Piina / Tampereen Teatteri

Piina / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 3.10. 2019, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Kirjoittanut William Goldman
Perustuu Stephen Kingin samannimiseen romaaniin ((Piina/Misery 1987)
Suomennos Timo Mikkola
Ohjaus Antti Mikkola
Lavastus- ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen
Valo- ja videosuunnittelu Tiiti Hynninen
Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho
Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa : Esa Latva-Äijö, Mari Turunen ja Jukka Leisti

"Minä olen sinun ykkösfanisi!"

 Näin hehkuttaa entinen sairaanhoitaja Annie Wilkes (hyytävän loistava Mari Turunen) kirjailija Paul Sheldonille (aina vahva Esa Latva-Äijö). Mies makaa täynnä ruhjeita lähes liikuntakyvyttömänä vuoteessa, valtavat kivut tulevat aaltoina tämän tästä ja ihan tekee pahaa katsomossakin. Nyt ei kuitenkaan olla sairaalassa, vaikka huone kliinisen valkoinen onkin. Ollaan ykkösfanin kotona. Sheldon on viimeistellyt tuttuun tyyliinsä tulevaa romaaniaan läheisessä hotellissa ja huonojen sääolosuhteiden vuoksi ajanut vuorenrinnettä alas ja ilman Annien nopeaa toimintaa hän olisi todennäköisesti kuollut. Nyt hän on turvassa ja hyvissä käsissä, onhan Anniella hoitajataustaa. Kingin Piina-kirjaa lukematon ja elokuvaa näkemätön katsoja saattaa tässä vaiheessa vielä myhäillä tyytyväisenä, mutta meillä muilla alkaa jo kädet hiukan hikoilla ja pulssi kohota...

 Ykkösfaniutta julistetaan joka välissä, onhan se nyt suuri kunnia saada hoitaa suuri kirjailija Sheldon kuntoon ja kirjoittamaan uusia romaaneja Misery-sarjaan, jonka Annie osaa ulkoa mennen tullen. Miestä kiinnostaa lähinnä se, saako hän kipulääkkeensä ajallaan ja milloin puhelinlinjat jälleen toimisivat, sillä pitäisi ilmoittaa olinpaikastaan yhteen jos toiseenkin paikkaan. Autosta on myös löytynyt miehen salkku, jossa ainokainen versio seuraavasta romaanista. Annie saa paperinipun luettavakseen eikä oikein ole tyytyväinen, ei sinne päinkään. Eihän se edes kerro Miserystä, tuosta Annien palvomasta romaanihenkilöstä! Annie ei todellakaan ole tyytyväinen, ja luonteenlaatunsa alkaa hiljalleen paljastua... Hetkellistä lepytystä tarjoaa tieto, että Misery-sarja saa kuin saakin jatkoa ihan pian ja kirja julkaistaan lähiaikoina. Annie hankkii kirjan heti käsiinsä, lukee ahmien ja Sheldon tajuaa, että tämä on vasta alkusoittoa henkilökohtaiselle helvetille. Eipä ole ykkösfani kovin tyytyväinen kirjan loppuun, ja muutamien hankintojen jälkeen mies on pakotettu kirjoittamaan sarjaan jatkoa, muuten ei olisi asiaa tämän huoneen ulkopuolelle koskaan. Ja mies kirjoittaa, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole. On alistuttava kohtaloonsa. Vai onko sittenkään?

 Painostavaa musiikkia, sairasvuoteella kiemurtelua ja katsomossa myötäelämistä kipujen suhteen, jatkuvia kylmiä väreitä. Melkein kuulin kellon tikityksen päässäni, kun Annie lähtee käymään kaupungilla ja Paul jää yksin taloon. Hienosti toteutettu valoilla ja äänillä se, kun auto lähtee pihasta ja kauhunsekaisin tuntein odottaa, milloin ääni kuuluu uudestaan. Pyörivä näyttämö mahdollistaa sen, että sairastuvan ovista pääsee muualle taloon ja sieltä aukeaakin aika hyytävät näkymät, näytelmän loppupuolella varsinkin kun on hiukan mennyt sisustus överiksi. Suljetut ja etenkin avonaiset ovet osoittautuivat tässä tapauksessa jälleen kompastuskivikseni, kun mielikuvitukseni lähtee laukalle ja pelkään jotain tapahtuvan jo valmiiksi. Olin välillä jatkuvassa viritystilassa ja puristin käsiäni nyrkkiin, ja minä onneton kun menin bongaamaan Annien seinältä erään kammottavan yksityiskohdan ja kun tuli aika tsekata se uudestaan... Pari-kolme kertaa sanoin ääneen "ei saatana" kun peljästyin. En osannut rentoutua silloinkaan kun sheriffi Buster (Jukka Leisti) on paikalla, vaikka hänen rauhallinen läsnäolonsa pientä armoa toikin hetkellisesti.

 Tampereen Teatterin Frenckell on saanut aiemminkin kunnian toimia psykologisten trillereiden ja "kauhuteatterin" näyttämönä (Mustapukuinen nainen, Kylmä murha...) ja vähän liiankin hyvin toimii Piina teatteriversiona. Liian jännittäväksi kun meno äityy, voi kirjan laskea käsistään ja jatkaa sitten kun on saanut hengityksen tasaantumaan. Kotosalla elokuvaa katsellessaan voi painaa pausea, vaihtaa kanavaa, lähteä käymään jääkaapilla ja laittaa samalla lisää valoja huoneeseen. Teatterissa sitä istutaan paikallaan ja muut määräävät taukojen paikat ja valaistuksen määrät. Kaikki tapahtuu siinä silmien edessä eikä armoa anneta, ja se on kamalaa ja samalla niin ihanaa.

 Joskus olen huvikseni sanonut olevani jonkun tyypin "ykkösfani", vaan enpä sano taas vähään aikaan.

 Kiitos Antti Mikkola ja koko työryhmä, mikäs se sopiikaan paremmin pimeisiin ja synkkiin syysiltoihin kuin lämmöllä tämänkin esityksen muisteleminen...

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta!

Rikos ruutupaperilla / Tampereen Teatteri

Rikos ruutupaperilla / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Kantaesitys 25.1. 2019, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Esa Latva-Äijö
Lavastus- ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen
Valosuunnittelu Tuomas Vartola
Äänisuunnittelu Simo Savisaari
Musiikkivalinnat Esa Latva-Äijö

Rooleissa : Arttu Ratinen, Aliisa Pulkkinen, Esko Kovero, Ville Majamaa ja Elina Rintala

 Unelmia ja elokuvahommia 

 Ei ole ollut tapana harrastaa otsikkoja, mutta tähän näytelmään tuo jotenkin sopii. Esa Latva-Äijön neljäs näytelmä (aiempia en valitettavasti ole päässyt näkemään, etenkin Taxikuski harmittaa) kertoo Maxista (Esko Kovero), jolla on Suuri Unelma elokuvasta. Mies taitaa olla aikamoinen leffafriikki, siitä kertovat mustavalkoiset valokuvat entisaikojen filmitähdistä ja seinällä Marlon Brandon juliste. Tunnelma huoneessa on jotenkin pysähtynyt, odottavainen. Melkein voi kuulla ilmastointilaitteen surinan.

 Koekuvaukseen saapuu amatöörinäyttelijä, taiteilijanimeltään Danny (Ville Majamaa), joka on ehtinyt tehdä "urallaan" kaikenlaista pientä ja nyt olisi hiljalleen läpimurron aika. Max aikoo ohjata elokuvan, käsikirjoitus ja visio on valmiina - vain näyttelijät puuttuvat. Yksi elokuva riittäisi nostamaan hänet maailmanmaineeseen ja palkintogaalojen pöytiä tyhjentämään. Idolinsa Brando näytteli yli neljässäkymmenessä elokuvassa, mutta teki/ohjasi vain yhden (Vihan riivaama) ja nimenomaan siitä hänet muistetaan.

 Dannyn lisäksi koekuvauksiin saapuu Pirjo (Elina Rintala), harrastajanäyttämöltä tuttu. Hän on valmis lopettamaan kolmivuorotyöt muovipussitehtaalla elokuvaroolin myötä. Max testaa Pirjon reagointikykyä aika erikoisella tavalla, ja Pirjo näyttää kyllä, että täältä pesee tarvittaessa. Koekuvauksiin eksyy hiukan vahingossa myös Nykänen (Arttu Ratinen), mies ja kitara -tyylinen hemmo. Nykäsen isä sattuu olemaan elokuva-alalla kohtuullisen arvostetussa asemassa, ja tästäkös Maxin leffaprojekti saa uutta virtaa.

 Väliajalle mentäessä olin edelleen odottavaisin mielin. Alkuasetelmat olivat suhtkoht selvillä, mutta mihin suuntaan seuraavaksi lähdettäisiin? Jotain pitäisi hiljalleen alkaa tapahtua, toki dialogi on ollut varsin napakkaa ja toimivaa, mutta kaipasin jo jotain muutakin. Dannyn näyte Romeo ja Julia -monologistaan oli aika hieno, käsiliikkeineen kaikkineen. Minkälaista leffaa tässä oikein oltaisiin tekemässä? Näytelmän nimi pyörii mielessäni.

 Valaistu Brando-juliste saa minut ja tuntemattoman vierustoverin miettimään, kuinka monta vuotta mahtaa olla herran kuolemasta. Vierustoverini myös muisteli menneitä aikoja, Elokuva-Aitta -lehteä ja Brandoa kansikuvapoikana. Hienoja aikoja, hienoja muistoja!

 Näytelmässä tositoimiin ryhdytään sitten väliajan jälkeen ja heti on vauhtia ja vaarallisia tilanteita. On panttivankia, kommandopipoa, aseita ja sipsejä. Kyllä, sipsejä - ja Danny vaatii visioimaan limukkaa myös. Tämä jotenkin huvitti. Käy ilmi, että elokuvan aiheena olisi pankkiryöstö ja se pitäisi toteuttaa ihan oikeasti, jotta leffaan saataisiin aitoa tunnelmaa. Yllättäviä käänteitä on luvassa pankissa, kun pankkivirkailija Liisa (Aliisa Pulkkinen) kääntää koko homman päälaelleen ja kuka onkaan lopulta ryöstämässä ketä. Mainio virkailija! Lyhyestä lava-ajastaan huolimatta lähtemätön vaikutus.

