Haastattelussa Veera Herranen

  Veera Herrasen tapasin joulukuun alkupuolella 2017 Daniel´s Caféssa Helsingin Kalliossa. Olin aiemmin päivällä käynyt katsomassa TeaKissa esitystä ”Saatanan teatteri”, jossa Veera oli myös mukana.

Vuonna 1994 syntynyt Veera on horoskoopiltaan vaaka. ”Oon kotoisin Ruovedeltä, Pihlajalahden kylästä, maatalosta ihan metsän keskeltä. Maalaistyttö! Ruovedellä kävin ala-ja yläasteen ja lukion kävin Virroilla. Sinne perustettiin samaan aikaan musiikkiteatterilinja. Lukion jälkeen muutin Tampereelle kahdeksi vuodeksi, opiskelin Suomen Teatteriopistossa ja siinä sivussa tein töitä Bonus-kirppiksellä. Teatteriopistovuosien jälkeen pääsin TeaKiin ja muutin tänne pääkaupunkiseudulle. Nyt asun Vantaalla.”

Taiteellinen kuva ... (c) Teatterikärpänen 

Mitä harrastat? ”Käsitöitä hiukan, en kovin säännöllisesti, mutta välillä innostus iskee ja tulee neuloosi eli kudon pakonomaisesti villasukkia. Muut harrastukseni liittyy hyvin vahvasti näyttelijähommiin, on bändi-ja lauluhommia ja tanssia. On vaikeaa sanoa niitä harrastuksiksi pelkästään. On kuitenkin jotenkin ihanaa, että kaikki pyörii saman aiheen ympärillä ja kaikki tukee ammattitaitoa ja opiskelua.”

Mitenkäs soittotaito? ”Nelivuotiaana kuulemma ilmaisin halukkuuteni viulutunneille. Koko meidän suku soittaa haitaria, ja lapsuudessani kuuntelin paljon soittoa, sillä vanhempani tekivät lavatanssikeikkaa usein. Haitari mullekin sitten työnnettiin käteen, ja kansanopistossa soitin haitaria nelivuotiaasta 13-vuotiaaksi asti. Teatteriharrastukseni aloitin 11-vuotiaana ja haitari jäi vähän teatterin alle. Ei ollut myöskään kovin coolia soittaa 13-14-vuotiaana haitaria… Parikymppisestä oon yrittänyt nyt uudestaan ottaa sitä haltuun, sorminäppäryyteni ei oo kuitenkaan enää sama kuin ennen. Pianoa mä soitan niin, että pystyn itseäni säestämään ja kitaraa myös jonkinverran. Bassonsoitosta oon nyt koulussa innostunut, etenkin tän Saatanan teatteri-proggiksen myötä”, intoilee Veera.

Saatanan teatteri (c) Aapo Juusti (kuvassa myös Joel Hirvonen, Pyry Kähkönen ja Jutta Järvinen) 

Mitkä asiat ovat sydäntäsi lähellä? ”Ystävät, avomies, teatteri, perhe… Sanoisin, että oon aika oikeudenmukainen ihminen. Jos koen, että läheisilleni tai itselleni tehdään vääryyttä, otan sen kyllä asiakseni. Vapaaehtoistyö? Hmmm, mä voisin lähteä tekemään esimerkiksi jonkinlaista draamakasvatusta – käyttää niitä työkaluja ja osaamista, joita mulla on ja auttaa sitä kautta ihmisiä. Äitini on tunnetaito-ohjaaja ja sitäkin kautta mua kiinnostaa ihmisten auttaminen.”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun ammatilliset vahvuutesi? ”Läsnäolo, intuitiivisuus ja musikaalisuus. Mulla on myös aika tiukka työmoraali itseni suhteen, en kauheasti anna löysiä. Osaan myös olla armollinen, mutta silloin kun tehdään töitä, silloin tehdään töitä!”

Entä onko sinulla jotain erikoistaitoja/kikkoja? ”Mä osaan tällai ”nynnyttää” (tekee äänen), mutta en usko että tästä taidosta on mitään hyötyä. Ja hei, mä teen tosi tosi hyvää pullaa! Parempaa kuin mummoni tekemä pulla, ja ihan rehellisesti voin sanoa näin. Harrastuksiin voisi lisätä myös sen, että leivon aika paljon. Käsillätekemistähän sekin on. Ruuanlaittopuolella jos haluan oikein hemmotella, teen jotain ihanaa linssimuhennosta, jossa on paljon kasviksia, tulisuutta ja inkivääriä joukossa.”

Käytkö koskaan karaokessa? ”Oon mä joskus käynyt, yhteensä alle kymmenen kertaa varmaankin. Se ei oo oikein mun juttuni. Oon vähän huono laulamaan ”siviilissä”, tykkään kyllä laulaa keikalla tai näyttämöllä, ja nautin siitä. Tulkitseminen ja tarinankerronta on mulle sydäntä lähellä, mutta karaoke on toinen juttu ja silloin mua jännittää tosi paljon. Olen aika ujo persoona.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Mä haluaisin osata soittaa jotain instrumenttia tosi hyvin. Luokkakaverini Pyry Kähkönen soittaa ihan mitä vaan ja tosi suvereenisti. Se helpottaisi biisintekoakin, kun olisi vähän enemmän ymmärrystä soitinten päälle.”

Missä jutussa on ollut eniten haastetta? ”Varmaankin ”Romeo ja Julia”, joka tehtiin Tampereella Suomen Teatteriopistossa vuonna 2015, Antti Mikkolan ohjaus. Olin siinä Romeon roolissa, ja oon tosi ylpeä siitä, että uskalsin olla tosi autenttinen ”romeouden” kanssa. Muutamaa vuotta aiemmin tehtiin ”Myrskyluodon Maija” Ruoveden Kesäteatteriin ja olin siinä nuoren Maijan roolissa, se oli myös tosi iso kakku. ”Takkutukkakeiju” on ollut myös haastava juttu omalla tavallaan, ihan alusta kun lähdettiin tekemään kaikki itse hahmoja myöten. Krokantti ja koko ryhmä on sydäntäni lähellä myös.”

