on siis mun versio. Olin menossa improkeikalle ja Jaana kysyi, että mikä ryhmä meillä on ja kerroin, että meillä on sellainen Fanfaari-ryhmä, joka on kylläkin just hajoamassa. Jaana kertoi, että heillä on sellainen reactori-ryhmä, joka kans vähän niinku hajosi. Sitten meni viikko niin Jaana soitti, että pitäisköhän meidän laittaa joku improryhmä kasaan. Yhdistettiin sitten ryhmämme ja nyt meitä on yhdeksän näyttelijää ja yksi muusikko”, Teemu kertoo. (Reactorin omat nettisivut löytyvät muuten tämän linkin alta.)

Entä miten sai alkunsa Red Nose Club? ”Se sai alkunsa siitä, kun Timo Ruuskanen ja Eero Järvinen olivat löytäneet tämän klovneria-asian. Siinä on siis mukana porukkaa, jotka ovat käyneet teatterikouluaikoina Philip Boulayn klovneriakurssin. Vuonna 2004 Timo ja Eero laittoivat TeaKin seinälle ilmoituksen, että onko kiinnostuneita perustamaan tämmöistä ryhmää. Pojat olivat keittäneet teetä ja kahvia ja olivat ostaneet keksejä, ja ne odotti siellä luokkahuoneessa ja kukaan ei tullut! (hillitöntä naurua) Hih hih, minusta tämä on niin hieno tarina kyllä! Pojat ei ollu kauheesti markkinoinu sitä juttua. No, ne ei kuitenkaan lannistuneet, ja vuoden päästä ne sitten ihan henkilökohtaisesti pyysi väkeä siihen mukaan. Siitä sitten perustettiin Red Nose Club vuonna 2005. Kohta aletaan taas treenata uutta juttua.” (Red Nose Clubin nettisivut löytyvät täältä.)

Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi? ”En mä ole, koska en ole vieläkään keksinyt, että mikä voisi olla kivempaa.”

Mikä on parasta työssäsi? ”Tää nyt kuulostaa varmaan tosi suureelliselta, mutta kun maailmankaikkeutta ja tätä ihmisenä olemista on hirvittävän vaikea ottaa haltuun, asioiden ymmärtäminen on välillä hankalaa, niin oon tajunnut sen, että näyttelijän työ on mahtava tapa hallita edes jotain pientä osa-aluetta maailmasta. Mulla on usein ennen enskaria sellainen olo, että kun kävelee tuolla kaupungilla, niin jotenkin ymmärtää kaikkea enemmän kuin aiemmin”, filosofoi Teemu.

Entä miinuspuolia? ”Välillä tuntuu siltä, että elämä on kääntynyt niin suppeaksi kun tapaa vain näyttelijöitä ja eletään sitä teatterimaailmaa. Unohtuu se muu maailma, eletään vähän sellaisessa omassa teatterikuplassa. Välillä myös rasittaa tuo matkustaminen, vaikka kyllä mä tavallaan tykkään myös reissaamisesta.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Hahmot ja ihmiset. Tykkään siitä, että jos mulla on aikaa, niin menen vaikkapa kahvilaan vaan istumaan ja katselen siinä samalla ihmisiä. Ihmiset on kivoja ja hassuja ja erilaiset kohtaamiset myös. Maailma on mielenkiintoinen paikka, kun pitää silmät ja korvat auki!”

Podetko ramppikuumetta? ”Joo, enemmän ja enemmän, mikä on toisaalta hassua. Kesällä 2012 kävi sillai, että meidän enskari myöhästyi vartin, kun ei ne tuolla Naantalissa jotenkin saaneet yleisöä sisään sinne ajoissa. Mun piti aloittaa koko näytelmä sellaisella pitkällä monologilla, jossa oli vaikeita luetteloita. Olin siihen ladannut itseni, että klo 19 alkaa esitys ja sit joudunkin odottamaan sen 10min vielä. Se jännitys ei päässytkään purkautumaan siinä lavalla, vaan mun piti mennä yökkimään sinne pusikkoon.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja, joita teet ennen näytöstä? ”Tarkistan, että onko mulla sepalus kiinni kun menen lavalle!”

Hillitöntä naurua jälleen!

Kerro joku hauska kommellus! ”No itse asiassa tuohon sepaluksen tsekkaukseen liittyen aikoinaan Kuopion Kaupunginteatteriin tehtiin Vaimoke-näytelmää, jossa esitin nuorta Tanua. Just ennen mun sisääntuloa tsekkasin jälleen että sepalus toimii kunnolla, siitäkin syystä että kohtauksen lopussa mun piti stripata ja saada housut äkkiä pois päältä. Niin eikös se sepalus hajonnut saman tien lavan takana niin että nappikin lensi ja samalla kuulen iskun kun pitää astua lavalle. Siinä sit vedin koko kohtauksen toinen käsi tiukasti vyötäröllä housuja kannatellen ja muut jätkät oli hieman ihmeissään. Se riisuminen lopussa onnistui kyllä helposti."

