Hair-musikaali / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Hair-musikaali / Jyväskylän Kaupunginteatterin suuri näyttämö

Ensi-ilta 8.9. 2018, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Teksti ja laulujen sanat Gerome Ragni ja James Rado
Sävellys Galt MacDermot
Suomennos Markku Salo
Ohjaus Sini Pesonen
Koreografia Kira Riikonen
Kapellimestari Lasse Hirvi/Jari Puhakka
Lavastussuunnittelu ja videosuunnittelu Tinja Salmi
Pukusuunnittelu Tellervo Syrjäkari
Valosuunnittelu Luca Sirviö
Kampausten ja maskeerauksen suunnittelu Minttu Minkkinen, Suvi Taipale ja Anniina Saari
Äänisuunnittelu Mika Filpus
Lauluvalmennus Juho Eerola

Rooleissa : Joel Mäkinen, Maria Lund, Eino Heiskanen, Pekka Hiltunen, Julia Högnabba, Taina Reponen, Saara Jokiaho, Tytti Vänskä, Henri Halkola, Jukka-Pekka Mikkonen, Aaro Vuotila, Ringa Aflatuni, William Nazareno, Roosa Karhunen, Hannu Rantala, Niko Dahlblom, Ayla Brinkmann, Nora Mutanen, Tiina Heikkinen, Pablo Delaney, Lauri Kalpio, Piia Mannisenmäki ja Hannu Lintukoski

Woof (Eino Heiskanen) on muuten pihkassa Bergeriin 

 Istun kirjoittamassa tätä pelkkä nilkkapituinen puuvillainen kauhtana päälläni ja päässäni soi "Aquarius". Kirjoittamisesta ei meinaa tulla oikein mitään, sillä mieli tekee laittaa Hairin musiikkia soimaan ja heilua aurinkolasit päässä, paljasjaloin, kädet ilmassa musiikin tahdissa vapautuneesti ilman huolta huomisesta. Peace and love! Voitte makustella tätä mielikuvaa hetken, onneksi olkoon vaan.

 Olen nähnyt Hair-musikaalin tasan kerran aikaisemmin, kuusi vuotta sitten Lahden Kaupunginteatterissa marraskuussa räntäsateisen surkean päivän piristyksenä. Siitä versiosta jäi jonkinlainen muistikuva, lähinnä kokonaisuuden energialatauksesta ja Hectorin sääristä. Jyväskylän ensi-ilta oli jo aika pitkällä ja minulla kävi mielessä, että tämä on täysin eri teos vaikka silti sama. Että saadaankin näin erilainen meininki aikaan, ja se jos mikä on teatterin suola.

 Claude (Joel Mäkinen) ilmestyy kirjaimellisestikin paljaana, puhtaana värikylläisen hippiyhteisön pariin, jotenkin vapaana kaikesta. Vietnamin sotaan käy nuorukaisen tie lopussa, yhtä riisuttuna. Siinä välissä tehdään parituntinen trippi ja olen hämmennyksestä sekaisin, hyvällä tavalla. Pössyttelyä, kukkia, liehuvia kutreja ja helmoja, paljasta pintaa, teltan heiluntaa, nurmella avoimesti muhinointia, vedessä lutaamista, hikistä ihoa lähietäisyydeltä, antropologin vierailu ja vilautus, leveitä lahkeita, suudelmia, kaipaavia katseita, koko idyllin romahtaminen, loikkia, aseita, Scarlett ja Rhett, WTC:n palavat tornit televisiossa, helkkarin komeasti laulettuja biisejä.

 Miten tämän kokemuksen osaisi sanallistaa? Ei mitenkään. Tämä pitää kokea itse! Olo oli kuin olisi virtuaalilasit päässä ollut keskellä Woodstockia, melkein haistoi marisätkän tuoksun leijumassa ilmassa. Kokemus kaikille aisteille, kauniita ihmisiä jatkuvassa liikkeessä tai raukeudessa, aseiden pauhua, strobovaloja, hikinen Claude yläkroppa paljaana keekoilemassa metrin päässä kasvoistani...

 Väliajalle mentäessä harmitti se, ettei minulla ollut pitkiä hiuksia (olisi ollut hienoa vähän heilauttaa fledaa) eikä leveitä lahkeita ja kerroin seuralaiselleni, että mieli tekisi ottaa paita & rintsikat pois ja kulkea hiukan vapautuneemmin. Ei tullut lupaa ja hyvä niin ihan kaikille.

 Olipas kokemus, en osaa oikein muuta sanoa! Hienosti veti koko porukka, aiemmista proggiksista tuttuja tyyppejä silmä tottuneesti haki (Eino Heiskanen, Saara Jokiaho, Maria Lund ja jotenkin mystisen elastinen Joel Mäkinen) ja ilo oli bongailla täysin uusiakin tuttavuuksia (erityisesti Pekka Hiltunen Bergerin roolissa ja Ringa Aflatuni sekä Aaro Vuotila jäivät mieleeni). Pidin hirveän paljon liikekielestä, porukka sykki ja liehui yhdessä sekä erikseen, kuin lavan (ja lavan sivut) täyttävä elävä organismi - ja liike loppuu kuin salamaniskusta ja lava tyhjenee yhtä nopeasti. Upea yksityiskohta oli myös moninaiset julisteet katsomon vieressä sekä loppupuolen marssivat varjot strobovaloineen ja savuineen. Vaikuttava näky!

Claude (Joel Mäkinen) keskellä 

 Mieleeni jäi kaivelemaan Clauden jotenkin syyttävä, pistävä katse videolla tukkaa ajellessa. Muutenkin hiukan hämäsi se, että Claude oli jo valmiiksi lyhyttukkainen ja rintakarvaton (lähietäisyydeltä näin, muistatte kai) ja silti mies julisti ylistyslaulua runsaille karvoille ja hiuksille. Mystistä symboliikkaa tässä kyllä. (Edit. Hippeys on muutakin kuin karvoja ja hiuksia, sellaista mitä ei ulospäin näy.) Pitäisi nähdä uudestaan, jotta osaisi bongata paljon muutakin. Aina kun ei oikein tiennyt minne, ketä ja mihin olisi katsellut.

 Rauhaa ja rakkautta ei ole maailmassa koskaan liikaa, edelleenkään.

Sheila (Maria Lund) 

Ihailtavan paljon oli ensi-iltayleisö pukeutunut hippihenkisesti. Pointsit siitä.

ps. Yövyimme Forenom Hostellissa ihan teatterin nurkilla. Olipa kokemus sekin, ja positiivinen! Alkuhämmennyksen jälkeen huone imaisi mukaansa (aivan kuten tämä esityskin) ja uni maistui. Ovikoodin näpelöityämme oven takaa paljastui pikkiriikkinen lattiatila, porras ja sänky. Ei muuta. Sängyn alta/portaan vierestä löytyi vielä jääkaappi ja astioita. Seuraavalla kerralla kaupan kautta ja yhteiskeittiöön kokkaamaan! Yhteisöllisyys on pop sopivassa suhteessa!

Esityskuvat (c) Hanna-Kaisa Hämäläinen

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Jyväskylän Kaupunginteatteri!)

Seitsemän veljestä / Ryhmäteatteri, Suomenlinna

Seitsemän veljestä / Ryhmäteatteri, Suomenlinnan Hyvän Omantunnon Linnake

Ensi-ilta 15.6. 2017, kesto noin 3h 10min (väliaikoineen)

Teksti Aleksis Kivi
Sovitus ja ohjaus Kari Heiskanen
Lavastaja Janne Siltavuori
Pukusuunnittelija Tiina Kaukanen
Valosuunnittelija Ville Mäkelä
Äänisuunnittelija Jussi Kärkkäinen
Koreografi Kirsi Karlenius
Rekvisiitan suunnittelija ja toteuttaja Mimosa Kuusimäki
Ohjaajan assistentti Hanna Espo
Laulunopettaja Jussi Tuurna

Veljekset : Santtu Karvonen (Juhani), Tommi Rantamäki (Tuomas), Eino Heiskanen (Aapo), Eero Ojala (Simeoni), Mikko Virtanen (Timo), Miro Lopperi (Lauri) ja Elias Keränen (Eero)

Muissa rooleissa : Mikko Hänninen, Jari Nissinen, Konsta Mäkelä, Pihla Pohjolainen, Jane Kääriäinen, Katariina Lantto, Alvari Stenbäck, Julius Martikainen, Peter Nyberg, Arto Muukka ja Lasse Viitamäki

Tästä mallia Suomi100-juhlintaan!

 Suomen 100v-juhlinnat ja ns. klassikot. Toistaiseksi on nähty niin Tuntematon sotilas kuin Niskavuoren nuori emäntäkin, tiettävästi olisi meikälikalla vielä luvassa toinenkin tuntematon sotilas (Nightwishin musiikilla ryyditettynä!) sekä Täällä Pohjantähden alla. Silmiini on osunut ainakin neljät eri veljeskatraat ja kaikki omalla tavallaan pirun kiinnostavia - kolme niistä olisi nähtävissä vain kesällä ja niin lyhyen ajan sisällä en minäkään kykene sentään katsomaan samaa tekstiä useampana versiona. Pientä karsintaa oli siis suoritettava, ja logistiikkasyistä ikäväkseni jouduin tässä vaiheessa jo sanomaan ei Ypäjän Musiikkiteatterin veljeksille.

 Jos ihan rehellisiä ollaan, olen ehtinyt jo vähän haukottelemaankin ohjelmistovalintojen edessä. Seitsemän veljestä, taas! Eikö nyt mitään muuta... Tarkempi muistelo olikin paikallaan, sillä en minä nyt sitten niin montaa kertaa ole loppujenlopuksi veljeksiä nähnytkään (kolme kertaa) - tuoreimpana Naantalissa kesällä 2010 nähty versio, joka toteutettiin neljän näyttelijän voimin. Toisaalta, tietyt teokset ovat syystäkin klassikkomaineensa veroisia ja mielestäni kestävät kyllä tulla tämän tästä uudelleenpäivitetyiksi, vaikka ennakkoon tuntuisikin siltä, että saisi silmät täyteen pölyä. Samalla voi juhlistaa jotain muutakin merkkipaalua, kuten Ryhmäteatterin tapauksessa 50v-synttäreitä.

