Tämä on ryöstö! / Tampereen Työväen Teatteri

Tämä on ryöstö! / Tampereen Työväen Teatteri, Suuri näyttämö

Suomen kantaesitys 6.9. 2018, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shields
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Tommi Auvinen
Koreografi Jouni Prittinen
Taistelukoreografia Saska Pulkkinen ja Tommi Auvinen
Musiikin sovitus Joonas Mikkilä
Lavastussuunnittelu Hannu Lindholm
Pukusuunnittelu Jaana Aro
Valosuunnittelu Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Jarkko Tuohimaa/Kyösti Kallio & Rauli Roininen

Rooleissa : Petra Ahola, Heidi Kiviharju, Janne Kallioniemi, Verneri Lilja, Samuli Muje, Saska Pulkkinen, Tommi Raitolehto, Tom Lindholm, Puntti Valtonen, Osku Ärilä ja Juulianna Mäkelä

Raitolehto-Ahola-Lilja 

 Viikon sisällä tuli tehtyä kolme eri reissua Työvikseen, ja niistä viimeisimpänä Tämä on ryöstö!, jonka ensi-ilta oli jo syyskuun alussa. Heti enskarin jälkeen korviini kantautui viestejä, että tässä olisi herkkua ainakin minunkaltaiselleni viiksifanille ja jokin erityistä lahjakkuutta ilmaiseva sooloilukohtaus. Niitä sain odottaa sitten marraskuun puoliväliin asti ja kaikensorttista kohkaamista odotin muutenkin, näytelmän käsikirjoituksesta kun vastaavat samat ukot, jotka ovat hillittömän "Näytelmä joka menee pieleen" takana. Ja edessä.

 Nyt on kyseessä pankkiryöstö, tarkemmin sanottuna havitellaan mittaamattoman arvokasta timanttia Tammerkosken Pankista, jonka johtajana pönöttelee viiksekäs herra nimeltään Putz A Kulmikko (Puntti Valtonen). Alussa vankilasta pakenee pari tyyppiä, etunenässä Runqvistin Kaitsu (Tommi Raitolehto) ja vaikuttaa vähän siltä, että vaikka timantinvohkimissuunnitelmista ei olisi saanut kertoa kenellekään, hommasta tietää suurin osa vankilan vartijoistakin ja pakoauton kuskiksi on pestattu vartija Kauppinen (Samuli Muje), jolla tosin ei ole minkäänlaista kokemusta autolla-ajosta eikä muutenkaan vaikuta olevan ns. penaalin terävin kynä. Alussa on muuten aikamoista kielellistä kikkailua ja sanoilla leikittelyä, osa meni sujuvasti ohi kun vasta tajusin missä mennään. Ainakin siinä nosteltiin punttia ja Puntti seisoi vieressäkin kirjaimellisesti.

Aarne saa vaihteeksi mapista 

 Pankissa sitten on toisenlaista meininkiä, Supon tarkastajaa odotellaan visiitille ja kaikki arkaluonteinen matsku on piilotettava. Tässä vaiheessa jo mietin, että miten Saska Pulkkinen ehtiikin joka paikkaan ja käsiohjelmassakin mainitaan roolihenkilön nimeksi "Kuka ehtii". Ynnä muut -hahmoja sitten esittävät Juulianna Mäkelä ja Osku Ärilä... Ja sitten on sitä "mahtava peräsin ja pulleat purjeet"-tyylistä pankkivirkailija Raijaa (Heidi Kiviharju), tämän vilunkia poikaa Samia (Verneri Lilja), hiukan hassahtaneenoloista pankkihenkilö Aarnea (Tom Lindholm, joka aiheutti hihitystä katsomossa pelkästään sillä että saapui estradille), jolle kiinnitetään timantin turvajärjestelmän tärkeät koodit salkussa käsiraudoilla ranteeseen kiinni, Kulmikon tytärtä Oikkua (Petra Ahola), jolla muuten kosijoita riittää joka lähtöön - ja sitten se tarkastaja Raimo Sokka (Janne Kallioniemi), joka iskee ensitöikseen silmänsä ja kätensä Raijaan. Sokka muuten muistuttaa hämäävän paljon Mennään bussilla -sarjan nuivaa tarkastajaa, hiukan nuorempi versio hänestä. Ja johan niitä alatikasvavia viiksiporukoitakin päästään ihailemaan, kun Sokan esimiesten esimiehet vuorollaan soittelevat, missä mennään. Aijai, moista viiksikavalkadia en ole aiemmin nähnytkään, eli kyllä tietäjät tiesi mistä narusta vetää ja mistä meikäläinen tykkää.

No tässä niitä viiksiä nyt sitten! 

 Mitä tästä oikein osaa edes kirjoittaa, ettei paljasta liikoja! Aikamoista sohlausta saadaan aikaan niin Oikun asunnolla kuin pankissakin. Ensinmainitussa sattuu kosijoita paikalle samaan aikaan useampi, sängyn mekanismi toimii liiankin hyvin, esitetään pantomiiminä Suomen eri paikkakuntia ja mäiskitään ikkunasta liihottelevia yllätyslokkeja päin nokkaa. Pankissa soluttaudutaan porukoihin mukaan, yritetään vohkia vara-avainta ja kierrokset nousevat, kun paikalla pyörii lopulta peräti kolme Kulmikkoa, joista vain yksi aito. Kulmikko-kolmikko housujen kera ja ilman nauratti kovasti, sen sijaan parikymmentä kertaa toistuva mapillapäähänmäiskintä ei jaksanut enää naurattaa muutaman kerran jälkeen. Liika on liikaa!

 Mitenkäs minulla tuli muuten Runqvistista mieleeni myös Tommi Korpela Rumble-leffassa, habitus ja kehonkieli oli vähän samaa luokkaa. Tosin kaikki rokkarityypit kävelee vähän samalla lailla (ja takamus näyttää hyvältä farkuissa). Seuralaiselleni tuli viiksekkäistä poliiseista taas Rauno Repomies mieleen...

Sänkyakrobatiaa

 Lopulta päästään varsinaiseen asiaan elikkäs sitä timanttia vohkimaan, ja aika näyttävästi ilmastointikanavissa kiipeilläänkin. Ja se kohtaus, jossa vorot katselevat toimistoa ylhäältäpäin! Olipas näpsäkästi toteutettu seinä, ja siinä Aarne ja johtaja Kulmikko vähän vinksallaan papereita setvivät ja kahvia kaatelivat minne sattuu. Varsin hupaisaa. Oma lukunsa oli sitten Vaarallinen tehtävä -tyylisesti katosta vaijereiden varassa laskeutuminen ja tuutulaulujen laulelu samalla, ettei vaan vartija herää kesken kaiken. Mutta kuka korjaa koko potin ja sanoo viimeisen sanan?

 Oli tämä ihan kelpo viihdettä ja tarjosi muutamiakin todella messeviä hetkiä, viiksien kera tahi ilman. Osittain junnattiin paikallaan ja liika toisto taas ei jaksanut innostaa, ei liioin laulutkaan vaikka hyvin niitä vedettiin, ja etenkin P. Valtosen puntinvispausta on hauska aina seurata. Naurusulakkeeni kuumeni kivasti ja oli kärvähtämisvaarassa siinä vaiheessa, kun housuttomia ja housullisia pankinjohtajia sekoili useampi samassa tilassa ja vuorotellen. Kielellisestä iloittelusta pidin kovasti, varsin hyvää duunia tehnyt taas Koivusalon Mikko. Ja miten se Saska tosiaankin ehti joka helkkarin tilanteeseen ja onnistui aika näyttävästi saamaan itsensä solmuun itsensä kanssa. Uskomatonta!

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos taas Työvis!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Tarkastaja Sokka 

Pasi was here / Tampereen Työväen Teatteri

Pasi was here / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen Näyttämö

Ensi-ilta 31.1. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Veikko Nuutinen
Ohjaus Milko Lehto
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu Paula Varis
Valosuunnittelu Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Niklas Vainio

Rooleissa : Tuukka Huttunen, Tommi Raitolehto, Janne Kallioniemi ja Maija Lang

 Veikko Nuutisen kirjoittama "Pasi was here" palkittiin tammikuun alussa Lea-palkinnolla (Vuoden paras näytelmäteksti), ja valinta osui kyllä mielestäni kohdilleen. Näytelmä kantaesitettiin pari vuotta sitten KOM-teatterissa ja kävin sen pari kertaa katsomassa, toisella kerralla vielä teiniaikojeni bestiksen kanssa. Oli mahtavaa huutonauraa ja itkeä tirauttaa yhdessä! Oman nostalgiatrippini olen siis jo tehnyt näytelmän innoittamana. Paljon on tullut hienoja näytelmiä nähtyä "ensimmäisen Pasin" jälkeen, ilman blogia osa niistäkin olisi jo unohtunut. Osa jättää isomman muistijäljen ja pompsahtaa pintaan tarvittaessa, aivan kuten kaikki ihmisetkin, joita olen elämäni varrella kohdannut. Viime kesänä ajelimme lomareissulla Savonlinnan suunnalla ja yhtäkkiä näin kyltin, jossa luki Kellarpelto. Tuli ihmeellisen lämmin olo, niin kuin minulla nyt jotain muistoja kyseiseen paikkaan liittyisi. Mutta onhan minulla! Pasi was here.

 Olen vähän kateellinen niille, jotka nyt Tampereella näkevät Pasin ja kumppaneiden touhuja ihan ensimmäistä kertaa. Ennakkoon tuli jo valmiiksi hykerreltyä tyyliin "ai että, onkohan tässä sitä ja sitä" tai "mitenköhän ne sen ja sen kohtauksen ovat toteuttaneet", vaikka kuinka yritin vältellä moisia ajatuksia. Yritin parhaani mukaan "nollata" itseni ja lähteä puhtaalta pöydältä, jotta en vertailisi liikoja ainakaan tietoisesti. Näin jälkikäteen voin todeta, että osittain onnistuin, osittain en. Ja kuten usein käy, sain tälläkin kerralla paljon enemmän mitä osasin edes kuvitella.

