Kissani Jugoslavia / Kansallisteatteri

Kissani Jugoslavia / Kansallisteatteri, Willensauna

Kantaesitys 16.11. 2018, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Teksti Pajtim Statovci
Ohjaus Johanna Freundlich
Dramatisointi Eva Buchwald
Lavastus Katri Rentto
Pukusuunnittelu Emilia Eriksson
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu Antti Puumalainen
Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi

Rooleissa : Toni Harjajärvi, Ville Tiihonen, Petri Liski ja Sari Puumalainen

 Joskus asioita tapahtuu juuri sopivalla hetkellä. Olin lainannut kirjastosta Pajtim Statovcin kohutun ja kehutun "Kissani Jugoslavia"-kirjan, lukenut sen ahmimalla muutamassa päivässä ja suorastaan rakastunut siihen tyyliin, miten tiukasti teos pitikään otteessaan. Kaunista, maagista, rajuakin. Lukunautinnon jälkeisessä nirvanassa leijuskellessani Kansallisteatteri julkisti syksyn ohjelmiston ja mikäs muukaan siellä komeili kuin Kissani Jugoslavia, ja Bekimin roolissa vielä Toni Harjajärvi, jonka harvinaisen luontevaa näyttelijäntyötä olin aiemmin ilolla seurannut niin Tampereella kuin Kotkassakin.

Bekim ja käärme 

 Lippujen tultua myyntiin ostaa täräytin tarkoituksella vuoden viimeiseen esitykseen lipun, sillä tähän jos mihin olisi hyvä lopettaa teatterivuoteni 2018. Onneksi toimin nopeasti, sillä syyskauden esitykset myytiin loppuun ennen kuin ehti ... hmmmm ... kissaa sanoa. Täytyy myöntää, että pikkuisen jännitti se, miten kirjan paikoin mystinen, useammassa aikatasossa ja paikassa liikkuva maailma saataisiin toimimaan teatterissa.

Bekim ja Käärme 

 Turhaan jännitin, sillä upeastihan kaikki soljui. Bekim istuksi jo näyttämöllä kirjaa lukien katsojien haeskellessa paikkojaan (miten muuten onkin usealle niin hankalaa se, kumpi puoli on vasen ja kumpi oikea?) ja sitten mentiin. Nuori mies hapuilee ja kipuilee ulkopuolisuuden tunteensa kanssa, uppoutuu kirjoihin ja irtonaisiin miessuhteisiin, mutta jotain tuntuu puuttuvan. Maahanmuuttajataustainen mies tuntuu olevan hiukan hukassa, ja yksinäisyyttä lievittämään hän hankkii itselleen valtaisan Käärmeen (Petri Liski). Olipas muuten ovelasti toteutettu kärmes - niin vaan löysi se/hän oman paikkansa terraarionsa ulkopuolelta ja sieltä hiukan hypnoottisellakin, rauhallisella äänellä käy keskustelua Bekimin kanssa, erinäisiä maagisia soittimia soitellen. Se rumpujen yhteissoitto varsinkin, voi miten hienolta kuulosti. Kaikki tuntuu olevan vallan mainiosti, vaan sitten Bekimin ja Käärmeen maailma heilahtaa nurin, kun Bekim kohtaa baarissa omasta viehätysvoimastaan hyvin tietoisen ja itsevarmuutta ja aistikkuutta huokuvan Kissan (Ville Tiihonen) ja äkkiä tunnelma sähköistyy. Kissan ensiaskeleet tanssiparketilla musiikin pauhatessa - kohtaus jonka katsoisin milloin tahansa uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Hypnoottista! En ole lähtökohtaisesti kissaihmisiä, mutta pakko sanoa, tämän Kissan liikehdintää ja maukumista seurattuani alan olla hiljalleen toista mieltä. Ja se ääni...

Kissa ns. haku päällä ... 

 Miehen, kissan ja käärmeen erikoista yhteiseloa olisi seurannut vaikka kuinka ja kauan, mutta välissä on näyttämö ehtinyt pyöräyttää toisenlaistakin maailmaa eteemme. Kyllä vaan, Willensaunassa on tässä pyörivä näyttämö ja se mahdollistaa hienosti kahdessa tasossa liikkumisen. Saamme tutustua Emineen (Sari Puumalainen), joka kertoo aluksi vaaleissa sävyissä ja valoissa omaa tarinaansa. Emine on Bekimin äiti, ja alussa nuori neito haaveineen. Mitä useammin näyttämö pyörähtää, sitä enemmän mukaan hiipii punaista ja varjoja, ja viattomuus saa väistyä. Lopulta punainen väri vyöryy päälle kunnolla ja pistää miettimään rakkautta, unelmia, naisen asemaa...

Emine 

 Näytelmän päätyttyä pääni on täynnä sekalaisia ajatuksia kissoista ja käärmeistä, lapsuuden painajaisista, "nahan luomisesta", puristavasta otteesta kehon ja kaulan ympärillä, kietoutumisesta, ripustautumista, kaiken alusta aloittamisesta, suvusta, kulttuuritaustasta, perinteistä, taakasta, arvomaailmasta, Sen Oikean löytämisestä, rauhasta, sodasta, pelosta, turvapaikasta, lämmöstä takin alla, kirjavista sukista, lauluista, luopumisesta, lähtemisestä, jäämisestä, liian pitkistä vähän ujoistakin katseista, vapautuneesta naurusta...

 Kiitos koko Kissani Jugoslavian työryhmä, kauniista kirjasta hieno teatteriversio. Todellinen teatterivuoteni huipennus.

 Ja muuten, kaikki te jotka mietitte, että kuka oikein on tämä Toni Harjajärvi, monelle täysin uusi nimi ja kasvo. Minäpä onnistuin tekemään hänestä juuri sopivalla hetkellä haastattelun, jonka löydät tästä linkistä. Suosittelen lukemaan, kiintoisaa ja hauskaa! Minulle Toni on yksi ns. luottonäyttelijöistäni, joiden näyttelijäntyötä ja sujuvaa, selkeää artikulaatiota on aina ollut jotenkin helppo seurata. Ilo silmille ja korville! Ja vinkkinä, ainakin Bookbeatin kautta löytyy myös äänikirjaversio Kissani Jugoslaviasta, lukijoina Toni Harjajärvi ja Vuokko Hovatta. Lämmin suositus sillekin!

Esityskuvat (c) Tommi Mattila

Rakastetaan tietämättä mitään / Helsingin Kaupunginteatteri

Rakastetaan tietämättä mitään / Helsingin Kaupunginteatteri, Pengerkadun näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 16.2. 2017, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Moritz Rinke
Suomennos Liisa Urpelainen
Ohjaus Arn-Henrik Blomqvist
Lavastus ja puvut Alisha Davidow
Valosuunnittelu Mika Ijäs
Äänisuunnittelu Mauri Siirala
Videosuunnittelu Matias Ojanen
Naamiointi ja kampaukset Tuula Kuittinen

Rooleissa : Jouko Klemettilä, Laura Alajääski, Ville Tiihonen ja Ursula Salo

 Viimeistä kertaa Pengerkadulla muuten! En tiedä minkälaiseen käyttöön paikka jää tämän kevään jälkeen, mutta HKT:n remontin valmistuttua syksyllä ei Kaupunginteatterin väkeä ainakaan salissa nähdä. No, minä en jää Pengerkadun näyttämöä juuri kaipaamaan, sillä sekin kuuluu sarjaan "epämukavia istumapaikkoja ja ahtautta". Ehdin siellä näkemään vain muutaman esityksenkin. Fiilis saattaisi olla toinen, jos olisin hurahtanut teatteriin 80-luvun Ryhmäteatterin aikoina.

