sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Järki ja tunteet / Helsingin Kaupunginteatteri

Järki ja tunteet / Helsingin Kaupunginteatterin Pieni näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 20.2. 2013, kesto noin 2h 45min väliaikoineen

Ohjaus Laura Jäntti

Rooleissa : Sara Melleri, Kreeta Salminen, Heidi Herala, Ursula Salo, Jussi Puhakka, Mika Piispa, Leena Uotila, Pekka Strang, Sanna-June Hyde, Jouko Klemettilä, Aino Seppo, Ville Tiihonen ja Kari Hevossaari sekä lisäksi Mirja Partti, Susan Olsson, Anne-Mari Kokkonen, Essi Huovila, Eppu Harju, Matti Hirvonen, Heikki Kallunki, Lasse Niemelä, Aki Piirainen ja Jukka Puhakka

Jane Austenin vuonna 1811 julkaistu rakastettu romaani kertoo Dashwoodin sisaruksista Elinorista (Kreeta Salminen) ja Mariannesta (Sara Melleri). Isän kuoleman jälkeen perheen taloudellinen tilanne aiheuttaa harmaita hiuksia yhdelle jos toisellekin. Talous olisi kuitenkin turvattu, jos neitokaiset pääsisivät naimisiin varakkaan miehen kanssa ja näissä pyrkimyksissä heitä etenkin tätinsä rouva Jenkins (Leena Uotila) pyrkii avittamaan minkä ehtii. Kuten arvata saattaa, rakkausasioissa kaikki ei kuitenkaan suju varsinkaan toisten ihmisten suunnitelmien mukaan, ja vielä kun pitäisi punnita, että painaako vaakakupissa järki vaiko tunteet.

 Meikäläisen Austen-tietämykset rajoittuvat Järki ja tunteet-filmatisointiin vuodelta 1995 ja parin suurehkon teatterissa tapahtuneen lähipettymyksen jäljiltä pelkäsin vähän ennakkoon, että luvassa olisi lähes kolmetuntinen puuduttavan pukudraaman parissa. Suureksi riemukseni sainkin heittää sekä ylpeyteni että ennakkoluuloni romukoppaan heti kättelyssä! Pukuja, kyllä. Draamaa, kyllä. Puuduttavaa, ehei! Kuin raikas keväinen tuulenhenkäys ja virkistävä vuoristopuro Sara Melleri kirmasi Marianne Dashwoodina paikalle ja olin välittömästi myyty.

Elinor ja Marianne / (c) Charlotte Estman-Wennström, HKT

Aluksi ihmettelin niukkaa lavastusta. Näyttämöllä ei ollut kuin kasa hiekkaa ja keinulauta. Palvelijat ja kantajat roudasivat paikalle matka-arkkuja, huonekaluja ja vaatekomeron, joista jälkimmäisestä etenkin muodostui tarinan edetessä hyvin mielenkiintoinen ja tärkeä osa tapahtumien kulkua. Se ruokki mukavasti mielikuvitustani katsojana, ja lisäväriä tähän toivat vielä valojen ja varjokuvien leikki. Jonkinasteiset projisoinnit ovat näköjään tulleet jäädäkseen, mutta tässä niitä käytettiin sentään kohtuudella ja aika osuvalla tavallakin. Mieleen ei ainakaan noussut, että "jaahas taas näitä!" , toisin kuin aiemmin.

 Samaistuin vuorollani kumpaankin sisarukseen! Kukapa meistä ei olisi käyttäytynyt Elinorin lailla hillitysti ja järki käteen-tyylillä, ja sisällä kuitenkin kuohuu ja mieli tekisi sanoa ja tehdä jotain aivan muuta. Eipä hänkään sitten aina pystynyt tunteitaan hillitsemään. Sisarensa Marianne taas oli niin aito ja kaikissa tunneryöpyissään niin rehellinen kuin vain nuori ihminen voi ja saa vielä olla - maassa kierittiin, rakkaudesta pakahtuneena pitkin seiniä kuljettiin ja jälleennäkemisen riemusta huudettiin ja riemuittiin. Ja jestas niitä kommentteja vanhempien naisten rakkauselämästä ja reumatismin runtelemista vanhemmista herrasmiehistä.