Pasi (vas.) ja kumppanit tarhassa 

 Jännästi on melkein koko lava kelmutettu ja peitetty, ja siellä kelmukerrosten takana (piilossa mutta kuitenkin näkyvissä) pitkätukkainen hahmo moshaa Sepulturan tahdissa ja lasauttaa sitten aivonsa pihalle. Hemmo (Janne Kallioniemi) saa kuulla ikäviä uutisia. Lapsuuden-ja nuoruudenystävä Pasi (Tuukka Huttunen) on kuollut oman käden kautta. Hemmo yrittää kirjoittaa muistokorttia, mutta ei meinaa millään löytää oikeita sanoja. Pasi nousee jeesaamaan ja raivaa tiensä kelmukerrosten läpi: jos ei löydy sanoja, on keksittävä omia. Johan lähtee tekstiä syntymään tinksori rentso tinksori jne.

 Hemmo ja Turnajaiskeppi (Maija Lang) lähtevät Helsingistä junalla kohti Savonlinnaa. Pasia ei sieltä enää löydy, silti sinne pitää lähteä jotain etsimään. Omaa nuoruuttaan? Syyllisiä Pasin itsemurhaan? Puhdasta omatuntoa? Mene ja tiedä. Tokihan junassa viereen istahtaa eräskin vahvaa murretta viäntävä Lörtsymies (Tommi Raitolehto) ja vieressäni istuva savolais-karjalainen sekoitus eli aviomieheni meinaa naurultaan pudota penkiltä. Murre on muutenkin hyvin hallussa, etenkin Tuukalla.

 Naurua ja naurun juuttumista kurkkuun on sitten jatkossakin luvassa, kun Hemmo käy läpi hulvattomia ja kipeitäkin muistojaan Pasiin liittyen. Lapsia vihaava tarhantäti Sinikka Pillukka Pallukka Pollukka (Tommi Raitolehto jälleen) tekee taas lähtemättömän vaikutuksen, kuten Hemmon äitikin (Maija Lang), joka ei turhia kursaile kimppasaunomisen ja kaikkien värkkien suihkuttelun suhteen. Seksuaalisuuden herääminen ja siihen liittyvät pohdinnat ja asiat, joita ei kehtaa sanoa ääneen. Koulukiusaaminen. Vääränlaiset kengät. Nöyryyttävät hetket esitelmänpidossa ja opettaja, josta meillä jokaisella on jonkinlainen kokemus - aineet tosin vaihtelevat. Laktoosilerssi (kas kas, Tommi Raitolehto...) maailmanvalloitushaaveineen, kiljuvarastoineen ja sinne-päin-kurkipotkuineen. Naapurusten painepesuribattle (ja lehtipuhaltimen voimasta irti lentävät viikset, joka meikäläistä huvitti suuresti). Kuponkiuutisten kimppaselailu ja Sarah Youngin pornoleffat... Olipa Maija Lang muuten tyrmäävä ilmestys Sarahina, haaveiden täyttymyshän olisi päästä samaan vessaan kyseisen mimmin kanssa. Huh huh, eipä käynyt Hemmoa kateeksi!

Pasi pitämässä esitelmää Sepulturasta ja Panterasta 

 Aika kultaa muistot ja jokainen meistä näkee kaiken omien lasiensa läpi erilaisella filtterillä varustettuna, muistaa asiat ja tapahtumat omasta näkökulmastaan. Miten se keppostelija-hölmöilijä-virtaa täynnä oleva Pasi ykskaks menettää kaiken intonsa ja kiinnostuksensa, koko elämänhalunsa? Missä vaiheessa ote lähtee lipsumaan? Eikö kukaan älyä napata kiinni, edes viime hetkellä? Tämä näytelmän juliste on jotenkin kuvaava. Elämässään eteenpäin menneet pitävät kaksin käsin kiinni menneelle vuosikymmenelle juuttuneesta iloisena riekkuvasta Pasista. Väliin mahtuu paljon kaikenlaista, joka vaikuttaa. Silti voi vain arvailla syitä.

 KOM-teatterin Pasi was heren nähtyäni ensimmäisenä jouduin nostalgiaryöpyn alle ja sain naurusta kipeät lihakset sinne sun tänne, viikkojen kuluttua koko tarina aukesi yllättäen aivan toisenlaisella tavalla. Tampereen reissusta päällimmäisenä mieleeni jäi vähän surullinen olo, Pasi lähes tukahtuneena kelmun alla raahaamassa itseään ja koko menneisyyttään mukanaan eikä kukaan kuule hätähuutoa. Ja se, miten samasta tekstistä saakin niiiiin erilaiset versiot.

 Paseja ja muitakin putoilee edelleen ja jatkuvasti joukosta. Ei anneta sen tapahtua. Pasi was heren työryhmä haluaa tukea Suomen Mielenterveysseuran työtä perustamalla oman Mielipotti-keräyksensä. "Haluamme olla mukana edesauttamassa sitä, että kaikkia vaikeassa elämäntilanteessa olevia voitaisiin auttaa kriisin keskellä ennen kuin on liian myöhäistä". Mielipotti-keräykseen pääset mukaan tästä linkistä.

ps. Jos en olisi jo valmiiksi pihkaantunut Tuukka Huttuseen, tämän nähtyäni olisin taatusti. Tämä Pasi on sekoitus kaikkia niitä vähän rasavillejä koulukavereitani, joihin olin vähän salaa ihastunut ja joille kaikille tiettävästi kävi ihan hyvin loppupeleissä. Julistekuvan Pasi on lähes suora kopio eräästä näistä, jos joku luokkakavereistani sattuu tämän lukemaan niin tunnistaa kyllä...

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos TTT!)

Laktoosilerssi ja kumppanit

Viita 1949 / Tampereen Työväen Teatteri

Viita 1949 / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö

Kantaesitys 25.10. 2016, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Heikki Salo
Ohjaus Sirkku Peltola
Musiikin sävellys ja johto Eeva Kontu
Laulujen sanoitukset Lauri Viita ja Heikki Salo
Musiikin sovitus Eeva Kontu, Joonas Mikkilä ja Mikko Renfors
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp
Koreografia Virve Varjos
Lavastus Hannu Lindholm
Valo-ja videosuunnittelu Eero Auvinen
Pukusuunnittelu Jaana Aro
Kampausten ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen

Rooleissa : Tommi Raitolehto, Petra Ahola, Jari Ahola, Suvi-Sini Peltola, Petra Karjalainen, Jyrki Mänttäri, Juha-Matti Koskela/Janne Kallioniemi, Eriikka Väliahde, Santeri Helinheimo Mäntylä, Jari Leppänen, Mika Honkanen ja Laura Hänninen

Orkesteri : Eeva Kontu, Kalle Alatalo, Jani Auvinen/Mikko Renfors, Teemu Broman/Jaakko Luoma ja Harri Topi

Etualalla Lauri Viita (Tommi Raitolehto) 

Viita 1949 oli minulle ehkäpä syksyn odotetuin teatteritapaus, jostain mystisestä syystä tuli taas keväällä näytelmän julkistuksen aikaan sellainen tunne, että "No nyt!" Tunne vahvistui Työväen Teatterin syyskauden avajaisissa, kun saimme kuulla musiikkimaistiaisia siitä, mitä tuleman pitää. Lauri Viidan runo "Alfhild" soi Eeva Kontun sävelin suoraan sieluni ytimeen ja teki sinne pienen pesän. Avajaisista lähtien laskin jännittyinen mielin päiviä lokakuiseen ensi-iltaan, jonne en töitteni vuoksi lopulta sitten edes päässyt.

 Täytyy myöntää, että Lauri Viita on ollut minulle aina täysi mysteeri enkä ole herran tuotantoon koskaan tutustunut. Alfhild-runon kuulin ensimmäistä kertaa viime vuonna Ilkka Heiskasen taiteilijajuhlassa ja "äidit vain, nuo toivossa väkevät" kuultuani lamppu syttyi päässäni tyyliin "ai tästäkös tämäkin lause on lähtöisin". Tampereella oli muinoin muistaakseni sarjakuva- ja oheissäläkauppa Kukonor, mutta en sitäkään nimeä osannut Viitaan yhdistää niihin aikoihin. Tampereen Keskustorin laitamilla taas on kivilaattoja, johon on kaiverrettu nimiä ja lauseita. Viidan tekstin päältä olen usein kävellyt yli ja ohi, jotainhan siinä lukee mutta en muista mitä. Olen nähnyt elokuvan "Putoavia enkeleitä", mutten siitäkään muista muuta kuin pääroolien Tommi Korpelan ja Elina Knihtilän. Jotain luomisen tuskaahan siinä oli ja mielen järkkymistä. Ei mitenkään uniikkia. Kuitenkin on niin, että Pispalasta minulla tulee ensimmäisenä mieleen nimenomaan Lauri Viita ja se, että jos jollakulla "tavallisella duunarilla" raskaan työpäivän ja muutaman tuopin jälkeen runosuoni puhkeaisi, tulisi sieltä ulkomuistista pitkiä pätkiä Viidan tuotantoa, jota lausuttaisi seisten, käsi lujasti nyrkissä, liikutuksen kyynel silmänurkassa. Ja kaikki pöytäseurueesta hiljentyisivät kuuntelemaan.

 Minä en ole juurikaan viettänyt aikaani runoteoksia kahlaten. Sen sijaan olen kasvanut toisenlaista runoutta eli laululyriikoita kuunnellen ja makustellen - Ismo Alankoa, Juice Leskistä, Pauli Hanhiniemeä ja ehkäpä kaikista eniten Heikki Saloa, joka siis vastaa tämän näytelmän käsikirjoituksesta. Odotukset olivat sangen korkealla tästäkin syystä. Ja nyt kun lokakuu on vaihtunut marraskuuksi, päivät niin kuin varisparvi raahautuu ja Viita 1949-näytelmän näkemisestä on kulunut muutama päivä, on aika lennättää sormia näppäimistöllä.

