Kykenemättömät / Kellariteatteri

Kykenemättömät / Helsingin Kellariteatteri

Ensi-ilta 7.4. 2017, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Tytti Rintanen
Käsikirjoitus, ohjaajan assistentti Martta Jylhä
Kuvataide, metallilankaveistokset Pauliina Waris
Sävellys, sovitus ja musiikin esitys Tuuli Malve ja Maija Sihvola
Sanoitukset Tytti Rintanen
Laulajat Tuuli Malve, Maija Sihvola ja Iiris Mäkelä
Puvustus, maskeeraus ja metallilankaveistokset Mirva Mietala
Puvustusassistentti Sari Syväniemi
Lavastusassistentti Anna Pesonen
Koreografiat Ida Martela, Roope Ryöppy, Vilma Tuomi ja Milka Rasimus
Käsinseisonta, akrobatiaopetus Lauri Vanhatalo
Valosuunnittelu Tytti Rintanen
Ääniteknikko Akseli Forsström

Lavalla : Vilma Tuomi, Elias Salonen, Ida Martela, Iiris Mäkelä, Samuli Hokkanen, Lauri Vanhatalo, Milka Rasimus ja Roope Ryöppy

Esitys on Tytti Rintasen taiteellinen lopputyö esittävän taiteen koulutusohjelmaan Metropolia AMK:ssa, ja esityksen yhteistyökumppani on Suomen Kipu ry.

 Joitakin esityksiä sitä odottaa viikkoja ja jopa kuukausia etukäteen ja kalenterissa on ollut merkintä jo pitkään. Sitten on näitä kuten "Kykenemättömät", jonka bongasin onnekseni ihan sattumalta (vaikka ohjelmistoja aktiivisesti seuraankin, menee paljon myös ohi) ja lähtöpäätös syntyi nopeasti, kun kalenteristani löytyi ainoastaan yksi sopiva päivä. Esityksestä en tiennyt muuta kuin että kyseessä olisi "kehollinen nykyteatteriesitys nuoren ihmisen kroonisesta kivusta ja liikuntakyvystä luopumisesta" (lainaus Kellariteatterin nettisivuilta). Vähän kieltämättä jännitti, että olisiko kokemus kovin ahdistava - kipu kun ei aiheena kovinkaan positiivisia ajatuksia herätä.

 Mitä on kipu? Itse muistan liiankin hyvin erään tavallisen päivän kymmenen vuoden takaa. Heräsin täysin yllättäen keskellä yötä todella kovaan hammassärkyyn. Viiltävä kipu lamautti minut täysin. Muistan kiertäneeni olohuoneen pöytää ympäri kymmeniä kertoja, mitään muuta en pystynyt tekemään tai ajattelemaan. Kipu ei kiertämisestä helpottanut yhtään, mutta paikoillani en pystynyt olemaan. Olin kesälomalla. Sain itseni kuitenkin lähtemään hammaslääkäripäivystykseen, jonne kuljin täysin sumussa ja heijasin itseäni edestakaisin odotushuoneen tuolilla. Päästyäni hammaslääkärin luo kipu loppui kuin seinään ja katosi yhtä yllättäen kuin tulikin. En osannut enää edes selittää, millaista kipu oli ja missä se tuntui - oikealla vai vasemmalla puolella, ylhäällä vai alhaalla. Luulin jopa kuvitelleeni koko jutun. Tapaus jäi mysteeriksi eikä sitä sen enempää tutkittu, eikä vastaavaa ole tullut tuon jälkeen eteeni enää koskaan. Onneksi. Mutta entäpä jos kipu olisi läsnä päivittäin, jatkuvasti, viikosta ja kuukaudesta ja vuodesta toiseen aamusta iltaan? Siitä kertoo Kykenemättömät.

