Katve / Ahaa Teatteri

Katve / Ahaa Teatteri

Kantaesitys 15.1. 2016, kesto noin 1h 25min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus ja ohjaus Miika Muranen
Musiikki Apulanta (alkuper. säv.&san. Toni Wirtanen, sovitus Ville Leppilahti)
Äänisuunnittelu Ville Leppilahti
Lavastesuunnittelu Juho Lindström
Valosuunnittelu Antti Kauppi
Pukusuunnittelu Sirkku Angeria

Rooleissa : Tiia Ollikainen, Seppo Paajanen, Henna Wallin ja Pekka Hänninen

 Ja tapahtui eräänä perjantaina, että Ahaa Teatterissa olisi aamulla klo 10 näytös Katveesta. Niin heräsi Teatterikärpänenkin aamukuudelta ja lähti kahdeksan jälkeen junalla kohti Tamperetta. Mitäpä sitä ei teatterin vuoksi tekisi? No, varhaiset aamuherätykset eivät ole työni puolesta minulle mikään vieras asia, mutta vapaapäivinä se jotenkin kirpaisee kohtalaisen syvältä.

 Katve on tarina kolmesta (ongelma)nuoresta, jotka ovat taustansa vuoksi valittu mukaan uudenlaiseen projektiin, jossa koulittaisiin häiriköistä yhteiskuntakelpoisia kansalaisia lempein keinoin. Mukana olisivat nuoresta iästään huolimatta laitoksesta toiseen kiertänyt Aki (Seppo Paajanen), ostarin kovistyttö Sini (Henna Wallin) sekä jengin hiljainen Konsta (Pekka Hänninen), joka on jostain syystä aina paikalla kun tapahtuu, vaikkei varsinaisesti osallistuisikaan. Tarkoitus olisi matkata porukalla Katve-nimiselle saarelle, jossa ei kirjaimellisesti edes kännykät toimi. Pieni kolmen hengen porukka + työharjoittelussa oleva orastava sossutäti Minttu (Tiia Ollikainen) huomaavat kuitenkin olevansa saarella ainoita. Mihin ihmeeseen muu porukka on jäänyt?

Luottamus punnitaan...

 Huomioni kiinnittyi jotenkin tietynlaiseen levottomuuteen. Väki oli jatkuvasti liikkeessä, kun kulkivat ympäri saarta sopivaa pysähtymispaikkaa etsien. Vähän se häiritsikin, se jatkuva liikkeelläolo, kunnes ratkaisin asian päässäni niin, että sellaistahan se on silloin, jos ei ole löytänyt omaa paikkaansa tässä yhteisössä ja maailmassa. On oltava jatkuvasti menossa jonnekin, kunpa vielä tietäisi minne. On selvillä se, mistä tullaan. Parhaimmillaan/pahimmillaan se lukee papereissa, mutta siellä ei lue sitä, minne ollaan matkalla. Suuntaa voi itse vielä vaihtaa halutessaan. Vai voiko?

 Jännä oli havaita se, miten ennakkoluuloisesti Minttu nuoriin suhtautui. Hänellä oli papereiden perusteella luetut valmit mielipiteet näistä, mutta ei hän silti varsinaisesti tuntenut ketään ennalta. Tutustuminen alkoi vasta saarella ja vähän yllättävälläkin tavalla, puolin ja toisin. Jokaisen nuoren taustasta paljastui vuorollaan jotain uutta, ja pidin siitä että jokainen sai vuorollaan äänensä kuuluviin - kuka kovempaa, kuka hiljempaa. Yllätyksiä piisasi.

Minttu, Aki ja Sini 

 Apulannan musiikki toimi uusina sovituksinakin hienosti ja sanat aukesivat meikäläiselle ainakin ihan uudella tavalla. Kerrankin niitä tuli kuunneltua ihan ajatuksen kanssa. Äänet soivat kuulaina avoimessa tilassa.

 Aamunäytöstä oli katsomassa muutama nuorisoryhmä ja mikä parasta, en itse ainakaan huomannut kenenkään räpeltävän kännykkäänsä esityksen aikana. Joillekin saattoi tämä kolahtaa enemmän, joillekin vähemmän. Ajatuksia se kuitenkin herätti runsaasti, ja etenkin sen, miten tärkeä sana on "anteeksi". Nopea lausua, mutta niin vaikea.

