Ikitieltä La Manchaan, Riksun kautta Espooseen ja Ruokahissin kyytiin

Minulla alkoi talviloma. Teatterihommelit lähtivät vähän käsistä vaihteeksi. Parin viikon sisälle olen onnistunut varaamaan 11 eri juttua. Bloggaajakollegani Katri Leikola (Paljon melua teatterista -blogi) lanseerasi termin kulttuuriruuhkavuodet, niitähän tässä on vietetty viimeiset vuodet. Jossain vaiheessahan tämä riemu loppuu väistämättä, joten silloin mennään kun on mahdollisuus. Jotta lomallani ehtisin tehdä muutakin kuin istua tietokoneen ääressä juttuja naputtelemassa, teen tähän alkuun poikkeuksen ja kirjoitan samaan juttuun muutamia ajatuksia viidestä eri esityksestä. Näinkin voi blogissa tehdä!

***

 Ikitie oli ensi-illassa 23.1. 2019 Lahden Kaupunginteatterissa Juhani-näyttämöllä (kesto väliaikoineen 2h 45min). Teksti Antti Tuuri, sovitus ja ohjaus Hanna Kirjavainen, lavastus Pekka Korpiniitty, pukusuunnittelu Sari Salmela, valosuunnittelu Jyri Suominen, äänisuunnittelu Sami Järvinen. Rooleissa Jori Halttunen, Saana Hyvärinen, Tomi Enbuska, Mikko Jurkka, Mari Naumala, Marko Nurmi, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Henri Tuominen, Raisa Vattulainen ja Lumikki Väinämö sekä Sakari Bister, Raimo Hauta-aho, Aleksi Liikanen, Inka Mantsinen, Henna Määttänen sekä Jami Hatara, Anna Mäki ja Ilmari Ryymin. Minulla oli suuret odotukset Ikitien suhteen, kirjaa en ole lukenut mutta leffaversio meni tunteisiin syvästi ja taisin odottaa jotain vastaavaa kokemusta teatteriltakin. Toisin kävi. Tämä esitys jätti minut jotenkin täysin kylmäksi, mikään ei juuri koskettanut enkä osannut sanoa juuta enkä jaata esityksen päätyttyä. En osaa edelleenkään sanoa mitään. Huomasin pitkästyväni heti alussa jo. Muutamia kauniita näyttämökuvia esitys tarjosi, mutta se ei ihan riitä. Pitää olla muutakin. Ilmassa pahaenteisesti roikkuva orjantappurakruunumainen aitaushässäkkä oli hieno ja Kullervo (Henri Tuominen) oli ovela hahmo, jonka merkityksen tajusin vasta loppupuolella. Erityisen iloinen olen siitä, että Jori Halttunen pääsi loistamaan isossa roolissa Jussi Ketolana/Jussi Karina, aiemmin kun olen häntä nähnyt vain pikkurooleissa. Liian tuoreessa muistissa oli Lahden huimat Pohjantähdet, tässä haettiin liikekielestä vähän samaa? Tämä näytelmä meni valitettavasti kategoriaan "tulipa nähtyä". (Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahti!)

***

Mike ja Zin (c) Tero Ahonen 

 Enskariputkeni jatkui seuraavana päivänä 24.1. Red Nose Companyn Don Quijoten parissa, paikkana Teatteri Avoimet Ovet (kesto väliaikoineen noin 2h 20min). Esitys on myöhemmin nähtävissä myös Kuopion Kaupunginteatterissa, Lahden Kaupunginteatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa ja Turun Kaupunginteatterissa. Teksti Miguel de Cervantes Saavedra ja työryhmä, ohjaus ja dramaturgia Otso Kautto, valosuunnittelu ja kiertuetekniikka Jere Kolehmainen, musiikki/pukusuunnittelu/lavastussuunnittelu  työryhmä, vaatteet Tauko Design ja naamiot Laura Mäkelä. Näyttämöllä mainiot punanenäklovnit Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen). Don Quijotesta en tiennyt ennestään muuta kuin tuulimyllyt ja Rosinante-hevosen, ja tietysti surkean hahmon ritarin Don Quijoten (Zin) ja Sancho Panzan (Mike). Työryhmä oli tehnyt ikimuistoisen reissun kirjan tapahtumapaikoille ja tätä yhteistä matkaa sitten käydään läpi esityksessäkin kera tutun kerronnan tyylin ja tietysti musisoinnin. Meininki oli jotensakin aiempaa ronskimpaa ja kuten aiemmin, kaikenlaista voi tapahtua kun on seikkailuun lähtenyt. Mikekin kommentoi kesken kaiken, että mahtaa arvovaltaisia ensi-iltavieraita hämmästyttää toisen viuhahdustyyliset katumusharjoitukset, ja yleisö pääsi/joutui osallistumaan tomaattienheittelyynkin. Itselleni kävi ns. perinteisesti ja ennen esitystä tarjottu kuohuviini alkoi loppupuolella väsyttämään kovasti enkä ihan pysynyt skarppina, mutta mukavan tiivistyksen massiivisesta teoksesta tämä tarjosi. En vielä innostunut varaamaan kirjaa kirjastosta... Musiikkina kuultiin mm. Sielun Veljiä ja John Lennonia, espanjankieli soljui kivasti klovnien puheissa välillä ja ovelasti muunnettiin sitruunan avulla musta paita täysin uusiksi. Jotenkin mieleeni jäi yhteinen matka ja toveruus, maailman muuttuminen, tuntemattoman pelko? (Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Red Nose Company!)