Kerro joku oikein hyvä muisto! ”Ylioppilasteatterin Mahnovitsina-näytelmän ensi-illassa aikoinaan heti enskarin jälkeen se kaikki jännitys ja ponnistelu purkautui meillä nuorilla näyttelijänaluilla isona itkuna ulos ja muistan, että isä tuli lavan taakse mua kiittämään ja otti halaukseen ja halasi pitkään. Siinä halauksessa tunsin että isä oli musta ylpeä.”

Tulevia roolejasi? ”Red Nose Clubissa Finn Spjöö seikkailee taas kohta, 24h-niminen klovneriaesitys on tulossa johonkin tapahtumaan. Kaksi Vihtoria ja Klaara on syyskuussa ensi- illassa Riihimäen Teatterissa ja Rempallaan jatkaa Linnateatterissa. Kesällä 2014 olen mukana Mikkelin kesäteatterissa näytelmässä Aatamin puvussa ja vähän Eevankin.”

Oletko kiinnostunut tulevaisuudessa ohjaamisesta tai käsikirjoittamisesta? ”Olen muutaman lastenjutun ohjannutkin Taide-ja mediapajaan, ja Kuopioon ohjasin yhden interaktiivisen lastenjutun. Improilua oon käynyt opettamassa aika paljon, mut se ei oo niinkään ohjaushommaa. Kyllä mä koko ajan myös kirjoitan, mutta se lienee enemmänkin sellaista omaa terapiaa.”

Osaatko imitoida ketään, muita kuin Kari Heiskasta? ”Olen mä paljonkin imitoinut. Mun hyvä ystäväni on Jarkko Tamminen, joka on imitaattori-näyttelijä. Olen ollut paljon proggiksissa, joissa on presidenttejä ja poliitikkoja ja ne tyypit on langenneet mulle usein. Jarkko on sitten auttanut mua niiden hahmojen rakentamisessa.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Tää ei oo kyllä varsinainen supersankari, mutta pienenä musta se Vinski oli kova juttu. Se ”päin seiniä”-tyyppi, joka söi näkymättömyyspulveria.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Mä menisin naisten saunaan katselemaan alastomia naisia. Naisvartalo on kaunis ja ihana, voisin tuijotella sitä loputtomiin!”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit talvipesääsi mukaan? ”Kannettavan tietokoneen, jolla kattelisin YLE Areenasta kaikkia niitä sarjoja, jotka on tulleet sillä aikaa kun oon nukkunut. Tilaisin kaikkia hienoja näytelmiä Drama Cornerista ja lukisin niitä siellä ihan mielenkiinnon vuoksi. Ruokapuoleksi ottaisin jotain beef jerkyä ja juomaksi olutta.”

Jos voisit mennä aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen, minne menisit? ”Menisin katsomaan jotain tulivuorenpurkausta, luonnonvoimat kiehtoo mua ihan mielettömästi!”

Bernard Pivot ́n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Joo

Mistä sanasta pidät vähiten? - Mutta

Mikä sytyttää sinut? - Hyvä parfyymintuoksu (tällä on kaksoismerkitys, tulee mieleen nainen ja alkava teatteriesitys)

Mikä sammuttaa intohimosi? - Liika analysointi

Suosikkikirosanasi? - Voi vitunvitunvittu!

Mitä ääntä rakastat? - Aploodeja, niin narsistiselta kuin se kuulostaakin

Mitä ääntä inhoat? - Yläkerran naapurin ääntä, aina siellä asuu joku kolistelija!

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Pokeriammattilainen

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Sellainen huonesiivoja, joka joutuu petaamaan sänkyjä. Mä vihaan petaamista!

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? ”Et sitten liittynyt Aromaa kirkkoon! Älä huoli, en siihen kuulu minäkään."

