Notre Damen kellonsoittaja / Samppalinnan Kesäteatteri

 "Turku on tulessa, jälleen! Hornan liekit nuoleskelivat Samppalinnanmäkeä ensi-iltayleisön silmien edessä!" 

 Jos olisin toimittaja, otsikoisin raporttini ensi-illasta ylläolevalla tavalla. Etusivun juttu. Bloggaajaltakin tämä toki onnistuu, ja heti perään kerron pienen kauniin muiston. Parisen vuotta sitten toisenlaisiin maisemiin tottunut hollantilainen ystäväni tuli kesällä vierailulle luokseni ja eräänä päivänä kiipesimme Aulangon näkötorniin. Huipulla ystäväni leuat loksahtivat auki, hän katseli eteensä avautuvia maisemia joka ilmansuuntaan silminnähden vaikuttuneena ja sai lopulta sanoitetuksi fiiliksiään. "Oh wow!" , "This is amazing!" ja "Just w-o-w!" sai hän sanotuksi, pitäen pitkän tauon lauseiden välissä. Samat sanat hän lausui Sääksmäen sillan huikeissa järvimaisemissa. Katsoi minuun hymyillen, lähes liikuttuneena. Enempää sanoja ei tarvittu, ja silti tiesin, että se oli hänen tapansa kiittää minua siitä, että sai kokea jotain niin kaunista ja hienoa. Minun kanssani.

Quasimodo (Karlo Haapiainen) 

 Ja mitenkäs tämä liittyy Notre Damen kellonsoittajaan ja Samppalinnaan? No siten, että itselläni oli hyvin samanlaiset olotilat ensi-illan jälkeen. "Olipas se!", sain vain sanotuksi. Huh huh, millaisessa pyörityksessä olikaan tullut oltua edeltävät tunnit! Ihan kirjaimellisestikin pyörityksessä, kiitos Samppalinnan pyörivän katsomon, ja lisäksi emotionaalisessa teholinkouksessa. On jotenkin vaikeaa sanoittaa sitä tunnetta, kun katsojana ja kokijana on jatkuvalla syötöllä joko pala kurkussa tai kyyneleet silmissä ja useimmiten molempia samaan aikaan ihan vain siksi, että kaikki on niin taidokasta, vaikuttavaa, arjen yläpuolelle kohottavaa - ja itse tarinakin vie toki mennessään. Päällisin puolin vaikutan ihan "normaalilta", mutta pinnan alla myllertää. Jylhän musiikin ja lauluvoiman avittamana lävitseni virtaa jotain, mitä en osaa selittää. Sen voimasta istun ryhdikkäämmin, hengitän syvemmin - tunnen olevani enemmän elossa! Kaikki huolet ja murheet katoaa toviksi. Työryhmällä on takanaan melkoinen urakka ja edessä upea kesä, ja nyt tämä hetki ja juuri tämä esitys on tehty minua varten. Meitä varten. Meitä onnekkaita, jotka saamme ja saimme yhdessä kokea tänään tämän. "Oh wow!" 

Esmeralda (Mitra Matouf) 

 Seitsemän vuotta sitten näin Notre Damen kellonsoittajan Tampereen Teatterin ensi-illassa. Kertakokemus oli hieno (näin esityksen siis vain kerran) mutta ei näköjään niin mieleenpainuva, että olisin esimerkiksi muistanut, miksi Quasimodo (Karlo Haapiainen) Notre Damen katedraalin suojissa ylipäätään elelee, kelloja soittelee ja gargoili-kivipatsaille juttelee, ja miksi vallanhimoinen arkkidiakoni Claude Frollo (Aaro Wichmann) toimii hänen kasvatti-isänään, suojellen yksinäistä rujoa poikaa kaikin konstein maailman pahuudelta ja ties miltä. Muut eivät saa poikaa nähdä, ja kas kun koko Pariisi ja varmaankin koko maailma vilisee ihmiskunnan pohjasakkaa muutenkin. Jotain ikävän tuttua ja ajankohtaista nyt tässä ihmisarvon alaslyttäämisessä ja meuhkaamisessa... Vaan annas olla kun Narrien juhlien tiimellyksessä Quasimodon onnistuu ujuttautua juhlahumuun mukaan ja ikävähköllä tavalla törmää tyrmäävän upeaan mustalaisneito Esmeraldaan (Mitra Matouf), ja yllättäen kaksi sielua kohtaavatkin. Eikä tässä vielä kaikki. Paikalle saapuu vielä vaaleat kutrit tuulessa hulmuten ja rinta ryhdikkäästi rottingilla suoraan sodan melskeistä kapteeni Phoebus (Tuomas Korkia-Aho). Esmeralda hurmaa hänetkin. Villi, vapaa, samalla herkkä ja voimakas luonnonlapsi kun on. Frollo saa neidosta pakkomielteen itselleen myös, yllätys yllätys. Hornan tulta (Hellfire), Frollon eeppinen erinäisissä-tuskissa-kärvistelysoolo kajahtaa komeasti viilenevään kesäiltaan. Vaan minkä puolesta taistella? Vapauden, rakkauden, oikeudenmukaisuuden, ihmisyyden? Kuka tästä kaikesta selviytyy voittajana, vai selviytyykö kukaan?

Phoebus (Tuomas Korkia-Aho) ja Frollo (Aaro Wichmann) 

 Vähän kulunut ja kliseinen "tietäjät tietää"-kommentti sopii kaikille, jotka ovat jo nähneet esityksen. Te muut voitte vetäistä kesäiset ostohousut jalkaan ja marssia lippukaupoille. Sittenpähän tiedätte myös miltä näyttää (ja tuntuu), kun Frollo seisoo pieni käärö sylissään kalliolla katsellen kaukaisuuteen ja ehkä miettii, että viskaanko tuonne jonnekin tämän pienokaisen vai toiminko toisin. Kun tuulenvire tarttuu ilakoivan mustalaisjoukon helmoihin ja paidanliepeisiin ja kutreihin, tamburiinit soivat ja lanteet keinuvat. Kun luonnon oman valosuunnittelijan myötä ilta-auringon säteet lävistävät savun ja rovion, jonka keskellä Esmeralda yrittää tempoilla itseään irti. Kun sulaa lyijyä kaatuu kattilallinen kaupungin ja ihmisten päälle. Kun Quasimodo seisookin selkä suorana, pakottaa katsomaan ja joku kysyy, näetkö hirviön vai ihmisen.