 Täpötäyden ensi-iltayleisön sai nauramaan nuoremman neiti Dashwoodin antaumuksellisen meiningin lisäksi etenkin tekstin nasevat osumat eläkkeidenmaksun tärkeydestä/hyödyttömyydestä ja jatkuva viittaaminen rahaan ja miesten tienesteihin. Yksittäisiä hörähdyksiä irtosi miesten kömpelöistä "tikusta asiaa"-tyylisistä keskustelunavauksista ja hughgrantmaisesta hermostuneisuudesta, en edes ole varma oliko niitä huvittavaksi tarkoitettu. Minusta se oli liikuttavaa. Itseäni miellytti suunnattomasti tanssiaisten viehko meininki (kaikkea ei tarvitse näyttää, vauhdikas helmanheilautus kertoo jo paljon), rouva Jenningsin iloinen "kukkia ja kynttilöitä"-huudahdus sekä minikokoisen pianon ääressä tapahtuneet lukuisat huikeat laulelot.

Marianne ja Willoughby / (c) Charlotte Estman-Wennström, HKT

Kreeta Salminen ja Sara Melleri olivat kyllä molemmat loistavia omalla tavallaan ja Leena Uotilan roolityö miellytti minua kovasti myös. Neitokaisten suuret rakkaudenkohteet jäivät kuitenkin hiukan etäisiksi tyypeiksi enkä itse oikein lämmennyt Mika Piispan Edward Ferrarsille enkä liioin Pekka Strangin Willoughbylle, mutta sen sijaan "vanhan ja raihnaisen" eversti Brandonin (Ville Tiihonen) kanssa lähtisin oitis kävelylle ja saisi pitää flanelliliivinsäkin päällään. Ah sitä ujoa ensikohtaamista, katseita ja saappaidenkopauttelua.

 Itsekin vähän yllätyin, mutta pidin tästä hyvin, hyvin paljon! Niin paljon, että kotomatkalla iski kuume varmaan ihan pelkästään siitä syystä, jotta joku paikallinen eversti olisi voinut minut ratsullaan kotiin kyyditä hoivattavaksi. Pah, taksilla jouduin matkaamaan loppukilometrit ja vielä naiskuskin kyyditsemänä.

Järki ja tunteet, ah ja voih! Kun ne on sopivasti balanssissa, niin hyvin menee. Pieni varoituksen sana lienee paikallaan kuitenkin sille, joka sattuu silloin kohdalle kun minulla on Marianne-vaihde päällä...

Täydet viisi tähteä ***** !!

(esitys nähty kutsuvieraana)

Elinor ja eversti Brandon / (c) Charlotte Estman-Wennström, HKT
ps. syksyllä 2014 everstin roolin tekee Sampo Sarkola. Ei hassumpi vaihtoehto hänkään, kävin jo katsomassa hänenkin versionsa vanhasta ja raihnaisesta herrasmiehestä...

2 kommenttia:

  1. Hesarin arvostelussa tätä vähän lytättiin. Tosin siellä ollaankin yleensä aina vähän "tiukempia" :D Kiva että tykkäsit, alan itsekkin jo odottaa maaliskuun loppua, jolloin pääsen sen näkemään! Sitä ennen jos saisi aikaiseksi lukea sen kirjana uudestaan :D

    VastaaPoista
  2. Joo Hesari oli jotenkin "vaisu", mä taas aina välillä innostun liikaakin... Mielelläni menisin tätä katsomaan uudestaankin. ps. lähiaikoina teen myös yhden haastiksen tähän aiheeseen liittyen ;)

    VastaaPoista

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).