Magdalena, Roman ja Sebastian 

 "Rakastetaan tietämättä mitään" on ollut kantaesityksensä jälkeen iso hitti ainakin Saksassa. Minun saksalaiset geenini olivat kyllä täysin kohmeessa tällä kertaa... Näytelmässä kaksi avioparia on päättänyt vaihtaa asuntoja joksikin aikaa töiden ja kadonneen inspiraationkin vuoksi. Minulla oli ennakkoon jonkinlainen mielikuva siitä, millaista menoa näytelmässä tulisi olemaan. Pieleen meni mielikuvat, kuten usein käy. Luulin, että asuntoja oikeasti vaihdetaan ja siinä sivussa vaihtuisi vaivihkaa vähän muutakin. Katin kontit! Vaihtohommia kyllä viritellään huolella, mutta Sebastianin (Jouko Klemettilä) ja Hannahin (Laura Alajääski) asunnossa pyöritään koko ajan. Roman (Ville Tiihonen) saa kyllä roudattua paikalle videotykkinsä ja vaimon pikajäädytyslaitteen (?) , mutta fyysisesti ei siirrytä yhtään mihinkään. Avaruudellisissa sfääreissä kyllä hienosti liikutaan yhdessä vaiheessa.

Ville Tiihonen ja Laura Alajääski ja nestemäistä typpeä

 Esityksen jälkeen en osannut sanoa seuralaiselleni juuta enkä jaata. Näyttelijät olivat mainioita ja hurmaavan outoja (etenkin Jouko Klemettilä ja Ursula Salon shampanjaa viehkosti siemaileva Romanin Magdalena-rouva) , mutta jotenkin minulla oli punainen lanka kadoksissa pahasti. Rakastetaan ymmärtämättä mitään. Näytelmän aikana katsomossa naurettiin kovastikin ja itse mietin, että mikä tässä nyt on noin hauskaa. Ville Tiihosen hahmo oli aika raivostuttavan ärsyttävä ja siinä mielessä juurikin loistava, ja Laura Alajääski nyt on ihastuttava oli rooli mikä hyvänsä, ja hänen roolihahmonsa vaikutti kaikista "normaaleimmalta" loppupeleissä.

Kuten usein käy, se punainen lanka löytyi sitten vasta parin päivän kuluttua. Ehkä. Ihmetellä täytyy, miten juuri nämä parit olivat omat puoliskonsa löytäneet! Eihän heillä ollut niin mitään yhteistä. Jutunaiheet ja kiinnostuksen kohteet olivat jotain aivan toisenlaista, ja tuntui että etenkin Magdalena oli vain välttämätön paha, jota piti roikuttaa mukana kaikkialla. Kaikki höpöttivät sitä omaa juttuaan, välittämättä siitä kuuliko tai kuunteliko kukaan. Ja sitten sielunkumppanuutta löytyykin ykskaks yllättävältä taholta.

 En tiedä. Kovasti halusin tykätä tästä enemmän, koska näyttelijöissä ei ollut mitään "vikaa", mutta minun kohdallani ei nyt oikein osunut maaliin. Ulrich-sanaa yritin itsekseni kyllä sitten lausua eri tyyleillä ihan kotonakin. Aviopuoliso ihmetteli, kuten usein ennenkin minun jutuilleni.

Esityskuvat (c) Mirka Kleemola

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Helsingin Kaupunginteatteri!)

Stella Polaris / Improvisoitu näytelmä

Vihdoinkin! Minun on pitänyt jo vaikka kuinka ja kauan mennä Kaapelitehtaalle katsomaan Stella Polariksen kehuttua improvisoitua näytelmää, mutta en vain ole saanut aikaiseksi. Stellan väki vieraili parisen vuotta sitten vastaavalla jutulla Hämeenlinnan teatterissa, ja silloin olin toki paikalla. Näytelmän nimi oli silloin "Siivouspäivä" ja siinä muistaakseni piipahdettiin ihan avaruudessakin asti. Nyt tämä keväinen Kaapelitehdas-reissu ei sitten jäänyt pelkästään suunnittelun asteelle, vaan vihdoin ja viimein ryhdyin myös tuumasta toimeen. Ihmetellä täytyy, että miksi vasta nyt, sillä sijaitseehan samoilla kulmilla Teatterimuseokin, jossa kaiken järjen mukaan minun olisi myös kuulunut vierailla jo aikaa sitten... Seuralaiselleni jo pelkkä metromatka eli yksi pysäkinväli Kampista Ruoholahteen oli vuoden tähänastinen kohokohta, hän kun ei ollut aiemmin metrolla kulkenut.

 Olimme sen verran hyvissä ajoin paikalla, että ehdimme nauttimaan muustakin kuin kulttuuriannista. 1€ hinta kahvikupposesta oli miellyttävän kuluttajaystävällinen, ja muutenkin hinnat olivat sangen kohdillaan.

 Ja entäs se illan esitys sitten? Yleisöä oli varsin mukavasti paikalla, ja näyttelijöistä tällä kertaa lavalla olivat Tiina Pirhonen, Elina Stirkkinen, Jami Hyttinen, Ville Tiihonen ja Mikko Penttilä. Musiikista ja mm. erilaisista ääniefekteistä vastasi Jouni Kannisto.

 Yleisö sai siis ehdottaa illan näytelmän nimen ja alkukohtauksen tapahtumapaikan. Sitten mentiin. Näytelmän nimeksi tuli "Umpikuja" ja mistäs muualtakaan se alkoi kuin monitorien äärestä uraanikaivoksen valvomosta. Oskari (Ville T) ja Antti (Mikko P) siellä työvuorossa olivat, ja saapuipa sitten työnjohtaja Pentikäinenkin (Jami H) paikalle vuoronvaihtoon. No, monenlaista käännettähän näissä tämänkaltaisissa näytelmissä on odotettavissa ja aika nopeasti oltiin sitten opettajanhuoneessa, jossa Annelilla (Elina S) alkoi selkeästi olla burn outin merkkejä. Rehtori hänet passitti sitten Mustialan kartanoon/linnaan/linnoitukseen voimaannuttamisleirille muiden kovia kokeneiden opettajien joukkoon. Leirin vetäjä Linda (Tiina P) osoittautui varsin omalaatuiseksi persoonaksi, voimaannutusta tapahtui niin hillittömän poniratsastuksen kuin estottoman kimppasaunomisenkin kaltaisin keinoin. Ja kyllähän sieltä alkoi jo hymynkaretta suupieliin nousemaan näille stressaantuneille opettajapoloille! Tästä porukasta ehdoton yleisön suosikki taisi olla Tero eli tuttavallisemmin "Terska"(Mikko P).

Saman kartanon mailta vastaan tuli sitten erikoinen löydös, joka osoittautui kreivitär Creutzin (Tiina P) muumioituneeksi ruumiiksi. Takautumassa seurattiin sitten kreivi Creutzin (Ville T) ja kreivittären avointa kuhertelua, josta kreivin 5-vuotias harppua taitavasti soittava poika Creutz Junior (Mikko P) ei oikein pitänyt. Pojalla olikin selkeästi pahat mielessään, ja hän sitten myöhemmässä vaiheessa onnistui myrkyttämään uuden "mammansa" sekä tappamaan isänsä.

 Uraanikaivokseen saapui joukko venäläisiä, jotka olivat oikeasti puoliksi robotteja. Ihmistymiskoneen kautta kuljettuaan olivat valmista kamaa kohtaamaan suomalaiset kollegansa, ja aseet tanassa pistettiin heti kättelyssä hengiltä niin Oskari kuin Anttikin. Pelastajaksi kuitenkin saapui kukas muu kuin työnjohtaja Pentikäinen, joka osoittautui kaksoisagentiksi.