 Teatterisali on jaettu kahteen osaan ja sai valita tällä kertaa, kummasta ovesta menisi. Tilanjakajina toimii kerroksittain ohutta harsoa, jonka läpi ei aluksi näe, mutta valoilla alkaa paljastua kaikenlaista. Toteutus on kyllä varsin erikoinen ja en ole vastaavaa aiemmin kokenut - molemmilla puolilla nähdään sama esitys samaan aikaan, näyttelijät vain vaihtuvat välillä. Hahmoilla on metallilangasta väännettyjä virityksiä kaulan ympärillä, päässä, jalassa, käsivarressa. Viritelmät näyttävät keskiaikaisilta kidutusvälineiltä. Me näemme ne kyllä, mutta todellisuudessa kipu ei näy eikä tartu. Kipu voi tuntua puristuksena, poltteena. viiltona, kirvelynä. Sietämättömänä. Sitä ei voi kuitenkaan tuosta noin irrottaa ja viskata sivuun. Se pahenee, aaltoilee. Muistan hyvin oman kokemukseni, jossa en loppujenlopuksi tiennyt missä kipu on. Se vain on ja tekee olon sellaiseksi, että tekisi mieli ruuvata pää irti ja potkaista kauas.

 Huumorin konstit ovat monet - ja mustat. Näemme kohtauksen odotushuoneesta, jossa tunnutaan kisailevan siitä, kenellä on eniten vaivoja ja pahimmat säryt. Yhdellä oli todettu jopa psykoosi peräaukossa. Järjestetään myös arpajaiset, jossa yleisökin pääsee osallistumaan tikkua vetämällä. Jo ensimmäisen vedon jälkeen päätän, että minä en näihin arpajaisiin halua osallistua. Palkinnot eivät todellakaan houkuta. Mutta entäpä jos saat "päävoiton", vaikket haluaisi? Kunpa voisikin valita ja kieltäytyä tyyliin "ei, minä en halua tätä kolmoishermosärkyä, ottaisin mieluummin tuon rintasyövän kiitos, jotta saisin helpommin tukea ja apua". Käsidesiä kuluu ja näemme myös tajunnanräjäyttävän räpäytyksen. Vieressäni istunut vanhempi rouwa hihkaisee biisin päätteeksi "Aivan mahtavaa!" Ja niin se kyllä olikin kunnon energiapommi.

 Koskettavimmillaan "Kykenemättömät" on lukuisissa hetkissä, joissa tunteet ilmaistaan ilman sanoja, kehon kautta. Esitys sisältää paljon tanssin keinoin toteutettua liikekieltä - kouristuksia, irti ravistelua, kurottelua kohti parempaa, tasapainottelua, tukihenkilöitä, hyviä hetkiä. Ja sitten taas hidasta liukumista ympäri kivun kehää, uudelleen ja uudelleen. Eikö tuosta ikuisesta virrasta nyt kukaan pysty nykäisemään pois! Tuskissaan huudettuja avunpyyntöjä, joista meikäläinenkin saa osansa. Sydämestä ottaa, kun en pysty auttamaan. En tiedä miten osaisin. Pelastusrengaskin toi vain hetken huuman.

 Lukuisien diipadaapa-tyylisten lääkärikäyntien jälkeen vihdoinkin diagnoosi! Ja sen jälkeen alkaa uusi taistelu tukihelvetissä. Harsokankaat on riivitty alas hiljalleen yksi kerrallaan ja näemme vastakkaiselle puolelle. Raskaista tiilistä rakennettu kehä murtuu hiljalleen ja loppukohtaus vetää erityisen hiljaiseksi. Kun jalat eivät enää kanna, otetaan muut keinot käyttöön ja sinnikyys palkitaan.

 Lämmin kiitos kokonaisvaltaisesta teatterikokemuksesta. Erityiskiitos musiikista ja yleisestä tunnelmasta sekä erikoisesta käsiohjelmasta. Tuntui etuoikeutetulta ja vähän syylliseltäkin olo ulkoilmassa, kun omin jaloin sai kävellä pitkin katuja ja elää taas yksi kivuton päivä.

Jos kiinnostuit, lisätietoja tästä linkistä. Esityskausi jatkuu 29.4. asti.

