9 hyvää syytä elää / Ryhmäteatteri

9 hyvää syytä elää / Ryhmäteatteri

Kantaesitys 10.10. 2018, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Anna Krogerus
Ohjaus Kaisa-Liisa Logren
Lavastus-ja pukusuunnittelu Paula Koivunen
Valo-ja videosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Koreografia Kaisa Niemi
Rekvisiitan suunnittelu ja toteutus Viivi Kuusimäki
Maskeeraussuunnittelu Riikka Virtanen

Rooleissa : Ella Mettänen, Santtu Karvonen, Juha Kukkonen, Pihla Penttinen, Minna Suuronen ja Robin Svartström

Klara Harmaa (Ella Mettänen) 

 Sunnuntaisen talviaikaan siirtymisen jälkeen oloni ja eloni on ollut jotensakin tahmeaa, kuin kävelisi tervassa ja silmien edessä sumea kalvo. Tekisi mieli vain nukkua, syödä suklaata ja käpertyä peiton alle vaikkapa hyvän kirjan kanssa (tällä hetkellä luen Markus Kajon uusinta kirjaa "Tandem-Kentauri", on ollut mukava taas huomata, että muillakin on päässään varsin outoja ajatuksia). Sammuttaa valot, pötkötellä pimeässä, vaipua talvihorrokseen ja havahtua sitten ympäröivään maailmaan joskus keväällä. Työ on kuitenkin pakottanut minut liikkeelle pariin otteeseen tällä viikolla, onneksi. Muuten olisi liian helppoa jäädä kotiin, olla kohtaamatta ketään, olla vaihtamatta sanaakaan kenenkään kanssa (vaikka en edes asu yksin).

 Olin 90-luvun alussa tovin täysin toimettomana ja työttömänä, päivärytmini oli aivan sekaisin. Saatoin lukea kirjaa piskuisessa vuokrakämpässäni aamuseitsemään, nukkua kolmeen asti iltapäivällä, jättää reagoimatta ovikellon soittoon (kävin ehkä hissukseen kurkistamassa ovisilmästä, kuka oven takana on ja vielä suuremmalla syyllä jättää avaamatta), käydä pikaisesti lähikaupassa juuri ennen sulkemisaikaa ostamassa juustopatonkia ja Fanny-vanukasta. Kyllä, juuri nämä samat kaksi tuotetta jokaisella kerralla. Ja viime hetkillä kauppaan ihan vaan siksi, että kohtaisi mahdollisimman vähän ihmisiä ja kaupassa ei voisi jäädä kenenkään kanssa suustaan kiinni, koska sulkemisaika ja kova kiire kotiin. Kiire takaisin oman kodin turvaan.

 Tasan 13 vuotta sitten olin juuri eronnut pitkästä parisuhteesta, murtanut nilkkani ja ollut kotona kipsi jalassa kaksi kuukautta, vaihtanut työpaikkaa vastuullisempaan, isompaan yksikköön ja kaikki tietenkin kasautui päälleni samaan aikaan. Koin epäonnistuneeni täydellisesti niin työssäni kuin siviilielämässäni, ja sitten oltiinkin pitkään sairaslomalla ja työpaikka ja -tehtävä vaihtui "iisimpään". Sairasloman aikana liikuin ulkona vain pakolliset kuviot. Onneksi minulla oli silloin koira, jonka kanssa ulkoilu oli päivän kohokohta. Ulkona menin omituisia reittejä, etten vaan törmäisi tuttuihini ja ystäviini. Ettei kukaan katsoisi silmiin ja mikä pahinta, kysyisi "Miten sulla menee?" Päivä kerrallaan mentiin ja pienin askelin palattiin takaisin työelämään ja ihmisten pariin. Usein olen miettinyt, miten lähellä on ollut se, että olisin ns. pudonnut kelkasta kokonaan.

