Onnellisten saari / Ryhmäteatteri

Onnellisten saari / Ryhmäteatteri

Kantaesitys 5.10. 2019 (kesto noin 2h 30min väliaikoineen)

Käsikirjoitus Okko Leo
Ohjaus Robin Svartström
Lavastussuunnittelu Janne Siltavuori
Pukusuunnittelu Kirsi Gum
Valo-ja videosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Maskeeraussuunnittelu Ari Haapaniemi
Tarpeiston suunnittelu Viivi Kuusimäki

Rooleissa : Santtu Karvonen, Katja Küttner, Matti Onnismaa ja Pihla Penttinen

 Oli muuten huumaava tuoreen pullan tuoksu taas heti ovella kun astuimme sisään, eihän sitä muuta voinut tehdä kuin hyökätä heti ostoksille ja nauttia Rio Colasta ja pullasta ennen esitystä.

Pihla Penttinen ja Santtu Karvonen 

 Näyttämöllä istuu sohvalla mies, näytelmäkirjailija (Santtu Karvonen), joka kärsii tyhjän paperin/näyttöruudun syndroomasta (kuulostaa hyvin tutulta, itselläkin sama vaiva ja siksi tästä tekstistä tulee aika tynkä). Tekstiä pitäisi suoltaa, mutta ei vaan synny ideaa. Viimeisillään raskaana oleva vaimo (Pihla Penttinen) yrittää vähän jeesata, hän tuntuu muutenkin olevan ns. järjen ääni tässä taloudessa. Miehellä on suuri tarve avautua mieltäänpainavista asioista, kuten mulkuista Audi-kuskeista ja idioottimaisista pysäköintitavoista. Juttua tulee ja mies tuntuu hiiltyvän aika monista aiheista, jotka järkyttävät hänen asumisrauhaansa "onnellisten saaressa" eli tässä tapauksessa Lauttasaaressa. Aluksi kommentit, mielipiteet ja puuhastelut huvittavat (niistä tulee paikoitellen oman isäni touhut mieleen), mutta mitä pitemmälle mennään, sen synkempiä sävyjä jutut saavat ja komedian sijaan liikutaan paikoitellen kauhuosastollakin. Kaikillehan ovat tuttuja kaupunginosien omat FB-ryhmät ja millaista keskustelua siellä on virtuaaliseinä tulvillaan. Mitä mahtaa tapahtua, kun seinänaapuriksi muuttaa entinen keravalainen ja saaren asukkaat eivät enää pysy puhtaana väestönä... Hui mitä ajatuksia, ja valitettavaa kyllä joukossamme liikkuu ihmisiä, joiden mielestä miehen puheet ja tekemiset ovat ihan normaalia ja ihailtavaa käytöstä. Niin ihailtavaa, että tässäkin tapauksessa miehestä tulee "Valittu" ja pääsee toteuttamaan suurta tehtävää. No, on kuitenkin yksi asia, joka saa hänet miettimään tekosiaan ja ehkä sitten kuitenkin vielä on toivoa.

 Santtu Karvonen temmeltää hikikarpalot otsallaan aikamoiselle intensiteetillä läpi koko näytelmän ja vetelee laajalla pensselillä koko skaalansa käyttöön. Olen aina pitänyt kovasti Santun tyylistä replikoida ja käyttää ääntään, joten meille Santtu-faneille tämä on kyllä silkkaa nautintoa, vaikka välillä hiukan pelottaakin roolihenkilön käytös. Hienosti komppaa vierellä Pihla Penttinen, joka ei vaimona olekaan mikään hiljainen hissukka vaan laukoo omiakin mielipiteitään niin että takuulla kuuluu viereiseenkin kaupunginosaan. Raskausmahakin saa tarvittaessa kyytiä. Katja Küttner ja Matti Onnismaa urakoivat useissa pienissä sivurooleissa, joista parhaiten mieleeni jäi Katjan taiteilijaystävä ja Matin hieronnasta pitävä mummeli.

Näytelmäkirjailija sekä keravalainen ja koiransa

 Väliajalla yksi pariskunta oli kuulemma poistunut paikalta, ajoivat varmaan Audilla tai olivat Keravalta tai mistä lie, ehkä pilkka osui omaan nilkkaan tai sitten ei muuten vaan napannut. Minä tykkäsin näytelmästä oikein paljon, koomisessa valossa hiton vakavaa asiaa ja varoittava esimerkki siitä, mitä voi tapahtua kun ajatukset lähtevät vähän liian hurjille kierroksille. Nasevaa tekstiä ja napakkaa dialogia, ja varsin monipuolinen lavastus, joka muutui pienillä kikoilla moneksi.

 Niin, istuimme toisessa rivissä ja edessäni eturivissä istunut nainen kaivoi kesken näytelmän tyynesti kännykkänsä esiin ja otti parit valokuvat näyttelijöistä! Hämmennyin itsekin tapahtuneesta enkä älynnyt heti reagoida, mutta kun väliajan jälkeen nainen kaiveli kännykän esiin uudestaan ja alkoi zoomailla kesken kohtauksen, kopautin häntä nätisti olkapäälle ja sanoin, ettei esityksiä saa kuvata. Laittoi kännykän heti pois eikä sen jälkeen enää kuvannut. Hyvä niin. Miten tämä on niin vaikeaa? Itselleni on päivänselvää, ettei esityksiä kuvata (ellei asiasta erikseen ole mainintaa ennen esitystä, että tätä nimenomaista näytelmää SAA kuvata mielin määrin). Onneksi ei ottanut selfietä sentään...

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Ryhmäteatteri!) 

Herkkua kuin heinänteko / UIT

Herkkua kuin heinänteko / UIT, Linnanmäen Peacock-teatteri

Ensi-ilta 9.5. 2019, kesto noin 1h 25min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Katariina Havukainen, Arttu Kapulainen, Ville Majamaa, Hannes Suominen ja André Wickström
Ohjaus Sari Siikander
Koreografia Mikko Ahti
Musiikin sovitus Roope Löflund ja Jesse Vierelä
Laulujen sanoitus Sami Hintsanen, Timo Kärkkäinen ja Hannu Risku
Kapellimestari Anssi Sopanen
Orkesteri Jean S.
Lavastussuunnittelu Janne Siltavuori
Pukusuunnittelu Elina Riikonen
Valosuunnittelu Harri Kauppinen
Äänisuunnittelu Tapio Pennanen
Maskeerauksen ja kampausten suunnittelu Tuire Kerälä

Lavalla : Kai Vaine, Nina Tapio, Sinikka Sokka, Sami Hintsanen, Katariina Havukainen, Panu Vauhkonen, Antti Lang ja Pihla Penttinen sekä tanssijat Emil Hallberg, Jutta Helenius, Katri Mäkinen ja Antton Laine

Koko porukka 

Ensi-iltahulinoihin en tällä kertaa ehtinyt, mutta seuraavana päivänä sitten. Tiedättekö sen fiiliksen, kun varsinaisesti mitään ihmeitä ei päivän aikana ole tapahtunut, mutta siitä huolimatta lähestulkoon kaikki ärsyttää suunnattomasti? Sellainen oli olotila perjantaina Helsinkiin saavuttuani ja vettäkin vihmoi. Viljelimme ystäväni kanssa sarkastisia kommentteja aiheesta kuin aiheesta ja vähän oli sellainen olo, että esityksen on paree olla hyvä jotta huonohkon tuulen saa pyyhkäistyä pois. UIT:n väellä olisi vielä siis mahdollisuus saada vaaka kallistumaan positiivisemmalle puolelle... Suuri vastuu!