***

 Seuraavaksi kävin seitsemättä kertaa katsomassa Riihimäen Teatterin Täti ja minä -herkkua, joka onneksi jatkuu kevätkaudella vielä muutaman näytöksen verran. Täydellinen paketti ja kokemus edelleen, ja jos on vielä näkemättä, kannattaa alkaa aktivoitumaan asian suhteen. Esitys koskettaa, naurattaa, yllättää, saa aivot raksuttelemaan ja bonuksena loistava esimerkki kahdesta erilaisesta tavasta näytellä. Toinen on jatkuvasti äänessä (Kemp/Eero Ojala), toinen on hiljaa (Täti/Katja Peacock). Musiikki ja vaihtuvat vuodenajat liikuttavat meikäläistä kyyneliin asti aina, tällä kertaa tauon jälkeen taas hitusen enemmän ja vielä kun tietää, että kohta tätä(kään) ei enää pysty näkemään... Lisäinfoa esitysajoista tämän linkin kautta.

***

(c) Stefan Bremer

 Esitystalous 3 oli ensi-illassa jo viime syyskuussa Espoon Kaupunginteatterin Revontulihallissa (kesto väliaikoineen 2h 45min). Teksti ja ohjaus Juha Jokela, lavastus Teppo Järvinen, äänisuunnittelu Tommi Koskinen, pukusuunnittelu Sari Suominen ja Noora Salmi, valosuunnittelu Heikki Örn, videosuunnittelu Timo Teräväinen, maskeerauksen suunnittelu Mari Vaalasranta, musiikkituotanto ja sävellys Ylermi Rajamaa ja Tommi Koskinen. Näyttämöllä ja äänessä Martti Suosalo, Ylermi Rajamaa, Ria Kataja, Henna Hakkarainen, Tommi Taurula, Raimo Grönberg ja Vera Kiiskinen. Huh, meinasi jäädä näkemättä ja kuulematta koko Radio Stage, kun ei aikataulut osuneet millään kohdalleen, esityksiä ei ole kuin helmikuun alkuun enää. Hymy korvissa tuli oltua koko esityksen ajan, nautinnollista seurattavaa ja erityisherkkua etenkin korville. Espoolainen radiokanava Radio Stage mennä porskuttelee omalla konseptillaan, kunnes paikalle saapuu mediayhtiön edustaja Marika (Vera Kiiskinen) ja ehdottaa uudistumista sekä vaihtelua valta-ja vastuuasemiin. Kutkuttelee mukavasti aivosoluja tämmöinen, ja visuaalinen puoli hiveli silmiä edelleen sarjan aiempien juttujen tapaan. Erityisesti ihastuin MC Myslin (Ylermi Rajamaa) räppäämiseen ja entäs sitten tummaääninen Eero Rimpelä (Raimo Grönberg) levykokoelmineen, tietämyksineen ja penkissähytkymisineen. Ja olihan mukana Tommi Korpelakin, vaikka ei fyysisesti lavalla ollutkaan. Musiikki pisti todellakin vibaa punttiin, ja erityiskiitokset käsiohjelman biisilistasta. "Tämä on Radio Stage, ja sinä olet teatterissa." Täydellistä! (Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Espoo!)