 Paikkani sijaitsi parven toiseksiylimmällä rivillä - en edes tiennyt, että Eino Salmelaisen näyttämölläkin on parvi. Istumapaikkoja permannolle olisi ollut seuraavan kerran tarjolla joulukuussa, mutta sinne asti en jaksanut odottaa, joten otin parvipaikat ja riskin siitä, että mahdanko sieltä edes nähdä mitään. Hienoa, että kiinnostus tätä näytelmää kohtaan on ollut näinkin suurta! Lähes kaikki näyttelijät olivat valmiiksi lavalla ja seurasivat venyttelyidensä ja muiden valmisteluidensa lomassa uteliaina yleisön saapumista saliin. Tuttuja bongailtiin ja niille heiluteltiin. Kuulin omankin nimeni lausuttavan ja muutama vilkutti iloisesti. Ilmaistiin huoli myös siitä, näenkö mitään. Näytin reippaana peukkua, mutta näin jälkikäteen täytyy myöntää, että näkemisellä ja näkemisellä on eronsa. Näin kyllä kokonaisuuden ja kuulin kaiken hyvin, mutta olo oli kuin olisin ollut jossain näköalapaikalla katselemassa alaspäin kaupunkiin, jossa elämä vilisee kaukana ja itse en saa siitä otetta millään. Välimatka on yksinkertaisesti liian suuri.

Alfhild (Petra Karjalainen) 

Jotain kuitenkin kantautui sinne parvellekin asti. Tunnelmat, laulut, äänet, vaikuttava visuaalisuus, sävelet, Viidan jättikokoinen kasvokuva ja hartiat lysyssä kulkeva hahmo, peikkojen Kukunor ja Kalahari jatkuva kikkailu ja ilkikurisuus, liekit, isälle säästetyt rusinat, ääneen luetut vanhat kirjeet. Käsittämättömän pitkä hiljaisuus, kun odotimme kaikki Lempin vastausta kuulustelijoiden kysymykseen. Vahvat, upeat naisroolit. Muistan myös väliajalla bongatut eväsretkeilevät nätyläiset. Välittömästi esityksen päättymisen jälkeen ja paikalta poistuttaessa minulla oli vahva tunne siitä, että haluan kirjoittaa esityksen tiimoilta kirjeen tai runon. Käsin. Ilman Lauri Viidan Kertulle kirjoittamia kirjeitä ei tätä näytelmää ehkä olisi, ei ainakaan tässä muodossa. Runoajatus pyöri päässäni useita päiviä, mutten saanut siihen minkäänlaista muotoa ja lopulta kaikki tuntui kovin väkisinväännetyltä. Kenelle kirjeen olisin kirjoittanut? Lauri Viidalleko? "Terveiset täältä vuodesta 2016". Kiitoskirje Eeva Kontulle? Kehoitus Kukunorille tai Kalaharille ryhtyä kirjeenvaihtoon kanssani? Kiitoskirje Heikki Salolle ja Sirkku Peltolalle? Näytelmä kun on eräänlainen kulttuuriteko ja oli korkein aikakin tehdä Lauri Viidasta Tampereella näytelmä musiikkeineen kaikkineen.

Kalahari (Jari Ahola) ja Kukunor (Petra Ahola) 

 Eipä tullut kirjeestäkään mitään...

 Katsomis-ja kirjoittamiskokemukseeni vaikutti nimittäin myös se, että olin tehnyt taas sen virheen, että olin mennyt lukemaan välittömästi ensi-illan jälkeen moniakin ylistäviä ja hurmioituneita kirjoituksia sekä etenkin tämän, jonka jälkimainingeissa varsinkin Twitter-osastolla alkoi kuhina. Minulla oli vahva mielipide jostain jo ennakkoon, jostain mitä en ollut vielä edes nähnyt. Toivoin, että olisinpa sittenkin ollut ensi-illassa paikalla ja nähnyt kaiken muiden joukossa ilman mitään muuta kuin omat odotukseni päässäni. Mukana kun on kohtaus, jossa peikot kaivavat esiin Viidan luonnoksen näytelmätekstistä "Lindströmin pihvi" ja kehittelevät siitä valmiin näytelmän, jossa joukko lähetyssaarnaajia saapuu alkuasukasheimon pariin. Yritin kovasti suhtautua kohtaukseen siten, että "okei, tämä on kahden villin peikon ideoinnin pieleenmennyt tuotos ja näytelmä näytelmän sisällä, ei mikään totuus ja ollaan vuodessa 1949, eli silloin ajateltiin noin." Siinä ohessa Viita yrittää hakea turvapaikkaa ihmisenä, mutta taiteilijuus puskee läpi koko ajan ja turvapaikka jää vain haaveeksi. Yrittäessäni kehitellä tätä tekstiä se onneton Lindströmin pihvi puski läpi kaiken muun ja jyräsi alleen paljon siitä kaikesta kauniista, jonka ehdin jo hetkeksi tavoittaa. Herää yksi ainut kysymys : Miksi? Miksi tuon kohtauksen pitää välttämättä olla mukana tässä? Käsiohjelman mukaan Heikki Salolle kohtaus on "avainkertomus". Minulle siitä tuli lukko.

 Moni esitys on varmasti jo loppuunmyyty ja lippukauppa käy jatkossakin kuumana ja jos muutama ilmoittaa vakaasti jättävänsä Viita 1949-näytelmän näkemättä tarkoituksella tuon kohtauksen vuoksi, se ei Työviksen taloutta kaada. Asiallinen keskustelu somessa johti kuitenkin siihen, että muutama teatterin vannoutunut ystävä aikoo jättää katsomatta Työviksessä paljon muutakin ja boikotoida koko taloa, ja se jos mikä pitää ehdottomasti ottaa vakavasti.

 Minä jo kertaalleen Viita 1949:n näin ja tällä hetkellä, liki viikko esityksen jälkeen tuntuu siltä, että olinko minä paikalla ollenkaan. Esityksen piti olla minulle jotenkin tajunnanräjäyttävä kokemus (piti ja piti, niin jotenkin odotin ennalta), jonka tulisin muistamaan ikuisesti. Nyt se tuntuu hautautuvan muiden alle, ja oloni on jotenkin surumielinen. Varmaa on se, että Tampereella on nyt tehty jotain ainutlaatuisen hienoa ja onneksi siitä on todisteena cd-levy, jota minäkin ylpeänä mesenoin. Haluaisin mennä katsomaan esityksen uudelleen, joskus ensi vuoden puolella. Haluaisin nähdä kokonaisuuden sijaan yksityiskohtia, eleitä, ilmeitä - ja silmät. Näyttelijöiden silmät. Katsokaapa loppuun asti tämä video, joka on tallennettu Viita 2016-levyn äänityshommissa. Tämä on ehkäpä kaunein kappale, mitä olen vuosikausiin kuullut. Ja kyllä, itse Viita jäi yhtä suureksi mysteeriksi kuin ennenkin, ja aion ottaa miehestä selvää tekemällä toivioretken kirjastoon.

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen pressilipulla, kiitos Tampereen Työväen Teatteri!)

Edit 7.11. 2016 : Heikki Salo vastasi meilitse kysymykseeni "Miksi?" Kommenttiosiosta voitte lukea hänen varsin kattavan vastauksensa.

Tampereen Työväen Teatterin syyskauden avauksessa

Kolmas kerta toden sanoo... Maanantaina HKT:n avaus, tiistaina Tampereen Teatterin ja keskiviikkona Tampereen Työväen Teatterin. Luvassa oli kiireinen päivä, sillä kauden avauksesta hyppäsin bussiin ja matkustin Helsinkiin katsomaan Siipirikko-näytelmää. Tampereen linja-autoasemaa lähestyttäessä kiinnitin huomioni viereiselle kaistalle ajaneeseen pakettiautoon, joka oli täynnä ... yllätys yllätys ... Cabaret-ilmapalloja!

 Työviksen syyskauden avaus oli kaikelle kansalle avoin tilaisuus ja väkeä oli paikalla todella paljon, mikä on aina ilahduttavaa! Median edustajille oli varattuna muutama rivi, mutta jälleen kerran en saanut napsittua valokuvia esitysmaistiaisista. No, nappasin minä yhden, mutta Kilpakosijat-näytteessä oli niin paljon vauhtia ja menoa, että eihän tuosta saa oikein mitään selkoa. Ainakin siitä käy ilmi, että vauhdikas esitys on luvassa ja äijäenergiaa täyslaidallinen.

Kuvassa edessä ehkä Jyrki Mänttäri tai Jari Ahola tai Samuli Muje... 

 Teatterinjohtaja Maarit Pyökäri avasi tilaisuuden toivottamalla kaikki tervetulleiksi (niin yleisön kuin teatterinkin edustajat) ja seuraavan reilun tunnin aikana saimmekin mahtavan kattauksen tulevasta ohjelmistosta. Kehoitan tutustumaan taas tarkemmin tarjontaan Työviksen omilta nettisivuilta. Syksyn ensi-iltoina on tulossa Cabaret-musikaali (ohjaus Tiina Puumalainen, rooleissa mm. Antti Lang, Juha-Matti Koskela ja Emmi Kaislakari), kansanmusiikkinäytelmä Kilpakosijat (ohjaus Tommi Auvinen, rooleissa mm. Petra Karjalainen, Jari Ahola, Pentti Helin ja Eriikka Väliahde), komedia Suku on syvältä (ohjaus Tuomas Parkkinen, rooleissa mm. Aimo Räsänen, Tuire Salenius ja Severi Saarinen), Sara ja Erik kertoo Sara Hildénistä ja taiteilija Erik Enrothista (ohjaus Maarit Pyökäri, pääparina loistavat Teija Auvinen ja Ilkka Heiskanen), Lauri Viidan juhlavuoden kunniaksi valmistuu musiikkinäytelmä Viita 1949 (ohjaus Sirkku Peltola, käsikirjoitus Heikki Salo, musiikin sävellys Eeva Kontu, rooleissa mm. Tommi Raitolehto, Jari Ahola ja Mika Honkanen), Työviksen ja Teatteri Telakan yhteistuotanto Ei voi auttaa, sori (käsikirjoitus ja ohjaus Antti Mikkola, rooleissa Samuli Muje, Heidi Kiviharju ja Antti Mankonen), lastennäytelmä Vesta-Linnea ja aavelapsen arvoitus (ohjaus Miika Muranen, rooleissa mm. Maija Koivisto, Tuukka Huttunen ja Janne Kallioniemi) sekä lisäksi lukuisia vierailuesityksiä. Ohjelmistossa jatkavat suosikit Luolamies, Parasta ennen sekä Viimeinen pasodoble.