 Hervottomin kohtaus esitettiin voimaannuttamisleirillä viherhuoneessa, jossa Terska sai toteuttaa ikuista unelmaansa ja hän pääsi "ooooliooolioooooliooliooo"-huudon saattelemana viilettämään liaanilla estradin poikki. Terska, apinain kuningas. Muut esittivät apinoita. (tässä vaiheessa seuralaistani ei enää niin paljon harmittanut se, että viimeviikkoinen HKT:n Tarzan-reissu meni hänen osaltaan pieleen sairastumisen vuoksi....) Vääriin miehiin rakastunut Anneli löysi Terskan kanssa yhteisen sävelen ja aluksi ajeltiin tandemilla ja lopulta palattiin takaisin Käpylään kouluun, jossa muut opettajat ottivat heidät avosylin vastaan. Ja sitten jopa räpäytettiin ruotsiksi ja yleisökin yhtyi mielettömään "hejsan allihopa"-hokemaan.

 Heikkis-Jamoa lainatakseni, kaikki on mahdollista kun ammattilaiset inspiroi. Kaikki tämä saatiin lopuksi nerokkaasti nivottua yhteen. "Tosi taitavaa porukkaa!" totesi seuralaisenikin, ja samaa mieltä minäkin tietysti olin. Mieletöntä heittäytymistä ja hyvää meininkiä. Huh huh, taas tuli muutamia elinvuosia lisää. Takuulla tulen vierailemaan hiukan useamminkin näitä Stella Polariksen juttuja seuraamassa.

 "Umpikujalle" neljä tähteä ****, tosin tuntuu että näitä on hankala mennä näin edes arvottamaan...

Porukan ryhmäkuva... / napattu Stella Polariksen fb-sivulta

Haastattelussa Ville Tiihonen

Ville Tiihosen tapasin helmikuun lopussa 2014 Cafe Talossa Helsingissä. Juuri nelikymppisiään viettänyt Ville on vuosikertaa 1974 ja horoskooppimerkiltään kalat. ”Käpylästä mä oon kotoisin, ja tällä hetkellä mä asun täällä Kalliossa.”

Mitä harrastat? ”Nyt en oo kyllä kerinnyt harrastamaan juuri mitään, mutta mä oon piirtänyt koko ikäni ja oon opiskellut graafista suunnittelua TaiKissa, eli vois sanoa että se on myös mun harrastus. Mä teen sitä kyllä silloin tällöin myös työkseni edelleenkin.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”En osaa, siinä oon kyllä täysin kykenemätön. Munniharppu on oikeestaan lähimpänä sitä, mitä voisin sanoa osaavani, mutta en mä oikeasti sitäkään osaa! Rumpuja mä haluaisin osata soittaa, se on niin fyysinen soitin ja sillai kokonaisvaltainen. Rytmistä mä tajuan jotain, melodia on ollut aina hankalampaa.”

Mitä sanoisit vahvuudeksesi ammatillisessa mielessä? ”Muut saisi kyllä vastata tähän… Kari Heiskanen puhui tossa taannoin mun sisäisestä rauhasta, ja mä koen sen läsnäolona. Improvisaatiota mä oon tehnyt aika paljon, ja siinä mä oon aika nopea ja fyysinen. Mulla on nopea reagointikyky. Kuuntelemaan mä oon pyrkinyt aina, sieltähän se tulee”, Ville pohtii.

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Mä haluaisin osata laulaa hyvin. Mä olen vallan keskinkertainen laulaja, eli ääntä kyllä on, mutta mä en osaa laulumielessä käyttää sitä niin hyvin. Mä tunnen kyllä niin paljon hyviä laulajia, et sekin tyydyttää mua kun kuulen heidän laulavan.”

Onko suvussasi muita teatterialalla olevia? ”Setäni on näyttelijä Vesa Repo, hän on Kuopion kaupunginteatterissa tällä hetkellä. Vanha KOMilainen, ollut myös Lahdessa ja Kajaanissa. Tää sukulaisuus ei oo koskaan tosin ollut se syy, miksi mä oon ajautunut tälle alalle, päinvastoin se on saattanut olla jopa varoittava esimerkki”, Ville hihittelee.

Milloin sinua puraisi teatterikärpänen, eli milloin kiinnostuit näyttelemisestä/teatterista? ”Ensinnäkin aika myöhään verrattuna moniin kollegoihini ja kurssikavereihin. Mulla on paljon ystäviä, jotka on ollu tähän ikään mennessä jo 20 v tällä alalla ja itse oon ollut vasta vajaa kymmenen vuotta. Joo, eli se ajatus tuli tuossa 90-luvun loppupuolella. Olin kypsähtänyt niihin graafikonhommiin jotenkin, tuli eräänlainen stoppi siinä, että tässä ei voi olla kaikki. Se graafikon homma on aika yksinäistä perseellään istumista lähinnä, ja mä oon kuitenkin ollut aina sillai sosiaalinen hahmo, tykkään tehdä ihmisten kanssa hommia ja hosua. Kaipasin muuta ja yhtäkkiä sitten nasahti, et hei toihan se on! Hain Teatterikouluun ollessani vielä TaiKissa, enkä ollut siis koskaan aiemmin tehnyt mitään teatteriin liittyvää, se maailma ei koskaan ollut sellainen, että mulla olisi ollut sinne hinkua. Itsellenikin se tuli sitten vähän yllätyksenä, et se on se. No, sit hain TeaKiin ja pääsin pari vaihetta eteen päin ja Raila Leppäkoski antoi mulle erittäin kannustavaa palautetta, eikä mulle jäänyt ollenkaan paska fiilis siitä etten päässyt sisään, koska en tiennytkään siitä mitään. Siellä oli mun mielestä hauskaa ja älytöntä. Leppäkosken palautteen seurauksena mä ajauduin hakemaan Kellariteatteriin, johon pääsin. Menin sinne pääsykokeisiin mun vanhan lukiokaverin kanssa, joka pyysi mua messiin kun enhän mä tiennyt noita paikkoja. Lisäksi broidini, joka oli ollut Kallion lukiossa, ehdotti että hakisin Ylioppilasteatteriin, ja sit mä hain sinne kuukausi sen jälkeen kun olin päässyt Kellariteatteriin. Sit mä ikään kuin loikkasin teatterista toiseen ja se olikin mahtava päänavaaja. Olin siellä kaksi vuotta, tein kaikki mahdolliset jutut mitä tuli vastaan ja siinä välissä hain uudestaan TeaKiin. Vuonna 2001 pääsin sit sisään, kolmannella yrittämällä. Siihen aikaan koulu oli vielä nelivuotinen, eli valmistuin sitten 2005”, kertoilee Ville leppoisasti vaiheistaan.

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se oli sellainen yleisaihe, jonka nimi oli ”Jätä sikseen, jätä sikseen”. Se oli kokoelma erilaista tavaraa, mitä olin kirjoittanut näyttelemisestä, elämästä ylipäätään ja ihmisenä olemisesta. Mä sitä pläräsin tuossa pari vuotta sitten ja edelleenkin siellä on sellaista matskua, mikä on kuranttia itselleni eikä vain häpeällinen kokoelma päiväkirjamerkintöjä. Monet jutuista on täsmentyneet ja joistakin ajattelen ihan eri tavalla nykyään, mutta paljon on sellaista, joka on ollut pohjalla aina ja on edelleenkin. Tokihan siellä oli myös piirroskuvitusta, tietysti, koska en aina oo jaksanut vaan kirjoittaa. Hahah! Vähän sellaista filosofisluontoista pohdintaa siellä oli ja sitten tietysti räävittömyyksiäkin”, nauraa Ville.