Romeo ja Julia (c) Suomen Teatteriopisto, kuvassa myös Linda Silvonen

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei varsinaisesti teatterialalla, mutta haitarinsoittajia ja iskelmälaulajia löytyy kyllä. Enoni on melkoinen vitsiniekka ja häntä on kiinnostanut näytteleminen, äidinpuolelta taitaa olla peruja tietynlainen leikkimielisyys. Äitini on nyt vasta vanhemmalla iällä alkanut näyttelemään ja tekee paljon laulukeikkoja. Isänikin laulaa, muutama vuosi sitten hän voitti Tangomarkkinoiden seniorisarjan. Kyllä mä oon meidän suvun musta lammas ja teatterihörhö tyyliin ”terveisiä täältä taidekuplasta” kun tapaan perhettäni.”

Milloin sinä sitten kiinnostuit teatterista? ”Kaikki taisi alkaa ollessani 5-vuotias. Äitini ystävä Merja Kääriäinen perusti Ruovedelle ”PikkuNuHa”-nimisen nuorisoteatterin, joka on suunnattu ala-asteikäisille lapsille. Aiemmin oli jo olemassa yläasteikäisten NuHa, eli nuorison harrastajateatteri. Merja oli tuolloin tekemässä vanhemman ryhmän kanssa yhtä proggista, johon tarvitsi kaksi lasta ja hän puhui asiasta äidilleni, joka sitten ehdotti minua ja nuorempaa veljeäni mukaan. Muistan, että olin näytelmän aikana jonkun olkapäillä ja näin ympärilläni tanssivat nuoret ja mietin, että tämä on siistiä! Olin täysin haltioitunut teatterin maailmasta. 5-vuotiaana ei ollut vielä kauheasti mahdollisuuksia jatkaa näyttelijäharrastusta, ja menin sitten PikkuNuHaan mukaan 11-vuotiaana. Siitä aika luontevasti kuljin sitten polkua eteen päin”, Veera muistelee.

Missä vaiheessa tuli mieleesi, että haluat opiskella enemmän ja näyttelijäksi? ”En ole varmaankaan koskaan tehnyt virallista päätöstä, että ”nyt minusta tulee näyttelijä”. Oon enemmänkin miettinyt, että olisko musta tähän ja ajautunut näyttelijäksi. Tämä on kutsumusammatti. Lukiossa alettiin miettiä jatko-opintoja ja Teak oli mielessäni ja kiinnosti. Opo oli sitä mieltä, ettei kukaan sinne pääse ja olisko jotain muuta alaa mielessä. Oikis ehkä? Panu Raipia ja Anu Niemi olivat opettamassa meitä lukiossa, ja he vinkkasivat mulle Suomen Teatteriopistosta. Menin sinne kiinnostuksen perässä alaa kohtaan ja intohimosta, täällä TeaKissa mulle on vasta valaistunut se, että tosiaankin, musta tulee näyttelijä! Kolme kertaa hain TeaKiin ja kerran Nätylle, TeaKin hauissa tipuin kaksi kertaa nelosvaiheessa ja Nätyllä kakkosvaiheessa. Pääsin sisään 2015 ja oon nyt kolmoskurssilla.”

Onko missään vaiheessa mielessäsi ollut jotain toista alaa? ”Ei varsinaisesti toista alaa, mutta ohjaaminen mua kiinnostaa tosi paljon, ja sitä oon tässä sivussa jo tehnytkin. Tanssiminen kiinnostaa mua myös. Mutta jotain luovien alojen ulkopuolelta, hmmm… Mä olin päiväkodissa sijaisena ja harjoittelussa 18-19 -vuotiaana, tykkäsin siitäkin kyllä ja tykkään olla lasten kanssa, mutta se ei ollut mulle ns. intohimohomma sitten kuitenkaan. Asiakaspalvelutyöstä pidin myös, kassalla olin”, kertoilee Veera ja intoudumme juttelemaan kaupantätiydestä hetkiseksi.

Miksi sitten halusit juuri näyttelijäksi? ”Tässä viehättää ehkä eniten se ikuinen leikkiminen ja mitä kaikkea voinkaan itsestäni löytää ja olla ihan mitä vaan. Miten hienoa on se, että on jonkun toisen ihmisen tarina, joka saa tulla juuri minun lävitseni. Ajattelen näyttelijää itsenäisenä taiteilijana ja myös niin, että mun tehtävänäni on päästää asioita todella paljon mun lävitse. Ajattelen näyttelijyyttä energioiden ja henkisyyden kautta myös. Ollaan isompien voimien kanssa tekemisissä. Kakkosvuonna TeaKissa kehitin sellaisen termin tai ajatuksen, että näyttelijäntyö on energian virrassa tanssimista. Ja kyllä mä oon edelleen samaa mieltä.”

Mikä on ollut toistaiseksi tärkein oppi, jonka olet saanut? ”Samalla vuosikurssilla oleva Joel Hirvonen sanoi joskus kauniisti, että ”Jokaisella on oma taikansa”. Uskaltaa luottaa omaan taikaansa eikä vertaa sitä omaansa suhteessa muihin. Kukaan muu ei voi tehdä niin kuin mä teen, eikä kyse ole hyvä/huono -asetelmasta, vaan luottaa ja antaa oman taikansa tulla läpi. Musta tuo ”taika”-sana on ihana.”