XL /Ylioppilasteatteri

XL / Ylioppilasteatteri, Studionäyttämö

Ensi-ilta 26.11. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus Sirpa Riuttala
Apulaisohjaaja Ida Martela
Ohjaajan assistentti Saku Nurmiranta
Tekstit Anna Estola ja Sirpa Riuttala
Lavastus Niko Hallikainen
Puvustus Vita Edvards
Puvustusassistentti Noora Hietanen
Valosuunnittelu Titus Torniainen
Sävellys Ilmo Korhonen, Chris Helle, Joonas Vainiola ja Sirpa Riuttala
Koreografiat Ida Martela

Bändi : Chris Helle, Ilmo Korhonen ja Joonas Vainiola

Näyttämöllä : Iiris Kankkunen, Elena Kantinkoski, Reetta Koivukoski, Elisa Luukkainen, Isla Mustanoja, Ilana Palmgren, Mikael Pelto, Milka Rasimus, Hilkka Saarela, Elias Salonen, Juuso Timonen, Vilma Tuomi ja Senna Vodzogbe

 Kehuskelen muka olevani hurja teatterifanaatikko, mutta häpeäkseni joudun tunnustamaan, että en ollut koskaan aiemmin ollut Ylioppilasteatterissa, en Helsingissä enkä liioin muuallakaan. Viime kesänä oli jo lippu varattuna Mustikkamaalle kesäteatteriin, mutta selkävaivani iski juuri huonoon aikaan ja reissu peruuntui. XL-proggis on uusien ylioppilasteatterilaisten ensimmäinen yhteinen juttu ja mukana oli eräs henkilö, jonka tekemisiä olin seurannut tarkalla silmällä parin vuoden ajan (näkemättä häntä kuitenkaan koskaan lavalla, vahva oli luotto jo valmiiksi). Päätin, että nyt jos koskaan! Ensiajatukseni XL-nimestä oli se, että nyt olisi luvassa jotain "suuren kokoluokan" spektaakkelia. Voi miten väärässä olinkaan. Spektaakkelia kyllä, mutta ei niin mitään tekemistä kokoluokitusten kanssa. Lausukaapa xl hiukan eri tavalla ääneen, ei irrallisina kirjaimina. Tuleeko mieleen joku näkyvä henkilö, joka teki jotain näkyvämpää? Ja nyt on sitten viimeinkin vapaa kaikesta... hah.

 Kohtalon ivaa oli se, että hyisessä viimassa ja tuiskussa jouduin odottelemaan bussia ja kävi vielä niin, että bussi oli reilut 20 min myöhässä. Meinasin jo lähteä takaisin kotiin mutta päätin, että odotan vielä hetken. Halusin nähdä esityksen juuri silloin enkä venyttää sitä tammikuun puolelle. Kylmässä odottelu ja seisoskelu ei totisesti tehnyt taaskaan hyvää selälleni, ja kun bussi viimein saapui, varoin jokaista väärää liikettä. Sain köpöteltyä itseni Kampista liikkeelle ja Studionäyttämö löytyi kuin löytyikin Kolmensepänaukiolta - käsittämätöntä, että rautaportti kyltteineen oli minulta aiemmin jäänyt huomaamatta kokonaan, vaikka siitä olin ohitse kulkenut kymmeniä kertoja. Portaissa riitti noustavaa ihan riittämiin parempikuntoisillekin. Onneksi ylhäällä odotti varsin ystävällinen lippukassajäbä ja koskapa taisin olla ensimmäisenä paikalla, tuli siinä juteltua hetki. Kävi ilmi, että katsomoon mentäisiin ilman kenkiä ja mielessä kävi, että kukakohan minullekin sitten laittaa kengät takaisin jalkaan ja nauhat kiinni esityksen jälkeen... Tunsin itseni vanhaksi ja erittäin huonokuntoiseksi. Otin sitten samantein kengät pois ja tepastelin sukkasillani hyggeilemään mukavalle sohvalle. Varsin tunnelmallinen soppi oli se. Lisää väkeä alkoi valumaan paikalle ja tuntui siltä, että ainakin muutama katseli sivusilmällä minua, kun siinä sukkasillani varpaitani heiluttelin. Uppouduin somen ihmeelliseen maailmaan siinä odotellessani ja toivoin, ettei kukaan alkaisi juttusille kanssani. Ei ollut yhtään sellainen fiilis.