 Olen useasti manannut sitä, etten vuonna 2002 älynnyt mennä Lahden Kaupunginteatterin Seitsemää veljestä katsomaan. Mahdollisuus olisi ollut, mutta ei. Tyhmä mikä tyhmä. Kari Heiskasen ohjaus ja liuta näyttelijöitä, joista 1/7 oli minulle ennestään tuttu ja hänkin vain nimensä puolesta. "Enhän mä edes tiedä keitä noi loput jätkät on!" Voi Talle, Talle... ei näin! Nyt, 15 vuotta myöhemmin, minulle tarjoutui tilaisuus korjata edellisen elämäni virheet ja ottaa avosylin vastaan uusi sukupolvi veljeksiä. Kari Heiskasen ohjaus, peräti 4/7 "tuttua" veljestä ja lavalla muutama muukin hyväksihavaittu tapaus.

 Pari viikkoa sitten istuin muutaman tunnin seuraamassa Suomenlinnan veljesten harjoituksia ja vaikka näkeminen pintaraapaisuksi jäikin, olin erittäin vakuuttunut siitä, että tulossa on melkoista herkkua. Myöhemmin olisi enää kyse siitä, miten paljon lopulta kokonaisuuteen tykästyisin (veljesten edessä kun olin jo lähes polvillani). Mikä porukka! Harjoituksissa olin viikkoa ennen ensi-iltaa, esityksessä viikko ensi-illan jälkeen, ennen pienoista juhannustaukoa. Menimme Suomenlinnaan hyvissä ajoin aiemmin päivällä, ja samaa toki suosittelen muillekin. Kävimme tutustumassa hurmaavaan Lelumuseoon sekä istuimme tovin Panimoravintolassa lammasmakkaroista ja lohikeitosta nauttien.

 Itse linnakkeen sisällähän on kylmänkosteaa, joten kannattaa varata mukaan lämmintä vaatetta. Katsomon penkeillä oli valmiiksi vilttejä, joita aseteltiin sitten ylle ja alle. Esityksen alkuun oli alle 10min, ja kyllä tuntui aika matelevan! Oli varsin malttamaton olo, sellainen "aijai kohta mennään"-tyylinen, jonka lomassa vielä hierotaan käsiä innokkaasti yhteen. Se kävi myös alkulämmittelystä. Itse esitys pyörähti käyntiin siten, että Timo (Mikko Virtanen) marssi lavalle ja näytti, miten kävisi puhelimelle, jos sellainen pärähtäisi jossain soimaan... Eipä muuten soineet puhelimet katsomossa tämän vedon jälkeen!

 Ja sitten tosiaankin mentiin! Reilu kolmituntinen vierähti kuin varkain, ja tarjosi juuri sopivassa suhteessa päivitetyn klassikon. Sain enemmän mitä uskalsin toivoa. Tässä muutamia huomioitani...

 Ensimmäistä kertaa kiinnitin kunnolla huomiota Kiven kauniiseen kieleen ja moninaisiin tapoihin lausua sitä. Mannaa korvilleni tarjosi etenkin Juhani, sillä mielestäni Santtu Karvosella on hyvin persoonallinen tapa "makustella" sanoilla, en osaa edes selittää tätä. Se pitää itse kokea. Mieleeni olivat myös kujeileva Eero (Elias Keränen) sekä "järjen ääni", vakuuttava Aapo (Eino Heiskanen). Vakuuttavuus tosin petti siinä vaiheessa, kun piti toimia puhemiehenä Venlan (Pihla Pohjolainen) kosinta-asiassa useammankin velipojan ja myös itsensä puolesta. Pakit tuli niin että heilahti. Kiven tekstin joukkoon oli ujutettu sinne tänne pientä extraa, joka ei häirinnyt ainakaan minua lainkaan. Tokihan Toukolan pojat voivat laulaa Dire Straitsia (ruotsiksi!), toki Eero voi napakasti todeta lukemisen olevan "vittu miten helppoa" ja myös slangia voi sama heppu vääntää reteästi kaupunkireissusta palatessa, vaikka Helsingin sijaan olisi käyty Hämeenlinnassa. Takuulla tekstin seassa oli muitakin jippoja, joista osa meni suloisesti ohi.

Ei ole Aapolla helppoa puhemiehenä...

 Vaalea lavastus itsessään ei mitään ihmeitä tarjonnut, mutta eri tilanteiden myötä se kyllä osoitti toimivuutensa ja porukan vauhdikkaassa käsittelyssä ( + ripaus mielikuvitusta ja teatterin taikaa) muuntui nopsasti niin saunaksi, Impivaaraksi, Jukolaksi, metsäksi kuin juhlapaikaksikin. Harjoituksissa havaitsin ohjaaja Heiskasen painottavan liikettä ja dynaamisuutta ja sitä kyllä nähtiin yllinkyllin, hyvänä esimerkkinä vaikkapa joulunviettokohtaus, jossa meinasi tulla katsojallekin hiki.

Suomenlinnan kesäteatteri tarjoaa harvinaista herkkua siinäkin mielessä, että vastapuolen katsomo on koko ajan nähtävissä, ja minusta on useinkin mielenkiintoista seurailla muiden katsojien ilmeitä ja reaktioita, jos se suinkin vain on mahdollista. Toki katseeni pysyi suurimmaksi osaksi lavan tapahtumissa, mutta silloin tällöin vilkuilin muuallekin. Kyllä sielläkin silmäkulmia pyyhittiin milloin mistäkin syystä ja ilmeet vaihtelivat hämmästyksestä ihastukseen.

 Musiikkipitoisestakin kokonaisuudesta pidin äärettömän paljon, ja aina joukosta nousee esiin muutama suosikkikohtaus. Tällä kertaa sisimpäni ripsi värähteli ja resonoi eniten siinä, kun nuorimmainen Eero sai hoitaakseen aapiskirjan opettamisen muille. Voi jestas mitä ilmeitä ja pidäteltyä kiukkua etenkin Juhanilla, kun "Ö muuttuu välillä A:ksi ja on täten ensimmäinen". Kevyttä kuittailua. Ja voi mitä iloa ja riemua, kun kirjaimet muuttuvat lauseiksi. Melkein jo luulin, että koko katsomo räjähtää ilmaan, kun Juhani viimein oppi lukemaan. Eihän siinä kunnolla uskaltanut edes hengittää, tunnelma oli samansorttinen kuin "Kuninkaan puhetta" katsoessa. Jännitti niin paljon toisen puolesta, että tuleeko tuosta nyt yhtikäs mitään - ja tulihan siitä! Enää puuttui, että yleisössäkin olisimme kaivaneet oluthaarikat esiin ja järjestäneet lukutaidon kunniaksi kunnon peijaiset painiotteluineen kaikkineen. Toinen lempparikohtaukseni oli nerokkaasti toteutettu Viertolan härkien piiritys, johon liittyen Laurikin (Miro Lopperi) avasi viimein sanaisen arkkunsa ja nousi sanoineen kirjaimellisesti ilmaan.

Karhujahdissa, Lauri etunenässä 

 Veljeksethän olivat yhdessä ja erikseen omanlaisiaan hahmoja, niin kuin pitääkin. Kuten aiemmin mainitsin, oli 4/7 minulle aiemmilta vuosilta tuttuja (Santtu, Eino, Mikko ja Tommi) ja pirun kiintoisaa ja mieluisaa oli nähdä heitäkin taas vähän toisenlaisessa roolissa. 3/7 (Elias, Miro ja Eero) näin lavalla ensimmäistä kertaa, ja totisesti toivon näkeväni kaikkia kolmea jatkossakin tositoimissa. Tämän kolmikon joukosta nousi koko veljespoppoon lempparihahmokseni kaikensorttisilla uhkakuvilla maalaillut ilmeikäs Simeoni (Eero Ojala), jolla pysyi hyvin kädessä tarvittaessa niin kampa, viinaputeli kuin taikinakin. (Kävi myös mielessä, että jos jossain vaiheessa Suomenlinnassa nähtäisiin uusi tuleminen Taru Sormusten Herrasta-spektaakkelista - jonka senkin 80-luvulla missasin - haluaisin ehdottomasti nähdä Elias Keräsen Frodona!)

 Vakuuttavasti hoitui niin lukkarit (Jari Nissinen), nimismiehet (Mikko Hänninen), Taula-Matit (Konsta Mäkelä) kuin Rajamäen rykmentitkin (Mäkelä ja Katariina Lantto) ja lisäksi Viertolan väki härkineen, Toukolan pojat sekä hameväki. Ja karhu! Laulu-ja tanssipuoli oli hyvin hallussa tällä porukalla, ja toki veljeksetkin pääsivät ajautumaan tanssin pyörteisiin ja balettiaskeleitakin otettiin.

Juhani ottaa haltuun Aapista 

 Aiemmin minulle on Seitsemästä veljeksestä tullut ensimmäisenä mieleeni pellavaiset asut, jatkuva mölinä, painiminen ja uhoaminen, lauma sonneja (monessakin mielessä), saunanpoltto ja kurranpeluu. Tämän veljeskaartin nähtyäni päällimmäisenä mielessäni on se, että kaiken hässäköinnin jälkeen on mahdollista kasvaa ihan kelpo kansalaisiksi ja rauhoittua. Mahdollisuus kasvuun kumpuaa sitkeydestä ja yhteisön hyväksynnästä. Linnakkeen uumenissa kauniin moniäänisenä kaikuva loppulaulu herkisti mieleni totaalisesti ja kruunasi illan. Olipa upea lopetus! Yllättäen teki mieli vetää vilttiä korviin ja uinahtaa niille sijoilleen, rauhoittunein mielin. Vaan paluulautta ei liiemmin odottele, joten se siitä.

 Pitkästä aikaa minulla heräsi hinku nähdä tämä uudestaan, näytelmien kohdalla niin ei ole usein tapahtunut. Hinku jos herää sielläkin suunnassa, tsekkaa esityspäivät vaikkapa tästä. Anteeksi vielä kiroilu, mutta olihan tämä nyt helvetin kova! Ryhmiksen keväinen Peer Gynt oli silkkaa herkkua kaltaiselleni teatterihörhölle, ja tämä jatkoi samaa linjaa.

Esityskuvat (c) Tanja Ahola

ps. Samalla reissulla jutusteluhaaviini tarttui Pihla Pohjolainen, jonka kiintoisa haastattelu luvassa lähiaikoina!