Tämähän on klassikko! / reactorin vierailu Kansallisteatterissa

Tämähän on klassikko! / Kansallisteatterin Pieni Näyttämö

Improvisaatioteatteriryhmä reactorin vierailu

Ensi-ilta 2.4. 2013, kesto noin 2h väliaikoineen

Lavalla : Teemu Aromaa, Eero Järvinen, Ullariikka Koskela, Antero Nieminen, Timo Ruuskanen, Inga Rikandi, Jussi Puhakka ja Jaana Saarinen ( näyttämöllä nähdään eri iltoina eri esiintyjät, tässä näkemässäni mukana olivat kuusi ensinmainittua)

Taustaa : Reactori on helsinkiläinen ammattinäyttelijöistä ja -muusikoista koostuva improvisaatioteatteriryhmä, joka on perustettu 2006. Tämähän on klassikko!-esitys vie improilun kokonaan uudelle tasolle, sillä perinteisen kokoillan improvisoidun näytelmän sekaan miksataan joka ilta jokin näyttämötaiteen klassikkoteos. Yhteistä näille kymmenelle klassikolle on se, että jokaiseen niistä kiteytyy ihmiskuntaa kiinnostavia kysymyksiä ja teemoja, ja lisäksi jokainen niistä on joskus esitetty Kansallisteatterissa. Klassikoita on siis kymmenen : Anna-Liisa, Cyrano de Bergerac, Frankenstein, Hamlet, Huomenna hän tulee, Kirsikkapuisto, Kuningas Oidipus, Nukkekoti, Seitsemän veljestä ja Setsuanin hyvä ihminen. Onnenpyörää muistuttava "klassikkopyörä" arpoo illan näytelmän, josta sitten kerrotaan juonen ydin ja kolme pääteemaa, jotka sitten yhdistetään jollain muotoa illan kulkuun. Yleisöltä poimitaan muutama lisämauste vielä mukaan ja sitten vaan keitosta hämmentämään...

Inga Rikandi, Jussi Puhakka, Eero Järvinen ja Teemu Aromaa / kuva Tuomo Manninen

Plussaa : Aluksi näyttelijät esittäytyivät, Inga Rikandi istui soitinarsenaalin ääreen, loihtien sieltä sitten tunnelmapaloja ja maalaillen taustoja tilanteen mukaan. Yleisöltä pyydettiin säätilaa, ja joku ehdotti lumisadetta. Pian näyttämöllä nähtiinkin kaksi pikkupoikaa (Teemu Aromaa ja Eero Järvinen) jahtaamassa kielelleen sitä suurinta ja kauneinta lumihiutaletta. Hetken kuluttua pojat olivat piilosilla, ja mukaan leikkiin tuli pihapiirin uusin tulokas Ahmed (Timo Ruuskanen). Mukavasti pojat huomioivat uuden kaverin ja opettivat hänelle lisää niin leikistä kuin siitä, miten oikeaoppisesti tervehditään toista laittamalla nyrkkiin puristettu käsi yhteen toisen kanssa. Näimme myös Johanneksen (Antero Nieminen), joka epätoivoisesti etsi itseään ja voimaeläintään kurssilla. Oliko se karhu vai kirahvi, jalka kun lähtee heti liikkeeseen ja kaulan sijaan kurottaa kohti korkeuksia? Pian saimme seurata myös vanhan sissiporukan kokoontumista mökkeilyn (ja lähinnä ryypiskelyn merkeissä). Historianopettaja Lajuselle (Teemu Aromaa) viina ei ollut kovin tuttu aine. Remonttimieheksi ryhtynyt "Pertti Karppinen" (Timo Ruuskanen) tapasi exänsä Birgitan (Ullariikka Koskela) ja tunteet leimahtivat uudestaan, ruuvi etsi mutteria ja niin edelleen. Sitten tapahtumat keskeytyivät ja esiin tuotiin Klassikkopyörä. Yleisön joukosta valittu neitokainen pääsi pyöräyttämään pyörää, toivoi näkevänsä Kirsikkapuiston tänä iltana. Ensi-illassa oli kuulemma ollut Nukkekoti. Pyörä pyörii ja pyörii, ja pysähtyy Frankensteinin kohdalle! Tadaa! Kävinkin sen parahiksi tuossa helmikuun puolella katsomassa... Taustalle heijastettiin kuvia Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä parhaillaankin pyörivästä näytelmästä, ja Inga Rikandi tuli kertomaan näytelmän juonen. Kerrottiin kolme pääteemaa, jotka olivat Jumalan asemaan asettuminen, erilaisuus ja kyky rakastaa. Yleisöltä pyydettiin pari asiaa, jotka näytelmässä nähdään ja nämä olivat urkupilli ja koeputki. Tästä olisi sitten tarkoitus jatkaa jo alkanutta kuviota liittämällä mukaan Frankensteinin teemoja. Niinhän siinä sitten kävi, että pienen väärinkäsityksen vuoksi vanhemmat suivaantuivat poikiensa leikkeihin Ahmedin kanssa, ja pian Jaskan äiti oli keräämässä nimiä adressiin, jotta rauhallinen seutu pysyisi edelleen rauhallisena ja nimenomaan suomalaisten asuttamana. Yksinäinen, hyljeksitty Ahmed-parka. "Pertti Karppisen" mielestä Birgitassa oli paljon löysää nahkaa ja muutenkin ylimääräistä väärässä paikassa, joten eikun plastiikkakirurgille Birgitan tie vie. Johannes ei edistynyt voimaeläimen löytämisensä kanssa, joten ohjaajat tekivät ihmiskokeen, lukitsivat Johanneksen kuivalihan ja veden kera holviin, soittaen päiväkausia vielä eri instrumentteja. Urkupillillä koko mies katosi toiseen ulottuvuuteen...Lajunen näki jo pikku-ukkoja ja pahoja harhoja, alkoholilla oli tosin osuutta asioiden kulkuun. Muisteltiin "Runkensteinia" (Eero Järvinen) ja leirielämää ja kas, vahingossa sitten ammuttiin "Runkkua" naulapyssyllä sydämeen. Jonkun vakavissaan tokaisema "Ei heilu peitto enää" sai aikaan koko porukan putoamisen, nytkähtelevää ruumista myöten. Muutenkin oli hauska seurata, miten näyttelijät eivät hetkeksikään hyytyneet, vaikka välillä nimet unohtuivat ja viinapulloa tarvittiin maalitauluksi, vaikka se oli hetkeä aiemmin viskattu jorpakkoon. Vähän hihiteltiin ja yskittiin, ja taas mentiin. Birgitta koki tohtori Nyyssösen käsittelyssä totaalisen muodonmuutoksen ja aiheutti miesporukan edessä melkoista hämmennystä. Selvisi, että Birgitassa oli osia eräästä aiemmin menehtyneestä tyypistä... Ahmed oli poikain leikeissä Guantanameran vankileirillä, vai oliko? Johannes saapui Johanssonina pelastamaan poikaa, Nyyssöseltä vietiin viimeisetkin koeputket jotta moinen leikkely loppuisi. Pidin kovasti myös siitä, miten loppupuolella näyttelijät istuivat kaukana toisistaan, ja valon osuessa heihin kertoivat vuorotellen siitä, miltä tuntuu olla ulkopuolinen, osa omana itsenään, osa roolihahmona.  Esitys oli varsin ehjä kokonaisuus ja kaikesta huomasi, että reactori-porukka on tehnyt pitkään yhdessä hommia, sillä yhteistyö oli saumatonta ja poppoo vaikutti todella yhteenhioutuneelta. Uskalsivat luottaa toisiinsa ja ottivat hyvin fyysistäkin kontaktia vastanäyttelijöihin. Näyttelijät olivat hyvin erityylisiä, jokaisella oli selkeästi oma paikkansa ja hetkensä ja tästä erilaisuudesta syntyi katsojan silmään mukava keitos, jota mielelläni menisin katsomaan toistekin. Huumoria oli esityksessä kivasti, mutta erityisen iloinen olin siitä, että taustalla oli myös vakaviakin teemoja, jotka nousivat hyvin esiin. Huumori tuli esiin tilannekomiikan muodossa ja pienissä hauskoissa yksityiskohdissa, puhetavassa, eleissä, yllättävässä tilanteessa ja käänteesä - ei niinkään yleisöä kosiskelevana pelkkänä pelleilynä ja siitä olen mielissäni.