 Kaikki sitten riisuivat kenkänsä viimeistään ennen saliin pääsyä, ja lisää hupia oli luvassa. Meidät ohjattiin istumaan lattialle mustan kankaan päälle esitystä seuraamaan! Olin lukenut pari kritiikkiä tästä näytelmästä, mutta miksi missään ei mainittu siitä, että katsojat istuvat lattialla! Huusin hiljaa mielessäni apua ja visioin jo, miten kaikki (niin kanssakatsojat kuin näyttelijätkin) tuijottaisivat minua kun yrittäisin lopulta päästä lattialta ylös. Onko jo käynyt mitenkään ilmi, etten kauheasti tykkää olla katseiden alaisena? Siitähän tämä esityskin sitten kertoo, halusta ja tarpeesta ja PAKOSTA tulla nähdyksi tavalla tai toisella. Minä en halua olla näkyvillä mutta en myöskään halua olla näkymätön. Jokainen kaipaa huomiota ja jokaisella on tarve tulla nähdyksi ja huomioiduksi. Konstit on nykyään monet. Itselleni se tarve täyttyy tämän kirjoittamisen myötä. Kyllä minäkin älypuhelimella itsestäni kuvia erinäisissä tilanteissa napsin, moni tietää että niissä näkyy itsestäni useimmiten vain otsa. Jotainhan sekin tarpeestani tulla nähdyksi kertoo. Minäkuvastani ainakin.

 Varsinainen esitys käynnistyi tarinalla Kaunottaresta ja Hirviöstä, me katsojat istuimme lattialla ja näyttelijät katsomossa. Juuri kun olin löytänyt itselleni hyvän asennon, tulikin ilmoitus paikkojen vaihdosta. Huoh. Sain itseni kammettua ylös yllättävänkin ketterästi ja istumaan katsomoon. Selkänojallinen tuoli tuntui luxukselta siinä vaiheessa.

(c) Niko Hallikainen 

 Aikamoista pyöritystä olikin sitten luvassa seuraavien reilun parin tunnin aikana. Lavalla kolmetoista näyttelijää, joista kaikilla tarve tulla nähdyksi monin eri keinoin. Katso minua! Näin keimailen sinulle, tanssin, flirttailen, olen roisi ja ronski, herkkä, hauras, katso tänne äläkä sinne. En välillä tiennyt minne olisin katsonut ja ketä olisin tuijottanut pitempään. Liika tuijottaminen tuntui jopa epämieluisalta. Onko tämä nyt oikein vaiko väärin? Aluksi dynamona toimi juurikin tämä edellämainittu nimeltämainitsematon juontaja ja pääsimme/jouduimme seuraamaan "Mun on pakko Finland"-sarjan suoraa lähetystä. Kiintoisa konsepti, eikö? Kenellä on parhaat pakkomielteet ja epäkiinnostavin lensi ulos. Tuoli vedettiin kisaajan alta ja viulu soi kauniisti. Lipunmyyjäjäbähän oli viulussa, jihuu! Ohjelman tunnari oli hyvin koukuttava ja rytmi soi päässäni vielä edelleenkin. Jouduimme sitten myös seuraamaan, miten juontaja viritti kämppänsä täyteen kameroita, jotka kuvaisivat sitten häntä erinäisissä seksuaalisissa toimissa, ja näistä hyvin yksityiskohtaiset kuvaukset.

Reetta Koivukoski ja Isla Mustanoja (c) Niko Hallikainen 

 Joka välissä tyypit lavalla poseeraavat omalle kännykkäkameralleen ja näyttävät parhaita puoliaan. Tämmöinen minä olen koko ajan, haen koko ajan huomiota. Vai olenko minä oikeasti tämmöinen? Haluanko olla? Vai haluanko, että muut näkevät minut juuri näin? Perse pitkällä, suu supussa, silmät raukeasti puoliummessa. Yh-äiti vloggaa tosi totuudenmukaisesti shoppailureissustaan. Koko tilakin otetaan hienosti haltuun, kiivetään seinille ja kännykän kelmeässä valossa twerkataan ja hinkataan seinää ja itseään. Mietin, että onneksi olen liian vanha itse käyttäytymään noin. Ja samalla oikeastaan surettaakin, valitettavasti olen liian vanha aika moneen ja energiatasot ovat nollilla. (Tähän väliin on pakko mainita, että Vanhalla Ylioppilastalolla taisi olla samana iltana K50-disco ja väkeä virtasi sisään tasaiseen tahtiin.) Nuorten energistä ja välillä hengästyttävän vimmaista menoa on kuitenkin suuri ilo seurata. Teki mieli huudella, että hei, vähempikin riittäisi, kyllä minä sinut olen huomannut! Niin se on, että osa meistä hakeutuu valoon ja osa meistä hakeutuu valon luo. Minä kuulun jälkimmäiseen porukkaan. Ilman näitä valonlähteitä minä vaeltaisin ikuisessa Mordorissa ja aika syvällä.

