Nora / Teatteri Jurkka

Nora / Teatteri Jurkka

Ensi-ilta 8.9. 2018, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Suunnittelu työryhmä
Ohjaus Alma Lehmuskallio
Teksti Marie Kajava, Henrik Ibsen ja työryhmä
Dramaturgia Marie Kajava ja Alma Lehmuskallio
Äänisuunnittelu ja musiikki Viljami Lehtonen
Skenografia Veera-Maija Murtola
Valot Viljami Lehtonen, Veera-Maija Murtola ja Saku Kaukiainen

 Elokuun puolivälissä käväisin Noran harjoituksia seuraamassa (tai kuvittelin meneväni harjoituksia seuraamaan, mutta päädyinkin tarkkailemaan sivullisena työryhmän varsin avointa ja ilmeisen hedelmällistä keskustelua juuri päättyneiden harjoitusten annista, keskeneräisyydestä ja mahdollisista muutoskohdista). Sain raapusteltua muistivihkooni muutamia hajanaisia ajatuksia ja yksittäisiä sanoja, joita en osannut yhdistää oikein mihinkään eikä niistä tainnut olla loppupeleissä suurtakaan hyötyä. Näin ainakin ajattelin, ja viskasin muistilappuni roskikseen kotona. Lopputulos olisi minulle edelleen suuri mysteeri. Mietin, että palautuisivatko irtosanat mieleeni myöhemmin, esityksen nähtyäni? Kokisinko oivalluksia? Tulisiko sellainen ahaaelämysfiilis, että "No TÄTÄ se tarkoitti!" Mikä parasta, sanat palautuivat ja saivat vielä matkalla ympärilleen lihaa ja ääntä - ihmisen pelkkien sanojen takana.

 Aluksi on hiljaista. Kuuluu vain kenkien narinaa, kun Norat saapuvat näyttämölle. Jurkassa nimihenkilöitä on kaksi - kaksi hillittyä, tismalleen samoin pukeutunutta naista hiukset ojennuksessa nutturalla. Marenkia syödään sievästi murustellen. Aviomies Torvaldin ääni jyrisee jostain kaukaa - "olet ennenkaikkea vaimo ja äiti". Nora haluaa olla ihminen. Ja pian etsitäänkin maton alta kaikenlaista aina haaveista seksuaalisuuteen ja murustetaan marengit voimalla pitkin lattioita. Ibsenin maailmasta siirrytään sujuvasti Hollywood-elokuvan uusintafilmatisointiin (Rosanna Kemppi hyppää Leonardo DiCaprion saappaisiin), alkukantaiseen painiin ja hillittömään tilitykseen verenperinnöstä. "Minussa virtaa legendojen veri!" tilittää Kreeta Salminen lapsuudenystävälleen, joka ei tunnu tajuavan millään. Lienee selvää, että tässä vaiheessa eivät nutturat ole enää niin ojennuksessa ja hiki virtaa. Kunnon heittäytymistä, ja näen molemmat näyttelijät täysin uudenlaisessa valossa. Arkaluonteisten puheiden henkilökohtaisuus saa sydämen sykkyrälle ja pystyn samaistumaan moneen kipukohtaan, vaikken äiti olekaan.

 Ibsenin Nukkekodissa Nora jättää perheensä. Tässäkin lähdetään, ja samaan aikaan kuuluu sattumalta ulkoa ohiajavan auton ääni. Taksiinko menivät? Oven sulkeutumiseen ei kaikki kuitenkaan pääty, vaan jatkoa seuraa. Rytmikäs, askel askeleelta kierroksia saava tanssi tempaa mukaansa täysin ja siinä jotenkin konkretisoituu koko homma. Uskallus, rohkeus, vapaus, onnellisuus.

Ehdin varsinaista esitystä katsomaan reilu kuukausi ensi-illan jälkeen (kuukaudessa esitys ehtii jo marinoitumaan hyvin) ja kuulkaa, nautin joka hetkestä! Olin mielettömän ilahtunut ja vaikuttunut siitä, miten timanttinen parituntinen Jurkassa taas nähdään ja niin kliseiseltä kuin se tuntuukin, minulla oli jotenkin rohkeampi ja voimaantunut olo esityksestä poistuessani. Jännä kyllä, mutta päässäni alkoi soida Kaija Koo, tunsin käveleväni reippaammin ja pystypäisemmin. "... sä alat vihdoin viimein käsittää ettet sä tarvi lupaa keneltäkään - joten anna mennä!" Ihan jokaisella meistä on takuulla pää täynnä kaikenlaisia rajoitteita ja odotuksia, joko toisten tai itsensä rakentelemia ja ehkä siellä on muutama palikka väärässä asennossa ja koko viritelmä on lähtenyt kallistumaan väärään suuntaan. Ei muuta kuin yhdellä huitaisulla kasaan ja sitten rakentamaan uudestaan? Niinkin voi ja saa tehdä. Palapelinkin voi purkaa ja koota aina uudelleen ja uudelleen. Mutta ehkä paras oivallukseni Noran tiimoilta : elämä itse on kuin värityskirja. Voit itse valita mitä värejä käytät, mutta voit myös valita mitä kohtia värität. Kenenkään ei tarvitse pysyä valmiiksipainettujen viivojen sisällä - anna mennä vaan rohkeasti. Sinä päätät!

 Kotimatkalla mietin, että minulla taitaa olla meneillään kaikkienaikojen teatterivuosi. Niin monta loistavaa esitystä olen tänä vuonna nähnyt. Olen karsinut roimalla kädellä ja panostanut määrän sijaan laatuun. Kiitos Noran koko työryhmälle, tämä oli upea kokemus ja parhaiden joukossa!

 Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Jurkka!)

Haastattelussa Rosanna Kemppi ja Kreeta Salminen

Tapasin Rosanna Kempin ja Kreeta Salmisen elokuun puolivälissä 2018 Teatteri Jurkan takahuoneessa Nora-näytelmän harjoitusten jälkeen. Aikataulun tiukkuuden vuoksi tehtiin hiukan lyhyempi haastattelu.

Molemmat ovat syntyneet Helsingissä, Rosanna vuonna 1985 ja Kreeta 1984. ”Mä oon käynyt vuoden koulua Ylöjärvellä Voionmaan Opistossa, silloin asuin kylläkin Tampereella. Lisäksi oon asunut Joensuussa vuoden, olin teatterissa kiinnityksellä siellä heti valmistumiseni jälkeen”, kertoo Rosanna.

”Mä oon ollut Turun Kaupunginteatterissa vierailemassa heti valmistumisen jälkeen, mutta muualla kuin Helsingissä en ole kyllä asunut”, kertoo puolestaan Kreeta.

