Pieni merenneito / Helsingin Kaupunginteatteri

Pieni merenneito / Helsingin Kaupunginteatteri, suuri näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 29.8. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäistuotanto Disney Theatrical Productions Limited/Disney on Broadway
Musiikki Alan Menken
Laulujen sanat Howard Ashman ja Glenn Slater
Käsikirjoitus Dough Wright
Suomenkielinen käännös Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila (laulut)
Ohjaus Samuel Harjanne
Kapellimestari Risto Kupiainen
Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson
Lavastus Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Videosuunnittelu Toni Haaranen
Naamioinnin ja kampausten suunnittelu Milja Mensonen
Nukkien suunnittelu Paul Vincett ja Becky Johnson (Stitches and Glue Ltd)
Lennätykset Flying by Foy Ltd

Rooleissa : Sonja Pajunoja, Martti Manninen, Tero Koponen, Valo Eklund/Lenni Kallela/Alek Pèrez Lahtinen/Samuel Vihma, Tuukka Leppänen, Sanna Saarijärvi, Mikko Vihma, Antti Timonen, Paavo Kääriäinen, Matti Olavi Ranin ja Tuomas Uusitalo

Ensemble : Laura Allonen, Sofia Hiili, Annamaria Karhulahti, Elin Ljungberg, Sanna Majuri, Sarah Nedergård, Emilia Nyman, Tiina Peltonen, Raili Raitala, Suvi Salospohja, Inka Tiitinen, Chris Bewsher, Jack Johansson, Juha Jokela, Jyrki Kasper, Mikko Kauppila, Kai Lähdesmäki, Mikko Nuopponen, Unto Nuora, Peter Nyberg, Sami Paasila, Mikko Paloniemi ja Teemu Sytelä

Sonja Pajunoja

 Ihan ensimmäiseksi on sanottava, että hankkikaa lippunne Pieneen merenneitoon nyt. Ne menevät takuulla kuin kuumille kiville ja jos tuntuu siltä, että kylläpä on tyyristä, on jokainen euro sen väärti ja saa taatusti rahoilleen vastinetta.

 Tämän seuraavan kirjoituksen voisi myös kuitata yhdellä sanalla, ja se sana olisi isoimmalla mahdollisella fontilla kirjoitettu WAU. Minulla oli valmiiksi vahva tunne, että jotain henkeäsalpaavan upeaa visuaalista tykitystä ja ennennäkemättömiä wau-efektejä olisi tuloillaan, mutta siitäkin huolimatta minut onnistuttiin yllättämään totaalisesti ja jälkikäteen olo oli kuin olisi tosiaan pudonnut veneestä ja ajautunut notkeasti liikehtivän kalaparven keskellä jonnekin korallien ja kaikenlaisten meren ölliäisten iloiseen joukkoon. Ihmekös kun heti seuraavana päivänä iski flunssan, helteestä huolimatta onnistuin näemmä vilustuttamaan itseni. Sen siitä saa kun uppoutuu kokonaisvaltaisesti merenalaiseen maailmaan! Tätä kirjoittaessani olen siis kuumeessa, joten pienoiset ylilyönnit menkööt sen piikkiin...

 Ensi-iltaan suuntaaville oli vihjeenä pukukoodi "Under the Sea Glamour" ja minua harmitti suunnattomasti se, etten omista mitään meriaiheista mekkoa tai vastaavaa. No, mieheni oli sitten aamuisen työpäiväni aikana askarrellut muinoin Sea Lifesta ostetuista muovisista otuksista pinnien, teipin ja niittipyssyn avulla koruntapaisia, ja niin minulla oli rausku niskassani paidassa kiinni ja meritähti edessä, ja seuralaiseni sai seuraa mustekalasta. Jos olisi ollut teholiimaa, olisin kaiken liimannut kasvoihini ja leikkinyt olevani Saappaanraksi Bill Turner suoraan Lentävän hollantilaisen ruumasta (Pirates of the Caribbean -leffan nähneet muistaa) - ja tästä tulikin sitten mieleeni, että millainenkohan ilmestys olisi lavalla lonkeronaamainen Davy Jones! Napattiin matkalla katsomoon myös hiukan glitteriä silmäkulmiin (punainen väri ei ollut järkevin idea, koska yöllä kotiuduttuani näytin siltä kuin olisin saanut pahasti nyrkistä, kun ripsaritkin olivat poskilla ja hileet myös).

 Olin 19-vuotias Disneyn Pieni merenneito -piirretyn ilmestyessä enkä muista yhtään, missä ja milloin olen elokuvan ensimmäistä kertaa mahdollisesti nähnyt. Mieleeni ovat jääneet lähinnä Arielin punaiset hiukset, veikeä Sebastian-rapu sekä merinoita Ursula - jotain kuitenkin. Vuosi sitten keväällä nyyhkin Turussa Sormusten Herran katsomossa ihan vain siksi, että mitään näin upeaa en tule koskaan enää varmaankaan näkemään. Enpä tiennyt silloin... Nyt katsomossa liikutuin kyyneliin ensimmäisten minuuttien aikana jo, kun teatterin taika vei mennessään. Unohdin projisoinnit ja vastaavat kikat - siellä sitä oltiin meduusojen ja kalojen keskellä, ja niin minua vietiin kunnolla seuraavat tunnit ja kuplasateessa vielä lopuksi. Täydellinen elämys!

 Kaunisääninen Ariel (Sonja Pajunoja) ei tunne oloaan kotoisaksi meren alla ja hän on keräillyt mukavan kokoelman "ihmistavaroita", ei vain tiedä outojen esineiden käyttötarkoitusta. Ihmisten maailma houkuttelee ja tämän tästä neito uiskentelee pintaan haikailemaan jostain muusta. Erään kerran lähistöllä seilaa laiva, jossa salskea prinssi Erik (Martti Manninen) miehistöineen kiinnittää Arielin huomion. Prinssikään ei oikein näe itseään linnassa pasteeraamassa, vaan merillä seilaamassa. Nuorukaisen huoltaja Yrjö (Matti Olavi Ranin) on toista mieltä. Erik on aikuisuuden kynnyksellä ja pian pitäisi löytää sopiva vaimoehdokas ja asettua aloilleen. Sopivasti iskee siihen kohtaan myrsky, mies yli laidan ja näemme jotain u-s-k-o-m-a-t-t-o-m-a-n hienoa ja taidokasta. Itkuhan siinä taas pääsee meikäläiseltä. Erik on viittävaille hukkumaisillaan kun Ariel uiskentelee paikalle ja pelastaa hänet tuomalla takaisin pintaan. Niin. Tässä todellakin uiskennellaan ja tehdään tuosta noin kieppejä kuin painottomassa tilassa. Tiedän ja samalla en halua tietää miten kaikki on tehty, en halua rikkoa taikaa miettimällä asiaa sen enempiä. Itkettävän upeaa ja kaunista kaikki on.

Erik etsintähommissa 

 Erik virkoaa ja haluaa etsiä käsiinsä heleä-äänisen pelastajansa. Ei se olekaan niin helppoa. On järkättävä tanssiaiset ja sinne kaikki lähitienoon laulutaitoiset nuoret neitoset. Toisaalla taas Ariel on taistellut auktoriteettejä vastaan ja mennyt tekemään jotain aika hurjaa : vastineeksi muutamasta päivästä ilman pyrstöä ihmisten maailmassa Ariel on vaihtarina antanut kauniin äänensä merinoita Ursulalle ja jollei saisi prinssiltä tietyn ajan puitteissa rakkauden suudelmaa, on hän ikuisiksi ajoiksi tuomittu noidan orjaksi meren syövereihin. Hurjaa ja jännää! Kuinkahan mahtaa käydä...

 On on, silmäkarkkia on. Värikkäitä vaatteita ja lumoavia lavasteita, sinne tänne liikkeiden mukaan keinuvia pyrstöjä Arielin sisarkatraalla ja pientä uivaa liikettä koko ajan. Valtavaa rauskua. Meduusoja. Valtava hai (Peter Nyberg) pikkukalaposseineen. Mustekalaa. Mitä lie merimakkaroita ja koralliotuksia. Sanoilla kikkaileva ja sekoileva lokki Skuutti (Tuukka Leppänen) ja muu steppaileva lokkipoppoo. Arieliin pihkaantunut pikkukala Pärsky (enskarissa valloittava Alek Pèrez Lahtinen) skeittilautoineen. Sammakkokuoroa ja perhosia. "Jää syvyyksiin" (Under the Sea) pitäisi nähdä kymmenen kertaa, jotta ehtisi näkemään kunnolla kaikki mainiot tanssaavat ja ketkuttavat hahmot eikä sekään varmaan riittäisi.