 En nyt erikseen hehkuta mitään ns. yksilösuorituksia (vaikka olisi aihettakin) kun kaikki on priimaa ja jokainen loistaa vuorollaan. Huikeaa katsottavaa ja kuultavaa tämä oli, täynnä upeita sooloja jatkuvalla vyörytyksellä ja joukkovoimaa niin ensemblen, kuoron kuin orkesterinkin osalta. Kokonaisvaltainen elämys kaikille aisteille. Tämänkaltaista kesäspektaakkelia en ole koskaan aiemmin kokenut, sisätiloissakin harvakseltaan. Kiitos kaikille, jotka teitte tämän mahdolliseksi!

 ps. Ensi-iltaan toi lisämaustetta läheiseltä urheilukentältä kantautuva äänekäs selostus. "Ja seuraavana korkeushypyssä..."

~

NOTRE DAMEN KELLONSOITTAJA / Samppalinnan Kesäteatteri 

Ensi-ilta 17.6. 2026, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen) 

Perustuu Victor Hugon romaaniin ja Disney-animaation lauluihin

Rooleissa : Karlo Haapiainen, Mitra Matouf, Aaro Wichmann, Tuomas Korkia-Aho, Ville Saarenketo, Samuli Kakko, Marissa Lattu, Eleonoora Martiskainen, Mikko Nuopponen, Pablo Ounaskari, Samuli Pajunen, Dora Seitovirta, Nicolas Gosalvez (TAMK), Eero Ketonen (TAMK), Veera Lapila (TAMK), Elli Pasonen (TAMK) ja Suvituuli Lehtovirta (TAMK)

Lisäksi 12 hengen kamarikuoro ja 9 hengen liveorkesteri!

Musiikki Alan Menken, laulujen sanat Stephen Schwartz, käsikirjoitus Peter Parnell, suomennos Mikko Koivusalo, ohjaus Jukka Nylund, koreografia Chris Whittaker, kapellimestari Ville Myllykoski, lavastussuunnittelu Mika Haaranen, äänisuunnittelu Eero Auvinen, naamioinnin suunnittelu Aki-Matti Kallio ja pukusuunnittelu Emilia Eriksson

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos Samppalinnan Kesäteatteri!

Titanique / Tampereen Komediateatteri

 Uusintareissuja tulee nykyään harrastettua aika harvoin, mutta kyllähän oli hypättävä Titaniquen kyytiin vielä kerran, kun oli mahikset. Blogini "uuden tulemisen" ensimmäinen kirjoitus on juurikin Titaniquesta, joka oli syyskuun puolivälin paikkeilla ensi-illassa Riihimäen Teatterissa. Riksun jälkeen esitys matkasi Aleksanterin teatteriin Helsinkiin ja marraskuussa sai ensi-iltansa vielä Tampereen Komediateatterissa, jonne minäkin nyt tähtäsin. Mielestäni tämänkaltaiset yhteistyökuviot ovat erittäin tervetulleita, kun ei olla jämähdetty yhdelle paikkakunnalle vaan mahdollistetaan katsomiskokemus niillekin, joilla ei ole syystä tai toisesta mahiksia reissaamiseen. Näyttelijätkin näkevät samalla uusia maisemia ja kasvoja yleisön joukossa. 

 Tässä linkki alkuperäiseen blogitekstiini, jossa lueteltuna kaikki työryhmän jäsenet. Tällä kertaa oli pienoinen paikkaushomma, kun Maija Siljanderin tilalla kapteenin roolissa nähtiin valovoimainen Kia Laitakari. Titanique-musikaaliparodia siis kertoo periaatteessa leffasta tutun Titanicin juonen, ei-niin-pienellä Céline Dion -lisällä maustettuna (roolissa huikea Sanni Lehto).

 Puolessa vuodessa ehtii katsoja paljon unohtamaan ja varmasti osa jutuista oli matkan varrella muuttunutkin ja saanut ainakin mukaansa paikallisväriä. Nyt istuin eturivissä (Teatteri Jurkka ja Kansallisteatterin Taivassali lie ainoita paikkoja, joissa vapaaehtoisesti oikein itse hakeudun eturiviin) ja tulihan siinä bongailtua kaikenlaista uutta, kuten lukuisan määrän esiintyjien alushousuja. Tai minne nyt katse sitten sattui hakeutumaan vahingossa tai tarkoituksella, päättäkää itse! Itsekin "jouduin" mukaan parissa kohtaa, en kuitenkaan housujeni puolesta. Kovasti huvitti Jackin (Jon-Jon Geitel) parkour-hommat ja kyllähän se Lauri Ketosen Ruthin avautuminen ON järjettömän hauskaa seurattavaa. Edelleen vaikutuin erityisesti lauluvoimasta ja vähän kyseenalainenkin huumori upposi Titanicin lailla meikäläiseen. 

 Onhan tämä erittäin viihdyttävä kokonaisuus, lahjakkuutta lavan täydeltä. Yleisökin tuntui nauttivan lauantain päivävedosta, mitäpä sitä kauniina aurinkoisena lauantaina muuta tekisikään kuin istuisi teatterissa nauramassa ja rentoutumassa. Onko tämä siis uusintareissun arvoinen homma? NO VITTU ON! (anteeksi kirosanat, tietäjät tietää -klisee sopii tähän kohtaan)

 Titanique seilaa vielä 2.5. asti Tampereen Komediateatterissa, joten hyvin ehtii katsomaan!