 Jotenkin Peacockin lava näytti nyt suuremmalta kuin ennen?! En tiedä miksi. Kävi mielessäni, että ihan kuin olisi laivalla pikkutunneilla katsomassa näyttävää yökerhoshöytä, värikäs drinksu vaan puuttui nenäni edestä. Hyvä oli nimittäinen meininki heti avausnumerossa ja huomaamattani olin vetäissyt jalkaani viihtymishousut. Mikäpä siinä sitten oli ollessa ja istuessa.

 Kun kansallispukuhenkiset naiset tulivat laulamaan Ievan polkan sävelellä täydellisistä Facebook-päivityksistä minä kiroilin hiljaa itsekseni ja mietin, että tässä on kyllä suuri korvamatovaara taas ilmassa. Hetkeä myöhemmin miesporukka lauleli samaa säveltä näppäimistöt kauloillaan ja kiitos vaan, tänään on päässä soinut tirlir littiä nättiä tyttiä ja halituli hippua.

Tanssijat 

 Puolitoistatuntinen mennä heilahti kuin siivillä ja suupielet kyllä vetivät useimmiten ylöspäin, eli paremmalla tuulella poistuttiin kuin mentiin, ja se on hyvä merkki se. Taidokasta tanssia, hauskoja sketsejä (tosin kaikki eivät ihan osuneet meikäläisen nauruhermoon) ja tykkejä biisejä - näistä aineksista oli UIT:n uusin pläjäys tehty. Erityisesti viehätyin Nina Tapiosta sekä Sinikka Sokasta, rotunaisia molemmat ja mikä lavasäteily! Parhaat naurut irrotti Pihla Penttinen (joogahommissa varsinkin), jestas mikä komedienne! Sketsipuolella parasta antia oli puhallutusratsia, jossa poliisi (Panu Vauhkonen) pisti rattijuopumusepäillyn hepun (Antti Lang) suorittamaan mitä viihdyttävämpiä temppuja aina piirakanrypytyksestä lähtien. Entäpä sitten Kai Vaine ja Sami Kuros-imitaatio... Biiseistä eniten kolahti Täydellinen elämä (ilmeisesti tämä?), jossa tanssilavan sykkeessä sydän etsi toista ja moni jäi ilman. Laulunaiheita täynnä. Jean S:n lehmipoikailoittelu oli "ihan jees", muttei tällä kertaa mikään tajunnanräjäyttäjä niin kuin joskus on ollut.

Jean S. 

 Kokonaisuutena varsin onnistunut paketti, vaikka pieniä suvantokohtiakin joukkoon mahtui. Loppunumeron tultua tokaisin seuralaiselleni, että "Nytkö tämä jo loppui!" Aika todellakin kului nopeasti ja olisin voinut katsella hiukan kauemminkin liukkaita lanteita ja heiluvia helmoja, ja Antti Langia seisomassa päällään, lausumassa runoutta ja vetelemässä moonwalkia pitkin estradia. 

 Esityksiä vielä runsaasti edessä, joten kiinnostuneet tsekkaamaan esityspäiviä täältä.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos UIT!

Tämäkin reissu toteutui yhteistyössä Teatterimatka. fi kanssa - Teatterit yhdestä osoitteesta!

9 hyvää syytä elää / Ryhmäteatteri

9 hyvää syytä elää / Ryhmäteatteri

Kantaesitys 10.10. 2018, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Anna Krogerus
Ohjaus Kaisa-Liisa Logren
Lavastus-ja pukusuunnittelu Paula Koivunen
Valo-ja videosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Koreografia Kaisa Niemi
Rekvisiitan suunnittelu ja toteutus Viivi Kuusimäki
Maskeeraussuunnittelu Riikka Virtanen

Rooleissa : Ella Mettänen, Santtu Karvonen, Juha Kukkonen, Pihla Penttinen, Minna Suuronen ja Robin Svartström

Klara Harmaa (Ella Mettänen) 

 Sunnuntaisen talviaikaan siirtymisen jälkeen oloni ja eloni on ollut jotensakin tahmeaa, kuin kävelisi tervassa ja silmien edessä sumea kalvo. Tekisi mieli vain nukkua, syödä suklaata ja käpertyä peiton alle vaikkapa hyvän kirjan kanssa (tällä hetkellä luen Markus Kajon uusinta kirjaa "Tandem-Kentauri", on ollut mukava taas huomata, että muillakin on päässään varsin outoja ajatuksia). Sammuttaa valot, pötkötellä pimeässä, vaipua talvihorrokseen ja havahtua sitten ympäröivään maailmaan joskus keväällä. Työ on kuitenkin pakottanut minut liikkeelle pariin otteeseen tällä viikolla, onneksi. Muuten olisi liian helppoa jäädä kotiin, olla kohtaamatta ketään, olla vaihtamatta sanaakaan kenenkään kanssa (vaikka en edes asu yksin).

 Olin 90-luvun alussa tovin täysin toimettomana ja työttömänä, päivärytmini oli aivan sekaisin. Saatoin lukea kirjaa piskuisessa vuokrakämpässäni aamuseitsemään, nukkua kolmeen asti iltapäivällä, jättää reagoimatta ovikellon soittoon (kävin ehkä hissukseen kurkistamassa ovisilmästä, kuka oven takana on ja vielä suuremmalla syyllä jättää avaamatta), käydä pikaisesti lähikaupassa juuri ennen sulkemisaikaa ostamassa juustopatonkia ja Fanny-vanukasta. Kyllä, juuri nämä samat kaksi tuotetta jokaisella kerralla. Ja viime hetkillä kauppaan ihan vaan siksi, että kohtaisi mahdollisimman vähän ihmisiä ja kaupassa ei voisi jäädä kenenkään kanssa suustaan kiinni, koska sulkemisaika ja kova kiire kotiin. Kiire takaisin oman kodin turvaan.

 Tasan 13 vuotta sitten olin juuri eronnut pitkästä parisuhteesta, murtanut nilkkani ja ollut kotona kipsi jalassa kaksi kuukautta, vaihtanut työpaikkaa vastuullisempaan, isompaan yksikköön ja kaikki tietenkin kasautui päälleni samaan aikaan. Koin epäonnistuneeni täydellisesti niin työssäni kuin siviilielämässäni, ja sitten oltiinkin pitkään sairaslomalla ja työpaikka ja -tehtävä vaihtui "iisimpään". Sairasloman aikana liikuin ulkona vain pakolliset kuviot. Onneksi minulla oli silloin koira, jonka kanssa ulkoilu oli päivän kohokohta. Ulkona menin omituisia reittejä, etten vaan törmäisi tuttuihini ja ystäviini. Ettei kukaan katsoisi silmiin ja mikä pahinta, kysyisi "Miten sulla menee?" Päivä kerrallaan mentiin ja pienin askelin palattiin takaisin työelämään ja ihmisten pariin. Usein olen miettinyt, miten lähellä on ollut se, että olisin ns. pudonnut kelkasta kokonaan.

Lumi (Pihla Penttinen) 

 Erakkofiilis nostaa yhä päätään silloin tällöin, se kestää päivän tai kaksi ja toistaiseksi siitä on aina noustu. Tällä viikolla työt ovat katkaisseet hyvinalkaneen talvihorrokseni, kuten jo kerroin. Mutta torstaina oli edessä kolmen vapaan putki, ja niistä joka iltana teatteria... Tunnistan oireet esimerkiksi siitä, että aamulla herättyäni mietin, jaksanko sittenkään lähteä toiselle paikkakunnalle teatteriin. Mieli tekisi olla kotosalla tekemättä yhtikäs mitään, yöpaitasillani tukka sekaisin. Pohdin pitkään, että lähteäkö vai jäädä. Päätin lähteä. Menomatkan aikana mietin vakavissani ties kuinka monennetta kertaa, että lopettaisiko bloginpidon kokonaan ja miten sen tekisin. Hissukseen vai kertarysäyksellä. Kuka jäisi kaipaamaan, unohtuisiko juttuni nopeasti. Uusia kirjoittajia tulisi (on tullut jo), elämä jatkuisi. Näiden aatosten sijaan päätin sitten kuunnella äänikirjaa, joka veikin täysin mennessään ja pian olinkin jo Helsinginkadulla.