***

 Teatteriputki päättyi Korjaamolle Kulmasaliin, jossa esitettiin Harold Pinterin Ruokahissi. Esitys oli ensi-illassa edellisenä päivänä 25.1. ja esityksen kesto 1h 10min (ei väliaikaa). Ohjaus Helena Ryti, musiikki ja äänimaailma Janne Palosuo, valot/lavastus/puvut työryhmä, näyttämöllä Antti Jaakola (Gus) ja Jani Kallunki (Ben). Ruokahissi on yksi kaikkienaikojen suosikkinäytelmistäni, absurdi, synkähkö, yllätyksellinen ja lavalla kaksi näyttelijää. Kaksi palkkamurhaajaa odottaa käskyä pomolta tyhjäksi luulemassaan talossa. Olen nähnyt siitä aiemmin kaksi versiota ja nyt erityisesti kiinnostuin, sillä toinen näyttelijöistä (Jani Kallunki) on näkövammainen. Tässä taas hyvä esimerkki ennakkoluuloisesta asenteesta, sillä omassa päässäni kuvittelin, että pelokkaamman ja epäluuloisemman palkkamurhaaja Gusin roolissa olisi nimenomaan Kallunki, vaan toisin kävi. Mieshän oli lavalla kuin kotonaan ja liikkui ketterästi kuin pantteri! Niinhän se on, että muut aistit aktivoituvat herkemmiksi ja ainoastaan valkoisen kepin satunnainen käyttö "paljasti" hänen taustansa. No, lisämaustetta toi toki sekin, että Antti Jaakola oli ensi-iltaa ennen satuttanut polvensa ja liikkui keppien kanssa, se ei toki esitystä haitannut. Gus kun on muutenkin vähän kömpelömpi tapaus... Kiintoisa toteutus pienillä keinoilla siivitettynä, loppua jäin miettimään sattuneesta syystä eri tavalla tällä kertaa. Pinteriä haluaisin nähdä paljon enemmän Suomessa! (Näin esityksen vapaalipulla, kiitos!)

***

 Loman alkajaisiksi sellainen putki. Pian jatketaan, luvassa Valkoisten vankina (Espoo), Comeback - räpätessä roiskuu (HKT), Myrsky (Työvis), Parasta elämässä (HKT), Helmi-monologifestarit Helsingissä ja siellä etenkin Eero Ojalan monologi Laiha mies sekä Rakkauskirjeitä (Tampereen Teatteri).

Keisarin uudet vaatteet / Red Nose Company

Keisarin uudet vaatteet / Red Nose Company, Aleksanterin teatteri

Ensi-ilta 17.9. 2017, kesto noin 1h (ei väliaikaa)

Tarina H.C. Andersen
Ohjaus, dramatisointi ja taiteellinen suunnittelu Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama
Valosuunnittelu Kalle Paasonen (Aleksanterin teatteri) tai vaihtuva kiertuevalomies
Pukukonsultti Arja Könönen/Play it Again Sam
Musiikki Abba, Avicii, Beatles, Elvis, Queen ja Sia (muutokset mahdollisia)

Lavalla : Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen)

Keisarillinen Mike ja Zin (c) Tero Ahonen 

 Olen ollut jo useamman vuoden täysin hullaantunut Red Nose Companyn punanenäklovnien, Miken ja Zinin, sympaattisen karisman edessä. Mikä pettämätön meininki! Miken ja Zinin käsittelyssä Juoksuhaudantie ja Punainen viiva saivat täysin uutta muotoa ja ehdin jo riemastua siitä, että seuraavaksi tartuttaisiin H.C. Andersenin satuklassikkoon Keisarin uudet vaatteet. Mutta voi, esityksiä näin aluksi vain muutama ja nekin sellaisina päivinä, ettei olisi mitään mahdollisuuksia päästä katsomaan. Vai olisiko sittenkin... Pienellä fixauksella kävi sitten niin, että meikälikka oli sunnuntain ratoksi ensin neljä tuntia aamuvuorossa töissä, siitä hyppäsi bussiin ja matkasi Helsinkiin ensi-iltaan, ja esityksen jälkeen bussilla takaisin kotokulmille ja illaksi uudelleen töihin. Kaikenlaista hoopoa sitä on teatterikärpäsyys teettänyt aiemminkin, tämä oli kyllä ensimmäinen kerta tämänkaltaisiin järjestelyihin.