 Kenen unelmat toteutuvat? Tarvitaanko unelmien toteutumiseen rahaa, vai täyttyvätkö toiveet jostain muusta? Pääseekö Pirjo pois kolmivuorotöistä? Mitä tekemistä horoskoopeilla on tämän kanssa? Mikä on Tukholma-syndrooma?

 Musiikkivalinnoista pidin kovasti, taiten valittuja kappaleita. Tunnelmapaloja. Mukavaa oli myös nähdä Esko Kovero ensimmäistä kertaa näyttämöllä (suuri yleisö tuntee hänet paremmin Salkkareiden Ismo Laitelana), varsin monipuolisesti hän pääsi käyttämään osaamistaan, Max kun oli tarvittaessa aika räiskyvä luonteeltaan.

 Muuten minulle jäi kyllä harmittavasti aika laimea olo tästä, ja syytän täysin ajoitusta. Olin edellispäivänä ollut KOM-teatterin ensi-illassa, nukkunut yöni katkonaisesti, mennyt silmät ristissä aamuvuoroon, liukastellut kotimatkalla itseni uuvuksiin, ehtinyt olla kotona tunnin ja sitten kohti Tamperetta. Toisenlaisissa olosuhteissa olisin saanut varmaankin tästä enemmän irti. Nyt jälkimauksi jäi "ihan jees". Kansaa oli katsomo täynnä ja se on aina hienoa! Tärkeintä on, että väki käy teatterissa. Niin, ja leffafriikeille tästä löytyy kaikenlaista bongailtavaa ja samaistuttavaa, otaksun.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

1918 Teatteri taistelussa / Tampereen Teatteri

1918 Teatteri taistelussa / Tampereen Teatterin päänäyttämö ja koko talo

Kantaesitys 27.1. 2018, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen
Historia-asiantuntija Tuomas Hoppu
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Videosuunnittelu Joonas Tikkanen
Valosuunnittelu Raimo Salmi ja Tuomas Vartola
Äänisuunnittelu Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta
Koreografi Mari Rosendahl
Kampausten ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa : Reino Bragge, Arttu Ratinen, Eeva Hakulinen, Elina Rintala, Ville Majamaa, Markku Thure, Ville Haapasalo, Antti Tiensuu, Jukka Leisti, Risto Korhonen, Mari Turunen, Aliisa Pulkkinen, Ella Mettänen, Esa Latva-Äijö, Kirsimarja Järvinen, Pia Piltz, Martti Manninen, Matti Hakulinen, Elisa Piispanen, Valentin Salo, Loviisa Mounier/Moona Niemi, Aarni Hytönen, Roni Isokääntä, Juho Kurjonen, Tuomas Kylmäkoski, Eero Malila, Santtu Mutanen, Matias Prami, Rasmus Rajakallio, Pekko Rajala, Aapo Savisaari ja Eero Viljanen

(c) Harri Hinkka 

 Lauantaina ensi-illassa ollut 1918 Teatteri taistelussa sai aikaan taas hiukan erilaisen blogikirjoituksen. Ei arvostelua, ei tarinaa siitä, mitä lavalla ja muualla tapahtuu. Halusin jotain henkilökohtaisempaa, ja mikäs sen paremmin toimisi kuin kirje.

  Parahin Iida,

halusin kirjoittaa Sinulle kirjeen, koska minua jäi vaivaamaan se, ettet saanut Kallelta tai Ireneltä vastausta kirjeisiisi ja jäi vaivaamaan sekin, että menivätkö kirjeesi edes koskaan perille ja saivatko he lukea kuulumistasi ja suunnitelmistasi. Iida, välillämme on sata vuotta - se on pitkä aika tai sitten ei. Samat haaveet ja unelmat täällä kaikilla on edelleen, ja toive siitä, että läheisillä olisi kaikki hyvin, missä tahansa he sitten ovatkin. Sitä paitsi kirjeitä on erittäin mukava saada ja lähettää, pitkästä aikaa! 

 Tiedätkö Iida, olen astellut Tampereen keskustorilla vuosien saatossa kymmeniä, ellei satoja kertoja, kiiruhtanut milloin ostoksille, milloin elokuviin, syömään, teatteriin ... miettimättä yhtään sen enempää, että mitä tätäkin toria ympäröivät rakennukset ovat joutuneet vuosikymmeniä sitten todistamaan. Lupaan Sinulle, että seuraavalla kerralla pysähdyn keskelle toria ja katselen kunnolla ympärilleni. Hengitän. Olen elossa. 

 Kymmeniä kertoja olen astellut Tampereen Teatterin ovista sisään, kulkenut portaita ylös tai alas, katsellut seinillä olevia istumapaikkakarttoja ja näyttelijöiden kuvia. Tilannut kahviosta pullaa. Rupatellut seuralaisen kanssa niitä näitä teatteriesityksen alkua odotellessa. Mainitsinko jo pullan? Nauranut, itkenyt, tympääntynyt, nauttinut. Kaikenlaista. Poistunut narikan kautta ovista kiireenvilkkaa jälleen ulos ja suunnannut kotia kohti taas yhtä kokemusta, yhtä tarinaa rikkaampana. Tällä kertaa poikkeuksellista oli se, että yksi tarinankertojista oli teatteritalo itse. Kapeat portaikot, ahtaat käytävät, luodinreiät seinillä, lähestyvien askelten äänet, huudot, piilopaikat, lukitut ovet... Koskaan aiemmin en ole talossa vieraillessani ajatellut, että juuri tässä on joku ammuttu. Juuri tässä näin. Olen kyllä tiennyt, mutta olen sulkenut sen ajatuksen mielestäni pois.

 Unohdetaan hetkeksi punaiset ja valkoiset. Minä näin ihmisiä, ihan tavallisia ihmisiä kaikkine inhimillisine heikkouksineen. Vallanhimoa, pelkoa, rakkauden janoa, viinanhimoa, virhearviointeja, väsymystä, nälkää. Kaatuneita pöytiä, verisiä esiliinoja, tyhjiä ja täysiä pulloja, seksuaalista häirintää, hyväksikäyttöä. Nuoria punakaartilaisia. Tavallisia ihmisiä seisomassa lavalla rivissä ja hätkähtämässä, kun vierestä kaveri ammutaan silmien edessä. Isiä, äitejä, lapsia, siskoja, veljiä. Ihmisiä! 

 Voi Iida, minun muistini on alkanut pätkimään. Olen jo unohtanut osan tapahtumista ja henkilöistä, mutta Sinut minä muistan hyvin. Ja Hannan. Jos voisin täältä kaukaa yhden neuvon antaa, niin kutsu häntä aina Hannaksi, vaikka kuinka etuilisi ruokajonossa. Hän on ihan vaan Hanna. Voi kun muistaisit tämän! 

 Mitäs muuta minä Sinulle kertoisin... Ai niin, tänään varmistui se, että Sauli Niinistö jatkaa Suomen presidenttinä. Toista äänestyskierrosta ei tarvittu. Näillä mennään nyt seuraavat kuusi vuotta. Elo jatkuu samalla mallilla kuin tähänkin asti. Lisäksi sain juuri puhelimeeni viestin, että halutessani voisin perjantaina liittyä mielenosoitukseen, jossa Senaatintorilla Helsingissä vastustetaan aktiivimallia. "Jokaisella on oikeus osallistua", viestissä lukee. Suurta paloa minulla ei tapahtumaan ole. Kuka sitten menisi puolestani töihin? Täältä sadan vuoden päästä, Iida, on myös mahdotonta sanoa, mitä olisin tehnyt keväällä 1918. Aatteen vuoksi, ehkä. En tiedä. Ja onneksi minun ei tarvitse tietää. 

 Lopetan kirjeeni nyt tähän. 

 Voi hyvin, rohkea Iida!

terveisin Talle 

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!) 

Taivaan tulet / Pyynikin Kesäteatteri

Taivaan tulet / Pyynikin Kesäteatteri

Ensi-ilta 17.6. 2016, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Näytelmäksi sovittanut ja ohjannut Olli-Matti Oinonen
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Maria Salminen
Äänisuunnittelu Roope Mäenpää
Kampausten ja maskien suunnittelu Tiia Ahvenjärvi

Rooleissa : Lotta Huitti, Kake Aunesneva, Esa Latva-Äijö, Jarmo Perälä, Leena Rousti, Jukka Pitkänen, Rinna Paatso, Idalilja Raipia/Senni Kurittu, Timo Julkunen, Tommi Rantamäki, Pauliina Puurila, Janne Turkki, Ari-Kyösti Seppo, Nina Tienhaara, Timo Allinniemi, Mika Lepistö ja Visa-poro

 Torstaina Reinikaista katsomassa Tampereen Komediateatterissa ja perjantaina lisää poliiseja Pyynikin Taivaan tulet-enskarissa... Sää vaikutti lähteissä varsin kolealta ja sateiselta, ja kerrankin olin pakannut mukaan lisävaatetta ja sadeviittaa. Niitäpä ei loppupeleissä sitten tarvittukaan, sillä näytelmän edetessä sääkin parani ja lopussa aurinko paistoi oikein kunnolla (niin taivaalla kuin näytelmän tunnelmassakin).

Rauni Väänänen (Lotta Huitti) 

 Tv-sarja Taivaan tulet toi neljällä tuotantokaudellaan Kemijärven suuren yleisön tietoisuuteen kertaheitolla. Meikäläinen jaksoi katsella ensimmäistä kautta muutaman jakson, sen jälkeen ote hyytyi ja muut riennot veivät voiton. Iltaisin olin harvoin kotona ja en vielä silloin tainnut tajuta, että Yle Areena pelastaa siinä vaiheessa kun digiboxin nauhoitus tuottaa pettymyksen. Pyynikin julkistettua tämänkesän näytelmänsä mietin heti, että kuinkakohan mahtaa sarja taipua parituntiseksi näytelmäksi. Toki Pyynikki miljöönä mahdollistaa monenlaista tapahtumapaikkaa, mutta noin muuten. Tietysti rönsyjä ja henkilöhahmoja on karsittava, sehän on selvä.