 Joka ilta joku näyttelijöistä kertoo YT:n Instagramiin videotervehdyksen keskeltä esitystä. Kiintoisaa! Tsekatkaa!

 Aikamoinen sekoitushan tämä kaikenkaikkiaan oli ja kaikkea näkemääni en ihan niineen ostanut. Moni varmasti tunnistaa itsensä lavalta, minä tunnistin vain alun kohtauksesta, jossa käytiin läpi vanhoja somepäivityksiä. Kaikenlaista tarinaa ja tekstiä sitä löytyy meikäläisenkin somehistoriasta, jos oikein lähtee kaivelemaan. Osan olen omatoimisesti poistanutkin ihan siksi, koska tunsin suurta myötähäpeää typerien juttujen vuoksi. Tehtyä ei silti saa tekemättömäksi.

 Koitin luikkia paikalta varsin huomiotaherättämättömästi (ne kengät sain jalkaan muuten ihan itse) ja vähin äänin. Onnekkaasti tyyppi, joka alunperin minut paikalle sai magneetin lailla vedettyä oli kuitenkin huomannut minut yleisön joukosta ja nappasi kiinni ennen kuin ehdin ovesta ulos. Päivänsäteen ja menninkäisen (toinen valkoisissa, toinen mustissa) jälleennäkeminen lämmitti mieltä pitkään ja lämmittää edelleenkin. Joskus on ihan ok tulla kunnolla nähdyksi.

XL-esitykset jatkuvat tammikuussa 2017. Lisäinfoa tästä linkistä. Tekisi mieleni mennä katsomaan uudestaan.

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Ylioppilasteatteri!)

Haastattelussa Elias Salonen

Elias Salosen tapasin toukokuun puolivälissä 2014 Ravintola Sävelessä Helsingissä.

 Vuonna 1994 syntynyt Elias on horoskooppimerkiltään leijona. ”Mä oon Helsingin Malmilta kotoisin, 13-vuotiaaksi asuin siellä ja sitten muutettiin Porvooseen isäni työn perässä. Nyt asun taas takaisin Helsingissä. Kallion lukion kävin ja rantauduin takaisin tänne”, Elias selvittää ja vartti puhutaan Kalliosta ja sen hyvistä ja huonoista puolista...

Mitä harrastat? ”Aika paljon viime vuodet mun harrastukset on pyöriny teatterin ympärillä. Liikuntaa pyrin harrastamaan, käyn kuntosalilla ja lenkillä esimerkiksi. Nyt tänä keväänä mä oon aloittanut lauluharjoitukset Jukka Nylundin opissa, hän on kyl terävä alan ammattilainen, jos saa mainostaa tässä välissä! Mä oon ollut aika epävarma laulaja aiemmin, ja nyt oon saanut tosi paljon itsevarmuutta.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”En mä kyl osaa. Joskus 7-vuotiaana oon harrastanut pianonsoittoa ja opin soittamaan esim. ”Joulupuu on rakennettu”, mut sit menikin liian vaikeaksi heheh.”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi/erityistaidoksesi? ”Sanotaan vaikka että mulla on aika hyvä läsnäolo. Ja oon myös aika herkkä, ei siitäkään varmaan haittaa ole.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Teatterin näkökulmasta kaikista eniten mä haluaisin osata tanssia. Kyllä mä sitä laulamistakin haluaisin oppia enemmän, mutta senhän mä oon nyt pistänyt jo aluilleen”, Elias myhäilee.

Löytyykö suvustasi muita teatteri-tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei löydy kyllä muita. Oikeastaan lähes kaikki sukulaiseni ovat opettajia, onhan niissä ehkä jotain yhtäläisyyksiä.”

 Milloin olet kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä/esiintymisestä yleensä? "Ollessani ekalla luokalla koulussa meillä oli ihan mielettömän hyvä Kristiina-niminen opettaja ja me tehtiin pari kertaa vuodessa esityksiä kouluun. Muistan ekan kerran kun näyttelin, tehtiin hääaiheinen näytelmä ja halusin näytellä ihan välttämättä pappia. Sain yleisön nauramaan, ja se tuntui kauheen siistiltä. Siitä se innostus sitten lähti, ja 7-vuotiaasta alkaen oon tehnyt koko ajan enemmän tai vähemmän jotain. Yläasteella oli pieni tauko, mutta Kallion lukiossa aloin sitten taas tehdä.”