 Pääkaupunki suorastaan hehkui syksyisessä auringonpaisteessa ja oli kyllä erittäin mieluisaa tehdä niin hienossa säässä pieni kävelylenkki Kampista Aleksanterin teatteriin. Olin ensimmäisten joukossa paikalla ja yritin lukea narikoiden luona Vaarallista juhannusta e-kirjana, mutta alkoi sitä ensi-iltaväkeä sitten lappaamaan siihen malliin, että keskittyminen lukemiseen herpaantui. Lapsikatsojia oli ilahduttavan paljon - lapsillehan tämä esitys on lähinnä suunnattukin, mutta Miken ja Zinin tuntien, saattaapa siellä olla mukana aikuiskatsojienkin hoksottimia ilahduttavaa materiaalia... Vessa tuntui olevan kova sana lähes kaikille ja joku pienokainen luuli, että salin ovien luona väki jonottaa nimenomaan vessaan. "Onpas täällä iso vessa!" kaikui riemukkaasti aulassa.

 Itse salissa oli varsin jännittynyt ilmapiiri, kun ei taaskaan yhtään tiennyt, mitä oikein olisi luvassa. Kiemurtelusta päätellen pientä levottomuuttakin oli ilmassa. Punaisen verhon takaa Mike ja Zin singahtivat lavalle ja valehtelusta kertovalla biisillä heti paalupaikalle. Herrat esittäytyivät ja Mike kertoi esityksen keston olevan tunnin verran "tai sinne päin, koskaan ei tiedä mitä tapahtuu" ja katsomosta kuulunut välitön naurunpyrskähdys heti viivästytti kestoa muutamalla sekunnilla. Valaistiin myös hiukan Aleksanterin teatterin keisarillista historiaa, mikäs onkaan parempi paikka ensi-illalle!

Vaatturiveijarit (c) Ukko-Pekka Jaakkola 

 No, tarvitaan ensin kaksi veijaria, joista toiselle löytyi veijarillinen asento ja olemus aika nopsaan, toiselle taas ei syntynyt valmista ihan niin äkkiä. Veijarit esittäytyivät Maukaksi ja Henkaksi. Olipa kerran siis keisari, joka oli varsin perso hienoille vaatteille ja hän vaihtoi asukokonaisuuksia useaan kertaan päivässä ja esitteli kaikelle kansalle pukujaan hienon fanfaarin säestämänä. Pääsimme tapaamaan myös keisarillisen fanfaarinsoittelijan (ja myöhemmin myös keisarillisen varpaidenkaivelijan sekä tietysti keisarillisen synnyttävän kaniinin...). Maukka ja Henkka kehittelevät kunnon vedätyksen ja kutoa louskuttavat näkymättömän kankaan, jonka sitten suurella rahalla myyvät keisarilliseen käyttöön. Tai hetkinen! Kangashan ei suinkaan ollut näkymätöntä. Sitä eivät kylläkään tyhmät ja epäpätevät tyypit pystyneet näkemään. "Kyllä jotain näkyy" totesi nelosrivin kaljupäinen mieskin, kun yleisöltä kysyttiin, mitä näkyy vai näkyykö mitään.

 Ongelmia syntyi sitten siinä vaiheessa, kun lavalle tarvittiin itse keisari keekoilemaan, ja näyttelijöitä oli vain kaksi. Ovelasti löytyi konsti, millä Mike pääsi ikään kuin vaivihkaa sujahtamaan keisarilliseen rooliinsa ja hienoa hattua kantamaan. Hatun kanssa tuli myöhemmin vähän kuminauhaperäisiä ongelmia ja tuohtunut vanhempi kansanedustaja joutui aika kauan puhisemaan samassa asennossa lavalla ennen potkujaan. Tämä oli osoitus siitä, että teatterissa kaikki on tässä ja juuri nyt, mitä vaan voi sattua ja kesto venyä yllättävistäkin syistä.

 No, saatiinpa ympättyä mukaan vähän länsimetroakin, sinistä tulevaisuutta ja vaihtoehtoisia totuuksia. Paikoitellen kuului lasten iloinen kikerrys eniten ja välillä taas aikuisten hörötys oivalluksista. Mike ja Zin tarjoilevat jokaiselle jotakin maailmaa ja sen menoa ihmetellessään. Yleisökin pääsi osallistumaan - välillä piti aukoa suuta hämmästyksestä, välillä soitella ilmarumpuja ja laitettiinpa kangaspakkakin kiertämään. Jokainen sai leikata kankaasta sopivan palan ja laittaa taskuun (harmikseni huomasin kotona kangaspalani hukkuneen kotomatkan aikana, voi jehna!).