Seitsemän veljeksen harjoituksia seuraamassa

 Aiemmin keväällä minuun oltiin meilitse yhteydessä Ryhmäteatterin suunnalta ja tiedusteltiin halukkuuttani pienimuotoiseen yhteistyöhön teatterin 50v-juhlavuoden tiimoilta. Keväällä ohjelmistossa pyöri Peer Gynt, jota olin jo muutenkin menossa katsomaan ja kokemuksestani kirjoittamaan. Vastausmeilissäni ehdotin, josko voisin vaikkapa kesällä mennä Suomenlinnaan seuraamaan hetkeksi kesäteatteriharjoituksia. Siinä vaiheessa ei kesän näytelmää oltu vielä julkistettu. Ehdotukseni otettiin hyvin vastaan ja lupasimme olla asian tiimoilta yhteyksissä myöhemmässä vaiheessa.

 Myöhempi vaihe koitti ja näytelmänä olisi Aleksis Kiven klassikko Seitsemän veljestä, ohjaajana Kari Heiskanen ja veljesten rooleissa Santtu Karvonen/Juhani, Tommi Rantamäki/Tuomas, Eino Heiskanen/Aapo, Eero Ojala/Simeoni, Mikko Virtanen/Timo, Miro Lopperi/Lauri ja Elias Keränen/Eero. Ensemblessakin olisi mukana minulle jo aiemmin tuttuja nimiä (mm. Peter Nyberg ja Pihla Pohjolainen). Pakko oli heittää pienet tuuletukset kehiin kotona "JES!" -huutojen siivittämänä. Tätä porukkaa menisin enemmän kuin mielelläni seurailemaan. Olin pari vuotta aiemmin päässyt haastattelemaan suuresti ihailemaani ja arvostamaani Kari Heiskasta ja samalla reissulla hetken seurannut Karin käsikirjoittaman ja ohjaaman "Sormet hunajapurkissa"-näytelmän harjoituksia Ryhmäteatterin Pengerkadun näyttämöllä. Se päivä oli yksi "urani" tähtihetkistä ja varsin onnistuneesta reissusta jäi mieleeni ajatus, että kunpa voisin joskus seurata, kun K. Heiskanen ohjaa isompaa joukkoa (siinä näytelmässä kun oli vain kaksi roolihenkilöä). 

 Kesäkuun alkupuolella, viikko ennen Seitsemän veljeksen ensi-iltaa (15.6. ensi-ilta), herään puoli kuudelta isännän kanssa, ajelemme taksilla linja-autoasemalle ja siitä varsin varhaisella bussilla Helsinkiin. Torkun koko matkan, koska kesälomalla en ole tottunut heräämään aikaisin ja minulla on suuria vaikeuksia pitää silmiäni auki. Jo aamulla näyttää siltä, että tulossa olisi varsin aurinkoinen päivä ja hellelukemat paukkuisivat siellä sun täällä. Minulla on kassissani varusteina pipoa, kaulaliinaa ja pitkähihaista paitaa - kokemuksesta kun tiedän, että Hyvän Omantunnon Linnakkeen sisäpuolella saattaa olla hienosta säästä huolimatta hyytävän kylmä. Talsimme pitkin Espaa Kauppatorille, jossa olemme jo ennen yhdeksää. Tarkoitus olisi lähteä klo 9.45 JT-Linen vesibussilla kohti Suomenlinnaa. Muuta porukkaa odotellessamme ihmettelemme torivilinää, taustalla lokit rääkyvät ja joku hanuristi soittaa kolmatta kertaa Metsäkukkia. Mikäpäs siinä. 

 Paikalle saapuu ohjaajan assistentti Hanna, jonka kanssa olen sopinut harjoituksista. Juttelemme hetken ja pian paikalle alkaa valua muitakin työryhmän jäseniä, joille sanon käsipäivää. Halailuhommiin pääsen Mikko Virtasen (joka on luvannut tarvittaessa kertoa huonoja vitsejä koko menomatkan ajan, jos minulla on vaikeuksia hereilläpysymisen suhteen) sekä Peter Nybergin kanssa - jälkimmäistä halatessani kalautan hampaani hänen kaulassaan roikkuviin kuulokkeisiinsa kohtalaisen rajusti. Hyvä alku tällekin reissulle! Toivotan hyvää huomenta torilta mansikoita ostaneelle Kari Heiskaselle ja ilmoitan tulevani harjoituksia seuraamaan. Tämä selvä. 

 Ahtaudumme turistiryhmän mukana vesibussiin ja suuntaamme kannelle. Istumme samassa pöydässä Arto Muukan, Jane Kääriäisen ja Peter Nybergin kanssa (ensemblen väkeä kaikki). Menomatkan aikana käy ilmi, että kaikki paitsi purjehdus on turhaa ja että minulla on yllättävän vähän kalenterissani kesäteatterireissuja luvassa. Ja että Harakan saareen saisi hienon kauhunäytelmän viriteltyä syysiltojen iloksi. Paatista poistuttaessa Santtu Karvonen bongaa väkijoukossa meidät ja toivottaa tervetulleeksi "isolle kirkolle". Tunnetusti en ole liikkeissäni kovin ripeä - sen sijaan täytyy ihailla näyttelijöitä, jotka suorastaan kiiruhtavat työpäivää kohti ja jään porukasta jälkeen. Onneksi Virtasen Mikko nappaa pahasti jälkeenjääneen bloggarin kainaloonsa ja ohjaa varmoin ottein kohti linnaketta. Pikainen kierros pukuhuoneen puolella, parit käsipäiväät ja liuta paidattomia miehiä. Ja suklaaparvi!?

 Katsomme parhaaksi mennä linnakkeen sisäpuolelle ja valkkaamme katsomosta sopivat paikat. Ohjaaja haluaisi jo aloittaa, mutta vaatteiden vaihto tuntuu kestävän ja kestävän. Pistän joutessani pipon päähäni. Sisäpuolella on kohtalaisen viileää. Koreografi Kirsi Karleniuksen johdolla olisi tarkoitus käydä muutamaa tanssia läpi, mutta äijiä ei näy missään. Ajattelen mielessäni, että eipä tämä kovin kellontarkkaa näytä olevan... No, lopulta kaikki ovat paikalla ja tanssiharkat voidaan aloittaa. "Ja lähtee jappa-paada-da, tytöt kiertää sisällä ja kolme poikaa ulkoringissä". Joku nimeltämainitsematon veljes siellä mennä teputtaa omiaan, kun pitäisi ottaa reippaita juoksuaskelia. Tuomas (Tommi Rantamäki), Lauri (Miro Lopperi) ja Aapo (Eino Heiskanen) naureskelevat veljiensä menoa sivummalla ja menevät keskelle hienoon tähtimuodostelmaan näyttämään mallia tanssimisesta. Simeonia (Eero Ojala) ei näy lavalla, kas häntä kun ei moinen syntinen meno kiinnosta lainkaan. Sama otetaan uusiksi useampaan otteeseen ja välillä koko kuvio saadaan sujumaan paremmin, välillä ei. "Sori mä mokasin"-tunnustus vastaanotetaan "Ei haittaa, virheistä opitaan!"-kommentilla ja eikun uudestaan. 

 Jappa-paada-da toistuu sen verran useaan otteeseen, että se jää jo päähäni soimaan ja paikalle saapuu vielä valokuvaaja, joka tuokin harjoituksiin hiukan erilaista meininkiä. Tansseja kuvataan eri suunnista useampaan kertaan, jotta saataisiin paras mahdollinen lopputulos kuviin (toisin kuin nämä meikäläisen epäselvät otokset). K. Heiskanen tuntuu tietävän tarkkaan mitä haluaa, ja hyvä niin. Hän haluaa kuviin dynaamista liikettä, ei patsastelua ja tyhjää tilaa. Tanssiessa on tullut hiki, joten pidämme pienen paussin ja sitten jatketaan Karin ohjauksessa. Meidätkin ohjataan istumaan toiselle puolelle katsomoa, ettemme näkyisi valokuvissa taustalla. 

 Seuraavassa kohtauksessa Rajamäen rykmentti saapuu. "Voimaa! Intensiteettiä! Puhetta pitää tulla isosti!" ohjaa Kari. Muutama kohtaus käydään näillä ohjeilla läpi uusiksi valokuvaajan seuratessa koko ajan tilanteita. Nimismies (Mikko Hänninen) saapuu. Taula-Matti saapuu. Impivaara rakentuu näyttämölle kuin tyhjästä. "Makeasti oravainen" kajahtaa komeasti ilmoille. Lähikuvia kasvoista - iloa, hämmennystä, haaveilua, uhoa. Lauri näpertää käpylehmän parissa. Iloitkaa ja riemuitkaa ---> ruokatunnin paikka. Tässä vaiheessa harjoituksia olen jo ihan myyty. Hurmaavaa sakkia nämä veljekset, niin omanlaisiaan persoonia kaikki!

 Läheisessä ravintolassa on tarjolla päivittäin makoisa lounas noutopöydästä, ja sinne mekin muiden perässä suuntaamme. Istumme hiukan syrjemmälle yhdessä, yllätys yllätys, Mikko Virtasen kanssa ja koskapa hän on porukasta tutuin ja "saman kylän poikia", kysyn Mikolta ruokailun lomassa muutaman kysymyksen harjoitusprosessiin ja roolihenkilöönsä Timoon liittyen.

 Kertoisitko aluksi hiukan harjoituksista ja siitä, miten päädyit porukkaan mukaan. "Harjoitukset alkoivat 2.5. Ensin treenattiin kaksi viikkoa Ryhmäteatterissa Helsinginkadulla ja tänne saareen tulimme toukokuun puolivälissä. Pitkiä päiviä on vedetty ja tiivistä menoa on ollut, tosin viikonloput on pääsääntöisesti pidetty vapaina ja se on ollut levon kannalta ihan hyvä asia. Mukaan päädyin ihan aukkareiden kautta, Santtu oli valmiiksi mukana Ryhmiksen kiinnitettynä näyttelijänä ja tietääkseni Kari oli Tommia pyytänyt mukaan suoraan. Viittä veljestä haettiin aukkareiden kautta joulukuun alussa ja valituille ilmoitettiin heti saman päivän aikana. Kari kysyi tilaisuuden alussa, että ketä veljeksistä haluaisit näytellä. Mä jotenkin näin itseni Laurina, mutta päädyinkin näyttelemään Laurin kaksoisveljeä Timoa."