Lumi (Pihla Penttinen) 

 Erakkofiilis nostaa yhä päätään silloin tällöin, se kestää päivän tai kaksi ja toistaiseksi siitä on aina noustu. Tällä viikolla työt ovat katkaisseet hyvinalkaneen talvihorrokseni, kuten jo kerroin. Mutta torstaina oli edessä kolmen vapaan putki, ja niistä joka iltana teatteria... Tunnistan oireet esimerkiksi siitä, että aamulla herättyäni mietin, jaksanko sittenkään lähteä toiselle paikkakunnalle teatteriin. Mieli tekisi olla kotosalla tekemättä yhtikäs mitään, yöpaitasillani tukka sekaisin. Pohdin pitkään, että lähteäkö vai jäädä. Päätin lähteä. Menomatkan aikana mietin vakavissani ties kuinka monennetta kertaa, että lopettaisiko bloginpidon kokonaan ja miten sen tekisin. Hissukseen vai kertarysäyksellä. Kuka jäisi kaipaamaan, unohtuisiko juttuni nopeasti. Uusia kirjoittajia tulisi (on tullut jo), elämä jatkuisi. Näiden aatosten sijaan päätin sitten kuunnella äänikirjaa, joka veikin täysin mennessään ja pian olinkin jo Helsinginkadulla.

 Lippukassalla sain loistavaa palvelua ja ostin kirjankin, Soila Lehtosen koostaman "Draamaa Suomenlinnassa - Hyvän omantunnon kesäteatteria" ja kirjan kanssa tuli heti tilaongelmia, sillä se ei mahtunut laukkuuni. Narikassa sain kuitenkin erinomaista palvelua, kun nuorukainen kipaisi tuosta noin alakerrasta minulle kassin, jonne sain kirjan säilöön. Kahviossa sitten minut huumasi ihana pullantuoksu, ja jo ennen esitystä oli sellainen fiilis, että kyllä kannatti lähteä "isolle kirkolle" ja haukkasin tyytyväisenä pullastani palasen.

 Esityksessä tuettuun vuokra-asuntoon muuttanut Klara (Ella Mettänen) tarkkailee uuden asuntonsa ikkunasta ohikulkevia ihmisiä. Hitaasti, mutta varmasti rollaattorinsa kanssa tepsuttava papparainen (Santtu Karvonen) , laitapuolenkulkijan oloinen kumarainen mies (Robin Svartström) hihnassa tempoilevan koiransa (Juha Kukkonen) kera, kiireinen nainen (Minna Suuronen) painavia kauppakassejaan kantaen, toimelias ja vauhdikas postinkantaja (Santtu Karvonen), nuori tyttö (Pihla Penttinen) leikitellen matkalla kouluun. Kaikilla selkeä suunta jonnekin, kaikki jotenkin huolettomina ja varmoina etenemässä kuka minnekin. Kaikenlaisin askelin, mutta etenemässä kuitenkin. Ja tuonne muiden ihmisten joukkoon pitäisi Klarankin uskaltautua, mutta sepä ei olekaan niin helppoa. Kaupassa pitäisi käydä edes pikaisesti suklaaostoksilla, mutta jo pelkästään asunnon oven avaaminen on aivan ylivoimainen suoritus. Ei auta mielikuvaharjoittelu eikä raphenkiseen supersankarihahmoon tukeutuminen, ei aurinkolasit silmillä, ei touhukkaan äidin (Pihla Penttinen) soittelu eikä omahoitaja Jannen (Robin Svartström) pikavisiitti. "Kyllä sä klaaraat tän homman!" huikkaa Janne iloisesti ovesta kiirehtiessään seuraavan mielenterveyskuntoutujan luo kotikäynnille.

Minna Suuronen 

 Ennen lähtöään Janne on ehtinyt antaa Klaralle kynän ja vihkon, johon tulisi kirjata päivittäin yhdeksän hyvää syytä elää. Listan muodossa Erlend Loe- tyyliin. Alkuun kun pääsee, listan pitäisi syntyä kuin itsestään ja kymmenes syy ei enää suuria ponnistuksia vaadi. Nukkuminen, suklaa, lavuaarissa majaileva kämppis eli hämähäkki... siinäpä ne. Lista jää pahasti kesken. Paikalle porhaltaa vielä Klaran sisko Ursula (Minna Suuronen), jolla riittää elämässään säpinää, menoa, töitä ja rakkautta.

