Neiti Julie / Tampereen Työväen Teatteri

Neiti Julie / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö

Ensi-ilta 30.8. 2019, kesto noin 1h 50min (ei väliaikaa)

Teksti August Strindberg
Suomennos Michael Baran
Ohjaus Michael Baran
Visuaalinen suunnittelu Kimmo Viskari
Kampauksien ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen
Valosuunnittelu Juha Haapasalo
Äänisuunnittelu Tj Mäkinen

Rooleissa : Eriikka Väliahde, Janne Kallioniemi ja Emmi Kaislakari sekä muusikko Anna-Sofia Anttonen/Nanna Ikonen

Neiti Julie (Eriikka Väliahde) 

 Alkuun tunnustus : en ollut perjantaisessa ensi-illassa skarpeimmillani, sillä olin edellisiltana ollut Helsingissä Pienen merenneidon ensi-illassa, kotiutunut myöhään yöllä glitterit poskilla, käynyt nuokkumassa seitsemän tuntia aamuvuorossa ja siitä sitten pirteänä Neiti Julien pariin lähes välittömästi. Halusin silti lähteä ja odotin etenkin vahvaa näyttelijäntyötä, ikään kuin vastapainoksi edellisiltaiselle visuaaliselle ilotulitukselle ja värien riemujuhlalle. Vaikka olen hiljalleen oppinut nauttimaan musikaaleista, olen silti edelleen eniten pienten näyttämöiden ja ajatuksiaherättävän tekstin sekä puhedraaman puolella.

 August Strindbergin klassikon olen nähnyt ensimmäisen (ja ainoan) kerran Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämön 20v-juhlanäytelmänä syksyllä 2011. Jotain muistikuvia siitä jäi, ja siksi odotukseni tietynlaiset olivatkin.

 On juhannusyö, ja outoa taikaa on ilmassa tunnetusti. Kreivi on matkoilla, keittiössä häärää modernin lieden ja patojen ääressä keittäjä Kristin (Emmi Kaislakari). Kohtuullisen pitkään saamme kokkailuja seurata ja mietin, että mitähän ihmeen taikalientä tässä nyt keitellään ja kenen päänmenoksi. Se selviää kyllä myöhemmin, ja sitten huoneeseen astelee kreivin salskea palvelija Jean (Janne Kallioniemi), Kristinin kihlattu. Tunnelma on jotenkin odottava, ja pian paikalle singahtaa keltaisessa mekossaan energiaa täynnä oleva kreivin tytär neiti Julie (Eriikka Väliahde), joka houkuttelee Jeania kanssaan salin puolelle tanssimaan. Eihän se nyt sovi tanssia palvelijan kanssa! Ihmiset alkaisivat puhumaan ikäviä ja sehän ei tule kuuloonkaan. Kristin jo kiemurtelee mustissa vaatteissaan pitkin seiniä ja tuntuu sulautuvan mustaan - toisin kuin neiti Julie, väriläiskä.

Kristin (Emmi Kaislakari) 

 Neiti Julie houkuttelee ja flirttailee hyvin avoimesti ja vaikuttaa siltä, että hän tykkää leikitellä tulella ja toisten tunteilla. Ja niin Jean lähtee tanssimaan... Vaarallista leikkiä ja valtapeliä on luvassa jatkossakin, neiti Julie ja Jean kun vetävät toisiaan puoleensa magneetin lailla. Pitkiä katseita, kosketuksia, silkkaa intohimoa. Ja kaiken keskellä nukkuu tai on nukkuvinaan Kristin, sanomatta sanaakaan. Seinät nousevat ja laskevat, musiikki soi ensin hiljaa ja sitten voimistuu. Jotenkin tunnen tämän kuvaavan Kristinin sisäistä myllerrystä, kun on silti oltava suoraselkäisenä ja vaiti, vaikka talossa tapahtuu kaikenlaista. Tai miksei se kuvaisi myös neiti Julien ja Jeanin välistä tunnemylläkkää?

Jean (Janne Kallioniemi) ja neiti Julie 

 Jean näkee neiti Juliessa mahdollisuuden päästä parempiin piireihin ja ainakin näistä ympyröistä ulos. Karataan yhdessä ja perustetaan hotelli ja eletään jossain kaukana onnellisina yhdessä. Kauniita puheita. Neiti Julie taas näkee Jeanissa mahdollisuuden päästä omista kuvioistaan ja tiukoista normeista - ulos vapauteen kuin häkkilintu. Jotenkin ymmärrän molempia ja sitten hetkessä ajatukseni heittävät kuperkeikkaa. Mielessäni pyörii ylevät puheet haukan selkäpuolesta ja alimmasta oksasta, joka osoittautuukin sitten umpimädäksi. Tunnelma on hyvin intensiivinen ja välillä tuntuu siltä, että hiljaisten hetkien aikaan ei oikein uskalla edes kunnolla hengittää. Välillä seuraan katseellani Kristiniä ja taustalla kuulen muiden puheen.

 Onneksi esityksessä ei ole väliaikaa, sillä muuten verkot joutuisi virittelemään uudestaan. Otteeni herpaantuu pariin otteeseen, kun yritän miettiä, mitä neiti Julien vaatteissa lukee (dreams of ilmeisesti) ja pariin kertaan takaani kuuluu yllättäen englanninkielistä mölinää. Eikö ihmiset jo hiljalleen tajua laittaa puhelimiaan äänettömälle tai kokonaan pois päältä! Todella häiritsevää, etenkin kun ääni toistui.

 Hiljaiseksi veti lopulta tämän katsojan ja olin pitkän aikaa hiukan pöllähtäneessä tilassa, hyvällä tavalla. Kyllä kunnon puhedraama on aina säännöllisin väliajoin paikallaan, ja tässä tapauksessa moderneilla mausteilla lisättynä. Livemusiikkia ilmankin olisin kyllä pärjännyt. Vahvaa, intensiivistä näyttelijäntyötä odotin ja sain jopa enemmän.

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos TTT!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta!

506 ikkunaa / Viikinsaaren kesäteatteri

506 ikkunaa / Viikinsaaren kesäteatteri, Tampere

Ensi-ilta 13.6. 2019, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Heikki Salo
Ohjaus Olka Horila
Musiikki Miljoonasade
Musiikin sovitus Antti Paranko
Lavastus Markku Mäkiranta
Puvustus Erja Mikkola
Koreografi Markku Nenonen

Rooleissa : Heikki Hela (13.7. asti)/Sami Hintsanen (17.7. alkaen), Saska Pulkkinen, Sanni Haahdenmaa, Janne Kallioniemi, Birgitta Putkonen, Jarkko Tiainen, Krista Putkonen-Örn ja Aleksi Aromaa

Bändi : Antti Paranko (kapellimestari ja kitara), Aleksi Aromaa (basso), Jussi Liimatainen/Tuomas Hautala (koskettimet) ja Lauri Malin (rummut)

 Ehti tässä kehittymään yli kuukauden tauko teatterireissuista! Paussi teki hyvää, ja iloisin mielin suuntasin kesäteatterikauteni avaukseen Viikinsaareen. Reissu starttasi perinteiseen tapaan Laukontorilta ja avasin myös pehmiskauden, onneksi lokki ei vienyt herkkuani suoraan kädestä. Tuntia ennen esityksen alkua lähti laiva Viikinsaarta kohti (tiesittehän, että laivalippu kuuluu esityslipun hintaan) ja mukavaa oli jälleen katsella kesäistä Tamperetta vesiltä. Vastapäätä istunut pariskunta naposteli kesän ensimmäisiä kotimaisia mansikoita ja yritin välttää liian pitkiä katseita heidän suuntaansa, etteivät kuvittelisi, että minäkin olisin tuoretta makuelämystä vailla...

Menomatkalla (c) Teatterikärpänen

 Sää oli viileähkö, mutta aurinkoinen ja sateeton - oikeastaan juuri passeli minulle, sillä en tykkää liian paahteisesta helteestäkään. Kanssakatsojat olivat varustautuneet asianmukaisesti lämpimin vaattein ja takein. Vuosi sitten Viikinsaaressa oli jonkinsortin keppihevoskilpailut meneillään, ja tälläkin kertaa keppareita tuli nähtyä, vähän eri yhteydessä tosin.

 Heikki Salon kynäilemä "506 ikkunaa" on kepeä kertomus veljeksistä, jotka tapaavat pitkästä aikaa isän kuoleman jälkeisessä perinnönjaossa. Tarmo (Saska Pulkkinen) on veljeksistä nuorempi, Anselmi (alkukauden näytöksissä Heikki Hela) vanhempi ja vielä ilmeisesti aikamoinen seikkailija, sillä pikkuveli on saanut säännöllisesti postikortteja maailman eri kolkilta. Lemmenkuviot ovat myös isossa roolissa, sillä samassa talossa asustaa monenlaista tyyppiä odottamassa milloin mitäkin. On turvapaikanhakija Meli (Sanni Haahdenmaa), johon Tarmo tuntuu olevan pihkassa. On hemaiseva Ruusa (Krista Putkonen-Örn), jolla on sutinaa Keinosen (Jarkko Tiainen) kanssa, mutta rakkausasioista puhuttaessa neiti juoksee karkuun kukkamekon helmat paukkuen. On leskirouva/parturi Paula Cecilia (Birgitta Putkonen), jolla on sinnikäs ihailija insinööri Mäkki (Janne Kallioniemi). Miekkonen sattuu vaan olemaan toivottoman ujo. Hän käy monta kertaa päivässä niskanrajauksessa ja tekee siten ns. tukasta asiaa, mutta ei vaan ujouttaan saa sitä varsinaista asiaansa sanottua. Niin, ja on myös mehiläisiä ja ainakin neljä hiukan suurempaa pömmähäistä, sillä bändi on tällä kertaa varustautunut hienoilla raitamyssyillä.