 Rauni Väänänen (Lotta Huitti) palaa takaisin kotikonnuilleen Kemijärvelle työskenneltyään aiemmin "Kilon poliisina" Espoossa. Meno, meininki sekä työskentelytavat ovat pohjoisessa hiukan erilaisia ja se aiheuttaa vähän haastetta "etelän likalle". (Tai "etelän pillulle", ihan miten haluatte...) Raunin äiti on muutamaa vuotta aiemmin hukkunut avantoon ja huhut liikkuvat kylillä yhä. Raunin isä Pekka (Kake Aunesneva) on hyvää vauhtia höperöitymässä mökissään ja siinä sivussa on sekaantunut hämäriin bisneksiinkin. Isän ja tyttären suhde on avainasemassa tarinan kannalta ja Pekka-isän suusta kuullaan mielestäni liikuttavimmat lauseet. Lisäksi sitten puidaan Raunin rakkausasioita, sillä kukkapuska kädessä häntä lähestytään useammastakin suunnasta. Itäviinabisneksiä selvitellään myös sekä kaupunginjohtaja Strömin (Rinna Paatso) luokkaretkellä kadonneen Sini-tyttären tapausta. Näissä kupletin juoni oli minulle sangen selvä, tosin tehtaanjohtaja Launiksen (Tommi Rantamäki) ja hänen vaimonsa (Pauliina Puurila) kuvioista olin ihan pihalla ja keskityin tuijottelemaan kaunista järvimaisemaa kun kerran siihen mahdollisuus oli.

Erkki, Rauni ja Aimo 

 Pidän kovasti Lotta Huitin tavasta replikoida selkeästi ja olla luontevasti hötkyilemättä tilanteessa kuin tilanteessa, ja tälläkään kertaa hän ei tuottanut pettymystä. Mahtavaa oli nähdä pitkästä aikaa Rinna Paatsoa tositoimissa (ja miten ihastuttavia vaatteita kaupunginjohtajalla olikaan!), tosin valitettavasti alkupuoliskolla hän vain joutui istuksimaan työpöytänsä ääressä sanomatta sanaakaan. Kake Aunesneva Pekka-isänä liikutti elämänmakuisilla tarinoillaan, poliisipäällikkö Junni (Jarmo Perälä) taas oli hupaisa viljellessään joka väliin englanninkielisiä lausahduksia tutuista poliisisarjoista ja kyllä vaan, Skandinavian komeimmalta urospoliisilta eli Peltoniemen Aimolta (Esa Latva-Äijö) olisin mielelläni ottanut kukkapuskan vastaan. Vähän jäi hämärän peittoon, että missä vaiheessa Rauni retkahti lääkäri Erkki Viherkoskeen (Jukka Pitkänen) oikein kunnolla. Leena Rousti teki lähtemättömän vaikutuksen kapakkaruusuna ja entäs sitten se No Man's Landin vakioporukka Lötjönen ja Muukkosen veljekset (Ari-Kyösti Seppo, Timo Allinniemi ja Mika Lepistö). Miesten karaokevedot tulivat niin sydämestä, että. Ja Lötjönen jättikokoisessa pyhäpuvussaan vielä piti niin liikuttavan puheenkin häissä.

Karaokeväkeä ja Aimo näemmä vapaalla 

 Ismo Alangon ehtymättömästä kynästä syntynyt tv-sarjan musiikki soi hienosti tämän tästä ja jotenkin siinä oli tietynlaista taikaa kun vahva musiikki pauhasi, katsomo pyörii, järvimaisema aukeaa ja tuuli käy järveltä päin naamaa. Jonkinsortin ytimessä ollaan siinä. Komeimman biisin vetäisee lopuksi sitten Timo Allinniemi, ja koko porukka yhtyy lauluun mukaan. Aurinko paistaa. Mieli on keveä. Visa-poro popsii jäkälää nautinnollisesti pureksien. Eläköön kesäteatteri!

Esityskuvat (c) Leena Klemelä

 (näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Pyynikin Kesäteatterille kutsusta)

Isä ja tytär 

Päätepysäkki / Tampereen Teatteri

Päätepysäkki / Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 27.1. 2016, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Pasi Lampela
Lavastus-ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen
Valosuunnittelu Mika Hiltunen
Äänisuunnittelu Jouni Koskinen
Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa : Esa Latva-Äijö, Elisa Piispanen, Heikki Nousiainen ja Emma-Sofia Hautala

 Näin se näköjään menee, että tammikuussa Tampereella, helmikuussa Helsingissä ja niin edelleen. Jälleen löysin itseni Tampereelta ja liukastelin onnistuneesti kaatumatta Frenckell-näyttämölle. Luotto Pasi Lampelan töihin on kova, enkä olisi jättänyt mistään hinnasta väliin Päätepysäkkiä, joka löytyy myös tämänkeväiseltä tärppilistaltani.

 Jussilla (Esa Latva-Äijö) ja Ilonalla (Elisa Piispanen) näyttää äkkiseltään menevän varsin mukavasti. On taiten sisustettu koti, kaksi ihanaa lasta, hyvät työpaikat ja suhde mallillaan. Arki rullaa omalla painollaan, lapsia kuskaillaan harrastuksiin, omillekin harrasteille löytynee aikaa, kotityöt hoituvat. Onni löytyy vaikkapa yhdessä koko perheen kesken vietetystä pyjamapäivästä ja poroherkusta. Kuulostaa ihan perusmeiningiltä, eikö?

(c) Yehia Eweis

 Muutaman ääneen lausutun ja lausumattoman sanan jälkeen helvetti on irti. Jussi haluaa avioeron, koska ei rakasta Ilonaa enää. Vaimolle ilmoitus tulee täytenä yllätyksenä ja järkytyksenä, kaikkihan on ollut siihen asti hyvin. Ainakin vaimon mielestä. Ainakin ulkoisesti. Seuraavan pommin pudottaa Jussin isä Matti (Heikki Nousiainen). Matti on pomona menestyvässä asianajotoimistossa ja hän haluaisi Jussin johtajanpestiin, itse kun hänellä olisi "muita bisneksiä" ja Jussin olisi aika kasvaa pojasta mieheksi. Johtajanvaihdokseen olisi vain pieni ehto - Jussi ja Ilona eivät saa erota.

 Seuraava parituntinen on hengästyttäviin mittasuhteisiin yltyvää tahtojen taistoa, syyllistämistä, uhkailua, itkua ja hammastenkiristystä, toisia mahdollisuuksia, unelmia ja haaveita sekä kiihkeitä tuokioita Jussin ja Ilonan yhteisen kodin sohvalla/lattialla/nojatuolissa ym. Jussi on tavannut Birgitan (Emma-Sofia Hautala), jossa näkee uuden alun ja sopivasti haastetta. Birgitta heittää ohimennen, että alkaisi rahastaa tapaamisilla ja "paljonkohan ammattilaiset veloittavat". "Jaa psykologit vai?" Miten helppoa onkaan puhua ajatuksistaan ja toiveistaan puolituntemattomalle! Tunne-elämän lukkojen availu liian läheiselle kun väistämättä johtaa monenlaiseen syyttelyyn puolin jos toisinkin.

 Huh huh. Jännästi sitä nauttii katsomossa siitä, että henkilöt lavalla tekevät itsensä kaikkien silmissä välillä täysin naurettaviksi ja laukovat suustaan totuuksia, joita ihan hävettää kuulla. Samalla voi itsekseen kiristellä hampaitaan ja puristaa kättään nyrkkiin, kun suututtaa niin paljon toisten puolesta. Itsehän en koskaan ole sanonut mitään sellaista, joka saattaisi loukata jotakuta (köh köh). Entä ne lapset, jotka nukkuvat viereisessä huoneessa? "Millaisen ilman me heille jätämme hengitettäväksi?" pohtii Jussi ja sama show jatkuu. Katsomossa on turvallista istua, olla kirjaimellisestikin kärpäsenä katossa seuraamassa toisten kipuilua ja melskaamista. Tosielämässä ei paljoa naurattaisi, eikä kyllä nytkään kauheasti huvittanut. Miten hukassa ihminen voikaan olla parisuhteessaan ja oman itsensä kanssa etenkin? Peilikuva taitaa pelottaa, koska ei pysty kohtaamaan sitä näkyä tai hahmoa, joka sieltä vastaan tuijottaa. Kun on matkalla päätepysäkille, pitääkö siellä jäädä kyydistä pois vai kannattaako malttaa hetki, sillä uusi vuoro lähtee kyllä takaisin toiseen suuntaan? Siinä pohdittavaa itse kullekin. Matkaseurakin kannattaa valita tarkkaan.

(c) Yehia Eweis

 Erinomainen teksti ja ohjaus, erinomaista teatteria. Pidän siitä tietynlaisesta oudosta vaaran tunteesta, jonka näyttämöllä tapahtuva kunnon riitatilanne saa minussa aikaan. Vähän pelottaakin, miksi niin nautin siitä, että toiset kunnolla kaivavat verta nenästään. Pidän röyhkeydestä ja uskomattomasta herkkyydestä, joka vuorotteli etenkin Esa Latva-Äijön timantinkovassa roolityöskentelyssä. Loistavassa vedossa olivat muutkin, ei moitteen sanaa.

 Kotomatkalla junassa mietin sitä jättimäistä taustakuvaa.

 Pasi Lampelan seuraavaa projektia kieli pitkällä odottaen...

 (näin esityksen kutsuvieraana)

Skavabölen pojat / Tampereen Teatteri

Skavabölen pojat / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 4.9. 2015, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Antti Raivio

Ohjaus Marika Vapaavuori

Rooleissa : Jaakko Ohtonen, Eemu Korpela, Heikki Hela, Mari Turunen, Elina Rintala, Esa Latva-Äijö, Elisa Piispanen, Petri Koskinen, Mari Posti, Ilpo Hakala ja Kirsimarja Järvinen

 Skavabölen pojat vaatii ehdottomasti taas hiukan toisenlaisen blogikirjoituksen, ei niinkään pelkän teatteriarvostelun. Eipähän nämä minun raapusteluni ole varsinaisia kritiikkejä useinkaan olleet, vaan kirjoitelmia siitä, millaisia ajatuksia esitys minussa herätti. Minusta on jotenkin tärkeämpää tuoda niitä puolia esiin kuin sitä, että replikoiko joku näyttelijä riittävän kuuluvasti ja miten loistokas oli valaistus. Bloggarilla on vapaat kädet tekstinsä suhteen, joten saamanne pitää.