(näin esityksen vapaalipulla)

Esityskuvat (c) Jari Kivelä

Konsta 

Haastattelussa Tiia Ollikainen

 Tiia Ollikaisen tapasin maaliskuun lopussa 2014 jyväskyläläisessä kahvilassa Cafe Vocassa. Illemmalla olin menossa katsomaan Jyväskylän Kaupunginteatteriin Tarpeettomia ihmisiä-näytelmää, jossa Tiiakin oli mukana.

Vuonna 1987 syntynyt Tiia on horoskooppimerkiltään vaaka. ”Kotoisin oon Leppävirralta ja Varkaudesta, siellä olen asunut lapsuuteni. Koen myös olevani kotoisin Kaustiselta, lukioikäisenä muutin sinne ja asuin kolme vuotta, kävin sen musiikkilukion siellä. Tällä hetkellä mä asun Tampereella, muutin sinne aloittaessani opiskelut Nätyllä. Tampereelle mä sit muutin Lahdesta, ja siellä opiskelin Mutella... Sit mä oon asunut Haminassakin vuoden, siellä mä kävin kansanopiston musiikkiteatterilinjan. Kesäteatteriproggisten myötä oon asunut sitten vaikka missä, mutta lyhyempiä ajanjaksoja”, Tiia selittää asumiskuvioitaan.

Mitä harrastat? ”Ne kyllä liittyy osittain työhönkin, eli musiikkia, capoeiraa, tanssia. Luonto myös, tykkään vaeltaa ja samoilla metsässä. Se on tärkeä irtiotto mulle aina. Niin, ja sit mä ratsastan, mutta se on nyt vähän jäänyt. Mulla on ollut oma hevonenkin, jolla olen kilpaillut esteratsastuksessa. Kymmenen vuotta taisin harrastaa sitä tosi aktiivisesti, sit se jäi kun ei vaan ole aikaa eikä myöskään rahaa.”

Osaatko soittaa jotain instrumenttia? ”Osaan soittaa pianoa ja kitaraa, ja lisäksi kaikenlaisia ”kilkutinsoittimia”. Cajon-rumpua mä olen soittanut ja capoeirassa mä soitan sellaista hekoheko-soitinta, juu oikeesti on sen niminen soitin, vähän semmoinen pyykkilaudan tyylinen. Mut yleisesti ottaen, mä soitan kaikenlaisia akustisia rumpuja kyllä oikein mielelläni. Innostus taisi lähteä aikanaan siitä, että lukiossa soitin yhdessä soitinyhtyeessä, jossa oli ainoastaan akustisia soittimia. Siinä on semmoista kansanomaista meininkiä”, Tiia intoilee ja elehtii samalla villisti käsillään soittimista puhuttaessa.

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? ”Kyllä ne on varmaankin laulu ja musiikki yleensä, ne on kulkeneet mun rinnallani jo ennen teatteria. Sit fyysisyys, eli mä olen tosi liikunnallinen tyyppi. Erikoistaitoja? Heh, mä osaan tehdä semmoisia omituisia akrobaattitemppuja ja osaan myös vähän jonglöörata. Hevosen selässä osaan myös tehdä monenlaisia temppuja”, Tiia kertoilee ja elehtii jälleen.

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Saksofonin soitto ehdottomasti, ja lisäksi haluaisin oikeasti osata soittaa kontrabassoa, enkä vaan leikisti. Olen ihan vähän tehnyt rengastrapetsia, eli oon käynyt muutamilla tunneilla sirkuskurssin yhteydessä. Sitä mä haluaisin tehdä lisää ja oppia sen kunnolla. Se olisi kyllä tosi siistiä! Kaikki sirkusjutut kiinnostaa mua, nuorallakävely, tulennielentä, tulitemput muutenkin... En kuitenkaan usko, että musta olisi niihin itse. Niitä on vaan todella hienoa katsella, kun joku tekee sitä. Se on jotenkin maagista.”

Nauravainen Tiia / (c) Teatterikärpänen 

 Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei taida olla, tosin isäni puolelta mummoni äiti on tainnut joskus olla harrastajanäyttelijänä Tampereella. Mummon isä on sitten nähnyt hänet esiintymässä ja olivat rakastuneet, ja mummon äiti muutti sitten Savoon ja ryhtyi maatilanemännäksi. Siihen karahti orastava näyttelijänura... Isän puolelta löytyy muusikkoja sitten enemmänkin.”