Iivee (isoveli Anselmi) ja Peevee (pikkuveli Tarmo) 

 Kesäteatteriesityksissä harvemmin on mitään erityisen kohottavaa juonikuviota eikä äkkiseltään tule mieleeni yhtäkään esitystä, joka olisi jäänyt mieleeni nimenomaan loistavan käsiksen johdosta. Ehei, kesäteatteriin tullaan viihtymään, vähän naputtamaan jalalla tahtia hyvän biisin pamahtaessa ilmoille ja nauttimaan kahvilan antimista ennen esitystä ja etenkin väliajalla. Näin se menee, ja itsekin olen huomannut olevani kesäisin vähän eri moodissa kuin yleensä. Kun puitteet ja yleinen viihtyvyys on kohdillaan, en jää sen enempiä miettimään, että miksi esimerkiksi tässä esityksessä paikalle roudataan yllättäen robotti U2MEE2 (Sanni Haahdenmaa) ja kohta kaikki kirmailevat ees ja taas keppihevosilla.

 Ikkunoita tietysti pestään myös (tai tässä tapauksessa putsaillaan) ja koska näytelmän nimi on 506 ikkunaa ja käsiksen takana tunnetun bändin nokkamies, on mukaan solutettu tuttuja ja vähän tuntemattomiakin Miljoonasateen kipaleita, joita sitten yksin ja yhdessä lauletaan. Itsekin liikuttelin huuliani useammassa biisissä mukana, kivasti oli joukossa myös sellaisia, joita en aiemmin ollut kuullut. Hienoja sovituksia on Antti Paranko jälleen tehnyt ja bändi oli muutenkin oivallisessa iskussa, kuten aina.

Ylväs bändi ilman raitapipoja 

 Erityismaininnan ansaitsee kyllä Kallioniemen Janne insinöörin roolista. Ehdottoman hupaisalla tavalla liikuttavan symppis hahmo, jotenkin sellainen toivottomasti rakastuneen Apuva-miehen nykyaikainen versio. Mieleeni jäi pienoinen hypähdys aina lavalle tultaessa ja vähän erikoinen lauseiden loppujen painotus, ja muutenkin koko habitus oli erityisen herkullista seurattavaa. Taisi muuten saada väliaplodeitakin tämä heppu, ja ihan ansaitusti. Hauska kohtaus oli etenkin se, jossa tekstarit paukkuivat kun Keinonen yritti omalta osaltaan hiukan avittaa tuppisuuta kohtalotoveriaan.

Jännittynyt kosiomatkalainen 

 Heikki Hela oli varsin passeli Anselmin rooliin ja uskallan väittää, että moni katsoja oli saapunut paikalle ihan vain hänen takiaan. Hela-fanien kannattaakin suunnata paikalle esityskauden alkupuoliskolla, sillä 17.7. alkaen Anselmin rooliin hyppää Hintsas-Sami, joka ei liiemmin esittelyjä kaipaa hänkään.

 Loppupuolella isketään muuten uusi vaihde silmään, kun eräs pitkätukka saapuu yllättäen velkojaan perimään ja kuullaan Koiran mies -niminen tykitys Aleksi Aromaan toimesta. Huh mikä veto! Eipä mies ole turhaan mukana ensikeväisessä We Will Rock You -spektaakkelissa Messukeskuksessa. Hiukan esimakua tässä.

 Vuosi sitten kuultiin Mikko Alatalon kappaleita ja korvamadoksi vähän yllättäenkin jäi Jolsa jätkä. Ennakkoon pelkäsin, että loppupäivä putsaillaan ikkunoita, mutta päähäni tarttuikin parhaiten Tulkoon rakkaus. Mikäpäs siinä, hieno biisi!

Takariviin tuli muuten makkarantuoksu aika hyvin ennen väliaikaa...

 Kesäteatterikauteni avaus sujui siis oikein mukavissa merkeissä. Laivareissu on aina bonusta, iloiset kanttiinintädit, pirtsakka käsiohjelmienmyyjä, hyvä meininki lavalla, hyväntuulinen yleisö ja erityisen kuumat väliaikamakkarat. Lisäinfoa kesäteatterista esitysaikatauluineen tästä linkistä.

 Tästä on hyvä jatkaa seuraavaksi Valkeakoskelle Dannyn pariin ja uutta korvamatoa pukkaa, se on selvä.

Esityskuvat (c) Kai G. Baer

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Viikinsaaren kesäteatteri!)

Myrsky / Tampereen Työväen Teatteri

Myrsky / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 24.1. 2019, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Teksti William Shakespeare
Sovitus ja ohjaus Tiina Puumalainen
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Pukujen ja hahmojen suunnittelu Teppo Järvinen ja Tiina Puumalainen
Valo-ja videosuunnittelu Eero Auvinen
Musiikin sävellys Pekka Siistonen
Äänisuunnittelu Pekka Siistonen ja Rauli Roininen
Kampausten ja maskien suunnittelu Pepina Granholm

Rooleissa : Pentti Helin, Jaana Oravisto, Maija Lang, Saska Pulkkinen, Verneri Lilja, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Miia Selin, Juhani Laitala, Aimo Räsänen, Janne Kallioniemi, Matti Pussinen-Eloranta ja Jari Ahola sekä Konsta Reuter, Eero Löövi, Ninni Niemikunnas, Taru Kallio, Laura Linna ja Karla Keinonen

(c) Anne Sillanaukee 

 Olen nähnyt Shakespearen Myrskystä muinoin yhden version Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa, ja muistikuvani esityksestä ovat hyvin niukat. Muistan ainoastaan sen, että Calibanin ja Ferdinandin rooleissa oli yksi ja sama henkilö, nykyisin stand up-koomikkona paremmin tunnetuksi tullut Ilari Johansson. Ratkaisu ei ollut paras mahdollinen ja esityksestä ei muutenkaan jäänyt kauheasti jälkipolville muisteltavaa. Tältä pohjalta oli sitten hienoa lähteä Tampereelle Myrskyä vastaanottamaan, kun ei oikeastaan mitään hajua siitä mitä on tuloillaan.

 Olen istunut aika usein Työviksen suuren näyttämön katsomossa suhteellisen takana. Se ei ole juuri menoa haitannut ja etenkin kokonaisuus on otettu haltuun kauempaa hienosti, tällä kertaa olin onnekkaasti viidennessä rivissä ja näkisin kerrankin kunnolla näyttelijöitä hiukan lähempää. Muilta osin ei ollut onni sitten kuitenkaan myötä : jossain takanani istui äänekkäästi puliseva joukko ja edessäni istui tyyppi, joka vaihtoi paikkaa useampaan otteeseen kesken esityksen (rivin päässä oli tyhjää tilaa mutta silti!?) ja räpelsi jatkuvalla syötöllä kännykkäänsä. Kanssakatsojien häilääminen ei saisi häiritä ratkaisevasti, mutta minua kyllä häiritsi kun teki mieli koko ajan kääntyä sanomaan, että olkaapa hiljaa siellä jossain ja toisaalta teki mieli viskata levottoman kaverin kännykkä takavasemmalta hiiteen. Kyllä kyrsi ja katsomisnautintoni ja -keskittymiseni herpaantui sen verran, etten ihan aina ollut kärryillä. Juu juu, ehkä olisi taas pitänyt tehdä jotain, mutta kun yritän kuitenkin itse käyttäytyä siivosti ja hässäkkää olisi voinut syntyä enemmänkin. (Väliajan jälkeen meno sitten rauhottui, mutta se ei alkupuolta enää auttanut.)

 Sen verran olin kärryillä, että ilmeisesti muoviroskan saartamalla saarella majailee entinen mahtimies Prospero (Pentti Helin) veljensä ja muiden ukkeleiden karkottamana ja pahasti pettämänä, kera viehättävän tyttärensä Mirandan (Maija Lang) ja henkiolento Arielin (Jaana Oravisto). Ja onhan saarella myös se Caliban-otus (Verneri Lilja), josta tuli jotenkin Klonkku mieleeni. Prospero tekee taikojaan ja saa väkeä vaipumaan uneen tuosta noin kättään heilauttamalla, ja mies nostattaa aluksi aikamoisen myrskyn, jonka johdosta suuri alus kellahtaa nurin ja porukkaa haaksirikkoutuu rähjäiselle saarelle. Nyt olisi mahikset kostaa kunnolla, kas kun haaksirikkoutuneiden joukossa on juuri tämä petturiveli Antonio (Aimo Räsänen) joukkoineen. Olipa muuten mageen näköistä sakkia tämä miesporukka ja musiikki jyrisi suoraan sieluun ja ytimeen aluksen taistellessa nousevia aaltoja vastaan.

 Prosperon taiat eivät ulotu ihan kaikkialle ja koko saari on hukkumaisillaan muoviroskaan, mikä olisikaan sellainen mahti joka moisen pystyisi estämään sormia napsauttamalla! Ei niin mikään. Sellaisia taikureita ei ole olemassakaan.