 Esitys sai reilut parikymmentä vuotta sitten ensi-iltansa Q-teatterissa ja saikin varsin lämpimän vastaanoton hienona, koskettavana aikalaiskuvauksena. Moni minunkin jututtamani ihminen muistelee sitä yhtenä parhaista näkemistään teatteriesityksistä. On olemassa myös leffaversio, jonka vuokrasin Makuunista taannoin ja aikataulusyistä (tai jostain muusta, en muista enää) jouduin ensimmäisen puolituntisen jälkeen vetämään sen pikakelauksella läpi, jotta ehdin palauttamaan sen ajoissa. Tarina jäi siis kovin etäiseksi minulle.

 Tampereen Teatterin uudesta versiosta olin kuullut lähinnä pelkkää ylistystä ja sitä, että se koskettaa ja vaikuttaa todella syvältä. Ja herättää muistoja. Siitä syystä jotenkin vähän jänskätti mennä katsomaan, olenhan minäkin 70-luvun lapsi. Onneksi oli seuraneiti matkassa, sillä paikkamme sijaitsivat harmillisesti suhteellisen kaukana (12. rivi, kun yleensä istun korkeintaan kutosrivissä nähdäkseni ilmeitä ja yksityiskohtia paremmin) ja mikä pahinta, keskellä nuorisolaisia! Luvassa olisi siis älypuhelinten valojen kajastusta, nauramista sopimattomissa paikoissa ja ylimääräistä supatusta ja levotonta hölinää.

Evert, Pirjo-äiti ja Rupert (c) Harri Hinkka, TT

 Heti esityksen alettua tulee selväksi, että aikalaiskuvaus on todella onnistunut. Kolminkertainen eläköön-huuto siis lavastussuunnittelusta Marjatta Kuivastolle ja pukusuunnittelusta Mari Pajulalle. Vakosamettia, pulisonkeja, teryleeniä, tiukkoja kauluspaitoja, peessin koko upea väriskaala asuissa ja ripulinruskeita huonekaluja. Toimii! Tsiuuuuh, Fazerin Parhaimpien makutestissä aloin välittömästi miettiä, että itse pikkutyttönä halusin aina jääkarhukarkit ja Toscat, kun taas äitini himoitsi Lactaa. Sanonta, että "pikkutytöt tykkää aina kiss-kiss-karamelleistä" ei siis kohdallani pidä paikkaansa. Sitä paitsi taisin enemmänkin popsia kettukarkkeja, ja joululahjaksi tuli aina Verraton-konvehtirasia ja villasukat. Voi kun olisi vieläkin pappa tahi mummu, joka jouluisin aina lahjoittaisi samat jutut. Huoh. Paras joululahjani ikinä oli autorata, jolla kerrostalon pojat kävivät myös ajelemassa. Ja poikanukke, jonka varustuksen tsekkasin heti ensimmäisenä. Mustavalkoiset Tarzan-leffat telkasta, Lauantaitanssit ja Heikki Hietamies ja odotettu discohitti. Voi sitä myötähäpeää kun tanssikansa irrotteli vapautuneesti tv-kameroiden loisteessa. Pinna-mehujää. Kartionmalliset Trip-mehut. Retu-kengät. Fazerin suklaanapit lootassa. Aku Ankka-limpsa. Jippo-lehti. Koululainen. Tom Sawyerin ja Huckleberry Finnin seikkailut, ja Viisikko! Mustikkakiisseliä, johon pudottelin leivänpaloja. Haltin häät ja Salomon Syksyn sävelessä. Syntymäpäivisin parasta ei suinkaan ollut lahjat vaan se, että koulusta päästyäni pappa oli koulun edustalla aina vastassa. Aina. Käsi kädessä käveltiin kotiin se lyhyt matka.

 Olen ainut lapsi, ja aina olen haaveksinut siitä, että voi kunpa minulla olisi isoveli. Pikkuvelikin ehkä, mutta isoveli olisi jotain. Kuka ryhtyisi siihen hommaan nyt? Isoveljeni olisi komea ja tumma, ihaillen olisin hänen meininkiään seurannut ja viisauttaan ihaillut. Luultavimmin hän ulkonäöllisesti olisi varmaankin Ron Jeremyn näköinen nykyään, mutta ihan sama. Isoveli sen olla pittää! Aina tavatessamme hän nappaisi minut turvalliseen kainaloonsa, pörröttäisi hiuksista ja sanoisi "Mitä pikkuinen?" Niin olisi sanonut aina, ja sanoisi aina hamaan loppuun asti. Meillä olisi joku oma juttu, piipattaisi toisiamme nenästä vaikkapa tai tekisimme kainalopieruja. Tai sanoisimme tavatessamme, että moro mitäs pierunaama. Sydän täynnä lämpöä silti. Kateellisena siis seurasin Evertin (Eemu Korpela) ja Rupertin (Jaakko Ohtonen) menoa ja painimista ja länkkärileikkejä. Juuri tuollaista se olisi meilläkin ollut. Olisi kehitelty tarinoita ja esityksiä, joita sitten ylpeille sukulaisille olisi joka tilanteessa esitelty. Ihanaa oli katsella taustalle heijastettuja videoita, joissa tosielämän veljekset Ukko-Ilmari ja Otso Majamaa kirmailivat onnellisina. Minä tykkäsin kirjoitella tarinoita (bravuurini on edelleen tallessa ja Tallella oleva teos "Jaska toimii hyvin", joka seuraa nuoren Jaskan seikkailuja eri paikoissa. Sivuilla seikkailevat myös myyrät, pillerinpyörittäjät, mystinen Marita ja Leena sekä oudot hahmot, kuten mummu jolla on mammuttitauti. Olen piirtänyt kuvat ja selostanut kuvatekstit, ja kirja syntyi äidin ja isän kirjoitustaidon suosiollisella avustuksella.) ja tykkään kirjoitella edelleen, kun oman väyläni näin löysin.

 Helppoa ei ole poikain elo, isä Pekka (Heikki Hela) haiskahtaa viinalle tämän tästä ja käy kirjeenvaihtoa tuoksukirjenaisen kanssa. Pirjo-äidillä (Mari Turunen) mieli heilahtelee puolelta toiselle, kuin vuoristorataa mennään. Sekalainen joukko sukulaisia Hippa-tädistä (Petri Koskinen) Ossi-setään (Esa-Latva Äijö, näin luki käsiohjelmassa Ossin kohdalla...) pitelee Kallion perheen kulisseja omalla tavallaan kasassa.

Isä ja äiti (c) Harri Hinkka 

 Olin täysin pihalla pääkallosta ja etenkin Taikuri Kinnusen hahmosta (Ilpo Hakala). Mies ilmestyi mystisesti milloin mistäkin ja mumisi kaikenlaista, vanhat sotavammat ei meidän rivillemme asti näkyneet. Aluksi en tajunnut sitäkään, miksi iskän paita on veressä. Olin myös sekaisin siitä, missä ajassa nyt mennään. Välillä kaiveltiin ullakolla, välillä suon reunassa. Kerran meinasin nukahtaakin. Isän kännihoureinen seikkailu kuin suoraan Twin Peaksista tai Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa-leffasta. Pienet discoilut ja Gary Glitterin biisi, josta tuli heti käsikirjoittaja Raivio mieleeni mutta ihan muista yhteyksistä. "Mutsis oli". Tuli mieleeni myös oma yökyläilyni perhetuttujen luona, jossa Dannyn näköinen isä rullasi illalla olkkarin maton sivuun ja pistivät discon pystyyn. Siinä menossa kaulukset ja puntit lepattivat ja meitä likkoja hävetti sohvalla, kun aikuiset pelleilee. Harmi, ettei siihen aikaan ollut älypuhelimia. Onni, ettei siihen aikaan ollut älypuhelimia! Pulisongeista ja tyköistuvista housuista tuli välillä mieleeni jokin sketsiohjelma ja sen moninaiset hahmot. Noh, vilkaisu omaan vanhaan albumiini ja hahmogalleria on melkoinen heti ensisilmäyksellä. Voi niitä hius-ja silmälasimalleja ja slipoovereja.

 Mielestäni Mari Turunen tekee parhaan roolityönsä ikinä, ainakin mitä minä olen nähnyt. Hän elää joka solullaan ja menee roolihahmollaan suoraan ihon alle. Veljeksistä etenkin Eemu Korpela vakuutti, ja poikain keskinäisissä kohtauksissa oli juuri oikeanlaista meininkiä. Koettelemuksistaan huolimatta nämä pojat tulevat pärjäämään, ainakin heille toivoo pelkkää hyvää. Eniten ehkä kosketti kaikki se, mitä heille jätettiin kertomatta ja mistä kaikesta he jäivät paitsi. Mutta heillä oli kuitenkin toisensa. Kaikilla ei ole.

 Voin sanoa rehellisesti, että minulla oli onnellinen lapsuus. Siihen mahtuu kuitenkin myös pelkoa ja inhoa, häpeää. Muitakin kuin hyviä muistoja. Tietynväriset huonekalut, pulisongit ja kauluspaidat tuovat mieleeni rappukäytävässä leijuvan vanhan viinan hajun, tupakansavun olohuoneessa, seuraavan viikon mykkäkoulun ja hiljaiset ateriahetket. Mutta selvisin kuitenkin, me kaikki selvittiin!