Milloin olet kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä/esiintymisestä? ”Mulla se menee varmaan niin, että mulla ei ole mitään sellaista selkeetä hetkeä, että ”nyt”. Lukioikäisenä musiikin kautta tuli se, että pääsi soittamaan ja esiintymään. Lukiossa pääsi sitten myös kokeilemaan musiikkiteatteria, tehtiin omia proggiksia aina ja siellä syttyi kipinä teatteria kohtaan. Lukiossa olin kyllä sitä mieltä vielä, että musta tulee isona muusikko. Kansanopistossa alkoi vasta aueta se, että mitä mä oikeasti haluan ja mulle aukeni se, että teatterin kautta pystyisin yhdistämään sekä musiikin että teatterin. Teatteri oli aiemmin ollut mulle ehkä semmoinen ”salainen haave” ja kansanopistossa rupesin sitten oikeasti miettimään, että voisko tää jopa olla mun ammattini joskus ja olisko tää sitä, mitä mä haluaisin tehdä. Sitten siellä Lahden Ammattikorkeakoulussa Mutella, jossa pääsi syventämään opintojaan vielä enemmän, mulle selkeni se, että haluan tehdä tätä.

”Lapsena koulussa oli ala-asteella jotain näytelmiä, joihin mut aina laitettiin esiintymään. Muistan sen, että mä salaisesti nautin siitä, mutta en myöntänyt kenellekään mitään!”

Alan opinnot? ”Kaksi vuotta olin siellä Lahden draamainstituutissa musiikkiteatterilinjalla ja sit pääsin Nätylle vuonna 2009. Yritin sovittaa opinnot niin, että olisin valmistunut Mutelta samaan aikaan, mutta se ei onnistunut ja jouduin katkaisemaan Mute-opintoni, eli en ole sieltä valmistunut lainkaan. Valmistun nyt tänä keväänä Nätyltä.”

Voitko jo paljastaa lopputyösi aiheen? ”Joo, mä olen mukana sellaisessa C-kollektiivi -teatteriryhmässä, joka perustettiin 2011. Se on vapaan kentän teatteriryhmä ja mä kirjoitan siitä ja C-kollektiivin kautta teatterin vapaasta kentästä ja siitä millaisia mahdollisuuksia tuollaisella pienellä ryhmällä on olla Suomen teatterikentällä ja apurahaviidakossa. Pohdin myös teatterin hierarkisuutta ja sitä, että miksi jälleen erilaiset kollektiiviset tavat tehdä ovat taas ”nousussa”. Kollektiivisuudessahan korostuu työryhmän yhteinen työskentely, se että ei arvoteta työryhmän jäseniä esim. heidän ammattinsa mukaan, vaan kaikki työryhmän jäsenet ovat aktiivisesti osana produktion luomisessa. Tuota hierarkisuutta ja auktoriteettien valta-asemaa pohdin enemmänkin, ja sitähän on muuallakin kuin teatterissa, koko yhteiskunta on tulvillaan sellaista. Aika laaja aihe, kyllä! Tuo aihe kiinnostaa mua kovasti ja varsinkin nyt, kun oon valmistumassa.”

”Mun taiteellinen opinnäytteeni oli lauluilta ”Rannaton saari”. Sovitin siihen Ultra Bran biisejä pianolle, kontrabassolle, kellopelille ja cajonille. Lisäksi siinä oli ukulele ja kitara, ja mukana oli myös yksi Jarkko Martikaisen kappale, Anna-Mari Kähärän kappale ja sitten se ”Kaikki ilo”, joka oli Anna-Liisa -musiikkinäytelmässä pari vuotta sitten. Sitä lauluiltaa ja sovituksia oli kyllä ihana tehdä, tein niitä yhdessä Savolaisen Niilon kanssa, ja hienoa oli se, että hän ymmärsi heti mitä halusin niillä kappaleilla sanoa.”

Mikä muu ala sinua mahdollisesti kiinnostaisi, jos et olisi lähtenyt tälle tielle? ”Kyllä mä varmaan olisin ratsastuksenopettaja tai ratsuttaja, jotain tämmöistä hevostilameininkiä mulla olisi. Toinen olisi sit urheilu, sekin on kulkenut lapsesta asti mulla mukana. Ravitsemuspuolikin mua voisi kiinnostaa, olisin vaikkapa joku personal trainer. Voisin olla vuorikiipeilijäkin!” Tiia visioi.

Miksi näyttelijäksi? ”Teatterissa on parasta se, miten se yhdistää ihmiset. Teatterissa käsitellään asioita ja kaikki ollaan saman ajattelun äärellä. Teatterin kautta pystyy välittämään tarinoita, sanomaan jotakin, pystyy tuomaan erilaisille ihmisille ja tarinoille äänen ja nostamaan ne esille. Siksi mä haluan tehdä teatteria.”