Tommi Raitolehto/Lauri Viita 

 Tulevasta ohjelmistosta itseäni kiinnostaa eniten Viita 1949, ja uskallan todeta tässä vaiheessa jo, että tulossa on todella kova juttu. Silmäkulmia jo kovasti katsomossa pyyhittiin, kun näyttelijäporukka aloitti kuin varkain laulaa "Äidit vain, nuo toivossa väkevät" (Viidan runosta Alfhild) ja tunnelma kasvoi melkoisiin sfääreihin. Huh huh. Ei voi auttaa, sori -näytelmään ovat mokomat tehneet myös melkoisen koukun, sillä näytelmä on ensi-illassa sekä Työviksessä että Teatteri Telakalla ja näytelmissä on erilainen loppu. Sehän tarkoittaa sitä, että pitää nähdä ne molemmat versiot!

Upea Emmi Kaislakari/Sally Bowles 

 Avajaistapahtuman lopuksi koettiin varsin uniikki hetki, kun Maarit Pyökäri kutsui lavalle teatterin koko henkilökunnan (puvustajat, lavastamon väen, markkinointiosaston, kampaajat, vakituiset näyttelijät ym.). Moni ei kyllä tajua, miten paljon taustaporukkaa homman pyörittämiseen tarvitaankaan ja oli hienoa, että nyt kaikki pääsivät näyttäytymään kerrankin. Hienoa työtä tekevät kaikki ja liian usein unohtuu kiittää niitä, joita ei lavalla koskaan näy.

 Finaaliksi sitten kahviteltiin ja syötiin herkullisia leivoksia koko porukka, paitsi että minulta unohtui koko kahvittelu kun jäin suustani ja etenkin käsistäni kiinni vähän yhden jos toisenkin kanssa. Kuvia tuli napsittua taas, osa varsin onnistuneita ja osa huonossa valossa kiireessä napattuja (ja kädetkin tärisivät kun olin niin tohkeissani).

Petra Karjalainen

Antti Lang siviililookissaan... 

Suvi-Sini Peltola

Tuukka Huttunen

Severi Saarinen

Luulin jo hetkeksi olevani taivaassa, kun sain kainalooni molemmat "salarakkaani" Ilkka Heiskasen ja Tuukka Huttusen (salarakkaat ja "salarakkaat", olen niin moneen kertaan julkisesti toitottanut että nämä herrat ovat sydämeni vieneet aikoinaan), ja kuvasarja "Teatterinjohtajan kanssa kuvissa" sai vielä kertaalleen jatkoa, kun minä ja Katri tunkesimme samaan kuvaan Maarit Pyökärin kanssa.

(c) Katri Leikola 

(c) Laura Ulmanen

 Cabaret-ilmapallon olisi saanut vielä mukaansa, mutten tohtinut sen kanssa lähteä Helsinkiin teatteriin. Hauskoja tilaisuuksia ovat kyllä nämä syyskauden avaukset! Harmi, että niitä on kussakin teatterissa vain kerran vuodessa.

 Lopuksi kuvakavalkadi erinäisistä pariskunnista...

Ilkka Heiskanen ja Teija Auvinen, unelmapari!

Jari Ahola ja Petra Ahola 

Sirkku Peltola ja Heikki Salo 

Minä ja Tuukka (c) Katri Leikola 

Tuukka ja Samuli Muje :) 

Niin kuin taivaassa / Tampereen Työväen Teatteri

Niin kuin taivaassa / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 28.1. 2016, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Perustuu Kay Pollackin elokuvaan

Dramatisointi Sofia Aminoff
Suomennos Harri Virtanen
Ohjaus Maarit Pyökäri
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Valosuunnittelu Eero Auvinen
Äänisuunnittelu Jarkko Tuohimaa
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen ja työryhmä
Kampausten ja maskeerausten suunnittelu Sari Rautio ja Emmi Puukka

Rooleissa : Janne Kallioniemi, Emmi Kaislakari, Tommi Raitolehto, Petra Karjalainen, Pentti Helin, Suvi-Sini Peltola, Jari Leppänen, Jukka Saikkonen, Kristiina Hakovirta, Vesa Kietäväinen, Eriikka Väliahde, Samuli Muje, Severi Muje/Sisu-Petteri Haraholma, Emil Heikkinen/Oskari Konttinen, Miia Ikonen, Anna Moilanen, Elina Porkka, Mari Vehmanen sekä Naiskuoro Miskantti

 Aika moni on tainnut nähdä ruotsalaisen Kay Pollackin ohjaaman elokuvan Niin kuin taivaassa (Så som i himmelen). Minä en, joten ei siitä se enempää. Tarinassa kuuluisa ja karismaattinen kapellimestari Santtu-Matias Rouvali Daniel Dareus (Janne Kallioniemi) on lopettanut terveydellisistä syistä tahtipuikonheiluttelut ja tekee comebackin kotiseuduilleen pieneen kyläyhteisöön. Sitä vaan muut eivät heti hoksaa, että Daniel on saman kylän poikia. Daniel ajautuu johtamaan paikallista amatöörikuoroa ja uudet tuulet alkavat monin tavoin puhaltaa Ljusåkersin pienessä kylässä.

 Alussa Työviksen suuri näyttämö tuntuu liiankin suurelta. On pimeää ja avaraa ja tyhjää, ja kaiken keskellä valokeilassa yksikseen yskiskelee Daniel. Pian hokaa, että onhan tuossa pointtinsa, kun väkeä alkaa hiljalleen saapua lisää näyttämölle ja valon sekä lavasteiden määrä lisääntyy.  Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin - vaan ympärille tarvitaan muitakin, jotta kunnolla voisi sanoa elävänsä!

Daniel saa yhteyden (c) Kari Sunnari, TTT

 Sympaattisia ja tunnistettavia hahmoja on kylä täynnä, esimerkiksi topakka ja pedantti Siv (Suvi-Sini Peltola) ruutukuosisine mekkoineen, "syntinen" neiti kesäheinä Lena (Emmi Kaislakari), hitusen ressukka Tore (Vesa Kietäväinen) ja wanna be-Elvis huumorimies Arne (Pentti Helin) pulisonkeineen. Saamme kunnian tutustua myös upeaääniseen Gabriellaan (Eriikka Väliahde), jonka olemuksesta huokuu pelko ja alistuminen, ja syyllinen moiseen käytökseen usein löytyy liiankin läheltä. Gabriellan puoliso Conny (Samuli Muje) kun on paitsi rakastava aviomies ja leikkisä isä, myös viinapäissään väkivaltainen.

 Parhaiten jäi mieleeni kuitenkin kirkkoherra Stig vaimoineen (Tommi Raitolehto ja Petra Karjalainen) ja parikin kohtausta näihin liittyen. Toisessa juhannuskarkeloissa discobiitin tahdissa vapautuneesti tanssaava rouva vapautuu ja löytää seksuaalisuutensa uudelleen, toisessa yksinäinen kirkkoherra seisoo selin pieneen Suvivirttä veisaavaan kuoroporukkaan, lava pyörii ja valtava kuilu, kuin musta aukko välissä. Upea kohtaus, joka teki suurensuuren vaikutuksen. Kuilua löytyi myös aviovuoteesta.

 Muita huomioita : jokaisella on oma ääni ja oikeus käyttää sitä. Torekin halusi kuoroporukkaan mukaan ja se hänelle myös suotiin. Ihanaa. Vanhoja kaunoja annettiin anteeksi ja voitettiin pelot. Moni ylitti itsensä. Kahvia ja pullaa pitää olla, muuten ei jaksa. Arnella oli letkeät lanteet. Valo kajastui lavalla kauniisti, milloin ikkunoista, milloin kallion takaa. Yhteisöllisyyden voima on valtava! Danielin yskä senkun jatkui, joulusta juhannukseen ja pohdin, onko yskä henkistä sorttia vaiko liittyy johonkin muuhun. Gabriellen laulu kaikui upeasti, kuin kirkossa, väliaikaa kohti mentäessä. Tunsin syvää liikutusta vähän yllättävissäkin kohdissa, en oikein osannut paikallistaa miksi niin. Viulu soi hiljaa jossain taustalla...

 Pohdiskelin symboliikkaa ja sitähän riitti. Vasta käsiohjelmaa myöhemmin lukiessani ymmärsin, että se oli ihan tarkoituksellistakin. Nyt pitäisi nähdä koko homma uudestaan, josko kokonaisuutta katsoisi eri tavalla. Paikoitellen oli aika kliseistäkin ja se hiukan latisti fiilistä. Loppu tuli vähän yllätyksenä, kas kun elokuvaa en ollut nähnyt. Niin se kai oli tarkoitettukin sitten. Naiskuoro Miskantti kun vielä saapui lavalle ja koko porukka kajautti ilmoille loppulaulun, kyllä siinä kylmät väreet meni pitkinpoikin ja fiilis oli ylevä. Musiikilla ja laululla on voimaa, tämä tuli todistettua.

Upea loppukohtaus! (c) Kari Sunnari, TTT

 Mieltäni lämmitti Daniel Dareus valkoisissa vaatteissaan, enneuneni piti osittain siis paikkansa. Mieltäni lämmitti myös makoisa suklaisella nuotilla varustettu väliaikaleivos sekä rautatieasemalta junaa odotellessa ostettu uusin Image-lehti kera hekumallisen Antti Holma-kannen. Niin kuin taivaassa!

 (näin esityksen kutsuvieraana)

Taivaslaulu / Tampereen Työväen Teatteri

Taivaslaulu / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö

Ensi-ilta 29.8. 2015, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Pohjautuu Pauliina Rauhalan romaaniin "Taivaslaulu"

Dramatisointi Seija Holma
Ohjaus Heidi Räsänen
Lavastus ja pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu Tj Mäkinen
Äänisuunnittelu Niklas Vainio

Rooleissa : Eriikka Väliahde, Tommi Raitolehto, Auvo Vihro, Teija Auvinen, Jyrki Mänttäri, Jukka Saikkonen, Suvi-Sini Peltola, Miia Selin, Jari Ahola sekä Mesihelmi Mänttäri/Saana Koivula, Akusti Mänttäri/Emilia Eerola ja Niilo Kallio

 Kestipä pitkään ennen kuin menin katsomaan kovasti kiitettyä Taivaslaulua. Noh, alunperin taas tuumailin pää täynnä ennakkoluuloja, että jätän tämän väliin. Mitä lie hihhuliaatoksia päässäni olikaan, esityksen yhtenä teemana kun olisi lestadiolaisuus ja sen vanhoillisempi suuntaus. Onneksi mieleni muuttui ja esityksestä poistuessani päässäni oli jotain ihan muuta kuin hihhulimeininkiä.