 Lippukassalla sain loistavaa palvelua ja ostin kirjankin, Soila Lehtosen koostaman "Draamaa Suomenlinnassa - Hyvän omantunnon kesäteatteria" ja kirjan kanssa tuli heti tilaongelmia, sillä se ei mahtunut laukkuuni. Narikassa sain kuitenkin erinomaista palvelua, kun nuorukainen kipaisi tuosta noin alakerrasta minulle kassin, jonne sain kirjan säilöön. Kahviossa sitten minut huumasi ihana pullantuoksu, ja jo ennen esitystä oli sellainen fiilis, että kyllä kannatti lähteä "isolle kirkolle" ja haukkasin tyytyväisenä pullastani palasen.

 Esityksessä tuettuun vuokra-asuntoon muuttanut Klara (Ella Mettänen) tarkkailee uuden asuntonsa ikkunasta ohikulkevia ihmisiä. Hitaasti, mutta varmasti rollaattorinsa kanssa tepsuttava papparainen (Santtu Karvonen) , laitapuolenkulkijan oloinen kumarainen mies (Robin Svartström) hihnassa tempoilevan koiransa (Juha Kukkonen) kera, kiireinen nainen (Minna Suuronen) painavia kauppakassejaan kantaen, toimelias ja vauhdikas postinkantaja (Santtu Karvonen), nuori tyttö (Pihla Penttinen) leikitellen matkalla kouluun. Kaikilla selkeä suunta jonnekin, kaikki jotenkin huolettomina ja varmoina etenemässä kuka minnekin. Kaikenlaisin askelin, mutta etenemässä kuitenkin. Ja tuonne muiden ihmisten joukkoon pitäisi Klarankin uskaltautua, mutta sepä ei olekaan niin helppoa. Kaupassa pitäisi käydä edes pikaisesti suklaaostoksilla, mutta jo pelkästään asunnon oven avaaminen on aivan ylivoimainen suoritus. Ei auta mielikuvaharjoittelu eikä raphenkiseen supersankarihahmoon tukeutuminen, ei aurinkolasit silmillä, ei touhukkaan äidin (Pihla Penttinen) soittelu eikä omahoitaja Jannen (Robin Svartström) pikavisiitti. "Kyllä sä klaaraat tän homman!" huikkaa Janne iloisesti ovesta kiirehtiessään seuraavan mielenterveyskuntoutujan luo kotikäynnille.

Minna Suuronen 

 Ennen lähtöään Janne on ehtinyt antaa Klaralle kynän ja vihkon, johon tulisi kirjata päivittäin yhdeksän hyvää syytä elää. Listan muodossa Erlend Loe- tyyliin. Alkuun kun pääsee, listan pitäisi syntyä kuin itsestään ja kymmenes syy ei enää suuria ponnistuksia vaadi. Nukkuminen, suklaa, lavuaarissa majaileva kämppis eli hämähäkki... siinäpä ne. Lista jää pahasti kesken. Paikalle porhaltaa vielä Klaran sisko Ursula (Minna Suuronen), jolla riittää elämässään säpinää, menoa, töitä ja rakkautta.

 Lopulta Klara saa itsensä ulos raittiiseen ilmaan ja törmää ensimmäisenä mieheen ja koiraan, joiden touhuja on ikkunastakin seuraillut. Koira tekeekin heti tuttavuutta pienen arastelun jälkeen ja voi sitä iloista hännänheilutusta ja suoranaista tanssahtelua. Väkisinhän tässä suupielet nousevat hymyyn! Miten mainio onkaan tämä Urho-Kalevaksi nimetty sekarotuinen turre! Tekisi itsekin mieleni mennä vähän korvan takaa rapsuttelemaan. Tämän koiruuskontaktin myötä Klarankin tilanne hissukseen etenee, pienin askelin tosin, mutta kuitenkin. Huomaan, että katsekontaktin välttelyn lisäksi hän välttelee myös tietyn kirjaimen lausumista ääneen... Saamme tutustua hiukan tarkemmin myös muiden kanssaihmisten elämäntilanteisiin ja kaikki ei ole sitä miltä äkkiseltään on näyttänyt. Mieleeni nousee Täti ja minä - näytelmän Kempin repliikki, jossa hän toteaa, että "kaikki me täällä tavallaan onnumme, eikö vaan?". Jokaisella on oma tarinansa, omat kipupisteensä, omat syynsä ja seurauksensa.

Klara, Urho-Kaleva ja Oskari 

 Ihana, osittain hyvin surumielinen mutta toivorikas tarina, jossa oivallisia vinkkejä kanssaeläjien huomioimiseen pieninkin teoin ja myös kritiikkiä sote-palveluiden ja muiden vastaavien suuntaan. PsykPolille saa soittaa vaikka keskiyöllä, ja käyntiajan saa jo kolmen viikon päähän. Monelle seuraava aamukin on jo ylitsepääsemätön juttu.

 Minua viehätti lavastuksen minimalistisuus ja avaruus, keskellä ollaan ja reunoilla tapahtuu kaikenlaista ja maailma pyörii ympärillä? Ei pelkästään niin. Kun päästää oman maailmansa sisälle jonkun edes hetkeksi, sillä voi olla kauaskantoisia seurauksia. Viehätyin taustan projisoinneista, sateesta, hämähäkistä, vastapäisen talon ikkunoista... Erityisen suurella ilolla ja nautinnolla seurasin, miten uskottava, tarkka ja pakahduttavan herkkä oli Ella Mettänen Klaran roolissa. Muutkin roolihenkilöt olivat taiten ja suurella sydämellä tehtyjä, vaikka olisi ollut ainesta huvittaviinkin hahmoihin. Suorastaan rakastuin Urho-Kalevaan ja kahvimaitoa hakevaan rollaattoripappaan.

Santtu Karvonen 

 Mitä luulette, saiko Klara listansa kirjoitettua? Minä ainakin sain heti kotimatkalla, ja se syntyi hirmuisen helposti. Jotenkin piristyin tästä reissustani kovasti!

Tallen 9 hyvää syytä elää torstaina 1.11. 2018 :

1. Kiireetön aamu ja vapaapäivä 
2. Saunominen omassa saunassa omaan tahtiin 
3. Maukas ruoka 
4. Kiinnostava äänikirja 
5. Ystävälliset sanat lippukassalla 
6. Erinomainen palvelu narikan nuorukaisella 
7. Tuore, herkullinen pulla 
8. Loistava, ajatuksia herättävä teatteriesitys 
9. Iloiset jälleennäkemiset, lämpimät katseet, halaukset ja ihan oikean koiran rapsutus ja hännänheilutus 

Ja se kymmenes tulee kuin itsestään : kanssaihmiset 

Täällä ei olla yksin, muistetaanhan se.

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

(Näin esityksen vapaalipulla, suurkiitos Ryhmäteatteri!)

ps. Jos "Draamaa Suomenlinnassa"-kirja kiinnostaa, se on ostettavissa teatterin lippukassalta hintaan 25 €.

Haastattelussa Pihla Penttinen

Pihla Penttisen tapasin helmikuun loppupuolella 2014 Corona Baarissa Helsingissä.

Vuonna 1978 syntynyt Pihla on horoskoopiltaan neitsyt, ja hän on syntyperäinen helsinkiläinen. ”Parivuotiaana olen asunut vuoden Lappeenrannassa, isäni suku on sieltä kotoisin.”