Menoa ja meininkiä 

 Lapsena olen kirjoittanut satukirjan (se on vieläkin tallella), jossa yhden sadun nimi on "Kun rapu karkaa". Siinä punainen rapu ei suinkaan karkaa, mutta kertoo menevänsä syksyllä ekalle luokalle kouluun ja mitä kaikkea muuta siihen liittyy. Etiäinen taisi olla se. Tässä nimittäin mainiosti nuketettu Sebastian-rapu (Tero Koponen) karkaa ja kunnolla, kun on juuri joutumaisillaan syödyksi. Seuraa perinteinen slapstick-henkinen takaa-ajokohtaus, jossa ovela rapu painelee karkuun ja juuri hetkeä aiemmin ylistyslaulun kaloille luritellut ranskalainen kokki Chef Louis (Tuomas Uusitalo) kera mustaviiksisten kokkien yrittää napata otusta kiinni. Vauhtia ei ainakaan puuttunut! Ja kyllä nyt viiksifania hemmoteltiin oikein urakalla!

Viiksikokkeja 

 Entäs sitten "Kuningas Muskeli ja vetenalaiset vehkeet"? Voi jestas, olipas siinä kuningas Triton (Mikko Vihma) sixpackeineen ja atraimineen, ei oikein tiennyt minne olisi katsellut kun herra liikehti menemään. Hetken ehdin ihmetellä sitä, että kipinät näemmä sinkoilevat veden allakin ja atraimessa oli sellainen viritys, että sillä saa ihmisten tavaroista kyhätyn alttarintapaisen kärvähtämään. Mikään ei ole mahdotonta näemmä. 

Triton ja Ursula

 Ehkä eniten odotin merinoita Ursulan ensiesiintymistä ja kyllä, nyt on Sanna Saarijärvi elämänsä vedossa ja sellaisessa roolissa, että osmankäämit pois. Samalla karmaisevan hirveä ja niin upean ihanankamala on tämä Ursula jatkuvassa liikkeessä olevine lonkeroineen. Väliaplodit ja hurraukset raikuivat katsomossa jokainen kerta kun Ursula lipui (vai pitäisikö sanoa vyöryi?) näyttämölle, seuranaan iki-ihanat kiemurtelevat sähköankeriaat Kiero (Antti Timonen) ja Liero (Paavo Kääriäinen). Mikä tyyli ja asenne, mikä huumori ja itseironia! #TeamUrsula on valttia tänä syksynä!

#TeamUrsula rules! 

 Niin, ja huumaava pääpari, joiden varmaa ja vakuuttavaa menoa seuratessani itkin silkasta ilosta ja ylpeydestä. Olen onnekseni saanut seurata mielenkiinnolla (osittain sattuman kauttakin) molempien uraa jo vuosikaudet. Sonja Pajunojan näin sattumalta lavalla ensimmäistä kertaa keväällä 2011 Stage-ohjelman parissa ja hän jäi mieleeni kertaheitolla. Vielä Nätyllä opiskelleen Martti Mannisen näin Tampereen Teatterin Veriveljissä vuonna 2013 ja silloin jo tuli ennustettua, että nimi mieleen, sillä hänestä tullaan kuulemaan ja kohisemaan vielä... Ja nyt molemmat ovat Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä laulamassa itsensä suoraan sydämiin ja taas uusien katsojien tietoisuuteen. On ollut suuri ilo seurata molempien uraa ja nähdä kaikki kehitys, kasvu ja onnistumisten sarja. Karisma, herkkyys, koko olemus lavalla, kemia - täydellinen valinta musikaalin pääpariksi! Ennustan edelleen loistavaa uraa molemmille yhdessä ja erikseen.

Voi näitä ... 

 Samuel Harjanne on ohjauksillaan nyt sellaisessa putkessa, että ei voi muuta kuin taputtaa kätensä helliksi ja tehdä aaltoja. Kinky Boots, Billy Elliot, Pieni merenneito... Upeaa työtä, ja erityisen upeaa duunia ihan koko työryhmältä! Mikä määrä työtunteja, hikeä ja kyyneleitä on jo takana ja pitkä esitysputki siintää edessä. Uskomaton duuni kaikilta osa-alueilta ihan jokaisessa esityksessä, jotta me katsomossa saisimme istua, ihmetellä ja nauttia. Ihan erikseen seisovat aplodit kaikille teille näkymättömille henkilöille, jotka pidätte paketin käynnissä ja kasassa jokainen hetki. Suuri arvostukseni!

Romanttinen kohtaus tuloillaan kenties? 

 Pitäähän tämä uudestaan mennä katsomaan (itse asiassa jo syyskuun lopussa), sillä prinssi Erikin roolissa saattaa onnistua näkemään toisenkin takuumieheni, eli Peter Nybergin (joka muuten siis Marlon-hain kamppeissa ja ensemblehommissa milloin missäkin).

 Tästä linkistä kaikensorttista lisäinfoa ja huikeaa traileria, ja sitten lippukaupoille mars. Tekeepä muuten mieleni mennä myös Sea Lifeen katsomaan kaikenlaisia meren ihmeotuksia ihan livenä!

Esityskuvat (c) Robert Seger

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta!

Kinky Boots / Helsingin Kaupunginteatteri

Kinky Boots / Helsingin Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 30.8. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Harvey Fierstein
Musiikki ja laulujen sanat Cyndi Lauper
Suomennos Kari Arffman ja Hanna Kaila
Ohjaus Samuel Harjanne
Orkestraatio Stephen Oremus
Kapellimestari Eeva Kontu
Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson
Lavastus Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Naamioinnin ja kampausten suunnittelu Henri Karjalainen

Rooleissa : Lauri Mikkola, Petrus Kähkönen, Miska Sagulin/Samuel Vihma, Atte Halinen/Kaspian Kallio, Raili Raitala, Anna Victoria Eriksson, Tero Koponen, (Laura Alajääski äitiyslomalla nyt), Leenamari Unho, Sanna Saarijärvi, Joachim Wigelius, Anton Engström, Paavo Kääriäinen, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi, Christoffer Strandberg, Kari Mattila, Mikko Vihma, Heikki Ranta, Antti Timonen, Jack Johansson, Juha Jokela, Tuukka Leppänen, Kai Lähdesmäki, Unto Nuora, Sami Paasila, Justus Pienmunne, Emilia Nyman, Helena Haaranen, Kirsi Karlenius, Sonja Pajunoja ja Inka Tiitinen

 Onko muka käynyt niin, että kirjoitan Kinky Bootsista seitsemän kuukautta ensi-illan jälkeen? Kyllä, näin on päässyt käymään. Pääsin onnekseni näkemään musikaalin koeyleisön joukossa elokuussa 1,5 viikkoa ennen ensi-iltaa, mutta koska kyseessä oli vielä tavallaan harjoitustilanne, siitä ei saanut kirjoittaa riviäkään ainakaan tänne blogiin. Somessa hehkutin sitäkin vetoa kyllä, näimme ihan kokonaisen shown ilman mitään ylimääräisiä taukoja (ohjaaja Samuel Harjanne olisi voinut keskeyttää esityksen) ja koko homma vaikutti jo aivan valmiilta paketilta. Jätin menemättä ensi-iltaan kutsusta huolimatta, koska "kyllä sen sitten ehtii myöhemminkin nähdä". Toisin kävi! Kinky Boots -huuma valtasi tämän maan alta aikayksikön, syksyn esitykset varattiin loppuun ennen kuin Lola ehti napsauttaa sormiaan ja musikaalista on kirjoitettu tukuttain ylistäviä arvioita ja somekommentteja. Mitäpä lisättävää minulla niihin olisi, kun nyt onnistuin sitten viimeinkin näkemään ihan "virallisen" shown? Yritetään.

 Charlie (Petrus Kähkönen) saa johdettavakseen perinteikkään, mutta huonosti menestyvän kenkätehtaan isänsä kuoltua. Myynti ei oikein vedä ja vaikuttaa siltä, että täytynee laittaa pillit pussiin ja irtisanoa työntekijät. Sattumalta Charlie törmää Lolaan (Lauri Mikkola), joka ei olekaan mikään ihan tavallinen pulliainen vaan jumalainen drag queen. Lolalla on huoli : millään ei meinaa löytyä upeita korkokenkiä, joiden korko kestäisi miehen painon. Tästähän se idea sitten lähtee lentoon. Charlie ja kumppanit alkavat valmistaa näyttäviä ja myös kestäviä kenkiä erityiseen käyttöön.

Charlie ja Lola 

 Ei tämä pelkästä kenkienvalmistuksesta kerro, ehei. Tärkein opetus tulee siitä, että tulisi hyväksyä muut ja ennenkaikkea itsensä sellaisena kuin on. Ajateltavaa tulee myös ns. "äiti pojastaan pappia toivoi"-tyylisestä kuviosta, isien ja poikien välisestä suhteesta ja odotuksista, jotka eivät täyttyneetkään. "Liian suurista kengistä".