Entäs se taiteellinen lopputyö? ”Se tehtiin TeaKissa muutaman kurssikaverin kanssa ja nimenä oli ”Jotain mätää Haapaniemenkadulla – revyy”. Mä sen pääosin kirjoitin ja ohjasin. Siinäkin oli hetkensä, kyllä... Se oli vähän samantyyppinen kuin se mun kirjallinenkin vetoni, kauheesti sälää kaikesta mahdollisesta – ihmeellinen tilkkutäkki, katkelmia Shakespearesta Kafkaan ja itsekirjoitettua tekstiä. Ai niin, ja olihan siinä myös nukketeatteriosio, tuli ykskaks mieleen! Joku apina luki Nietzscheä tai mitä lie. Ei helvetti, olinkin jo unohtanut tuon! Anteeksi nämä voimakkaat tukisanat! Hauskaa oli, sanotaan näin. Pakko kertoa yks anekdootti tähän liittyen vielä, heh. Siinä oli yks sellainen kohtaus, joka oli pitkään ihan mahdoton ja siitä ei meinannut tulla yhtään mitään siinä muodossa. Juha Hurme oli meillä ohjaavana opettajana siinä ja kävi kattomassa välillä ”päältä”. Juha on ensimmäisiä tyyppejä, johon oon törmännyt teatteripuolella sieltä YT:ltä lähtien ja arvostan häntä suuresti. No, oltiin joku läpimeno tehty ja siinä oli se yks sama kohtaus, joka ei liikkunut mihinkään ja sitä vaan roikotettiin mukana. Tultiin sitten palautteessa just siihen kohtaukseen ja Juha sanoi ”Joo aivan ylivoimaisen mielenkiintoinen kohtaus tämä ei ollut”, musta se on parhaimpia palautteita mitä mä oon koskaan saanut!”

Kertoisitko jotain niistä aiemmista opinnoistasi. ”Juu, valmistuin sieltä Taideteollisesta muuten samaan aikaan kuin TeaKistakin, koska jätin sen silloin kesken ja keskitin kaiken tarmoni teatteriin. Mulla oli tosiaan tullut mitta vähän täyteen sitä graafista puolta. Myöhemmin mua sitten jäi vähän harmittamaan, kun sen olin kuitenkin aloittanut ja kuluttanut siihen niin paljon aikaa. Vaikken mä ole niillä papereilla koskaan mitään tehnytkään ja niitä ei oo koskaan kyselty, niin lähinnä itselleni halusin jonkinlaisen päätepisteen sille, että oon sen suorittanut. TeaKin vikalla vuosikurssilla olin lietsonut itteni jotenkin sellaiseen maaniseen vaihteeseen, et tosiaan tein sen taiteellisen lopputyön, kirjoitin ja ohjasin, tein yhden etydin ykköskurssilaisille ja sen kirjallisen opinnäytteen. Lisäksi mä tentin vielä kaikki rästiinjääneet taidehistoriat alta pois ja muutaman muunkin jutun TaiKista. Että silleen. Freelancer mä oon ollut siellä graafisella puolellakin 90-luvun alusta lähtien.”

Ville (c) Teatterikärpänen

Olet julkaissut myös kolme sarjakuvakirjaa (Sieltä jostakin, Taas sieltä jostakin ja Yhä sieltä jostakin). Mites ne syntyivät? ”En mä niitä koskaan ajatellut julkaistavaksi silloin kun mä niitä lähdin tekemään. Mulle oli vaan muodostunut hirvee itsekritiikki piirtämistä kohtaan. Oon ikäni piirtänyt ja jossain kohtaa se touhu meni sellaiseksi, että en saanut mitään aikaiseksi, kun heti ekasta viivasta lähtien olin jo tuomitsemassa sitä. Yritin päästä siitä eroon ostamalla huonoimmat välineet mitä keksin, eli hankin makkelipaperia ja lasten huopakynät parilla eurolla. Rupesin sit vaan suttaamaan ihan mitä vaan. Kynät oli pussissa ja otin sieltä, riippumatta väristä rupesin vaan tekemään. Piirtäessä alkoi tulla sit jotain muuta mieleen, se oli vähän niin kuin improvisaatiota yksin kynällä. Piirsin viivan, josta tuli ensin jotain mieleen, se näyttää ehkä jalalta etc. Sen lisäksi siihen saattoi tulla joku puhekupla tai läppä. Niitä piirtelin sitten aikani ratoksi päivisin kahvilassa ja jossain vaiheessa aloin näyttää niitä kavereille, kun alkoi olla luonnoskirja täynnä. Niille naureskeltiin kovasti ja sit näytin puolitutuillekin, et mitäs tuosta sanotte, ja ihmiset nauroi katketakseen. Kävin sitten näyttämässä niitä WSOY:llä puolitutulle kustannuspäällikölle ja se ihastui niihin ikihyviksi ja sanoi siltä istumalta, että tehdääs näistä kirja! Luulin ensin, että se pelleilee. Sit ne julkaistiin ja musta se oli hauska bonus siihen.”

Netistä löytyi yksi kirjallisuusaiheinen keskustelunpätkä tähän liittyen ja siellä luki, että ”Ville Tiihosen kirja on paskinta mitä oon ikinä kirjastosta lainannut”. Mitäs sanot, luulen että osaat arvostaa tämmöistäkin palautetta? ”Mahtavaa! Oon tosi otettu tästä. Kyllä olisi harmittanut jos olisi moisen ostanut, nyt sen sai palauttaa kirjastoon takaisin”, nauraa Ville.

Millä muulla alalla olisit, jos et olisi tällä alalla? Olisiko jotain C-suunnitelmaa siis? ”Varmaan siinä tapauksessä mä pyrkisin tekemään samaa. Tää on mun lempihommaani, vaikea keksiä mitään muuta. Vaikka mutkan kautta tähän vähän päädyinkin, niin näytteleminen on mulle se juttu. Oikeestaan myös vähän kaikki tältä alueelta, eli en mä näe mahdottomaksi sitä, että jossain vaiheessa kirjoittaisin tai ohjaisin.”

Miksi olet näyttelijä? ”Aha! Just joo. En tiedä. Varmaankin se liittyy siihen lähtökohtaan, mistä äskenkin puhuttiin, eli mun vaan pitää saada heilua ja päästää ääntä ihmisten kanssa.”

Miten ajatuksesi näyttelijäntyöstä ovat muuttuneet tässä vuosien saatossa, vai ovatko muuttuneet? ”Varmasti ovat muuttuneet paljonkin, mutta niin salakavalasti, että en ehkä osaa vastata tähän. Oon ehkä ajatellut idealistisemmin aiemmin, mutta musta tuntuu etten silti oo luopunut mistään periaatteistani. Ainakin tää on mukavampaa kuin ennen. Musta on ensiarvoisen tärkeetä se, että on nastaa tehdä sitä niiden ihmisten kanssa, kenen kanssa sitä tekee. Ennen sitä kuvitteli, että tekee vain niin, että yleisö saisi siitä jotain, mutta senhän on pakko tulla sitä kautta, että me voidaan vaikuttua toisistamme siellä muiden keskellä ja vasta sitä kautta on mahdollista saada yleisökin siihen mukaan. Jos kaikki siellä vaan hippaloisi itsekseen ja yrittäisi kovasti tehdä vaikutusta tai ajaa jotain asiaa läpi yleisölle, niin se pakka kyllä hajoaisi siihen. Ja se tarttuu. Jos mä nyt teen sun kanssa tässä kohtausta ja meillä kulkee tää näin, niin kyllä siitä saisi joku muukin kiinni. Mut jos me puhutaan toistemme ohi ja pakerretaan yksin tässä, niin siihen ei kyllä pääse kukaan muukaan väliin ja silloin koko homma jää etäiseksi. Yleisöä ei saa tietenkään unohtaa, mutta että me voitais tässä nyt saada keskenämme jotain aikaiseksi ja hyvällä fiiliksellä, niin siitä voisi aueta muuhunkin suuntaan.”