 Pari kertaa jouduin aikataulusyistä vaihtamaan katsomisajankohdan päivämäärää ja tälläkin kertaa oli vaihto hilkulla, kas kun olin samana aamuna saapumassa Tukholman-risteilyltä kotiin. En kuitenkaan kehdannut kolmatta vaihtoa tehdä ja koskapa meikäläisellä ei ole se bailaaminen enää ykkösasiana laivareissuilla, uskalsin tarttua tilaisuuteen. Yöunet tosin jäivät aika vähiin, koskapa merenkäynti oli melkoinen ja sängyssä pötköttely oli kuin huvipuistolaitteessa olisi ollut.

 Vähän salaa toivoin, että paikkani olisi jossain hiukan taaempana, jotta voisi tarvittaessa vähän ummistaa silmiä kun aika pitkä kestokin näytelmällä. Minulla oli kuitenkin eturivin paikka, joten skarppina oli pysyttävä. Lavasteista muodostui valtaisa risti ja automaattisesti istuin kädet ristissä kuin kirkossa. Tämän tajutessani oli vähän vaikeuksia mihin ja miten käteni laittaisin, jostain syystä ne hakeutuivat kuitenkin yhteen. Oli kai jotenkin harras olo siinä.

 En koe olevani mitenkään uskonnollinen ihminen, eikä kyllä tämän kanssa ollut mitään väliä sillä mihin uskoo vai uskooko mihinkään. Pääasiaksi nousi mielestäni rakkaus, naisen asema, oma jaksaminen. Siinä sitä on purtavaa ihan tarpeeksi itse kullekin.

 Lyhyestä virsi kaunis. Tässä vaiheessa vuotta alkaa sanaisen arkkuni pohja häämöttämään, eikä sieltä löydy enää mitään kauhean omaperäistä tai erikoista sanottavaa. Mieleeni jäi muutamia seikkoja, jotka haluan erikseen mainita. Pihalla räpistelevät suruvaipat (joita luulin linnuiksi, vasta käsiohjelma valaisi asiaa.). Pienen tytön (Suvi-Sini Peltola) suuret murheet maailmanlopusta ja äidin menettämisestä. Viljan (Eriikka Väliahde) ja Aleksin (Tommi Raitolehto) ihana rakkaustarina ja kilvoittelu sylikkäin. Ihan kateeksi kävi. Äidin ja isän tyyneys ja sitä kautta Teija Auvisesta ja Auvo Vihrosta huokuva rauha. Rippikoululaisteini Jari Aholan jäykähkö ujohko semivaivaantunut nuorukainen virsiä veisaamassa... Miksi lapsilla oli perhosen siivet? Hmmmmm.

Vilja ja Aleksi (c) Kari Sunnari, TTT

 Eräs päivä töissä soi koko päivän "Jumalan kämmenellä ei pelkää lintunen" ja sitä ääneen tapani mukaan etenkin maitokaapissa laulelin. Juuri kun olin saanut tämän korvamadon päästäni, lauletaan sitä Taivaslaulussakin. "Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on..."

 Poistuin paikalta syvästi vaikuttuneena etenkin Eriikka Väliahteen roolityöstä (ja ihanista pirtsakoista lyhyistä hiuksista) sekä sydän täynnä ymmärrystä tiettyjen asioiden suhteen. Kaikki ei ole niin kuin on kuvitellut, asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Käsiohjelma valaisi ajatuksia myös lisää. Ihmisiä (etenkin naisia) jäi katsomoon istumaan pitkäksi aikaa, keskustelemaan intensiivisesti. Vieressäni istunut nuori nainen taisi jämähtää penkkiin kiinni kyyneleet silmissään. En pystynyt/osannut samaistua yhtään mihinkään lavalla nähtyyn ja koettuun tapahtumaan, mutta silti tunsin jotain sellaista, jota en osaa sanoiksi edes pukea. Liittyykö se sitten naiseuteen, uskonasioihin, ihmisten erilaisuuteen ja silti samanlaisuuteen, vaiko mihin. En tiedä, ja onko sillä edes väliä.

 Vielä rautatieasemalla huomasin parin naisen jutustelevan syvällisiä esityksen tiimoilta. Tämä takuulla herättää ajatuksia ja keskustelua, ja siksi itsekin koin hyvin tärkeänä sen, että rohkenin mennä katsomaan jotain, joka ei alunperin tuntunut olevan aiheeltaan "minun juttuni".

 Kiinnostaisi lukea Taivaslaulu-kirjakin.

(näin esityksen pressilipulla)

Kuninkaan puhe / Tampereen Työväen Teatteri

Kuninkaan puhe / TTT, Vanha päänäyttämö

Ensi-ilta 22.1. 2014, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Ohjaus Pentti Kotkaniemi

Rooleissa : Tommi Raitolehto, Auvo Vihro, Suvi-Sini Peltola, Minna Hokkanen, Ilkka Koivula, Vesa Kietäväinen, Ilkka A. Jokinen, Samuli Muje, Matti Pussinen-Eloranta, Jukka Saikkonen, Niina Sirén-Haapasaari, Outi Korpisaari ja Juuso Murtoniemi

 Elokuvaversiona Oscareita kahminut Kuninkaan puhe kertoo tositarinan Englannin kuningas Yrjö VI:sta (Tommi Raitolehto), joka päätyy kuninkaaksi veljensä (Samuli Muje) joutuessa luopumaan kruunusta skandaalinkäryisen suhteensa (kahdesti eronnut Wallis Simpson) vuoksi. Yrjö VI (tai tuttavallisemmin Bertie) on lapsena pakotettu vasenkätisestä oikeakätiseksi ja änkyttänyt viisivuotiaasta lähtien. Hän karttaa julkista puhumista, mutta kuninkaalla on velvollisuutensa joista ei voi laistaa. Vaimonsa Elisabeth (Suvi-Sini Peltola) ottaa yhteyttä hieman omaperäisiä metodeja käyttävään puheopettajaan, Lionel Logueen (Auvo Vihro) ja loppu onkin historiaa.

 Olin nähnyt aiemminkin teatteriversion Kuninkaan puheesta pari vuotta sitten Helsingin Kaupunginteatterissa, ja siitä mieleeni jäi varsinkin se, miten niukasti suurella näyttämöllä oli lavasteita. Se oikein korostui, miten pieni on itse kuningaskin ongelmansa kanssa, kun näyttämöllä on vain suuri tyhjyys ja yksinäisyys. Tampereen Työväen Teatterin Vanha päänäyttämö toi sitten kuninkaalliset lähemmäksi kansaa, ja vaikka emme kovin lähellä lavaa istuneetkaan, huolet ja murheet tulivat otsan hikikarpaloita myöten hyvinkin liki.

Auvo Vihro ja Tommi Raitolehto / (c) Jonne Renvall, TTT

Alku oli jotenkin puuduttavan tylsä. Toisaalta ymmärrän sen, että hiukan outoahan se on, ettei kuninkaallinen saa kylpeä ilman palvelusväkeä ja tämän pukeutumisrituaalin koomisuutta tuotiin kohtauksella kyllä esiin, mutta kesti kauan ennen kuin esitys pääsi kunnolla vauhtiin. Muutamassa muussakin kohtauksessa sorruttiin liialliseen junnaamiseen ja odotuttamiseen. Pidin kovasti siitä, että esityksessä käytettin aitoa kuvamateriaalia mm. kruunajaisista ja Hitlerin puheesta lähtien. Korostui oikein se, että toisaalla on suurille massoille hurmoksellisesti julistava mies ja miten tärkeää sodan keskellä olisikaan onnistua omassa puheessaan ja vakuuttaa siten kansa. Filminpätkät toivat mukaan vielä vahvan tunteen siitä, että hei, tämä on oikeasti tapahtunut.

 Oli mielenkiintoista nähdä Auvo Vihro saman viikon aikana kolmessa hyvin erilaisessa roolissa (viikkoa aiemmin olin nähnyt Ihmisellisen miehen ja Hiljaiset sillat), ja kaikissa hän kyllä onnistui loistavasti. Liikuttavan kömpelöitä olivat Lionel Loguen omat pyrkimykset teatterimaailmaan. Loguella ja kuninkaalla oli kyllä hieno yhteys, ja miesten yhteiset kohtaukset erilaisten metodien parissa olivat odotetusti näytelmän vauhdikkainta antia. Suvi-Sini Peltolan tulkinta kuningattaresta oli hyvin hienovireinen ja hillitty, hän oli itse tyyneys vaikeiden aikojen keskellä ja puolisolleen tärkeä tukija juuri oikealla hetkellä. Oli helppo kuvitella, miksi kuningataräiti oli ja on yhä kansan rakastama. Erityisesti pidin myös Ilkka A. Jokisen Churchillistä. Välillä tuntui kuitenkin siltä, että hänellä, pääministeri Baldwinilla (Matti Pussinen-Eloranta) ja Canterburyn arkkipiispalla (Ilkka Koivula) oli joku omalaatuinen juorukerhon osa ja mieleeni tuli jostain syystä ne Muppetin vanhat ukkelit, jotka parvelta huutelivat omia kommenttejaan. Älkää vaan kysykö miksi!