 Hehkutetaan tähän perään nyt sitten samoja asioita, mitä hehkutin jo elokuussa koeyleisöreissun jälkimainingeissa :

* Jestas mikä show! Ei tarvitse lähteä Suomesta mihinkään nähdäkseen laadukkaita musikaaleja. Olen muuten päättänyt pysytellä lähivuosina vain ja ainostaan Suomen rajojen sisäpuolella, mitä teatterireissuihinkin tulee. Ensinnäkin, minulla ei ole varaa reissata. Toiseksi, osallistun samalla omalta osaltani ilmastomuutosta vastustamaan, kun en lennä mihinkään. Kolmanneksi, haluan tukea sitä osaamista, jota meiltä nyt jo löytyy.

* Jestas mikä Lola! Lauri Mikkolaa ei tainnut kukaan osata veikata Lolan rooliin, mutta niin vaan tuli "musta hevonen" ja rynni voittoon. Mikä ääni, mikä karisma, mitkä muuvit! MIKÄ MIELETÖN ÄÄNI!

Lola ja Enkelit 

* Jestas mitkä Lolan Enkelit (Anton Engström, Paavo Kääriäinen, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi ja Christoffer Strandberg)! No huh huh mikä porukka! Koko sali sähköistyy hetkessä, kun Lolan Enkelit saapuvat keimaillen paikalle. Koin erityisen vahvaa sääri-, reisi- ja pakarakateutta tätä porukkaa ihaillessani. Meikäläinen kun vetäisisi kinkyt bootsit jalkaan, siinä paukkuisivat nivelsiteet heti ensiaskelilla, eikä tämmöisen tallukan jalassa näyttäisi muutenkaan miltään. Mutta nämä tyypit!

Petrus Kähkönen 

* Jestas mikä Petrus Kähkönen! "Sielukas mies" on semmoista herkuttelua, että. Mies ja ääni, kyllä. Vielä tämän kevään Helsingissä, syksyllä Tampereella kellonsoittajana...

 Lisäksi haluan erityisesti mainita Anna Victoria Erikssonin Laurenin roolissa, mainio hahmo ja se "Charlieeeee, oikeeestiii!" on vallan nerokasta menoa. Hiukan lähtee ihastuminen käsistä Laurenilla. Upeaa katsottavaa on väen rytmikäs tepastelu liikkuvalla liukuhihnalla, asenteella ja taidolla sitä mennään eikä meinata lanteet keinuen. Meikäläinenhän ei pysy pystyssä edes juoksumatolla, joka ei ole käynnissä.

 Yksittäisistä kappaleista suosikkini on "Jäänhän sydämees", jonka Lola esittää hoitokodissa. Upeat valot, upea kohtaus kaikkineen. Mieleeni tuli heti ensinäkemällä (ja myös toisella kerralla) viisuvoittaja Conchita Wurst vetäisemässä voimabiisiään, varsin kohottava olo oli minulla katsomossa tätä seuratessani ja nauttiessani, ja tuntui siltä että nousen metrin ilmaan penkistäni.

 Välillä on ihan pakko käyttää voimasanoja. Onhan tämä nyt HELVETTI SENTÄÄN kova juttu! Menkää katsomaan ja tiedätte, mistä on kohistu syksystä alkaen. Ei muuta lisättävää.

Esityskuvat (c) Mirka Kleemola

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti / Helsingin Kaupunginteatteri

Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti / Helsingin Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 20.9. 2018, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Teksti Bertolt Brecht ja Hella Wuolijoki
Suomennos Elvi Sinervo
Ohjaus Kari Heiskanen
Sävellys Arttu Takalo
Koreografia Johanna Elovaara
Lavastus Markku Hakuri
Puvut Tiina Kaukanen
Valosuunnittelu Mika Ijäs
Äänisuunnittelu Eradj Nazimov
Naamiointi ja kampaukset Maija Sillanpää

Rooleissa : Pertti Sveholm, Anna-Riikka Rajanen, Antti Peltola, Antti Timonen, Matti Olavi Ranin, Eero Saarinen, Kari Mattila, Helena Haaranen, Leenamari Unho, Kaisa Torkkel, Sanna Saarijärvi, Kirsi Karlenius, Unto Nuora, Juha Jokela, Mikko Paloniemi, Eero Saarinen, Kai Lähdesmäki, Laura Alajääski, Raili Raitala, Jyrki Kasper ja muusikkona Arttu Takalo/Mongo Aaltonen

 Mitäköhän tästä nyt sanoisi... Olin heilunut koko päivän pitkin Helsinkiä ja taistellut risan sateenvarjoni kanssa jatkuvaa vesisadetta vastaan ja kun viimein pääsin Kaupunginteatterille, alkoi jo vähän väsy painamaan. Oli ihanaa vihdoinkin istua lämpimässä paikallaan ja se sitten hiukan kostautui, eli en jaksanut ihan täysillä keskittyä itse esitykseen. Jotain nyt kuitenkin jäi mieleeni, muutama sananen lienee siis paikallaan.

 Herra Puntila (Pertti Sveholm pääsee roolissa irrottelemaan kunnolla) on humalassa joviaali kaveri, naistenmies ja rehti työnantaja, mutta auta armias kun pää selviää niin johan on ilkeä ihminen! Kaikki kännissä tehdyt lupaukset sun muut ovat painuneet unholaan, ja mies kohtelee ihan kaikkia ala-arvoisesti. Ikävää vallankäyttöä! Tätä teutarointia saamme seurata sen 2,5h ja muu porukka melskaa ympärillä minkä ehtii. Ainoa rauhaksiin kulkeva taitaa olla Puntilan autonkuljettaja Matti (Antti Peltola), joka joutuu/ajautuu erinäisiin tilanteisiin isännän ailahdusten mukaan ja käyttää vähän tilaisuuksia hyväkseenkin mm. Puntilan Eeva-tyttären (varsin pirtsakka ja upeaääninen Anna-Riikka Rajanen) suhteen.

Eeva ja Matti 

 Tavoistani poiketen olin ennakkoon lukenut muutamia arvosteluja ja odotin todella absurdia ja överiä menoa. Kierroksia olisi voinut olla vielä enemmän ja sitä, että olisi mennyt liikkeen ynnä muun osalta vielä enemmän ronskisti yli. Pidin siitä, että näyttämö oli auki, ei ollut selkeitä rajoja ja kaikki takaseinätkin näkyvissä, näyttämömiehiä myöten. Suorastaan rakastin naisten värikylläisiä mekkoja ja erilaisia kuoseja. Jotain outoa viehätystä oli myös liikekielessä. Tuli siinä ala-ja yläasteen liikuntatunnitkin mieleeni, kun porukka veti synkassa pitkiä loikkia ja väliin tanssia hyppelehti Unto Nuoran johdolla. Erikseen pitää mainita lähetystösihteeri Eino Silakan (Antti Timonen) tanssahtelu.

Lähetystösihteeri näyttää mallia 

 Hämeenlinnalaisena voin lopusta todeta, että kannattaa nykyajan puntiloiden ja mattien jatkossakin rakentaa Hattelmalanharjunsa ihan sinne kotosalle. Ei ole nimittäin mitenkään häävit maisemat sieltä nykyään...

 Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo

(Näin esityksen ilmaisella medialipulla, kiitos HKT!)

Mannerheim ja saksalainen suudelma / Helsingin Kaupunginteatteri

Mannerheim ja saksalainen suudelma / Helsingin Kaupunginteatterin suuri näyttämö

Kantaesitys 25.10. 2017, kesto noin 2h 25min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Juha Vakkuri
Ohjaus ja sovitus Kari Heiskanen
Lavastus Antti Mattila
Puvut Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu Mika Ijäs
Äänisuunnittelu Eradj Nazimov
Videosuunnittelu Toni Haaranen
Naamiointi Anu Laaksonen ja Jaana Nykänen

Rooleissa : Asko Sarkola, Pertti Sveholm. Kirsi Karlenius, Kaisa Torkkel, Unto Nuora, Helena Haaranen, Kari Mattila, Antti Timonen, Matti Olavi Ranin, Matti Rasila, Eero Saarinen ja Tommi Rantamäki

Pertti Sveholm ja Asko Sarkola 

 Syyskaudella 2017 oli sen verran haipakkaa, että osa kiintoisasta teatteritarjonnasta meni auttamattomasti ohi ja luulinkin jo, että "Mannerheim ja saksalainen suudelma" jäisi näkemättä kokonaan. Mutta voi hauskaa, sepäs jatkuikin vielä kevätkaudella, joten ehdin sittenkin katsomaan! Vaan mitäpä tästä osaisi tässä vaiheessa sanoa, sellaista mitä ei jo moneen kertaan muissa arvioissa ja jutuissa olisi moneen kertaan mainittu? Eipä juuri mitään.