”Ai niin hei, oonhan mä asunut myös Tapiolassa!” lisää Rosanna naurahtaen.

Mitä teette vapaa-ajalla? Onko sitä ylipäätään…? ”No, mä lenkkeilen ja katselen tv-sarjoja. Siinäpä se.” (Rosanna)

”Nykyään on sosiaalista toimintaa lähinnä, ennen uin tosi paljon. Olin ihan koukussa siihen opittuani tekniikan kunnolla. Jos ja kun mulla on ihan omaa aikaa, mä haluan kyllä nähdä ystäviäni. Toisaalta yksinolokin on mulle tosi tärkeetä, kaipaan sitä yhtä paljon kuin ystävien näkemistä.” (Kreeta)

Ammatilliset vahvuudet? Nyt saa kehua itseään. Tai voitte myös kehua toisianne, jos tuntuu helpommalta! Kreeta katsoo vastapäätä istuvaa Rosannaa pitkään ja hymyilee. ”Rosalla on mun mielestäni tosi ihana läsnäolo, hän on aina läsnä hetkessä. Hänestä huokuu rauha ja usko, maadoittuminen, ja sitä on ihana katsoa. Hän on myös tosi hauska! En ole häntä varsinaisesti komedioissa koskaan nähnyt ja pienenä yllärinä tuli täällä harjoituksissa se, miten hauska hän on. Sun pitäis hei päästä tekemään kunnon komediaa joskus!”

Nora / Rosanna ja Kreeta (c) Marko Mäkinen 

”Hei mahtavaa! Kreetassa on upeaa se, että hän pääsee jotenkin aina ”syvälle” siihen mitä tekee. Se ei jää pintaan. Sä annat aina kaikkesi.”

”Kiitti! Tää oli kiva kysymys kun tässä vastakkain istutaan ja toisiamme katsellaan. Me kun tunnetaan vielä niin pitkältä ajalta toisemme”, myhäilee Kreeta.

Enpä ole tuommoista aiemmin noin kysynytkään! Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata tai mikä on jäänyt vähän puolitiehen kaivelemaan? ”Laulaminen! Oon mä siinä toki kehittynyt kun vertaa siihen millainen surkimus joskus oon ollut. Olin meidän kurssin ainut tyttö, joka ei osannut laulaa ollenkaan. Oma epävarmuuteni oli tietysti siinä yksi tekijä, en uskonut itseeni. Harmittaa vähän se, että koulussa otin sen porukan ”huonon laulajan” roolin vaan, kun oikeasti olisin voinut tehdä sen viisi vuotta töitä laulamisen eteen! Mullahan on tosi vahva tanssitausta ja jos olisin vähän skarpannut laulamisen kanssa, olisin voinut hakea musikaaleihin ja vastaaviin. Koskaanhan ei ole liian myöhäistä...” tuumaa Kreeta.

Entä Rosanna? ”Mulla on sellainen tunne, että vasta nyt opettelen ottamaan oikealla tavalla rennommin. Ehkä nyt on sen aika. Olisin voinut osata ottaa jotenkin kevyemmin jo joskus aiemmin.”

Mikä on ollut toistaiseksi haastavin paikka, noin ammatillisessa mielessä? ”Oulun Kaupunginteatterin ”My Fair Lady”, jossa oon ollut pääroolissa, laulamisen suhteen. En ollut koskaan laulanut sen tyylistä matskua.” (Rosanna)

My Fair Lady / Oulun KT (c) Jussi Tuokkola 

”Mulla taas on kaksi juttua ja molemmat erilaisia… Helsingin Kaupunginteatterin ”Järki ja tunteet” oli mulle todella haastava. Kun mua pyydettiin mukaan, olin ensin ihan varma siitä että olisin Mariannen roolissa, mutta kun kuulin kuka olisi myös mukana (Sara Melleri), tiesin heti että en olisi Marianne. Roolini oli haastava siinä mielessä, että Elinorilla oli ihan samanlaiset tunteet kuin Mariannellakin, ne vaan piti pitää sisällään. Miten saisi yhtä isot kierrokset niin, että ne jotenkin näkyisivät vaikka eivät päälle näykään. Kyllä se rooli mulle sitten jossain vaiheessa aukesi. Toinen haastava juttu oli ”Pop Slut” ja siinä haastavuus liittyi siihen, että se oli meille hyvin rakas ja tärkeä yhteinen projekti, ja halusimme tehdä siitä hyvän esityksen. Käsikirjoitus ja ohjaus oli Saran ja aihe oli hänelle hyvin tärkeä. Kaikki antoi kaikkensa, ja lopputuloksessa se kyllä myös näkyi.” (Kreeta)

Järki ja tunteet / HKT (c) Charlotte Estman-Wennström

Tähän väliin rohkenen sanoa, että itse luulin jutun olevan ruotsinkielinen ”pop slut” ja mietin, että mistäköhän tämäkin kertoo…

Milloin teatterikärpänen puraisi kunnolla? ”Äitini kertoi, että oon sanonut 10-vuotiaana, että musta tulee näyttelijä. 11-vuotiaana oon saanut ensimmäisen kerran palkkaa näyttelemisestä. Teatterikärpänen taisi siis puraista jo aiemmin, koulussa tein ala-asteella omia esityksiä kaveriporukan kanssa.” (Rosanna)

”Mekin tehtiin lapsena kaikenlaisia juttuja, mutta mulle etenkin tanssi oli hyvin rakas harrastus ja oli itsestäänselvää, että musta tulee tanssija. Näin jälkikäteen ajateltuna taisi olla niin, että näytteleminen ei ollut mikään vaihtoehto silloin enkä halunnut edes miettiä koko asiaa, vaikka se on taustalla siellä ollut koko ajan oikeasti. Näyttelijäpuolen pääsykokeissa mulle valkeni, että haluankin mieluummin näyttelijäksi kuin tanssijaksi. Olin samana vuonna hakenut tanssipuolen lisäksi myös näyttelijäpuolelle ja pudonnut viimeisessä vaiheessa. Muistan sen mahtavan fiiliksen viimeisestä vaiheesta, olin Ylermi Rajamaan parina ja Susanna Kuparinen ohjasi meitä. Siinä heräsi tunne, että just tätä mä haluan tehdä. Seuraavana vuonna pääsin sitten sisään.” (Kreeta)

Onko missään vaiheessa ollut jotain aivan muunlaista uravaihtoehtoa mielessä? ”Oon kovasti yrittänyt keksiä jotain. Ei ole tullut mitään sellaista, jota haluaisin yhtä paljon tehdä.” (Rosanna)