Onko sinulla mahdollisesti omia ammatillisia esikuvia? ”Onhan niitä tietysti. Ei mulla oo minkään James Deanin kuvaa seinällä, jos sitä tarkoitat, mutta tietysti on olemassa helvetisti ihmisiä jotka inspiroi, joita ihailee ja joiden näyttelijyydestä ja tekijyydestä on jotenkin vaikuttunut. Joka puoleltahan saa vaikutteita, mutta en mä osaa sanoa, että onko mitään yhtä. Tai osaan sanoa ettei oo mitään yhtä, mutta nimeämättä nyt sen kummemmin ketään niin vastauksena kysymykseesi sanon ”on!” Heh. Se vähän vaihteleekin. On kausia, jolloin mä olen kiinnittynyt johonkin ja katson kaikki mitä siltä on tarjolla tai mitä se on tehnyt, ja seuraavassa hetkessä puolen vuoden päästä se onkin joku toinen, unohtamatta sitä edellistä myöskään! Joskus löytää uusia, nuorempia, vanhempia, samanikäisiä. Eikä se katso sitä, että onko se tehnyt paljon vai vähän. Jotkut Amerikan järkäleet on tietysti kaikille lapsesta asti tuttuja ja joskus oon tsiigannut niitä niin, että tuossapa on hienoa tekemistä. Sit saattaa tuosta noin tulla joku tyyppi puun takaa, josta kukaan ei oo aiemmin kuullutkaan tai nähnytkään. Tai käy katsomassa jossain harrastajateatterissa jonkun jutun, ja jonkun ominaislaatu vaan yhtäkkiä nasahtaa, ja mielellään tietysti pöllii siltä jonkun jutun. Se voi tulla ihan mistä vaan ja jostain ihan toisesta suunnasta. Yhtäkkiä joku biisi inspiroi tai joltain ihan toiselta alalta saa uutta kulmaa omaan tekemiseensä. Joku vaan tekee jotain luovaa ja saan siitä kiinni.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Ylioppilasteatteri, Q-teatterin ja Ryhmäteatterin yhteistyö oli aikanaan se Veljeni Leijonamieli, Ryhmäteatteri, Teatteri Telakka Tampereella, Kansallisteatteri ja Helsingin Kaupunginteatteri. Unohdinko mä nyt jotain...? Sithän mä tein niitä runojuttuja aikoinaan ja niitä oli vähän siellä sun täällä, mut ne ei ollu minkään varsinaisen teatterin nimissä.”

Runojuttuja? ”Juu, mä voitin 10 v sitten sen Vuoden nuori lausuja –kilpailun. Jos siitä aiheesta voi nyt kilpailla...”

Mitä sanoisit omasta mielestäsi tärkeimmiksi roolitöiksesi? ”Siellä Telakalla tehtiin pari juttua. Ne oli sellaisia, ettei ollut mitään varsinaista käsistä, vaan yhdessä työryhmän kanssa teimme. Siellä oli sellaista hakua välittömään yleisösuhteeseen, et ei ollut sellaista ”me täällä nyt näyttelemme ja te siinä katselette”. Parhaimmillaan me onnistuttiinkin siinä, ja siitä tuli ns. yhteinen juttu. Siellä sain uutta lavallaolemiseen, suhteesta yleisöön ja muihin ihmisiin siinä lavalla, jonkunlaisen peruskiven. Samoin Stella Polaris on vaikuttanut muhun tosi paljon, se improvisaatio ja varsinkin niiden pitkien näytelmien tekeminen. Se on ollut ihan keskeistä omalle duunille ja miten oon kehittynyt suhteessa läsnäoloon. Enhän mä niin montaa sellaista ns. perinteistä roolia ole edes tehnyt, kourallisen vaan.”

Miten päädyit improvisaation pariin? ”Sitä oli sivuttu YT:llä jo, ja TeaKissa tuli lehtoriksi Tiina Pirhonen, joka on Stella Polariksen perustajajäseniä. Me oltiin ehkä kolmoskurssilla silloin ja oltiin vissiin ensimmäinen kurssi, jolle Tiina rupesi pitämään improvisaatiota sillai enemmän. Sain siitä jotenkin heti kiinni. Koulun jälkeen sitten Stella kartoitti uusia tyyppejä ja Tiina kutsui mut ja Penttisen Pihlan sinne, ja jossain vaiheessa ne halusikin meidät sitten jäseniksi. Mä luulen, että toi impro sopii mun näyttelijänlaadulle ja mulle henkilönä hyvin, johtuen varmaan siitä, että mä oon aika nopee ja aika verbaalinen. Se tuntui heti jotenkin hyvältä tavalta tehdä ja siinä oon oppinut todella paljon läsnäolosta ja kuuntelemisesta, ja siihenhän tää touhu oikeestaan just perustuukin.”

Olet lukenut myös äänikirjoja, eikös niin? ”Kyllä vaan, sitäkin on tullut tehtyä. Vares-kirjoja oon nyt lukenut vakituisesti aika monta vuotta, ja kaikkea muutakin. Yleensä ne on ollut osastoa sotakirjat ja dekkarit, koska tää ääni nyt on tämmöinen. Se varmaan sopii paremmin sellaiseen touhuun. Mut oon mä kyllä jotain Hevisaurustakin lukenut...” Ville naurahtaa.

Mitenkäs se äänikirjan nauhoitus sitten toimii, ei kai sitä kerralla lueta putkeen? ”No ei tosiaankaan. Jos ääni kestäiskin, niin ajatus hajoaa ja keskittyminen herpaantuu. Kolmen-neljän tunnin pätkissä lukeminen on muodostunut aika hyväksi rytmiksi, yhden tai kahden tauon kanssa. Siinä pystyy keskittymään vielä niin, ettei rivit rupea hyppimään silmissä ja kirjan laajuudesta riippuen siinä menee sitten x-määrä sessioita. Sekin on nopeutunut sitten niin, että vähemmän tulee virheitä kuin aiemmin. Se on kyllä mukavaa puuhaa, mä tykkään tosi paljon siitä mikrofonin kanssa puljaamisesta ja siitä, että sen tekstin saa soljumaan niin, että se kuulostaa myös kuultuna järkevältä. Kaikki teksti ei anna valmiuksia siihen automaattisesti, vaan pitää tehdä enemmän töitä, jotta se kuulostaa tolkulliselta. Oon lukenut radioon pari vuotta sellaiseen kirjallisuusohjelmaan myös, oon lukenut sinne laidasta laitaan tekstiä, proosasta lyriikkaan, nykyteksteistä muinaiskamaan. Tosi kivaa hommaa! Runouden lukeminen on ollut keskeistä ihan tohon näytelmätekstien ymmärtämiseen ja ajatuksen hahmottamiseen, koska se on niin tiivistä kieltä ja se, miten se ajatus siellä kulkee, auttaa mulla ainakin muuhunkin tekstiin”, selventää Ville.

Tässä välissä pidettiin tupakkatauko, ja ulkoa palattuaan Ville huutaa jo kaukaa ”Paina nyt äkkiä sitä rec-nappulaa, mulla tuli yksi ajatus mieleen tuolla tupakalla...” ja minä teen työtä käskettyä. ”Tuli tupakalla mieleen siitä kun kysyit, että miten ajatukset ja suhtautuminen näyttelemiseen on muuttunut. Mä tiivistin sen tuolla päässäni nyt niin, että se on muuttunut suorittavasta enemmän mukanaeläväksi. Aluksi sitä jotenkin vaan suoritti sitä tointa mikä on annettu ja nyt siinä elelee mukana. Sanoisin, että nyt tää on kuohkeampaa ja rennompaa tämä tekeminen!”