Myrskyluodon Maija (c) Toni Rantanen 

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Kyllä meidän proffa Hannu-Pekka Björkman on kova! Saa olla kyllä tosi tosi etuoikeutettu, että tässä kohtaa opiskeluita pääsee oppimaan häneltä. Arvostan häntä taiteilijana, opettajana ja ihmisenä todella paljon. Varsinaiset fanituksen kohteet menevät musiikkipuolelle – teininä olin ihan älytön The Rasmus -fani. No, lisäksi myös Johnny Depp! Kukapa 90-luvulla syntynyt tyttö ei olisi jossain vaiheessa fanittanut häntä.”

Jotenkin tästä ajauduimme keskustelemaan pitkäksi aikaa sosiaalisuuden yliannostuksesta, akkujen lataamisesta, hiljaisuudesta, yksinolosta nauttimisesta sekä lukemisesta vilteistä tehdyssä majassa.

Jaahas, missäköhän täällä nyt mennään… Kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Ekana tuli nyt mieleeni Johnny Depp tai Meryl Streep. Tuntuu hassulta vastata noin, koska en ole kohdannut koskaan kyseisiä henkilöitä. Mistä mä tiedän, että miten meillä synkkaa? Pitäisikin vastata joku sellainen ihminen, jonka tunnen. Haluaisin Sonja Halla-ahon kanssa tehdä jonkun dialogin! Meillä synkkaa todella hyvin. Teatteri FAQ:n kanssa haluan jatkaa yhteistyötä myös, eli Henry Pöyhiän, Pekka Louhimon ja Sonjan kanssa.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Uuuu! Marcus Mumfordin kanssa, Mumford & Sons- bändistä. Mun ihan ykköslempibändini. Hän on nero. Kappale olisi ehkä ”Awake My Soul” tai ”The Cave”, ne on mulle henkilökohtaisimmat biisit. Suomesta haluaisin laulaa Topi Sahan tai Laura Moision kanssa. Laura on tamperelainen laulaja-lauluntekijä. Ihailen hänen taiteilijuuttaan ja biiseissä on tosi hienoja tasoja. Molempien taiteilijoiden herkkyydessä on jotain koskettavaa, haluaisin imeä sitä itseeni lisää.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Ruoveden Kesäteatterissa, Tampereen Komediateatterissa, Teatteri FAQ:ssa ja TeaKin proggiksissa.”

Mainitse muutama roolityö tai koko proggis, joka on ollut itsellesi tärkeä. ”Ensimmäinen ”oma lapsi” eli ”Takkutukkakeiju” tietysti ja kyllä tämä TeaKin ”Saatanan teatteri” on myös sellainen, josta jää iso paikka sydämeeni. Aiemmin mainitsemani ”Myrskyluodon Maija” ja ”Romeo ja Julia” ovat olleet myös merkittäviä, ihanat työryhmät molemmissa. Niissä oikeat ihmiset kohtasivat oikeassa paikassa, juuri oikealla hetkellä.”

Takkutukkakeiju (c) Sahin Cengiz, kuvassa myös Sonja Halla-aho, Henry Pöyhiä ja Pekka Louhimo 

Minkälaista teatteria haluaisit itse nähdä enemmän? ”Kantaaottavaa. Sellaista, mikä on läsnä tässä ajassa, tässä yhteiskunnassa ja tässä kulttuurissa. Sellaista, mikä löytää eri keinoja vaikuttaa ja antaa äänen erilaisille ryhmille. Viimeaikoina näkemistäni Teatteri Takomon ”Glory days” oli hieno, ja Q-teatterin ”Tavallisuuden aave” on ollut yksi hienoimmista, mitä oon ikinä nähnyt. Itsekin haluaisin tehdä sellaista teatteria, jossa tarjottaisiin uusia näkökulmia ja uusia keskustelunavauksia. Ihmiskohtaloita ja mielipiteitä, joita valtavirtamedia ei ole tuonut esiin.”

Tässä välissä sitten perustimme Majateatterin…

Mitä on sinun mielestäsi ”teatterin taika”, osaatko selittää vai pystyykö sitä edes selittämään? ”Se on yhteistä leikkiä, mihin molemmat osapuolet suostuvat. En mä sitä sen paremmin osaa selittää, eikä tarvitsekaan. Varsinainen taika menee energiamaailmoihin ja koskettaa, sitä ei pysty sanoilla selittämään. Se on myös sellainen asia, jota en pysty kokonaan ymmärtämään ja kiva, että se säilyykin vähän mysteerinä. Kiinnostus pysyy silloin paremmin yllä.”

Teatterin taika -keskustelu äityi sitten hyvin syvälliseksi, ja vähän kyynelehdittiinkin.

Takaisin ruotuun. Mitkä asiat inspiroivat sinua tai saavat sinut innostumaan? ”Läpinäkyvyys ihmisessä. Mä sytyn siitä, että mulle uskalletaan antaa jotain itsestään. Innostuminen riippuu myös kellonajasta! Aamupäivällä voin olla tosi inspiroitunut, sitten olen päivällä täysin pois pelistä ja illalla taas intoa täynnä. Sopivassa seurassa mä inspiroidun aika helposti, ja mun täytyy tuntea oloni turvalliseksi, jotta voin antaa itsestäni jotain. Olen myös varsin utelias ihminen, tarinat kiinnostavat ja innostavat.”

(c) Teatterikärpänen 

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”No aina pitää vähän jännittää. Oon huolestunut, jos ei yhtään jännittäisi. Nyt oon pyrkinyt hyväksymään sen olotilan, joka mulla on ennen esitystä ja vienyt sen mukanani lavalle, ja se on tuonut mielenkiintoisen lisän tekemiseen. Varsinaista ramppikuumetta en pode, kädet saattaa vähän hikoilla. Jossain kohtaa harjoituskautta näen sen saman painajaisen, jossa joudun ykskaks esittämään juttua enkä muista vuorosanoja yhtään. Tämä tuntuu kuuluvan prosessiin.”

Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet aina ennen esitystä? ”Kehon pitää olla lämmin ja mielessä pitää olla rauha. Pitää luottaa siihen, mitä on menossa tekemään ja luottaa itseensä. Proggiksesta riippuu sitten se, millaisia juttuja lämmittelyyn sujahtaa mukaan. On juostu lenkkiä, joogattu, tanssittu, laulettu… Yritän kerätä energiaa. Intuitiota käytän myös tosi paljon hyväkseni.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Ihmemaa Ozin ensi-illassa kävi niin, että heräsin päikkäreiltä muutamaa tuntia ennen esitystä ja noustessani selkäni SI-nivel venähti. Soitin sitten tuottajalle ja ohjaajalle ja kerroin, etten pysty kävelemään kunnolla. Puoli tuntia ennen ensi-iltaa laitettiin kaikki koreografiat ja muut uusiksi, ja mulle kortisonipiikki persuksiin. Sillä sitten mentiin. ”Myrskyluodon Maijan” ensi-illassa unohdin yhden laulun sanat täysin, improsin menemään vaan hirveässä paniikissa. Ohjaaja ei edes huomannut, että improsin eli ilmeisesti se meni kuitenkin hyvin. Muistan vaan sen, kun kuiskaaja tutki plaria eturivissä ja ihmetteli, että missä kohtaa tuo nyt oikein menee!”

Kerro joku hyvä muisto. ”Viime vuonna tehtiin Takomolle ”Romeo ja Julia” ja sen ensi-illan jälkeinen fiilis oli mahtava. Meillä on kyllä kurssilla ihan mahtava yhteishenki ja yhteiset onnistumisen hetket on aina yhtä riemukkaita ja palkitsevia.”

Tulevia roolejasi? ”Kanditeatteria on tulossa huhtikuussa, prokkiksen nimi on ”Käsittelyaika”. Muuta en osaa vielä sanoa.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Palaan mielelläni Anton Tšehovin lauseeseen Lokissa ”Kun ajattelen tarkoitusta, en pelkää”. Huomaan palaavani tuohon vähän heikompana hetkenä ja saan siitä voimaa. Tuo ei tosin ole ehkä motto vaan mietelause.”

Mitä haluaisit sanoa nuorelle itsellesi? ”Luota. Usko. Asiat kääntyy kyllä.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Hermione Granger ehdottomasti! Oon ihan hillitön Harry Potter -fani ja Hermione on mun mielestäni maailman siistein tyyppi. Se tietää kaiken ja osaa kaikki maailman loitsut ja on ihana ystävä läheisilleen.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi nimesi ja supervoimasi? ”Mä osaisin lukea ajatuksia. Haluaisin selvittää, mitä maailmalla oikeasti tapahtuu ja kuka niitä vallan nappuloita oikeasti painelee ja vääntelee. Haluaisin tuoda julki kaikki maailman pimeät salaisuudet, korjata asiat ja tehdä maailmasta paremman paikan. Nimi olisi Mental-Herranen. Eiiiiii mikä nimi.”

Jos voisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Ensimmäisenä kusisin hankeen tai tien varteen, ihan mihin vaan. Menisin salille ja tutkisin fyysistä voimaa. Haluaisin laulaa jotain todella matalaa bassostemmaa ja tutkia miten niin matala ääni resonoi kehossa kenties. Haluaisin myös tietää, kuinka paljon voin syödä kerralla. Kyllä mä seksiäkin haluaisin harrastaa. Ja haluaisin olla sellaisessa ”äijät kaljalla/saunaillassa” -tilanteessa, ottaa selvää mistä siellä puhutaan. Ja kaikki tää yhden päivän aikana!”

Jos ihminen menisi talviunille syksyllä ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Kynä ja paperia pitäisi olla. Lisäksi ottaisin pistorasian ja laturin ja jonkinlaisen laitteen, jolla voisin kuunnella musiikkia. Ja hyvät kaiuttimet. Ruuaksi ottaisin hedelmiä ja juotavaksi vettä.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan tekisit ja miten korkealle? ”Se olisi aika korkealla ja alhaalta sinne menisi ensin portaat, joiden yläpäässä olisi pienet lyhdyt. Itse majaan johtaisi pieni paksuista köysistä tehty riippusilta ja sen alla virtaisi pieni puro. Mökissä olisi paljon ihania vilttejä ja siellä olisi isot ikkunat, joista näkisi läheiselle järvelle. Majassa olisi pieni takka ja portaiden alla olisi vaja, josta voisi hakea takkaan puita. Majassa olisi myös pieni keittiö ja paljon tyynyjä ja soittimia ja ja ja …” Veera innostuu.

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Mä menisin Woodstock-festareille fiilistelemään isolla porukalla. Kukkaseppele päässä. Haluaisin myös mennä lapsuudenkotiini hetkeä ennen kuin synnyn. Mikä oli se tunnelma ja maailma, johon synnyin.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi ja kuka kenties olisi sinun roolissasi? ”Siinä olisi paljon liikettä. Siinä mentäisi tragediasta kohti valoisampia aikoja. Kai siinä jonkinlainen juonikin olisi, ”perusmeininkiä” muuten mutta draamallisia osuuksia kerrottaisiin myös tanssin ja musiikin keinoin. Pekka Louhimo säveltäisi musiikin. Mun roolissani olisi Sonja Halla-aho tai Ronja Alatalo.”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Millainen näyttelijäntyö sytyttää sut kaikkein eniten?”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Aion mennä kotiin. Avomieheni teki eilen ihanaa ruokaa. Aion pestä koneellisen pyykkiä myös.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Massu

Mistä sanasta pidät vähiten? - Raiskaus

Mikä sytyttää sinut? - Avoimuus

Mikä sammuttaa intohimosi? - Liika analysointi ja turha kritiikki

Suosikkikirosanasi? - Vittu

Mikä ääntä rakastat? - Linnunlaulua aamulla

Mitä ääntä inhoat? - Porakonetta

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentäjä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Teurastaja

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa kotiin!