”En kaipaa mitään muuta. Haluaisin vain näytellä, mutta tämä freelancerin arki on välillä pakottanut miettimään sellaista vaihtoehtoa, josko pitäisikin ryhtyä johonkin muuhun. Onneksi asiat ovat tähän mennessä aina ratkenneet jotenkin päin hyvin ja on ollut tärkeää tajuta, että voi myös itse ainakin jollakin tasolla vaikuttaa omaan työllistymiseensä. ” (Kreeta)

TeaKiin pääsitte 2005 ja valmistuitte 2010. Mikä oli kirjallisen lopputyön aiheena? ”Mä kirjoitin tavallaan oman teatterin perustamisesta. Aihe liippasi itsenäisen tien löytämistä ja tietynlaista riippumattomuuden toivetta.” (Rosanna)

”Mun lopputyön nimi oli ”Kuningatarponi”, ja taisi siinä olla joku alaotsikkokin. Se oli kyllä aika diippeilyä ja oli jatko-osa kandityölleni. Tutkin sitä, mitä näyttelijän päässä tapahtuu näyttämöllä ja mitä kaikkea muuta näytellessä ehtii käydä mielessä. Mikä liittyy itse näyttämöllä tapahtuvaan toimintaan ja roolihenkilön ajatteluun, ja mikä on taas henkilökohtaista Kreetan pohdintaa siitä tilanteesta. Esimerkiksi nyt joku yskäisi katsomossa, mutta silti pystyn pitämään suuntani ja fokukseni itse näytelmän tilanteessa. Entä putoanko joskus liikaa siviilipohdintaan päänsisäisesti ja kertooko se taas siitä, että en ole näyttelijänä tilanteessa tarpeeksi läsnä. Kyllä sitä tuli oltua todella epävarma ja itsetunnoltaan huono kouluvuosina. Onneksi on päästy eteenpäin tuosta.” (Kreeta)

Nyt tulee “helppo” kysymys. Miksi näyttelijä? Miksi teatteri? ”Mulle on ollut pienestä asti koukuttavaa se, että ihmiset kokoontuu yhteen ja kaikki tapahtuu siinä hetkessä. Koen teatterin sellaisena paikkana, jossa kaikki puhaltavat yhteen hiileen ja jokaisen panos on tärkeä. Lapsuudessani teatteri oli eräänlainen pakopaikka ujoudelle. Siksi olen näyttelijä.” (Rosanna)

”Teatterin keinoin voi vaikuttaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Välillä tänä päivänä sen asian kanssa joutuu kipuilemaan ehkä enemmän kuin ennen, mutta uskon ja haluan uskoa vaikutusmahdollisuuksiini aina. En muuten voisi tehdä tätä ammattia. Olin vuonna 2012 UIT:ssä mukana enkä ollut tehnyt senkaltaista tyylilajia aiemmin, ja lopussa pari naista aplodeeraa ihan fiiliksissä kyyneleet silmissä ja mä tajusin, että kyllä tällä voi vaikuttaa! Kuulostaa kliseiseltä, mutta pienistä asioista tulee suuria, kun joku pääsee rentoutumaan teatterin pariin ja kokee tunteita. Toivon, että tämän meidänkin Noran jälkeen joku saa sen kokemuksen, että noinkin voi ajatella tai tehdä. Teatteri antaa paikan mahdollisuudelle. Itselleni näyttämö on turvapaikka ja näytellessäni olen täysin turvassa. Se edustaa mulle samaan aikaan vapautta ja turvaa. Näyttelemisen kautta voin hengittää.” (Kreeta)

Nora-juliste (c) Teatterikärpänen 

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet saanut? ”Mulla on sellainen ajatus, että ilman vastanäyttelijää ei ole mitään. Kaikki tarpeellinen, kaikki kauneus on vastanäyttelijässä ja heijastuu hänen kauttaan. Kun on kontaktissa ja läsnä toisen kanssa, kaikki tulee hirveän orgaanisesti eikä tavallaan tarvitse tehdä mitään muuta kuin antautua sille tilanteelle ja hengittää.” (Kreeta)

”Mulle tulee ekana mieleen yksi opetustilanne New Yorkista ja nyt kun oikein aloin miettiä, en tiedä johtuuko mieleenjääminen siitä, että opettaja oli mielettömän hyvä ja intohimoinen opetuksessaan, vai siitä hänen sanomastaan. Maadottuneisuus, hetki kerrallaan. Kaikki on käsillä juuri siinä hetkessä eikä kiirehditä kohti seuraavaa.” (Rosanna)

Onko omia ns. esikuvia, joita olette erityisesti seuranneet tai arvostatte? ”Mulla ei ole mitään selkeää yhtä tiettyä, oon aina ihaillut hyvää näyttelijäntyötä ja se vaihtelee.” (Rosanna)

”Mä ihailen suunnattomasti Seela Sellaa. Tässähän ihan herkistyy. Hän on mieletön persoona ja näyttelijä, ja hänellä on suuri, lämmin sydän.” (Kreeta liikuttuu)

Jos saisi oikein fantasioida asialla, kuka olisi unelmien vastanäyttelijäsi? ”Mä vastaan Ingrid Bergman! Cate Blanchett ja Kate Winslet myös, heitä oon fanittanut pikkutytöstä ja heissä on tietynlaista eläimellistä voimaa. Mahtavaa energiaa! Onhan niitä paljon muitakin, tässä vain muutama naisesimerkki. Kesällä näyttelin Johannes Holopaisen kanssa, ja siinä oli kyllä myös ihan mieletön vastanäyttelijä!” (Kreeta)

”Mä vastaan Kreeta Salminen! Kaikki hyvät käy, sellaiset joilta voi oppia jotain uutta!” (Rosanna)

Missä eri teattereissa olette näytelleet? ”Q-Teatterissa, Ryhmäteatterissa, Kansallisteatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Turun Kaupunginteatterissa, Koko Teatterissa ja nyt Teatteri Jurkassa. Oon haaveillut pääseväni tänne Jurkkaan kauan! Niin ja se UIT.” (Kreeta)

Luulosairas / Kansallisteatteri (c) Tuomo Manninen 

”Mullahan on melkein noi samat paitsi ei Q-Teatteria, Turkua eikä UIT:ia, ja lisäksi Oulun Kaupunginteatteri ja Kotkan Kaupunginteatteri. Linnateatterissa oon ollut improkeikalla Riskiryhmän kanssa. Joensuun Kaupunginteatteri, ja Lähiöteatteri lapsena.” (Rosanna)

Mainitse muutama roolityö tai koko proggis, joka on ollut itsellesi tärkeä. ”Mulle on ollut tosi tärkeä juttu HKT:n ”Kaksi maailmaa”, vuosi valmistumiseni jälkeen. Iso ja tärkeä työ.” (Rosanna)