Pentti Helin ja Aimo Räsänen 

 Saarelle ajautuu myös Napolin kuningas Alonson (Juhani Laitala) poika Ferdinand (Saska Pulkkinen), ja katseet kohtaavat ratkaisevalla tavalla eteerisenkauniin Mirandan kanssa. Kyllä siinä kateeksi kävi se pusuttelun määrä, ja ihastuttava oli tämä nuoripari muutenkin.

 Lisäksi ympäri saarta sekoilee erikoinen kolmikko (Miia Selin, Samuli Muje ja Jyrki Mänttäri) enemmän ja vähemmän laitamyötäisessä, katsomossa kovin hihiteltiin kolmikon menoa, koska kukapa meistä ei olisi vastaavanlaista toimintaa nähnyt vaikkapa risteilyillä. Yksi vetää perässään matkalaukkua, toisessa kädessä drinksu ja "Jätkät hei!"-huutelu kaikuu jatkuvalla syötöllä. Minua huvitti porukan lyhenteiden viljely jne. ja tod. ja etenkin Trinculon (Jyrki Mänttäri) jalkatekniikka oli ihailtavaa. Miten pysyikin pystyssä ja varsinkin siellä jyrkähköllä kalliolla toikkarointi hirvitti. Ja pitihän sitä mikrofonia sitkeästi raahata mukana. Tuli myös nähtyä hirvittävien kiljupäniköiden hyökkäys ja välitön flashback jonnekin 90-luvulle Poriin tai Provinssirockiin.

Riehakkaat festarit meneillään

 Kuten huomaatte, juonihommat ei ole tässä tapauksessa minun vahvin puoleni. Visuaalinen osasto sen sijaan lumosi totaalisesti! Moista en ole nähnyt missään aiemmin ja nyt harmitti se, että istuin niin lähellä. Kauempaa olisi näyttänyt vielä upeammalta, mutta kyllä nytkin nousi ihokarvat pystyyn ja pulssi kiihtyi huimasti, kun liuta synkkiä otuksia vyöryi lavalle valoshown keskellä ja etenkin se Ferdinandin ja Mirandan leijumis/sukeltelukohtaus. Itkettävän ihanaa ja kaunista!

 Kostonmakua on ilmassa, rakkautta myös ja paperisilppua ja myrskyn tyyntymistäkin havaittavissa armollisuuden ja anteeksiannon kautta. En tosin oikein tajunnut, mikä koko tarinan pointti oli? Oliko sitä edes? Tarviiko aina olla? Pitääkö aina ymmärtää väkisin, vai riittääkö että ajelehtii merivirtojen ja tuulten mukana ja katsoo sitten mistä itsensä löytää? Minä taisin jäädä räpiköimään rantaan muovin sekaan. Pääsin sentään rantaan! Olihan se muuten kaunista, kun Ariel vapauduttuaan hiippaili hiljalleen paikalle ottamaan Prosperoa kädestä kiinni. Muutenkin jatkuva liike (eri lavasterakennelmat tai ihmiset tai molemmat) piti mielenkiinnon yllä ja oikein odotti, että mitähän seuraavaksi tapahtuu.

 Nuorisoa oli katsomossa paljon! Erityispointsit siitä!

Esityskuvat (c) Kari Sunnari ellei toisin mainita

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos TTT!)

Tämä on ryöstö! / Tampereen Työväen Teatteri

Tämä on ryöstö! / Tampereen Työväen Teatteri, Suuri näyttämö

Suomen kantaesitys 6.9. 2018, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shields
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Tommi Auvinen
Koreografi Jouni Prittinen
Taistelukoreografia Saska Pulkkinen ja Tommi Auvinen
Musiikin sovitus Joonas Mikkilä
Lavastussuunnittelu Hannu Lindholm
Pukusuunnittelu Jaana Aro
Valosuunnittelu Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Jarkko Tuohimaa/Kyösti Kallio & Rauli Roininen

Rooleissa : Petra Ahola, Heidi Kiviharju, Janne Kallioniemi, Verneri Lilja, Samuli Muje, Saska Pulkkinen, Tommi Raitolehto, Tom Lindholm, Puntti Valtonen, Osku Ärilä ja Juulianna Mäkelä

Raitolehto-Ahola-Lilja 

 Viikon sisällä tuli tehtyä kolme eri reissua Työvikseen, ja niistä viimeisimpänä Tämä on ryöstö!, jonka ensi-ilta oli jo syyskuun alussa. Heti enskarin jälkeen korviini kantautui viestejä, että tässä olisi herkkua ainakin minunkaltaiselleni viiksifanille ja jokin erityistä lahjakkuutta ilmaiseva sooloilukohtaus. Niitä sain odottaa sitten marraskuun puoliväliin asti ja kaikensorttista kohkaamista odotin muutenkin, näytelmän käsikirjoituksesta kun vastaavat samat ukot, jotka ovat hillittömän "Näytelmä joka menee pieleen" takana. Ja edessä.

 Nyt on kyseessä pankkiryöstö, tarkemmin sanottuna havitellaan mittaamattoman arvokasta timanttia Tammerkosken Pankista, jonka johtajana pönöttelee viiksekäs herra nimeltään Putz A Kulmikko (Puntti Valtonen). Alussa vankilasta pakenee pari tyyppiä, etunenässä Runqvistin Kaitsu (Tommi Raitolehto) ja vaikuttaa vähän siltä, että vaikka timantinvohkimissuunnitelmista ei olisi saanut kertoa kenellekään, hommasta tietää suurin osa vankilan vartijoistakin ja pakoauton kuskiksi on pestattu vartija Kauppinen (Samuli Muje), jolla tosin ei ole minkäänlaista kokemusta autolla-ajosta eikä muutenkaan vaikuta olevan ns. penaalin terävin kynä. Alussa on muuten aikamoista kielellistä kikkailua ja sanoilla leikittelyä, osa meni sujuvasti ohi kun vasta tajusin missä mennään. Ainakin siinä nosteltiin punttia ja Puntti seisoi vieressäkin kirjaimellisesti.

Aarne saa vaihteeksi mapista 

 Pankissa sitten on toisenlaista meininkiä, Supon tarkastajaa odotellaan visiitille ja kaikki arkaluonteinen matsku on piilotettava. Tässä vaiheessa jo mietin, että miten Saska Pulkkinen ehtiikin joka paikkaan ja käsiohjelmassakin mainitaan roolihenkilön nimeksi "Kuka ehtii". Ynnä muut -hahmoja sitten esittävät Juulianna Mäkelä ja Osku Ärilä... Ja sitten on sitä "mahtava peräsin ja pulleat purjeet"-tyylistä pankkivirkailija Raijaa (Heidi Kiviharju), tämän vilunkia poikaa Samia (Verneri Lilja), hiukan hassahtaneenoloista pankkihenkilö Aarnea (Tom Lindholm, joka aiheutti hihitystä katsomossa pelkästään sillä että saapui estradille), jolle kiinnitetään timantin turvajärjestelmän tärkeät koodit salkussa käsiraudoilla ranteeseen kiinni, Kulmikon tytärtä Oikkua (Petra Ahola), jolla muuten kosijoita riittää joka lähtöön - ja sitten se tarkastaja Raimo Sokka (Janne Kallioniemi), joka iskee ensitöikseen silmänsä ja kätensä Raijaan. Sokka muuten muistuttaa hämäävän paljon Mennään bussilla -sarjan nuivaa tarkastajaa, hiukan nuorempi versio hänestä. Ja johan niitä alatikasvavia viiksiporukoitakin päästään ihailemaan, kun Sokan esimiesten esimiehet vuorollaan soittelevat, missä mennään. Aijai, moista viiksikavalkadia en ole aiemmin nähnytkään, eli kyllä tietäjät tiesi mistä narusta vetää ja mistä meikäläinen tykkää.

No tässä niitä viiksiä nyt sitten! 

 Mitä tästä oikein osaa edes kirjoittaa, ettei paljasta liikoja! Aikamoista sohlausta saadaan aikaan niin Oikun asunnolla kuin pankissakin. Ensinmainitussa sattuu kosijoita paikalle samaan aikaan useampi, sängyn mekanismi toimii liiankin hyvin, esitetään pantomiiminä Suomen eri paikkakuntia ja mäiskitään ikkunasta liihottelevia yllätyslokkeja päin nokkaa. Pankissa soluttaudutaan porukoihin mukaan, yritetään vohkia vara-avainta ja kierrokset nousevat, kun paikalla pyörii lopulta peräti kolme Kulmikkoa, joista vain yksi aito. Kulmikko-kolmikko housujen kera ja ilman nauratti kovasti, sen sijaan parikymmentä kertaa toistuva mapillapäähänmäiskintä ei jaksanut enää naurattaa muutaman kerran jälkeen. Liika on liikaa!

 Mitenkäs minulla tuli muuten Runqvistista mieleeni myös Tommi Korpela Rumble-leffassa, habitus ja kehonkieli oli vähän samaa luokkaa. Tosin kaikki rokkarityypit kävelee vähän samalla lailla (ja takamus näyttää hyvältä farkuissa). Seuralaiselleni tuli viiksekkäistä poliiseista taas Rauno Repomies mieleen...

Sänkyakrobatiaa

 Lopulta päästään varsinaiseen asiaan elikkäs sitä timanttia vohkimaan, ja aika näyttävästi ilmastointikanavissa kiipeilläänkin. Ja se kohtaus, jossa vorot katselevat toimistoa ylhäältäpäin! Olipas näpsäkästi toteutettu seinä, ja siinä Aarne ja johtaja Kulmikko vähän vinksallaan papereita setvivät ja kahvia kaatelivat minne sattuu. Varsin hupaisaa. Oma lukunsa oli sitten Vaarallinen tehtävä -tyylisesti katosta vaijereiden varassa laskeutuminen ja tuutulaulujen laulelu samalla, ettei vaan vartija herää kesken kaiken. Mutta kuka korjaa koko potin ja sanoo viimeisen sanan?