Esityskuva (c) Nils Krogell

(Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla, kiitos Tampereen Komediateatteri!)

Haastattelussa Tuomas Korkia-Aho

 Näyttelijä Tuomas Korkia-Ahon tapasin Helsingissä Kahvila Willensaunassa joulukuun alussa 2025. Haastattelun jälkeen hän suuntasi suoraan töihin Titanique-musikaaliparodian näytökseen Aleksanterin teatteriin. Vuonna 1994 syntynyt Tuomas on kotoisin Vantaan Tikkurilasta. ”Oon siellä käynyt koulut ja viettänyt nuoruuteni, bensalenkkarinuoruuden. Musiikkiluokalla oon ollut, muuta varsinaista kulttuurikasvatusta en oo nuorena kokenut. Jossain elämänvaiheessa ja välillä edelleenkin tietynlaisessa humalatilassa mä kyllä huijaan ihmisiä kertomalla, että oon kotoisin Kokkolasta. Mulla on siellä paljon sukulaisia, mutta asunut en koskaan oo.”

Something Rotten!/Lahden KT (c) Aki Loponen

 Mitä harrastat tai miten vietät vapaa-aikaasi? ”Jo TeaKin aikaan halusin harrastaa jotain kehittävää ja aivoja stimuloivaa, joten kiinnostuin silloin shakista ja sitä pelaan edelleen. Nyt freelanceriksi jättäydyttyäni huomasin, että vanhemmat kollegani pelaavat paljon frisbeegolfia ja niissä porukoissa pyörin nyt itsekin. Kesällä aloittelin vähän golfia, mutta se on vähän kallista joten se jäi nyt toistaiseksi. Lisäksi pelaan salibandya. Joku uusi harrastus olisi mukava aloittaa, kiipeilyä tai boulderointia oon miettinyt.”

 Missäs vaiheessa sitten kiinnostuit näyttelemisestä, eli milloin teatterikärpänen puraisi? ”Mä oon aina ollut tämmöinen, miksiköhän tämmöistä ylivilkasta esiintymisnälkäistä nuorta sälliä ei tajuttu laittaa jo aiemmin näyttelemään? Teatterikärpänen puraisi vasta lukiossa 17-vuotiaana, olin Lumon lukion esittävän taiteen linjalla enkä juurikaan ollut näytellyt “tosissaan” sitä ennen. Silloin sattui olemaan draamaa opettamassa Pinja Hahtola, joka sanoi mulle jotakuinkin niin, että ”Pitäiskö sun keskittyä tähän kunnolla, koska sä oot tässä tosi hyvä!” Nuorena kukkoilevana poikana vähän loukkaannuin tästä, ja kostoksi aloin panostamaan. Halusin näyttää, että osaan ajatella. Ja innostuinkin! Täähän onkin kivaa! Hyvä ystäväni oli samaan aikaan koulussa, ja vähän kilvoiteltiinkin. Olin kyllä ollut Musiikkiteatteri Skenessä mukana, mutta se oli ”vain” harrastushommaa, jonne päädyin vähän niin kuin silloisen tyttöystäväni völjyssä."

 "Olin siis kyllä ikään kuin “päätynyt” näyttelemään aikaisemminkin tai löysin itseni tilanteista, niinku Skene, ja jollain kurssilla tehtiin ylä-asteella musikaali ja se oli jotenkin kaikille ilmiselvää että mä näyttelen siinä, mutta mä en koskaan suhtautunut näyttelemiseen vakavissani. Oikeastaan en suhtautunut mihinkään vakavissani. Näin jälkeenpäin ajateltuna universumi antoi aika selkeitä merkkejä, mutta en typeryyksissäni tajunnut mitä ympärilläni tapahtui. Mutta sitten kun tajusin, että täähän vois olla se juttu, se lähtikin sitten kunnon rytinällä. Jätin kaiken taakseni ja halusin heittäytyä kunnolla mukaan. Mä tavallaan aistin sen, että nyt on edessä iso maailma, josta en tiedä yhtään mitään, ja haluan heittäytyä täysillä. Ja se oli sitten menoa. Enhän mä aiemmin ollut kuullutkaan vaikkapa Kallion lukiosta, kun opiskelemaan hain. Skenessä oli paljon porukkaa, jotka olivat jo vähän harjaantuneet asiaan ja motivoituneita siihen, että haluavat ammattilaisiksi. Siellä tuli opittua tiettyjä juttuja ja kuulin siellä myös TeaKista. Lukion jälkeen hain ekaa kertaa Teakiin ja pääsin suoraan viimeiseen vaiheeseen, onneksi en silloin vielä päässyt sisään. Se olisi ollut vähän liikaa, ja liian monta asiaa opeteltavana. Pääsin sitten neljännellä hakukerrallani sisään, ja ajoitus oli täydellinen. Olin ehtinyt vähän rauhoittumaan ja myös oppimaan. Koulussa ei mennyt aikaa kipuiluun eikä näyttelijäntyön opiskelun harjoittelemiseen, pystyin ottamaan suoraan ns. pihdeistä kiinni. Näyttelemisessähän oli muuten kaikki ne asiat, joita tykkäsin tehdä ihan huvikseni! Temppuilut, kärrynpyörät, voltit, akrobatia, parkour, musiikki, laulaminen. Kutsunkin TeaKia Temppukouluksi. Ainoastaan tanssi ei ollut mulle tuttua, paitsi Skenestä tietysti. Sitä oonkin saanut sitten opetella.”

Nummisuutarit/Lahden KT (c) Tommi Mattila 

 Mitä teit lukion ja TeaKin välissä? ”Olin Työväen Akatemiassa vuoden ja sitten menin armeijaan. Kävin sen Upinniemessä ja taas lähti käsistä, kävin RUKin. Sen jälkeen olin Lahden Kansanopistossa, ja sieltä TeaKiin 2016. Valmistuin 2021.”

 Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Olin lukenut stoalaisuutta, ja sitä kautta lähdin pohtimaan kontrollia näyttämöllä ja sitä, että kuinka loppupeleissä voi hallita vain omia tunteitaan. Pohdin mihin kaikkeen voi näyttämöllä vaikuttaa. Lopputyötä kirjoittaessani tajusin, että mähän kirjoitan oikeastaan rohkeudesta. Siitä tuli mielestäni vähän epätäydellinen opinnäytetyö sillä kirjoitin kontrollista vaikka halusin kirjoittaa rohkeudesta, ja olisin tarvinnut kiteytykseen puolisen vuotta lisää aikaa. Lopputyöni nimi on ”Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi”. Tuutikin sitaatti Taikatalvesta.”

 Mikä oli taiteellinen lopputyösi? ”Jyväskylän Kaupunginteatterin West Side Story ja siinä Tonyn rooli.”

West Side Story/Jyväskylän KT (c) Agata Anttonen

 Kuka oli kumminäyttelijäsi? ”Aaro Wichmann.”

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Jyväskylän Kaupunginteatterissa, Lahden Kaupunginteatterissa olin kiinnityksellä, Kansallisteatterin Omapohjassa, Teatteri Takomossa (Tohtori Frankenstein voittaa kuoleman, jota esitettiin aluksi Ridasjärvellä navetan vintillä), Keski-Uudenmaan Teatterissa, Riihimäen Teatterissa ja Aleksanterin teatterissa. Kohta on tulossa Tampereen Komediateatteri, kun Titanique siirtyy esitettäväksi sinne, mutta vielä en oo siellä näytellyt.”

 Mainitse muutama itsellesi merkityksellinen roolityö tai koko proggis. ”Mä oon tiimipelaaja. Jos proggis on hyvä, oon silloin tosi tyytyväinen. Tohtori Frankenstein voittaa kuoleman oli ensimmäinen juttu, jossa itselle tuli fiilis ”V*ttu tää on jees! Tää on ihan saatanan kivaa!” Juttua tehdessä tuli se tunne, että täällähän voi tehdä ihan mitä vaan. Tuli todella voimaantunut olo, ja siinä oli tosi mageeta olla mukana. Superrakas juttu mulle on myös Black Rider, joka tehtiin Lahden Kaupunginteatteriin. Sitä oli todella iloista tehdä, olin sen esityksen puolella täysin. Teatteriestetiikan puolesta siinä oli paljon myös sellaista, mitä tykkäisin itse tehdä. Pääsin tekemään siinä monipuolisesti kaikenlaista, mimiikasta lähtien. Ammatillista itseluottamusta sain Nummisuutareista, joka tehtiin myös Lahteen.”

Black Rider/Lahden KT (c) Janne Vasama

 Onko sinulle jäänyt mieleesi erityisesti jokin oppi tai ohjenuora vuosien varrelta? ”Mä palaan useimmin Mamet´n ajatuksiin näyttelijäntyöstä. Heti jos asiat tuntuu yhtään monimutkaisilta, mä tavallaan pilkon sen osiin. Opiskele repliikkisi, sano ne selkeästi ja painu pois näyttämöltä. Ajattelen sen loppupeleissä niin, että noin simppeliä sen täytyy olla. Viimeaikoina oon itselleni mantrannut lausetta ”Ihan v*tun sama, let’s go!” , kun välillä on tehnyt liikaa töitä ja kuitenkin aina haluaa tehdä työnsä hyvin. Tuon lausumisesta tulee jotenkin rento olo.”

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi näyttämöllä? ”Osaan täyttää tilan ja oon räiskyvä, jos se mulle sallitaan. Sitten kyllä lähtee. Näyttelijänä oon monipuolinen, osaan kaikenlaista. Osaan laulaa, osaan temppuja, osaan käsitellä tekstiä, osaan olla kiva tyyppi, osaan olla ikävä tyyppi. Skaala on mieletön. Oon nopea oppimaan uusia juttuja. Mulle on sanottu, että osaan omalla preesensilläni täyttää Lahden ison näyttämön, ja se tuntui kivalta.”

 Minkä taidon haluaisit osata? ”Haluaisin oppia steppaamaan, siinä oon tosi huono! Haluaisin oppia pelaamaan paremmin fudista ja jääkiekkoa. Selkeästi nää asiat liittyy mun jalkoihin. Haluaisin isommat pohkeet. Haluaisin oppia tekemään paremmin ruokaa, oon siinä kyllä ihan hyvä, mutta silti. Oon miettinyt kutomista, sitä voisi olla kiva tehdä samalla kun katsoo telkkaa. Ja haluaisin olla parempi shakissa.”

 Onko sinulla ollut muita urasuunnitelmia koskaan? Suunnitelmaa B? ”Oon siinä mielessä ehdoton, että ei pidä olla mitään varasuunnitelmia. Ainakaan nyt aktiivisesti ei pidä ajatella. Nuorena mä hurahdin ensin musiikkiin eli veikkaan, että musta olisi voinut tulla muusikko. Olin metallibändissä laulajana muinoin. Poliisin ammatti kiinnosti myös. Merikapteenikin kävi mielessä. 25-vuotiaana tajusin, että mua kiinnostaisi opiskella fysiikkaa. Teoreettista fysiikkaa ja sitä kautta erikoistua vaikkapa tähtitieteeseen. Olisi kiintoisaa ottaa muutamia kursseja yliopistolta.”

Tohtori Frankenstein voittaa kuoleman/Teatteri Takomo (c) Aleksi Nurminen

 Ehditkö itse käydä katsomassa teatteria? ”Nyt ehdin, ja se on ihanaa! Oon nyt neljä kuukautta ollut freelancer, I just love it! Vihdoinkin on aikaa. Akselilla Turku-Tampere-Helsinki tulee käytyä katsomassa lähinnä. Kovin laajalla skaalalla en käy katsomassa, haluaisin olla kultturellimpi ja katsoa enemmän erityylisiä juttuja. Toissakesänä tuli käytyä Rakveressä Virossa, siellä oli ihan tajunnanräjäyttävää meininkiä.”

 Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti ihailet tai arvostat? ”Onhan näitä isoja nimiä niin Suomesta kuin ulkomailtakin, mutta loppupeleissä oon kaikesta eniten ihaillut mun ystäviäni. Oon ihaillut ja ihailen edelleen. Oon saanut ystävistäni kaiken, aina. Sanotaan näin, että oon aina ollut parempieni seurassa. Siltä musta tuntuu.”

 Kauniisti sanottu. Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä/kanssanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Marlon Brandon kanssa voisi olla kiintoisaa näytellä, mutta toisaalta Vesku Loirin kanssa haluaisin näytellä jossain 80-luvulla.”

 Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Lady Gaga ois ihan törkee. Mut olishan se upeeta sjungata Maria Ylipään kanssa.”

 Mitä laulaisit minun kanssani karaokessa? ”Mehän vedettäis Bohemian Rhapsody!”

 Kyllä lähtisi, laulutaidollani en voisi kehuskella mutta sanat osaan tuosta noin, ja siitä tulisi hieno performanssi. Mitkä asiat inspiroi sinua? ”Todellakin se olisi performanssi! Jaa mitkä asiat inspiroi? Tuo onkin hyvä kysymys, sillä tällä hetkellä oon vähän inspiraatioloukussa. Oon ollut pitkässä duuniputkessa ja Kaupunginteatteristakin jättäydyin pois siksi, että halusin tauon. No, tähän Titaniqueen tulin mukaan lyhyellä varoitusajalla, hyppäsin mukaan harjoituksiin about kolme ja puoli viikkoa ennen ensi-iltaa. Pääni on todella tyhjä tällä hetkellä. Enemmän tulee ajatuksille tilaa, mutta tulevaa joululomaa odotan todella paljon. Oon henkisesti aika puhki. Tällä hetkellä mulla ei ole hirveästi inspiraatiota. Duunikavereistani Titaniquessa saan kyllä elinvoimaa. Normaalisti saisin inspiraatiota melkein kaikkialta. Oon aika aktiivinen ihminen ja mulla tulee uusia ajatuksia koko ajan, ja kirjoitan päiväkirjaani koko ajan lauseita, ideoita, hyviä melodioita tai sointukiertoja. Nyt en oo tehnyt sitä moneen vuoteen. Onko se lopullisesti kadonnut? Toivottavasti ei.”

"Skaala on mieletön" Onnekkaat/Lahden KT (c) Tommi Mattila 

 Mitä sinun mielestäsi on teatterin taika? Onko sitä edes olemassa vai onko se pelkkä myytti? ”On se olemassa. Silloin kun näyttelijöiden ja katsojien välille onnistutaan synnyttämään kollektiivinen näkymätön, jonka kaikki tunnistaa. Toiset ovat herkempiä sille kuin toiset. Näyttämöllä se on helppo tunnistaa, että milloin katsojien ja minun väliini on muodostunut jotain meistä kaikista yhteenlasketuista osasista suurempi yhtälö. Yhteinen sopimus, leikki. Sen saavuttaminen ei vaadi mitään taikuutta, sen voi saavuttaa täysin käsiteltävissäolevilla järjellisillä asioilla. Siitä muodostuu sitten eräänlainen taikaperhonen, jota voi pitää kämmenellään kunnes se katoaa.”

 Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet juuri ennen esitystä tai esityspäivinä? ”Mun rituaalini on se, ettei ole rituaaleja. Yleisestiottaen musta on mukavaa olla vireessä. Yleensä vietän aktiivisen päivän, mulle on vaikeaa vain löhöillä himassa ja odottaa milloin voi lähteä. Totta kai tulee avattua ääntä ja tulee juotua paljon vettä. Joskus joogaan ennen esitystä. Kropan pitää olla hereillä, se on mulle tärkeää. Oon niin fyysinen tyyppi.”

 Kerro joku legendaarinen sählinki näyttämöltä. ”Waitress-musikaalissa Lahdessa kerran kulisseissa pieraisin niin kovaa, että sen kuuli kaikki. Muovituolissa olikin yllättävä kaikukoppa. Onnekkaat-nimisessä näytelmässä, joka oli viimeinen juttuni Lahdessa, laitoin Lumikki Väinämölle tippaa ja sanoin ”Anteeksi, laitoin tämän teidän välilihaan.” Alkoi naurattaa aika paljon ja siinä keräiltiin itseämme kauan, en edes muista mitä mun piti siinä sanoa. Nummisuutareissa jämähdin kerran katonrajaan roikkumaan, joku solki meni vinssin väliin ja sinne jäin, kun mut alunperin piti pudottaa katonrajasta alas. Sinne jäin roikkumaan seitsemään metriin, ja esitys piti keskeyttää. Kaikenlaista on sattunut, mutta se on vain hauskaa. Ja inhimillistä.”

 Kerro joku hyvä muisto? ”Telkkarista oli just tullut Terminaattori 2, mä rakastin sitä elokuvaa lapsena. Olin löytänyt kirveen ilman terää, ja sillä leikin mökillämme Terminaattoria. Mummo näki mut ja kysyi, että ootko Terminaattori. Olin ihan ihmeissäni, mistä se tiesi! Rakas muisto. Pienestä telkasta siellä mökillä katseltiin ohjelmia. Mummoni oli Fazerilla töissä, lapsena tuli syötyä paljon Jaffa-keksejä.”

 Jos sinulla olisi supersankaripuoli, mikä olisi sinun supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Mikäs tyyppi se oli Pahkasiassa? Peräsmies! Kävi pieremässä jossain ja maailma pelastui? Se! Mulla olisi jalassa pitkät kalsarit, joissa olisi Repe Sorsan kuvia ja persuksissa luukku. Ja uimalasit päässä!”

