Ensi-ilta 27.10. 2018 TTT:n Kellariteatterissa, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)
Käsikirjoitus ja ohjaus Marika Heiskanen ja Tuukka Huttunen
Musiikki Juha Junttu
Lavastus Työryhmä (pohjana osa Vakavuusongelman lavasteista)
Puvustus Työryhmä
Valo-ja äänisuunnittelu Saija Raskulla
Rooleissa : Marika Heiskanen, Tuukka Huttunen ja Juha Junttu
Pohjalle huonosti nukuttu yö, yhdeksän tunnin työpäivä, pikainen vaatteidenvaihto kotona ja siitä Tampereelle bussilla, joka oli vielä aikataulustaan reilusti myöhässä. Ikkunasta pelkkää loputonta pimeyttä, väsymys alkoi painaa silmäluomia. "Että pitikin taas lähteä töiden jälkeen". Sukat märkinä saavuin Työvikselle, tapasin yllättäen pari tuttua ja olo oli jo virkeämpi.
Viimeistään siinä vaiheessa tunsin oloni kotoisaksi, kun esityksen alkaessa harmaahapsinen mummeli Amelia (Tuukka Huttunen) köpöttelee näyttämölle itsekseen mutisten ja asettuu kiikkustuoliin keinuttelemaan. Taustalle vielä raksuttava seinäkello olisi kruunannut mummolafiilikset. Aika tuntuu etenevän omaa tahtiaan, nyt ei ole enää kiire mihinkään ja voi ainakin pari tuntia tässä istua ja hengähtää kaikesta. Parasta.
Elellään vuodessa 2040 ja Rutakon kylässä Savon sydämessä asuu enää kolme ihmistä : Kiisseli (Juha Junttu), Pärttyli (Marika Heiskanen) ja tämän iäkäs äiti Amelia. Kiisseli on vuosikaudet odottanut sitä Matkavekan bussia, jolla piti matkata Las Palmasiin, ja tuulahduksen eksoottisesta tunnelmasta tuo sentään hienot flamingovalot, jotka ympäröivät Kiisselin "pyhintä", musapöytää. Pärttyli manaa sitä, että ei ole internetyhteyttä ja puhelinkin on lakannut toimimasta, koska signaali katosi jonnekin. Niin kuin ihmiset ja palvelut. Viikottaisen ruoka-apupaketin toimituskin tökkii, kahvi on loppunut aikaa sitten. Kahvinkeittorutiineista ei silti ole luovuttu, sillä se tuo rutiinia ja tietynlaista jatkuvuutta päivään (ja saisi suolenkin toimimaan), on jotenkin lohdullista kuulla veden lorina. Suodatettua vettä, sillä on pärjättävä. Amelia näyttää hauraalta mummelilta, mutta tarpeentullen ryhti suoristuu ja suu laukoo niin kirosanoja kuin teräviä mielipiteitä ja huomioita, murteella höystettynä.
Varsin iloinen olen siitä, että kerrankin näyttämöllä nähdään murteella puhuvia savolaisia, jotka eivät hoe "voe tokkiinsa" tai viljele jatkuvaa vitsihuumoria huvitusmielessä. Näyttämöllä nähdään ihmisiä, aitoja savolaisia, jotka puhuvat niin kuin meillä puhutaan, yhtään mitään extraa korostamatta. Täällä ollaan Rutakossa ja meillä puhutaan näin!
Viikot etenevät saman kaavan mukaan. On pakettipäivää, karaokepäivää, pilkkipäivää - ja lauantaisin on pullapäivä (meillä oli lauantaisin ennenmuinoin siivouspäivä). Välissä tietysti päiviä, jolloin ei ole mitään suunniteltua. Pärttyli on havainnut Rutakonraitilla kenties webkameran ja sitä pitäisi lähteä katsomaan, mutta ainakaan Ameliaa ei homma huvita sitten yhtään. Saisiko kameran kautta yhteyden muuhun maailmaan? Onko toisessa päässä joku katselemassa? Hei mekin ollaan olemassa! Huhuu!
Kiisseli herkeää tämän tästä musisoimaan (ja Amelia vetäisee peltorit päähänsä, koska eihän sellaista älämölöä kestä kukaan) ja öisin näillä taajuuksilla kuullaan myös Yöradion lähetyksiä. Tuli haikea olo kun äkkäsi, että mahtaako kukaan kuunnella? Kaikuuko Kiisselin jutut pelkässä tyhjyydessä? Mieltäni jäi myös kaihertamaan lause "kun kuiskaus ei enää riitä". Silloin on korotettava ääntä ja pidettävä itsestään meteliä, ehkä joku jossain kuulee ja vielä parempaa, ehkä joku jossain kuuntelee.
Kolmen ihmisen rutiinipainotteisen viikkorytmin seurailun sijaan esitys alkaa salakavalasti laajeta useampaan suuntaan. Maaltamuutto ja asutuksen sekä palveluiden keskittyminen isompiin kaupunkeihin on selviö, mutta eu-asetukset, pientilojen katoaminen, eläimet, kalavedet, kaivostoiminnan ongelmat, luonnon pienet ihmeet ja ilot, kaupunkien vetovoima. Omat juuret! Itse olen "juuri sopivankokoisen" pikkukaupungin kasvatti, josta tarvittaessa pääsee isompiin kuvioihin nopeasti ja mikä parasta, isoista kuvioista, ihmismassoista ja neonvaloista pääsee yhtä kätevästi takaisin kotiin. En voi puhua kuin omasta puolestani, mutta ymmärrän kyllä niitä, jotka ovat joskus lähteneet, koska ei ole ollut muuta vaihtoehtoa. Ja kotikulmilla jäljellä tyhjä kylänraitti. Tässä oli joskus ala-aste. Tässä oli ennen osuuskauppa, josta sai kaiken tarvitsemansa. Sitä mitä ei ollut, sitä ei edes haikaillut.
Lopussa sitten heittivät roolit sivuun ja alettiin latoa faktoja tiskiin. Katsomo hiljeni ja keskittyi kuuntelemaan, miten asukasmäärät ovat toisaalla puolittuneet, toisaalla kaksinkertaistuneet suhteellisen lyhyessä ajassa. Vankkaa asiaa.
Kiitos koko työryhmälle varsin puhuttelevasta Kylästä! Kun kuiskaus ei enää riitä, otetaan teatterin keinot käyttöön ja annetaan ääni heille, joita kukaan ei kuuntele. Hiljenevälle maaseudulle, jolla ei ole omaa ääntä.
Esityskuvat (c) Kari Sunnari
(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos TTT!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).