 Oli tämä ihan kelpo viihdettä ja tarjosi muutamiakin todella messeviä hetkiä, viiksien kera tahi ilman. Osittain junnattiin paikallaan ja liika toisto taas ei jaksanut innostaa, ei liioin laulutkaan vaikka hyvin niitä vedettiin, ja etenkin P. Valtosen puntinvispausta on hauska aina seurata. Naurusulakkeeni kuumeni kivasti ja oli kärvähtämisvaarassa siinä vaiheessa, kun housuttomia ja housullisia pankinjohtajia sekoili useampi samassa tilassa ja vuorotellen. Kielellisestä iloittelusta pidin kovasti, varsin hyvää duunia tehnyt taas Koivusalon Mikko. Ja miten se Saska tosiaankin ehti joka helkkarin tilanteeseen ja onnistui aika näyttävästi saamaan itsensä solmuun itsensä kanssa. Uskomatonta!

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos taas Työvis!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Tarkastaja Sokka 

Puhtaat valkeat lakanat / Tampereen Komediateatteri

Puhtaat valkeat lakanat / Tampereen Komediateatteri

Ensi-ilta 7.6. 2018, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Raija Orasen tv-sarjan pohjalta dramatisoinut Outi Keskevaari
Ohjaus Panu Raipia
Apulaisohjaaja Aimo Räsänen
Lavastus Oskari Löytönen
Pukusuunnittelu Elina Vättö
Alkuperäismusiikit Johnny Lee Michaels
Äänisuunnittelu Jere Riihinen
Maskeeraus- ja kampaussuunnittelu Johanna Vänttinen

Rooleissa : Juhani Laitala, Katariina Kaitue, Emmi Kaislakari, Sanni Lehto, Henrik Jansson/Eetu Järvinen/Roni Takolander, Janne Kallioniemi, Aimo Räsänen, Marika Heiskanen, Seppo Paajanen, Miika Muranen, Jenna Teinilä, Aku Sajakorpi, Susanna Kaukonen, Nelli Sinisalo ja Idalilja Raipia/Anniina Koistinen

Koko porukka yhteiskuvassa

 Viikko sitten tuli vietettyä varsinaista kesäteatteripäivää Tampereella. Ensin viihdyimme Viikinsaaressa ja illemmalla suuntasimme Tampereen Komediateatteriin. Puhtaat valkeat lakanat - telkkusarjaa tuli aikoinaan seurattua hyvinkin tiiviisti, varmaan katselin kaikki jaksot ja pidin kovasti. En kuitenkaan enää muistanut sarjan tapahtumista yhtikäs mitään, toki Eero Kurpan elikkäs tutummin Kuuro-Erpan muistin ja sen, että jotain vaatebisneksiä tässä koko ajan hiottiin ja perheen äidillä Mairella oli jonkinasteinen pakkomielle puhtaisiin valkeisiin lakanoihin.

 Muutama vuosi sitten samaisessa Tampereen Komediateatterissa tuli nähtyä legendaarinen Tankki täyteen ja kun esityksen alussa teeveestä tutut Ulla (Tuire Salenius) ja Juhana (Ilmari Saarelainen) astuivat yleisön eteen ja raikuvat suosionosoitukset alkoivat, minä pillahdin yllättäen itkuun. Jotenkin tuli sellainen järjettömän suuri nostalgia-aalto ja ykskaks tuli ikävä kaikkia edesmenneitä mummoja ja pappoja ja vaikka mitä aikoja. Henkilöhahmot olivat tulleet niin tutuiksi, ja tunne oli samanlainen kuin näkisi rakkaan ystävän pitkästä aikaa. Arvatkaas miten kävi, kun Ensio Raikas (Juhani Laitala) saapui yleisön eteen? Kyllä vaan, roskia meni taas silmään. Olen aika helppo tapaus näissä tietyissä nostalgia-asioissa.

 Tv-sarjassa saimme tutustua Raikkaan perheeseen tarkemmin. Oli vaatetusyritystä ja muotiliikettä ja sinnikkäitä kosijoita perheen tyttärillä, ay-liikettä ja sujuvasanaista porukkaa siellä sun täällä. Kesäteatteriversioon oli sitten ympätty pariin tuntiin kaikkea tätä + idänkauppaa, ja monta jaksoa yhteen putkeen pikakelauksella - eikä muuten haitannut meikäläistä yhtään! Jotenkin sulavasti uppouduin Raikkaan perheen kuvioihin ja nautin joka hetkestä värimaailmoineen kaikkineen. Kiehtovia kuoseja vilisi etenkin naisten vaatteissa ja toki miesten teryleeniasut ja samettipuvut sykähdyttivät, samoin kuin pulisongit ja valtavat kaulukset ja viikset ja kiharatkin jopa.

Nuutinen, Kurppa ja Raikas 

 Raikas oli mielessäni usein muutenkin kuin sukunimenä. Oli nimittäin aika kuuma ja raikasta vettä oli juotava pullotolkulla esitystä ennen, jälkeen ja aikana. Raikasta oli meno myös näyttämöllä, ilahduttavan paljon uusia kasvoja "vanhojen konkareiden" joukossa, eikä näyttelijäkunnassa muutenkaan ollut mitään valittamista. Ihastuin varsinkin Ireneen (Sanni Lehto), joka oli varsin pirtsakka pakkaus ja kipakkaa tekoa muutenkin. Kovasti viehätti myös Kuuro-Erppa Eero Kurppa (Janne Kallioniemi) etenkin muotinäytöksen juontajana sekä - yllätys yllätys - Nuutinen (Aimo Räsänen), joka teki kosimishommista taidetta parilla lauseella. Mikä tyyli! Jo oli ihme, ettei Sylvi (Marika Heiskanen) hetimiten lämmennyt. Risto Raivion (Miika Muranen) ujot lähentymisyritykset myös osuivat mainiosti, ja mainitsinko jo kiharat?

Sylvin lämmittelyä 

 Pari tuntia heilahti tuosta noin, ja olisin katsellut Raikkaan perheen menoa kauemminkin. Olin esityksen jälkeen suu messingillä ja aika "fiiliksissä". Hmmm, kävi mielessä, että varmaan parinkymmenen vuoden kuluttua jossain nähdään Salatut elämät pikakelauksella, ja kun Ismo ja Seppo astuvat yleisön eteen, meikäläistä viedään taas. Vaikka Salkkareita en enää vuosikausiin ole seurannut, mutta ymmärtänette pointin...

 Vielä ehtii katsomaan ja viikkailemaan lakanoita Komediateatterille, lisäinfoa löydät tästä.

Esityskuvat (c) Peero Lakanen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Komediateatteri!)

Pasi was here / Tampereen Työväen Teatteri

Pasi was here / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen Näyttämö

Ensi-ilta 31.1. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Veikko Nuutinen
Ohjaus Milko Lehto
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu Paula Varis
Valosuunnittelu Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Niklas Vainio

Rooleissa : Tuukka Huttunen, Tommi Raitolehto, Janne Kallioniemi ja Maija Lang

 Veikko Nuutisen kirjoittama "Pasi was here" palkittiin tammikuun alussa Lea-palkinnolla (Vuoden paras näytelmäteksti), ja valinta osui kyllä mielestäni kohdilleen. Näytelmä kantaesitettiin pari vuotta sitten KOM-teatterissa ja kävin sen pari kertaa katsomassa, toisella kerralla vielä teiniaikojeni bestiksen kanssa. Oli mahtavaa huutonauraa ja itkeä tirauttaa yhdessä! Oman nostalgiatrippini olen siis jo tehnyt näytelmän innoittamana. Paljon on tullut hienoja näytelmiä nähtyä "ensimmäisen Pasin" jälkeen, ilman blogia osa niistäkin olisi jo unohtunut. Osa jättää isomman muistijäljen ja pompsahtaa pintaan tarvittaessa, aivan kuten kaikki ihmisetkin, joita olen elämäni varrella kohdannut. Viime kesänä ajelimme lomareissulla Savonlinnan suunnalla ja yhtäkkiä näin kyltin, jossa luki Kellarpelto. Tuli ihmeellisen lämmin olo, niin kuin minulla nyt jotain muistoja kyseiseen paikkaan liittyisi. Mutta onhan minulla! Pasi was here.

 Olen vähän kateellinen niille, jotka nyt Tampereella näkevät Pasin ja kumppaneiden touhuja ihan ensimmäistä kertaa. Ennakkoon tuli jo valmiiksi hykerreltyä tyyliin "ai että, onkohan tässä sitä ja sitä" tai "mitenköhän ne sen ja sen kohtauksen ovat toteuttaneet", vaikka kuinka yritin vältellä moisia ajatuksia. Yritin parhaani mukaan "nollata" itseni ja lähteä puhtaalta pöydältä, jotta en vertailisi liikoja ainakaan tietoisesti. Näin jälkikäteen voin todeta, että osittain onnistuin, osittain en. Ja kuten usein käy, sain tälläkin kerralla paljon enemmän mitä osasin edes kuvitella.