Miten ajatuksesi itse näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella, vai ovatko muuttuneet? ”On ne varmaan kyllä muuttuneet, mutta musta tuntuu, että mulle on tullut enemmänkin sellaista taiteilija-ajatusta. Koen että mun velvollisuuteni on tuoda asioita esille. Eilen olin esimerkiksi mukana yhdessä flash mobissa. Meitä oli viitisenkymmentä osallistujaa, olimme Tampereen rautatieasemalla ja meillä oli kyltit, joissa luki ”Vastustamme rasismia.” Olimme laittaneet kellot soimaan ensin tasan klo 17 ja sitten toisen kerran klo 17.03. Ensin tasalta kaikki hiljennyimme ja nostimme ne kyltit ylös, olimme kolme minuuttia siinä paikoillamme seisten, ja sitten lähdimme pois. Mun mielestä siistiä oli etenkin se, että asema hiljeni yhtäkkiä ihan täysin, kaikki se hälinä ja kiire. Ihmiset hämmentyivät ensin ja sitten alkoivat toivottavasti vähän kelata asioita.”

Onko sinulla mahdollisesti omia ammatillisia esikuvia? ”En ole koskaan oikeastaan fanittanut ketään sellaisella pitkällä tähtäimellä, mutta on paljon tyyppejä, joita olen ihaillut kovasti. Mä esimerkiksi ihailen Petra Karjalaisen tapaa tehdä rooleja ja teatteria, ja hänen läsnäoloaan ja lauluaan. Olin hiljattain katsomassa Kullervo-näytelmää Telakalla ja siinä Tanjalotta Räikkä teki suuren vaikutuksen, hänellä on intohimoa ja hän on aina niin auki. Sitä on hieno katsoa. Sitten ihailen Minja Koskea, hän on Teatteri Vanhan Jukon porukkaa. Miehistä tietysti Martti Suosalo ja nuoremmista Antti Holma. Tykkäsin siitä Antin Johtaja-jutusta, se on aina hienoa kun näyttelijä on niin läsnä, arvostan sellaista tosi paljon. Laulajista täytyy mainita Ella Fitzgerald, häntä olen kuunnellut ihan lapsesta asti.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Tää on aika paha kyllä! Paitsi että Johnny Deppin kanssa voisin tehdä jonkun merirosvoseikkailun, se voisi olla hauskaa. Jack Nicholsonin kanssa voisin käydä synkkää dialogia.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Ellan kanssa ehdottomasti tai Ray Charlesin, kappale voisi olla ihan mikä tahansa. Se voisi olla sellainen workshop-tyylinen, eli opettaisivat siinä samalla.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Oon näytellyt Jyväskylän Kaupunginteatterissa, Seinäjoen Kaupunginteatterissa, Törnävän Kesäteatterissa, Rovaniemellä Konttisen kesäteatterissa ja Karjaalla Billnäsin Ruukissa. Siinäpä ne taitaa ollakin. Sitten tietysti Nätyllä olen ollut monenlaisissa jutuissa, Takomolla C-kollektiivin kanssa ja Tampere-talossa oli se Taikakivet.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis, jossa olet ollut mukana? ”Seinäjoen Kaupunginteatterissa oli sellainen proggis kuin ”Jääkuvia”, tein siinä”mykkä lapsi”-roolin, mutta se koko proggis ja työryhmä oli mulle tärkeä. Tämä Jyväskylän Kaupunginteatterin ”Tarpeettomia ihmisiä” on ollut myös mulle todella tärkeä. Lisäksi haluan mainita vielä Hanno Eskolan ohjaaman ”Rouge Dérangéen”, joka tehtiin Nätyllä ja se kiersi eri kaupungeissa myös. Siinä oli Ranskan vallankumous aiheena.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”No ei oo kyllä mitään tiettyä, mutta haaveilen hyvistä työryhmistä. Niin no Ronja Ryövärintytär olisi kyllä ihana tehdä...”