 Lopulta Klara saa itsensä ulos raittiiseen ilmaan ja törmää ensimmäisenä mieheen ja koiraan, joiden touhuja on ikkunastakin seuraillut. Koira tekeekin heti tuttavuutta pienen arastelun jälkeen ja voi sitä iloista hännänheilutusta ja suoranaista tanssahtelua. Väkisinhän tässä suupielet nousevat hymyyn! Miten mainio onkaan tämä Urho-Kalevaksi nimetty sekarotuinen turre! Tekisi itsekin mieleni mennä vähän korvan takaa rapsuttelemaan. Tämän koiruuskontaktin myötä Klarankin tilanne hissukseen etenee, pienin askelin tosin, mutta kuitenkin. Huomaan, että katsekontaktin välttelyn lisäksi hän välttelee myös tietyn kirjaimen lausumista ääneen... Saamme tutustua hiukan tarkemmin myös muiden kanssaihmisten elämäntilanteisiin ja kaikki ei ole sitä miltä äkkiseltään on näyttänyt. Mieleeni nousee Täti ja minä - näytelmän Kempin repliikki, jossa hän toteaa, että "kaikki me täällä tavallaan onnumme, eikö vaan?". Jokaisella on oma tarinansa, omat kipupisteensä, omat syynsä ja seurauksensa.

Klara, Urho-Kaleva ja Oskari 

 Ihana, osittain hyvin surumielinen mutta toivorikas tarina, jossa oivallisia vinkkejä kanssaeläjien huomioimiseen pieninkin teoin ja myös kritiikkiä sote-palveluiden ja muiden vastaavien suuntaan. PsykPolille saa soittaa vaikka keskiyöllä, ja käyntiajan saa jo kolmen viikon päähän. Monelle seuraava aamukin on jo ylitsepääsemätön juttu.

 Minua viehätti lavastuksen minimalistisuus ja avaruus, keskellä ollaan ja reunoilla tapahtuu kaikenlaista ja maailma pyörii ympärillä? Ei pelkästään niin. Kun päästää oman maailmansa sisälle jonkun edes hetkeksi, sillä voi olla kauaskantoisia seurauksia. Viehätyin taustan projisoinneista, sateesta, hämähäkistä, vastapäisen talon ikkunoista... Erityisen suurella ilolla ja nautinnolla seurasin, miten uskottava, tarkka ja pakahduttavan herkkä oli Ella Mettänen Klaran roolissa. Muutkin roolihenkilöt olivat taiten ja suurella sydämellä tehtyjä, vaikka olisi ollut ainesta huvittaviinkin hahmoihin. Suorastaan rakastuin Urho-Kalevaan ja kahvimaitoa hakevaan rollaattoripappaan.

Santtu Karvonen 

 Mitä luulette, saiko Klara listansa kirjoitettua? Minä ainakin sain heti kotimatkalla, ja se syntyi hirmuisen helposti. Jotenkin piristyin tästä reissustani kovasti!

Tallen 9 hyvää syytä elää torstaina 1.11. 2018 :

1. Kiireetön aamu ja vapaapäivä 
2. Saunominen omassa saunassa omaan tahtiin 
3. Maukas ruoka 
4. Kiinnostava äänikirja 
5. Ystävälliset sanat lippukassalla 
6. Erinomainen palvelu narikan nuorukaisella 
7. Tuore, herkullinen pulla 
8. Loistava, ajatuksia herättävä teatteriesitys 
9. Iloiset jälleennäkemiset, lämpimät katseet, halaukset ja ihan oikean koiran rapsutus ja hännänheilutus 

Ja se kymmenes tulee kuin itsestään : kanssaihmiset 

Täällä ei olla yksin, muistetaanhan se.

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

(Näin esityksen vapaalipulla, suurkiitos Ryhmäteatteri!)

ps. Jos "Draamaa Suomenlinnassa"-kirja kiinnostaa, se on ostettavissa teatterin lippukassalta hintaan 25 €.