”Koulussa oli teatterikerho ja ala-asteella olin myös sellaisessa teatterikerhossa, joka oli koulun ulkopuolella. Tietysti olin kaikissa kevät-ja joulujuhlanäytelmissäkin aina mukana. Jostain tuli mieleen nyt sellainen tapaus, että koulussa oli Kalevala-juhla ja näyttelin Lemminkäisen vaimoa. Mun paras kaverini oli Lemminkäinen. Olin silloin 8-vuotias. Heh! Ja ekan luokan kevätjuhlassa tehtiin esitys nimeltä ”Sammakkosaari”, mä näyttelin siinä suurta sammakkotietäjää.”

Elias (c) Teatterikärpänen

Kerro vaikka niistä kamerajutuistakin. ”Joo! 13-vuotiaana mä tein ekan kamerajuttuni, se oli Taideteollisen Korkeakoulun lyhytelokuva ”Repeämä” ja siinä tutustuin ohjaaja Oskari Sipolaan, jonka assistenttina oon nyt tulevana kesänä yhdessä leffaprojektissa. Oskarin kanssa oon tehnyt paljon proggiksia, ystävystyttiin tuon jutun myötä. Pirkka-Pekka Peteliuksen ohjauksessa oon tehnyt sellaisen jutun kuin ”Pullukat”. Ai se tuli taas telkasta just! Mä olin siinä se tanssijapoika.”

”Lukioaikoina eli 2012 mä pääsin Kellariteatteriin ja oon ollut siellä muutamassa jutussa. Kotikadussa mä olin pari vuotta mukana. Sit olin ”Jäminkipohja”-nimisessä novellilyhärissä. Nyt kesällä näyttelin mun ekan roolin pitkässä elokuvassa. Oulun Kaupunginteatteriin päädyin siten, että ohjaaja Fiikka Forsman oli nähnyt tän Jäminkipohjan telkasta ja hän laittoi mulle viestiä, että olisinko kiinnostunut tulemaan Ouluun ”Toiset kengät”-näytelmän päärooliin ja saisinko koulun kanssa järkättyä kursseja. Innostuin heti totta kai ja menin juttelemaan opon kanssa. Saatiin järkättyä asiat. Joulukuussa aloitettiin sitten treenit, ja koko kuukausi meni mulla siinä, että oppi ylipäätään olemaan isolla lavalla. Tammi-ja helmikuu treenattiin tiiviisti, tosi rankkaa ja tosi opettavaista oli se. Joulukuussa vielä lentelin Oulun ja Helsingin väliä, mutta vuodenvaihteen jälkeen kun treenit lähti kunnolla käyntiin, mä asuin Oulussa ihan viikonloputkin. Maaliskuussa oli ensi-ilta ja nyt viime viikonloppuna oli viimeiset esitykset. Oli kyllä kokemus, jota en ikinä vaihtaisi pois!”

Mikä on seuraava siirtosi? ”Ainakin ajattelin pitää loman. Kaikenlaista pientä viritelmää on, mutta aika auki on tulevaisuus. Ihan kivaa.”

Mikä muu ala mahdollisesti kiinnostaisi? ”Ohjaaminen kiinnostaa kyllä. Ja mä seuraan urheilua aika paljon, että urheilutoimittajan ammatti voisi mua kiinnostaa kyllä.”

Miksi teatteri, miksi näyttelijäksi? ”Huh, mikä kysymys! Sellaista fiilistä ei vaan saa mistään muusta, kun on lavalla. Ei mulla oo mitään parempaakaan vastausta tähän. En mä saa vastaavia kicksejä mistään muusta. Siksi!”