Pasi (vas.) ja kumppanit tarhassa 

 Jännästi on melkein koko lava kelmutettu ja peitetty, ja siellä kelmukerrosten takana (piilossa mutta kuitenkin näkyvissä) pitkätukkainen hahmo moshaa Sepulturan tahdissa ja lasauttaa sitten aivonsa pihalle. Hemmo (Janne Kallioniemi) saa kuulla ikäviä uutisia. Lapsuuden-ja nuoruudenystävä Pasi (Tuukka Huttunen) on kuollut oman käden kautta. Hemmo yrittää kirjoittaa muistokorttia, mutta ei meinaa millään löytää oikeita sanoja. Pasi nousee jeesaamaan ja raivaa tiensä kelmukerrosten läpi: jos ei löydy sanoja, on keksittävä omia. Johan lähtee tekstiä syntymään tinksori rentso tinksori jne.

 Hemmo ja Turnajaiskeppi (Maija Lang) lähtevät Helsingistä junalla kohti Savonlinnaa. Pasia ei sieltä enää löydy, silti sinne pitää lähteä jotain etsimään. Omaa nuoruuttaan? Syyllisiä Pasin itsemurhaan? Puhdasta omatuntoa? Mene ja tiedä. Tokihan junassa viereen istahtaa eräskin vahvaa murretta viäntävä Lörtsymies (Tommi Raitolehto) ja vieressäni istuva savolais-karjalainen sekoitus eli aviomieheni meinaa naurultaan pudota penkiltä. Murre on muutenkin hyvin hallussa, etenkin Tuukalla.

 Naurua ja naurun juuttumista kurkkuun on sitten jatkossakin luvassa, kun Hemmo käy läpi hulvattomia ja kipeitäkin muistojaan Pasiin liittyen. Lapsia vihaava tarhantäti Sinikka Pillukka Pallukka Pollukka (Tommi Raitolehto jälleen) tekee taas lähtemättömän vaikutuksen, kuten Hemmon äitikin (Maija Lang), joka ei turhia kursaile kimppasaunomisen ja kaikkien värkkien suihkuttelun suhteen. Seksuaalisuuden herääminen ja siihen liittyvät pohdinnat ja asiat, joita ei kehtaa sanoa ääneen. Koulukiusaaminen. Vääränlaiset kengät. Nöyryyttävät hetket esitelmänpidossa ja opettaja, josta meillä jokaisella on jonkinlainen kokemus - aineet tosin vaihtelevat. Laktoosilerssi (kas kas, Tommi Raitolehto...) maailmanvalloitushaaveineen, kiljuvarastoineen ja sinne-päin-kurkipotkuineen. Naapurusten painepesuribattle (ja lehtipuhaltimen voimasta irti lentävät viikset, joka meikäläistä huvitti suuresti). Kuponkiuutisten kimppaselailu ja Sarah Youngin pornoleffat... Olipa Maija Lang muuten tyrmäävä ilmestys Sarahina, haaveiden täyttymyshän olisi päästä samaan vessaan kyseisen mimmin kanssa. Huh huh, eipä käynyt Hemmoa kateeksi!

Pasi pitämässä esitelmää Sepulturasta ja Panterasta 

 Aika kultaa muistot ja jokainen meistä näkee kaiken omien lasiensa läpi erilaisella filtterillä varustettuna, muistaa asiat ja tapahtumat omasta näkökulmastaan. Miten se keppostelija-hölmöilijä-virtaa täynnä oleva Pasi ykskaks menettää kaiken intonsa ja kiinnostuksensa, koko elämänhalunsa? Missä vaiheessa ote lähtee lipsumaan? Eikö kukaan älyä napata kiinni, edes viime hetkellä? Tämä näytelmän juliste on jotenkin kuvaava. Elämässään eteenpäin menneet pitävät kaksin käsin kiinni menneelle vuosikymmenelle juuttuneesta iloisena riekkuvasta Pasista. Väliin mahtuu paljon kaikenlaista, joka vaikuttaa. Silti voi vain arvailla syitä.

 KOM-teatterin Pasi was heren nähtyäni ensimmäisenä jouduin nostalgiaryöpyn alle ja sain naurusta kipeät lihakset sinne sun tänne, viikkojen kuluttua koko tarina aukesi yllättäen aivan toisenlaisella tavalla. Tampereen reissusta päällimmäisenä mieleeni jäi vähän surullinen olo, Pasi lähes tukahtuneena kelmun alla raahaamassa itseään ja koko menneisyyttään mukanaan eikä kukaan kuule hätähuutoa. Ja se, miten samasta tekstistä saakin niiiiin erilaiset versiot.

 Paseja ja muitakin putoilee edelleen ja jatkuvasti joukosta. Ei anneta sen tapahtua. Pasi was heren työryhmä haluaa tukea Suomen Mielenterveysseuran työtä perustamalla oman Mielipotti-keräyksensä. "Haluamme olla mukana edesauttamassa sitä, että kaikkia vaikeassa elämäntilanteessa olevia voitaisiin auttaa kriisin keskellä ennen kuin on liian myöhäistä". Mielipotti-keräykseen pääset mukaan tästä linkistä.

ps. Jos en olisi jo valmiiksi pihkaantunut Tuukka Huttuseen, tämän nähtyäni olisin taatusti. Tämä Pasi on sekoitus kaikkia niitä vähän rasavillejä koulukavereitani, joihin olin vähän salaa ihastunut ja joille kaikille tiettävästi kävi ihan hyvin loppupeleissä. Julistekuvan Pasi on lähes suora kopio eräästä näistä, jos joku luokkakavereistani sattuu tämän lukemaan niin tunnistaa kyllä...

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos TTT!)

Laktoosilerssi ja kumppanit

Mies, joka ei osannut sanoa ei / Viikinsaaren kesäteatteri

Mies, joka ei osannut sanoa ei / Viikinsaaren kesäteatteri, Tampere

Ensi-ilta 15.6. 2017, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Jussi Kylätasku
Näytelmäksi kirjoittanut Matti Kuikkaniemi
Sovitus Perttu Pesä
Ohjaus Ola Tuominen
Lavastaja Juha Mäkipää
Pukusuunnittelija Tiina Helin
Äänet Simo Savisaari
Musiikki Kaj Chydenius
Tunnusmusiikki Antti Paranko
Kapellimestari Antti Paranko

Rooleissa : Janne Kallioniemi, Ilkka Heiskanen, Ria Kataja, Mikko Töyssy, Birgitta Putkonen, Jarkko Tiainen ja Saara Lehtonen

Orkesteri : Antti Paranko, Aleksi Aromaa, Lauri Malin ja Jussi Liimatainen/Tuomas Hautala

Tässäpä troikka! Kataja-Heiskanen-Kallioniemi 

 Kylläpä olimme osanneet valita sopivan päivän kesäteatterireissullemme Viikinsaareen! Sateista ei ollut tietoakaan ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Kävellessämme parkkitalosta kohti Laukontoria tuli bongattua heti yhden paljulautan kannelta paljaat äijäpakarat grillaushommista, sen verran oli katsottava tarkemmin että ihan nakusillaanko oltiin. Grilliessu löytyi sentään, onneksi. Viikinsaareen oli lähtemässä kerralla peräti kaksi laivaa, sillä jono oli melkoinen ja esitys loppuunmyyty, mikä ilahduttaa mieltäni erityisesti. Teatterikärpäsenä on vallan hienoa nähdä hyväntuulista, kesämielistä kansaa jonottamassa teatteriin. No, kaikki eivät välttämättä olleet matkalla esitystä katsomaan, sillä kesäkeidas Viikinsaari tarjoaa kyllä monenlaista aktiviteettia muutenkin.

 Edestakainen laivamatkahan sisältyy teatterilipun hintaan, joten sen suhteen ei tarvitse stressata, ja laivoja lähtee Laukontorilta aina tasatunnein (ja saaresta puolelta takaisin). Meidän näytöksemme oli alkamassa klo 16 ja klo 15 istuimme sitten laivassa. Ai että, kyllä siinä oli kesäfiilis korkealla, kun samalla sai katsella kauniita rantamaisemia ja bongailla ihmisiä kesäpuuhissa niin rannoilta kuin vesiltäkin. Paljulautta pakaroineenkin tuli ohitettua, ja Pyynikin kesäteatteri "takaapäin". Ihan kuin ulkomailla olisi ollut, kotimaanmatkaillessakin sopii leikkiä turistia. "Tuolla näkyy Pyynikin näkötorni, kas tuolla siintää Pispala".

 Ennen esitystä tuli ostettua kahvilan puolelta juotavaa ja täytettyä vesipullo. Kovassa helteessä pitää huolehtia nestetasapainosta, etenkin kun lavalla olisi nähtävissä monensortin könsikästä, joiden karisman edessä saattaa herkimpiä katsojia muutenkin heikottaa ja polvet lyödä vatkulia.