 Esityksen jälkeisenä aamuna heräsin ja muistan heti, että näin unta serkkupojistani. Osa sukulaisistani muistaa minut kovin itkuherkkänä pillittäjänä ja niin muistan itsekin, olin kyynelissä aika monessa tilanteessa. Uskallan myös väittää, että serkkupoikani J & M muistavat minut ihan muunlaisena. Yhtenä pojista!? Koskaan en tykännyt leikkiä nukeilla, vaan pikkuautoilla ja muilla vempaimilla. En leikkinyt kotia enkä prinsessaleikkejä, vaan Avaruusasema Alfaa ja puissakiipeilyä niin korkealle, etten päässyt enää alas. Perustettiin poikain kanssa bändikin, jonka tuotoksia nauhoitimme c-kasetille. Valokuvassa istun serkkuni vieressä suu mutrulla, koska hänellä on kourassaan enemmän pikkuautoja kuin minulla. Nämä veijarit myös tappelivat ja painivat keskenään koko ajan, ja minä koitin parhaani mukaan viihdyttää heitä esim. laulamalla omakeksimiäni kappaleita. Toimivat siis veljenkorvikkeinani. Onnellista aikaa! Nyt hokasin sen, että miksi minua ei koskaan ole meikkaaminen, shoppailu, kotileikit, vaatteet ja ns. "tyttöjen jutut" kiinnostaneet. OIen viihtynyt ja viihdyn edelleen parhaiten miesseurassa, tulen juttuun paremmin miespuolisten kanssa (toki poikkeuksiakin on) ja niin edelleen. Olen kateellinen siitä, etten pysty kasvattamaan komeita viiksiä ja turvaudun siksi irtoviiksiin! Suunnittelen taas autoradan hankkimista...

 Tämmöinen minusta tuli! Ja tämänkaltaisia muistoja nostatti Skavabölen pojat, joka ei teatteriesityksenä kolahtanut kuitenkaan ihan niin kovaa kuin odotin. Olen kuitenkin iloinen siitä, että näin tämän esityksen.

ps. entäs ne nuorisolaiset ja heidän pelätty teatterikäyttäytymisensä? Pari vilkaisua älypuhelimeen, mutta hienosti olivat nuoret mukana läpi esityksen, nauroivat ihan eri kohdissa kuin muut, hurrasivat aploodeissa ja pyyhkivät silmäkulmiaan ja meikkejään. Mahtavaa! Kyllä sydämessä läikähtää ihan erityisellä tavalla, kun nuoret ovat sankoin joukoin teatterissa ja vielä pitävät näkemästään. Toivoa siis on!

ps2. Ottoisoveliehdokkaita otetaan vastaan, heh.

(näin esityksen pressilipulla)

Yön kulkijat / Tampereen Teatteri

Yön kulkijat / Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämö

Pohjoismainen kantaesitys 19.3. 2015, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Conor McPherson

Ohjaus Mikko Viherjuuri

Rooleissa : Jukka Leisti, Esa Latva-Äijö, Anna Andersson, Mikko Hänninen ja Martti Manninen

 Heti kärkeen elvistellään sillä (ja tämän tulen varmaan muistelmissanikin mainitsemaan, jos minulla on muisti vielä Tallella silloin), että minäpä se olen ollut samalla lavalla Heikki Nousiaisen ja Tuire Saleniuksen kanssa! Entä miten tämä on mahdollista? Olivat mokomat jakaneet katsomon kahteen osaan, joista neljä riviä oli näyttämöllä! Kyllä vaan. Pieni intiimi katsomo, välissä kaistalemainen näyttämö ja tietysti varsinainen katsomo. Minun paikkani sijaitsi kakkosrivillä tässä pienemmässä katsomossa ( Heikki ja Tuija jossain takanani) ja kyllä siellä kieltämättä oli aika kuumottavat oltavat varsinkin esityksen alkua odotellessa. Tuntui, että kaikki tuijottaa ja onko tukka hyvin ja näkyykö kello. Hauskaa oli seurata väen saapumista isompaan katsomoon ja jestas miten hyvin valojen himmennyttyä näkyikään, kuka räpeltää vielä älylaitteensa kanssa. Komeasti hohkasivat kasvot ja "eihän tämä mihinkään näy". Kyllä muuten näkyy, takariviltä asti! Tämä uudenlainen katsomokokemus ei ollut minulle täysin uutta, mutta näin läheltä seuraaminen oli jännä ja mielenkiintoinen kokemus. Saisi olla mielestäni enemmänkin erilaisia katsomoratkaisuja, jos tila vaan antaa myöten. Ensimmäinen peukku siis tälle!

 Tapahtumat sijoittuvat dublinilaistaloon ja sen yhteen huoneeseen, jossa asustelee alivuokralaisena Tommy (Jukka Leisti). Tommy ei taida olla mikään siivousintoilija, sillä huone on täynnä kaikenlaista rojua, tiskaamattomia astioita ja jumalattomia määriä erilaisia lehtiä. Seinällä matkailujulistetta Suomeen, The Great Escape-leffajulisteita ja Marvin Gayen jullari. Talossa asuu myös Maurice (Mikko Hänninen), yllättäen leskeksi joutunut vanhempi, hitusen alkoholisoitunutkin jäärä, jolle Tommy on aina ollut kuin oma poika. Huoneessa yöpyy myös silloin tällöin Doc (Esa Latva-Äijö), himpunverran hitaalla oleva kaveri. Jotenkin tästä parivaljakosta tulee mieleeni Hiiriä ja ihmisiä-tarinan kaksikko George ja Lennie, Docista vähän myös Sydämen asialla-sarjan David. Toinen on selkeästi vähän rasittava tapaus toisinaan ja kaiken saa vääntää rautalangasta, mutta kaksikon välillä on tietynlainen yhteys ja "kaveria ei jätetä"-mentaliteetti on vahvana, vaikkakin toisen hitaita hoksottimia Tommy myös käyttää härskisti hyväkseen selkeästi. Aikamoiselta koijarilta Tommy muutenkin vaikuttaa.

Doc, nauriit ja Tommy (c) Harri Hinkka, TT

 Näytelmä alkaa dramaattisesti Tommyn saapuessa asunnolle nuoren naisen kanssa, jolla on kasvot veressä. Aimee (Anna Andersson) on pahoinpidelty poikaystävänsä toimesta ja vaikuttaa selkeästi hyvin aralta ja pelokkaalta. Tommy haluaa auttaa neitokaista, suojelusvaisto herää. Kaiken keskelle pölähtää sitten pöllittyjen nauriiden kanssa sympaattinen Doc (jonka nimi on muuten väännös Brianista...). Jutustelun lomassa alkaa yhdestä jos toisesta hahmosta paljastua uusia puolia. Tommy sanoo, ettei ole samanlainen kuin muut. Ja pöh, petyin häneen pahasti kuitenkin hetken kuluttua!

 Aluksi on vähän sellainen olo, että mitäköhän tästä oikein kehittyy. Teksti kulkee, näyttelijäntyö on rentoa ja sujuvaa. Leisti ja Latva-Äijö etenkin tuntuvat uineen roolihahmojensa nahkoihin oikein kunnolla, niin luonnikkaasti heidän yhteispelinsä sujuu. No, tämä kaksikko on häärännyt Frenckell-näyttämöllä sen verran monessa näytelmässä viimeaikoina, jotta ihmekös tuo. Leisti on ihanan rento ja tuntuu pistelevän välillä omiaankin, Latva-Äijö taas on niin sydämeenkäyvän symppis, että mieli tekisi käydä halaamassa Docia ja vähän jammailla Marvin Gayen tahdissa, popsia ehkä muutama ranskalainen (tai jopa nauris) yhdessä. Kerrankin muuten näkee, mitä tavaraa näyttämöllä sijaitsevat lootat ja laatikostot pitävät sisällään. Tulee vähän semmoinen tirkistelyfiilis kun oikein kurottaa katsomaan, että löytyykö deödöranttia vaiko ei laatikon kätköistä.

 Ja alkaahan sitä sitten tapahtua, huh! Voisi sanoa, että jos olisin nähnyt nyt Martti Mannisen lavalla ensimmäistä kertaa ja myöhemmin huomaisin miekkosen tulevan minua kadulla vastaan, vaihtaisin välittömästi kadun toiselle puolelle tai ainakin ohittaisin hänet katsekontaktia vältellen viimeiseen asti. Anteeksi kiroilu, mutta helvetti mikä nilkki ja puistattava tyyppi hänen roolihahmonsa onkaan! Brrrrr. Mahtavaa nähdä Martti pahis-Kennethin roolissa. En ostaisi siltä mieheltä käytettyä autoa enkä sen puoleen myisikään mitään moiselle niljakkeelle.

Kenneth ja Aimee (c) Harri Hinkka, TT

 Niinhän siinä taas kävi, että tarina vei mennessään. Koko ajan toivoi, että kaikki kääntyisi parhain päin eikä musta aukko imaisisi sisäänsä. Sieluni syövereihin porautui Doc-mussukka, joka kyynelisin silmin katsoi Tommya ja kysyi hämmentyneenä "Miten minun  sitten käy?" Voi että oli niin paha mieli hänen puolestaan siinä vaiheessa. Eikä mies itse asiassa sitten niin hitaalla ollutkaan, mitä aluksi vaikutti. Onneksi on olemassa kiehtova unimaailma, jossa kaikki on mahdollista ja voi kohdata vaikkapa viisaan Itämaan tietäjän.

 Ja minä sanon, että onneksi on teatteri, jossa ihmiset välittävät tunteita ja kertovat tarinoita toisille ihmisille. Kiitos Tampereen Teatterille tästä elämyksestä! Näytelmästä tuli lämmin fiilis, vähän samantapainen olo kuin ikilempparistani "Inishmaanin rammasta".

 Aluksi meinasin antaa neljä tähteä, mutta päivän hautuneena huomasin kuinka paljon tästä tykkäsin ja täräytän taas täydet pinnat *****.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Mustapukuinen nainen / Tampereen Teatteri

Mustapukuinen nainen / Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 5.9. 2014, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Ohjaus Tommi Auvinen

Rooleissa Esa Latva-Äijö ja Jukka Leisti

 Tampereen Teatteri on viime vuosina erikoistunut jännäreiden esittämiseen (Murhaloukku, Kylmä murha) ja mikäpä siinä, tätä lajityyppiä voisi olla mielestäni vieläkin enemmän. Sen verran kutkuttavan fiiliksen tämäkin näytelmä jälleen jätti.