Tuplapäivän satoa : Saatanan teatteri ja Joulutarinoita

Napsahti taas vaihteeksi tuplapäivä Helsingissä (viikko sitten sama juttu) ja ensin tuli ihmeteltyä TeaKin Teatterisalissa nähtyä Saatanan teatteria. Näissä TeaKin jutuissa on se yhteinen piirre, että yhtään ei etukäteen tiedä mitä tuleman pitää ja sitten esityksen nähtyään on (useimmiten) ollut positiivisella tavalla hämmentynyt olo ja päässä risteilee monenlaisia värejä ja sama kysymys siitä, että mitä sitä oikein tulikaan nähtyä. Tämänkertaistakin kokemustani on vaikeaa sanallistaa sen tarkemmin. 1h 50min taukoamatonta yllätysten ja eri tavalla vaikuttavien kohtausten tykitystä, lavalla kaikki kaksitoista näyttelijäntaiteen koulutusohjelman kolmoskurssilaista. Musiikkia, tanssia, absurdeja/kiehtovia/liikuttavia/riemastuttavia kohtauksia toinen toisensa perään. Mikä määrä nuoria lahjakkuuksia ja uusia "bongauksia" sekä energiaa, kiihkoa ja röyhkeyttä. Suretti välillä kun ei oikein tiennyt, että minne olisi katsonut, kun joka puolella tapahtui ja kaikkia teki mieli seurata erityisen tarkkaan, yhdessä ja erikseen. Voi kunpa olisin nähnyt tämän heti ensi-illassa, silloin minulla olisi ollut pienoinen mahdollisuus nähdä esitys uudestaankin! Nyt jäi sellainen "once in a lifetime"-olo ja suuri riemu siitä, että onnistuin tämän näkemään. Tuli myös vähän kaihoisa olo siitä, etten ole enää nuori ja vetreä. Ulkokuoreni hämäsi tälläkin kertaa, sillä pääni sisällä oli esityksen aikana melkoiset bileet. Vinkiksi muillekin : jos alkaa kulttuurikunto tökkiä ja tuntuu jotenkin jämähtäneensä paikoilleen, pieni visiitti TeaKin esityksiä katsomaan niin johan jaksaa taas! Tätä lisää! (Etenkin jäi mieleeni näin äkkiseltään muisteltuna tummat naamiohahmot, kaalinpäätyyppi catwalkilla, poliittisia kannanottoja osa 1 ja 2 sekä moninainen liikekieli. Teatterikärpäsen "tarkkailulistalle" pääsi/joutui aika monta tyyppiä...)

Saatanan teatteri, ensi-ilta 27.11. 2017, kesto 1h 50min (ei väliaikaa), vastuuopettajat Jenni Nikolajeff, Markku Luuppala ja Elina Kivioja, äänisuunnittelu Lauri Malin, valosuunnittelu Anniina Veijalainen, pukusuunnittelu Nina Paakkunainen

kaikki kuvat (c) Aapo Juusti 

Näyttämöllä : Alex Anton, Veera Herranen, Joel Hirvonen, Jutta Järvinen, Emil Kihlström, Elviira Kujala, Pyry Kähkönen, Sara Paasikoski, Aapo Puusti, Katriina Sinisalo, Asta Sveholm ja Nenna Tyni (kaikki N3) sekä Pauliina Kauppila SibA - Royal Academy of Music Aarhus (RAMA)/Nordic Master of Global Music (GLOMAS)

 Päivä jatkui ensin haastattelun merkeissä, jonka jälkeen suuntasin KokoTeatteriin katsomaan Porttiteatterin "Joulutarinoita"-esitystä. Porttiteatteri on ammattitaiteilijoiden ohjaama rikostaustaisten henkilöiden teatteriseurue, jolta olen parisen vuotta sitten nähnyt Kiasma-teatterissa Vapauden kauhu-nimisen esityksen (yhteistyössä Kansallisteatterin sekä Kiasma-teatterin kanssa). Tällä kertaa keskityttiin joulumuisteloihin ja jouluisiin lauluihin. Millaista on lukea jouluevankeliumia muille vangeille kirkossa? Muistavatkohan lapset jouluna kortilla? Miksi kaikki joulussa on ihan perseestä? Toiko pukki toivotun Matchboxin autoradan? Minne äiti katosi? Millainen on joulun paras tuoksu?

 Rosoista, rehellistä, kaunistelematonta. Liikutuin kyyneliin muutamankin kerran, toki hymykin nousi huulilleni. Ei minullakaan joulunvietosta pelkkiä hyviä muistoja ole, mutta enimmäkseen onnellisia muistikuvia etenkin lapsuudesta. Kiitos Porttiteatteri joulumuistoista ja kiitos kutsusta esitykseen!

Joulutarinoita, ensi-ilta 6.12. 2017 (esityksiä 13.12. asti) Ohjaaja Tuija Minkkinen, äänidramaturgi Sanna Salmenkallio, dramaturgi Titta Minkkinen, lavalla Porttiteatterin väki 

Takkutukkakeiju / Teatteri FAQ

Takkutukkakeiju / Teatteri FAQ, Tampereen Ylioppilasteatteri

Yhteistyössä mukana Pyynikin Kesäteatterisäätiö ja Seta ry

Ensi-ilta 17.6. 2016, kesto noin 40min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Sonja Halla-aho ja Sahin Cengiz
Ohjaus Henry Pöyhiä
Musiikki Pekka V Louhimo
Koreografia Arttu Soilumo
Puvustus Jonna Heikkinen (Vihree Kala)
Lavastus Sahin Cengiz
Valot Heikki Tavilampi

Lavalla : Sonja Halla-aho, Henry Pöyhiä, Arttu Soilumo ja Veera Herranen

 Vähän on ollut sellainen olo viimeaikoina, ettei mikään oikein kunnolla innosta. Olen käynyt ahkerasti teatterissakin, mutta fiilis on ollut jälkikäteen luokkaa "ihan ok". Eli jotain on uupunut. Keskiviikon vapaapäiväkin meni miettiessä, että lähteäkö vai jäädä. Ei olisi millään huvittanut lähteä taas Tampereelle (neljättä kertaa viikon sisällä), mutta kun Takkutukkakeiju kiinnosti kovasti ja ei ollut aavistustakaan, milloin sen pystyisin seuraavan kerran näkemään... Lähdin sitten matkaan, vähän vastentahtoisesti tosin.