Olet freelancer, miksi? Onko tarjottu kiinnitystä? ”Se on tuntunut sopivan mulle. Kuten sanoin, oon ollut jo sieltä 90-luvun alusta freelancer ja välillä tuntuu siltä, etten oo tottunut siihen edelleenkään. Aina on epävarmuustekijöitä kosolti ja välillä stressaa, että onko hommaa vaiko ei. Mutta silti tällä hetkellä mä en näe mitään tarvetta varsinaisesti kiinnittyä mihinkään. En tiedä miten olisi käynyt, jos joku olisi tarjonnut kiinnityksen!? Mä oon tähän asiantilaan kyllä erittäin tyytyväinen, mä tarvin myös sellaista joutilasta aikaa voidakseni hyvin. Niin, että töitä on paljon mutta ei liikaa. Ei noita omia juttuja, siis sarjikset ja muut, olis edes syntynyt, jos olisin koko ajan töissä. Jotenkin tarviin sen ajan vain olemiseen, kävelyyn ympäriinsä tai istumiseen kaffelassa. Se on ollut mulle kauheen tärkeetä aina.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Mulla on ollut pitkään toi Peer Gynt, älä kysy miksi, en tiedä. Jossain vaiheessa se vaan viehätti, ja viehättää toki edelleenkin, mä en oo nyt vaan lukenut sitä taas moneen vuoteen. On niitä toki muitakin, mutta se on sellainen, joka on pitkään ”vaivannut” mua.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Kate Winslet! Ja Meryl Streep. Noi nyt tuli ekana mieleen, ja sitten parikymmentä muuta siihen päälle vielä.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Heheh. Petja Lähteen kanssa! Mä toki lauloin sen kanssa hiljattain tossa, mutta ei puhuta siitä… Ai Petja vastasi Tom Waits! No todellakin, tietysti Tom Waits! Mä vastaan sen myös”, nauraa Ville.

Mikä on parasta teatterissa? ”Väliaika!”

Miten sinä määrittelet käsitteen ”teatterin taika”? ”Stella Polariksessa varsinkin on ollut monta sellaista hetkeä, jota mä pidän teatterin taikana. On ihmisiä lavalla, mutta muutenhan meillä ei ole siellä muuta kuin pari tuolia eli ei oo mitään lavasteita tai rekvisiittaa. Kaikki tehdään miimisesti, ovet ja kahvikupit ja muut. En muista tarkkaan sitä kohtausta, mutta siinä näytelmässä oli hetki, jossa oli paljon väkeä lavalla ja siinä tilassa käsiteltiin niitä samoja miimisiä esineitä, mitä joku oli jättänyt toiselle puolelle ja kaikki oli siinä samassa hetkessä. Joku muisti jonkun esineen, joka oli sen juonen kannalta hyvin tärkeä, ja kävi ottamassa sen. Sitä mä pidän teatterin taikana, että ollaan tavallaan tyhjässä ja kaikki on ns. samalla kartalla siinä tilassa, missä ei oikeesti oo mitään, ja yleisö silti näkee sen kaiken. Se tökkii mukavasti mielikuvitukseen.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Nauru, repeily! Yhteiset hetket, kun sillai ”klikkaa” jonkun kanssa. Se voi olla vaikka maalauskin, näät sen taiteilijan tunteen ja vimman, ja tajuat mistä siinä on kyse! Yleensä siinä käy vielä niin, että mua alkaa naurattaa, koska siitä tulee niin hyvä fiilis kun päässä naksahtaa et hei, täällä ei olla itekseen ja on mahdollista saada yhteys!”

Kärsitkö ramppikuumeesta? ”En oikeastaan. Joskus oli sellaistakin, mutta se on mennyt vähän niinku ohi. Luulen, että suurin syy on tuo Stella Polariksessa vääntäminen, kun siellä ollaan joka ilta sen tilanteen edessä, että ei ole mitään muuta mihin tukeutua paitsi ne toiset ihmiset. Vaikka olisi se käsiskin, niin voihan silloinkin tapahtua jotain yllättävää - ja tapahtuukin. Musta on nastempi ottaa kaikki vastaan niin, ettei tiedä mitä tapahtuu. Enhän mä tiedä huomisestakaan mitään, vaikka mulla on kalenterissa merkintöjä. Suotta sitä jännittämään.”

Onko sinulla jotain omia rutiineita, joita toistat ennen esitystä? ”Ei mulla oo mitään fiksattuja, se proggis aina päättää sen mun puolestani. Täs kohtaa mä meen maskiin ja sitä ennen oon tullut taloon tiettyyn aikaan tai oon syönyt tiettyyn aikaan ja tossa välissä mä käyn röökillä. Mutta ei mulla oo mitään sellaista tiettyä, millä mä keskityn. Joskus mä hölötän ihan näytelmän alkuun asti, joskus olen hiljaa itsekseni.”

Kuulin vähän huhua There´s no Harri -näytelmän Mynthoneista? ”Hah joo, siellä piti olla jättiaski sinisiä Mynthoneita tupakkakopissa aina ja jos ei ollut, alkoi olla aika kärttyistä porukkaa. Mulla oli muuten aina myös mansikkakeittoa mukana, ja mä otin sitä aina tietyissä kohdissa. Kerran siitä Studio Pasilan viereisestä K-kaupasta oli mansikkakeitot loppu ja ostin sit vadelmakeittoa ja se esityshän meni ihan perseelleen, jotenkin oudosti meni se. Heheh. Me muuten myös piilotettiin varamynthonit sinne tupakkakopin pöydän alle, teippasin sinne yhden hätärasian. Voi helvetti sentään. Sori taas mä kiroilen. Ei sitä siellä enää oo, se varmaan syötiin teippeineen kaikkineen!” Ville nauraa.

Kerro joku kommellus, sellainen jossa olet ollut itse mukana tai kaverille on sattunut vieressä! ”Jaa että ”tää ei käyny mulle vaan mun kaverille, öhöm!”- tyylinen? Noh. Tää on just tätä. Jos joku sanoo, että kerro vitsi, niin yleensä ei tuu mieleen kyllä yhtään mitään! Mennään eteen päin, mä kerron sulle kohta hyvän kommelluksen tässä jos muistan.”

Kerro joku oikein hyvä muisto! ”Musta tuntuu, että mun elämäni on sarja erilaisia kommelluksia ja mitään erityistä ei nyt nouse mieleen. Mutta hyvistä hetkistä vielä, liittyen tuohon mitä aikaisemmin jauhoin, kun tajuaa että kaikki on samalla kartalla. Yhtäkkiä sillä ei oo eroa, että ootko lavalla vai katsomossa. Varmaan toistan itteeni, mut tää on tärkeetä! TeaKissa Philip Boulay piti meille klovneriakurssia ja oli mun vuoroni pelleillä siellä lavalla. Siinähän on tiettyjä sääntöjä mitä noudatetaan ja muut nauroi, ja klovnitouhussa pitää ottaa aina huomioon noi asiat. Se koko touhu meni jotenkin älyttömän hysteeriseksi ja mä nauroin itse siellä lavalla ja kurssikaverit nauroi katsomossa, ja siinä mä tajusin ekaa kertaa sen, millaista se on kun se hetki on yhteinen. Se on jotenkin uskomaton tunne se yhteys. Se oli käänteentekevä hetki mulle, ja se on muuten ehkä myös vastaus siihen minkä takia tätä teen. Ja sitä samaa tapahtuu sosiaalisissa tilanteissa ja kaiken aikaa. Sitten kun se tapahtuu teatterissa suuremman väkimäärän kanssa, niin onhan se poikkeuksellista”, Ville hehkuttaa.

Käytkö katsomassa paljon muiden teatterien esityksiä? ”Kyllä mä käyn. Sekin on vähän ajoittaista. Joskus on sellainen kausi, että mä käyn katsomassa kaikki mitä menee ja joskus ei vaan jaksa, etenkin jos on itellä paljon töitä. Tänäänkin oon taas menossa, heh heti kun tuli vähän vapaata. Mut joo, kyllä mä pyrin käymään, koska mua kiinnostaa mitä muut tekee ja mitä täällä tapahtuu.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi, voiko niitä paljastaa vai onko ne salaisuuksia vielä? ”En pysty sanomaan muuta kuin että 10.3. alkaa Nelosella uusi sarja ”Mustat lesket” ja oon mukana siinä. Se on 12-osainen draamasarja, jossa on pääosissa Pihla Viitala, Malla Malmivaara ja Wanda Dubiel, ja mä näyttelen siinä Pihlan aviomiestä. Muusta en voi vielä puhua, täytyyhän nyt salaisuuksiakin vähän olla...”