 Jos ihminen menisi talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Mulla olisi mukana iso pino kirjoja, sanaristikoita, sudokuja ja pleikkari. Ja pullollinen konjakkia. Ja pakastin täynnä juustokakkuja.”

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”No, tietysti voisin käydä Peräsmiehenä Kotkanpesässä, mutta oikeasti haluaisin mennä Antiikin Kreikkaan. Olisi hienoa tavata Sokrates!”

 Mitä kysyisit minulta? ”Miten pitkään olet oikein pitänyt tätä blogia? Ymmärsin, että pidit pitkän tauon tässä välissä?”

(Vastasin ensin, että aloitin blogin 2009 ja lopetin 2019 ensinnäkin siksi, että kymmenen vuotta tuli täyteen ja toisekseen siksi, että väsyin kirjoittamiseen ja kadotin inspiraationi. Tästä saimmekin aikaan kiintoisan keskustelun omasta jaksamisesta, tauosta ja henkisestä hyvinvoinnista.)

”Mitkä elementit tekevät hyvän teatteriesityksen?”

Silloin kun saan enemmän kuin mitä olen lähtenyt hakemaan, silloin esitys on onnistunut minulle. Yllätyksellisyys on valttia. Eikä ole mitään tiettyjä elementtejä, jotka toistuisivat aina.

 Mitä terveisiä haluaisit lähettää katsojille? ”Kiitos, että olette olleet katsomassa ja tulkaa uudestaan. Teatterin merkitys kasvaa koko ajan tässä maailmassa. Bussipysäkilläkään ei jakseta seitsemää minuuttia ihmetellä tähtiä, vaan heti otetaan puhelin käteen. Siihen toki syyllistyn itsekin, mutta teatterissa ollaan läsnä siinä hetkessä ihmisten kanssa. Vaalitaan niitä hetkiä. Ja muistetaan tonttuilla ja pöljäillä enemmän!”

Titanique/Riihimäen Teatteri (c) Nils Krogell

 Mitä teet tämän haastattelun jälkeen? ”Käyn ehkä hakemassa pari banaania, ja sitten suuntaan Aleksanterin teatteriin ja aloitan hyvin totisen ja vakavan paskanpuhumisen kollegoiden kanssa.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

1. Mistä sanasta pidät eniten? - Hohde

2. Mistä sanasta pidät vähiten? - Kälviä

3. Mikä sytyttää sinut? - Hyvä biisi

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Mälsyys ja leikinhaluttomuus

5. Suosikkikirosanasi? - Vittu

6. Mitä ääntä rakastat? - Edesmenneen kissani ääntä

7. Mitä ääntä inhoat? - Kuiva sieni liitutaululla, huh huh!

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Yksityisetsivä

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? - Ison korporaation palveluksessa joku yksitoikkoinen työ

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Helvetti on kusetusta, sillä tänne pääsee kaikki!

Perinteikäs yhteiskuva

Titanique-musikaaliparodia / Riihimäen Teatteri

Totta se on, Teatterikärpäsen blogi on noussut kuin Feeniks-lintu uudelleen siivilleen, ehkä aluksi hiukan räpiköiden, joten suonette sen minulle anteeksi. On jo pitkään ollut pieni polte palata kirjoittamaan, joten tässä sitä ollaan - halusitte tai ette. Maltoin pysyä lähes kuusi vuotta poissa! Teatterimyönteisiä kirjoituksia näkee nykyään kovin vähän, jotain oli siis tehtävä. Blogini uudelleenviritys olkoon minun tekoni osoittaa kulttuurimyönteisyyttä ja arvostusta alaa ja sen tekijöitä kohtaan. Tässä välissä olen edelleen ahkerasti käynyt teatterissa, toki vähemmän kuin ns. ruuhkavuosinani ja enemmän valikoiden. Olen hyväksynyt aikoja sitten sen, etten kaikkea kiintoisaa ehdi enkä pysty näkemään ja tiedoksi jo tässä vaiheessa - kaikesta kiinnostavastakaan en aio kirjoittaa, jos en osaa sanoittaa aatoksiani muutamaa lausetta enempää. 

"Kaikki joukolla jäätä särkemään"

 Ja sitten suoraan asiaan... Paluu blogimaailmaan tapahtui ns. "pehmeänä laskuna" ja teoksella, josta on suhteellisen helppo kirjoittaa ilman, että tarvitsisi pitkään miettiä syntyjä syviä. Koko päivän oli soinut päässäni jostain syystä Anita Hirvosen "De va kukku de" ja mitä lähemmäs Riihimäkeä saavuttiin, sitä enemmän soi "sinä olit jäävuori meressäin, se oli Titanicin yö" ja Hirvoska vaihtui lennossa Frederikiin. Riihimäen Teatterissa sai siis 18.9. ensi-iltansa musikaaliparodia Titanique, joka yhdistää Titanic-elokuvan tutut, rakastetut kohtaukset ja hahmot sekä erään legendaarisen laulajan kappaleet. Frederikiä ei kuitenkaan kuulla eikä onneksi nähdä, vaan Céline Dionia! Haluatteko muuten kuulla minun varhaisimman muistoni Titanicista? Kerron sen silti. Kun Reetun aiemminmainittu kappale ei päässytkään edustamaan maatamme Euroviisuissa, minä kostoksi köytin itseni hyppynarulla vanhempieni sängynpäätyyn. Siitäs saivat postikorttiäänestäjät ja kaikki, joiden mielestä reggae on ok!

Itse Céline Dion!