Miinusta : ei moitteita

Muuta : Jokainen iltahan on täysin erilainen, joten periaatteessa tekisi mieleni mennä katsomaan vaikka nämä kaikki esitykset. Valitettavasti se on täysin mahdotonta. Olisi ollut kiintoisaa nähdä etenkin Godotin odottelun absurdia maailmankuvaa ja miksei Hamletkin. Suosittelen erittäin lämpimästi kaikille! Improvisaatioteatteri on kiintoisa laji! Olen nyt lyhyen ajan sisällä nähnyt kolmen eri porukan vetämiä impronäytelmiä, ja tämä oli niistä kolmesta ehjin ja onnistunein kokonaisuus. Hyvä reactori! Lisäpointseja vielä siitä, miten väliajalla taustakankaalla pyöri kuvia vanhoista klassikkonäytelmistä eri vuosikymmeniltä.

Teatterikärpänen antaa "Tämähän on klassikko!"-esitykselle neljä tähteä (1/2 vielä jos niitä jakaisin), sillä aina on kuitenkin pieni vara pistää vielä paremmaksi ja mahtaako täydellistä suoritusta edes olla tässä lajissa?

reactorin nettisivut löytyvät täältä.

Tämähän on klassikko! pyörii Kansallisteatterissa 18.5. asti! Lisätietoja täältä.

ps. pienenä hauskana yksityiskohtana vielä se, että olin kirjoittanut kalenteriini "Tämähän on nähtävä!" vahingossa. Sehän se kiteytti ja kiteyttää kaiken :)