Mitä harrastat? ”Harrastan koiran kanssa ulkoilua, ja silloin tällöin lenkkeilyä ja uimista. Joskus oon soittanut pianoa ja oon tanssinut ihan pienestä tytöstä johonkin 17-vuotiaaksi asti ihan sillai ammattimielessä, mutta niitä kumpaakaan en oo tehnyt enää pitkään aikaan. En edes muista koska olen laittanut sormet koskettimille viimeksi. Lisäksi mä harrastan sosiaalisia suhteita.”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? ”Jaa-a, on muuten hirveen vaikeeta pistää itseensä tuolla lailla vertailuun, mutta mä luulen, että se tanssitausta antaa mulle sitä, että osaan hallita kroppaani. Ei se mua mitenkään erota muista, mutta mä osaan luoda fyysisesti hahmoja aika helposti. Tanssitaustasta on siinä mielessä ollut älyttömän paljon apua, mä tunnen kroppani aika hyvin. Ja mitäs sitten ammatin ulkopuolelta kenties? Mähän oon aivan nerokas kotikutoinen parturi-kampaaja! Silloin kun mulla on sakset käsissä, niin penkissä istutaan kyllä omalla vastuulla, hah. Mulla on jopa sellainen parturi-kampaajanimikin, tai niitähän on kaksi. Toinen on Peppe Pennanen, joka leikkaa ja välillä tulee sellainen mystinen hahmo kuin Renée, hän on hiukan taiteellisempi tapaus”, Pihla kertoilee nauraen.

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Laulutaito ehdottomasti! Laulamisessa on jotain sellaista, mikä menee aina suoraan sydämeen ja ihailen sitä muissa ihmisissä tosi paljon. Itse oon siinä kauheen arka enkä kovin lahjakas. Lisäksi tulee mieleen se pianonsoitto, mitä oon joskus ihan osannutkin. Jos osaisi sitä soittaa nykyään vähän paremmin, harmittaa etten oo pitänyt sitä taitoa yllä.”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla olevia? ”Kyllä vaan, isäni on näyttelijä Pertti Sveholm. Sit mulla on pikkusisko, joka on tosi kiinnostunut teatterista. Hän on 19-vuotias ja on tällä hetkellä Kallion ilmaisutaidon lukiossa.”

Milloin kiinnostuit teatterista/näyttelemisestä, vai oliko se sinulle ihan selvä homma jo ihan pienestä pitäen? ”On se kyllä ollut selvää kauraa niin kauan kuin mä muistan. Äiti on kyl sanonut, että mä olen pienenä puhunut jostain lääkärin ammatista tai vastaavasta, mutta niin kauan kuin mä muistan, niin se on ollut jopa niin itsestäänselvää, että silloin kun tulin täysi-ikäiseksi ja olisin jo heti voinut hakea TeaKiin, niin mä pidin pari vuotta ihan selkeesti taukoa, et en lähde hakemaan heti. Vähän mietin, että pidänkö mä sitä jo vähän liiankin itsestäänselvänä vaihtoehtona, vai voisko olla jotain muutakin. Ei tullut mitään muuta sitten mieleen. Se on ollut ihan päivänselvä juttu. Pienestä pitäen oon halunnut esiintyä ja kavereiden kanssa puuhattiin aikoinaan kaikenlaisia omia esityksiäkin.”

Olitko mukana myös koulun näytelmissä, vai oliko teillä sellaisia? ”Kouluaikoina oli aika vähän mitään esityksiä, ja kun mä tanssin silloin niin aktiivisesti, niin itse asiassa mun esiintymiskoulutus tulee sieltä puolelta. Meillä oli todella paljon kaikenlaisia tanssiesityksiä. Se nyt ei ihan suoraan näyttelemistä tietenkään oo, mutta hyvin vahvasti esiintymistä.”

”Ennen TeaKia mä olin Kellariteatterissa ja sieltä meillä irtosi omakin teatteriryhmä, jonka kanssa tehtiin muutama juttu. En siis ollut missään ilmaisutaidon lukiossa, vaan mä olin Sibelius-lukion tanssilinjalla. Se koulunkäynti jäi mulla tosin aika karusti kesken aikanaan... Isän kautta pienenä olin paljon kesäteatterijutuissa mukana, Sormusten herrassa keijukaisena tai hobittina. Se Suomenlinna on kyllä varmaan vaikuttanut myös todella vahvasti siihen, että tätä oon halunnut tehdä, koska se oli niin ihmeellinen maailma. Se on jo mestana niin paljon mielikuvitusta kiihottava paikka ja sitten kun siellä vielä tehtiin teatteria, joka tarkoittaa sitä, että aikuiset leikkii ja pukeutuu, ja itse kun sai olla siellä sadun maailmassa mukana. Tämmöiselle todellisuuspakoiselle ihmiselle se oli ihan huikeeta!” Pihla muistelee.

Milloin pääsit TeaKiin, milloin valmistuit ja mikä oli lopputyösi aiheena? ”Mä pääsin sisään tokalla yrittämällä vuonna 2001 ja valmistuin 2005. Lopputyön nimenä oli ”Paskahousun päiväkirja ja muita juttuja”, se oli aika yleisluontoinen juttu. Varmaan se jotenkin liittyi siihen, kun mulla jäi se lukio kesken aikoinaan ja mulla oli niin hirveet paineet siitä, että pelkäsin koko ajan. Mä nään edelleenkin painajaisia, että tajuan yhtäkkiä, etten olekaan valmistunut, et mulla on jäänyt sekin kesken. Pelkäsin myös sitä, etten osaa kirjoittaa mitään ja miten mä pystyn suoltamaan 30 sivua jotain tekstiä. Sit mä vaan päätin, että jotain on kirjoitettava. Näkökulmana siinä on hiukan ehkä jännittäminen ja sitä kautta kokemuksia näyttelijäntyön alkuvaiheiden tuntemuksista ja kouluajasta. Taiteellinen lopputyöni oli sit koulussa ”Jumalan rakastajassa”, mulla oli siinä kaksi roolia. Olin ensinnäkin Juska Paarman vaimo ja sit olin Raija Rintala, joka oli muoti/seurapiiritoimittaja.”

Muut opinnot? ”Tää tanssihomma nousee nyt ties monennenko kerran esiin, mutta mä olin vapaaoppilasluokalla Helsingin Tanssiopistossa ja vaikka mulla ei siitä mitään tutkintoa olekaan, niin koen että se on ollut ihan kunnon koulutus, jonka olen käynyt läpi.”

Pihla Corona Baarin edustalla / (c) Teatterikärpänen

 Jos et olisi tällä alalla nyt, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Mä joskus olen miettinytkin ihan vakavissani, että jos olisi ottanut lainaa ja käynyt semmoisen vuoden kestävän maskeeraaja/kampaaja-koulun. Mun molemmat tädit on kampaajia ja pienenä tyttönä ihailin heitä kovasti, kun ne osasi tehdä kaikkea kaunista ja muutenkin olivat niin kauniita ja ihania. Sellaisesta näpertelystä mä tykkään kyllä tosi paljon. Mutta nyt jos mun pitäisi vaihtaa alaa, niin yrittäisin kyllä tehdä elämäni mahdollisimman mukavaksi. Tekisin jotain, mikä liittyisi jollain tavalla matkusteluun tai eläimiin.”

Oletko ollut ns. tavallisissa töissä? ”Kyllä vaan, ennen TeaKia oon ollut hommissa Hesburgerissa puoli vuotta, sit mä oon ollut pari vuotta vaatekaupassa MicMacissa ja sitten olen ollut täällä Corona Baarissa bilispuolella baarihommissa. Lapsenvahtina olen ollut myös.”