 Matkaan lähdettiin Titanic-museon kautta ja pian jo ollaankin James Cameronin eeppisen suurelokuvan maailmassa, neitsytmatkalleen suuntaavan Titanicin kannella. Yllättävää kyllä, kaikkeen tulevaan meidät oppaan lailla johdattaa itse Céline Dion (Sanni Lehto), kas kun hänkin oli jostain kumman syystä läsnä tapahtumien keskellä. Syykin tähän selviää myöhemmin... Kaikki tutut hahmot ovat paikalla. Viehättävä Rose (Ushma Olava) kera topakan Ruth-äitinsä (Lauri Ketonen) ja kovin itseriittoisen muka-kaikkien-naisten-unelma sulhasensa Calin (Tuomas Korkia-Aho, mites tuntuukin olevan elementissään näissä...), uppoamaton Kathy Bates eikä kun Molly Brown (Hanna Kaila), keskijakaus-polkkatukkainen nuorukainen Jack (Jon-Jon Geitel) ja tietysti itse kapteeni (Maija Siljander). 

Kapu pulassa 

 Täytyy myöntää, että minulla oli pikkuruisia ennakkoluuloja tätä konseptia kohtaan ja lähinnä siksi, että miten Céline Dionista saisi irti huumoria. Näin ensi-illan lukuisien väliaplodien ja naurumyrskyn jälkeen on hienoa myöntää olleensa väärässä, sillä esitys ja sen täysin pitelemätön tyylilaji vei mennessään heti alkuminuuteilta. Erityisen mainiota tässä on se tapa, millä Céline-diiva tilanteisiin änkeää mukaan ja varastaa hetkessä kaikkien huomion ja koko shown. Sitä oikein jo odotti, että milloin säärtä ja vaaleita kutreja sivuverhoista vilahtaa, ja siinä hän jälleen oli - tuulikoneen edessä helmat ja hiukset hulmuten. Ja jestas mitä biisien tykitystä! Sanni Lehdolla on täydellisesti hallussa niin ääni kuin elkeetkin. "Wow!" ajattelin usein. Upea nainen ja nappivalinta tähän rooliin, eikä kyllä moitteen sanaa ole muissakaan. Sopivasti kieli poskessa ja ajoittain reilusti hallitun överiksi vedettyä menoa. Katsomon sai lähes riehaantumaan Rosen äitee kertomalla siitä, mikä kaikki ei ole reilua. Ja kyllä, naurusulakkeeni pikakärväytti eräs yllättäen päästä sinkoava peruukki! Olen aika helppo tapaus - peruukit, irtoviikset ja pulisongit kun ajoittain tarkoituksella lentävät tai vahingossa tippuvat niin tätä muijaa viedään. 

Ihqut Rose ja Jack 

 Niuhoille mielensäpahoittajille tämä ei kyllä sovi, sen verran ronskia on kielenkäyttö välillä joten pieni varoituksen sana on ennakkoon paikallaan. Pahempaa kiroilua kuulee kyllä ihan arkisin yläkoululaisia puolillaan olevassa bussissa, ja minähän en muutenkaan vähästä hätkähdä. En edes siitä, että todistettavasti silmieni edessä silitellään hellästi munakoisoa ja toisaalla keikutetaan miehistä lannetta varsin kutsuvasti. Ja ne intohimon hetkellä höyrystyvään lasiin painuvat kämmenet, grrrrr. 

 Céline Dionin tuotanto ei ole minulle juurikaan tuttua (paria poikkeusta lukuunottamatta), ilmeisesti kaikki kuullut kappaleet ovat hänen repertuaaristaan. Hienoja biisejä, eipä voi muuta sanoa, ja hienoja tulkintoja kaikki! Lauluvoimaa ja komediallista taituruutta tässä porukassa kyllä on. Improyllärikin mukaan mahtuu ja sääri- ja tukkakateutta aiheuttava jäävuori. Mainitsinko jo munakoison? Myös Gimmel, Glitter, Temu, Katri Helena ja Dawson´s Creek mainittu. Suomennos toimii. Kielellistä iloittelua, joka vaatii välillä nopeita hoksottimia. 

Cal ja Ruth

 Pimeneviin syysiltoihin ja hiljalleen alkavaan pikkujoulusesonkiin juuri passeli juttu on tämä. Katsomossa voi ottaa rennosti ja antaa rautaisten ammattilaisten hoitaa hommansa, osallistuminenkin on sallittua ainakin lopussa. Riihimäen lisäksi ja jälkeen Titanique seilaa Helsingissä Aleksanterin teatterissa ja myöhemmin myös Tampereen Komediateatterissa. Lisäinfoa alempaa löytyvästä linkistä. 

Teatterikärpänen suosittelee! Viihdyttävän tanssin, taidokkaan laulun ja kyseenalaisen huumorin ystäville etenkin. Onnistunut syyskauden avaus Riihimäen Teatterilta. Extrapisteet iskevästä soittolistasta ennen esitystä ja väliajalla. 

~ 

TITANIQUE-musikaaliparodia / Riihimäen Teatteri

Rooleissa : Jon-Jon Geitel, Sanni Lehto, Ushma Olava, Hanna Kaila, Lauri Ketonen, Maija Siljander ja Tuomas Korkia-Aho

Käsikirjoitus Marla Mindelle, Constantine Rousouli ja Tye Blue ; musiikin ohjaus, orkestroinnit ja sovitukset Nicholas James Connell, ohjaus Olka Horila, tekstin käännös Katja Peacock, laulujen käännös Hanna Kaila, musiikkituotanto Joona Kukkola, kapellimestari Maritta Manner, koreografia Osku Heiskanen, lavastus- ja videosuunnittelu Janne Teivainen, pukusuunnittelu Jarkko Valtee, tarpeistonsuunnittelu Karita Fallström-Autio, maskien ja kampausten suunnittelu Niko Sahlman, valosuunnittelu Tuittu Teivainen ja äänisuunnittelu Fabian Mäkilä

 
Tuotanto : Aleksanterin teatteri, Riihimäen Teatteri ja Tampereen Komediateatteri

Ensi-ilta 18.9. 2025 Riihimäen Teatterissa (kesto noin 2h 15min väliaikoineen) 

Esityskuvat (c) Nils Krogell 

Titaniquen omilta nettisivuilta lisätietoa esityspäivistä ja muuta hauskaa infoa, kannattaa tsekata!