 "Kun näyttämöllä on käytännössä koko ajan seitsemän miestä, täytyy roolityön olla vuoropuhelua ja avointa sille, mitä muut tekevät. Täytyy osata asemoida itsensä koko veljeskatraan dynamiikkaan, ja paljon onkin muotoutunut harjoitusten aikana. Ei voi tulla tavallaan valmiina tai "tällainen Timo on"-tyylillä harjoituksiin. Siitä voi olla jonkinlainen haju, että tuohon suuntaan haluan yrittää roolihahmoani viedä. Kari on ohjaajana myös hyvä haastamaan, ja hänellä on pitkä kokemus niin ohjaajana kuin näyttelijänäkin, ja silmää koko jutulle. Ensin olen tehnyt jollakin tavalla ja Kari on ehdottanut, jospa tekisin seuraavalla kerralla aivan päinvastaisesti ja katsotaan mihin se vie. Timoa pidetään vähän tyhmänä ja lapsenomaisen yksinkertaisena, ja Kari ehdotti kerran treeneissä, että mitäpä jos Timo olisikin maailman fiksuin äijä! Haastetaan omaa ajattelua hahmosta eikä lukkiuduta yhteen oikeaan tapaan tehdä, ihmisissä on kuitenkin aina monia eri puolia. Ei kukaan jaksa katsoa kolmea tuntia sitä, että joku on lavalla pelkästään tyhmä."

 Mikä on ollut harjoituksissa helppoa, mikä haastavaa? "Tässä porukassa on ollut helppoa ihan alusta asti kokeilla eri juttuja, oon digannut tehdä yhdessä. Miro Lopperi on ainut ketä en tuntenut ennestään, ihan loistavia tyyppejä kaikki ja on ollut todella luottavaista tehdä kimpassa. Haastavinta on ollut energian ylläpitäminen, Timo kun ei ole mikään kovin puhelias kaveri. Täytyy koko ajan pysyä tiukasti tilanteissa ja pystyä näyttelemään ulos asioita tavallaan taustalla. Seitsemän miehen porukassa energiatason, vimman ja palon on oltava koko ajan kova, jotta kaikki erottuisi. Balanssin hakeminen on ollut haastavaa."

 Mikä on mieluisinta omassa hahmossasi? "Musta on ihanaa, että Timosta on tullut jotenkin vilpitön ja avoin hahmo. Hän kokee asiat tosi aitoina, on hyvin nauravainen ja itkeväinen, elää mukana muidenkin tunteita."

 Jos joku nyt jossain mietiskelee, että "taas tämä Seitsemän veljestä, tämän oon nähnyt jo viiteen kertaan", niin miksi kannattaisi lähteä katsomaan tämä kuudeskin versio? "Koska tämähän on niistä kuudesta paras! Ja tässähän on myös musiikkia, ensemblehan on musiikillisesti tosi lahjakasta porukkaa ja kyllä me veljeksetkin siellä jotain sjungaillaan..."

 "Haluan sanoa vielä lopuksi, että Kari veti aikoinaan meille Teakissa näyttelijäntyön mestarikurssin maisterivuosina, ja mä en päässyt sinne, koska tein jotain proggista samaan aikaan. Tää on kyllä tuntunut nyt näyttelijäntyön mestarikurssilta. Oon kuitenkin ollut ammatissa jo jonkun aikaa ja tuntuu siltä, että oon oppinut ihan hirvittävän paljon tästä. On kiva "taiteentekemisen fiilis" ja hienoa olla mukana tässä porukassa ja Karin sanoin "kuningasnäytelmässä"."

 Suurkiitos Mikolle juttuhetkestä!

Timo/Mikko Virtanen (c) Tanja Ahola 

Luonnollisesti harjoitukset jatkuvat lounastauon jälkeen. Saamme nähdä veljeksiä karhunkaatohommissa sekä Hiidenkivellä härkälaumaa paossa. Täytyy todeta tähän väliin, että onpas muuten upeasti toteutettu, intensiivinen kohtaus! Miten suuri merkitys onkaan valoilla ja varjoilla, savulla ja äänitehosteilla sekä musiikilla. Tehokas kohtaus saa aikaan kylmiä väreitä, ja tuskin maltan odottaa sitä hetkeä, kun pääsen näkemään tämän kohtauksen itse valmiissa näytelmässä. Karikin äityy kehumaan äänisuunnittelija-Jussia kesken kaiken, ja pienet väliaplodit ovat paikallaan myös valosuunnittelija-Villelle. Karin sanoin "vastakkaiselta puolelta päin silmiä suunnatut valot tekevät eetvarttia!" Saamme nähdä myös sulavaa äijäbalettia ja asiasta toiseen kuulemme myös pienen tarinan siitä, millä sanoilla Jukka Virtanen aikoinaan kehui Taneli Mäkelää. 

 Kuten sanottu, Karilla on vahva näkemys lopputuloksesta. Niin vahva se ei kuitenkaan ole, etteikö sinne joukkoon mahtuisi pieniä muutoksia ja kokeiluja, joita näyttelijät tarjoavat vinkkeinä. Osa havaitaan toimiviksi, osa unohdetaan kokeilun jälkeen. Taiteilijanvapautta saa käyttää ja improvisointia, silloin kun siihen tarjoutuu tilaisuus. "Helvetin hyvää työtä!" ohjaaja kehuu. 

Ohjaaja työssään aamulla 

 Jatketaan vielä lukkarin (Jari Nissinen) ABC-opin päähäntakomisessa sekä kurranpeluussa. Tämänkertaiset harjoitukset päättyvät Eeron ja Simeonin paluuseen Hämeenlinnan reissusta. Tuliaisena näyttäisi olevan Eeron vetelä kaupunkilaisolemus ja löysä kävelytyyli sekä halveksuva katse landepaukkujen veljesten suuntaan. Seuramieheni kokeilee vastaavaa kävelytyyliä paluumatkan koittaessa. Toimii.

 Myöhemmin saan kysyttyä Eino Heiskaselta pari pikaista kysymystä.

 "Mieluisinta omassa roolihenkilössäni Aapossa? Vahva järki ja oikeudentaju. Aapo on veljeksistä paras puhujamies. Hän kuitenkin menee veljiensä mukana kaikkialle ja puolustaa veljiään tarpeen tullen", kertoo Eino.

 Mikä on ollut haastavinta harjoituksissa? "Haastavinta on olla lavalla kuuden veljen ja muutaman muun näyttelijän kanssa samaan aikaan ja pitää tilanne elossa."

 Miksi ihmisten kannattaa tulla katsomaan juuri tämä versio? "Tämä kannattaa tulla katsomaan, jos haluaa kokea suuria tunteita ja nähdä hyvää, vauhdikasta teatteria!"

Aapo/Eino Heiskanen (c) Tanja Ahola 

 Paluureissulla tuppaamme samaan pöytään Miro Lopperin, Elias Keräsen, Katariina Lantton ja Julius Martikaisen kanssa. Pakko kehua Miron hienoja viiksiä, niistä ehdottomasti heti plussaa. Puheenaiheet eivät päätä huimaa kuitenkaan, vai mitä sanotte Suuresta Arttu Wiskari Musikaalista, jossa Elias kehuu viime kesänä olleensa mukana?

Mitä lie Elias kertoo Santulle tässä? 

Lopputoteamus näistä harjoituksista? Valokuvaajan läsnäolo toi tietysti hiukan extraa lavalle, mutta ei se kokemustani latistanut lainkaan. Oli äärimmäisen kiehtovaa seurata ohjaajaa työssään ja energistä sakkia, joka otti mukisematta vastaan äkkinäisiäkin muutoksia. Entistä enemmän olen sitä mieltä, että teatteri on parhaimmillaan nimenomaan taidonnäyte yhteistyöstä ja monien osasten summa. Itse aion mennä Seitsemää veljestä katsomaan parin viikon kuluttua ja kehottaisin sinuakin hankkimaan lippusi ajoissa - muutama näytös kun on jo loppuunmyyty! 

Lisäinfoa tästä linkistä. Kannattaa tutustua myös Ryhmäteatterin Facebook-sivuun, jossa luvassa esittelyvideoita veljeksistä. Ensimmäisenä Juhanista kertoo Karvosen Santtu.

"...ja sitten me ryypättiin!" Ei, vaan kaikki hajaantuivat kuka mihinkin ja me raahustimme läpi helteisen Helsingin Kamppiin ja bussilla kotiin. Koko päivähän tässä reissussa meni, mutta oli se sen väärtti.

Vuoden Viikset 2017 -ehdokas Miro Lopperi 

(c) Teatterikärpänen  (paitsi erikseen mainitut (c) Tanja Ahola, Ryhmäteatteri)

ps. kysyin jälkikäteen Kari Heiskaseltakin muutaman kysymyksen, niistä lisää myöhemmin.  

Rocky Horror Show / Kulttuuritalo

Rocky Horror Show / Kulttuuritalo

Ensi-ilta 2.11. 2016, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Ohjaus Sami Saikkonen
Apulaisohjaus Sonja Sorvola
Lavastaja Alisha Davidow, assistentti Anna Ketola
Valo-ja videosuunnittelija  Jukka Huitila
Äänisuunnittelija Tumppi Sipilä
Naamiointi Emma Krohn-Markkanen, assistentti Joonas Lampi
Pukusuunnittelu Sonja Sorvola

Rooleissa : Roope Salminen, Eino Heiskanen, Ilona Chevakova, Sonja Sorvola, Sami Saikkonen, Jane Kääriäinen, Sami Hokkanen ja Samuel Harjanne

Bändi Ismo Laakso Psychoboogie Explosion Band : Ismo Laakso, Teemu Pulkkinen, Antti Karhumaa, Elli Maple, Antti Kolehmainen, Mikko Hellström ja Samuli Lepola

 Richard O´Brienin käsikirjoittama Rocky Horror Show sai maailmanensi-iltansa Lontoossa vuonna 1973, ja pari vuotta myöhemmin valmistui leffaversio Rocky Horror Picture Show, joka nousi kulttimaineeseen eritoten katsojien osallistuvuuden vuoksi. Nyt 43-vuotias show on kovassa tikissä edelleen ja itse kolme vuotta vanhempana toivoisin olevani yhtä viriili ja virkeä monellakin tasolla.

 Muistan nähneeni pikkutyttönä Rocky Horror Picture Shown telkasta, tai ainakin osia siitä. Mitään en varmaankaan mistään tajunnut, mutta muistan sen, että olipas jännän näköinen setä meikeissään ja asuissaan siinä näyttävästi kekkuloimassa. Vastaavaa mietin varmaan silloinkin, kun missä lie näin ensimmäistä kertaa Tom of Finlandin piirrosjälkeä. Onpas viiksekkäällä sedällä tiukat housut, wau. Jotenkin salaperäistä ja kiehtovaa ja kutkuttelevaa. Sama kiehtovuus on siivittänyt eloani monenkin aiheen ja alakulttuurin suhteen, ja vaikka itse olenkin harmaa hiirulainen ja tylsä pukeutuja, voi pojat jos tietäisitte mitä kaikkea pääni sisällä liikkuukaan. Kaiken sen kun valjastaisin ulkoiseen olemukseeni, minut nähtäisiin päivittäin mitä mielikuvituksellisimmissa asuissa ja meikeissä ja tyyleissä. Vilkas mielikuvitus ja värikäs unimaailma on minun pelastukseni.