”Mulle tärkeä juttu on ollut Ryhmäteatterin ”Ronja Ryövärintytär”, tiedän että annoin kaiken mihin sillä hetkellä kykenin siinä roolissa. Meillä oli lisäksi ihana porukka, paljon kurssikavereitani. Toinen monella tavalla tärkeä juttu on ollut kesällä kuvattu tv-sarja Kaikki synnit.” (Kreeta)

Ylpeys ja ennakkoluulo / Kotkan KT (c) Tommi Mattila 

Kerro joku legendaarinen sählinki, joka on sattunut lavalla sinulle tai kanssanäyttelijällesi. ”Näyttämöllä oli vaatteita ja mulla oli päässäni pitkä peruukki, ja ohimennessäni hiukseni jotenkin pyörittyivät yhden takin napin ympärille! Näyttelin varmaan puolet kohtauksesta siten, että yritin saada samalla itseäni irti siitä takista. Vastanäyttelijäni katsoo mua ja kääntää kasvojaan pois yleisöstä, kun naurattaa niin paljon. Pääsin mä lopulta irti, mutta kauan se kesti!” (Rosanna)

”Kehtaako tätä edes kertoa… Oli yksi tanssikohtaus, ja tanssipartnerillani ja mulla oli molemmilla ihan hirveä krapula. Meillä oli viimeinen esitys ja edellinen ilta oli mennyt vähän pitkäksi. Yritin pidätellä oksennusta tanssikohtauksen aikana ja kun pääsi näyttämöltä pois, niin… Nooooh, UIT:n kanssa vierailtiin Alahärmän Powerparkissa ja Sari Siikanderin kanssa pudottiin tosi pahasti, ei meinattu päästä etenemään millään ja naurusta ei meinannut tulla loppua. Onhan noita putoamisia tapahtunut aiemminkin, mutta tämä oli pahin. Onneksi yleisöä nauratti myös.” (Kreeta)

Jos ihmiset menisivät syksyisin talviunille ja heräisivät keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Mä ottaisin kirjoja, niitä mulla ei oo nykyisin aikaa lukea! Kaakaota ja pullaa!” (Rosanna)

”Ruuaksi ottaisin ainakin pastaa, pestoa ja fetaa – mun lempimättöni! Kauhea kulhollinen! Ottaisin myös jotain hyvää musaa ja punaviiniä.” (Kreeta)

Jos voisi aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne matkaisitte? ”Mä haluaisin nähdä dinosauruksia, ja sitten haluaisin mennä 1800-luvun lopulle tarkkailemaan naisten asemaa, kärpäsenä kattoon jonkun perheen kotiin, kun olemme nyt juuri tutkineet paljon sitä aikakautta Noran takia.” (Kreeta)

”Mäkin haluaisin nähdä dinoja! Se taitaa olla aika monella. Metsästäjä-keräilijä -meininki kiinnostaisi myös.” (Rosanna)

Oma Nora-kuvani haastattelutilanteessa... (c) Teatterikärpänen 

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä : (Kreetan vastaus suluissa)

Mistä sanasta pidät eniten? - Sievä (Pumpuli)

Mistä sanasta pidät vähiten? - Kikkeli (Rasismi)

Mikä sytyttää sinut? - Energia (Katse)

Mikä sammuttaa intohimosi? - Yrittäminen (Liiallinen päällepuskeminen)

Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu (Vittu)

Mitä ääntä rakastat? - Tuulta (Lapsen juttelua)

Mitä ääntä inhoat? - Kirkumista (Hädän ääntä)

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Tutkimusmatkailija (Aivokirurgi)

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Puhelinmyyjä (Sotilas)

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Kaikki on ihan hyvin (Tee mitä haluat, bileet pystyyn!)

Noran harjoituksissa kurkkimassa Teatteri Jurkassa

Olen lukuisia kertoja maininnut, että piskuinen Teatteri Jurkka on yksi suosikkiteattereistani, ellei peräti se kaikkein rakkain. Jaa miksikö? No, Teatteri Jurkan tunnelma on ainutlaatuinen ja missään muualla ei pääse niin lähelle, ihan kirjaimellisestikin. Tulevana syksynä teatterin ohjelmisto on jälleen varsin kiinnostava (voit kurkistaa tarkemmin tulevaan tämän linkin kautta) ja minulla oli suuri ilo ja kunnia päästä hetkeksi seuraamaan lauantaina 8.9. ensi-iltansa saavan Noran harjoituksia ja vähän jututtamaankin lavalla nähtävää kaksikkoa, Rosanna Kemppiä ja Kreeta Salmista (molempia olen nähnyt useampaan otteeseen muiden teattereiden lavoilla). Olin siis hetken Teatterikärpäsenä katossa, vaikka ihan katsomossa istuinkin tarkkailemassa.

(c) Marko Mäkinen 

 Olin paikalla hiukan etuajassa (parempi ajoissa kuin myöhässä) ja pöllähdin porttikongista suoraan Jurkan toimistoon, jossa Katri Kekäläinen ja Lilli Earl minut iloisina toivottivat tervetulleeksi. Harjoituksissa vaikutti äänistä päätellen olevan vielä ns. tilanne päällä (minun oli tarkoitus hipsiä katsomoon tauon aikana) ja taukoa odotellessa Katri järkkäsi minulle pienen privaattikierroksen teatterin takatiloissa. Hämmentävää kyllä, siellähän lääniä oli enemmänkin ja takatilat moninkertaiset varsinaiseen teatterilämpiöön ja saliin verrattuna! Sivuovesta tuttuun, mutta hämärään lämpiöön astellessamme en aluksi osannut edes hahmottaa missä olemme, kun tulimme tavallaan "toiselta puolelta" sisään.

 Harjoitustilanne tuntui jatkuvan edelleen ja Katri laittoi minut hetkeksi "päivähoitoon" Saku Kaukiaisen valtakuntaan, eli pääsin toviksi ihmettelemään tarkkaamon puolelle namiskoita ja muita. Saku kyllä ilmoittaisi, milloin olisi sopiva hetki astella saliin. No, kävikin sitten niin, että Kreeta Salminen ohimennessään bongasi minut ja vinkkasi mukaansa. Niin astelin teatterisaliin keskelle tilannetta, jossa Rosanna Kempin toimesta oli meneillään jotain, mistä minulla ei ollut harmainta aavistustakaan. Salissa olivat lisäkseni näytelmän ohjaaja Alma Lehmuskallio, käsikirjoittaja Marie Kajava, skenografi Veera-Maija Murtola sekä ääni-ja valosuunnittelija Viljami Lehtonen. Läsnä salissa selkeästi oli myös niin Henrik Ibsenin kuin Emmi Jurkankin henki.

 Sen verran pääsin kärryille, että meneillään oli näytelmän ensimmäisen puoliskon läpimeno ja sen loppukohtaus. Kadulle johtavaa ovea käytettiin taas hienosti hyväksi! Sitten olikin tauon paikka.