 Mustapukuinen nainen perustuu Susan Hillin kauhuromaaniin "The Woman in Black" ja näytelmä on pyörinyt ainakin Lontoossa vuosikaudet. Pari vuotta sitten sai ensi-iltansa myös elokuva, jonka pääosassa nuorena lakimiehenä nähdään Daniel "Harry Potter" Radcliffe. Jännä yhteensattuma muuten, perjantaisen ensi-illan jälkeen elokuva nähtiin Nelosella heti seuraavana päivänä (en uskaltanut katsoa sitä kuin osittain...).

 Näytelmä lähtee käyntiin näytelmäharjoituksena. Asianajaja Kipps (Jukka Leisti) on hakeutunut teatterialan ammattilaisen (Esa Latva-Äijö) luo oppiin, jotta osaisi oikeaoppisesti kertoa tarinansa sukulaisilleen ja ystävilleen. Kipps sai muinoin tehtävän mennä setvimään edesmenneen rouva Drablow´n papereita Ankeriasräme-nimiseen paikkaan jossain huitsin nevadassa, ja rouvan talollekin pääsi vain laskuveden aikaan. Reissussa tapahtui jotain kammottavaa ja painajaiset ovat piinanneet Kipps-parkaa siitä lähtien. Tarinansa kerrottuaan hän toivoisi vihdoin saavansa mielenrauhan.

Esa Latva-Äijö ja Jukka Leisti / (c) Harri Hinkka, TT

 Aluksi mieleeni tuli parikin muuta näytelmää; 39 askelta ja jopa Kiviä taskussa. Leisti hyppää lennossa roolista toiseen vähän kökösti, koska näyttelijäähän hänestä ei saa sitten millään. Ammattilaisen opissa sivuhahmot alkavat pikku hiljaa löytää oikeanlaista otetta, ja Latva-Äijön näyttelemä näyttelijä hyppää Kippsin saappaisiin. Esitys lähtee lentoon kuin varkain.

 Lavasteitahan tässä ei liiemmin ole - vain taustakangas, pari ovea ja muutama tuoli sekä arkku, joka tarvittaessa muuntautuu vaikkapa hevosrattaiksi. Kaikki muu luodaan valoilla, savulla, äänitehosteilla ja heijastuksina kankaalle. Suuri merkitys on myös sillä, mitä katsoja luo omassa päässään ja mielikuvituksessaan. Pahinta on pelätä sitä, mitä ei edes näe, eli valo jos on kohdistettuna toisaalle, miettii jo mielessään, mitä pimeydessä luuraakaan... Sydän hakkasi jo valmiiksi kun arkkua tai ovea avattiin, kauhuleffoista tuttu säpsähdyskikka lienee siis liiankin tuttu. Ja kyllä vaan, hikikarpalot kohosivat otsalle kun sivusilmällä näin katsomon käytävällä omituista liikettä...

 Alun käynnistelyn jälkeen tästähän kehkeytyi pirullisen ovela näytelmä, jossa teatterin taika nappaa otteeseensa. Mielikuvitus on tehdä itselle tepposet ja se jos mikä on piinallista. Poislähdettäessä pilvetkin lipuivat Keskustorin yllä pahaenteisesti kuun eteen ja parikin kertaa tuli vilkuiltua taakseen.

 Lisää näitä! En suosittele heikkohermoisille, mutta muille kyllä. Mustapukuiselle naiselle neljä tähteä ****.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Kylmä murha / Tampereen Teatteri

Kylmä murha / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 29.8. 2013, kesto 2h väliaikoineen

Ohjaus ja suomennos Mikko Viherjuuri

Rooleissa : Esa Latva-Äijö, Jukka Leisti, Matti Hakulinen ja Elina Rintala

Taustaa : Brittiläinen käsikirjoittaja ja radiotuottaja Edward Taylor tunnetaan Suomessa parhaiten radiokuunnelmastaan "Knalli ja sateenvarjo". Taylor on kirjoittanut myös useita näytelmiä, ja niistä kuuluisin on vuonna 1992 kantaesitetty Kylmä murha (Murder by Misadventure). Nyt tämä hyytävä jännäri nähdään Tampereella, ja se on samalla näytelmän pohjoismainen kantaesitys. Tapahtumat sijoittuvat käsikirjoittaja Harold Kentin (Esa Latva-Äijö) ja hänen vaimonsa Emman (Elina Rintala) luksusasuntoon Englannin kanaalin rannalle. Harryn pitkä yhteistyö kollega Paul Riggsin (Jukka Leisti) kanssa alkaa takkuamaan ja sukset menevät kohtalokkaalla tavalla ristiin. Enempää en oikein juonesta pysty sitten paljastamaan, enkä edes halua kertoa! Jokaisen on itse tultava paikanpäälle katsomaan. Ei heikkohermoisille...

Jukka Leisti ja Esa Latva-Äijö / kuva Harri Hinkka, TT

Plussaa : Heti näytelmän päätyttyä mielessäni pyöri lause "mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin". Harvemmin tulee sellainen tilanne eteen, että jäisin sanattomaksi. Nyt se tapahtui ja syy on yksinkertaisesti siinä, että tästä trilleristä ei oikein pysty kertomaan mitään paljastamatta paloja juonenkäänteistä! Jännitysnäytelmä lienee tässä muodossa aika harvinaista herkkua näillä leveysasteilla ja huonosti toteutettuna siinä on lisäksi suuri vaara mennä täysin metsään. Pari vuotta sitten myös Tampereen Teatterissa nähty "Murhaloukku" vakuutti minut siitä, että tämäkin lajityyppi saadaan lentoon hyvin tehtynä. Teatteri onkin oivallinen paikka kokea kihelmöivää tunnelmaa ja painostavaa musiikkia yhdessä muun katsomon kanssa. Naureskellaan yhdessä välillä vapautuneesti, ja sitten taas mennään niin että sydän jättää pari tahtia välistä. Koko ajan on tiedossa, että kohta tapahtuu, ja silti tulee yllätetyksi ihan täysin. Ei vaan pysty ennakoimaan ja omien silmien edessä tapahtuu jotain sellaista, mikä jopa vähän kiukuttaa. Teatterin taikaa parhaimmillaan! "Miten ne sen teki? Miten minä en huomannut mitään?" Lavastus on nerokas ja moderni, musiikkipuoli täysin nappiin. Olenkin aina pitänyt Genesiksen "Maman" introa jollain tavalla pelottavana ja tässä se toimi loistavasti. Äänimaailma toimi muutenkin hienosti. Alussa Jukka Leistillä tuntui olevan vähän hapuilua replojen kanssa, mutta muuten oli mahtavaa nähdä mies vaihteeksi kaikkea muuta kuin koomisessa roolissa. Loistorooli myös Esa Latva-Äijöltä, hienovireistä tasapainoilua monenlaisilla reunamilla, menettääkö maltin vaiko järjen. Elina Rintalan muuntautuvaisuus teki myös vaikutuksen minuun. Eniten elementissään tuntui minusta kuitenkin olevan Matti Hakulinen Eganin roolissa, jäätävän hienoa työtä! Kylmä murha. Jääkylmä. Tapahtuipa sekin kummallisuus, että huudahdin pelästykseltäni spontaanisti ääneen voimasanan. Niin varmasti kävi monella muullakin, ainakin ajatuksissa.

Miinusta : ei moitteita

Muuta : Suosittelen lämpimästi jäätävästä meiningistä huolimatta. Olen varma, että nuorisoon tämä uppoaa myös. Nitrot tai vaihtokalsarit mukaan, mieluiten molemmat. Tahtoo lisää tätä! Teatterikärpäsellä meinasi siivet jäätyä, mutta vielä ollaan elävien kirjoissa.

Loppukommentiksi käyköön huudahdukseni, joten pyydän jo ennalta anteeksi kiroilua. Pakko vaan on todeta, että  J U M A L A U T A !!

Ja täydet viisi tähteä *****

Kuin ensimmäistä päivää / Tampereen Teatteri

Kuin ensimmäistä päivää / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 30.8. 2012, kesto väliaikoineen noin 2h 40min

Kirjoittanut Anna Krogerus

Ohjaus Marika Vapaavuori

Rooleissa : Marjut Sariola, Kirsimarja Järvinen, Elisa Piispanen, Matti Leino, Ville Majamaa, Arttu Ratinen, Eila Roine, Markku Thure, Inkeri Mertanen, Kake Aunesneva, Aliisa Pulkkinen, Esa Latva-Äijö, Piita Pesä/Ukko-Ilmari Majamaa, Ahmed Issa ja Mikko Hänninen

Eila Roine ja Marjut Sariola / kuva Harri Hinkka, TT

Taustaa : Anna Krogeruksen näytelmä "Kuin ensimmäistä päivää" sai kantaesityksensä Kajaanin Kaupunginteatterissa vuonna 2007, ja sen jälkeen sitä on esitetty menestyksekkäästi eri puolilla Suomea. Tapahtumat sijoittuvat Lepola-nimiseen vanhusten hoivakotiin, jossa resurssipulasta johtuen töitä paiskitaan hiki hatussa lähes tauotta. Taustalla vaanii koko ajan huoli oman työn jatkuvuudesta, pätkätöissä tyypillistä kun on sopimuksen jatkaminen vasta viimeisenä voimassaolopäivänä. Työporukassa häärää mukana myös pari sivaria ja uutena tulokkaana "mamu", joka nostaa melkoisia ennakkoluuloja ja asenteita esiin jo ennen ensimmäistäkään työpäiväänsä. Lääkärin koulutuksen omassa kotimaassaan saanut Adam laitetaan heti ensitöikseen siivoamaan vessoja, aiemmilla papereilla kun ei Suomessa ole mitään merkitystä... Tarinan keskiössä on pitkän uran tehnyt tunnollinen puurtaja, hoitaja Ritva (Marjut Sariola), jolla on huollettavanaan vielä kehitysvammainen poikansa Arvo. Poika tosin on päässyt asumaan omaan asumisyksikköönsä, jossa äiti käy häntä säännöllisesti tapaamassa.