 Meikäläinenhän on kuuluisa historian knoppitiedolla pätemisessä. Lukiossa pääsin nippa nappa historiankokeista läpi ilman uusintoja, minulle kun tuppaa jäämään kaikenlainen tarpeeton pikkutieto päähän kyllä, mutta en osaa yhdistää esimerkiksi vuosilukua tiettyyn tapahtumaan saatikka laajemmin selvittää syitä ja seurauksia jonkun henkilön tekemisistä. Näen edelleenkin painajaisia siitä, että istun historiankokeessa ja tuijotan tyhjää paperia, kello käy ja tuskanhiki valuu otsalta. Yllättäen vetäisin sitten lukion kolmannella siitä vihonviimeisestä kokeesta arvosanaksi 9- ja opettajakin sitä vähän ihmetteli. Yllätin itseni ja muut, aiheena oli anarkismi. Mistä lie jäänyt mieleeni.

 Luin tuossa viime viikolla Finlandia-palkitun Juha Hurmeen ansiokkaan Niemi-teoksen ja kirjan parissa päivässä ahmittuani tunsin olevani niin sivistynyt ja täynnä tietoa, että voisin milloin tahansa keskustella sujuvasti ihan kenen tahansa kanssa mistä tahansa historiaan liittyvästä aiheesta. Tai ihan mistä vaan, asiasta ja asian vierestä. Samanlainen fiilis oli perjantaina Helsingin Kaupunginteatterista poistuessani. Henkilöitä ja käänteitä oli marssitettu eteeni melkoisella tahdilla ja vielä erikseen seinälle korostettu vuosilukuja ja tyyppien nimiä. Muistan ajatelleeni esityksen aikana moneen otteeseen "No niin! Noinhan se meni!" ja olin varma siitä, että nyt jos koskaan historianopettajani olisi minusta suunnattoman ylpeä. Kerrankin. Nyt pääsisin pätemään tiedoillani ja sillä, että vihdoinkin alkaisi menemään kaaliin nämä Suomen historian tärkeät käännekohdat. Kotimatkalla luin vielä käsiohjelmankin ja tieto senkun lisääntyi.

Antti Timonen, Eero Saarinen ja Kari Mattila 

 Tieto myös lisää tuskaa, sillä nyt muutama päivä esityksen jälkeen en enää muista yhtään mitään mistään. En sen puoleen muista Juha Hurmeen teoksestakaan muuta kuin sen, että hurmaannuin siitä ihan täysin. Pidin kyllä kovasti tästä näytelmästäkin! Ryhdikkäitä, jykevä-äänisiä miehiä sotilaspuvuissaan, ratkaisevia käänteitä ja kuuluisia lauseita, tuttuja nimiä ja pysäyttäviä kuvia. Olin kärryillä mukana ja skarppina läpi koko näytelmän, mutta kun Antti Timonen saapasteli kolmatta kertaa ovista sisään ryhdikkäin elkein, putosin taas. Onkos tämä joku "vanha tuttu" vaiko taas uusi hahmo? Jaa, hänpä puhuukin astetta matalammalla äänellä kuin edelliset, eli tämä on uusi tuttavuus. Asko Sarkola Mannerheimina takelteli sanoissaan siellä sun täällä ja koko ajan jännitti, että tarvitaanko kohta kuiskaajaa. Vaan taisi Asko, tuo vanha kettu, tehdä sen tahallaan, sillä tuolla konstillahan hän piti ainakin meikäläistä tiukasti otteessaan ja hereillä koko näytelmän ajan! Kiintoisaa oli nähdä muuten Unto Nuorakin oikein puheroolissa, toki pääsi vähän tanssin pyörteisiinkin mukaan.

 Kiinnostavahan tämä oli, ja olen tyytyväinen siitä, että ehdin katsomaan näytelmää. En nyt lähtisi kuitenkaan Tupla tai kuitti -ohjelmaan kisaamaan Mannerheim-tiedoillani, sillä päässä pyörii monta kysymysmerkkiä edelleen, toki joukossa on jo muutama huutomerkkikin. Asiaan ja aiheeseen perehtyneet saavat tästä varmasti irti enemmän. Toki ei ole meikäläiselläkään liian myöhäistä perehtyä asioihin enemmän. Useinhan käy niin, että teatteriesitys nostaa kiinnostuksen esiin ja sitten tutkaillaan lisää omassa tahdissa. Mieheni voisi vaikka alkajaisiksi pitää pistokokeet eri sotilasarvoista.

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo

 (Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Myrskyluodon Maija / Helsingin Kaupunginteatteri

Myrskyluodon Maija / Helsingin Kaupunginteatterin Suuri Näyttämö

Kantaesitys 24.8. 2017, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Ohjaus Kari Rentola
Dramatisointi Seppo Parkkinen Anni Blomqvistin teosten pohjalta
Musiikki Lasse Mårtenson
Laulujen sanat Maija Vilkkumaa
Musiikin sovitus Arttu Takalo
Kapellimestari Eeva Kontu
Koreografia Jyrki Karttunen
Lavastus Katariina Kirjavainen
Pukusuunnittelu Riitta Anttonen-Palo
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Sakari Kiiski
Naamiointi Milja Mensonen, Tuula Kuittinen ja Anu Laaksonen

Rooleissa : Laura Alajääski, Eero Saarinen, Leenamari Unho, Marjut Toivanen, Matti Rasila, Tiina Peltonen, Anna-Maija Jalkanen, Sami Paasila, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola, Jyrki Kasper, Mikko Paloniemi, Aaro Wichmann, Kari Mattila, Antti Timonen, Jukka Nylund, Raili Raitala, Mikko Vihma, Kai Lähdesmäki, Juha Jokela, Helmi Hänninen/Lotta Pesonen/Aada Punakivi, Jenni Haapanen/Ella Niinistö/Elsa Tapani, Anton Hietalahti/Kaapo Kallio/Kasperi Virta, Henrik Björklund/Luca Elshout/Pablo Ounaskari, Ohto Heiskanen/Kaspian Kallio/Miska Sagulin, Helena Haaranen, Sari Haapamäki, Sofia Hilli, Kirsi Karlenius, Aksinja Lommi, Misa Lommi, Heidi Naakka, Unto Nuora, Emilia Nyman, Inka Tiitinen ja Kaisa Torkkel

HKT:n avajaisissa nappaamani kuva Maijasta 

 Syksyn merkit olivat jo ilmassa kävellessämme pitkin Töölönlahden rantaa kohti vastaremontoitua Helsingin Kaupunginteatteria. Mukava tunne oli se. Ei enää suhaamista ratikalla Peacockiin! Vaikka siellä oma tunnelmansa olikin ja mukavia muistoja kertyi enemmän kuin tarvis, epämukavia istuimia ja lämpiön ahtautta en totisesti jäänyt kaipaamaan. Kotoisaa oloa ei paluu "päätaloon" minulle kylläkään nostattanut, sillä en tunne enää oikein missään sitä tunnetta, että olisin kotona "juuri tässä teatterissa". Kunhan saan itseni katsomoon ja valot himmenevät - kotoisa tunne tulee siitä hetkestä, olin sitten missä tahansa.

 Alunperin teatteriseuranani piti olla äitini, mutta hänpä valitsi toisin ja lähti isän kanssa katsomaan Luontoiltaa Hauholle! Paikkuuhommiin lähti sitten mieheni, tuo suuri musikaalien ystävä... Meille oli varattuna nelosrivin paikat, mutta lippukassan Siru teki meille ehdotuksen, josta emme voineet hyvien perustelujen vuoksi kieltäytyä. Taaempaa näkisi kokonaisuuden kuulemma paremmin, ja niin lopulta löysimme itsemme riviltä 11. Muutos oli passeli, tosin vertailukohdettahan ei nyt jäänyt.

 Myrskyluodon Maijan tarina oli minulle tuttu tv-sarjasta sekä Jyväskylän Kaupunginteatterin versiona, jossa musiikki oli Matti Puurtisen käsialaa. Nyt ensimmäistä kertaa musikaalissa kuultavat Lasse Mårtensonin unohtumattomat sävelet olivat tulleet tutuksi tv-sarjan tunnarista ja siitä, että yläasteella luokallani ollut Katri osasi musiikinopen riemuksi soittaa upeasti pianolla samaisen tunnusmelodian, ja joutuikin/pääsikin sitten joka välissä ja juhlissa soittamaan. Kun suuren näyttämön valtava esirippu alkoi nousta ja tuttuakin tutumpi kappale jylhänä kohota, suurehko liikutuksen aalto pyyhkäisi ylitseni ja tippa linssissä oltiin heti kättelyssä, ennen ensimmäistäkään repliikkiä. Musiikin voima, se on ihmeellinen.