Määrittele ”teatterin taika”, miten se sinulle konkretisoituu? ”Kun onnistuu tekemään jotain sellaista, joka saa katsojan unohtamaan vaikkapa sen, että pitäisi pestä pyykkiä tai että jäiköhän mulla se liesi päälle. Ihminen keskittyy niin totaalisesti siihen, mitä siellä näyttämöllä tapahtuu. Siinä on mulle teatterin taikaa ja tietää, että on tehnyt jotain oikein, jos niin pääsee käymään.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mua inspiroi yleensäkin se, kun näkee hyvää taidetta. Kaikki maalaukset, musiikki, teatteri. Ihmiset, eläimet, luonto.”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”Kyl mua aina vähän jännittää, mutta ei mitenkään pahasti. Lukioikäisenä podin enemmänkin, mulla tärisi aina kädet, mutta enää ei niinkään. Se on pikemminkin niin, että jos mua ei jännitä yhtään, niin mä havahdun, että nyt on jotain outoa. Pieni jännitys kuuluu aina asiaan. Se ilmenee mulla niin, että energiaa löytyy ja vatsassa on perhosia. Se riippuu muuten myös vähän siitä, että mitä esittää. Oma lauluiltanihan jännitti ihan älyttömästi...”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja/rutiineja, joita huomaat toistavasi ennen esitystä tai esityspäivänä? ”Sekin riippuu proggiksesta tosi paljon. Yleensä mä lämmitän kehon ja äänen, ne on perusjuttuja. Tosi usein mä pyrin rauhoittamaan itseni jotenkin, eri harjoitteilla vaikkapa. Valmistautumiseen Tarpettomissa ihmisissä kuuluu myös sekin, että Tampereelta lähden tänne Jyväskylään, pakkaan repun, tsekkaan junan ja matkustan sitten tänne. Se on osa tätä proggista.”

Kerro joku kommellus. ”Nätyn Nummisuutarit-oopperan ensi-illassa oli jäänyt montun luukku auki ja minä tietenkin astuin suoraan sinne. Jalka sojotti yhteen suuntaan ja toinen jalka oli roikkui montussa ja refleksinomaisesti pidin kiinni siitä reunasta. Sain toisen jalkani onneksi rappusille, koska muuten olisin kyllä pudonnut sinne lattialle ja olisi sattunut pahastikin. Pääsin sieltä itse ylös ja kaikki katsoo, että mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu. Luukku sitten laitettiin välittömästi kiinni, ettei sama toistu. Kun pääsin näyttämöltä pois, niin itsekin mietin, että mitä ihmettä oikein tapahtui ja verta tuli jalasta. Kaverini oli katsomassa yleisössä ja se sanoi jälkeenpäin, että oli helvetin hienosti tehty se monttujuttu!” Tiia nauraa vedet silmissä.

Kerro joku hyvä muisto. ”Viime kesänä oltiin mökillä, siellä ei ollut mitään nettiyhteyksiä ja vastaavia ja oli ihanaa vaan olla ja rentoutua siellä luonnon keskellä. Samalla reissulla mä oksia polttaessa käräytin nenäni, mutta se ei ollut mitenkään mukava muisto, vaikkakin nyt naurattaa jälkeenpäin.”

Käytkö katsomassa teatteria useinkin? ”Kyllä mä pyrin käymään, niin paljon muin mahdollista. Just näin sen Kullervon ja ensi viikolla olen menossa katsomaan Teatteri Siperiaan Tiimiä. Välillä on kausia, ettei millään ehdi niin paljon kuin haluaisin.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Syksyllä menen Ahaa Teatteriin, mutta tässä vaiheessa en pysty kertomaan siitä vielä enempää.”

Kiinnostaisiko sinua tulevaisuudessa käsikirjoittaminen tai ohjaaminen? ”Kyllä mua se ohjaaminen voisi hyvinkin kiinnostaa, mutta sitten vasta tuonnempana kun on tehnyt enemmän.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Elä hättäile, istu mättäälle. Kyllä se pipo vielä löytyy!”

Osaatko imitoida ketään? ”Kyllä mä aina välillä imitoin Rauno Repomiestä. (laulaa)”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”En mä tiedä onko sellaista, mutta mä voisin olla joku länkkärihahmo, jolla on jokin supervoima ja se ratsastaisi tulipunaisella hevosella, tekisi voltteja ja pelastaisi köyhiä. Lassoaisi kaikki pahikset! Sen tyypin nimi voisi olla Super Horse Woman! Sit se laulaisi aina sillai scataten, shubi-dub-dub-dub ja lasso viuhuisi”, Tiia nauraa ja tästä ei meinata päästä eteen päin sitten millään.