 Ja sitten Tommi Raitolehto. Olen nähnyt hänet vuosien saatossa jos jonkinlaisessa roolissa, hän on saanut minut mm. hysteerisen naurukohtauksen partaalle pariinkin otteeseen ja vetäytymään tuolissani taaksepäin, koska roolihenkilönsä on uhonnut näyttämöllä siihen malliin, että katsomossa puistattaa. Mitään tämänkaltaista en kuitenkaan ole Raitolehdolta nähnyt, ikään kuin hän olisi löytänyt uudenlaisen vaihteen ja rauhan tekemiseensä ja siksi olikin äärimmäisen nautinnollista seurata miehen työskentelyä. Jokainen ele, jokainen äänenpaino oli tarkkaan harkittua ja hiottua. Kuuluisan puheen alkusekunneilla huomasin laittaneeni käteni ristiin ja päässäni kävi ajatus, että "No niin, anna mennä! Hyvin se menee!" Varsin jännä tunne oli se, sillä en tälläkään hetkellä tiedä, kummalle onnistumista toivotin; kuninkaalle vai Tommille. Kuitenkin tiesin ennalta sen, että kunniallahan se loppuun saatetaan. Taisin myös nyökytellä päätäni puheen edetessä, ja uskalsinkohan hengittää lainkaan. Oudon hiljaista oli katsomossakin, ei kuulunut yskinää eikä minkäänlaista rapinaa. Loppupuhe on upea, sanoisinko vavahduttava suoritus ja hiki melkein tuli itsellekin, kun jännitti niin paljon toisen puolesta.

 En tiedä onko tätä sattunut muissa näytöksissä, mutta useammassakin kohtaa meidän esitystämme kuului jostain omituista kolinaa ja ryskettä, aivan kuin isoja huonekaluja olisi siirrelty paikasta toiseen. Meteli oli minun ja seuralaiseni mielestä sangen outoa ja häiritsevääkin, sillä se sai jopa seinät lavasteissa tärisemään. Pohdimme väliajalla, että olisiko se voinut kuulua Kellariteatterin puolelta, jossa oli Kerjäläinen ja jänis meneillään?

 Kuninkaan puhe ei taida jatkua enää syyskaudella (ihme kyllä?), joten pian katsomaan siitä, jos haluatte nähdä näyttelijäntyötä parhaimmillaan. Esityksiä ei ole montaa enää jäljellä, ja se on kyllä sääli.

 Kuninkaan puheelle neljä tähteä **** ja Tommille viisi *****.

 Lisäpisteitä vielä käsiohjelmasta, josta löytyy itse puhe tekstinä. Minäkin siitä sitten kotijoukoille luin antaumuksella ja sopivin tauotuksin ...

(näin esityksen pressilipulla)

Kuningas

Maanalainen armeija iskee jälleen / Tampereen Työväen Teatteri

Maanalainen armeija iskee jälleen / Tampereen Työväen Teatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 17.10. 2013, kesto noin 2h 5min (väliaikoineen)

Suomennos Aino Piirola

Ohjaus Mika Eirtovaara

Rooleissa : Ola Tuominen, Minna Hokkanen, Suvi-Sini Peltola, Soili Markkanen, Heidi Kiviharju, Matti Pussinen-Eloranta, Juha-Matti Koskela, Jukka Saikkonen, Tuukka Huttunen ja Arto Murtonen

Taustaa : Jeremy Lloydin ja David Croftin kirjoittama Maanalainen armeija iskee jälleen (´Allo ´Allo!) on brittiläinen komediasarja, joka parodioi sota-aikaan sijoittuvaa draamasarjaa Maanalainen armeija. Komediasarjaa esitettiin BBC:llä kymmenen vuotta 80-luvulla, ja Suomessakin sitä on näytetty televisiossa useampaan otteeseen. Tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan, jossa René (Ola Tuominen) pyörittää kahvilaa yhdessä "hemaisevan" vaimonsa Edithin (Minna Hokkanen) kanssa. Sota-aikaan kumarrellaan suuntaan jos toiseenkin, niin Renékin joutuu tahtomattaan tekemään yhteistyötä niin saksalaistan sotilaiden, vastarintaliikkeen kuin Gestaponkin kanssa. Samaan aikaan hänellä on suhde molempiin kahvilan tarjoilijattariin. Kuten tv-sarjassakin, juoni pyörii erinäisten suunnitelmien ympärillä, sillä kahvilassa piileskelee kaksi brittilentäjää, jotka pitäisi saada takaisin kotimaahansa keinolla millä hyvänsä ja kahvilaan on myös kätkettynä kuuluisa isotissistä langennutta Madonnaa esittävä maalaus, jota kaikki havittelevat Hitleriä myöten.

Soili Markkanen ja Ola Tuominen / kuva Petri Kovalainen, TTT

Plussaa : Kuunnelkaa nyt tarkkaan, aion sanoa tämän vain kerran! Pienessä seurueessamme oli henkilö, jolla ei ollut harmainta aavistustakaan siitä, että mitä tuleman pitää. Esitimmekin hänelle lyhyen referaatin juonesta, ja näytelmän alussa René selvittää asioita myös yleisölle ja teki tismalleen samanlaisen lyhennelmän! Tv-sarjan tutulla tunnarilla homma myös lähti käyntiin. Sarjan hauskuushan perustuu hyvin karrikoituihin hahmoihin, samoihin hokemiin ja toinen toistaan typerimpiin juonenkäänteisiin. On erilaisten valeasujen mestari Leclerc (Jukka Saikkonen), jonka tunnistaa heti kättelyssä. On englantilainen salainen agentti Crabtree (Tommi Raitolehto), joka on naamioitunut ranskalaiseksi poliisiksi, mutta aksentti ja sanavarasto on hiukan hakusessa, joten suusta tulee milloin mitäkin kymmällistä pyhetääää. On topakka saksalainen sihteeri Helga (Suvi-Sini Peltola), italialainen sotasankari ja lipevä naistenmies Bertorelli (Juha-Matti Koskela), panssarivaunulla ajeleva ja Renéhen silmänsä iskenyt Gruber (Tuukka Huttunen) ja aaveen lailla yöhön katoava vastarintaliikkeen Michelle (Soili Markkanen). Tähän sitten lisäksi vielä Gestapon miehiä, saksalaisia kenraaleita, tarjoilijoita ja piileskeleviä brittilentäjiä. Näytelmän juoni myös pyörii tutun kaavan ympärillä : maalaus on jemmattuna makkaraan ja sitä sitten piilotellaan ja tehdään kopioita, ja kahvilassa ramppaa vuorotellen niin Crabtreetä, Leclerciä ja Michelleä kertomassa viimeisimmät salaiset kuviot. René on sekaisin eikä tiedä paetako ja kenen kanssa. Mehukkaimmat tyypit tarjoaa Tommi Raitolehto, jolta taittuu niin saksalainen aksentti Herr Flickinä kuin pöljä Crabtree muka-ranskalaisine puheineen. Ehdoton suosikkini! Myös Suvi-Sini Peltola tekee herkullista työtä kaksoisroolissa Helgana ja tarjoilijatar-Yvettenä. Tuukka Huttunen on loistavan homppelimainen Gruber, ja etenkin ilmeet yllättävissä käänteissä ovat mainiot. Puhuvan kakadun huutelut, makkaran piilottelut esiliinan alle sekä puhallettavan Hitlerin ilmankarkailuaukon tutkiminen olivat hulvattominta antia. Hillittömin kohtaus kaikista oli kuitenkin Hitlereiden ja Göbbelsien joukkoinvaasio kahvilaan, mitään niin hullua en ole vähään aikaan nähnyt. Ihme, että näyttelijöillä piti siinä kohtaa pokka! Näytelmä oli kestoltaan passeli ja sopii hyvin vaikkapa pikkujoulunäytelmäksi.

Helga,  juopunut Göbbels ja "Hitler" / Kuva Petri Kovalainen, TTT

Miinusta : Olen katsonut sarjaa useampaankin otteeseen ja tämänkaltaisissa tapauksissa päähän ehtii iskostumaan monenlaista tunnetta siitä, että millainen mahdollisen näyttämöversion ja tyyppien kuuluisi olla. Tässä kaivellaan sitten itselleen sellaista kuoppaa, jonne on liian helppo pudota siinä vaiheessa kun suuret odotukset jäävät vähän puolitiehen. Ola Tuominen on kyllä loistava näyttelijä, mutta Renéksi hän oli mielestäni vähän liiankin väritön. Renén kuuluu olla vähän paniikissa koko ajan, säntäillä sinne tänne ja siinä sivussa käpälöidä tarjoilijattaria. Nyt seisoskeltiin vähän liikaa paikoillaan ja odotettiin seuraavaa käännettä ja ovestatulijaa, oltiin liian järkeviä. Sarjassa ovesta pölähdettiin täysin yllättäen ja keskeytettiin aiempi tekeminen, nyt tavallaan saatiin yksi kohtaus aina loppuun ja siirryttiin siitä seuraavaan vähän liiankin loogisesti. Pari yllättävää lavalletuloa kyllä oli, niitä ei osannut lainkaan odottaa juuri sillä hetkellä ja siksi niistä irtosikin ne suurimmat naurut. Tämä oli paikoitellen jopa tylsähkö ja keskityttiin liikaa jauhamaan esim. Edithin ja Renén lässähtänyttä parisuhdetta. Enemmän vauhtia ja sähellystä olisi pitänyt olla! Kabareenumero oli täysin turha ja siinä Edith lauloi jopa liiankin hyvin... Pohdin myös sitä, että olisiko tämä sittenkin toiminut paremmin pienemmällä näyttämöllä. Renén kahvila on pieni ja intiimi, siellä sopii puhua suoraan yleisölle. Nyt tapahtumat sijoittuivat vähän liian laajalle alueelle isolla näyttämöllä.

Muuta : Tommi Raitolehdon ja Suvi-Sini Peltolan kaksoisroolit pelastavat paljon. Ilman niitä olisin lähtenyt totaalisen lyötynä katsomosta.

Maanalainen armeijaa iskee jälleen, mutta vain kolmen tähden arvoisesti ***. 