Liuta bändikönsikkäitä 

 Reilu viikko sitten olin seuraamassa tämän proggiksen harjoituksia (tästä voi tsekata tarinan) ja vihjasin siinä salaisuudesta, jonka paljastaisin nähtyäni esityksen. Nyt siis voin kertoa, mitä harkoissa tapahtui. Esityksen alkua hiottiin toimivammaksi hiljalleen, jotain poistettiin ja jotain lisättiin, ja ykskaks kaikki palaset loksahtivat kohdilleen. Linnut laulavat, muuten on hiljaista. Lavan takaa estradille saapuu tarinan kertojahahmo, suomenhevonen Oskari (Ilkka Heiskanen). Olemus on hiukan kulahtanut ja elämää nähnyt, ja juuri siksi niin sympaattinen ja rakastettava. Oskari kuulostelee lintuja ja tunnelmia rauhassa (jos tämä olisi Disney-piirretty, editse lentäisi taatusti kaunis perhonen ja saattaisi laskeutua Oskarin turvan päälle lepuuttamaan siipiään), ei ole kiire mihinkään. Hiljalleen pieni kaupunki, Käpymäki asukkaineen, alkaa heräillä uuteen päivään. Tunnusmusiikki alkaa soida kuin varkain. Ykskaks huomaan olevani jotensakin herkässä mielentilassa, nyt ollaan äärimmäisen hienon tunnelman keskiössä. Kyllä, minua alkoi tuosta noin itkettää ihan älyttömästi. Toivoin, ettei kukaan lavaltakäsin vain huomaisi ja samalla toivoin, että kunpa huomaisikin. Tietäisivät, että ovat harjoituksissa oikeilla jäljillä kun meikäläinen jo kyynelehtii, vaikkei ensimmäistäkään repliikkiä oltu lausuttu vielä...

 Varsinaisessa esityksessä en samaan tunnelmaan päässyt, sillä jossain takanani höpötti joku pariskunta ja rikkoi lumouksen. Tästä jaksan aina marista. Esitys ei ala siitä kun ensimmäinen repliikki lausutaan, muistakaa nyt jo vähitellen! Oskari-humma alkaa esitellä kaupungin asukkaita. On ompelija Milla (Ria Kataja), kauppias Kake (Jarkko Tiainen) kera vaimonsa Annan (Birgitta Putkonen) sekä hiukan viinaanmeneväinen maalari Renlund (Mikko Töyssy) kera tyttärensä Marin (Saara Lehtonen). Lisäksi nähdään kaupunginjohtaja Rautavuori (Töyssy), estoton poliisi Pirkko (Lehtonen) sekä statukseltaan mystiseksi jäänyt Reino (Tiainen), joka suunnitteli täydellistä murhaa kirjan muodossa. Idylliä kerrakseen.

Kake ja Anna

Renlundin isä ja tytär

 Sitten paikalle saapuu paluumuuttaja ja pastori Aimo Niemi (Janne Kallioniemi), jonka olisi määrä harjoittaa paikkakunnalla parisuhdeneuvontaakin. Aimo haluaa olla kaikkien kanssa kaveri ja välilöissä, ja tämä tietysti aiheuttaa monensortin omituisia tilanteita ja väärinkäsityksiä. Vähän oman elämänsä Mr Bean on hän. Lempikin roihuaa tulisena suunnassa jos toisessakin, ja välissä kaupunginjohtaja yrittää vehkeillä vilunkihankkeilla Käpymäkeä maailmankartalle. Onnistuuko hanke? Kuka saa kenet? Mitä tästä kaikesta Oskari tuumaa?

 Väärinkäsitysten ja pienoisen yhteiskuntakritiikin aallokossa yrittää Aimo pysytellä pinnalla kykyjensä mukaan. Janne Kallioniemen lempeän katseen alla saattaisin minäkin intoutua parisuhdeneuvoja hakemaan tai jaffaa juomaan. Varsin vakuuttava on perinteinen humalakohtaus, toistaiseksi vakuuttavin kesäteatterikännipresentaatio tähän mennessä! Tämän esityksen hauskuus ei onneksi jää kännäyksen tai ilman housuja pyllyilyn varaan, lempeää pilkettä silmäkulmasta löytyy etenkin niille, jotka malttavat seurata Oskarin pikku puuhasteluja sivummalla. Välillä intoutuu Oskarikin vähän vikuroimaan ja sivuhypyillä askeltamaan, ja kansa kehrää.

 Muutenkin yleisö oli lähtenyt matkaan oivallisella asenteella varustettuna, väliaplodeja piisasi ihan kaikille ja nauru helisi jatkuvasti. Ja ne biisit! Antti Paranko on sovittanut Kaj Chydeniuksen sävelistä hienoja herkkupaloja, ja bändihän on varsin iskukykyinen vaatetusta myöten. Aina yhtä tyylikästä! Illan komeimmat aplodit ansaitsi syystäkin Saara Lehtonen Nuoruustangon kera, siinä ollaan jotenkin tärkeän äärellä kun edessäni istunut iäkkäämpi pariskunta tarttuu hellästi toisiaan kädestä ja Saara laulaa "kun sinun saan vain olla täysin ja kokonaan". Kaikki saivat tilaisuuden esitellä laulutaitojaan vuorollaan, tyyli vähän vaihteli mutta laatu ei. Mieleeni oli kovasti Ilkka Heiskasen rouheasti vetäisemä Euroopan syrjäkylät eikä mielessä käynyt kertaakaan, että voiko hevonenkin muka laulaa! Tietysti voi! Loppulaulu Jos rakastat oli myös ihastuttava ja oli mukava lähteä odottelemaan paluulaivaa kappaletta makustellen ja miettiä, kenen kuvan piirtäisi piirtäisi hiekkaan.

Aimo ja Milla 

 Alussahan lauletaan, että "on tässä kaupungissa vaikeaa". Eipä muuten ole! Helppoa kuin heinänteko. Nyt menet tästä näin Viikinsaaren kesäteatterin kotisivuille ostamaan lippua ja sitten marssit Laukontorille ja astut laivaan. Jaa luvattiin vesisadetta? Sittenpähän luvattiin. Sen kesä kuivaa minkä kasteleekin, ja katsomohan on katettu. Mars mars.

 Kotiinpalattuani hokasin, että tämä oli tiettävästi 900. näkemäni teatteriesitys, sikälimikäli laskelmani pitävät paikkansa. Hieno etappi, tästä on hyvä jatkaa lievästi käsistälähtenyttä harrastustoimintaa!

Esityskuvat (c) Kai G. Baer

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Viikinsaaren kesäteatteri!)

Viikinsaaren kesäteatterin harjoituksissa

Joskus muinoin esitin sellaisen hiljaisen toiveen ja salaisen haaveen, että kunpa joskus pääsisi seuraamaan Ola Tuomisen ja Ilkka Heiskasen yhteistyötä. Jotenkin oli sellainen kutina, että tällä kaksikolla synkkaisi varsin eeppisellä tasolla. No, täytyy näemmä jatkossa varoa mistä haaveksii, sillä ei mennyt kauaakaan kun selvisi, että Viikinsaaren kesäteatterin tulevan kesän näytelmänä olisi monelle elokuvanakin tuttu "Mies, joka ei osannut sanoa ei", ohjaajana kukas muukaan kuin Ola Tuominen ja näyttelijäporukassa hevosen roolissa Ilkka Heiskanen. Tämä on nähtävä.

 Pestasin sitten itseni lähes väkisin harjoituksia seuraamaan. En ollut aiemmin visiteerannut koko Viikinsaaressa (nyt ollaan siis Tampereella), joten muutenkin tarjoutui oivallinen tilaisuus korjata tämä virhe. Koko näyttelijäporukkakin osoittautui "vanhoiksi tutuiksi" (Janne Kallioniemi, Ria Kataja, Saara Lehtonen, Ilkka Heiskanen, Jarkko Tiainen, Mikko Töyssy ja Birgitta Putkonen) ja 3/4 bändistäkin (Antti Paranko, Lauri Malin, Aleksi Aromaa ja Jussi Liimatainen/Tuomas Hautala) oli tuttua sakkia, joten tulisin tuntemaan oloni varsin kotoisaksi eikä tarvitsisi turhia jännittää.

 Sitten ei muuta kuin suunnaksi Tampere, kuskiksi/seuralaiseksi uskollinen Teatteripaarma ja auto läheiseen parkkihalliin. Käppäilimme Laukontorille ja samalla mietimme, että milläköhän laivalla sitä Viikinsaareen suuntaisimme. Tuttuja hahmoja näkyi torikahvilassa ja kas, siellä kaksikko Tuominen-Heiskanen jo istui kahvikupit kourissaan tarinoimassa ja turinoimassa. Lyöttäydyimme yllätyksellisesti sekaan juttukerhoon ja ei mennyt minuuttiakaan kun mietin, että kävi harjoituksissa miten tahansa, tämä reissu on osoittautunut menestykseksi. Olimme nimittäin tarinankerronnan äärellä hyvin vahvasti ja siinä tuli kuultua monenlaista juttua niin lihapiirakoiden syvimmästä olemuksesta kuin Ilkka Heiskas-vahanukestakin. Onnistunut reissu jo tässä vaiheessa. Saimme yllättyneitä ilmeitä osaksemme muun työryhmän saapuessa kahvittelemaan - suurimmalla osalla kun ei ollut aavistustakaan, että minä tuppaan samaan laivaan ja harjoituksiin mukaan tällä kertaa.

 Neitsytmatkani laivalla sujui mukavasti kannella istuskellessa ja maisemia tiiraillessa. Samalla tuli leikittyä, että olisimme Ruotsinlaivalla ja vähän olin kyllä pettynyt buffetin antimiin sekä tax free-osaston valikoimaan. Samalla Jarkko Tiainen kertoi viimeisimmät kuulumiset metallinetsintäharrastuksestaan sekä tarinoi vähän Viikinsaaren historiasta. Tuulesta johtuen historiikista en kuullut juuri mitään, mutta nyökyttelin sujuvasti. Perillä saaressa Aleksi Aromaa kertoi ohittamistamme rakennuksista tyyliin "tämä kappeli tässä on ... kappeli". Tiesin entistä vahvemmin, että tästä tulee erittäin hyvä päivä, satoi tai paistoi.