Maija (Laura Alajääski) ja Janne (Aaro Wichmann) 

 Elellään 1800-luvun Ahvenanmaalla. Maija Loviisa Mickelintytär (Laura Alajääski) naitetaan vähän yllättäen Janne Eerikinpojan kanssa (Aaro Wichmann). Kosioreissun kohteeksi luullaan ensin Maijan vanhempaa sisarta Annaa (Anna-Maija Jalkanen), mutta Jannepa haluaa Maijan. Neitokaisen sydän on lämmennyt Magnukselle (Jyrki Kasper) ja nyt pitäisi ykskaks rakastaa täysin vierasta miestä. Janne on hyvä, työteliäs mies ja vaikuttaa lempeältä ja turvalliselta. Onkin sydäntäriipaisevaa katseltavaa, miten hän yrittää tarttua nuorikkoaan hellästi kädestä tai suukottaa, mutta Maijapa väistelee arasti ja välttelee hellyydenosoituksia. Hiljalleen rakkaus kuitenkin voittaa ja kiemurtelut vaihtuvat helliin katseisiin ja ujoihin vilkutuksiin - ja ainaiseen pelkoon ja odotukseen siitä, palaako siippa reissuiltaan. Tai menevätkö pellavapäiset lapsoset leikeissään liian pitkälle. Myrskyluodolla olot ovat karut ja meri ei armoa tunne. Luonto ottaa kyllä omansa, halusimme tai emme. Maija kiipeää Högbergille kaukaisuuteen tähyilemään ja antaa tunteen purkautua lauluna. Katsomossa pyyhiskellään roskia silmistä.

"Eikä oo kauniimpaa..."

 Odotetusti Laura Alajääski on Maijan roolissa sielukkaan upea ja ilmeikkäät kasvot kuvastavat koko tunneskaalaa. Minulle tämän musikaalin huippukohta nähtiin silloin, kun Maija istui yksin näyttämön etureunassa laulamassa. Muutoin näyttämö oli tyhjä ja vaikkei olisi ollutkaan, minä näin vain Maijan. Musiikki ja laulu täyttivät koko salin, eikä siinä muuta olisi tarvittukaan. Täydellinen hetki.

 Janne jäi minulle roolihenkilönä valitettavan etäiseksi hahmoksi. Maijan selviytymis-ja kasvutarinahan tämä onkin, ja puoliso taisi kyllä olla suurimmaksi osaksi jossain toisaalla. Aaro Wichmannin komeaa ääntä olisin mielelläni kuunnellut enemmänkin, samoin Jukka Nylundia ja Raili Raitalaa kalastajapariskuntana.

 Mikko Vihma -faneille tiedoksi se, että Millangårdin isännällä ääntä piisaa kyllä.

 Enpä sitten olisi odottanut sitä, että suutari Pellen singahtaminen parissa kohtauksessa lavalle elämöimään sähköistäisi koko tunnelman. Antti Timonen vetäisee ikään kuin näytösluontoisesti sellaisen hahmon, että vieressäni pilkkinyt miehenikin havahtui ja leuka nousi rinnasta. Timonen astelee rehvakkaasti estradille ja mielessäni käy välittömästi, että jaahas, tekijämies on tässä ja nytpä kääräistään hihat ja aletaan kunnolla hommiin. Kolomella kopeekalla olisi saanut tämä tyyppi tehdä meikälikalle kenkäpareja enemmänkin, ja kertoa susista ja vaikka mistä hurjakkeista. Ansaitut väliaplodit Antille (ja loppukiitoksissakin yleisö hänet palkitsi). Kovasti mieleeni oli myös Sami Paasila Maijan Jan-veljen roolissa. Hänen lauluaan ja liikekieltään olisin katsellut ja kuunnellut mielelläni enemmänkin, vaan katsojapa ei voi päättää lavan tapahtumista...

Suutarilla meinaa lähteä juttu käsistä... 

 Väkeähän lavalla piisaa paikoitellen enemmänkin niin kirkkoväkenä, saaristolaisina, mystisinä haltioina kuin meren vaahtopäinäkin. Välillä oli vaikeuksia tunnistaa kulloinkin äänessä olevia henkilöitä ja juuri kun bongasi oikean tyypin, olikin jo joku toinen äänessä. Sekaisin tunnuin menevän myös Maijan ja Jannen lasten lukumäärässä... Vaaleakutrisista, siniasuisista luonnon hengistä tuli osittain mieleeni ylikasvaneet Vaahteramäen Eemelit. Minkäs ihminen näille mielleyhtymilleen voi! Tulipa minulle mieleeni Hyvät, pahat ja rumat -elokuvakin Vallborgin hautajaissaattokohtauksesta. Kuulinko kastanjetit?

 Jyrki Karttunen on koreografina tehnyt hienoa työtä. Kaikkia oivalluksia ei ehtinyt kunnolla edes havaitsemaankaan. Se valtava sammakkokin, heheh! Pidin hurjan paljon siitä, miten Maijaa "kirkotettiin" ja kansa kulki hitaasti notkahdellen ees ja taas, ja miten myöhemmin näyttämön alta nousi joukko tummanpuhuvaa porukkaa Maijan tielle. Siinä velipoika taisi pitää Mikael-poikaa kädestä kiinni. Taustalla Marras (Mikko Paloniemi) tanssii jonkinlaista voitontanssia? (Ja joku muuten otti tässä kohtaa katsomossa valokuvan, salamavalo räpsähti. Murrrr!) Pidin Marras-hahmosta kovasti. Miten hän sivummalla tarkkaili ja aprikoi, ketä lähtisi matkaansa houkuttelemaan seuraavaksi ja odotellessaan voi pistää vaikka piipunpoltteluksi. Hänellä kyllä on aikaa...

 Eeva Kontu orkestereineen ansaitsee myös erikoismaininnan. En ole mikään alan asiantuntija joten ei siitä sen tarkemmin, mutta musiikki täytti sieluni juuri niin kuin odotinkin, ja vei tunnelmasta toiseen. Maija Vilkkumaalle myös pisteet oivasta sanoitustyöstä.

 Lavastuksesta olin ehtinyt ja erehtynyt taas lukemaan mussutusta. Saariston talot tulivat ja menivät menojaan. En mitään hirmuisen näyttävää ja tajunnanräjäyttävää näyttämötekniikan hyödyntämistä vielä osannut odottaa (sen aika tulee vielä, olen siitä varma), tässä Maijassa minun mielestäni mennään musiikki edellä, enkä oikein osaa ajatella, millainen lavastusratkaisu tässä olisi kuulunut sitten olla - niin, että kaikki olisivat tyytyväisiä. Mutta ne eestaas jatkuvalla syötöllä hilautuvat harsopilvet (ihan kirjaimellisestikin), hohhoijakkaa. Kauas pilvet karkaavat ja olisi voinut tässäkin tapauksessa kadota kyllä. Hyytävä viima olisi voinut puhaltaa ne välillä sivummallekin. Valoissa tuntui korostuvan sinisyys, kah vesillä kun ollaan.

 Oolannin sota oli mielestäni täysin turha kohtaus, ja kesällä tahkottujen parinkin Seitsemän veljeksen lukukinkereiden jälkeen aakkosten tavaaminen ei oikein enää jaksanut napata. Joulunaika näyttää olevan tulipaloherkkää sesonkia. Yllättäen alkoi myös tehdä riisipuuroa mieli. Muutamissa tärkeissä kohtauksissa kiirehdittiin liiaksi ja uutiset vain paukautettiin päin naamaa. Katsoja ei ehtinyt juuri odottamaan, että ei kai vaan mitään ikävää ole sattunut nyt.

 Olipa muuten hauskasti toteutetut silakoiden perässä sukeltelevat lokit! Yhdenkin lokin touhuja seurailin niin tiiviisti, että unohdin kokonaan lavan muut tapahtumat. Nimismiehellekin yksi mokoma aiheutti pienen yllärin. Samoin Maijan kirkottamisessa käytetty valtaisa valkoinen harsokangas, joka suorastaan heräsi eloon silmiemme edessä.