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella, vai ovatko ne muuttuneet? ”Totta kai ne on muuttuneet sen myötä, mitä enemmän on päässyt tekemään. En mä todellakaan pidä itseäni mitenkään näyttelijänä vielä. Tuo Oulun reissu oli kyllä kaikista konkretisoivin juttu. Tajusin sen, että sielläkin on näyttelijöitä, joilla on samaan aikaan kolme ison lavan juttua meneillään, uusien treenausta joka päivä ja ilta, ja vielä lisäksi perhe. Miten paljon aikaa se viekään, et ei se oo niin, että mennään vaan ”vähän näyttelemään”. Se on pirun rankkaa työtä ja aikamoista paloa ja antautumista vaativaa. Tuo ”Toiset kengät” kesti melkein kolme tuntia ja olin koko ajan lavalla, ja harjoitusten aikana joskus tuli sellainen tunne, että mä en pysty tähän, tää on niin vaikeeta. Tän vuoden aikana on kuva muuttunut kyllä realistisemmaksi, mutta siitä huolimatta mä haluan tehdä tätä, ehkä jopa enemmän kuin ennen”, Elias intoilee.

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia, joita ihailet tai arvostat erityisen paljon? ”Voi, vaikka ketä. Ekana tulee mieleen Eero Aho. Niin paljon on huikeita tyyppejä. Heidi Herala, Seppo Maijala, Taneli Mäkelä, Aake Kalliala, Mikko Leskelä Oulusta... Ulkomaisista leffatähdistä Leonardo DiCaprio, Samuel L. Jackson, Christoph Waltz, Uma Thurman, Meryl Streep.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita maailmasta ihan kenet tahansa? ”Jennifer Lawrence!”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”Voisin laulaa Vesa-Matti Loirin kanssa Lapin kesän.”

Mikä on omasta mielestäsi tärkein/onnistunein roolityösi toistaiseksi? ”Kyllä mä vastaan tähän tuon Oulun jutun, se on kasvattanut mua niin paljon. Kamerahommista vaikkapa Jäminkipohja.”

Onko sinulla jotain tiettyä roolihaavetta? ”Jos en vastaa tähän mitään konkreettista? Mä saan tosi usein ns. kiltin pojan rooleja. Haluaisin tehdä jonkun ihan päinvastaisen roolin, pahiksen.”

Mikä on mielestäsi parasta teatterissa noin yleensä? ”Ehkä se, kun se tapahtuu just siinä hetkessä, ja se on yleisön ja näyttelijän välinen juttu, jos verrataan esimerkiksi kameraan. Se on myös mageeta, että joka esitys on erilainen ja jokainen yleisö tuo aina erilaisen fiiliksen.”

Miten sinä määrittelisit sanaparin ”teatterin taika"? ”Mulle tulee ekana mieleen yksi oma esimerkki, joka liittyy ”Toiset kengät”-näytelmään. Näytelmässä mun ensi-ihastustani esitti yksi Sanni, joka on samanikäinen kuin minä ja hän sairastui yllättäen. Näytelmän ohjaaja hyppäsi sitten paikkaushommiin, ja sehän toimi loistavasti. Samassa näytelmässä vanhemmat ihmiset esittävät alakoululaisia, ja siinä ei ole mitään omituista. Leffassa moinen ei toimisi, mutta teatterissa illuusio pysyy”, Elias pohtii.

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Ihmiset, joita mä nään ja tapaan inspiroi mua tosi paljon.”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”Kyllä mä poden, ensiyleisö on kaikista pahin ja jännitys sitten pienenee esitys esitykseltä. Se ilmenee mulla sillai, että aamusta asti jo vähän tuntuu ja ruoka ei oikein maistu ja on todella levoton olo muutenkin. Aina kun mua jännittää, mä ravaan eestaas enkä pysty olemaan paikallani ollenkaan. Jännitys on kyllä ihan kiva tunne kuitenkin, koska se kuuluu asiaan. Ensi-illan alla ei ole kyllä mikään kiva olo...”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja tai rutiineja, joita huomaat toistavasi esityspäivinä tai juuri ennen esitystä? ”Ei mulle ole ehtinyt vielä muodostua mitään kaavoja, mutta en mä lavalle halua ihan kylmiltään mennä. Käyn lenkillä, venyttelen. Oulussa esitys oli niin pitkä, joten mä aina pari tuntia ennen esitystä mietin sen koko näytelmän läpi reploineen kaikkineen. Pari kertaa kokeilin tehdä ilman sitä ja oli heti paljon epävarmempi olo, joten kyllä mä tarvitsin sen mielessäläpikäymisen.”