 Kesäteatteri sijaitsi lyhyehkön kävelymatkan päässä ja asetuimme sopiville kyttäyspaikoille katettuun katsomoon. Tunnin kuluttua olisi alkamassa virallinen lehdistötilaisuus ja näyttelijät sonnustautuivat kaikki roolivaatteisiinsa lehdistön arvovaltaisia edustajia varten. Treenattiin muutamaan kertaan tanssikuvioiden kera "Tottelisinko?"-nimistä kappaletta, haettiin oikeita stemmoja. "Varsin viehättävä koreografia tässä!" totesi Ilkka Heiskanen sivummalla musiikin tahtiin kevyen jäntevästi hytkytellen. Erimielisyyttä tuli siitä, millä jalalla kukakin lähtee ja onko sillä nyt niin väliä, jos vähän menee eri tahtiin. Sovittiin nyt kuitenkin, että lähdetään vasemmalla.

"Mies, joka ei osannut sanoa ei" kertoo pastori Aimo Niemestä (Janne Kallioniemi), joka palaa ulkomaanvuosien jälkeen takaisin Suomeen ja pestataan pikkukaupungin seurakunnan ensimmäiseksi parisuhdeneuvojaksi. Kommellustahan siitä seuraan monenmoista, se on selvä. Kertojahahmona toimii iäkäs suomenhevonen Oskari (roolissa kuitenkin nuori ja lahjakas uusi kyky Ilkka Heiskanen). Muistan nähneeni tämän samaisen näytelmän Hämeenlinnan kesäteatterissa vuonna luu ja nahka, pastorina taisi olla Mika Kujala ja hevosena eräskin Ola Tuominen. Onko siis näin, että parinkymmenen vuoden kuluttua vielä perustamattomassa kesäteatterissa jossain päin Suomea esitetään tämä sama näytelmä Heiskas-Ilkan ohjaamana ja hevosen roolissa joku tuleva nuori karpaasi, esimerkiksi Heikki Kinnunen? Se jää nähtäväksi, haluan nekin harjoitukset kyllä nähdä.

Ola tekee korjauksia tekstiin pastilli suussa 

Nuori ja lahjakas Heiskanen

 Viime vuonna näin tämän näytelmän Pesäkallion Kesäteatterissa Lahdessa ja pidin kovasti näkemästäni. Tästä versiosta proggis erosi sillä, että musiikkina oli Tuure Kilpeläisen kappaleita. Tässä taas ainoat Kilpeläiset istuivat katsomossa. Näytelmä sisältää 10 Kaj Chydeniuksen rakastettua kappaletta, joista sovitusgandalf-tukkajumala-kitaravelho Antti Paranko on loihtinut raikkaita versioita "70-luvun hengessä". Ajan henki huokuu vaatetuksestakin jälleen varsin väkevällä tavalla, väkisinkin kävi taas mielessä, että josko bändin asut valitaan sillä silmällä, että meikäläinen niistä erikoismaininnan lataa. Kaunista on, kaunista. Vai mitä sanotte näistä asukokonaisuuksista? Kyllä silmä lepää.

Antti 

Aleksi

 Lehdistötilaisuus oli alkamassa hetken kuluttua. "Lehdistötilaisuus katkaisee ikävällä tavalla harjoitukset", tuumii Ola ja samalla miettii ääneen, mitä aikoo kohta lehdistölle puhua. "Aion kertoa synkästä lapsuudestani ja siitä, mikä kumma sai minut ajautumaan tähän teatteritaiteen upottavaan lettosuohon." Muisteltiin myös erästä tilaisuutta Ruotsista vuodelta ´86, ja tarinaan liittyivät vahvasti kanankoivet sekä Kari Kihlström. Ennen lehdistön saapumista paikalle asteli Mikko Töyssy, tuo könsikkäiden könsikäs ja vähän epäilytti, että laivamatkan aikana on laulettu Pete Parkkosen "Kohta sataa"-hittiä, sillä lehdistö saapui ja samalla alkoi sade. Näin. Mikko ohimennen huomasi minut katsomossa ja huikkasi, että olenko ollut paikalla paikkaamassa hänen poissaoloaan? Jo vain.

Mikko, Saara ja Ria joraavat 

 Virallisen tilaisuuden alkajaisiksi Birgitta Putkonen toivotti kaikki tervetulleiksi, esitteli upea-asuisen bändin (ai että mitä silmäkarkkia!) ja antoi sitten puheenvuoron Olalle. Suureksi pettymyksekseni Ola alkoikin puhua näytelmän teemoista eikä lapsuudestaan, toki hän alkuun mainitsi, että epävakaat sääolosuhteet eivät ole menoa haitanneet. "Lämmittelemme toisiamme hyvillä kokkapuheilla" (mikä on kyllä tullut havaittua jo aamun aikana) ja tästä aasinsiltana voisi mainita, että lämminhenkisyys korostuu näytelmän teemassakin. Tarkoituksena on tarjoilla ihmisiltä ihmisille sopivanmittainen viihdyttävä kesäpala kera loistavan bändin ja loistavien näyttelijöiden. Mitäpä sitä pieni katsoja voisi muuta kesäteatteriesitykseltä toivoakaan? Ehkä makkaraa väliajalla, ja kahvia hyvän pullan kera.

Aimo ja Kake (huomatkaa Pomarfinnin popot) 

 Maistiaisiksi esitettiin sitten aluksi harjoiteltu "Tottelisinko?", ja jälkkäriksi sai haastatella työryhmän jäseniä. Toki oli tarjolla myös kahvia ja viineriä. Minäkin kannoin korteni kekoon haastatteluhommissa. Onko sillä sitten niin väliä mitä kysellään kunhan kysellään? Aleksi Aromaan kanssa juttelimme palindromeista, Rasputin-musikaalista, syksyn proggiksista sekä siitä, että jatkossa mies tunnetaan nimellä "mies joka ei osannut sanoa ei mansikkaviinerille". Janne Kallioniemeä jututin vuosientakaisesta taustatanssijahommasta ja Mikko Töyssyn kanssa muistelimme erästä neuletta, jonka sain lahjoituksena. Kuka mainitsi hyvät kokkapuheet? Ei kukaan maininnut, että tarkoitus olisi jutella tästä kyseisestä kesäteatteriproggiksesta... Ainakin erotun näillä jutuillani muista artikkeleista (ja ihan oikeista toimittajista).

The Tökä

 Lehdistön poistuttua harjoitukset jatkuivat. Suunniteltiin yhteistuumin postiluukun paikkaa ovessa ja sitten lähdettiin vetämään ykköspuolta alusta alkaen kokonaan läpi. Olan toiveissa oli, että ykköspuoliskosta saataisi seuraavana päivänä ensimmäinen kunnon läpimeno aikaiseksi vaatteineen kaikkineen. Orkesterin taimauksia soviteltiin linnunlauluun ja muihin merkkeihin, uusintojen myötä alku muuttaa muotoaan hiljalleen ja löytyy juuri passeli tunnelma. Pieni kaupunki heräilee hiljalleen, hötkyilemättä taas uuteen päivään. Pienillä, lähes huomaamattomilla muutoksilla kohtaus saatiin sujuvammaksi. Tärkeää on myös se, milloin musiikki alkaa ja milloin loppuu. Tunnelman lämminhenkisyys sai konkreettisen esimerkin siitä, kun kesken kaiken Mikko Töyssy kantoi minulle lisää vilttejä ja kulahtaneen toppatakkinsa, jottei katsomossa olisi niin viluisaa. Arvostin tätä elettä kovasti ja samalla kerroin Mikolle pienen salaisuuden jo nähtyyn alkukohtaukseen liittyen. Kerron siitä enemmän vasta nähtyäni varsinaisen esityksen ensi viikolla. "On tässä kaupungissa vaikeaa..."

 Janne Kallioniemi intoutui laappaamaan näyttämöltä sadevesiä lastan kera ja bändin soitellessa oivallista taustamusiikkia saimme nähdä pienimuotoisen, mutta varsin eloisan shown. Toinen show nähtiin sitten Mikko Töyssyn saapuessa paikalle kaupunginjohtajana nuijineen ja uusintaottoja nähtiin nauruntyrskähdysten kera useampaan otteeseen. Olisinpa älynnyt ottaa kyseisen vedon videon muodossa! Samalla testattiin bändin reaktionopeutta monessakin mielessä ja sitä, onko rumpali iskukykyinen. Reippasti pojat huusivat ainakin "Hyvää huomenta!"

 Ruokatauko alkoi lähestymään ja me päätimme siinä vaiheessa hipsiä paikalta pois. Mieleeni jäi päällimmäisenä näistä harjoituksista erityisesti lämmin, positiivinen ilmapiiri ja vahva me-henki. Kaikki arvostavat toinen toisiaan, kysytään-kuunnellaan-ehdotellaan avoimesti ja testataan heti käytännössä, katsotaan toista rehellisin mielin silmiin ja keskustellaan ongelmakohdista. Vähän haikein mielin mutta hymyssäsuin poistuimme katsomosta ja paluulaivalla takaisin Laukontorille.

 Teatteri on parhaimmillaan hyviä tarinoita ja hetkiä ihmisiltä ihmisille. Nyt oltiin juuri oikeanlaisten asioiden äärellä, ja odotan innolla sitä, että pääsen ensi viikolla valmista esitystä katsomaan.

 Mies, joka ei osannut sanoa ei ensi-illassa 15.6. 2017, lisätietoa tästä linkistä.