Miksi olet näyttelijä? ”Se on oikeasti joku sisäinen pakko, melkein elinehdon tyyppinen pakottava tarve. Mä en jotenkin koe sitä niin, että pitäisi saada olla esillä tai pitäisi saada huomiota. Tietysti siihen liittyy jollain tapaa sekin, mutta mua kiehtoo se sadun ja leikin maailmaan meneminen, muiden ihmisten tutkiminen sitä kautta, että yrittää olla niiden nahoissa. Vaikka kuinka haluaisin sanoa myös niin, että näyttelijyys on mun oma valintani, niin kyllä siihen on vaikuttanut myös se, että se teatterin maailma on tuotu mulle niin lähelle ihan pienestä pitäen ja olen rakastunut siihen samantein. Mä olen kuulemma joskus ala-asteella jo sanonut niin, että ei mun tartte tehdä läksyjä, koska musta tulee isona näyttelijä. Mikä on kyllä sinänsä ihan helvetin tyhmästi sanottu, koska olisi tosiaan kannattanut tehdä niitä läksyjä vähän tarkemmin, niin voisi olla pikkasen laajempi käsitys tästä maailmasta. Näyttelijälle kun ei koskaan ole haittaa siitä, että on yleissivistystä. Mutta siis ihan pienestä pitäen mulla on ollut tarve ja tietoisuus siitä, että tätä on ihan pakko tehdä.”

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella, vai ovatko ne ensinkään muuttuneet? ”Ennen kuin tätä on varsinaisesti ruvennut itse tekemään, niin jonkinmoinen haavekuva mulla on kyl ollut päässäni. Pienenä tyttönä en oo kauheesti nähnyt sitä raadollisempaa puolta, et millaista on kun joku työ ei meinaa millään valmistua, vaan olen kokenut enemmänkin sitä ruusuisempaa puolta. Rakkaus tätä omaa työtä kohtaan kasvaa koko ajan, ja samalla armollisuus, et tää ei oo maailman vakavin asia, eli mun ei tarvitse mennä palasiksi siitä, jos en aina onnistu tai en oo aina hyvä. Tää on kuitenkin vain työtä, vaikka onkin mun intohimoni. Ihan noin armollinen, mitä sanoin äsken, en tosin vielä osaa itselleni olla, mutta sitä kohti ollaan menossa koko ajan ja se tuntuu hirveän hyvältä. Toivoisi, ettei olisi niin riippuvainen siitä mitä muut minusta ajattelevat. Jos koko ajan pelkää sitä, et mitä jos joku pitääkin mua tosi huonona, niin silloin siitä työstä tulee tosi ankaraa, tosi yksinäistä ja aika yksiulotteistakin, koska pyrkii koko ajan vaan hyvää lopputulokseen eikä siihen, että tutkisi sitä asiaa ja pyrkisi sitä kautta tekemään parasta mahdollista työtä”, Pihla pohtii.

Onko sinulla mahdollisesti omia ammatillisia esikuvia? ”Hirveen vaikeeta on nimetä ketään tiettyä yhtä ihmistä, mulla on taipumus ihailla ihmisiä ylipäätänsä ihan valtavasti. Tietysti sitten se Ryhmäteatterin ”vanha jengi”, jokainen on haluamattaankin ollut varmaan mulle teatterimielessä kasvatti-isänä ja – äitinä. Se Ryhmiksen porukan voima oli ainakin siinä, et miten se koko homma näyttäytyy ulospäin ja mitä ne tekee yhdessä. Vaikka siellä oli loistavia yksilösuorituksiakin, niin se johtui siitä, että ne teki nimenomaan yhdessä sitä hommaa.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Ryhmäteatterissa, Kellariteatterissa, Q-teatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Kansallisteatterissa, Turun Kaupunginteatterissa, Linnateatterissa, Keski-Uudenmaan Teatterissa ja kohta olen Heinolan kesäteatterissa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”Tietyssä mielessä varmaan noi Eduskunnat, I ja II, on ollu tosi tärkeitä niin töinä kuin esityksinäkin, ja niissä pääsi rajattoman paljon tutkimaan sitä, että pystyy tuottamaan erilaisia tyyppejä näyttämölle. Ilman imitaatioita, ei pyritty siis matkimaan poliitikkoja tai muita, mutta siitä on ollut ihan hirveästi hyötyä, et on päässyt harjoittamaan itsestään sellaistakin puolta. Sit oon tehnyt kaksi Tsehovia, Ivanovin ja Platonovin. Toinen oli Kaupunginteatterissa ja toinen Kansallisteatterissa. Tosi tärkeitä klassisia naisrooleja, ja varmaan niitä viimeisiä nuoren naisen rooleja, heh. Kohta mä siirryn jo tuonne äitiosastolle. Tietenkin pitää myös sanoa, että jokainen työ on kyllä järjettömän tärkeä.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Kyllä mulla on kaksi näytelmää, jotka mä haluaisin tehdä, mutta ne vaatii vielä aikaa. Mä olen vielä liian kokematon tekemään niitä. Toinen on Kuka pelkää Virginia Woolfia ja toinen on Kohtauksia eräästä avioliitosta. Ne on jo teksteinä todella hienoja ja ne roolit on vaan ihan mielettömät! Pitää malttaa kypsyä ja odottaa ja toivoa, että tulee tilaisuus, et saisi jonkun ohjaajan ylipuhuttua, et teeppä nyt tämä ja ota mut siihen mukaan”, Pihla intoilee.

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Jos saisin olla kärpäsenä katossa seuraamassa, että miten Cate Blanchett rakentaa roolihenkilöitään, niin luopuisin kaikesta maallisesta omaisuudestani. Se on niin järjettömän hieno, että mielelläni seuraisin häntä vierestä oppimismielessä, et miten tätä työtä tehdään.”

Laulamisesta kun tykkäät, niin kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Hehheh, me voitaisi vaikka meidän faijan kanssa laulaa duetto, ja kun me molemmat lauletaan niin päin helvettiä, et ehkä ne riitasoinnut jo yhdessä muodostaisi tosi mielenkiintoisen uuden näkökulman musiikkiin. Biisinä voisi olla vaikka Lentäjän poika”, Pihla nauraa ja tällä herkutellaan hetki.

Mikä on parasta teatterissa? ”Teatteri on sellainen henkinen suihku, joku puhdistautumisen kokemus joka tapahtuu jollain tavalla aina; joskus massiivisessa mielessä, joskus ihan pienesti. Tietysti on ihana katsoa tosi taitavia näyttelijöitä ihan ammattimielessä, et miten joku osaakin näytellä noin hienosti tai on ratkaissut jonkun asian hienolla tavalla. Ylipäätänsä siinä on jotain niin uniikkia, kun elävät ihmiset oikeassa tilanteessa, missä minä olen fyysisesti läsnä katsojana, aina muuttaa jotakin, pesee jotain pois.”

Vähän samaa asiaa vielä, mutta miten sinä määrittelisit käsitteen ”teatterin taika”? ”Teatteriinhan liittyy tekijöiden ja katsojien välinen sanaton sopimus, että tää on periaatteessa satua ja mikään tässä ei ole totta, mutta yhdessä sovitaan, että uskotaan siihen. Ja sitten kun tulee kuvioihin se teatterin taika, niin jollain tapaa kaikki osapuolet hetkeksi unohtaa edes tehneensä mitään sopimusta, vaan uskoo siihen, että kaikki on hetken aikaa totta. Samalla tavalla se tietynlainen vilpittömyys, joka herää ihmisessä kun näkee jotain niin hienoa, että tuntee olevansa lapsi jälleen ja näkevänsä ensimmäistä kertaa teatteria.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Toiset ihmiset, eläimet, tarinat. En sillai hakemalla haeskele mitään tietynlaisia hahmoja kun ihmisiä katselen, mutta joskus toisilta voi napata jonkun fyysisen maneerin, tietynlaisen puhetavan tai vaikkapa asenteen ja käyttää sitä sitten myöhemmin, et noin tämä minun roolihahmoni voisi toimia tässä tilanteessa ja reagoida näin.”