Kerro joku kommellus. ”Onhan niitä. Kellariteatterissa mulla ja yhdellä Jaakolla oli pelkät toogat päällä ja tarkoitus oli tiputtaa yhden tytön päälle lumihiutaleita eli paperisilppua. Yhdessä esityksessä mä sitten huomasin, että mun tooga lähtee tippumaan ja en voinut sille enää mitään, joten se putosi mun päältäni. Oli mulla onneksi boxerit jalassa! Repliikkimokiahan on sattunut useammankin kerran.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Viime kevääseen liittyy paljon hyviä muistoja, aloin seurustella silloin.”

Käytkö katsomassa muiden teatterien esityksiä? ”Kyllä mä pyrin käymään, kavereiden juttuja varsinkin. Musta on tosi kiva käydä katsomassa teatteria. Aina vähän harmittaa, jos ei pääse katsomaan jotain tiettyä juttua. Viime aikoina on jäänyt erityisesti mieleeni Helsingin Kaupunginteatterin ”Kohtauksia eräästä avioliitosta”. Se aihe oli ehkä kaukana omasta elämäntilanteesta, mutta ihan pelkästään sen näyttelijäntyön takia meni kylmät väreet. Merja Larivaara ja Eero Aho oli todella loistavia siinä.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Sillä ei ole väliä, kuinka paljon elämässäsi on päiviä, vaan sillä kuinka paljon päivissäsi on elämää.”

Onko jotain muuta, mitä haluaisit ehdottomasti itsestäsi vielä kertoa? ”Hmmm.... sen voisin sanoa, että mä oon hirveen neuroottinen ihminen! Aina kun mä menen nukkumaan, mun pitää ensin tarkistaa, että kaikki sähköjutut on varmasti pois päältä ja ovet on lukossa.”

Osaatko imitoida ketään? ”Vesa-Matti Loiria ja Aku Hirviniemen kaikkia Putous-hahmoja.”

Mikä sarjakuvahahmo/fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja miksi? ”Haluaisin olla Batman. Jaa miksi? Siksi, koska se on paras. Siinä on syvyyttä ja se on äijä.”

Jos sinulla olisi joku erityiskyky ja sitä kautta joku ”supersankaruus”, mikä se kyky olisi ja mikä olisi hahmosi nimi? ”Hahah! Tän nimi olisi Elmeri ja se osaisi laulullaan lumota kaikki. Tosi katu-uskottava tyyppi, hahah! Viitta heiluen menisi tuolla ja laulaisi...”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Se olisi kyllä aika ainutkertainen kokemus, et kannattaisi ottaa kyl kaikki irti siitä päivästä. Tekisin kaikkia sellaisia juttuja, mitä miehet ei voi tehdä. Jaa mitä? No mä menisin baariin ja testaisin, että onko miehet oikeesti niin helppoja tapauksia. Miten helppoa olis saada mies tarjoamaan drinkki.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Voisin ottaa sinne Trivial Pursuitin ja opetella ne kaikki kysymykset ulkoa. Kun tuun talvipesästä ulos, haastaisin kaikki pelaamaan. Mulle on jäänyt siitä traumoja, kun aina häviän. Ruuaksi ottaisin intialaista ruokaa, tikka masalaa tai vastaavaa.. Tutti Frutti Passion-karkkeja pitäisi myös olla ja vanilja-cokista.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Siellä pitäisi olla hyviä kirjoja paljon, patja, peitto ja tyynyjä. Ja joku iso screeni, mistä voisi katsella urheilua.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Mä haluaisin nähdä, miten ne pyramidit on rakennettu. Olisi myös kiva nähdä äidin ja isän nuoruusaikoja.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen käymään kotona ja sitten menen varmaankin moikkaamaan mun yhtä oululaista kaveriani, jolla oli tänään TeaK-haku. Pelaan vähän pleikkariakin ehkä.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Kesä

Mistä sanasta pidät vähiten? - Marraskuu

Mikä sytyttää sinut? - Innostuneet ihmiset

Mikä sammuttaa intohimosi? - Kyynisyys

Suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Meren kohina

Mitä ääntä inhoat? - No se liitujuttu, tai haarukka lautasta vasten!

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Viininmaistelija

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Oon niin huono siivoamaan, eli siitä ei tulisi kyllä mitään.

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Eiköhän ne pari juttua voida antaa anteeksi, joten tänne vaan!