Meikkaava setä Frank (c) Paula Ojansuu 

 Kuin taivaan lahjana tuli ensilumen tuomaan lumikaaokseen (missä?) ja talviaikaan siirtymisen tuomaan mielen alhoon Kulttuuritalon reissu, ja vieläpä ensimmäistä kertaa. Miten olinkaan onnistunut aiemmin välttymään legendaariselta mestalta? Aulassa silmäilin väkeä ja ihailtavan värikkäästi oli osa kansasta pukeutunut ja varustautunut rekvisiittapussein. Hiukan harmitti oma värittömyyteni kunnes hokasin, että eihän muiden sonnustautuminen ole suinkaan minulta pois, sehän on vain extraa! Jos saa kicksejä tälläytymisestä ja verkkosukista, suotakoon se heille. Jokainen saa olla sellainen kuin on ja tuntuu itsestä hyvältä, viis siitä mitä muut ajattelevat. Olisi helvetin ikävää, jos kaikki pukeutuisivat samalla tavalla. Olen aina tykännyt bongailla värikkäitä persoonia, ne tuovat inspiraatiota ajatusmaailmaani ja elämääni.

 No, löysin paikkani liki takarivistä (millähän idealla senkin paikan olin taas varannut) ja bändihän se viritteli kansaa jo tunnelmaan. Huomioni kiinnittyi lavan yläosassa komeileviin valtaviin viiksiin. Mega-Movember! Lavan edustalle oli viritetty pöytäkuntia ruokailua varten, ilmeisesti shown alkuun pystyi siis yhdistämään show + dinner -tyylisen jutun. Ajattelin, että kuinkakohan tuo haittaa katsomista ja malttavatko ihmiset siinä pysyä paikallaan vai ravaavatko esim. vessassa, mutta varsinaisen shown alettua unohtui syystäkin seurata, mitä pöydissä tapahtui.

 Tarinan juonihan on varsin lennokas. Nössö nuoripari Brad (Roope Salminen) ja Janet (Ilona Chevakova) ovat matkalla kyläilemään Tri Scottin (Sami Hokkanen) luo, kun auto hyytyy matkalla ja sadekin yllättää. Pariskunta vaikuttaa sellaiselta, että pussailun asteelle on päästy mutta ei yhtään sen pitemmälle, ja tällä menolla kestää vielä jonkin aikaa kunnes Brad pääsisi tärisevin sormin rintsikoita availemaan. Epäilen vahvasti. No, lähistöllä on onneksi jokin linna, jonne kyyhkyläiset löytävät tiensä ja tarkoitus olisi soittaa puhelu. Oven avaa sangen hämäräperäinen tyyppi Riff Raff (Samuel Harjanne) ja se onkin menoa sitten. Linnassa on juhlavat hetket käsillä, sillä korseteista ja korkkareista tykkäävä isäntä Frank (Sami Saikkonen) on juuri julkistamassa pitkällisen kehittelyn tulostaan, täydellisen miehen ruumiillistumaa Rockya (Eino Heiskanen). Illan edetessä etsitään ja löydetään vaikka mitä, ja Bradista ja Janetista paljastuu varsin uusia puolia.

 Joka näytöksessä on mukana myös kertojahahmo. Minä valitsin kahden väliltä, ottaako Kari Heiskasen vaiko Jorma Uotisen. Kaikki kunnia Karille, mutta haloo, tietysti minä valitsin Jorman! Ja voi pojat mikä yleisönvillitsijä herra olikaan! Valtaisat aploodit ja vihellykset alkoivat välittömästi Jorman saapuessa lavalle, ja meno yltyi siinä vaiheessa kun Jorma purjehti näyttävässä päähineessä, stay upeissa ja korkkareissa lavalle, heittäytyi makuulle, nosteli pitkiä sääriään keimaillen ja luki tarinaa. Ollapa äänikirja, jossa Jorma kertoisi iltasatuja aikuisille! Hankkisin het! Takanani istui jätkäporukka, joka villiintyi aivan täysin Uotisen lavapreesensistä. Muutenkin yleisö osallistui kiitettävän paljon mukaan tapahtumiin rekvisiittojen kera sekä "Urpo!" ja "Lutka!"-huuteluin. Edessäni istunut nainen ponkaisi kuin vieteri tanssimaan Time Warpia. Rekvisiitaksi kandee varata mukaan ainakin sanomalehti, taskulamppu, kumihanskat, vessapaperia ja jotain silppua. Jotain märkää lensi takaa niskaani alkupuoliskolla ja oli jätkiltä pakko kysyä, että "Olihan se pojat vettä?"

 Muutama vuosi sitten näin Rocky Horror Shown Turun Kaupunginteatterissa, Sami Saikkonen vuorotteli Frankin roolissa silloin Lari Halmeen kanssa (roolissa näin Larin). Lavalla oli Turussa porukkaa runsaammin, mutta kyllähän tämä toimi pienemmälläkin sakilla. Kaukolaseistani huolimatta näytti tosin paikoitellen siltä, että Frankillä olisi ollut täysparta, kun kaulaa ympäröi puuhka. Suurta yleisöä kiinnosti varmaan eniten se, miten sujuu musikaalirooli Roope Salmiselta. Minulla ei ollut epäilyksiä asiasta, olinhan jo muutama vuosi sitten nähnyt Roopen eräässä musikaalissa Lahdessa, josta ei tosin ole sen jälkeen paljoa kohistu. Joka tapauksessa Roope oli Bradin roolissa loistava ja korkkareissa varsin näyttävä ilmestys. Eniten silmäni tapittivat sitten Rockya, joka on vastasyntyneenä viaton ja lapsenkaltainen utelias poikanen, mutta kropaltaan täysi mies. Rockyn jumpatessa ja temppuillessa lavasteissa alkoi päässäni soimaan "Kanna minut metsään apinamies" (se se vasta olisikin ollut näky) ja myöhemmin tuli tarve kesken kaiken laittaa vähän huulirasvaakin. Onneksi istuin kaukana, lähempänä en olisi mitään nähnytkään huuruisten linssien takaa. Upeaa katsottavaa ja kuultavaa olivat kyllä kaikki vuorollaan, olisin sopivassa mielentilassa lähtenyt itsekin tarvittaessa ihan kenen tahansa matkaan -niin Janetin, Magentan (Sonja Sorvola, joka näytti käteviä jumppaliikkeitäkin lattialla ja jo aiemmin mainittu takanani istunut jätkäporukka villiintyi jälleen), Columbian (Jane Kääriäinen), Tri Scottin kuin Riff Raffinkin. Laulupuolella loistivat etenkin Samuel Harjanne ja Ilona Chevakova, Sami Hokkanen sen sijaan yllätti varsin positiivisesti ja jo mainittu Roope Salminen.

Kuva napattu RHS:n Facebook-sivulta 

 Olihan tämä varsin viihdyttävä ja juuri passelin rietas ja överi show, ja loistavan bändin läsnäolo lavalla toi lisää virtaa myös. Ei huono! Sopii pikkujouluaikaan kuin viikset meikäläiselle! Shown päätteeksi oli mentävä lavan lähistölle katselemaan tyyppejä vähän lähempää ja tunsin itseni lyhyemmäksi kuin koskaan, kun parimetrinen korkkareissa tepasteleva Oscar-patsas laskeutui lavalta eteeni ihasteltavaksi. Poski kultamaalissa lähdin sekavin mielin kotia kohti, ja siinä vaiheessa ei paljoa painanut se, että vaikka aamulla soi herätyskello klo 6.20, klo 2 yöllä soi Time Warp päässä ja yöpaitaa laitettaessa erinäisistä paikoista tipahteli lattialle riisiä.

Mr. Kultamaali (c) Paula Ojansuu 

 Semmoinen reissu oli se. Rocky Horror Show Kulttuuritalolla vielä muutaman kerran, keväällä 2017 myös Turussa ja Tampereella. Aion muuten mennä Tampereelle katsomaan uudestaan. Aion ottaa selvää, oliko musta nahka aitoa vaiko keinonahkaa. Lisäinfoa esityksistä tästä linkistä.

Lukupino-blogin Simo piipahti ennakossa tiistaina ja piti myös näkemästään. Simon blogissa myös valokuva Jormasta, joka toimi myös kertojana silloin.

 Reissunihan poiki vielä yllärinä sen, että tein varsin erikoisella tyylillä kotimatkan aikana Roope Salmisen haastattelun... Se on luettavissa lähiaikoina täällä, joten pysykääpä kuulolla.

Haastattelussa Eino Heiskanen

Eino Heiskasen tapasin vauhdikkaiden vaiheiden jälkeen toukokuun puolivälissä 2016 Ravintola Iguanassa Helsingin keskustassa. Matkaan kun tuli pari muuttujaa heti alkuunsa, ja muutaman viestin, puhelinsoiton, andymccoymaisen liikeenteenpysäytyksen, jääteenlitkimisen ja Taru Sormusten Herrasta-leikkimisen jälkeen (Aragorn ja Gimli seikkailee, vaikka olisin itse mieluummin ollut joku hobitti) saatiin kuin saatiinkin haastattelu tehtyä…

Vuonna 1987 syntynyt Eino on horoskoopiltaan oinas. ”Mä oon Pohjois-Helsingistä kotoisin ja asun täällä edelleen. Berliinissä asuttiin luokan kanssa pari kuukautta ja ollessani 11-vuotias me asuttiin kolme kuukautta Kreikassa, mutta muuten oon pysytellyt täällä.”

Mitä harrastat? ”Liikuntaa kaikissa muodoissa, tosin ne vaihtelee aika paljonkin. Mun kiinnostuksenkohteeni vaihtuu lennossa usein vähän elämäntilanteesta riippuen, ja tykkään kokeilla uusia lajeja. Oon käynyt laitesukelluskurssin, oon kokeillut surffaamista, seinäkiipeilyä, jousiammuntaa, joogaa… Kuntosali on pysynyt vakioharrastuksena tosin, ja maastopyöräily. Tietokoneita mä harrastan myös, rakennan itse niitä.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Pianoa vähän, kitaraa vähän, rumpuja vähän. Osaan vähän kaikkea vähän! Tuossa Beverly Hills 90210-jutussahan soitin sähkökitaralla sen tunnarin, se oli hauskaa. Muissa jutuissa en muistaakseni ole soitellut.”