 Minähän en varsinaisissa esityksissä tee koskaan muistiinpanoja, mutta nyt olin varustautunut oikein sinikantisella viholla ja teinkin ahkerasti muistiinpanoja. Vaan arvatkaapa mitä? Kiireessä kun kirjoittaa, ei käsialasta saa oikein selkoa ja raapustukseni olivat aikamoista hepreaa, irrallisia ajatuksia sieltä sun täältä, hetkiä, tunnelmapaloja, yksittäisiä sanoja. Suorilla lainauksilla muistiinpanoistani muodostuisi aikamoinen sillisalaatti, jossa ei olisi mitään tolkkua, eikä niitä ymmärtäisi kukaan muu kuin minä itse. Ehkä työryhmä osaisi yhdistää palaset juuri tähän esitykseen, ehkä ei... Karhujen ja Kriitikoiden maininta tässä yhteydessä ei valaise asiaa yhtään.

 On myös tunnustettava sivistymättömyyteni - minulla ei ole aavistustakaan siitä, mistä Ibsenin Nukkekoti kertoo. Todella puhtaalta pöydältä ja nollatilanteesta lähdettiin. Jurkan nettisivuilta olen toki käynyt kurkkimassa, että "Nukkekoti-näytelmästä irtautuva Nora on esitys kulisseista, rooleista ja rajoista, joiden sisään nainen ei mahdu."

 Tauon aikana pohdiskeltiin sitä, miten Nora pitäisi lausua. Miten Ibsen sen lausuisi? Miltä näyttää silloin kun olet oma itsesi ja entä silloin kun et ole? Yllättäen tauon jälkeen ei jatketakaan varsinaisia harjoituksia, vaan käydään läpi äskeistä ensimmäisen osan läpimenoa. Muistiinpanoissani (niissä kohdin mistä saan selvää) toistuu sanapari "keskusteleva ilmapiiri". Kysytään, vastataan, heitellään ideoita, pohdiskellaan tiettyjen asioiden toimivuutta ääneen, pallotellaan ajatuksilla. Katsotaan avoimesti ja rehdisti silmiin. Yksittäisiä sanoja poistetaan, lauseita muokataan ja sitä kautta ajatus selkiytyy. Marie Kajavan sormet liitävät näppäimistöllä, muokkaus tapahtuu lennossa. Ohjaaja on jäänyt kaipaamaan muutamia repliikkejä, joita ei tekstistä enää löydy. Rosanna ja Kreeta taas eivät enää poistettujen kohtausten perään haikaile. Kaikki ei vaan toimi, ja sillä selvä.

 Keskusteltiin myös näytelmän äänimaailmasta ja mm. siitä, että tietty ääni ei edusta pelkästään tiettyä henkilöä, vaan yleistä ilmapiiriä ja koko yhteiskuntaa sekä siitä, että äänimaailma tulee ilmaisemaan myös roolihenkilön mielenmaisemaa ja pään sisäistä ääntä. Suunnitellaan myös tulevien harjoitusten aikatauluja ja sitä, että ratkaisemattomia kohtauksia on vielä paljon. Loppurutistus olisi luvassa, sillä näytelmän ensi-iltaan ei tässä vaiheessa ollut kuin reilut pari viikkoa. (Tämä ei tuntunut mitenkään vieraalta ajatukselta, hiontaa ja viilausta tekstiin ja kohtauksiin kun on "kuulemani mukaan" tapahtunut muissakin proggiksissa vielä juuri ennen h-hetkeä ja sen jälkeenkin.)

 Reilu tunti on vierähtänyt yllättävän nopeasti. Lopuksi Rosanna ja Kreeta lukevat yhden vastamuokatun kohtauksen uusiksi läpi, kaikki levittäytyvät läppäreineen ja plareineen lattialle, myös Alma ja Marie. Hyvältä kuulostaa. Ohjaaja myös huikkaa, että "Talle sai kyllä nyt tosi hyvän kuvan harjoituksista, eli me ei tehdä täällä yhtään mitään!" Ehei, noin en suinkaan ajattele.

 Tätähän sen teatterintekeminen on : ajatustyötä, hiomista ja viilaamista ja vielä kerran hiomista, keskustelua, puolivalmista, keskeneräisyyttä, muokkaamista, otsaryppyjä, huokailuja, "miten mä ehdin"-kommentteja, lyhyitä yöunia. Valmista ei synny sormia napsauttamalla. Me katsojat pääsemme sitten nauttimaan valmiin työn hedelmistä, mutta usein unohtuu kaikki se, mitä ensi-iltaa edeltävinä viikkoina on tapahtunut. Kiehtovaa ja mielenkiintoista, ja taas osaan arvostaa teatterintekijöitä hitusen enemmän.

 Harjoitusten jälkeen hipsimme Rosannan ja Kreetan kanssa takahuoneeseen pientä juttuhetkeä varten. Myöhemmin on luettavissa laajempikin haastattelu, mutta tässä muutamia asioita juuri Noraan liittyen.

 Minähän en tiedä Nukkekodista enkä Norasta yhtään mitään. Mistä tämä näytelmä oikein kertoo? "Mulle tämä näytelmä kertoo raameista ja rooleista, joita on rakennettu suhteessa naiseuteen tai äitiyteen. Toivottavasti tämä laajenee käsittelemään muitakin aiheita. Miten kuuluisi olla, vaikkei se välttämättä olisi kaikille hyväksi tai ihanteellinen tilanne..."Rosanna aloittaa.

Ja Kreeta jatkaa  "... mitä yhteiskunta tai muut ihmiset sanovat, jos toimiikin toisin. Norahan lähtee ja jättää perheensä, ja ideamme lähti siitä tilanteesta. Nykypäivänäkään ei ole naiselle sallittua tehdä niin."

 Miten juuri tämä työryhmä muodostui? "Me ollaan Rosan kanssa kurssikavereita. Oikeastaan idea lähti viime kesänä uimastadionilta, olimme vesijuoksemassa ja mietimme vaiheitamme. Pyysimme Almaa ohjaajaksi, ja hän kokosi muun työryhmän. Tässä ollaan", Kreeta kertoo.

 Miten päädyitte Teatteri Jurkkaan? "Täällä oli käynnissä teoshaku, joka sattui meille juuri sopivaan saumaan. Pääsimme tänne, joten ei ollut tarvetta miettiä muita vaihtoehtoja enää. Tarkoitus olisi, että tästä tulisi kiertävä esitys ja veisimme mielellämme tätä muihinkin kaupunkeihin", vastailee Kreeta tai Rosanna. Olin varma, että nauhalta osaan erottaa kumpi on äänessä, mutta näin jälkikäteen se onkin yllättävän haasteellista!