 Väliin musisoitiin kitaralla ja melodikalla (vai mikä lie), yleisö komppasi tahdissa mukana. Niinhän se on, että paras vedätys on niin hyvin huijattu, että siihen jo itsekin uskoo. Huipennuksena keisari pasteerasi uusissa vaatteissaan pitkin lavaa ja kyllä siinä suut loksahti auki ilman erillistä käskyäkin. Vaan kuten sanottu, lasten suusta totuuden kuulee ... niin tälläkin kertaa. Hupaisaa oli myös se, että keisarin ilmoittaessa "Minä olen teidän keisarinne!" kuului yleisöstä kirkkaalla lapsenäänellä vastapallo "Etkä ole!" Minusta näissä lastenteatteriesityksissä parhautta on katsomosta kuuluvat kommentit. Aika legendaarisia sutkauksia olen saanut kuulla vuosien saatossa, uskokaa pois.

 Miten kävi huijariveijarikaksikolle Maukka ja Henkka? Jatkavat mokomat bisneksiään muualla.

 Esityksen lopussa punanenät riisuttiin ja kummasti niihin on tottunut, sillä molemmat näyttelijät näyttivät jotenkin alastomilta ilman niitä!? Hiukan myöhemmin olisi saanut mennä fanikuvaankin ja pierutyynyä testaamaan, mutta minun oli kiirehdittävä bussiin ja siinä rytäkässä se kallisarvoinen kankaanpalakin varmaan hukkui. Jos näette jossain välillä Aleksanterin teatteri-Kamppi, lähettäkää allekirjoittaneelle.

 Red Nose Companyn kalenterista voi tsekata esityspäiviä ja jos on vielä näkemättä Juoksuhaudantie tai Punainen viiva, suosittelen lämmöllä tutustumaan niihinkin.

 (Näin esityksen kutsuvieraana, vaikkakin olin jo ennen kutsua ehtinyt ostaa itse lipun.)

Punainen viiva / Red Nose Companyn vierailu Riihimäen Teatterissa

Punainen viiva / Red Nose Companyn vierailu Riihimäen Teatterissa 10.3. 2016

Ensi-ilta Teatteri Avoimissa Ovissa 22.1. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Yhteistyössä Red Nose Company ja Teatteri Quo Vadis

Teksti Ilmari Kianto ja työryhmä
Ohjaus Otso Kautto
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Antti Kujala ja työryhmä
Äänisuunnittelu ja musiikin sovitukset Työryhmä
Lavastussuunnittelu Työryhmä

Näyttämöllä : Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen)

 "Punainen viiva! Wau!" oli ensimmäinen aatokseni kun kuulin, että hurmaavat punanenäklovnit tekevät seuraavaksi Ilmari Kiannon klassikon. Minulla ei ollut hajuakaan koko teoksesta, jotenkin se silti on vaan kulkenut päässäni myyttisenä romaanina. TV1 esitti sitten perinteikkäällä kotimaisten elokuvien lähetyspaikallaan Matti Kassilan filmatisoinnin vuodelta 1959, ja olihan pohjatyö tehtävä lukemisen sijaan sohvaperunoinnin muodossa. Elokuvan (ja Jussi Jurkan väkevän vimmaisen roolityön) jälkeen oli hiukan hämmentynyt olo. Nyt on rajua meininkiä ja kurjuuttakin kurjempaa, toki myös tärkeitä kansallisia merkkihetkiä luvassa. Vain hetken mietin, että miten mahtaa Mikelta ja Ziniltä tämän versiointi sujua. Tietysti sujuu, Mikelta ja Ziniltä sujuu kaikki!

 Punaiset nenät ja Punainen viiva on visiteerannut jo useammallakin paikkakunnalla tässä kevään mittaan, minä ehdin karkeloihin mukaan vasta Riihimäen Teatterin viimeiseen vierailuesitykseen. Ilmassa oli suuren kulttuurielämyksen tuntua, koskapa ennen esitystä oli teatterin tiloissa käyty kiintoisa keskustelu koko riihimäkeläisen teatteritoiminnan tulevaisuudesta, ja Mike ja Zin heti alkumetreillä aprikoivat, että kyseessä saattaisi olla kaikkienaikojen viimeinen esitys tässä talossa. Ei sentään. Toteamuksen jälkeen herrat klovnit pitivät juuri sopivanmittaisen tuumaushetken ja uteliain silmin seurasivat yleisön reaktioita. Aploodit olivat runsaat heti alussa. "Riihimäki on liekeissä!"