Mitkä ovat sinun vahvuutesi/erikoistaitosi ammatillisessa mielessä ja ehkä muuten? ”Mun vahvuudet on ehkäpä rytmitaju ja kehonkäyttö, tietynlainen kehollinen ilmaisu. Erityistaitoja cv:ssä on muutamia, eli osaan jonglöörata, ajaa vähän yksipyöräisellä ja oon mä joskus kamppailulajejakin treenaillut. Monipuolisuus on mun erikoistaitoni! Ja mun bilebravuurini on karaokessa vedetty Hopeinen kuu”, nauraa Eino.

”Ai niin ja drinkkien rakentamiseen mä oon yrittänyt myös perehtyä! Nyt oon siinä vielä aika huono, kun baarikaapissa ei ole riittävästi tarveaineita siihen hommaan. Eli täytyy sanoa, että mun erikoistaitoni on myös ehdottomasti se, että mä innostun hirveen nopeasti uusista asioista.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Laulutaito varmaankin, viedä se ihan huippuunsa.”

Mikä on ollut suurin haaste, joka on tullut ammatillisessa mielessä vastaan? ”Kyllä se oli monologi! TeaKissa meillä oli monologikurssi, en ollut aiemmin sellaista tehnyt. Tuo Beverly Hills 90210-näytelmä oli myös haasteellinen, koska siinä suhde yleisöön oli niin erilainen. Yleisö kun sai tilassa liikkua vapaasti, ja kaikki vaatteidenvaihdot ja muut tapahtui yleisön seassa ja kontakti oli päällä koko ajan.”

Onko suvussasi muita teatterialalla olevia? ”Kas on, äitini Sara (Paavolainen), isäni Kari (Heiskanen) ja setäni Ilkka (Heiskanen). Äitipuoleni Anna-Maijan (Tuokko) mainitsen myös, lieneekö varsinaisesti sukua mutta perhettä kyllä.”

Nuori vastavalmistunut näyttelijä ja toiveikas katse tulevaisuuteen...

 Oliko sinulla jo lapsena selviö, että sinäkin haluat näyttelijäksi, vai kiinnostiko sinua jokin muu ala? ”Lapsena ajattelin ensin sillai, että kyllä mustakin näyttelijä tulee, koska vanhemmatkin on. Se tuntui normaalilta. Jossain vaiheessa ajattelin sitten, että mua taitaakin leffa-ala kiinnostaa enemmän. Nuorena aikuisena mieli vaihteeksi muuttui, että eipä musta ehkä näyttelijää tulekaan. Hain TeaKiin 19-vuotiaana ja tipuin toisessa vaiheessa jatkosta. Ajattelin, että tää oli tässä enkä hae kyllä enää. Pidin viisi vuotta taukoa ja sitten ”Perkele, kyllähän mä nyt vielä haen!” ja niin tein ja pääsin sisään. Kyllä näyttelemisestä on nyt tullut mulle ihan ykkösjuttu! Tykkään hommasta tosi paljon.”

Olitko sitten lapsena missään koulun näytelmissä tms. mukana? ”Olinhan mä ala-asteella prinssin neuvonantajana Adalmiinan helmi-näytelmässä, heheh! Aijai, mä näin netistä kuvan, kun joku lapsi oli esittänyt nurmikkoa hahahhah. Kommandomaskissa makasi siinä… Mä en oo koskaan ollut missään harrastajateattereissa ja en ollut tehnyt teatteria yhtään ennen TeaKiin pääsemistä. Muutaman lyhytelokuvan olin tehnyt ja ollut mukana yhdessä sarjassa, mutta ei muuta.”

TeaKiin pääsit 2011, ja valmistuit… ? ”Valmistuin vuonna 2016, tai valmistun. 3.6. käyn hakemassa paperini, se lienee virallinen valmistujaispäivä. Jeee! Kaikki kurssit on hoidettu ja suoritettu. Bileet!” intoilee Eino ja skoolaamme jääteelasien kanssa. ”Ehkä pitää mainita myös, että kävin pankissa just päivittämässä tietoni Gold-pakettiin maisteriksivalmistumisen kunniaksi.”

Pankkiasioista puhuminen vakavoittaa väkisin

 Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? Muistat varmaan vielä? ”Heh, juu. Aiheena oli ”Taide ja muuttuva teknologinen ympäristö”. Kirjoitin siinä lähinna YouTubesta, videopeleistä ja virtuaalitodellisuuksista. Se käsitteli lähinnä noita asioita ja sitä, että miten näyttelijäntyötä tullaan pilkkomaan osiin ja miten uuden teknologian kanssa tullaan tekemään töitä jatkossa. Itse oon ollut motion capture-kuvauksissa, näyttelin animaatiohahmoa. Virtuaalilasit on tulleet jo markkinoille, ja varmasti niille tullaan tekemään elokuvia jossain vaiheessa.”

”Taiteellinen opinnäytteeni oli Beverly Hills 90210-näytelmä ja siinä Kellyn rooli. Hienoa, että sinäkin tulit sitä katsomaan.”

Muut mahdolliset opinnot… ”Aliupseerikoulun mä oon käynyt. Mullahan on myös turvatarkastajan perustutkinto, olin turvatarkastajana lentoasemalla hommissa. Olen huolehtinut kansainvälisestä lentoturvallisuudesta, eikö kuulostakin hienolta.”

Oliko sinulla sitten olemassa vaihtoehto B, eli jos et olisi toisellakaan kerralla päässyt TeaKiin, mikä olisi ollut seuraava suunta kenties? ”Oli mulla vaihtoehto, eli hain samaan aikaan Kauppakorkeakouluun ja kävin valmennuskurssinkin. Jos en olisi päässyt TeaKiin, todennäköisesti mä opiskelisin Vaasassa Kauppakorkeassa, koska mun pisteet ei olisi varmaankaan riittäneet Helsinkiin.”

Miksi sitten olet näyttelijä? ”No en minä tiedä! Tää on mun mielestäni ihan helvetin mielenkiintoinen ala ja tää on tosi hauskaa. Haluan ilahduttaa ihmisiä ja herättää ajatuksia, se lienee se ydinasia mulle. Mulla on ollut aina hyvin realistinen kuva itse näyttelijäntyöstä. Vanhemmat tuli tosi väsyneinä näytöksistä kotiin ja tiesin, että työ ei ole mitään punaisia mattoja, salamavalojen räiskettä, kuohuviiniä, lentäviä lauseita ja rapujuhlia. No, olinhan minäkin kirjoittanut pikkupoikana aineen jossa luki ”Minusta tulee isona näyttelijä tai poliisi. Haluan saada ison roolin, jotta saisin paljon rahaa.” Parasta näyttelijänäolemisessa on se, että voi mennä verkkarit ja hihaton paita päällä töihin. Tai siis jos multa kysyttäisi, mitä mulle tulee mieleen sanasta näyttelijä. Ei tule kyllä ekana mieleen se, että pääsisi punaiselle matolle tepastelemaan hieno puku päällä.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja mistä/keneltä se on tullut? ”Usein on toistunut se, että mitä enemmän antaa muille itsestään… mitä enemmän suuntaa ulospäin itsestään eikä käännä katsetta itseensä, sen parempi. Improvisaatiokurssi varsinkin opetti tuota, eli mitä paremmin tarjoaa muille, sitä paremmin tilanne tulee menemään. Pitää olla tosi ulospäinsuuntautunut, sillä näytteleminen on asioiden antamista ja tarjoamista.”

Onko sinulla omia ”esikuvia”, joita erityisesti arvostat tai ihailet tietyllä tavalla? ”Tommi Korpela on mun mielestä tosi kova, helvetin hyvä näyttelijä ja samalla tosi koruton tyyppi eikä mikään diivailija. Hugh Jackman taas on tosi kova musikaalitähti, kovassa kunnossa, energinen, hauska ja hyvä esiintyjä. Ja on ollut vaimonsa kanssa yhdessä tosi pitkään, arvostettavaa sekin. Se ei ole mennyt kaikenmaailman hömpötysten perässä. Vaikuttaa siis rehdiltä jätkältä, vaikken tunne koko miestä.”

Kuka olisi sinun unelmiesi vasta/kanssanäyttelijä, jos saisit oikein fantasioida asialla? ”Olis se kyllä hienoa päästä kunnolla vetämään Jack Nicholsonin kanssa. Olis kyllä todella mielenkiintoista, se kun vetää usein ihan mielisairaita rooleja. Tai sitten Anthony Hopkins tai Meryl Streep.”

Entä kenen kanssa laulaisit dueton, vaikkapa karaokessa? ”Dueton? No huh huh. Ketäs näitä laulajia nyt sitten on…Mullahan lyö päässä nyt ihan tyhjää! Pistetään se Hugh Jackman nyt tähän, ja nimenomaan karaokessa”, nauraa Eino ja tätä visioidaan sitten tovi.

Karaokevisio jo vähän hymyilyttää

 Missä eri teattereissa olet näytellyt ja mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö? ”Ryhmäteatterissa olin Liisa Ihmemaassa-jutussa Herttajätkä pari vuotta sitten, Kansallisteatterissa oli Willensaunassa TeaKin Roberto Zucco-juttu (jonka kanssa oltiin Kajaanissa, Joensuussa ja Oulussa sekä myös Ballhaus Ost-teatterissa Berliinissä), Nätyn Teatterimontussa Mykkänäytelmän kanssa ja sitten TeaKissa muutamia eri juttuja (Pikkuporvareita, Läntti, Kolme sisarta, Portti pimeään). Olihan tuo Kellyn rooli Beverly Hills-jutussa iso juttu mulle!”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Olisi siistiä näytellä Star Warsissa jedi-ritaria. Ja Bond-pahis olisi myös unelmahomma!”

Mitä sinulle merkitsee ns. ”teatterin taika” ja miten määrittelisit sen, vai voiko sitä edes määritellä? ”Teatterin taikaa ei oo mulle se illuusio, jonka katsojana nään, vaan enemmänkin se yhteinen sävel yleisön kanssa. Yleisö on välillä ihan liekeissä, näyttelijä voi tehdä ihan mitä vaan ja yleisö reagoi kaikkeen mitä teet. Kaikki ollaan yhtä suurta perhettä ja meininki on tosi kova, kaikki vaikutamme toinen toisiimme ja kommunikaatio toimii upeasti joka suuntaan. Välillä olen kokenut tuollaisia hetkiä, ja se on kyllä hieno fiilis. Kun homma toimii niin se toimii, ei sitä osaa perustella mitenkään. Joskus on vaan sellainen 'outo' energia, jota ei voi selittää.”