Jos voisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Ajelisin ilman paitaa Ladalla ja tekisin kehoni tutkimusta siinä samalla. Mankassa soisi biisi ”I'm too sexy for this Lada”.”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Ottaisin eväskorin, joka olisi täynnä dallaspullia ja sitten ottaisin jonkun soittimen, jolla voisin viihdyttää itseäni. Ukulele vaikkapa. Keksisin kaikenlaisia tarinoita itseni viihdyttämiseksi, soittelisin ja söisin pullaa.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Sinnekin ottaisin hyvät eväät ja soittimeksi ottaisin berimbaun ja muita kivoja capoeira-soittimia.”

Jos voisit palata aikakoneella johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Haluaisin mennä Auschwitz-Birkenaun keskitysleirille hetkeksi, se on niin käsittämätöntä mitä siellä tapahtui. Haluaisin katsella edes hetken sitä, jotta voisin kertoa ihmisille näkemästäni ja vähän herätellä, kun monihan vieläkin kiistää kaiken, että sellaista ei ole edes koskaan tapahtunut. Historiaahan ei voi muuttaa, mutta... Toinen minkä haluaisin nähdä on Tampere kansalaissodan aikaan.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Katseeni suuntautuu illan esitykseen, vilkaisen vähän tekstiä, syön jotain ja sitten lähden teatterille.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus

Mistä sanasta pidät vähiten? - Perkele

Mikä sytyttää sinut? - Intohimo

Mikä sammuttaa intohimosi? - Kuollut kalkkuna

Suosikkikirosanasi? - Jumalauta!

Mitä ääntä rakastat? - Tuulen ääntä

Mitä ääntä inhoat? - Kovaa metallista pauketta

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Terapeutti

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Kuorma-autokuski

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Kato Ollikainen, tervetuloa!

Tarpeettomia ihmisiä / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Tarpeettomia ihmisiä / Jyväskylän Kaupunginteatterin pieni näyttämö

Ensi-ilta 24.10. 2013, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus Anssi Valtonen

Rooleissa Henri Halkola, Salli Suvalo, Joni Leponiemi ja Tiia Ollikainen (Näty)

 Reko Lundánin kirjoittama Tarpeettomia ihmisiä sai kantaesityksensä KOM-teatterissa vuonna 2003 ja on tekstinä edelleen pelottavan ajankohtainen ja siksi ajaton, ei siis ihme että näytelmää esitetään tälläkin hetkellä useammassakin teatterissa. Jyväskylän Kaupunginteatterin versiosta onnistuin näkemään viimeisen näytöksen, ja onneksi edes sen. Siitäkin on jo liki kaksi kuukautta aikaa enkä ole näköjään pitänyt minkäänlaista kiirettä tämän kirjoittamisen suhteen. Halusin kuitenkin näin jälkijunassa hieman kirjoittaa näytelmästä ja sen aiheuttamista tunnelmista, koska itse esityshän oli loistava.

 Olen nähnyt Tarpeettomia ihmisiä aiemmin Porin teatterissa vuosia sitten, ja varsin erikoisissa merkeissä. Kyseessä oli nimittäin lämmitysharjoitus ennen syyskauden alkua ja pääsin "suhteilla" katsomon puolelle istumaan. Oli siis olemassa mahdollisuus siitä, että ohjaaja keskeyttää homman milloin tahansa, mutta tätä ei sitten tapahtunutkaan ja näin kokonaisen esityksen ilman katkoja. Muistan sen, miten vaikuttunut olin esityksen päätyttyä enkä oikein edes saanut sanaa suustani. Onneksi tästä oli jo useampi vuosi aikaa ja siten näytelmä ei ollut kovin tuoreessa muistissani.

 Kojeistoasentaja Kari (Henri Halkola) saa täysin yllättäen potkut työpaikaltaan. Pätevä, ammattitaitoinen mies muuttuu ensin työnsä suhteen täysin tarpeettomaksi ja ajan kuluessa menettää arvonsa niin miehenä kuin ihmisenäkin. Hän syyttää itseään kaikesta mahdollisesta ja katkeroituminen purkautuu lopulta perheväkivaltana. Vaimo Tuula (Salli Suvalo) saa ylennyksen Siwan myymälävastaavaksi ja urheasti yrittää hoitaa hommansa mahdollisimman hyvin kaikista mustelmista ja muista ruhjeista huolimatta. Tuulan ystävä Petri (Joni Leponiemi) taas on kaikinpuolin mallikansalainen, opettajana riittää töitä ja luottamustoimia joka suunnassa. Mies on burn outin partaalla, liika vastuu painaa ja millään ei jaksaisi hoitaa kaikkia pestejä. Yksi asia kuitenkin jaksaa kiinnostaa ja siihen oivallinen kohde on Siwan uusi kassaneiti Sonja (Tiia Ollikainen). Sonjalla tuntuu olevan tunneälyä enemmän kuin monilla muilla ja järkeviä mielipiteitä, jalat maassa. Suhde varattuun mieheen koituu kuitenkin hänen kompastuskivekseen ja heikko kohta löytyy hänestäkin.