Kulkuri / Tampereen Työväen Teatteri

Kulkuri / Tampereen Työväen Teatteri, Suuri näyttämö

Kantaesitys 26.9. 2013, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Heikki Syrjä ja Riku Suokas

Ohjaus Riku Suokas

Rooleissa : Eppu Salminen, Teija Auvinen, Tuukka Huttunen, Jari Leppänen, Soili Markkanen, Jyrki Mänttäri, Suvi-Sini Peltola, Tommi Raitolehto, Jukka Saikkonen, Markku Toikka, Pentti Helin, Eino Niemelä/Micael Nyberg/Miska Rissanen, Akseli Kurkikangas/Preeti Pesä/Eemeli Rintamäki ja tanssijat Minna Liimatainen, Saku Mäkelä, Petra Porspakka, Hanna Rajantie ja Timo Saari

Taustaa : Charlie Chaplin (1889-1977) oli elokuvan varhaiskauden merkittävimpiä näyttelijöitä ja ohjaajia. Tämä näytelmä on kunnianosoitus hänen työlleen ja rakastetulle Kulkuri-hahmolle. Näytelmässä käydään takaumina läpi Charlien lapsuutta ja uraa aina varhaisista vaiheista varieteeryhmän matkassa kuin omassa elokuvastudiossa Amerikassakin. Chaplinin elokuvista tarkemmin käsitellään Kultakuumetta sekä Kaupungin valoja.

kuva Terho Aalto

Plussaa : Visuaalisesti Kulkuri on huikeaa seurattavaa. Suuresta näyttämöstä käytetään kyllä joka sentti tarkkaan, ja näyttämö muuntuu tarvittaessa niin varieteeteatteriksi, elokuvastudioksi kuin suurkaupungiksikin. Kuvaamista saa seurata niin massiiviselta valkokankaalta kuin itse kuvaustilanteestakin. Valoilla ja varjoilla pieni kulkuri kasvaa suureksi hahmoksi, jota niin moni yhä rakastaa. Chaplinin äiti kärsi mielenterveysongelmista ja tätä traumaa kannetaan sitten mukana kaiken aikaa. Hienosti oli kuvattu painajaisjakso, jossa Chaplin kertoo synkästä unestaan ja hahmoista, joilla on hiilet silmien paikalla. Alussa Chaplin istuu murtuneena lattialla ja kyselee kadonneen naurunsa perään. Mielenkiintoista onkin nähdä, miten ristiriitainen hahmo herra itse onkaan. Tinkimätön ja vaativa oman tiensä kulkija, joka ei antanut armoa itselleen, työntekijöilleen eikä naissuhteilleenkaan. Kaiken kaaoksen keskellä mies pitää kuitenkin tärkeimpänä asiana maailmassa sitä, että katsojat hymyilisivät ja nauraisivat täydestä sydämestä hänen töilleen. Miehen oma hymy ei ollut kuitenkaan kovin herkässä, ainakaan tämän perusteella. Usein hänet nähdään katsomassa itseään peiliin pikemminkin huolestuneena ja ahdistuneena kuin tyytyväisenä näkemäänsä. Eppu Salminen tekee Chaplinina hienoa ja vahvaa työtä, hän ei ole ihan näköispatsas, mutta tuo oman pikantin lisänsä roolihahmoon. Muista roolihenkilöistä erityisesti mieleeni jäivät Jyrki Mänttäri taiturimaisena miimikkona sekä Tommi Raitolehto Charlien Stanley-veljenä. Veljesten ohjelmanumero pianon ja viulun kera on hillitön, tosin vähän turhan pitkäksi venytetty. Raitolehdon liukasliikkeinen parturi jäi myös mieleeni. Näytelmässä on paljon yksittäisiä hienoja välähdyksiä Chaplinin elämästä ja uran varrelta. Kulkuri-hahmon synty ja pikku-Charlien nappaama knalli, valtaisan maapallon leijuminen hiljaa miehen käsiin... Kengänsyöntiä kuvaillaan, taloa rakennetaan kunnon slapstick-meiningillä ja sämpylätanssiakin väläytellään.

kuva Terho Aalto 

Miinusta : Näytelmää vaivaa kuitenkin liiallinen sekavuus. Näyttämöllä on välillä vähän liikaakin tavaraa ja henkilöitä, ei oikein tiedä ketä ja mitä seuraisi. Varieteessa on monenlaista temppumaakaria, joita olisi mielellään seurannut kaikkia. Valkokankaalla tapahtuu, lavalla tapahtuu, teksteissä vuodet ja tapahtumapaikat vilahtavat liiankin nopeasti ohi. Eikö tässä mentykään tapahtumajärjestyksessä? Chaplinin rakastajat ja vaimot menevät heti alkumetreillä sekaisin, etenkin kun niissä nähdään sama näyttelijätär lähes samannäköisenä. Vaikka elokuvien kuvausvaiheita olikin kiintoisaa seurata, en silti olisi halunnut tietää miten Kultakuumeen taloa kallistellaan. Chaplinin elokuvissa on jotain niin maagista lumoa, nyt se taika jotenkin rikkoontui, etenkin kun tismalleen samanlaista vauhtia ja rytmiä kohtauksiin ei saatu lavalla aikaan. Mietiskelin myös sitä, että miksi Kaupungin valot-elokuvan naisnäyttelijän hölmöyttä oikein korostamalla korostettiin ja mikä tarve oli esimerkiksi näyttää kuvaaja Tuukka Huttusen temppuilu tuoliryppään kanssa? Kummallisella tavalla hän ne mukaansa koottua kyllä sai, mutta itse tarinan kannalta kohtaus ei ollut muuta kuin täytemateriaalia. Näytelmää myös mainostetaan nimenomaan draamakomediana. Draamaa enemmänkin - itse koin sen niin, että muiden naurattaminen ei ole todellakaan helppoa, etenkin jos oma nauru on kateissa, ja tämän pointin ostin kyllä. Paljoa ei naurattanut, eikä kieltämättä olisi ollut edes tarve. Katsomiskokemustani latisti kuitenkin suunnattomasti vieressäni istunut tuntematon mieshenkilö, joka koko esityksen ajan tuhahteli ja puhahteli, kiemurteli tuolissaan ja joka eleellä toi julki sen, ettei pidä esityksestä lainkaan. Yritä siinä nyt sitten keskittyä!

Muuta : Kulkuri on erittäin kunnianhimoinen viritys, mutta kaatuu "mammuttitautiin" sekä pomppimiseen ajassa ja paikassa. Hienoja hetkiä on paljon, mutta ne kaatuvat vähemmänhienojen hetkien alle. Itse Kulkurista tämä ei mielestäni paljoakaan kerro, hahmon synnystä kylläkin. Toivon kuitenkin katsojia tälle, ehkä minulta jäi jotain olennaista huomaamatta. Toivottavasti näytelmä myös herättää mielenkiinnon itse Chaplinin tuotantoa kohtaan, klassikkoina elokuvia onneksi pyörii televisiossakin tämän tästä. Itse olen viettänyt lukuisia tunteja ruudun ääressä; en niinkään nauraen, vaan liikuttuen tai silmät pyöreinä ihastellen, että miten se tuon oikein teki. Mies oli ja on nero!

Erikoiskiitos siitä tekijöille, että tästä ei oltu yritetty tehdä mitään väkisinväännettyä musikaaliviritystä!

Kulkurille kokonaisuutena kolme tähteä ***, Eppu Salmiselle täydet viisi *****. 

Pakko vielä lopuksi mainita, että uhosin muinoin, että jos sattuisin saamaan vapaaksi Kulkurin ensi-iltapäivän, saapuisin Chaplin-viiksissä paikalle, ja näin sitten myös tapahtui...

Urakkaporukka / Tampereen Työväen Teatteri

Urakkaporukka / Tampereen Työväen Teatterin Vanha päänäyttämö

Ensi-ilta 4.9. 2012, kesto noin 2h 10min väliaikoineen

Ohjaus Pentti Kotkaniemi

Rooleissa Heidi Kiviharju, Janne Kallioniemi, Aimo Räsänen, Miia Selin, Tommi Raitolehto, Jyrki Mänttäri, Ilkka A. Jokinen ja Tuire Salenius

Taustaa : Tanskalaisen Line Knutzonin käsikirjoittama näytelmä on pyörinyt täysille katsomoille aiemmin niin Tukholmassa, Göteborgissa kuin Kööpenhaminassakin. Absurdista huumoristaan tunnettu Knutzon on tällä hetkellä Pohjoismaiden kiinnostavimpia näytelmäkirjailijoita, ja hänen teksteistään on Suomessa aiemmin nähty ainakin Riihimäen teatterissa pyörinyt Pian koittaa aika. Tässä näytelmässä nuoripari Annika ja Hannes (Heidi Kiviharju ja Janne Kallioniemi) asustelevat keskellä rakennustyömaata, josta on tarkoitus tulla oma unelmien koti ihan pian. Rakennushommelit näyttävät tosin vähän venähtäneen, vaikka hommia paiskotaan (kirjaimellisesti) aamusta iltaan ahkeran urakkaporukan toimesta...

Ylhäällä Heidi Kiviharju ja Janne Kallioniemi, remppamiehinä Ilkka A. Jokinen ja Aimo Räsänen / kuva Janne Renvall,TTT

Plussaa : Alkuasetelma oli herkullinen, remppa todellakin näytti olevan pahasti kesken ja tarinan edetessä homma senkun hankaloitui. Musiikki pauhasi ja hurtti huumori lensi rakennusmiesten kesken. Yleisöstä kantautui naurua tämän tästä, joko katsomossa oli paljon remppamiehiä tai sitten itse remontin/rakennushommien keskellä eläneitä ja siksi oli helppo samaistua tapahtumien kulkuun. Matkoillaan mahtaillut ystäväpariskunta Jatta ja Kari (Miia Selin ja Tommi Raitolehto) oli mainio, Jatan tapa sulkea silmät ja paeta omaan maailmaansa oli ovela ja itse aion kokeilla joskus samaa... Minihameen kanssa taisi olla myös hiukan hankaluuksia! Kovasti huvitti myös kohtaus, jossa Annika ja Kari visualisoivat mielessään takan paikkaa ja käyvät oikein ulkona katsomassa, että miltä se mahdollisesti näyttäisi ikkunasta katsottuna. Sille ei myöskään voi mitään, että kunnon vessahuumori jaksaa naurattaa aina ja se perinteinen, eli jonkun kompurointi portaissa. Aimo Räsänen vastaavana mestarina oli jees, vaikkakin sangen "aimoräsänen" eli taattua laatua muttei mitään uutta ja yllättävää. Mieleeni jäi lause "Ette te maallikot näistä mitään ymmärrä", itseäni ainakin vedätettäisiin noissa hommissa ihan 100-0. Valmistuihan se unelmakotikin sitten, mutta hiukan eri tavalla mitä aluksi luultiin.