Mitenkäs Beverly Hillsissä yleisö yleensä reagoi tekemiinne juttuihin? ”Noin muuten yleisöä oli kyllä hyvin, ja reagointitavat vaihtelivat mielenkiintoisella tavalla. Osa liikkui paljon enemmän, osa oli paljon staattisempia. Osa katseli hymyssä suin eikä oikein tiennyt, että miten tässä pitäisi nyt reagoida. Osa taas hekotteli täysin vapautuneesti. Parasta oli se, kun yleisö pyöri siellä meidän joukossa ja tavallaan sekottui esiintyjiin. Sinäkin siellä pyörätuolilla kurvailit… Ei ollut mitään oikeaa tai väärää tapaa olla. Yksi katsoja oli todella rohkea ja tuli ihan viereen katsomaan, jännä kokemus.”

Olisihan sitä voinut itsekin heittää paidan pois ja hypätä paljuun mukaan… Olisin tarvinnut tosin ehkä muutaman rohkaisuryypyn. ”Joo joo, sinne vaan. Siellä sitä fistattiin oikein kunnolla!”

Asiasta toiseen… Mitkä asiat inspiroivat sinua tai saavat innostumaan? ”Hyvät leffat inspiroi mua! Tai asiat, jotka jotenkin vaikuttavat selkärankaan. Joku ei-älyllinen juttu, jota ei vaan tajua miksi se noin kolahtaa. Siinä vaan on jotain taikaa. Esimerkiksi uusin Mad Max-leffa oli visuaalisesti niin hieno, etten tajua. Tässä vaan on tehty jotain niiiin oikein, enkä osannut perustella sitä mitenkään. Miksi haluttiin kertoa sellaisen tyypin tarina, joka ei edes puhu siinä mitään, murahtelee pari kertaa vain ja ajelee aavikolla.”

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”Kyllä jännittää, ja se on ihan normaalia. Välillä jännittää ihan helvetisti, etenkin ensi-illoissa ja ennakoissa. Ensi-iltaa ennen ei mene ruoka alas ja aamusta muka väsyttää kovasti, vaikkei oikeasti väsyttäisi enää. Tuntuu, ettei jaksaisi mennä ja koko ala tuntuu väärältä valinnalta. Tää ei oo mua varten! Voi kun olisin nyt jossain konttorissa! Miks mun pitää mennä sinne taas nolaamaan itseni ihmisten eteen? Eihän tässä oo mitään järkeä! Sit kun ensi-illasta on selvitty, olo muuttuu ihan täysin ja kaikki on huikeeta.”

Onko sinulle ehtinyt jo muodostua jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet ennen esitystä? ”Pienet vartin unet tykkään ottaa ennen esitystä, sellainen pieni rentoutumishetki tuntia ennen. Sitten pieni kupillinen kahvia ja alkulämmittelyt. Itse jutustahan sitten riippuu tosi paljon, että miten lämmittelen. Beverly Hillsiin ei kuulunut mitään kauhean fyysistä, Roberto Zuccossa taas piti tehdä vähän fyysistä alle, koska siinä piti seistä tosi kauan paikallaan ja saattoi tulla huono olo kesken kaiken. Suomenlinnassahan sitten juoksentelin Herttajätkänä tosi paljon paikasta toiseen.”

(Huom. Jäikin muuten kysymättä, että montako kertaa noin pitkä mies kalautti päätään siellä matalissa käytävissä, kun meikäläinenkin joutui kumartelemaan?)

Kerro joku legendaarinen kommellus, joka on sattunut itsellesi tai vierustoverille lavalla. ”Ei oo oikein mitään kunnon kommelluksia vielä sattunut, jotain pientä kyllä eli vaatteita on hajonnut kesken kaiken ja sehän on aina huvittavaa. Tai jos joku unohtaa kokonaisen repliikin, niin kyllähän se vaikuttaa seuraavaan kohtaukseen ja seuraavan kolmen minuutin rytmiin, jos itse on mennyt sössimään jonkun repliikin kanssa tai tullut täydellinen black out. Kerran kävi kokopitkässä improssa sillai, että joku löi mua nyrkillä päähän ja kaaduin maahan. Mä tein tarjouksen, että jäin maahan makaamaan vielä. Tuli uusi kohtaus, jossa Elias Keränen tuli paikalle pastorina ja aloitti ”Tervetuloa muistamaan tätä ja tätä henkilöä”. Mun tarjouksenihan oli, että multa lähti vain taju ja Elias sitten tarjosi mun kuolemaani. Mua alkoi naurattaamaan ykskaks niin paljon, että oli pakko kääntää kasvot pois yleisöstä ja ruumiina hytkyin siinä lattialla sitten kolme minuuttia. Kaikki nauroi. Vakavahenkinen tilaisuus ja urut soi taustalla. Beverly Hillsin tyylilajihan oli sellainen, että se salli pienet kommellukset ja yleisöhän ei olisi varmaan huomannut mitään, jos joku repla olisi jäänyt välistä.”

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Kun olin 9-vuotias, oltiin kuvaamassa yhtä lyhytelokuvaa Turun telakalla. Mä pääsin yhteen isoon öljytankkeriin ja sinne ohjaamoon rämpyttelemään valoja ja muita ohjainlaitteita. Oli jännää ja se oli oikea pienen pojan unelma!” Eino myhäilee.

Tulevia rooleja tai muita töitäsi? ”Syksyllä tulee Rocky Horror Show ja siinä olen Rocky. Luku-ja lauluharkoilla aloiteltiin tässä just. Hyviä juttuja on tulossa, kaikkea en voi kertoa.” (Edit. 2.6. Eino on mukana Aku Louhimiehen ohjaamassa Tuntematon sotilas-elokuvassa Riitaojan roolissa! Huraa!) 

Onko sinulla jotain mottoa? ”Onni suosii rohkeaa.”

Mitä muuta haluaisit itsestäsi kertoa, eli onko jotain olennaista jäänyt kysymättä? ”Olen sinkku! Tiedoksi vaan kaikille”, Eino nauraa ei-niin-vakavissaan. ”Se täytyy myös mainita, että säärikarvani on alkaneet taas kasvaa, kun Kellyn roolia varten ne piti sheivata pois. Tässäpä tärkeimmät.”

Sana on vapaa teatterista tässä kohtaa. ”Okei. Haluaisin kannustaa taiteelliseen rohkeuteen ihan kaikkia teatterin parissa työskenteleviä. Berliini-kokemuksen jälkeen tämmöinen ajatus. Rohkeita taiteellisia valintoja saa ja pitää tehdä! Katsojille myös, että kannattaa yllättää itsensä välillä myös katsojana, eikä mene aina katsomaan vain tietynlaisia juttuja tai tietyn teatterin ohjelmistoa. Voi löytää todella hienoja juttuja.”

Mikä sarjakuvahahmo olisit ja miksi juuri se? ”Varmaankin Aku Ankka. Se on sellainen sähläri, joka pääsee tekemään kaikenlaista ja tarttuu ennakkoluulottomasti haasteisiin eikä pelkää virheitä. Inhimillinen kaveri! Sitä jätkää ei pysty mikään lannistamaan.”

Mitä mieltä muuten olet Iines Ankan ja Akun ja Hannu Hanhen kolmiodraamasta? ”Musta se Iines on vähän kyseenalainen tyyppi, sillä lailla kilpailuttaa Akua ja Hannua. En kauheasti pidä Iineksestä, koska ihmissuhteet ei ole mitään pelejä ja Iines pelaa ikävää peliä. Menee sen mukaan treffeille, kummalla on parempi auto tai enemmän rahaa. Ihan hirvee ihminen! Tai siis ankkahan se on.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisit ja mikä olisi supervoimasi? ”Se olisi varmaankin joku Supersäätäjä! Se yrittäisi fiksata kaiken kuntoon ja jotenkuten aina vahingossa onnistuisikin.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Jos mä ihan omana itsenäni muuttuisin ulkoisesti naiseksi, kai mä haluaisin katsoa muiden ihmisten reaktioita ja miten muhun suhtaudutaan. Lähtisin kaupungille ja yrittäisin tavata paljon erilaisia ihmisiä. Katsoisin, miten sosiaalisessa tilanteessa toimisin ja minua kohtaan toimittaisi. Toimisin varmaankin ihan normaalisti niin kuin nyt, mutta katsottaisiko sitä mun käytöstäni jotenkin epäsovinana joissakin piireissä?”

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä sinä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Paljon ruokaa pitäisi olla ja ihan kaikenlaista, mä tykkään erilaisista ruuistakin. Tykkään kyllä itsekin kokata, mutta voisi siellä jotain valmistakin olla. Ja ehkä vähän videopelejäkin. Juomaksi teetä, kahvia, olutta ja mehua. Rieslingiä muutama pullo myös jossain nurkassa. Kirjoja niin novellimuotoisina kuin tietokirjoinakin, jos kerran kavereita ei saa ottaa mukaan.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja mitä sinne ottaisit mukaan? ”Taitaa nuo Etelä-Amerikan alkuperäiskansat rakentaa korkealle puuhun majansa kepeistä, siellä on lattiat ja kaikki. Sellaisen tekisin. Tai vanhaan tammeen, haarautuvien oksien kohdalle pieni mukava suojaisa mökki. Jos majani olisi viidakossa, en mä sinne tarttisi yhtään mitään. Roikuskelisin siellä ja vetelisin liaaneilla puusta toiseen.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn ajanjaksoon tai tiettyyn hetkeen, mutta et saisi muuttaa historian kulkua, minne menisit? ”Mä menisin feodaaliajan Japaniin, keskiajan Isoon-Britanniaan tai ihan esihistoriallisiin aikoihin, ihmiskunnan syntyyn. Keskiajan väkivaltainen ilmapiiri jotenkin kiehtoo, Japanin kulttuuri, muinainen Kiina. Tietyistä tapahtumista haluaisin nähdä niinkin ikävän tapahtuman kuin Hiroshiman atomipommin.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen personal trainerin luo. Se tekee mulle kehonkartoituksen ja mä en tee mitään.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Kaunis

Mistä sanasta pidät vähiten? - Rivo

Mikä sytyttää sinut? - Energia

Mikä sammuttaa intohimosi? - Tylyys

Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Linnun laulua

Mitä ääntä inhoat? - Rälläkän ääntä

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Astronautti

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Viemärisukeltaja

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Ehtoota!