Petri (Joni Leponiemi) ja Kari (Henri Halkola) / (c) Riku Suonio

 Tarpeettomia ihmisiä. Näin jälkikäteen olen hoksannut, että tuonkin sanan voi ajatella kahdella eri tavalla. Hyödyttömiä ihmisiä tai ihmisiä, joilla ei ole tarpeita. Sekä että. Tarpeitahan nimenomaan kaikilla oli. On edelleen. Kuten jo aiemmin totesin, näytelmä on kipeän ajankohtainen tänäkin päivänä. Yhteiskunnan rattaiden pitää pyöriä koko ajan ja kiihtyvällä tahdilla, ihme ettei siinä pieni tavallinen ihminen meinaa niillä rattailla omin voimin pysyä ja kun pudotaan, pudotaan usein todella syvälle ja seuraukset ovat arvaamattomat.

 Kaikista lavastuksellisista ratkaisuista en oikein pitänyt, mutta tässähän teksti ja näyttelijät kantavat. Näyttelijäthän olivat huikean hyviä kaikki, enkä pysty kenenkään suoritusta sieltä erikseen nostamaan. Tasaisen varmaan työtä kaikilta! Hienoa oli se, että esitys oli tuotu pienelle näyttämölle ja kaikki oli jotenkin niin lähellä, että hyvä kun muisti välillä edes hengittää. Moni laittoi hämmennyksestä kättä suunsa eteen, ei uskonut näkemäänsä todeksi. Eipä Tuulakaan näytelmässä oikein uskonut, vaan luotti siihen, että kaikki kyllä muuttuu parhain päin ja pysyy sitkeästi miehensä tukena, vaikka hänestä ei ollut keskustelemaan kuin nyrkkien välityksellä.

Tuula (Salli Suvalo) ja Sonja (Tiia Ollikainen) / (c) Riku Suonio

 En tiedä, miksi näytelmässä ollaan nimenomaan Siwassa, ja sitähän ei voi Reko Lundánilta enää kysyä (rip). Ehkäpä se tuntuu jotenkin maanläheiseltä, helposti lähestyttävältä, tutulta ja turvalliselta? Ja kuitenkin siitä huolimatta niidenkin seinien sisäpuolella sattuu ja tapahtuu, ihan niin kuin kodissakin, jonka pitäisi olla myös tuttu ja turvallinen paikka. Tämä puoli näytelmästä on kolahtanut erityisellä tavalla, sillä itsekin olen kyseisessä ketjussa töissä, olin jo silloin kun ensimmäistä kertaa tämän Porissa näin. Tietysti miettii muutamia asioita niin, että "eihän meillä noin tehdä" eikä myymälän arki ole tuollaista, mutta mitä sitten? Sehän tässä ei ole tärkeintä, vaan nämä ihmiset ja heidän tarinansa ja kohtalonsa.

 Esityksen päätyttyä katsomossa oli pitkään hiirenhiljaista. Aplodien vaimennuttua seurassani ollut mieheni katsoi minua pitkään vakavana ja sanoi "huh huh, olipahan se".

 Olipahan se. Täydet viisi tähteä *****.

Jyväskylän esitykset tosiaan jo päättyneet, mutta tämä näytelmä kannattaa ehdottomasti tsekata, jos sattuu missä tahansa muualla kohdalle.

(näin esityksen pressilipulla)

Taikakivet - musiikkifantasia / Tampere-talo

Taikakivet - musiikkifantasia / Tampere-talon iso sali

Ensi-ilta 19.4. 2013, kesto noin 1h 45min väliaikoineen

Käsikirjoitus ja ohjaus Marika Vapaavuori

Musiikin koonti ja sävellys Jouni Kaipainen

Tampere Filharmonia kapellimestarinaan Hannu Lintu

Yhteistyössä Näty ja Tampereen Musiikkiakatemia

Rooleissa : Lari Halme, Jaakko Ohtonen, Reetta Kankare, Aleksi Holkko, Johanna Kuuva, Topi Kohonen, Tiia Ollikainen, Katriina Kantola ja Tampereen Musiikkiakatemian tanssijat