Arttu Ratinen, Elisa Piispanen, Marjut Sariola ja Kirsimarja Järvinen  / kuva Harri Hinkka , TT

Plussaa : Näytelmä on pelottavan ajankohtainen, nyt kun keskustelu vanhustenhuollosta käy koko ajan kuumana. Tuttavapiiriini kuuluu myös paljon hoiva-alalla työskenteleviä ja tapahtumat olivat hyvinkin tutunkuuloisia. Vuorojenvaihtoja "tärkeämpien menojen" varjolla, kilttejä suorittajia jotka jatkuvasti venyvät ja ovat oman jaksamisensa äärirajoilla, mutta eivät työn menettämisen pelossa uskalla sanoa napakasti EI. Palaverista toiseen rientäviä pikkupomoja, jotka saavat ylemmältä taholta outojakin määräyksiä ja niitä kuuliaisesti toteuttavat. Kovin tutulta vaikutti myös maahanmuuttaja-Adamin (Matti Leino) saapuminen paikalle, täysin ennakkoluulottomasti häneen suhtautuivat vain hoivakodin asukas Taimi (Eila Roine) ja Ritvan poika Arvo (Esa Latva-Äijö). Eila Roine on uskomaton, hänellä on niin valtava karisma että sitä ei saa rapisemaan mikään, ei edes se, että ensiesiintyminen tässä tapahtuu vessanpytyllä istuen! Taimin ja Ritvan yhteisissä kohtaamisissa on valtavasti inhimillisyyttä ja lämpöä, sydämellistä huumoria myös. Mieleeni jäi etenkin testamentin kirjoittaminen. Taimin ja Eino Grönin (Mikko Hänninen) tapaaminen oli tyylikkäästi toteutettu, äärimmäisen kaunis ja liikuttava kohtaaminen. Pidin myös kovasti Moilasen pariskunnasta (Inkeri Mertanen ja Kake Aunesneva) sekä jatkuvasti Pieksämäelle lähtöä tekevästä Untosta (Markku Thure). Itketti ja nauratti vuorotellen, välillä ei oikein edes tiennyt miksi nauraa. Teatterissa on kuitenkin lupa reagoida tavalla, joka ei oikeassa elämässä välttämättä niin toimisi. Kaikki me vanhenemme, mutta kukaan ei tiedä, millainen vanhuus meillä edessämme on. Huikeimman roolityön tekee Marjut Sariola, hän antaa hoitotyölle kasvot ja tekee roolinsa rakkaudella ja inhimillisellä otteella. Häneen on helppo samaistua ja hänen tuskansa on helppo tuntea. Loppu jätetään mielenkiintoisella tavalla avoimeksi ja Marjutin siirtyminen roolistaan pois omaksi itsekseen toimii. Pieni kaunis tarina jää mietityttämään.

Marjut Sariola / kuva Harri Hinkka, TT

Miinusta : Kaikista hahmoista en oikein pitänyt, tai tuntui ettei niillä ollut itse tarinan kannalta oikein merkitystä. Tanssiesitys asukkaille, Talvivaaran kaivosinsinöörit yökerhossa, Kaiden räppi... Itse esityksen ulkopuolelta isoin miinus tulee muutamalle yleisön edustajalle. Takanani istuneet pari naista kun juttelivat ja söivät koko alkupuoliskon, mieletön rapina ja supina vaan kuului eikä lavan repliikeistäkään meinannut saada selvää! Eivät lopettaneet vaikka kohteliaasti heitä asiasta huomautinkin...

Muuta : Taisin olla mukana tilausnäytöksessä (olin isomman ryhmän matkassa, en yksin) ja yleisön keski-ikä huiteli kohtalaisen korkealla. Varmasti joukossa oli niitäkin, joille ikääntymisen tuomat muutokset olivat jo arkipäivää omassa tai esim. puolison elämässä, miksei myös omien vanhempien kohdalla. Sydämestäni toivon, että esitystä ovat käyneet katsomassa nuoremmatkin, sillä tämä pistää todella ajattelemaan. Suosittelenkin esitystä todella lämpimästi kaikille ikään ja asemaan katsomatta! En yhtään ihmettele, että esitys on ollut todella suosittu kaikkialla ja tämä Tampereen versiokin on usein loppuunmyyty. Kovin oli luontevaa lähteä paikalta käsikynkkää oman, ikääntyvän äitini kanssa ja jutella koko kotimatka vakavemmistakin asioista pitkästä aikaa. Tämä oli hyvä avaus tärkeälle keskustelulle, kiitos siitä!

Kuin ensimmäistä päivää kosketti syvältä ja saa ansaitusti täydet viisi tähteä ***** . Tampereen Teatteri teki sen taas!

Taide / Tampereen Teatteri

Taide / Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 31.1. 2013, kesto 1h 40min (ei väliaikaa)

Ohjaus Tommi Auvinen

Rooleissa Taneli Mäkelä, Esa Latva-Äijö ja Ville Majamaa

Taustaa : Ranskalaisen Yasmina Rezan kirjoittama Taide sai kantaesityksensä Pariisissa 1995. Rezan muista näytelmistä meillä on aiemmin nähty mm. Vihan jumala ja Kolme versiota elämästä. Taide-näytelmä saa alkunsa siitä, kun Serge (Taneli Mäkelä) on mennyt ja ostanut 200 000 frangia maksaneen taulun ja esittelee sitä ylpeänä ystävilleen Marcille (Esa Latva-Äijö) ja Yvanille (Ville Majamaa). Mikäpä siinä, kukapa ei nyt taidehankinnoillaan ylpeilisi. Tämä taulu vaan sattuu olemaan täysin valkoinen. Valkoisella pohjalla valkoisia poikittaisviivoja, "värisyttävä kokemus". Keskustelu taulusta saa uskomattomat mittasuhteet ja ystävyys punnitaan...

Esa Latva-Äijö, Taneli Mäkelä ja Ville Majamaa / kuva Harri Hinkka, TT

Plussaa : Esitys on kyllä loistavan tekstin, dialogin ja näyttelijöiden juhlaa. "Vihan jumalassa" oli vähän samansuuntainen meininki, eli alun kohtelias ja hillitty sananvaihto muuttuu loppua kohti todella räjähdysherkäksi paketiksi ja kuppi menee totaalisesti nurin lopulta. Esitys piti otteessaan hyvin eikä todellakaan kaivannut väliaikaa, joka olisi ikävästi katkaissut intensiivisen meiningin. Tässä todella tuli huomattua se, että aina ei tarvita edes sanoja. Hiljaisuus, pitkäkin, oikeassa paikassa oikeaan aikaan tuo lisää jännitystä ja vähän "kauhunsekaisin tuntein" sai odottaa mikä onkaan seuraava siirto ja reaktio. Kauan Marc taulua tutkiskelikin alussa ja lopulta päästää ilmoille ivallisen naurun ja ilmoittaa taulun olevan silkkaa paskaa. Sergehän ei tätä ajatusta tietenkään purematta niele, omasta mielestään kun on tietysti tehnyt nappihankinnan. Yvan taas puolestaan näkee jotain erityistä valkealla pohjalla, tosin mielistelläkseen ystäväänsä. Yvan muutenkin tuntui olevan hiukan vietävissä ja vaihtoi mieltään sen mukaan, kenen kanssa oli juttusilla. Miestä kävi sääliksi, hän tuntui olevan vähän eksyksissä niin tulevan avioliittonsa kuin työnsä ja koko elämänsä suhteen ja miesten ystävyys taisi olla ainoa joka piti hänet jotenkuten kasassa. Yvanin hengästyttävä monologi eräästä puhelusta esityksen puolivälissä nostatti yleisössä valtaisat aplodit ja syystäkin, ja muutenkin Ville Majamaa teki todella loistavan roolityön jälleen kerran, taas yksi sulka Villen hattuun. Kiukkukohtauskin oli huikea. Terapeutilta saatu viestilappunen oli melkoinen, "jos minä olen minä ja sinä olet sinä". Esa Latva-Äijön Marc sai oikeastaan koko sopan aikaan alun kommenteillaan ja muutenkin lateli aika suorasukaista tekstiä milloin mistäkin. Hienoa työtä Esaltakin. Taneli Mäkelä pysyi suhteellisen tyynenä kautta koko näytelmän, mutta osasi sopivassa kohdassa osua sitten sanan säilällä juuri sopivaan paikkaan ja nyrkkejäkin heiluteltiin. Yvan kärsi suunnattomasti muiden tappelusta, mutta tilanne alkoi olla mahdoton kun kaikki olivat sanoneet toisilleen jotain äärimmäisen loukkaavaa ja peruuttamatonta. Ratkaisu kuitenkin löytyi, ja aikamoinen sellainen. Ei kuitenkaan niin paha mitä jo alkumetreillä kuvittelin. Voiko taululle olla mustasukkainen? "Miten äärimmäisiin tekoihin ihminen on valmis yhden valkoisen taulun vuoksi?"

Miinusta : ei moitittavaa

Muuta : Mikko Saastamoisen lavastus jäi vähän mietityttämään. Toki koko ajan oltiin samassa tilassa, vain taulut seinällä vaihtuivat ja siitä tiesi, kenen luona kulloinkin ollaan. Mutta mikä tarkoitus oli valtavilla kasvoilla näyttämön reunustoilla? Kuvasivatko ne näitä kolmea miestä seuraamassa sitä, mitä tapahtuu keskellä? Jotenkin niistä tuli mieleen Pääsiäissaaren valtaisat patsaatkin. Näyttelijätkin puhuivat suoraan yleisölle välillä, joten miehiä tarkkailtiin joka ilmansuunnasta ja pakotietä ei ole. En tiedä, meni varmaan metsään tämä mutta näin sen jotenkin koin. Jännästi sitä itsekin tuijotti valkoista taulua ja yritti nähdä siinä jotain erityistä silmiään siristämällä tai muuten. Tämän nähtyään sitä kuitenkin miettii, että kauneus on todellakin katsojan silmässä ja kukaan ei voi toisen puolesta sanoa, mitä mieltä jostain on... Jokainen kokee taideteokset omalla tavallaan, se mikä toiselle kolahtaa on toiselle silkkaa huttua ja niin edespäin.