 Armoa ei antanut Meri (ja tässä tapauksessa tarkoituksella isolla kirjoitettuna), vaan sinnikäs on Maija, eikä anna vastoinkäymisten suistaa Högbergiltä alas. Meillä kaikilla on oma högbergimme, minne kiivetä miettimään syntyjä syviä. Oma kaljaasimme, jonka kannella katsella pystypäin kohti tulevaisuutta. Myrskyluodon Maija on ansiokas avaus. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

ps. Erityiskiitos varsin informatiivisesta käsiohjelmasta. Oli mielenkiintoista lukea niin Anni Blomqvistin vaiheista kuin elämästä Ahvenanmaalla, työryhmän esittelystä ja mietteistäkin.

pss. Soiko illalla päässäni Myrskyluodon Maijan tunnari? Ei, vaan Rasputin. Älkää edes kysykö miksi.

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo, HKT

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Haastattelussa Antti Timonen

 Antti Timosen tapasin syyskuun alussa 2016 Linnanmäen Peacockin ravintolassa.

Vuonna 1977 syntynyt Antti on horoskoopiltaan rapu. ”Mä oon Kaustiselta kotoisin, Keski-Pohjanmaalta. Kouluni oon käynyt myös siellä, ensin tietysti peruskoulun ja sen jälkeen musiikkilukion, jonka jälkeen muutin Kaustiselta pois. Ensin kävin intin, sieltä Kansanopistoon, sieltä Kokkolan Kaupunginteatteriin töihin ja sieltä TeaKiin näin lyhykäisesti. Tällä hetkellä asun Helsingissä, oon asunut jo vuodesta ´99.”

Mitä harrastat? ”No itse asiassa tällä hetkellä en harrasta oikeastaan mitään, koska en yksinkertaisesti ehdi! Aikaisemmin oon harrastanut kaikenlaista liikuntaa – juoksin pitkää matkaa ja jossain vaiheessa treenasin omaksi ilokseni maratonia. Nyt mulla on pieni lapsi ja työt – siinä mun harrastukseni.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”En, ja se on suuri miinus, varsinkin kun oon Kaustiselta kotoisin. 80-luvulla siellä aloitettiin sellainen Näppäri-toiminta, joka on viulupedagogiaa ja samaan aikaan aloitettiin kansantanssitoiminta. Mä menin Nuorisoseuran kansantanssitouhuun mukaan enkä tullut koskaan aloittaneeksi minkään soittimen opiskelua. Siihen aikaan Kaustisella oli tavallaan kolme harrastusvaihtoehtoa : joko olet urheilukentällä, Nuorisoseuran toiminnassa tai soittohommissa, ja mä tein oman valintani. Lukioaikoina mä kyllä sitten soitin rumpuja ja kävin laulutunneilla, mutta lukion jälkeen en ole enää rumpuihin koskenut. Yläasteaikoina huomasin, että mua kiinnostaa teatteriala ja mietin, että musiikkilukion käynti olisi hyvä juttu. Siihen aikaan Kaustisella ei ollut tavallista lukiota ja aloin sitten soittaa rumpuja, koska tavallaan ”piti olla” joku soitin jotta viitsii edes hakea musiikkilukioon… Instrumentteja oli oltava kaksi ja mulla ne oli rummut ja laulu. Muutamassa kuukaudessa laulu oli vaihtunut mulle ykköskurssiksi, pääinstrumentiksi ja aloin satsata sitten siihen puoleen kunnolla. Aikaisemmin en ollut laulanut kuin Nuorisoseuran kansantanhuhommissa, mutta lukiossa mulla oli hyvin innostava opettaja, joka kannusti mua sanoen, että laulamisesta voisi kyllä tullakin jotain. Mua vähän harmittaa se, etten aloittanut kunnolla mitään instrumenttiharjoittelua. Kynnyskin toki oli siinä vaiheessa korkea, koska muut lukiossa olivat takuulla soittaneet jo lapsesta alkaen ja olivat jo hyvinkin pitkällä. Ainakin mulla oli sellainen olo! En kehdannut ihan vasta-alkajana ruveta harjoittelemaan viulun kanssa. Siitä olisi kyllä ammatillistakin hyötyä, jos osaisi soittaa esimerkiksi pianoa tai kitaraa. Laulukeikalle mennessä pitää aina hommata säestäjä myös mukaan, kun mulla ei ole ketään vakituista työparia. Jos pystyisin esim. kitaran kanssa keikkailemaan, se avaisi vähän enemmän ovia”, tuumaa Antti.

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi/erityistaitosi ammatillisessa mielessä? ”Laulu on selkeästi mun ykkösvahvuuteni, ehkä myös jonkinlainen monipuolisuus. Oon saanut tehdä Helsingin Kaupunginteatterissa monenlaisia töitä, enimmäkseen tietysti musiikkijuttuja mutta myös ihan puhedraamaa ja -komediaa.”

Olisiko soittotaidon lisäksi jokin muu taito, jonka haluaisit osata? ”Ei mua mikään ole jäänyt varsinaisesti ”kaivelemaan”, mutta luulen että aika monellakin tällä alalla on olo, että haluaisi kehittyä siinä mitä tekee. Laulutreeniä on tietysti koko ajan, siinähän ei tule koskaan valmiiksi. Työssä tai ammatissaoppiminen etenkin komedian puolella kiehtoo mua. Oon saanut useasti loistavan mahdollisuuden tehdä töitä hienojen koomikoiden kanssa (Esko Roine, Risto Kaskilahti, Ulla Tapaninen, Ritva Valkama...) ja seurata heidän työskentelyään läheltä, heillä on mahtava komedian rytmitaju. Mä odotan ja toivon, että tulisi sellaisia töitä, jotka haastaa mut näyttelijänä ja saisin erilaisia mahdollisuuksia hyvien työryhmien ja ohjaajien kanssa sekä oppia lisää omasta ammatistani. Missään tapauksessa mulla ei ole sellainen olo, että voisin levätä laakereillani ja mennä näillä mitä mulla nyt on. Päinvastoin! Nytkin tuota Shrek-musikaalin Farquaadia tehdessä miettii, että miten sellaisesta side kick-roolista saisi herutettua kaiken komiikan irti ja missä siellä on tietyt nanosekunnin mittaiset tauon paikat iskeä punchline juuri oikeaan kohtaan, tai pedata kaverille paikka. Tuo on voimaa, joka ajaa mua eteen päin.”

Syyspihlajan alla kera Antin (c) Teatterikärpänen

 Mikä on ollut suurin haaste tai haasteellisin roolityö urallasi tähänmennessä? ”Niitäkin on niin erilaisia. Kaupunginteatterissa mun ensimmäinen tosi iso roolini oli The Producers-musikaalissa (siitäkin on kohta kymmenen vuotta!) Leo Bloomin rooli, joka oli tavallaan kirjoitettu niin, että roolihahmoni syöttää Esko Roineelle koko ajan hyviä palloja niin, että Esko voi pistää maaliverkot heilumaan. Oli iso haaste oppia oikeanlainen rytmitys, ja olihan siinä tanssia, steppiä ja lauluakin eli tosi monipuolinen rooli, ja iso kantava tehtävä. Kielellisesti oli sitten tosi iso haaste se, kun muutama vuosi sitten näyttelin Lillanissa ruotsiksi ja se oli muutenkin vähän toisentyyppinen juttu, sekoitteli draamaa ja komediaa. En osaa kuitenkaan sanoa, että joku tietty rooli olisi ollut urallani ”The Haaste”, mä suhtaudun kaikkiin rooleihini tietyllä tavalla haasteina, että miten niistä saa parhaat puolet esiin. Vampyyrien tanssin professorin roolissa oli tasapainoilua komedian ja draaman välillä, tyylilaji kun oli sekoitus vähän kaikkea, ja lisäksi vielä virtuoosinumerot, jotka olivat tempollisesti ja laulullisesti haasteellisia. Kun tykkää työstään, työryhmästään ja muutenkin viihtyy talossa hyvin, löytyy haastetta mukavasti jokaisesta työstä. Välillä on saanut tehdä paljon ensemblea ja vähemmän isoja rooleja, ja homma on tehtävä niin, että työ tuntuu mielekkäältä pienemmissäkin rooleissa. On löydettävä oma tulokulma ja lisätä pieniä juttuja mukaan, seurata samalla mitä muut tekee.”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei löydy. Mä oon tietyllä tavalla suvun musta lammas. Mummovainaani oli aktiivinen nuorisoseuralainen ja kirjoitti itselleen iltamaperinteen mukaisesti monologityyppisiä juttuja, oman aikansa stand up-komiikkaa siis, ja esitti niitä. En ole koskaan nähnyt häntä lavalla, mutta hän oli kuulemma todella hauska. Kun mä ilmoitin haluavani näyttelijäksi ja teatterialalle, suhtautuminen siihen oli tyyliin ”antaa pojan nyt haihatella aikansa, kyllä se ohi menee ja lukee sitten itsensä vaikka lääkäriksi”. TeaKiin pääsemiseni oli shokki, varsinkin isälle, joka tosin myöhemmin muutti mielensä huomattuaan, että mä pärjään ja tällä voi elää. Shokki muuttui ylpeydeksi. Mitään varsinaista suvun perinnettä meillä ei tässä hommassa kyllä ole.”