 Ennalta tiesin, että 'Takkutukkakeiju' on uuden sukupolven lastensatu ja työryhmästä löytyy paljon porukkaa hienon 'Jonkun on oltava Pan'-jutun takaa (pari tuttua nimeä myös Suomen Komediateatterin proggiksista). Teatteri FAQ taas on perustettu tarpeesta kertoa aiheista, jotka ovat läsnä 2000-luvun lasten elämässä, mutta joihin lastenteatteri ei ole vielä ymmärtänyt tarttua. Tässä Takkutukkakeijun tapauksessa aiheena on transsukupuolisuus ja erilaisuus, joita käsitellään sadun keinoin.

Krokanttia ei paljoa naurata 

 Samaan näytökseen oli sattumalta lipun varannut myös bloggaajakolleega Katri, ja menimme sitten kimpassa katsomoon. Matkalla tuli jo ihasteltua mielikuvitusta kutkuttelevaa metsäistä lavastusta. Tuli pieni mieliteko mennä piileskelemään kuusen alle kera keksien, mehun ja sarjakuvalehtien. Katsomossakin riitti hupia heti alkuun, kun edessäni istunut pikkupoika pyysi minua tuosta noin "leikisti niinku repimään keijun kuvan pois" mainoslappusesta. Tein työtä käskettyä. Pojalla oli muutakin asiaa, mutta se meni ohi ja sitten varsinainen esitys jo alkoikin. Puhelimiakin kehoitettiin sammuttamaan ja jostain kuului kirkkaalla lapsenäänellä "Minullapa ei oo puhelinta ollenkaan!"

(Huom! Sisältää juonipaljastuksia ;) )

 Lavalle tupsahti Krokantti (Veera Herranen), menninkäismäinen rastatukkainen ja siivet roikkuen tepasteleva keiju. Pian paikalle liihottelivat myös Krokantin äiti ja isä (Sonja Halla-aho ja Arttu Soilumo), kaksi värikästä valopilkkua joilla oli niin laulutaitoa kuin tanssikuviotkin hallussa. Krokantti yritti parhaansa mukaan pysyä kuvioissa mukana, mutta eihän siitä mitään tullut eikä lauluääntäkään ollut. Kovasti tunsin sympatiaa Krokanttia kohtaan ja meikä samaistui välittömästi. Vanhemmat hehkuttavat tulevia Hattarakarnevaaleja, jonne kaikkien pitäisi pukeutua samalla tavalla räväkästi ja mussuttaa hattaraa, kuten tapana on. Mutta kun Krokantti ei tykkää hattarasta yhtään! Popsisi paljon mieluummin popcornia. Krokantti tuntee olevansa epäonnistunut keiju ja pettymys vanhemmilleen, kun ei sovi näiden muovaamaan muottiin mitenkään. Hän lähtee maailmalle tutkimaan keinoja, miten voisi tulla paremmaksi keijuksi. Hän tulee myös lukeneeksi 'Mitä keijua??!!'-lehdestä, jotta kuuluisa tanssipari Harald ja Ronald (Henry Pöyhiä ja Arttu Soilumo, en tosin muista kumpi oli kumpi) olisi lähistöllä esittämässä showtaan ja menee ukkojen pakeille ensitöikseen, josko heiltä vaikka oppisi niitä tanssiaskeliakin. Äijäthän pistävät melkoisen shown pystyyn! Meno on aluksi kankeaa, mutta kun vauhtiin päästään niin kyllä jalka nousee. Kukaan ei lähde sen enempiä selittelemään sitä, että Harald ja Ronald ovat oikeastikin pari. Ne vaan nyt on niin kuin paita ja peppu ja luodut toisilleen, ja sillä siisti. Ukot steppailevat onnellisina takaoikealle.

Arttu Soilumo ja Henry Pöyhiä 

 Seuraavaksi Krokantti törmää prinsessa Salliin (Sonja Halla-aho), joka ei halua olla prinsessa lainkaan ja on heittänyt rimpsumekkonsa ties minne. Hänpä haluaa olla paljon mieluummin supersankari ja kulkea viitta liehuen kuin kytätä ikkunassa prinsseistä haaveksimassa. Kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta! Krokanttikin alkaa pikku hiljaa hiffata, että mistä kiikastaa. Miten voisi olla parempi keiju, jos ei tunne olevansa keiju ensinkään vaan jotain aivan muuta? Jos voisikin vaan olla parempi Krokantti? Seuraavaksi tie vie Viisaan Puun (Arttu Soilumo) luokse, joka viisauksien lisäksi tuntuu viljelevän hykerryttävän paljon erinäisiä sanaleikkejä ja puujalkavitsejä ja toki asiaakin. Seuranaan hänellä on pari laulavaa hahmoa, jotka nähdessäni meinasin tipahtaa tuolilta. Nehän olivat kuin suoraan Muppet Showsta tahi meikäläisen suunnittelemat eräätkin vampyyrimusikaalin sukkatyypit!

 Lopulta sitten Krokantti (tuttavallisemmin Kroke) tutustuu tooooosi hurjiin ja pelottaviin peikkoihin joista oli varoiteltu pitkin näytelmää (yhden nimi oli Jyrki) ja lamppu syttyy. Haa! Tässäpä syy, miksi olo ei tuntunut 'omalta' keijuna. Vaaditaan sitten rohkeutta ja itsensä hyväksymistä, ja vanhemmillehan on tärkeintä se, että lapsi on onnellinen omana itsenään. Näin ainakin pitäisi olla, ja ehkä siellä sydänalassa voisi vähän kouraista katsomon puolellakin.