 Miten teksti on syntynyt? "Teimme aluksi useampia, lyhyitä ja pitkiä improja eri kohtausideoiden ja tehtävänantojen pohjalta. Marie kirjoitti ja muokkasi niitä edelleen, minkä jälkeen taas pallottelimme yhdessä treeneissä. Lisäksi mukana on joitakin otteita itse Nukkekoti-näytelmästä ja täysin Marien omaa kirjoittamaa materiaalia. Eli kaikenlaista on!" kertoo Rosanna.

 "Alkuvuodesta meillä oli Alman kanssa yksi tapaaminen. Aloitimme treenit huhtikuun loppupuolella ja aluksi vain luimme pari viikkoa Nukkekotia, jonka jälkeen mietimme jatkoa ja miten toimisimme. Kesän aikana Marie oli kirjoittanut harjoitteiden perusteella tekstistä yhden version, jonka saimme käsiimme pari viikkoa sitten kun syksyn treenit alkoivat", komppaa Kreeta.

 Mitäs muuta haluaisitte kertoa Noraan liittyen? "No, on tullut jo varmaan selväksi, että tämä on ollut jatkuvassa prosessissa ja tulee olemaan ensi-iltapäivään asti. Täysin valmista käsikirjoitusta ei ole ollut, vaan kaikki on tavallaan syntynyt harjoitusten ja tekemisen myötä", tuumaa Rosanna.

 "Lisään vielä, että miksi juuri minä ja Rosanna haluamme tehdä tätä yhdessä... Meidäthän aina sekoitetaan toisiimme, kadulla joku luulee mua Rosaksi ja toisinpäin. Me ollaan paikattu toisiamme esityksissä aika usein, esimerkkinä Ryhmiksen Ronja Ryövärintytär ja Kansallisteatterin Luulosairas..." aloittaa Kreeta.

 ja Rosanna jatkaa "Niin ja Kansallisteatterissa Kreeta on istunut maskituolissa ja meikkaaja on alkanut puhua ihan outoja juttuja. Kreeta on tajunnut pian, että meikkaaja luulee häntä minuksi..."

 "Tästä tuli sitten mieleen se seikka, että kuinka samanlaisia me oikeastaan voitaisiinkaan olla, jos homman veisi ihan äärimmilleen. Siitä ideasta ollaan kyllä jo luovuttu. Noin intiimissä tilassa on toisaalta kyllä hauska tutkia tätä samankaltaisuutta. Tämä oli tosin vain yksi lähtökohdista eikä mitenkään se pääasia", Rosanna ja Kreeta puhuvat ristiin, enkä taas tiedä kumpi sanoo mitäkin.

Kumpi on kumpi? 

 Nythän Nukkekoti on aiheena myös HKT:n syksyn näytelmässä...? "Niin onkin! Aikamoinen sattuma. Nukkekoti on käsittääkseni tehty Suomessa viimeksi vuonna 2002, Kansallisteatterissa. Samoja teemoja on heilläkin varmasti, mutta kyseessä on valmis näytelmä. Mielenkiintoista!" toteaa Kreeta.

 Lopuksi Kreeta haluaa vielä lisätä seuraavaa : "Meille on ollut hirveän tärkeää se, että vaikka tämä käsitteleekin äitiyttä, tämä ei ole mikään ns. "äiti-näytelmä". Eihän me voida niitä teemoja itsestämme poistaa, mutta tähän näytelmään voivat muutkin kuin äidit samaistua. Vapaudenkaipuu on yksi teemoista, ehkä se kantavin."

Nora ensi-illassa 8.9. Teatteri Jurkassa. Lisätietoa ja esityspäiviä tästä.

Kuvat (c) Teatterikärpänen

Kolmen kimara Kansallisteatterissa

Ajanpuutteen vuoksi kirjoitan lyhyesti menneestä viikonlopustani, joka tuli hyvin pitkälti vietettyä Kansallisteatterin erinäisillä näyttämöillä... Alunperin reissun piti suuntautua Kotkaan, mutta matka peruuntui yöpymishaasteiden vuoksi ja niinpä suuntasimme Helsinkiin, jossa tuli iskettyä kolme kärpästä samalla kertaa. Myönnettävä on, että vastaavaan hamstraukseen ei kannata kovin usein ryhtyä, joten varoituksen sanana ja muistutuksena itselleni : se kolmas esitys ei välttämättä enää kauheasti inspiroi, jos sitä ennen on tarponut vesisateessa ympäri kaupunkia ihan vain pysyäkseen hereillä!

 Perjantaina kävin katsomassa Kiasma-teatterin puolella 'Vapauden kauhu'-nimistä näytelmää. Esitys oli syntynyt  Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön, Kiasma-teatterin ja Porttiteatterin yhteisessä dokumentaarisessa taideprojektissa, ja siinä käsiteltiin teatterin keinoin kaikkea sitä, minkälaisia ajatuksia, odotuksia ja pelkoja vankilasta vapautuminen vangeille ja siviileille herättää. Erittäin mielenkiintoinen projekti, joka herätti paljon ajatuksia ja toimi hyvänä osoituksena siinä, että elämänsä suuntaa voi halutessaan muuttaa. Lavalla nähtiin kolmen ammattinäyttelijän lisäksi vankilasta vapautuvien teatteriryhmä Porttiteatteri, joka sai alkunsa tämän projektin seurauksena. Videotallenteista seurasimme viiden Kylmäkoskella pitkää kakkua istuvan vangin mietteitä. Välillä aatokset saivat niskakarvat nousemaan, mutta se oli varmaan tarkoituskin... Mieleeni heräsi myös ajatuksia siitä, että vangit ovat paljon muutakin kuin nimiä uutisissa tai erilaisia lukuja tilastoissa. "Miten hyvältä tuntui, kun siviili sanoi hyvää huomenta!" Pidin muuten älyttömän paljon rumpujen käytöstä! Esitykset Kiasma-teatterissa 9.12. asti. (ensi-ilta 13.11. 2015 - kesto 2h 30min - ohjaus ja projektin suunnittelu Jussi Lehtonen - käsikirjoitus ja dramaturgia Asta Honkamaa - esiintyjät Jani Karvinen, Saana Keiski, Tuija Minkkinen, Ilja Peltonen, Taisto Reimaluoto, Sanna Salmenkallio, Antti Tammentie, Josefina Turunen, Petri Valkoma, Pia Vallenius, Jari Valtonen, Mikko Vuorio ja Kari Wiippola)