Taiteelle täydet viisi tähteä *****

Made in Bangkok / Tampereen Teatteri

Made in Bangkok / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 4.10. 2012, kesto 2h 30min väliaikoineen

Ikäsuositus yli 15-vuotiaille

Ohjaus Johanna Freundlich

Rooleissa Mikko Kanninen, Lari Halme, Esa Latva-Äijö, Eeva Hakulinen, Ilpo Hakala, Jerry Wahlforss, Veera Tapanainen ja Ida Sofia Fleming (ja äänirooleissa Mikko Hänninen ja Risto Korhonen)

Taustaa : Brittiläisen kirjailija-ohjaaja Anthony Minghellan käsikirjoittama tirkistys kaukomatkailuun on saanut kantaesityksensä Lontoossa jo vuonna 1986 ja on edelleen järkyttävän ajankohtainen. Hänen tunnetuin teoksensa on Englantilainen potilas, joka voitti aikoinaan Oscar-palkinnon parhaasta ohjauksesta. Tässä näytelmässä ryhmä länsimaalaisia tekee välilaskun Bangkokiin. Jokaisella on omat odotuksensa ja toiveensa matkasta ja ne saavat hämmentäviä ja yllättäviä käänteitä tarinan edetessä. Ennen kaikkea katsomon puolella ollaan hämmentyneitä omista ajatuksista.

Eeva Hakulinen ja Mikko Kanninen / kuva Harri Hinkka,TT

Plussaa : Näyttelijät olivat lavalla jo yleisön saapuessa paikalle ja mitä aiemmin saapui, sitä enemmän ehti seuraamaan heidän käytöstään lentokentällä ja tekemään kenties jo omia johtopäätöksiä siitä, kuka tulee käyttäytymään milläkin tavalla tarinan käänteissä. Porukasta erottui jo tässä vaiheessa selkeästi pari hahmoa - ylienerginen jatkuvasti äänessä oleva Gary Alexander (Lari Halme) sekä turvallisuutta ja rauhallisuutta huokuva hammaslääkäri Edward Gover (Ilpo Hakala). Mielenkiintoista todellakin oli se, miten alkuvaiheessa ajatteli todella stereotyyppisesti kaikista roolihenkilöistä ja valitsi omat "sankarinsa ja inhokkinsa". Tarinan edetessä ei sitten loppupeleissä enää tiennyt, kenen puolella on ja kuka tekee oikein, kuka väärin. Hämmentäviä ajatuksia pää täynnä! Pidin näytelmän visuaalisesta puolesta erittäin paljon. Musiikki, värimaailma ja valot veivät kauas pois marraskuisesta pimeydestä ja se toi jonkinlaista rauhaa näihin käänteisiin. Roolituspuolella tuntui kaikki menneen nappiin, kaikki olivat nimittäin erittäin loistavia. Britterin pariskunta Eeva Hakulinen ja Esa Latva-Äijö tuntui aluksi oikealta perusmeiningin kulttuurimatkailijaparilta, mutta kummallakin löytyi sitten hiukan erilaiset kiinnostuksen kohteet ja intressit. Kauttaaltaan valkoiseen pukeutunut Adrian West rastoineen (Mikko Kanninen) huokui koko olemuksellaan tyyneyttä ja luotettavuutta, toisin kuin assarinsa Gary. Ärsyttävä, röyhkeä ja juuri siksi niin ihana Lari Halme! Olen pitänyt hänen tyylistään jo pitkään ja tälläkään kertaa mies ei pettänyt. Mieletöntä heittäytymistä! Ilpo Hakalan hammaslääkäri, Maailman terveysjärjestön avustaja mr Gover oli täynnä hyvyyttä ja kohteliaisuutta niin paljon, että lopulta epäilykseni heräsivät. Mielikuvitukseni tosin teki minulle tepposet, eli menin ajatuksissani liiankin pitkälle. Kaiken keskellä häärää ahkera ja ystävällinen Net (Jerry Wahlforss), hotellityöntekijä joka on valmis täyttämään vieraiden jokaisen toiveen ja pitämään heidät tyytyväisinä. Ja tietysti ihanat Veera ja Ida Sofia, joiden tehtävänä oli olla hiljaisia, kauniita ja nöyriä tyttöjä. Jokaisella tosiaan omat motiivinsa toimia miten toimivat ja katsojalle jää tehtäväksi jäädä kiinni omista ajatuksistaan ja omista moraalikäsityksistään. Lisäplussaa vielä informatiivisestä, kompaktista käsiohjelmasta!

Lari Halme, Jerry Wahlforss, Mikko Kanninen ja Esa Latva-Äijö / kuva Harri Hinkka,TT

Miinusta : ei moitittavaa

Muuta : En ole koskaan käynyt Thaimaassa, joten minulla ei ole minkäänlaisia omakohtaisia kokemuksia näistä reissuista. Kaikki perustuvat toisten kertomuksiin ja ennakkoluuloihin, ja niiden perusteella olen tehnyt aikoinaan omat johtopäätökseni. Mieleeni jäi lause "Mitä täällä tapahtuu, kertoo meistä!" Joku yleisössä aplodeerasi spontaanisti sen kuultuaan. Esityksen jälkeen olin syvän hämmennyksen vallassa pitkään, hiljainen ja itkuinenkin. Luulin näkeväni hassunhauskaa komediaa ehkä, mutta kovin montaa kertaa minua ei naurattanut. Näytelmä herätteli ja pisti ajatukset moneen kertaan niin sekaisin. Tätä on teatteri parhaimmillaan. Tämä jäi kaihertamaan pitkäksi aikaa. Enkä edes lopulta tiedä miksi!? Minähän en ole tehnyt mitään, vai olenko?

Made in Bangkok saa täydet viisi tähteä *****.

Hiiriä ja ihmisiä / Tampereen Teatteri

Hiiriä ja ihmisiä / Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 1.9. 2011,kesto 2h 20min

Ohjaus Tommi Auvinen

Rooleissa : Ola Tuominen,Ville Majamaa,Ilpo Hakala,Jannastiina Hakala,Esa Latva-Äijö,Risto Korhonen,Mikko Hänninen,Kake Aunesneva,Markku Thure,Ahmed Hamis Issa

Taustaa : John Steinbeckin klassikko kertoo kahdesta kaveruksesta työtä etsimässä.George ja Lennie ovat erottamaton parivaljakko.George on pieni ja nokkela kaveri,Lennie taas iso voimanpesä mutta mieleltään lapsen tasolla.Kaverukset ovat joutuneet lähtemään aiemmista työpaikoistaan erinäisistä syistä (Lennien vuoksi) ja nyt ovat saapumassa jälleen uuteen porukkaan työtä tekemään.Heillä on myös yhteinen unelma maatilasta,jossa saisivat rauhassa elellä ja Lennie voisi hoitaa kaniineja.Lennie pyytääkin usein Georgea kertomaan millaista elämää he tilallaan viettäisivät."Koska mulla on sut ja sulla on mut."

Plussaa : loistava esimerkki siitä,että hienoja lavasteita ja erikoistehosteita ei tarvita,riittää että tarina itsessään on kantava ja näyttelijät pääsevät loistamaan.Ville Majamaalta (Lennie) yksi parhaimmista suorituksistaan ikinä,herkkä ja koskettava Lennie viimeistä piirtoa myöten,eleineen ja ilmeineen,kehonkielineen.Alusta asti pala kurkussa katsoin,tietäen mitä tuleman pitää.Pidin myös kovasti Ola Tuomisen Georgesta ja Esa Latva-Äijön Slimistä.Mukavaa oli nähdä myös Risto Korhonen pitkästä aikaa lavalla Curleyna.Koiravanhus oli aivan ihana hännänheilutuksineen kaikkineen.Näytelmä ei tainnutkaan olla aikaan sidottu vaan voisi tapahtua milloin vain,autostereoista pamahtanut "Heaven is a place on earth" oli aika ylläri.Georgen ja Lennien yhteiset hetket olivat ihan parasta."Kerro vielä niistä kaniineista".Kaveria ei jätetä ja unelmia pitää olla.

Miinusta : itse esityksessä ei miinusta (paitsi ehkä se kasaribiisi)

Muuta : moitittavaa sen sijaan löytyi kanssayleisöstä...Yleisöltä hiljaisuutta ja keskittymistä vaativaa draamaa ja paikalla oli porukkaa jotka pulisivat taukoamatta keskenään,räpläsivät kännyköitään,tulivat myöhässä ja poistuivat ennen väliaikaa...Käsittämätöntä,ei minkäänlaisia käytöstapoja!!

Teatterikärpänen antaa Hiirille ja ihmisille täydet viisi tähteä *****

Puhdistus

Puhdistus / Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 9.10. 2009

Ohjaus Mikko Viherjuuri

Kirjoittanut Sofi Oksanen

Rooleissa Tuija Vuolle,Suvi-Sini Peltola,Piia Soikkeli,Mikko Rantaniva,Esa Latva-Äijö,Heikki Nousiainen ja Ville Majamaa

Taustaa : Sofi Oksasen palkittu teos Puhdistus kertoo Viron lähimenneisyydestä ja etenkin naisten asemasta,takautumien kautta käydään läpi järkyttävää historiaa erään naisen elämässä

Plussaa : todella vahvat naisroolit ja ne tehdään sydänverellä,miesnäyttelijöistä etenkin Mikko Rantaniva jää mieleen suorastaan järkyn pelottavana hahmona (sydän hakkasi kovaa aina kun hän oli lavalla uhoamassa),järkyttävä tarina joka jännitti loppuun saakka (en ole lukenut kirjaa).Musiikkivalinnoista täydet pisteet myös,itselleni Schindlerin listan teema on se kappale jota en voi kyynelehtimättä kuunnella ja niinpä pillahdin itkuun heti alussa...

Miinusta : ei moitittavaa

Muuta : tämän esityksen jälkeen jäin miettimään sitä,miten vaikeaa/helppoa näyttelijöillä on palautua "normaalitilaan" näytöksen jälkeen?? Olisi kiintoisaa tietää.Väliaikapuheista päätellen moni katsoja oli lukenut kirjan ja vertasi esitystä koko ajan siihen.Minä olen monesti ensin nähnyt teatteriversion ja sitten lukenut vasta kirjan,on jotenkin helpompi seurata kun voi "avoimin mielin" istua katsomossa eikä tiedä mitä tuleman pitää.Ei ole myöskään sitten pettynyt jos joku tietty henkilö tai kohtaus puuttuu näyttämöversiosta.

Puhdistukselle täydet viisi tähteä *****