Iskä ja äiskä ja Krokantti

 Että näin tärkeä asia oli saatu mahtumaan näin lyhyeen kestoon ja tämmöiseen muotoon! Mitään ei selitelty eikä lässytetty, vaan hurmaava esitys oli oivalluksia, asiaa, huumoria, ihania pukuja ja tanssikuvioita sekä muikeaa musiikkia täynnä (sävellyksistä vastannut Pekka V Louhimo se kanssa ehtii joka paikkaan, hattua nostan!) Rakastuin ihan kaikkiin hahmoihin erikseen ja yhdessä, ja sain tästä valtavasti iloa ja energiaa. Yhtään ei enää harmittanut se, että tuli lähdettyä Tampereelle. Lähtisin uudestaankin katsomaan. Mites nämä tämmöiset ns, mustat hevoset onnistuukin aina menemään kärkeen ohi kaiken muun ja kauanodotetun? Sitä sietää mietiskellä tarkemminkin.

Supersankari 

 Näin muuten voisi todeta, etten oikein itsekään aina tiedä mikä ja kuka oikein olen. Peikkomainen keiju minäkin. Eipä juuri prinsessamekot ja kotileikit meikää lapsena kiinnostaneet, meikä kiipeli mieluummin tarzanina puissa ja toivoi joulupukilta autorataa nukkien sijaan. Keiju olen silti, mutta peikkomaisella twistillä, ja minua ei onneksi pakkopuettu mekkoihin lapsena koska niissä en viihtynyt alkuunkaan. Katselin hiljakkoin telkasta dokumentin transsukupuolisista lapsista ja heidän vanhemmistaan. Äärimmäisen kiinnostava ja ajatuksia herättävä dokkari oli se, aivan kuten tämä Takkutukkakeijukin. Seuraavaa proggista innolla odottaen! Lastennäytelmänähän tätä markkinoidaan, mutta kyllä suosittelen ihan kaikille tätä esitystä, ja seuraavaksihan Takkutukkakeijua voi nähdä Helsingissä ja heinäkuun puolella taas Tampereella. Lisäinfoa esityksistä, lipuista ym. Facebookista.

 Toinen hupi alkoi sitten varsinaisen esityksen jälkeen, kun lapsille ja lapsenmielisille oli kolmenlaista toimintaa kehitelty... Sai mennä tekemään kuperkeikkoja ja kärrynpyöriä Sallin kanssa, tämä jäi nyt sattuneesta syystä väliin koskapa en ole kaiketi muutamaan kymmeneen vuoteen kupperskeikkoja tehnyt (muuta kuin vahingossa) enkä koskaan yhtään kärrynpyörääkään. Sitten sai Krokantin ja Jyrki-peikon kanssa askarrella ihtelleen hienon rohkeusrannekkeen, ja hieno tulikin!

Tallen rohkeusranneke ja Lainahöyhenissä-rintamerkki :) 

 Rohkeusranneke ranteessa sitten viimeiselle etapille takaisin saliin, jossa hempeän musiikin siivittämänä sai tanssata isäkeijun kanssa pitkin parkettia. Olisittepa nähneet... Hihih, mukaan liittyi tuntemattomaksi jäänyt herrasmies, jolla oli ihan uniikit askelkuviot! Muodostimme piirin, jossa kukin vuorotellen meni vetämään omia kuvioitaan keskelle. Tämä jäi nyt sitten minun, tämän miehen ja isäkeijun kontolle koko homma ja kuten arvaatte, homma lähti käsistä. Suunnittelimme perustavamme miehen kanssa tanssiryhmän Tonnikeijut (nimen kanssa vielä kaiketi hiomista) ja varaamme ensi kesäksi Tampere-talon, jossa tuleva spektaakkeli esitetään. Paikalle vielä Santtu-Matias Rouvali kiharoineen ja Tampere Filharmonia. Täysi sali, tyhjä estradi ja sitten mies sipsuttaa toisesta laidasta ja minä toisesta. Oi jestas mikä menestys! Just kun päästiin vauhtiin, niin piti lähteä junalle ja kyllä harmitti. Kaikki kiva loppuu aina kesken. Hei sinä tuntematon balettimies, jos luet tämän niin ota yhteyttä hehehehheh.

 Ja hei, oli muuten mahtavaa huomata, että nyt se meni ohi että 'mikään ei tunnu miltään'. Kyllä tuntuu! Sain ilon ja riemun elämääni takaisin! Jihuuuuu! Tämä oli muuten myös tiettävästi 800. näkemäni esitys vuosien saatossa, joten ei hassumpi virstanpylväs. Toivottelen Takkutukkakeijun myötä kaikille oikein hyvää juhannusta. Eläkäähän ihmisiksi ja palataan asiaan taas ensi viikolla, silloin luvassa muutamakin erittäin mielenkiintoinen juttu.

Esityskuvat (c) Sahin Cengiz

(näin esityksen kutsuvieraana, lämmin kiitos kutsusta!)

Ihmemaa Oz / Tampereen Komediateatteri

Ihmemaa Oz / Tampereen Komediateatterin Päänäyttämö

Ensi-ilta 11.5. 2015, kesto noin 1h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus L. Frank Baumin kirjan pohjalta Teemu Ojala

Ohjaus Antti Mikkola

Musiikki ja laulujen sanat Tony Sikström

Rooleissa : Ronja Alatalo/Sanni Lehto (Dorothyn roolissa), Pekka Louhimo, Henry Pöyhiä, Veera Herranen, Miia Räikkönen ja Soile Sivonen

Tuotanto Suomen Teatteriopisto
Ikäsuositus 3-vuotiaista ylöspäin

 Sateinen kesäkuu vaihtui helteiseksi heinäkuuksi, ja mitäpä sitä kauniina aurinkoisena päivänä muuta tekisi kuin matkaisi Tampereelle katsomaan teatteria ja vieläpä sisätiloihin. Paikalle oli saapunut runsaasti mummuja ja pappoja lastenlapsiensa kanssa, äitejä ja isiä innokkaine jälkikasvuineen ... ja meikäläinen! Välillä tuntui vähän orvolta, mutta hyvin selvisin eikä paljoa edes pelottanut.