Vapauden kauhu (c) Kansallisgalleria/Pirje Mykkänen

 Yö tuli vietettyä Cumuluksessa, ja sieltä "vapautumisen" jälkeen oli vuorossa päivänäytös 'Saiturin joulusta'. Esityshän oli ensi-illassa jo neljä vuotta sitten (ja silloin tuli se nähtyäkin tuoreeltaan, pääroolissa oli silloin Kari Heiskanen), mutta nyt se sai uusintaensi-iltansa 4.11. Ihanaa, että näin joulun alla muutamat teatterit ovat aloittaneet uuden perinteen Saiturin joulun muodossa, sillä se jos mikä tuo joulumielen. Tarinassahan nähdään nuiva kitupiikki Ebenezer Scrooge, joka ajattelee ja rakastaa vain rahaa ja vihaa joulua yli kaiken. Jouluyönä Scroogen kotiin ilmestyy hänen entisen yhtiökumppaninsa haamu, joka ilmoittaa kolmen joulun hengen saapuvan jututtamaan häntä. Näin tapahtuu, ja herra Scrooge oivaltaa jotain todella tärkeää. Vesa Vierikko oli pääroolissa varsin verraton tapaus! Ihastelin jälleen lavastusta, yleistä tunnelmaa, Brotherusten sisarusten musisointia, Pikku-Timiä sekä pelottavaa Tero Jarttia tulevan joulun henkenä. Lapsosia oli todella paljon katsomossa, ja se on aina yhtä ilahduttavaa. Päässä soi koko loppupäivän "joulu kuuluu kaikille, juu, kaikille". (Saiturin joulun kesto 2h 10min - ohjaus, sovitus ja suomennos Kurt Nuotio - rooleissa Vesa Vierikko, Jemina Sillanpää, Olli Ikonen, Tero Jartti, Esa-Matti Long, Jouko Keskinen, Petri Liski, Harri Nousiainen, Karin Pacius, Tero Koponen, Sari Puumalainen, Paavo Kääriäinen, Paula Siimes, Elsa Brotherus, Johannes Brotherus, Robert Brotherus, Amanda Aro, Kaisla Huvinen, Elli Aro, Linnea Lång, Viola Sarsila, Vilma Sippola, Stella Urbanski ja Hannele Sarkki)

Scrooge ei ole jouluihmisiä, aluksi (c) Tuomo Manninen

 Illaksi vielä suuntasin (tai suuntasimme, oli minulla aveckin matkassa koko ajan ja hän olisi halunnut lähteä jo Saiturin joulun jälkeen kotiin...) Pienelle näyttämölle katsomaan 'Luulosairasta'. Sehän oli jo huhtikuussa ensi-illassa ja minun oli kyllä aikaisemmin tarkoitus mennä sitä katsomaan, mutta aina ei suunnitelmat mene ihan putkeen. Molièren komediaklassikossa tapaamme Arganin (Jukka-Pekka Palo), joka on niin sairas niin sairas että. Tarvittaessa mies nousi tuoliltaan uhoamaan ja juoksentelemaan hyvinkin vikkelästi, etenkin vessaan. Argan on lukuisine vaivoineen lääkäri-ja apteekkarikunnan lemmikki, ja kaikenlaista troppia ja hoitoa miehelle onkin annettu ja niistä hyvät rahat laskutettu. "Humpuukia!" olisi voinut edellisen näytelmän saituri Scrooge tähän todeta... Aikamoista vedätystä. Onneksi Arganin rinnalla touhuaa 'rakastava ja hellivä' vaimo Béline (Pirjo Luoma-aho), viehkeä tytär Angélique (Kreeta Salminen) ja lievästi sanoen omituisesti elehtivä ja kävelevä palvelustyttö Toinette (Minttu Mustakallio). Tytär on ihastunut komeaan nuoreen mieheen Cléanteen (Harri Nousiainen) ja toivoo pääsevänsä tämän kanssa vihille, vaan isukillapa on muita suunnitelmia. Valmiiksi on katsottu tuleva lääkäri aviopuolisoksi, ja näin on Arganilla enemmänkin kuin oma lehmä ojassa tässä. Katsomo repeää huutonauruun, kun tuleva sulho Tuomas Diafoirus (Petri Liski) saapuu paikalle esittäytymään isänsä (Antti Pääkkönen) kanssa. Aivan uskomattoman huvittava ja hölmö hahmo on nuoriherra Tuomas! Immo Kuutsa-henkinen otsis kruunaa koko touhun. Muutenkin osa roolihenkilöistä on liioitellun karikatyyrisiä, olo oli välillä kuin Tabu-tallenteita katsoisi ja 'hömppäherra näyttämölle tulikin"... Minun nauruhermooni osui varsinkin Minttu Mustakallion koko olemus sekä eittämättä yksi kaikkienaikojen pöljimmistä hahmoista, Petri Liskin mainio Tuomas Diafoirus. Hän olisi saanut olla lavalla enemmänkin ihan vaan seisoskelemassa vaikkapa (tosin olisi varastanut ainakin minun huomioni virnistelyineen). Jukka-Pekka Palo oli myös mainio luulosairaana ukkelina, roolissa kun pääsee irrottelemaan oikein huolella vaikka osa ajasta meneekin tuolissa voivotellessa. Outoja käänteitä piisasi ja väsymyksestä huolimatta tuli hyvin pysyttyä hereilläkin. Avec ei ihan samaan pystynyt... Täytyy myöntää, että minäkin olisin varmasti nukahtanut, jos esitys olisi ollut hitaamman tyylilajin osastolta. (Luulosairas - kesto 2h 10min - ohjaus Arto af Hällström - lavastus Kati Lukka - pukusuunnittelu Tarja Simonen - rooleissa Jukka-Pekka Palo, Pirjo Luoma-aho, Kreeta Salminen (joka jäi äitiyslomalle tämän esityksen jälkeen), Juha Varis, Harri Nousiainen, Antti Pääkkönen, Petri Liski, Minttu Mustakallio ja Elsa Brotherus/Reetta Ylä-Rautio)

Toinette ottaa asennon vasemmalla (c) Tuomo Manninen

 Vapauden kauhu oli muuten tämän vuoden esitys järjestysnumeroltaan 100. Juu juu, vähentää piti teatterikäyntejä, mutta nyt meni ensimmäistä kertaa satanen rikki. Muutama esityshän on vielä jäljellä. Kesällä tuli nähtyä tavallista enemmän, joten siinä ehkä syyllinen tähän valtavaan määrään. Pääsyyllinen tosin kirjoittaa tätä tekstiä tällä hetkellä, joten...