Mikä sai sinut sitten kiinnostumaan teatterista aikoinaan? ”Mulla on sellainen mielikuva, että olisin 80-luvulla katsellut Vesku Loirin menoa Uuno Turhapuro-leffoissa ja samaistunut jotenkin hirmu vahvasti siihen, en niinkään Uunoon hahmona vaan yleisesti. Matkin sitä ja näyttelin samoja juttuja kaveriporukassa, ja koulun naamiaisissa pukeuduin Uunoksi. Opettelin repliikkejä ja osaan niitä vieläkin hirmuisen määrän ulkoa… Olin silloin ehkä 8-vuotias ja ajattelin, että tuota haluaisin tehdä työkseni! Se jäi sitten muutamaksi vuodeksi. Oon kuullut, että kansantanssihommaa uudelleenviritellyt pariskunta on sanonut, että minusta näki heti silloin jo, että tuon kaverin täytyy päästä olemaan jollain tavalla esillä. Lukion kakkosella mulle tuli sitten jostain syystä mieleen, etten mä haluakaan teatteriin vaan lääkäriksi, ja kysyin rehtorilta, että mitä kursseja mun pitäisi kolmannelle ottaa, jotta voisin ylioppilaskirjoitusten jälkeen hakea lääkikseen. Rehtori kertoi kursseista ja meillä oli hyvä keskustelu, joka päättyi rehtorin toteamukseen, että ”kyllähän sä sen ymmärrät ja jos et jo ole ymmärtänyt, niin nyt sun on korkein aika tajuta se, että sä et tule viihtymään lääkärin ammatissa, koska sulla on tietty ”vamma” ja tarve olla esillä”, ja hänen mielestään teatterihaavetta ei kannattaisi kokonaan heittää pois. Mä otin kuitenkin ne suositellut fysiikankurssit ja pitkät matematiikat– enkä viihtynyt siellä pätkääkään! Se oli ihan tervanjuontia, eikä se oikeasti enää kiinnostanutkaan mua. Nyt mä muuten unohdin, mikä sun kysymys oli! Joo, siis joku esilläolemisen tarve mulla oli, ei koskaan kuitenkaan mitään sanomisen tai julistamisen pakkoa. Jotkuthan haluaa kovasti määritellä sen, millainen on oikea taiteilija ja onko esimerkiksi viihdetaiteilija oikeaa taiteilijuutta. Mulla ei ole mitään ongelmaa sen suhteen, mä oon ylpeästi viihdetaiteilija, sillä jos mä saan omalla työlläni katsojan viihtymään, se on mun mielestäni hyvä juttu. Ehkä se esilläolemisen tarve juontaa mulla juurensa jo sieltä, että oli pakko olla aina eturivissä naurattamassa kavereita. Kansantanhuesityksiinkin piti aina yrittää keksiä jotain hauskaa kikkailua!”

”80-luvullahan Teatterikoulu oli paljon esillä pitkälti Turkan ja kumppaneiden ansiosta, moni paheksui ja mua se jotenkin kiehtoi jo silloin. Jotenkin se oli automaattisesti selvää jo niihin aikoihin, että jos tälle alalle lähden, musta ei tule käsikirjoittajaa tai ohjaajaa, vaan nimenomaan näyttelijä, ja siitä lähtien se olikin haaveammattini.”

Ja sitten olit Kansanopistossa, missä? ”Mähän hain heti lukion jälkeen TeaKiin ja putosin ekassa vaiheessa. Sitten menin armeijaan, ja sen jälkeen hain uudelleen TeaKiin, putosin viimeisessä vaiheessa. Kälviällä Kansanopistossa olin sitten vuoden, ei siitä sen enempiä. Taas hain TeaKiin. Pääsykokeissa olin samaan aikaan Jarkko Lahden kanssa, jonka tunsin jo ennestään. Hän sitten sanoi pääsykokeiden viimeisessä vaiheessa, että jos hän nyt putoaa, hänellä on paikka Kokkolan Kaupunginteatteriin seuraavaksi vuodeksi. Ossi Räikkä oli teatterinjohtajana silloin, Jarkko oli ollut siellä siviilipalveluksessa ja sen jälkeen oli puhunut itselleen jonkinlaisen harjoittelijan paikan. Se ei ollut näyttelijäharjoittelijan paikka, vaan näyttämöharjoittelijan, pienessä teatterissa sai tehdä kaikenlaista kuiskaamisesta lähtien. No, Jarkko pääsi kouluun ja mä putosin viimeisessä vaiheessa. Soitin heti Ossille, että Jarkko Lahti pääsi kouluun ja minä en, otatko minut Jarkon tilalle. Ja Ossi otti! Menin sitten vuodeksi Kokkolaan (1998-99), ja siellä mä opin todella paljon. Sain näytellä Karamazovin veljeksissä ison roolin, Ossi ohjasi. Olin harjoituksissa aivan pihalla, niin pihalla kuin suoraan intistä ja kansanopistosta tullut nuorukainen voi suinkin olla tiiliskiviteoksen edessä. Harjoitusprosessi oli mulle todella hyvä preppauskurssi TeaKin pääsykokeita varten, se opetti analysoimaan kohtauksen, mitä teemoja näytellään ja mitä kautta, mitä roolihenkilöni tekee ja miksi ja niin edelleen. Ossi opetti mulle myös rohkeutta heittäytyä näyttämölläolemiseen. Olin päättänyt, että haen viimeisen kerran kouluun ja noi oli kyllä ratkaisevia juttuja mielestäni. ´99 keväällä pääsin sitten kouluun.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Otsikkona taisi olla ”Tilassa värisevä liha”, kirjoitin siitä miten musiikki voi toimia näyttelijän työkaluna tunteiden välittämisessä katsojalle ilmaisun ja myös fysiologian kautta. Luin aika paljon lähdekirjallisuutta siitä, miten musiikki vaikuttaa kehoon. Siihen aikaan TeaKissa musiikkiteatteria alettiin noteerata vähän korkeammalle, oli ollut yksi erikoistumiskurssikin. TeaKin kakkoskurssilla Jussi Tuurna tuli opettajaksi meille ja hänen kanssaan alettiin tehdä musiikkiteatteria sitten enemmänkin. Mulla oli vähän sellainen tunne, että olin musiikkiteatterikiinnostukseni kanssa vähän oppositiossa ja ehkä mulla oli sellainen ajatus, että kirjoitan jonkinlaisen puolustuspuheen. Se kuitenkin typistyi alle kolmeenkymmeneen sivuun suhteellisen henkilökohtaista analyysiä, ryyditettynä valikoiduilla tieteellisillä faktoilla siitä, miten musiikin ääniaaltovärähtely vaikuttaa kehoon. Näin jälkeenpäin se on tullut mulla vastaan yhdessä muutossa, mutta en mä sitä kovin pitkälle jaksanut lukea.”

”Taiteellinen opinnäyteeni oli vähän erikoinen… Allu Leppäkoski oli mulla proffana neloskurssilla ja aloin nelosen syksyllä kysellä taiteellisesta lopputyöstäni, joka oli mulla vielä tekemättä. Kakkos-ja kolmoskurssilla olin vieraillut Kansallisoopperassa yhdessä lastenoopperajutussa isossa roolissa ja Allu alkoi pohtia, että näkiköhän kukaan opettajistani sitä. No, molemmat laulunopettajani olivat nähneet sen. ”Pyydä, että kirjoittavat siitä lausunnon ja kuitataan sillä sun taiteellinen opinnäytteesi.” Tuli siis tehtyä! TeaKista valmistuin vuonna 2003.”

Antti lordi Farquaadina Shrek-musikaalissa (c) Tapio Vanhatalo 

 Miksi olet näyttelijä? ”Aina välillä sitä on itsekin miettinyt, kun miettii työaikoja ja palkkatasoa. Ensinnäkin mä oon onnekas, koska mulla on ollut töitä koko ajan ja oon siten pysynyt tällä alalla. Kilpailuhan on kovaa ja yksinkertaisesti töitä ei riitä kaikille. Toinen selkeä syy on se, että mä tykkään tästä työstä ja viihdyn töissä ihan sikamaisen hyvin. Oon onnekas siinäkin asiassa, että tykkään musiikkiteatterista ja oon kiinnityksellä talossa, jossa satsataan siihen. Meillä on pirun hyvä ja kovatasoinen musikaaliensemble, jota vielä täydennetään vierailijoilla. Mulla on tässä ryhmässä hauskaa ja koko ajan on sellainen olo, että oon itseäni parempien joukossa. Mulla on hauskaa niin näyttelijänä kuin siviili-Anttinakin, meillä on hyvä henki ja täällä on hyvä olla. Ja eihän se esilläolemisen tarve ja halu ole mihinkään poistunut minusta, näyttämöllä mulla on sellainen olo, että täällä mä viihdyn, ja mä viihdyn tässä ammatissa.”