 Täytyy tunnustaa, että Ihmemaa Ozista en ole tiennyt muuta kuin sen, että Dorothy-neitokainen taivaltaa jonnekin keltatiilistä polkua pitkin kera leijonan, variksenpelätin ja peltiheikin, ja jossain välissä luikautetaan kappale, jossa haikaillaan sateenkaaren tuolle puolen. Kirja on lukematta ja elokuvakin on näkemättä, mutta onneksi on teatteri! Näin tuli tämäkin asia hoidettua kätevästi. Kiitos teatterin, minäkin tiedän miksi Tsehovin kolme sisarta kaipailee Moskovaan ja nyt tämä Dorothy takaisin Kansasiin.

Peltimies, Dorothy ja Leijona (c) Peero Lakanen

 Maaseudulla Em-tätinsä luona asustava Dorothy (Ronja Alatalo) joutuu yllättäen myrskytuulten riepoteltavaksi koiransa Toton kanssa ja tuulten laannuttua ollaankin jossain ihan muualla kuin Kansasissa. Ollaan Ihmemaa Ozissa. Kas kummaa, samassa rytäkässä on talo pudonnut Idän pahan noidan päälle ja tästä kiitokseksi Pohjoisen hyvä noita (Miia Räikkönen) antaa Dorothylle pahisnoidan kengät. Paikalla häärää myös sangen hassua kansaa, maiskisia. Tyyppien puheesta ei saanut mitään selvää, mutta varsin veikeitä olivat he. Dorothy haluaa takaisin kotiin, mutta se onnistuisi vain astelemalla keltatiilistä polkua pitkin Smaragdikaupunkiin ja pyytämään apua herra isoherra päävelho Ozilta. Asia selvä. Matkalla Dorothy tapaa ensin Variksenpelättimen (Veera Herranen), joka haluaisi itselleen aivot. Seuraavaksi mukaan lyöttäytyy Peltimies Peltinen (Henry Pöyhiä), jolta puuttuu sydän ja kovin pelokas Leijona (Pekka Louhimo), joka haluaisi "sitä rohkeutta hei". Matkalla kohdataan Lännen ilkeä noita (Miia Räikkönen), lauletaan reippaasti muutama kappale ja lopulta kohdataan se suuri ja mahtava Ozkin.

Variksenpelätin ja Dorothy (Sanni Lehto) (c) Peero Lakanen

 Hehee, alusta asti olin ihan fiiliksissä! Miten mainioita tyyppejä ja ilmeikkäitä näyttelijöitä kaikki tyynni! Lapset hihittelivät katsomossa omiaan ja minä hihittelin silkasta mielihyvästä. Tykästyin erityisesti Variksenpelättimen, Peltimiehen ja Leijonan pukuihin ja omanlaiseensa liikekieleen. Yhdessä vaiheessa huomasin hiukan närkästyväni, kun kuulin metallista hurinaa ja ajattelin, että taas joku unohtanut sulkea kännykkänsä ja nyt se soi ja hurisee jossain laukussa. Tajusin sitten, että äänihän lähteekin Peltimiehen liikkeistä...hups. Bonuksena Soile Sivonen näytti mallia siitä, miten esitetään oikein ilkeää hahmoa ns. "pahat mielessä", tuli mieleeni siitä itse Rowan Atkinsonin muinainen lavashow.

 Hauskalla tavalla esitykseen oli luotu aitoa teatterin taikaa. Valoilla oltiin ykskaks vihreässä Smaragdikaupungissa, Toto-koiruus jaksoi räksyttää ja meni jo täydestä, että eläväinen koirahan se siinä - ja sitten otuksen patterit tsekattiin vaivihkaa. Ja miten Lännen ilkeä noita tuosta noin vaan suli pois silmiemme edessä! Waude! Mahtoi lapsilla olla ihmettelemistä siinä... Taika myös ovelasti rikottiin, etenkin kun Ozin velhon salaisuus paljastui.

 Lisäksi lumouduin täysin Ronja Alatalosta Dorothyn roolissa. Joskus reippaus ja pirtsakkuus menee överiksi ja ylinäyttelemisen puolelle, mutta toisin kävi nyt. Seurasin haltioituneena, miten nuori neito suorastaan liiteli pitkin lavaa, lauloi kuin enkeli ja hurmasi minut ainakin ihan täysin. Hänestä kuullaan vielä, ja odotan jo seuraavaa kohtaamista Työviksen syksyn Desirée-musikaalissa.

 Paikoitellen oli aika jännääkin, siipisimpanssien kohtalo oli ainakin liikaa yhdelle pienelle katsojalle. Enimmäkseen katsomossa itkun sijaan kuitenkin hihiteltiin Variksenpelättimen irtoilevalle kädelle, rasvaa kaipaavalle jumiin jäävälle Peltimiehelle (joka yhdessä laulussa vähän räppäsikin) ja omaa varjoaankin pelkäävälle, komeita aarioita vetävälle Leijonalle.

 Puolitoistatuntisen jälkeen oli oikein hyvä mieli minulla eikä harmittanut tippaakaan, että vietin päivän parhaat hetken sisätiloissa. Paistaa se aurinko myöhemminkin (ja on paistanutkin).

 Esitykset jatkuvat elokuun alkuun asti, lisätietoja tämän linkin takaa.