Mike ja Zin 

 Näyttämölle on maalattu punainen viiva, taustalla punaiset verhot. Kerrotaan Ilmari Kiannosta ja hänen värikkäistä vaiheistaan. Zin heittäytyy Topi Romppaisen rooliin, Mike Reeta-vaimon. Eletään Kainuun maisemissa korvessa, Suomussalmella. Vuosi on 1906. Lapsia pyörii jaloissa liuta, vellijauhot on loppu. Pakkanen paukkuu nurkissa, torakat vilistävät lattialla, lähikauppaa ei löydy yllättävän läheltä vaan sinne on hiihdettävä useamman kymmenen kilometrin matka. "Nyt ollaan suomalaisuuden ytimessä!" On niin kurjaa, että se pistää väkisinkin huvittamaan ja silloin tällöin pitää vähän lauleskellakin. Mike ja Zin hyppäävät välillä roolihahmoistaan pois ja selostavat omaan tyyliinsä Kiannon elämästä ja Suomen historiasta, ja tutkailevat välillä Kiannon romaania ilmoitellen, millä sivulla ollaan nyt menossa ja kuka sanoo minkäkin repliikin. Katsomo hyrisee. Eihän noita klovneja voi muuta kuin rakastaa! Romppaisen Topi hiihtelee kirkonkylälle ja jauhoreissulla eksyy kokoukseen, jossa puhutaan suuria asioita. Solisarirattia olisi luvassa lähiaikoina, ja naisetkin saisi äänestää! Paluumatkan jälkeen nähdään Miken eeppinen kursailukohtaus hamekankaan suhteen sekä Zinin kauppareissultapaluun rehvakas asento, jota suosittelin heti vierustoverilleni jatkokäyttöä varten.

 Yleisö saa kiukaan roolin joulusaunassa (lämpöinen löyly on kotisaunan), Iggy Pop ja Iki Kianto-nimiset torakat pistävät ranttaliksi isännän poistuttua.. Lauletaan Nirvanaa, Alanis Morissetteä, Lou Reediä, ja Iggy Popin "Passengeria" Nälkämaan laulun sanoin. Nerokasta! Kiivassanainen agitaattori käyttää sanojensa tueksi sähkökitaraa ja kansa kuuntelee hurmiossa. Nyt tulisi muutos köyhien oloihin ja loppuisi tämä kyykytys. Vihapuhe saa alkunsa, Suomi-neito syntyy. Sata vuotta meni muutoksiin. Vai muuttuiko mikään? Mihin suuntaan nyt ollaan menossa? Junavuoroja lakkautetaan, hallitus leikkaa, traktorimarssi Helsingin keskustassa. Lisäksi hämmentää ajatus siitä, että omalla äänestyskäyttäytymiselläni aiheutin Sakerille sen, että kuolo korjasi!

 Vuonna 1909 julkaistu Punainen viiva on hämmentävän ajankohtainen. Ihmisen suhde luontoon, kansalaisvelvollisuuksiin ja vaikuttamismahdollisuuksiin mietityttää moniakin. Jaksaisitko sinä unelmoida, jos tietäisit unelmistasi tulevan totta vasta sadan vuoden/satojen vuosien kuluttua?

 Seuraavaksi Mike ja Zin voisivat tarttua Volter Kilven teokseen "Alastalon salissa". Siitä saisi varmaan ihan tolkullisen näiden poikain käsittelyssä! Väliajalla sai napata trendikkään selfien itsestään pahvi-Miken tai pahvi-Zinin seurassa. Minä ja bloggaajakollegani Katri tietysti kokeilimme onneamme punanenien kera. Jännää oli se, että puheeni muuttui heti toisenlaiseksi uuden nenän kanssa! Ei yksinkertaisesti voinut puhua normiäänellään. Siinähän se on, yksi Red Nose Companyn klovnien taiasta. On lupa olla utelias, surumielinen, hassu, rakastettava, vaitonainen, rehellinen, absurdi  - kaikkea vuorotellen tai samalla kertaa. Pelkkä ilmekin kertoo paljon! Olen varma, että maailma aukeaa ihan eri tavalla heille, ja ihmisetkin malttavat kuunnella mitä on sanottavaa.

 Paikalla oli muuten myös liuta hämeenlinnalaisia senioriklovneja! Olivat mokomat soluttautuneet tavallisen kansan joukkoon.

 Kauan eläköön ihanat Mike ja Zin! Annan esitykselle muhevan nauriin, lantun ja turnipsin.

 Lisätietoja Red Nose Companysta tämän linkin alta.

Esityskuvat (c) Tero Ahonen, paitsi alempi kuva Katri Leikola