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Riihimäen Teatteri!

Tohtori Frankenstein voittaa kuoleman / Teatteri Takomo

 Nyt on tullut nähtyä jotain niin häröä ja nerokkaasti vinksahtanutta menoa, ettei paremmasta väliä. En osaa edes kirjoittaa mitään, sillä esityksen jälkeen en osannut kävellä suoraan enkä pukea takkia päälleni, ja olisin varmaan lähtenyt väärään suuntaankin, ellei mukanani olisi ollut tuttua saattajaa. Muutama rivi on kuitenkin ihan pakko kirjoittaa ihan vain siksi, että joskus voi tarkistaa mitä on tullut nähtyä, jos muisti alkaa pätkiä. Luulen kyllä, että tämä esitys ei ihan äkkiä muistoista häivy...

 Näyttelijöillä oli kaikilla polvisuojat ja ihan syystäkin. Yleisölle olisi voitu jakaa myös jotain suojia ties mihin, jos vain olisi tiennyt mihin kohtaa iskuja tulee kovimmin? Varmaankin aivoihin. Itselläni oli esityksen aikana sellainen olo, että halusin tai en, nyt laitetaan meikäläisen aivot taas tehosekoittimeen Robbie Williamsin Feelin tai pikemminkin W.A.S.Pin Animal (Fuck Like A Beastin) soidessa taustalla, tehot täysille ja kun survos on valmis, kansi irti ja koko komeus Takomon seinille. Tai sitten niin, että jokaiseen ruumiinaukkooni on työnnetty dynamiittia ja sytytyslanka kytemään ja sitten hiljalleen homman edetessä BOOOOOM!!!! Ja silti nautin jollakin sairaalla tavalla ihan joka hetkestä, ja olisin voinut katsella koko spektaakkelin heti perään uudestaan. Takanani istunut pariskunta huusi tasaiseen tahtiin "Mitä vittua!!?" huutonaurun säestämänä pitkin esitystä ja olin kuulevinani myös lauseen "Älkää nyt enempää..." kun moderni tanssiteos ihmiskunnan synnystä jatkui ja jatkui kiusallisen pitkään. Moderni tanssiteos, jossa tapettiin ja paneskeltiin kaikilla mahdollisilla konsteilla, yksin ja yhdessä.

Tanssiteos käynnissä

 No juu siis näyttämöllä nähdään niin Mary Shelley luomuksineen ja kirjan henkilöitä useampana kappaleena kuin myös lordi Byron ja Percy Bysshe Shelley, haudanryöstöä, Victor Frankensteinin opintoihin liittyviä projekteja (minivesimeloni saa kyytiä ennennäkemättömällä tavalla), helvetisti juoksua ja kaikenlaista painimista, Olio laulamassa Radioheadia, käynnistyskaapelit, kaalinpään kova kohtalo, miimistä panemista potenssiin kymmenen, body pump -tunnille uteliaana tunkevaa Oliota, kakkosnelosella päin naamaa läiskimistä, saksankieltä ja englantiakin, kun eturivistä bongataan engelsmanni ja hänelle sitten pitää selostaa välillä tapahtumien kulkua, jos ei herra noin muuten ole kärryillä... Ja kun pulssi jo valmiiksi lyö ylikierroksia, lähtee HIM ja Join Me In Death soimaan ja meinaa itku päästä, ja samalla naurattaa.

 Jostain syystä esityksen jälkeen teki mieli kiroilla kovaa ja saksaksi, ehkä vähän hyppiä tai ainakin potkaista joku roskis tai vastaava kumoon, riisua kaikki vaatteet ja juosta ympyrää siinä Takomon edessä sohjossa. Mutta ehei, enhän minä nyt semmoista. Taisin sanoa painokkaasti "HELVETTI!"

 Teatterissa on parasta yllättävyys. Se, kun ei ole aavistustakaan siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Se, kun ehtii ajatella, että "ei kai tuo nyt vaan..." ja sitten omia aatoksiani älyttömämpää tapahtuu ihan siinä silmieni edessä. Se, kun tekee mieli hieroa innostuksesta käsiään yhteen ja hihkua "jes jes jes JES!" Se, kun olo on ihan vinksahtanut ja pöllämystynyt ja hymyilyttää vaan. Se, kun silmät tuntuu pullistuvan päästä niin kuin piirretyissä, koko pää räjähtää ja jäljelle jää vain märkä läntti. Se, kun tekisi mieli katsoa sama veto heti uusiksi. Se, kun ei osaa sanoa mitään järkevää ja kun tarkemmin ajattelee, ei tarvitsekaan.

Käsittääkseni tämä esitys on ensin nähty viime syksynä Ridasjärvellä jossain ladossa?! Onneksi nyt tuli nähtyä Takomossakin, ja vielä sunnuntaina! Täydellinen päätös viikolle ja tammikuun alulle. Tähän aikaan vuodesta ei useinkaan ole tapahtunut mitään sen erikoisempaa, mutta nyt tuli poikkeus.

Edelleen on sanottava se, että Miro Lopperi on hyvää vauhtia nousemassa yhdeksi suosikeistani. Pitäkää silmällä!

Miro Lopperi 

Tohtori Frankenstein voittaa kuoleman / Teatteri Takomo 13.1. 2019

Kesto 2h 22min (väliaikoineen)

Ohjaus Juho Mantere
Ääni- ja valosuunnittelu Pekka Kiiliäinen
Puvustus Eeva Mantere

Näyttämöllä Annika Hartikka, Tuomas Korkia-Aho, Esa-Matti Smolander ja Miro Lopperi

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Teatteri Takomo!)

Esityskuvat (c) Aleksi Nurminen