Lopuksi muutama video, joissa Eino on mukana :

* Jotain kaunista (Uneton 48 lyhytelokuva) 

* UMK16 Cristal Snow : Love Is Blind

* Jeremy Folderol feat. TiLLy : Little Sister

Edit. 12.10. 2017 Einon omat nettisivut löytyvät osoitteesta www.einoheiskanen.com

Kuvat (c) Teatterikärpänen Talle 

Gimli ja Aragorn lähtökuopissa, jo naurattaakin!

Beverly Hills 90210 - näytelmä / Teatterikorkeakoulu

Beverly Hills 90210 - näytelmä / Teatterikorkeakoulu, Teatterisali

Ensi-ilta 26.4. 2016, kesto noin 2h 15min (ei väliaikaa)

Yhteistyössä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu / ohjauksen, näyttelijäntaiteen, valo-ja äänisuunnittelun koulutusohjelmat sekä Aalto ARTS

Ohjaus ja käsikirjoitus Piia Peltola
Dramaturginen apu ja tekstitys Hannah Gullichsen
Pukusuunnittelu Susanna Suurla
Lavastus Sari Paljakka
Valosuunnittelu Eero Erkamo
Äänisuunnittelu Eero Auvinen

Näyttämöllä : Eino Heiskanen, Julia Lappalainen, Olli Rahkonen ja Miila Virtanen

 Beverly Hills 90210, tuo ysäriaikojen suosikkisarjani nro 1. Näin jälkikäteen muistellen parhaiten on mieleeni jäänyt koukuttava tunnari ja siinä pari "iskua", Dylanin sänkykamarisilmät, kaikkien kaveri unelmavävy Brandon, Donnan ja Davidin sänkypuuhat eli niiden puute, alku-ja lopputeksteissä vilahtava hassu nimi Aaron Spelling (!?) ja Donnan roolissa nähdyn tytär Tori Spellingin jotenkin kroppaan nähden luonnottoman kokoinen pää. Äitini kutsuikin häntä Isopääksi. Jotenkin sitä jaettiin näiden nuorten huolet ja murheet ja ilonaiheet vuosien ajan, enkä kyllä yhtään muista miten koko sarja edes päättyi (ja pääsikö David ns. kastamaan kärkeä lainkaan Donnan kanssa).

 Kun hokasin, että TeaKissa pyörähtää käyntiin Beverly Hills 90210 - aiheinen näytelmä, olihan sitä lähdettävä katsomaan vaikka kesäloman ensipäivinä heti aikaisin aamusta. Esityksen teksti on koostettu sarjan käsikirjoituksia suomentamalla ja dramatisoimalla leikkaa-liimaa -periaatteella, ja lopputulos on täysin uusi teos eli päällekirjoitus. Uusi sana minulle. Esitys on myös Piia Peltolan taiteellinen opinnäytetyö, samoin kuin näyttelijöistä Heiskasen, Rahkosen ja Virtasen.

 Esityksen jälkeen otan Teatterisalin ovilla Reinoja pois jalastani ja totean salskealle pinkkiminihameiselle miehelle, jotta tuskin osaan kirjoittaa tästä riviäkään. Mutta jospa yritetään kuitenkin, koskapa kyseessä oli ainakin katsomiskokemuksena varsin virkistävä ja halolla päähän-tyylinen kokemus.

(c) Eino Heiskanen

 Palataan siis ajassa 2,5h taaksepäin ja siihen hetkeen, kun astuimme Teatterisalin ovista sisään... Hetkeä aiemmin oli ohjeistettu, että esityksessä ei ole väliaikaa, kengät pitää riisua ja vetäistä jalkaan laarista löytyvät sopivat tossut. Salissa saa vapaasti liikkua koko esityksen ajan ja myös käyttää kahvilaa, vessaa ja tupakkapaikkaa sekä tehdä ostoksia Kellyn avaamassa vaateputiikissa, sitten kun sen aika on. Okei. Mielenkiintoista. Ehkä intoutuisin tupakkapaikalle? Vedin Reinot jalkaani, ovi aukesi ja käsipäivää ovella seisoneelle nuorukaiselle, joka sanoi "Hei, minä olen Brandon Walsh." Heipä hei. Sisällä laukut ja pakaasit säilytykseen, lisää brandoneita parran kera ja ilman, sekä selkeästi erilaisia tiloja, joissa voisi tapahtua jotain. Selässäni käy ensimmäinen vihlaisu, koska pelkkä seisoskelu on pahasta. Mietin, että "mitähän v*ttua" ja tulee pitkä parituntinen. Kukaan ei puhu mitään, touhuilee omiaan. Yleisö haeskelee paikkaansa. Ensimmäinen lähtee kohti pumpputermaria ja kahvikuppeja, ja liuta muita perässä! Massan mukana sitä mennään, paitsi minä. Pitääkö sitä aina tehdä just niin kuin muut? Käyn vaivihkaa hakemassa Kahvila Persikasta yhden kovan namusen suuhuni, paitsi että sitä ennen visiteeraan tupakkapaikalla ja vetäisen teatterisavukkeesta henkoset. Yäk! Olen vähän pihalla siitä, mitä näyttämöllä tapahtuu ja kuka on kuka. Loppujenlopuksi sillä ei ole mitään merkitystä, kuka vetää mitäkin roolia - ja silti sillä on isokin merkitys. Perinteiset roolit heitetään romukoppaan heti alkajaisiksi. Käsittämättömän nerokkaat pimppikalsarit jalkaan (kyllä, luitte oikein!) ja menoksi. Katsojan kannalta on merkitystä sillä, miten lähellä/kaukana tapahtumia katselee. Rohkeana voisi mennä pötköttelemään nurtsille tuttujen nuorten viereen, osallistua pyjamabileisiin ja Halloween-juhlintaan. Välillä katselen hyvinkin kaukaa kokonaisuutta seisoskellen koko paketin takana, välillä taas huomaan istuvani kaiken keskellä siellä missä tapahtuu. Loppuajan istun pyörätuolissa ja rullailen sillä kätevästi pitkin salia, kunnes Kelly minua pyytää kohteliaasti siirtymään tuolista pois, koskapa tarvitsee sitä itse. Hiljakseen huomaan sen, että poissa on se alkuvaiheen puudutus ja aika kuluu kuin siivillä.

 Aluksi tuntui vähän siltä, että "nää leikkis nyt niinku Beverly Hillsiä ja tää olis niinku se Brandon ja nää olis just muuttanu uuteen paikkaan" (tai Daavid tai Steve, lausutaan kuten kirjoitetaan) "ja tää olis Donna ja tää niinku vetäis perässään pahvilootaa joka olis niinku koira". Leikkiin oli helppo lähteä mukaan tyyliin "tää olis niinku katsoja joka olis tosi kiinnostunut tästä kaikesta". Äkkiväkkiä kaikki tuo unohtui, tarina ja henkilöthän veivät mennessään ihan täysin, aivan kuten sarjassakin! Huolet ja murheet olivat yhteisiä jälleen. Hormoonit tosin tuntuivat hyrräävän aika tavalla kaikilla, jännästihän sarjan perusvire oli jotain aivan muuta ja moniakin erilaisia, kipeitäkin asioita, mutta siellä taustalla kolkutti takuulla ihan kaikilla se, että annanko ja milloin annan, ja kenelle annan ja miten, ja saanko koskaan ja leimaudunko huonoksi ihmiseksi/tyttäreksi/hutsuksi/välinpitämättömäksi heti kättelyssä. Ei-toivotut raskaudet, HIV, raiskaus, moraalisaarnat, itsesäälissä kieriskely, suoranainen vimmainen kiima ja oman käden kosketus. Hämmentävää katsella moista menoa ihan vierestä, mutta minkäs teet, itsepähän saliin ihan vapaaehtoisesti astelin. Eikä siinä mitään sen ihmeellisempää kyllä ollut, jokainen on joskus ollut nuori ja epävarma ja kokenut ns. kevään heräämisen. Hitusen absurdi olo vaan oli, kun herrat Heiskanen ja Rahkonen painivat lattialla antaumuksella (toinen oli Kelly, toinen ehkäpä Dylan vaiko peräti Brandon) ja antautuivat viettien ja eri asentojen vietäväksi, ja meikäläinen siinä vieressä vahtaa silmät kiiluen pyörätuolissa istuen!

 Mieleeni jäi myös ruskettunut Valerie (Miila Virtanen) "suitsukkeita" polttelemassa ja heti hameen alle tunkemassa kahden kostutetun sormen kanssa. Paljubileet ja Brandonin raiskaus. Paljasta pintaa. Kelly ja Brandon aistikkaalla, virkistävällä yöuinnilla. Sähkökitara. Kukkahattuinen kiinteistövälittäjä. Salin ovien avaus, pallon heitto ovesta. Rimpuilu ja tempoilu, "en halua lähteä". Kellyn minihame, pitsitoppi ja asenne. Donnan ja Davidin häät, "aasinhäntä-leikki uutena versiona", ujo tanssi yleisön edustajan kanssa, tiivis katsekontakti ja hymy. Minäkin olisin lähtenyt hitaille, ihan kenen kanssa tahansa. Yhtä rakkaiksi nämä hahmot muodostuivat, ja lyhyemmässä ajassa. Ei ole helppoa olla nuori.

 Riisuin Reinot jalastani ja vedin tennarit jalkaan. Olo oli hyvällä tavalla hämmentynyt ja kiitollinen. Matkalla rautatieasemalla kiitin itseäni siitä, että menin tätä katsomaan. Ja samalla soimasin, koska miksi ihmeessä nyt vasta olen aktivoitunut katsomaan TeaKin esityksiä! Näistähän jää pääkoppaan paljon enemmän, aina ei tarvitse kaikkea edes ymmärtää. Riittää, että on paikalla, nauttii ja vaikuttuu. Että noinkin voi tehdä, näinkin voi katsella. Itse pidin kovasti siitä, että ei istua pönötetty selkeässä erillisessä katsomossa, vaan katsomiskokemus ja -kulma vaihtui sen mukaan, mistä katseli. Näitä lisää, kiitos!

ps. huomasin vasta lopussa, että näytöllä pyöri englanninkielinen tekstityskin...

 (näin esityksen TeaKin kausikutsulla)