Johanna Kuuva ja Reetta Kankare / kuva Juuso Ylämäki

Taustaa : Taikakivet on fantasian maailmaan sijoittuva seikkailu, jonka perustana on hyvän ja pahan taistelu. Pohjolan kuningas Berth (Lari Halme) odottaa laivaa, joka on jo matkalla noutamaan hänet toden rajan toiselle puolelle. Ennen kuin Pohjolan prinsessa Isa Kuutar (Reetta Kankare) voi nousta uudeksi hallitsijaksi, hänelle pitää löytää urhea soturi puolisoksi. Mutta mistä tietää, kuka on oikea? Velhotar Mirandellan (Tiia Ollikainen) antamat Taikakivet toimivat neuvonantajina ... Musiikki, draama ja tanssi kuljettavat tarinaa, jonka teemoja ovat ystävyys, ensirakkaus ja itsenäistyminen. Musiikkina kuullaan otteita mm. seuraavista klassikkosävelmistä : Kesäyön unelma/Mendelssohn, Reininkulta/Wagner, Sinfonia nro 3/Brahms ja Faunin iltapäivä/Debussy.

kuva Juuso Ylämäki

Plussaa : Aluksi tuntui siltä, että tämähän on vähän Taru Sormusten Herrasta-meininkiä, kun kuningas Berth asteli ylväästi lavalle partoineen ja miekkoineen. Jotenkin jylhä puhetyyli ja tarkoituksellinen liikkeiden "hitaus" tuntui oudohkolta, ja tähän vielä sitten klassista musiikkia. Pian kaikki palaset kuitenkin loksahtivat kuin taikaiskusta paikoilleen ja loppu olikin lumoavaa seurattavaa. Tanssiryhmä oli hieno, lumihiutaleet, synkän metsän puut, oudot ötökät... Velhotar lipui unenomaisesti pitkin lattiaa ja pahisvelho Keder (Topi Kohonen) oli oikeasti aika pelottava ilmestys. Välillä mentiin "Sormusten Herra goes Monty Python"-osastolle, kun hiukan hölmöt ritarit Sven Pitkämiekka (Lari Halme) ja Olavi Rohkea (Topi Kohonen) ratsastivat paikalle. Uskollinen Musto-susi (Johanna Kuuva) oli noiduttu hiirulaiseksi, ja hiiripelkoiset ritarit repivätkin huumoria sitten hiirestä kunnolla. Olavilla se meni punttiinkin... Mieleeni oli kovasti Lumihiutaleen tanssi (Katriina Kantola) ja Uro Uddirunin (Aleksi Holkko) putoaminen suonsilmäkkeeseen. Suo oli jännästi toteutettu ja todella eläväinen! Mukana oli huumoria, jännitystä ja romantiikkaakin. Sankari sai prinsessansa, tarina sai onnellisen lopun ja mukana oli myös selkeä opetus, kun sai pohtia sitä, että mitä nainen kenties haluaa...

Lari Halme, Topi Kohonen ja Jaakko Ohtonen / kuva Juuso Ylämäki

Miinusta : Dialogi tuntui jotenkin kököltä välillä ja vähän huvittavaltakin. Ehkä se oli lasten makuun enemmän tarkoitettu? Mikrofonien kanssa lieni myös jotain ongelmia parilla roolihahmolla, sillä puheesta ei välillä tahtonut kuulla oikein mitään. Musto-sudesta tuli välillä enemmänkin kissa mieleen.

Muuta : Mitään vastaavaa ei näillä lakeuksilla ole kyllä hetkeen nähty. Fantasiamusikaali sinfoniaorkesterin vetämänä, suuri sali ja iso joukko innokkaita tekijöitä ja tanssijoita. Puvustukseen, maskeeraukseen ja valoihin oli todella panostettu (kuvat puhukoot puolestaan). Esityksiä oli harmillisesti vain muutama ja niistäkin koululaisnäytöksiä osa. Koululaiset näkivät varmasti jotain sellaista, jonka muistavat vielä pitkään! Esitykseen liittyi myös jotain opetusmateriaalia. Hienoa, että koululaiset pääsivät katsomaan tätä ja vielä ilmaiseksi!

Taikakivet saa neljä tähteä **** .

Lisää kuvia löytyy Taikakivet-blogista tämän linkin alta.

Suonsilmäke / kuva Juuso Ylämäki