Miinusta : Ei tämä nyt ihan sellainen ollut mitä ennalta kuvittelin, etenkin siinä vaiheessa tarina lähti mielestäni väärille urille kun työmiehiä alkoi vain katoamaan eikä niitä sen enempiä kukaan ihmetellyt. Hanneksen äiti (Tuire Salenius) saapui paikalle ja odotin varmaan vähän enemmän noloja tilanteita ja hassuja sattumuksia remontin keskellä, mutta ei. Jonkinlaista romanssintynkää myös odotin hänen ja Virtasen (Ilkka A. Jokinen) välille... Loppua kohti tuli ihme kiire ja asioiden todellinen luonne paljastui jotenkin hätäisesti vain sivulauseessa. Ymmärrän toki, että loppupuolella pidetty viulukonsertto oli siksi, että taustalla saatiin lavasteita vaihdettua, mutta jotenkin se siinä tilanteessa tuntui sangen päälleliimatulta ja turhalta kuviolta. Loppu tuli myös vähän yllättäen ja jäin vain ihmettelemään, että noinko helpolla pariskunta tekosistaan sitten pääsi. Enemmän odotin sellaista remppamiesten keskinäistä kohkaamista tosiaankin.

Muuta : Hulvattomaksi komediaksihan tätä kovasti mainostetaan, mutta minulta meni ainakin muutama vitsi sitten totaalisesti ohi. Ehkä olisi naurattanut enemmän, jos olisi ollut jotain omakohtaisia kokemuksia moisista raksahommista ja remontin keskellä asustelemisesta. Ehkä ei. Tämä oli sellaista peruskauraa, josta ei juurikaan jäänyt jälkipolville muisteltavaa mahtavana teatterielämyksenä.

Urakkaporukka saa kolme tähteä ***.

Noin 7 veljestä / Sappee

Noin 7 veljestä / Teatteri Eurooppa Nelonen, Sappee

Ensi-ilta 20.6. 2012, kesto väliaikoineen noin 2h 15min

Ohjaus Turkka Mastomäki

Rooleissa Paavo Honkimäki, Tommi Raitolehto, Iikka Forss, Ilkka A. Jokinen, Juho Joki, Harri Helin, Niilo Savolainen, Anssi Valikainen, Sinikka Salminen, Viivi Vuorinen, Elina Järvinen, Toni Lepistö ja Kalle Salonen

Taustaa : Spede Pasasen jonkinasteisessa kulttimaineessa oleva elokuva "Noin 7 veljestä" kaiketi ensimmäistä kertaa näyttämöversiona? Luulin nähneeni leffan, mutta todellisuudessa muistankin siitä vain Dannyn lauleskelut.. Tässä ei Dannya nähdä, sen sijaan lauteille tuodaan sekalainen seurakunta Robin Hoodin joukkoja ja ahne linnanherra, joka suunnittelee naimisiinmenoa viehkeän Venla-neidon kanssa. Robin Hood vie rahat ja lopulta naisenkin, ja väliin mahtuu monenmoista kommellusta keksijä Leonardon kyhäilemistä uutuuksista lähtien.

Plussaa : Huh huh, en oikein tiedä mistä aloittaisin... Ensinnäkin lavastus oli sangen hieno, linnahan se oli ja esityksen alkua odotellessa tuli tutkailtua hyvin tarkkaan kaikki yksityiskohdat siitä, oli nimittäin kaikenlaista pientä kivaa siinä! Iso plussa siis lavastuksesta vastaavalle heti alkuun.
Huovikolmikon (Harri Helin, Niilo Savolainen ja Anssi Valikainen) saapuessa paikalle hyppyaskelin minulla oli jo vähän sellainen fiilis, että "Jesh, tästä kolmikosta tulen ainakin tykkäämään!" Sitten lavalle saapuivat hiukan alkoholisoitunut Linnanherra von Wurtsburg (Tommi Raitolehto) kaverinaan Rautahanska (Iikka Forss) , bändi soittaa Mustan Kyyn tunnaria ja se olikin sitten siinä. Olin myyty! Jostain kumman syystä alkutohinoista tuli mieleeni joku vanha Tabu-sketsi (Linnanherran kasvonpiirteet muistuttivat kai liikaa Juppe Puputtia...) ja myöhemmässä vaiheessa näin lavalla jopa Pentti Siimeksen ja Vesku Loirin nuorina varsoina hölmöilemässä. Pidän suunnattomasti siitä, että kun joku pistetään överiksi niin ei tehdä sinne päin vaan mennään sitten oikein kunnolla. Tabu-sketsiä mukaellen myös tuli mieleeni "Hömppäherra näyttämölle tulikin" ja tässä tapauksessa niitä tuli kyllä kaksin kappalein! Pitkästä aikaa oli sellainen oikein hykerryttävä olo katsomossa, "pelonsekaisin tuntein" odotin mitä tuleman pitää. Iikka Forss taisi kyllä varastaa koko shown, sukkanauhoissaan siinä keekoilemassa ja peruukki päässä. Pokka meni ties kuinka moneen kertaan, mutta nämä vaan lisäsivät vettä myllyyn ja repivät kohtauksesta kaiken irti ja yleisöllä piisasi hupia.

Tommi ja Iikka / kuva Seppo Kasa

Robin Hoodin poppoo taas oli sitten ihan oma lukunsa ja mahtava poppoo olikin! Savoa viäntävä Puna-Will (Niilo Savolainen,kuinkas muuten...) oli oma suosikkini tästä ryhmästä, ja etenkin hänen,Mauno Munalukon (Harri Helin) ja Pitkä-Jussin (Anssi Valikainen) tanssikuviot olivat jo luku sinänsä. Hyvää meininkiä! Entäs sitten Munkki Tuck pikku maistissa, Juho Joki teki jälleen mehukasta työtä. Keksijä Leonardo (Ilkka A. Jokinen) kehitteli kaikenlaista vinssistä kahvakuulaan ja Cabrioon, ja siinä sivussa moitti koko ajan laiskaa ja susirumaa akkaansa. Paavo Honkimäki esitteli sukkahousujaan jo alkujuonnossa ja itse näytelmässä urakoi kahdessa roolissa, niin Sir Wilhelminä kuin Robin Hoodinakin. Paavon Dressman-tulkinta oli hieno!
Iloiset veikot ryöstivät sitten Calamari Unionin kylmäasemalla kauniin Venla-neidon, jonka oikea nimikin lopussa paljastuu.. Venlana siis Sinikka Salminen, viehko neito onkin. Ulkoilmaelämään ei ollut hän oikein tottunut,riukuineen kaikkineen. "Kaikki leikkimöikkelöi ja koikkeloikkeloi" oli muuten äärimmäisen hauska kipale, ihme ettei siinä jo mene senat sakaisin laulajilta. Komeasti Venla myös Cabriolla päästeli ylös ja alas mäkeä Mission Impossiblen tunnarin soidessa taustalla.
Esityksessä kuultavat kappaleethan ovat kaikki Jaakko Salon ja Jukka Virtasen käsialaa. Tulihan siellä Pornolaulukin, mukana lauloin tietysti... Hauska ylläri oli myös "Suurena miehenä", sillä siihen liittyy eräs sisäpiirin juttu ja hyvät naurut. Venlan laulama "Aamu niityllä" oli hyvin kaunis ja samoin Linnanherran tyttären Helenan (topakka Elina Järvinen) esittämä "Minä en ole sellainen tyttö". "Seitsemän kertaa seitsemän" kuullaan noin seitsemän kertaa ja loppubiisihän oli varsin menevä !! Menevä mies ja tuleva :) Siinä vaiheessa jo toivoi, ettei esitys vielä päättyisi.
Koko esityshän oli täynnä nerokkaita kohtauksia ja pikku oivalluksia, oli sammakkoa sammaleen alla ja Robinin joukot piileskelemässä eläinhahmoissa. Musiikkipuolella riitti bongattavaa, pikku pätkiä kuului yhdestä jos toisestakin tutusta kappaleesta. Linnanherran ja Rautahanskan yhteisissä kohtauksissa ei aina ollut ihan varma, että mikä kuului käsikirjoitukseen ja missä pisteltiin omiaan. Kuriirin tuomia salakirjoitusviestejä luettiin ilman vokaaleita ja mm. Google-kääntäjääkin käytettiin apuna. Aarrekartta oli myös mainio! Ja aarteen luo pääseminen...Ja kaameista kaamein rangaistus:)

Kuva Seppo Kasa

Miinusta : ainut miinus tulee siitä, että väliajalla oli tarjolla vain kylmää makkaraa kun kaasu oli loppunut...vaan minkäs sille mahtoi.

Muuta : olen nähnyt liki 390 esitystä ja hulvattomuusosastolla on ollut aika hiljaista viime aikoina, mutta tämä kyllä korjasi asian! Komediapuolella mentiin Top Kympin joukkoon niin että heilahti! Olen aiemminkin pitänyt Eurooppa Nelosen meiningistä, mutta tämä oli jotain erilaista heiltäkin. Tästä ohjaajalle ja koko työryhmälle iso kiitos. Käsiohjelmassa ohjaaja Mastomäki sanoo hyvin, että "Ohjaajan homma on mukavimmillaan vähän kuin olla leikki-ikäisen porukan iskä. Antaa lasten temmeltää, katsoa ettei kukaan loukkaa itseään ja antaa syvällä rintaäänellä isällisiä elämänohjeita". Juuri näin. Parhaimmillaan teatteri liikuttaa ja koskettaa ja vetoaa muutenkin tunteisiin. Tämä sai minut niin hyvälle tuulella ja kesäfiilikselle, että ei muuta kuin uusia lippuja varaamaan. Pakko nimittäin kokea uudelleen se, mitä teatteri on parhaimmillaan silloin kun kaikesta näkee että lavalla on hauskaa ja tekijät nauttivat siitä. Suosittelen muillekin!!

Täydet viisi tähteä eh nimittäin ***** !!