Onko sinulla mottoa? ”Ei oo, mä en oo mottomiehiä. Aina tulee kyllä kavereiden kesken joku läppä, jota sitten jankuttaa koko ajan tyyliin ”Mene ja tiedä.” Noista ei oo kyllä elämän ohjenuoriksi tai miksipäs ei olisi.”

Olisiko kenties jotain muuta, mitä ehdottomasti haluaisit itsestäsi kertoa? ”En mä kyllä tiedä, kai näistäkin hölinöistä jonkinlaisen kuvan saa. Varmaan ainakin sen, että hölisen sekavia ja paljon! Ja se on muuten ihan just oikeensuuntainen kuva”, Ville myhäilee.

Osaatko imitoida ketään? ”Osaan imitoida erästä ystävääni, joka on nimeltä mainitsematon suomalainen miesnäyttelijä.”

Mikä supersankari hal...? ”Wolverine!!! Se on kovin.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Yhden päivän vaan? Enpä kerro! Viettäisin kyllä varmaan railakkaasti. Kyllä se sinne osastolle varmaan menisi heti, mitä sä meinaat.”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Olisko v*ttu vähän siistiä! Sori... mä innostuin taas. Varmaan ottaisin vessan, luulen että olisi heti hirvee kusihätä kun herää. Kai sinne jotain ruokaakin voisi ottaa. Jotain yöpalaa. Jaa että jos ei tarvis olla vessaa? Hmmm. Joo-o, kyllä mä sen vessan sinne muuten haluan, sanot mitä sanot! Mun talviunipesässä pitää olla vessa. Ja sit ruuaksi määrittelemätöntä yöpalaa. Kun eihän sitä tiedä, mitä tekee herätessä mieli katsos. Room service JA vessa. Hyvinvarusteltu kylpyhuone. Vaihtopaita ja -kalsarit tarvis myös olla, koska varmaan hikoilisi nukkuessaan kun kuluttaa sitä vararavintoa. Pitäähän sitä olla jotain vararavintoa ennen kuin menee nukkumaan.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan? ”Hyvät kiikarit ja makuupussin. Älä kysy miksi. Eipäs, kun siellä pitäisi olla samat asiat kuin siellä talvipesässäkin. Hehee! Musta olis kyl hyvä, jos puussa olisi hyvinvarusteltu kylpyhuone. Ja kiikarit, et vois kato vaklaa viereiseen puuhun. Ja röökiä pitää olla. Se olisi vähän niinku joku hobittiluola, mutta puussa.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Menisin ihan mielenkiinnosta kuuntelemaan, että mitä se Jeesus oikeesti jutteli. Haluaisin myöskin käydä vähän vilkaisemassa, että miten ne rakenteli niitä pyramideja. Karsee urakka. Tai mä haluaisin nähdä minkä tahansa ajan, jolloin yhteiskunta ja teknologia on ollut hyvin erilaista, ja jos olisi mahdollista puhua samalla kielellä ihmisen kanssa vaikka 2000 tai 20000 vuotta sitten, niin mä oon ihan varma, että se mikä meitä ihmisiä liikuttaa, mitkä on pelot ja toiveet, niin ei ne eroa paljon siitä mitä nykyään. Mä oon vakuuttunut siitä, että olisi mahdollista tulla toimeen ja päästä yhteyteen niiden ihmisten kanssa tuhansien vuosien takaa, ja se jos mikä olisi kiinnostavaa. Ei aina välttämättä se, mitä tapahtui.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Mä menen tapaamaan mun ystävää ja sitten me mennään katsomaan Q-teatteriin Kaspar Hauseria.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Niitty

Mistä sanasta pidät vähiten? - Näitä hirveitä uusia sanoja kuten jaxuhali

Mikä sytyttää sinut? - Nauru

Mikä sammuttaa intohimosi? - Negatiivisuus, kyynisyys, epäoikeudenmukaisuus, yleinen kiinnostuksen puute

Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittusaatana. Perkele. Jumalauta. Kaikki ne on saatana mun suosikkeja, heh!

Mitä ääntä rakastat? - Kun on muuten ihan hiljaista ja imaisee röökistä ekan kerran, kun se paperi palaa ja kuuluu sellainen hiljainen ritinä

Mitä ääntä inhoat? - Kirskuntaa, pauketta, kolinaa, tai kun joku lapsi ei voi hyvin. Se on vaikeeta.

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Stuntmies

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Jossain konttorissa

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Surprise!”

 Tällä hetkellä Villeä näkee silloin tällöin Stella Polariksen lavalla, HKT:n Järki ja tunteet - näytelmässä eversti Brandonin roolissa sekä Nelosen Mustat lesket - sarjassa.

Järki ja tunteet / Helsingin Kaupunginteatteri

Järki ja tunteet / Helsingin Kaupunginteatterin Pieni näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 20.2. 2013, kesto noin 2h 45min väliaikoineen

Ohjaus Laura Jäntti

Rooleissa : Sara Melleri, Kreeta Salminen, Heidi Herala, Ursula Salo, Jussi Puhakka, Mika Piispa, Leena Uotila, Pekka Strang, Sanna-June Hyde, Jouko Klemettilä, Aino Seppo, Ville Tiihonen ja Kari Hevossaari sekä lisäksi Mirja Partti, Susan Olsson, Anne-Mari Kokkonen, Essi Huovila, Eppu Harju, Matti Hirvonen, Heikki Kallunki, Lasse Niemelä, Aki Piirainen ja Jukka Puhakka

Jane Austenin vuonna 1811 julkaistu rakastettu romaani kertoo Dashwoodin sisaruksista Elinorista (Kreeta Salminen) ja Mariannesta (Sara Melleri). Isän kuoleman jälkeen perheen taloudellinen tilanne aiheuttaa harmaita hiuksia yhdelle jos toisellekin. Talous olisi kuitenkin turvattu, jos neitokaiset pääsisivät naimisiin varakkaan miehen kanssa ja näissä pyrkimyksissä heitä etenkin tätinsä rouva Jenkins (Leena Uotila) pyrkii avittamaan minkä ehtii. Kuten arvata saattaa, rakkausasioissa kaikki ei kuitenkaan suju varsinkaan toisten ihmisten suunnitelmien mukaan, ja vielä kun pitäisi punnita, että painaako vaakakupissa järki vaiko tunteet.

 Meikäläisen Austen-tietämykset rajoittuvat Järki ja tunteet-filmatisointiin vuodelta 1995 ja parin suurehkon teatterissa tapahtuneen lähipettymyksen jäljiltä pelkäsin vähän ennakkoon, että luvassa olisi lähes kolmetuntinen puuduttavan pukudraaman parissa. Suureksi riemukseni sainkin heittää sekä ylpeyteni että ennakkoluuloni romukoppaan heti kättelyssä! Pukuja, kyllä. Draamaa, kyllä. Puuduttavaa, ehei! Kuin raikas keväinen tuulenhenkäys ja virkistävä vuoristopuro Sara Melleri kirmasi Marianne Dashwoodina paikalle ja olin välittömästi myyty.