Kaikki kuvat (c) Teatterikärpänen

Vesta-Linnea ja aavelapsen arvoitus / Tampereen Työväen Teatteri

Vesta-Linnea ja aavelapsen arvoitus / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö

Ensi-ilta 20.9. 2016, kesto noin 1h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Tove Appelgren
Suomennos Jyrki Kiiskinen
Ohjaus Miika Muranen
Lavastus ja pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Kampausten ja maskien suunnittelu Emmi Puukka ja Johanna Uusitontti
Valosuunnittelu TJ Mäkinen
Videosuunnittelu Kyösti Kallio ja Tero Koivisto
Äänisuunnittelu Kyösti Kallio

Rooleissa : Maija Koivisto (Vesta-Linnea), Marika Heiskanen (aavelapsi Alexandra), Minna Hokkanen (äiti), Janne Kallioniemi (isä), Tuukka Huttunen (isoveli Paul-Axel ja kampaaja Lady Lizette), Riikka Papunen (pikkusisko Wendla), Valtteri Lehtinen (Freja-vauva ja pikkuserkku Söötti) ja Kristiina Hakovirta (mummi Ingeborg) sekä Tilda Heiskanen (Alexandran ääni)

Näytelmä on toteutettu yhteistyössä Teatteri Siperian kanssa.

Vesta-Linneasta tuli tarve kirjoittaa taas vähän toisenlaisella tyylillä, eli kirjeen muodossa. Kas näin :

Vesta-Linnean perhettä 

"Heissan Vesta-Linnea, 

 oli tosi kiva nähdä viime viikolla! Minä jo ajattelin, etten pääse sinun ja perheesi seikkailuja lainkaan katsomaan, koska minulla on ollut vähän vaikeuksia tuon kulkemisen kanssa. Panostin sitten tähän reissuun kunnolla, tulin Tampereelle jo edellisiltana ja olin hotellissa yötä. Kuten muistat, olin sitten torstaina aamunäytöksessä katsomossa. Vähän muuten tuli keskiviikkona hölmöiltyä hotellivarauksen kanssa - kävelin nimittäin väärään hotelliin, mutta kivat respantädit sai minun varaukseni vaihdettua. Samana iltana piipahdin myös Joulutorilla ja näin siellä Joulupukinkin. En uskaltanut mennä juttusille. Oletko sinä jo kirjoittanut Joulupukille? Teidän perheessä varmaan säpinää riittää aattona, se on varma se. Silloin torstaiaamuna ennen esitystä hölmöilin hotelliaamiaisellakin, kun luulin yhtä juttua munakokkeliksi ja se olikin riisipuuroa. Kerrankos sitä sitten tulee syötyä samalta lautaselta mustaamakkaraa, pekonia ja riisipuuroa haarukalla. Hassu sattuma muuten oli myös se, että minun serkkupoikani (tai se mikään poika enää ole, aikuinen mies) oli vaimonsa kanssa samassa hotellissa yötä ja tulivat kanssani samaan pöytään istumaan. Oli kiva jutella serkun kanssa pitkästä aikaa eikä ollut niin yksinäistä aamiaisella. Minä en kauheasti ole sukulaisteni kanssa muuten tekemisissä, kaikilla on lapsia ja omat kiireensä. Minä olen vähän semmoinen yksinäinen susi, kun minulla ei ole sisaruksia eikä lapsiakaan.  

 Oli muuten tosi hauskaa siellä teatterilla, kun aamulla samaan aikaan paikalle oli tullut monta koululaisryhmää. Niillä riitti energiaa ja höpötettävää niinkin aikaisin aamusta, moni katsoi minua vähän pitkään että mikäs omituinen yksinäinen täti tuokin on ja mihin sen koululaiset on jääneet. Itsekin siinä piristyin, kun kuuntelin sivukorvalla (sivussahan ne korvat on, missäs muuallakaan) lapsosten juttuja ja ihastelin samalla hienoa lavastusta. Minusta oli tosi hienoa, kun taulussa mustatukkaisen tytön hiukset alkoivat yllättäen liikkua ja sitten se tyttö katosi ja ilmestyi lavalle siitä laatikosta! Olin ihan että waude, ja koululaisiakin tuntui äänistä päätellen ihastuttavan ja ihmetyttävän se sama juttu. 

Vesta-Linnea ja Alexandra 

 Oli aika jänskää kun se salaperäinen tyttö liikkui pitkin lastenhuonetta äänettömästi. Minusta sen menoa oli ihana katsella, tyttö liikkui kevyesti kuin jalat eivät olisi koskettaneet lattiaa lainkaan. Ajattelin, että alkaako lapsia pelottamaan se, mutta se tyttö vaikutti kiltiltä eikä sitä kyllä tarvinnut pelätä lainkaan. Itseäni kyllä vähän jänskätti, sillai kivalla tavalla. 

 Sinulla Vesta-Linnea on kyllä hauska perhe ja joka aamu varmasti riittää monenlaista meininkiä! Minulla on aamut ihan tylsiä eikä oikeastaan koskaan satu mitään hassua. Samaa mieltä olen siinä, että sukkahousut on tosi ärsyttävät pukea jalkaan, paitsi että sinun sukkikset oli kyllä kivan värikkäät. Isopeppuisen Freja-vauvan menoa oli hauska katsella ja aika ovela se Freja kyllä oli, jos oikeasti osasikin kävellä mutta oli koko ajan huiputtanut teitä. Wendlalla oli ihanan pirteät vaatteet ja paljon kaikkea ihanaa pinkkiä tavaraa. Olihan se kova höpöttämään, mutta kyllä minultakin juttua riittää jos oikein innostun, ja kyllä maailmaan juttuja ja puhetta mahtuu, joten höpöttäköön vaan niin paljon kuin sielu sietää. Isäsi taitaa olla kova hassuttelemaan, vaikka kovasti töitä tekeekin niin kaikesta näkee että se tykkää perheestään kovasti. Se ketsuppilaulu olisi voinut jäädä kuulematta, koska arvaas mitä? Se jäi minulle päähän soimaan ja soi siellä edelleenkin. Arvaa onko kivaa olla kaupassa töissä, ja aina kun joku ostaa ketsuppia tai puran purkkeja kuormasta, minulla alkaa soimaan päässä "ketsuppi pieree, sitä mieltä minä olen". Äidillesi voit sanoa, ettei se minusta näytä miltään mäyrältä eikä muiltakaan eläimiltä. Äidiltä se näyttää, ja se on tärkeintä. Minusta se kampaaja oli jotenkin outo muutenkin, joten sen jutut voi jättää kokonaan huomioimatta. Sano minun sanoneen, jotain omituista siinä kyllä oli. Älä muuten kerro kenellekään, mutta minä taidan olla vähän pihkassa sinun isoveljeesi. Se tietää kaikesta niin paljon ja olihan se aika söpö. Mutta älä kerro sille, pidetään tämä meidän välisenä salaisuutena jookos? 

 Oli kyllä tosi hienoa se, miten Alexandra muuttui näytelmän myötä. Sehän ikään kuin vanheni koko ajan! Onneksi kaikki muut pysyi samanikäisinä kuin alussa. Paitsi että minusta tuntui siltä, että nuorennuin ainakin pikkuisen. Kiva tunne oli se. Hienoa, että saitte yhdessä selvitettyä, mitä asiaa Alexandralla oikein oli. Noi on tärkeitä juttuja. Voi kunpa minullakin olisi vielä mummuja ja pappoja elossa, menisin heiltä kyselemään vanhoista ajoista ja siitä, millainen minä olen ollut pikkuisena tai millaisia minun vanhempani ovat olleet. Voinhan minä kysyä vanhemmiltani vieläkin, mikäs minua estäisi. Ihme ettei moinen ole aiemmin tullut mieleen. Minusta olisi kiva, että ne koululaisetkin kyselisi vanhemmiltaan ja isovanhemmiltaan juuristaan ja menneistä ajoista. Ja vaikka tulevistakin.

 Oli hauskaa, kun lopuksi tulitte siihen lavan reunalle jututettavaksi. Minäkin uskaltauduin heittelemään yläfemmoja sinun perheenjäsentesi kanssa. Ujostutti vähän se Paul-Axel, mutta sain hillittyä itseni enkä tällä kertaa mennyt tunnustamaan ihastumistani sille. Jos kirjoitan sille vaikka salaisen kirjeen, niin voisitko toimittaa sen sitten sille? Mutta älä vaan missään tapauksessa kerro keneltä se on. Oli myös tosi kiva nähdä sinuakin viimein kasvokkain, niin paljon olen sinusta kuullut. 

 Minusta oli hauskaa, kun aina sanoitte iloisesti "Heippa!" kun näitte toisianne tai meitä katsojia. Minäkin täällä kotona tervehdin aina miestäni kun näen hänet, usein monta kertaa päivässä tervehditään. Vähän hassua, mutta meistä se on hauska tapa. Töissäkin aina sanotaan "Heippa!" työkavereiden kesken kun tullaan tai mennään. Minä yhdelle jo opetin sen ketsuppilaulun eikä se ollut kauhean mielissään... No mutta mitäs näistä. Kohta minun täytyy lähteä taas töihin, joten täytyy lopetella tältä erää. 

 Oli kyllä tosi kivaa seurassasi ja kerro hirveästi terveisiä koko perheellesi! Sinulla on kiva perhe! Ja oikein hyvää joulua kaikille! Toivottavasti nähdään taas pian. Heippa!

monin terveisin Talle "

"Vestis" Maija Koivisto 

(c) Esityskuvat Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Työväen Teatteri!)