(näin esitykset pressilipulla)

Järki ja tunteet / Helsingin Kaupunginteatteri

Järki ja tunteet / Helsingin Kaupunginteatterin Pieni näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 20.2. 2013, kesto noin 2h 45min väliaikoineen

Ohjaus Laura Jäntti

Rooleissa : Sara Melleri, Kreeta Salminen, Heidi Herala, Ursula Salo, Jussi Puhakka, Mika Piispa, Leena Uotila, Pekka Strang, Sanna-June Hyde, Jouko Klemettilä, Aino Seppo, Ville Tiihonen ja Kari Hevossaari sekä lisäksi Mirja Partti, Susan Olsson, Anne-Mari Kokkonen, Essi Huovila, Eppu Harju, Matti Hirvonen, Heikki Kallunki, Lasse Niemelä, Aki Piirainen ja Jukka Puhakka

Jane Austenin vuonna 1811 julkaistu rakastettu romaani kertoo Dashwoodin sisaruksista Elinorista (Kreeta Salminen) ja Mariannesta (Sara Melleri). Isän kuoleman jälkeen perheen taloudellinen tilanne aiheuttaa harmaita hiuksia yhdelle jos toisellekin. Talous olisi kuitenkin turvattu, jos neitokaiset pääsisivät naimisiin varakkaan miehen kanssa ja näissä pyrkimyksissä heitä etenkin tätinsä rouva Jenkins (Leena Uotila) pyrkii avittamaan minkä ehtii. Kuten arvata saattaa, rakkausasioissa kaikki ei kuitenkaan suju varsinkaan toisten ihmisten suunnitelmien mukaan, ja vielä kun pitäisi punnita, että painaako vaakakupissa järki vaiko tunteet.

 Meikäläisen Austen-tietämykset rajoittuvat Järki ja tunteet-filmatisointiin vuodelta 1995 ja parin suurehkon teatterissa tapahtuneen lähipettymyksen jäljiltä pelkäsin vähän ennakkoon, että luvassa olisi lähes kolmetuntinen puuduttavan pukudraaman parissa. Suureksi riemukseni sainkin heittää sekä ylpeyteni että ennakkoluuloni romukoppaan heti kättelyssä! Pukuja, kyllä. Draamaa, kyllä. Puuduttavaa, ehei! Kuin raikas keväinen tuulenhenkäys ja virkistävä vuoristopuro Sara Melleri kirmasi Marianne Dashwoodina paikalle ja olin välittömästi myyty.

Elinor ja Marianne / (c) Charlotte Estman-Wennström, HKT

Aluksi ihmettelin niukkaa lavastusta. Näyttämöllä ei ollut kuin kasa hiekkaa ja keinulauta. Palvelijat ja kantajat roudasivat paikalle matka-arkkuja, huonekaluja ja vaatekomeron, joista jälkimmäisestä etenkin muodostui tarinan edetessä hyvin mielenkiintoinen ja tärkeä osa tapahtumien kulkua. Se ruokki mukavasti mielikuvitustani katsojana, ja lisäväriä tähän toivat vielä valojen ja varjokuvien leikki. Jonkinasteiset projisoinnit ovat näköjään tulleet jäädäkseen, mutta tässä niitä käytettiin sentään kohtuudella ja aika osuvalla tavallakin. Mieleen ei ainakaan noussut, että "jaahas taas näitä!" , toisin kuin aiemmin.

 Samaistuin vuorollani kumpaankin sisarukseen! Kukapa meistä ei olisi käyttäytynyt Elinorin lailla hillitysti ja järki käteen-tyylillä, ja sisällä kuitenkin kuohuu ja mieli tekisi sanoa ja tehdä jotain aivan muuta. Eipä hänkään sitten aina pystynyt tunteitaan hillitsemään. Sisarensa Marianne taas oli niin aito ja kaikissa tunneryöpyissään niin rehellinen kuin vain nuori ihminen voi ja saa vielä olla - maassa kierittiin, rakkaudesta pakahtuneena pitkin seiniä kuljettiin ja jälleennäkemisen riemusta huudettiin ja riemuittiin. Ja jestas niitä kommentteja vanhempien naisten rakkauselämästä ja reumatismin runtelemista vanhemmista herrasmiehistä.

 Täpötäyden ensi-iltayleisön sai nauramaan nuoremman neiti Dashwoodin antaumuksellisen meiningin lisäksi etenkin tekstin nasevat osumat eläkkeidenmaksun tärkeydestä/hyödyttömyydestä ja jatkuva viittaaminen rahaan ja miesten tienesteihin. Yksittäisiä hörähdyksiä irtosi miesten kömpelöistä "tikusta asiaa"-tyylisistä keskustelunavauksista ja hughgrantmaisesta hermostuneisuudesta, en edes ole varma oliko niitä huvittavaksi tarkoitettu. Minusta se oli liikuttavaa. Itseäni miellytti suunnattomasti tanssiaisten viehko meininki (kaikkea ei tarvitse näyttää, vauhdikas helmanheilautus kertoo jo paljon), rouva Jenningsin iloinen "kukkia ja kynttilöitä"-huudahdus sekä minikokoisen pianon ääressä tapahtuneet lukuisat huikeat laulelot.

Marianne ja Willoughby / (c) Charlotte Estman-Wennström, HKT

Kreeta Salminen ja Sara Melleri olivat kyllä molemmat loistavia omalla tavallaan ja Leena Uotilan roolityö miellytti minua kovasti myös. Neitokaisten suuret rakkaudenkohteet jäivät kuitenkin hiukan etäisiksi tyypeiksi enkä itse oikein lämmennyt Mika Piispan Edward Ferrarsille enkä liioin Pekka Strangin Willoughbylle, mutta sen sijaan "vanhan ja raihnaisen" eversti Brandonin (Ville Tiihonen) kanssa lähtisin oitis kävelylle ja saisi pitää flanelliliivinsäkin päällään. Ah sitä ujoa ensikohtaamista, katseita ja saappaidenkopauttelua.

 Itsekin vähän yllätyin, mutta pidin tästä hyvin, hyvin paljon! Niin paljon, että kotomatkalla iski kuume varmaan ihan pelkästään siitä syystä, jotta joku paikallinen eversti olisi voinut minut ratsullaan kotiin kyyditä hoivattavaksi. Pah, taksilla jouduin matkaamaan loppukilometrit ja vielä naiskuskin kyyditsemänä.

Järki ja tunteet, ah ja voih! Kun ne on sopivasti balanssissa, niin hyvin menee. Pieni varoituksen sana lienee paikallaan kuitenkin sille, joka sattuu silloin kohdalle kun minulla on Marianne-vaihde päällä...

Täydet viisi tähteä ***** !!

(esitys nähty kutsuvieraana)

Elinor ja eversti Brandon / (c) Charlotte Estman-Wennström, HKT

ps. syksyllä 2014 everstin roolin tekee Sampo Sarkola. Ei hassumpi vaihtoehto hänkään, kävin jo katsomassa hänenkin versionsa vanhasta ja raihnaisesta herrasmiehestä...