Podetko ramppikuumetta? ”Joo, ja joskus olen potenut todella pahastikin. Nykyään se on onneksi lieventynyt. Joskus teatterikouluaikoihin se oli niin paha, että tuntui oikeasti siltä, ettei pysty menemään näyttämölle ja sitten vielä tuntui siltä, että aina käy niin, että mulla menee jännitys fysiikkaan. Rupeaa tärisyttämään ihan hirveän paljon ja aina käy niin, tai ainakin tuntuu siltä, että heti siinä näytelmän alussa joutuu olemaan jonkun pienen esineen kanssa tekemisissä. Vaikkapa pieni tassi ja kahvikuppi kädessä, jotka sitten heti paljastaa sen jännityksen. Kauhea tutina ja tärinä! Välillä meinaa jopa oksettaa. Noi on onneksi sellaisia asioita, että niitä on pystynyt käsittelemään ja nyt se on vähän helpottanut. Just tuossa Linnateatterin ”Pojan” ensi-illassa puhuin, että meillä on ollut jo kaksi näytöstä tästä, et miksi mua nyt ensi-illassa jännittää jostain syystä vielä enemmän, et eihän tää poikkea niistä kahdesta aiemmasta mitenkään. Seuraavassa näytöksessä ei sitten taas juurikaan jännittänyt. Ihme homma. Kai se on joku liika kunnioitus sitä ensi-ilta -sanaa kohtaan, tai joku psykologinen juttu. Jännää on myös se, että eniten jännittää niitä kaikista rakkaimpia ihmisiä. Se on tosi hassua, koska tietää että ne on mun puolella ja ei ne mua hylkää, vaikka mä olisin kuinka huono. Siihen liittyy varmaan se, että niiden ihmisten, jotka merkkaa mulle todella paljon, haluaisi näkevän mut onnistumassa.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja/rituaaleja, joita toistat aina ennen esitystä? ”Mulla on joskus ollut jotain tiettyjä juttuja, mutta oon jo tosi tosi monta vuotta sitten päättänyt, että rikon niitä niin paljon kuin mahdollista. Musta tuntuu siltä, että niistä tuli helpommin este kuin turvaa. Jos joku ei menekään niin kuin sen kuuluisi mennä, niin siitä tulee sellainen ihmeellinen olo, että se muka pääsi vaikuttamaan siihen, että tänään meni huonommin kuin ennen. Mä en halua uskoa siihen. Jollekin toiselle nää toimii tietysti eri tavalla, mutta mulle toimii paremmin niin, että mitä vähemmän toimii jonkun tietyn kaavan mukaan, niin sen parempi. Tekee vain pakolliset asiat eikä niitäkään missään tietyssä järjestyksessä. Sit vähän voi jotain lämmitellä ja venytellä niin, että kroppa on virkeä, mut niitäkään ei minkään tietyn rutiinin mukaan. Mä oon ollut taikauskoisuuteen taipuvainen hiukan, ja sen takia oon myös pyrkinyt niistä samoista kaavoista pois, muuten en muuta kerkeiskään tekemään kuin pahoja henkiä karkottelemaan. Joskus piti kävellä aina jotain tiettyä reittiä teatterille, ja muuta hassua. Mutta yks mulla on; mä en edelleenkään mielellään viimeisen viikon aikana ennen ensi-iltaa pese roolivaatteita, tosi kiva kertoa tää muuten nyt. Joskus en oo koko harjoitusaikanakaan pessyt! Niihin pitää tarttua harjoituskaudesta jotain tiettyä taikaa...” Pihla naurahtaa.

Oletko nähnyt koskaan teatterin kummitusta? ”En ole nähnyt, mutta oon kyllä aistinut ja jopa vähän kommunikoinutkin, aika monessakin eri paikassa. Viimeksi Linnateatterissa. On vaan ollut sellainen fiilis, että täällä on jotain ja oon saattanut harjoituksissa tai ennen esitystä moikata sitä ja sanonut, että oothan meidän puolella tänään.”

Kerro joku kommellus. ”Tää menee nyt lapsuuteen taas. Tehtiin juurikin sitä Sormusten herraa Suomenlinnassa ja tää on ensimmäinen näyttelijäntyön oppi, minkä oon saanut. Se esityshän kesti kuusi tuntia ja me lapset oltiin aina siinä alussa mukana, sit oli varmaan pari tuntia kun oltiin seuraavan kerran ja sitten jos me pienimmät jaksettiin valvoa ihan loppuun asti, niin sitten me oltiin vielä siellä ihan lopussa. Koska se esitys kesti niin pitkään, niin me lähdettiin aina välillä pois sieltä teatterilta ja kerran mentiin uimaan. Esityksessä oli kohtaus, jossa hobitit on pimeässä ja pienet haltiat tulee johdattamaan ne pimeydestä pois. No, me oltiin uimassa ja sit mä sanoin, että meillä on niin kivaa täällä, että ei meidän tartte sinne mennä, et kyllä ne aikuiset pärjää siellä varmaan ilman meitäkin, kun mehän ollaan vaan lapsia ja meillä on niin pienet roolit. No, hobitit oli pimeässä heiluneet näyttämöllä ja odottaneet, että mistä ne pikku haltiattaret tuleekaan... Niitä ei koskaan tullut, me vaan iloisina uitiin ja leikittiin. Kyllä siitä sai sitten sen verran huutia jälkikäteen, että ymmärsi nimenomaan sen, että jokaisella pienelläkin roolilla, jopa sillä sinun lapsena näyttelemällä kuusella on oma paikkansa ja merkityksensä siinä tarinassa. Toi on mulle ensimmäinen konkreettinen oppi siitä, että mitä näyttelijät tekee. Heh, kyllä ne hei on ollu kusessa ne jätkät siellä näyttämöllä!” Pihla muistelee naureskellen.

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Tääkin menee lapsuuteen. Ja on kyllä vähän hassukin, mutta ihan hyvä juttu. Mä oon ollut varmaankin 6-vuotias ja tää liittyy koiran saamiseen ja paljolti siihen, että miksi mulla nykyäänkin on koira. Me asuttiin äidin kanssa kesä Etelä-Ranskassa tuttavien luona sellaisella maatilalla, jossa oli paljon erilaisia eläimiä ja mä sain koko sen ihanan kesän mennä ja olla siellä eläinten kanssa. Meno oli kuin jostain Disneyn elokuvasta, vuohesta tuli mun paras ystäväni oikeesti ja sit siellä oli karjalankarhukoira, joka sai pentuja ja synnytti ne yhteen vajaan. Mulla ei ollut aiemmin ollut elämässäni sellaista tilannetta, että saisin ihan milloin vain mennä niitä pentusia katsomaan ja olla niiden kanssa. Mulla oli niin kova emovietti, että mä kävin imettämässä niitä pienokaisia, yritin nostaa niitä tähän kuusivuotiaan tisseille imetettäväksi, ettei niillä olisi niin kova nälkä kun ne raasut itki siellä vajassa koko ajan. Voi että. Sellaista kesää ei voi olla, saa olla eläinten kanssa jatkuvasti ja pitää niistä huolta, ja elo oli kuin piirretyssä. Ihanaa!” muistelee Pihla kaiholla.

Käytkö seuraamassa muiden teatterien tarjontaa? ”Kyllä mä käyn, mutta aktiiviosuustasoni vaihtelee. Joskus mä käyn tosi paljon ja joskus vähän vähemmän. Välillä on niin, ettei kertakaikkiaan vaan jaksa käydä katsomassa, kun on itsellä töitä niin paljon ja on pää niin tukossa, ettei pystyisi ottamaan vastaan mitään. Viimeksi mä kävin katsomassa Teatteri Avoimissa Ovissa Työmiehen vaimon ensi-illan, se oli ihan tuossa pari päivää sitten.”