Elinor ja Marianne / (c) Charlotte Estman-Wennström, HKT

Aluksi ihmettelin niukkaa lavastusta. Näyttämöllä ei ollut kuin kasa hiekkaa ja keinulauta. Palvelijat ja kantajat roudasivat paikalle matka-arkkuja, huonekaluja ja vaatekomeron, joista jälkimmäisestä etenkin muodostui tarinan edetessä hyvin mielenkiintoinen ja tärkeä osa tapahtumien kulkua. Se ruokki mukavasti mielikuvitustani katsojana, ja lisäväriä tähän toivat vielä valojen ja varjokuvien leikki. Jonkinasteiset projisoinnit ovat näköjään tulleet jäädäkseen, mutta tässä niitä käytettiin sentään kohtuudella ja aika osuvalla tavallakin. Mieleen ei ainakaan noussut, että "jaahas taas näitä!" , toisin kuin aiemmin.

 Samaistuin vuorollani kumpaankin sisarukseen! Kukapa meistä ei olisi käyttäytynyt Elinorin lailla hillitysti ja järki käteen-tyylillä, ja sisällä kuitenkin kuohuu ja mieli tekisi sanoa ja tehdä jotain aivan muuta. Eipä hänkään sitten aina pystynyt tunteitaan hillitsemään. Sisarensa Marianne taas oli niin aito ja kaikissa tunneryöpyissään niin rehellinen kuin vain nuori ihminen voi ja saa vielä olla - maassa kierittiin, rakkaudesta pakahtuneena pitkin seiniä kuljettiin ja jälleennäkemisen riemusta huudettiin ja riemuittiin. Ja jestas niitä kommentteja vanhempien naisten rakkauselämästä ja reumatismin runtelemista vanhemmista herrasmiehistä.

 Täpötäyden ensi-iltayleisön sai nauramaan nuoremman neiti Dashwoodin antaumuksellisen meiningin lisäksi etenkin tekstin nasevat osumat eläkkeidenmaksun tärkeydestä/hyödyttömyydestä ja jatkuva viittaaminen rahaan ja miesten tienesteihin. Yksittäisiä hörähdyksiä irtosi miesten kömpelöistä "tikusta asiaa"-tyylisistä keskustelunavauksista ja hughgrantmaisesta hermostuneisuudesta, en edes ole varma oliko niitä huvittavaksi tarkoitettu. Minusta se oli liikuttavaa. Itseäni miellytti suunnattomasti tanssiaisten viehko meininki (kaikkea ei tarvitse näyttää, vauhdikas helmanheilautus kertoo jo paljon), rouva Jenningsin iloinen "kukkia ja kynttilöitä"-huudahdus sekä minikokoisen pianon ääressä tapahtuneet lukuisat huikeat laulelot.

Marianne ja Willoughby / (c) Charlotte Estman-Wennström, HKT

Kreeta Salminen ja Sara Melleri olivat kyllä molemmat loistavia omalla tavallaan ja Leena Uotilan roolityö miellytti minua kovasti myös. Neitokaisten suuret rakkaudenkohteet jäivät kuitenkin hiukan etäisiksi tyypeiksi enkä itse oikein lämmennyt Mika Piispan Edward Ferrarsille enkä liioin Pekka Strangin Willoughbylle, mutta sen sijaan "vanhan ja raihnaisen" eversti Brandonin (Ville Tiihonen) kanssa lähtisin oitis kävelylle ja saisi pitää flanelliliivinsäkin päällään. Ah sitä ujoa ensikohtaamista, katseita ja saappaidenkopauttelua.

 Itsekin vähän yllätyin, mutta pidin tästä hyvin, hyvin paljon! Niin paljon, että kotomatkalla iski kuume varmaan ihan pelkästään siitä syystä, jotta joku paikallinen eversti olisi voinut minut ratsullaan kotiin kyyditä hoivattavaksi. Pah, taksilla jouduin matkaamaan loppukilometrit ja vielä naiskuskin kyyditsemänä.

Järki ja tunteet, ah ja voih! Kun ne on sopivasti balanssissa, niin hyvin menee. Pieni varoituksen sana lienee paikallaan kuitenkin sille, joka sattuu silloin kohdalle kun minulla on Marianne-vaihde päällä...

Täydet viisi tähteä ***** !!

(esitys nähty kutsuvieraana)

Elinor ja eversti Brandon / (c) Charlotte Estman-Wennström, HKT

ps. syksyllä 2014 everstin roolin tekee Sampo Sarkola. Ei hassumpi vaihtoehto hänkään, kävin jo katsomassa hänenkin versionsa vanhasta ja raihnaisesta herrasmiehestä...

There´s no Harri ja Kaikkihan me onnumme

Tähän väliin pari lyhyttä arvostelua jo aikaa sitten näkemistäni esityksistä :

There´s no Harri Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa oli ensi-illassa helmikuun lopulla ja minä maaliskuussa katsomassa. Komedia kertoo eräästä vuokratyöfirmasta, joka maksamattomien palkkojen vuoksi on saanut mm. viharyhmän Facebookkiin. Firman osakkaat (Jussi Lampi ja Ville Tiihonen) päättävät nostaa firmansa maineen pohjamudista ja lähtevät itse töihin hyvällä menestyksellä. Toinen päätyy "paistomieheksi" Lemminkäiselle ja toinen portaalimieheksi Destialle. Kommelluksiahan siitä seuraa ja uusia tuulia elämään. Kaikki yrittävät oikeasti olla jotain muuta kuin mitä ovat, tilanteet eivät loppupeleissä olekaan niin koomisia kuin ensin luulisi vaan pinnan alta paljastuu monenmoista tyytymättömyyttä mm. parisuhteeseen ja omaan elämään. Ilahduttavan paljon katsomossa oli miehiä ja suosittelenkin lämpimästi tätä erinäisille äijävoittoisille työporukoille ja toki naisillekin, sillä silmänruokaa riittää karskien asfalttimiesten muodossa. Firman sihteeri (Kaisa Mattila) oli mahdoton jatkuvassa jumppaamis-ja kuntoiluvimmassaan, Mari Perankoski Harrin vaimona heitti kehään mahtavat komediennentaitonsa ja oli aika hillitön tapaus. Asfalttimiehet (Juha Jokela ja Panu Vauhkonen) uhkuivat testosteronia katsomoon asti, moni ei tosin tykännyt jatkuvasta kiroilemisesta mutta kepeästihän isotkin miehet tarvittaessa tanssahtelivat. Jussi Lammen olemuksessa oli jotain outoa tällä kertaa, se jäi meitä oikein vaivaamaan. Jotenkin varovainen liikkeissään ja eleissään? Ihana Ville Tiihonen ja ystävystyminen siivoojan kanssa (Vappu Nalbantoglu), minäkin haluaisin itselleni sellaisen "leijonaystävän". Esityksestä jäi oikein hyvä mieli ja siksipä annan sille neljä tähteä ****.

Hämeenlinnan Eräs-teatterin Kaikkihan me onnumme oli oikein laadukas esitys. Sirkku Peltolan teksti oli herkullista kuten aina ja toimi etenkin dialogeissa, jossa välillä piti oikein keskittyä kuuntelemaan kun henkilöt puhuivat molemmat omia juttujaan. Näytelmä kertoo kahdesta miehestä, joista toinen on ns. parempiosainen ja toinen taas ei. Miehet ovat kohdanneet aiemmin vuosia sitten ja kohtaaminen on muuttanut toisen miehen elämän totaalisesti ja nyt kun he vuosien päästä uudelleen sattumalta tapaavat, haluaa toinen mies kiittää saamastaan avusta tarjoamalla unohtumattoman illan. Unohtumaton ilta todellakin tulee, molemmat heräävät sairaalasta vierekkäisiltä vuoteilta. Pidin kovasti molemmista miesrooleista, laatutyötä. Parhaimmista reploista vastasi toisen äiti, joka lateli välillä sellaista tekstiä että morjens. Yleisökin tuntui kovasti tykkäävän tästä ja aina on hienoa nähdä näin laadukasta teatteria ihan harrastelijaryhmältäkin. Neljä tähteä myös tälle esitykselle ****.