Tulevia roolejasi? ”Heinolan kesäteatteriin tulee kesäkuun puolivälissä ensi-iltaan ”Ilmasta rahaa” ja sitten luvassa on kamerapuolen juttuja myös. Tällä hetkellä olen HKT:n Onnelissa ja Annelissa mukana, Linnateatterin ”Pojassa” ja lisäksi Stella Polariksen improjutuissa.” (Huom. nämä olleet siis keväällä-kesällä 2014)

Kiinnostaisiko sinua tulevaisuudessa ohjata tai käsikirjoittaa jotain, vai oletko kenties jo tehnyt niitä? ”Oon ollut käsikirjoittamassa Q-teatterin näytelmää ”Täydellinen päivä” yhdessä Jussi Nikkilän ja Elena Leeven kanssa. Ohjaaminen kiinnostaisi kyllä tosi paljon, mutta kun en ole koskaan aiemmin tehnyt sitä, niin ajatus siitä tuntuu oudolta, että menis nyt johonkin ohjaamaan ja ihmiset vielä maksaisi siitä Se kynnys on aika korkea. Toivon toki, että joskus saisin jossain muodossa kokeilla sitäkin.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Isäni sanoi mulle joskus kun olin teini-ikäinen ja vaikea, että ”Tee ihan mitä vaan, mutta älä jää lillumaan!” Ehkä se on sellainen, joka on kulkenut sitten mun mukanani.”

Mitä muuta mahdollisesti haluaisit kertoa itsestäsi? ”Ainakin sen, että tää yksi pieni lasillinen punaviiniä on tainnut nousta jo päähän mulla, heh.”

Osaatko imitoida ketään? ”Oon tosi yritteliäs, mutta tosi huono! Imitoin vähän kaikkea, mutta helvetin huonosti.”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”Mun on ihan pakko vastata tähän, että Minni Hiiri ja ihan siitä syystä, että kun mä olin ihan pieni tyttö, taas näitä lapsuusjuttuja, niin mulla oli fiksaatio sekä Minni Hiireen että Disneyn Robin Hood-piirretyn Marian-neitoon, joka oli kettu. Mä sain ihan järjettömiä raivareita, kun mä halusin niin kovasti olla jompikumpi. Pompin sängyllä ja huusin, että ”Haluan olla Minni Hiiri!” enkä päässyt siitä millään yli. Siksi vastaan näin!”

Jos voisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Ekana mä kävelisin ulkona ja pissaisin jokaiseen kadunkulmaan silloin kun pissattaa. Ja helikopteria heiluttelisin ehdottomasti, luulen että menisi muutenkin sinne penisorigamiosastolle hyvin vahvasti. En edes nousisi sängystä koko päivänä! Vääntelisin vehkeitäni vaan”, Pihla nauraa ja tähän taas takerrutaan toviksi.

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Ottaisin juustoja ja hilloja ihan hirveesti, ja ihania hömppätelkkasarjoja. Musta olisi aivan ihana ajatus, että voisi vetäytyä puoleksi vuodeksi johonkin koloon, syödä juustoja ja juoda hyvää punaviiniä. Ja lisäksi siellä pitäisi olla joku laite, joka hieroisi jalkapohjia koko ajan. Ah!”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Sinne ottaisin varmaankin kyniä ja paperia ja sen takia, että sieltä puusta avautuisi isompi maisema ja siellä voisi kirjoitella ja piirtää. Saako sinne majaan tuoda kavereita? Mä perustaisin sinne kerhon, joku ”Huonon huumorin kerho”. Kaikkien pitäisi kertoa tosi huonoja vitsejä koko ajan. Eväänä siellä olisi voileipiä ja gin toniceja.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Mä haluaisin mennä Bob Marleyn keikalle. Sit mä haluaisin mennä Globe-teatteriin katsomaan jotain Shakespearen esitystä ja lisäksi haluaisin kokea hetken heti alkuräjähdyksen jälkeen.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen pitämään ystävälleni seuraa, kun se pakkaa muuttolaatikoitaan.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Uni

Mistä sanasta pidät vähiten? - Lipasto

Mikä sytyttää sinut? - Rakkaus

Mikä sammuttaa intohimosi? - Haju

Suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Surinaa

Mitä ääntä inhoat? - Metallinen ääni, mikä tulee päänsäryn yhteydessä

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentäjä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Poliitikko

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Ota rennosti!

Ilmasta rahaa / Heinolan Kesäteatteri

Ilmasta rahaa / Heinolan Kesäteatteri

Ensi-ilta 12.6. 2014, kesto noin 2h 15min väliaikoineen

Ohjaus Jaakko Saariluoma

Rooleissa : Pertti Sveholm, Jaana Saarinen, Risto Kaskilahti, Sampo Sarkola, Ilmari Saarelainen, Pekka Strang, Sari Puumalainen, Eero Saarinen, Pihla Penttinen ja Milka Ahlroth

 Viime kesänä moitiskelin Heinolan kesäteatterin liiallista "varman päälle"-meininkiä ja kirjoitin, että taidan jättää vastedes farssit väliin, elleivät sitten onnistu saamaan sopivaa houkutinta paikalle. No, tässä se taas nähtiin, että koskaan ei kannata sanoa "ei koskaan", sillä jälleen löysin itseni nauramasta Heinolassa!

Jaana Saarinen ja Pertti Sveholm / (c) Heinolan Kesäteatteri

 Michael Cooneyn "Ilmasta rahaa"-farssissa alkuasetelmat ovat seuraavanlaiset : Erkki Joutsen (Pertti Sveholm) on parin vuoden ajan nautiskellut moninaisia sosiaalietuuksia tekaistuilla henkilöillä, sairauksilla, kuolemantapauksilla ja muilla, ja vain siksi, että olisi liian suuri häpeä myöntää Liisa-vaimolleen (Jaana Saarinen) totuus siitä, että työttömäksi on jääty jo pari vuotta sitten. "Minä kun en yhteiskunnan elätiksi ala!" Homma lähtee lapasesta siinä vaiheessa, kun tarkastaja Jenkanen (Pekka Strang) saapuu paikalle pyytääkseen Erkki Joutsenen allekirjoitusta erääseen tärkeään paperiin. Ei paha? Kyllä, sillä Erkki-parka teeskentelee oven avattuaan olevansa eräs toinen henkilö ja tarkastaja ei suinkaan poistu paikalta tullakseen myöhemmin uudelleen, vaan jää odottamaan kuuliaisesti Erkin saapumista ja saadakseen tämän allekirjoituksen.

 Tämänkaltaisille farsseille on tyypillistä se, että päähenkilö päästelee muutamat valkoiset valheet ja sammakot suustaan heti alkumetreillä ja pian on sellainen tarinasekamelska, ettei siitä ota kirjaimellisesti enää Erkkikään selvää. Joku puhuu niin sanotusti pussiin itsensä ja muut, ja lisäselvitykset senkun sotkevat kuvioita lisää. On vauhtia ja vaarallisia tilanteita, vääriä ihmisiä väärään aikaan oikeassa paikassa ja toisinpäin. Ovista tullaan ja mennään, joku on kuuro, mies pukeutuu naiseksi ja joku kuolee tai näyttää ainakin kuolleelta.

(c) Heinolan kesäteatteri

 Farssi on vaativa lajimuoto. Oikeanlainen ajoitus on kaiken a ja o, kaikki on usein pienestä kiinni ja tekstimäärä on usein valtava eikä repliikeissä ole joskus logiikan häivääkään. Olen nähnyt tylsiä ja epäonnistuneitakin farsseja, mutta tämä porukka kohkasi kyllä varsin ammattitaitoisesti. Porukka oli täynnä vielä omanlaisiaan herkullisia tyyppejä. Suosikkejani olivat kuivan asiallinen tarkastaja Jenkanen, yltiöempaattinen Jutta Polvijärvi (Pihla Penttinen), tyylikäs hautaustoimiston herra Yli-Kirkkaala (Ilmari Saarelainen) ja pappakalsareissa tepsutteleva Vertti-setä (Sampo Sarkola), jota riepoteltiin välillä kuin räsynukkea pitkin lavaa. Pertti Sveholm (joka vaatetustaan myöten muistutti hämmentävän paljon isääni) ja alivuokralaisensa Visa Muikku (Risto Kaskilahti) olivat mainio pääpari. Voi sitä selitysten määrää! Itselläni meni ahtaaja-Muikut ja kurjen alle jääneet tyypit suloisesti sekaisin, olin juonenkäänteissä niin pihalla kuin olla ja voi, ja koko ajan tuli uutta materiaalia pakkaa sekoittamaan. Ja kas, juuri kun oli unohtanut jo edelliset selitykset ja ollaan jotensakin selvillä siitä, että kuka on kuka, tulee eteen uutta yllätystä. Loppuvaiheessa nauroin välillä niin paljon, että sattui ihan päähän.

 Varsin onnistunut "varman päälle"-farssi ja reissu! Meidän näytöksessämme paistoi aurinko, mutta Heinolassa ei sateetkaan haittaa, sillä sekä näyttämö että katsomo on sateelta suojassa.

 Ilmasta rahaa saa vahvat neljä tähteä ****.

 "Tehtävä suoritettu!"

Poika / Linnateatteri

Poika / Linnateatteri

Ensi-ilta 5.2. 2014, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus ja käsikirjoitus Petja Lähde ja Miska Kaukonen

Rooleissa Santtu Karvonen, Pihla Penttinen, Matti Onnismaa ja Niina Sillanpää

 Muistan kun hankin käsiini Petja Lähteen esikoisromaanin Poika (WSOY) heti sen ilmestyttyä, ja tarina tempaisi mukaansa niin, että luin sen yhdeltä istumalta. Harva teos jaksaa minua kiinnostaa niin, etten malta laskea sitä käsistäni ennen kuin viimeinenkin lause on luettu, minä kun en ole mikään varsinainen lukutoukka. Itse loistavan tarinan lisäksi minua viehätti etenkin se, että kerronta oli hyvin elokuvamaista ja näin tapahtumat päässäni selkeinä kuvina. Riemastuinkin suuresti kuultuani, että Pojasta tehtäisiin näyttämöversio ja jäin mielenkiinnolla odottamaan mitä tuleman pitää, kun itse tekijäjoukkokin oli jo hyväksi havaittu.

Pihla Penttinen ja Santtu Karvonen / (c) Matti Vahtera

Itse tarina lähtee liikkeelle siitä, että erään aamuisen hämmentävän uutisen seurauksena Janne (Santtu Karvonen) lukitsee vaimonsa Saijan (Pihla Penttinen) kylpyhuoneeseen, nappaa mukaansa kolmikuisen vauvansa ja lähtee autolla matkaan ei-minnekään. Silmissä vilisevät vaihtuvien maisemien lisäksi välähdyksenomaisena ensimmäiset jännittyneet, haparoivat hetket isänä kun pelätään, että pienokainen hajoaa käsiin kun sitä vähänkin koskettaa. Saija saa soitettua viimeisenä toivonaan Jannen isälle Taistolle (Matti Onnismaa), joka saapuukin paikalle ja yhdessä he lähtevät etsintäretkelle. Menettämisen pelko ajaa Jannen tilanteesta toiseen ja lopulta epätoivoisella automatkalla on mukana myös tuntematon nainen Kaisa (Niina Sillanpää) oman pienen lapsensa kanssa. Miten tarinassa lopulta käy, sen saa jokainen selvittää itse tulemalla Linnateatteriin.

 Etukäteen vähän jännitin, että miten roadmoviemainen tarinankulku saadaan vääntymään näyttämölle, kun tapahtumapaikkoja oli monta. Luontevasti siirtymät kuitenkin tapahtuivat ja ainakin minä pysyin matkassa hyvin mukana. Jännästi tämä versio aukesi minulle ihan eri tavalla kuin alkuperäisteos! Kirjan luettuani päällimmäisenä oli ajatus Jannen ja pienen poikansa "Hiipiäisen" suhteesta, mutta nythän tämä laajeni isä-poika - vanhemmuus- pohdinnaksi laajemmassakin mittakaavassa. Tukahdutettuja tunteita, puhumattomuutta, epävarmuutta, menettämisen pelkoa useammassa polvessa. Ikuisia kysymyksiä vanhemmuudesta ja vastuunkannosta, rakastamisen vaikeudesta ja arjen haasteista. Miten helppoa ja huojentavaa on välillä avautua ihan tuntemattomille ihmisille, ja miten vaikeaa onkaan puhua niille, joiden kanssa olisi ensiarvoisen tärkeää puhua rehellisesti ja avoimesti tunteistaan, peloistaan, epävarmuudestaan. Hyvin tuttua ja siksi niin hämmentävää tajuta näytelmän kautta tuo kaikki jälleen kerran. Puhukaa ihmiset tunteistanne, älkää antako asioiden kärjistyä niin, että ratkaisua ei löydy ja olisi liian myöhäistä selvittää vyyhtiä! Moni epätoivoinen teko jäisi kenties tekemättä. Kukaan ei voi paeta omaa elämäänsä, se on oleva aina läsnä.

Pihla Penttinen ja Matti Onnismaa / (c) Matti Vahtera

Olen äärimmäisen onnellinen etenkin siitä, että Jannen roolissa on Santtu Karvonen. Itselleni monesti suurimman vaikutuksen näyttelijäntyöllisesti on tehnyt henkilö, joka on aiemmin vähän profiloitunut tietyllä tapaa hauskojen roolien mieheksi ja sitten tekee sellaisen roolityön, joka saa minut liikuttumaan kyyneliin. Tiesin jo ennalta Santun kyvyt tämän suhteen, joten herkistyminen ei tullut yllätyksenä. Niin monet tunnetilat vaihtelivat Jannen kasvoilla ja upeasti Santtu vaikeasta roolistaan selvisi. Välillä kyllä naurettiinkin, ja pidän paljon siitä, että katsojakin saa mennä tuntemuksissaan laidasta laitaan. Muidenkaan osalta näyttelijäntyössä ei ollut moitteen sanaa. Epätoivo, epävarmuus, hämmennys ja pelko loistivat vuorollaan kaikkien kasvoilla. Niin Matti Onnismaa kuin Pihla Penttinenkin tekivät jälleen luotettavaa ja laadukasta jälkeä, ja erityisen ilahtunut olin minulle uudesta tuttavuudesta, Niina Sillanpäästä, joka ahkeroi useammassakin roolissa. Näyttelijöiden välinen keskinäinen luottamus on varmasti ollut vahva, kuten myös ohjaajakaksikon luottamus omaan visioonsa ja työryhmäänsä. Hienoa työtä!

 Poika kuului kevään tärppilistaani. Odotukset olivat korkealla ja ne ylitettiin. Hienon musiikin ja kauniiden filminpätkien siivittämänä tästä aukesi ihan uusia ajatuksia. Suosittelen lämpimästi kaikille.

 Vahvat ja vakuuttavat neljä tähteä Pojalle ****.

(esitys nähty pressilipulla)

ps. esityksen jälkeen paikalla nähtiin heilumassa yllätysvieras, josta onnistuin nappaamaan hiukan epämääräisen kuvan...