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Niitä on paljonkin, en osaa sanoa ketään yksittäistä ihmistä. Mainitsin aiemmin Roineen Eskon ja Kaskilahden Riston… jos miettii vaikkapa Kaskista, niin hän on mielettömän hyvä ja hänellä on valtava työmoraali ja työmotivaatio. Hän on monestakin näkövinkkelistä esimerkillinen tapaus. Petrus Kähkönen on nuoresta iästään huolimatta todella lahjakas ja taitava, ja kehittää itseään koko ajan ja kehittyy. Häntäkin katson tietyllä tavalla ylöspäin. Tai Emilia Nyman, joka nytkin Shrekissä tekee pientä roolia ja ensemblea valtavan tarkasti ja pieteetillä, ja lisäksi valtavalla intohimolla. Ja sitten Martti Suosalo, joka on loistava ihan kaikessa mitä tekee! Liian vähän ehdin itse käydä katsomassa muiden tekemisiä, mutta siinäkin asiassa olen onnekas, että olen saanut olla jatkuvasti sellaisissa jutuissa mukana, joissa mulla on koko ajan itseäni lahjakkaampia ihmisiä ympärillä. Heitä kaikkia voi katsoa ihaillen ja kaikilta voi oppia jotain. Ei mulla ketään varsinaista ”esikuvaa” ole, jota olisin seurannut erityisen tarkasti aina. Leffojahan mä tykkään katsella myös ja sieltä esimerkiksi Jack Nicholson on kova ja Martin Scorsesen leffat kaikki. Hyvin harvoin mä kuitenkin katselen leffoja siten, että miettisin jonkun näyttelijän työtä analyyttisesti enkä osaa sanoa, miksi joku näyttelee hyvin.”

Jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa, kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä/kanssanäyttelijä? ”En mä osaa sanoa. Taitaa olla niin, että jos tähän vastaisi jotain, olisi myöhemmin kiva sanoa, että TUON kanssa mä oon muuten näytellyt! Mulla on loistavia vasta-ja kanssanäyttelijöitä lavalla koko ajan.”

Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes määritellä? ”Mä koen sen niin, että on elävät ihmiset katsomossa, ja he näkevät lavalla eläviä ihmisiä. Nää on kauheita kliseitä, mutta esitys syntyy joka ilta uudelleen, vaikka tehtäisiin kuinka tarkasti koreografioitua tai ohjattua juttua, esitys on aina ainutlaatuinen tapaus joka ilta. Mulle teatterin taika tietysti tekijänä on sitä, kun tulee teatterille näytökseen ja menee bäkkärille, ja siellä on kollegat ja välillä aika roisikin huumori ja hyvin omintakeinen ilmapiiri… Kollegoiden kanssa ollaan ja tehdään, ja on kaikki se muu mikä ei näy näyttämölle. Se kaikki on mulle hirveän olennaista ammatissaviihtymisen kannalta. Katsojana mä taas nautin siitä, että mun mielikuvituksellani ja tunteillani leikitellään, ja mulle annetaan elämyksiä livenä nenän edessä.”

Podetko ramppikuumetta? ”Poden, ja todella infernaalista. Oon ihan kauhea jännittäjä! Se kyllä laukeaa sitten kun menen näyttämölle yleensä. Mä oon ihan hirvittävän huono ensi-iltaihminen ja vihaan sitä, kun kaikki hehkuttaa miten ihanaa on nyt kun on ensi-ilta. Siinä vaiheessa kun yleisöä alkaa tulla ennakoihin, mulle tulee aina sellainen olo, että enhän mäkään mene toisten työpaikalle katsomaan miten ne selviää töistään ja nauramaan, jos mokaavat jotain! Mä inhoan myös sitä, että mulle kerrotaan ketä kaikkia on katsomossa. En mä halua tietää kuin vasta jälkikäteen, jos silloinkaan. En halua tietää, koska mua alkaa heti jännittää enemmän. Mä oon patologinen jännittäjä, kyllä vaan! Ja se on ollut aina ihan samanlaista. Kyllä se sitten esitysten ja rutiinin myötä helpottaa vähän. Joka roolista löytyy kohta, josta mietin että tuossa mulla on potentiaalinen paikka mokata ja päässänihän sen rakentaa niin, että minähän se mokaan takuulla siinä ja kaikki vihaa mua ja mä en oo lainkaan niin hyvä kuin nää muut ja miks mä teen tätä roolia eikä joku toinen. Ihmisen pää on erikoinen! Näyttämöllä mua ei sitten jännitä enää ollenkaan, mutta viimeinen tunti ennen näytöstä, viimeinen vuorokausi ennen ensi-iltaa on ihan paniikkia.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat aina ennen esitystä? ”Oon huomannyt sen, että mulle muodostuu joka esitykseen ikään kuin automaattisesti tietyt rutiinit. Teen asiat ennen näytöstä hyvin samalla tavalla, mutta ei mulla mitään sellaista ole, joka toistuisi näytelmästä toiseen eli mulla olisi vaikkapa ensi-iltasukat aina. Ei todellakaan. Mulle kehittyy ennen ensi-iltaa olevien läpimenojen aikana aina joku tietty rutiini valmistautua, pukea vaatteet tietyssä järjestyksessä, tehdä maski. Sitä vaan tulee automaatio enkä mä tee sitä mitenkään tietoisesti. Tän tajusin kerran Billy Elliotin yhteydessä, kun tulin autolla tänne esitykseen ja missään ei ollut parkkipaikkaa. Ajelin pitkin ja poikin, ja lopulta tulin juosten paikalle enkä ehtinyt tekemään soundcheckiä enkä muitakaan juttuja, joita olin aina siihen mennessä tehnyt. Esitys meni kuitenkin ihan hyvin siitä huolimatta ja huomasin, että tietyistä kuvioista oli tullut mulle rutiinia.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Mä aina unohdan nämä… Yks tulee mieleeni. Näyteltiin The Producersia ja Anna-Maija Tuokko näytteli Ullaa, kaunotarta johon sekä Esko Roineen että minun roolihenkilöni rakastuvat. Anna-Maija on esittänyt meille sellaisen audition-tyylisen ohjelmanumeron töitä hakiessaan ja oli vietävän seksikäs. Eskon repliikin sisältö oli suurinpiirtein se, että pitäisi nähdä vielä vähän enemmän ja mielellään vähän vähemmissä vaatteissa. Mun kuului parkaista siihen ”Ei!” ja keskeyttää tilanne, mutta tulikin freudilainen lipsahdus ja huusinkin ”Joo!” Tajusin vasta kun olin sen jo sanonut ja Esko katsoi mua ilmeellä, jonka vain E. Roine osaa… Tajusin sanoneeni aivan päinvastaista. Taisi olla ainut kerta kun oon kääntynyt sitten selin yleisöön, koska mua alkoi naurattaa. Käännyin selin ja teeskentelin itkeväni. Esko sen jotenkin klaarasi sitten eteen päin. Noita sähläyksiähän tapahtuu jatkuvasti, mutta mä aina unohdan ne armollisesti.”

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Olin viimeistä vuotta teatterikoulussa ja joulukuussa hiljalleen alkoi hahmottua, että keväällä valmistuisin ja jostain pitäisi saada töitä. Varasin audienssin Asko Sarkolan luokse ja päätin, että aloitan työnhakuni sieltä. Menin Sarkolan toimistoon, mulle oli kai varattu vartti aikaa ja mua jännitti todella paljon, että miten saan asiani esitettyä ja nauraako se mut ulos. Ensin puhuttiin kolme minuuttia niitä näitä, kunnes kysyin suoraan että olisko mulle töitä. Tunsin Askon jotenkuten, koska olin kouluaikoinani ollut harjoittelemassa Kaupunginteatterissa. Asko nojasi taaksepäin, hieroi etusormella leukaansa ja mä aattelin, että tää oli nyt tässä sitten. ”Kyllä sulle töitä on. Oltiin tässä jo mietitty, että sinuun pitäisi ottaa yhteyttä ja tarjota sopimusta.” Siitä lähtien oon ollut sitten Kaupunginteatterissa. Toinen hyvä muisto liittyy teatterikouluaikoihin myös. Olin aika hukassa itseni ja tekemiseni kanssa TeaKin ykkösellä, jälkikäteen ajatellen kaikki oli varmaan aika ahdistuneita. Mä mietin tosissani koulun lopettamista kesken ja lähden joulukuussa maitojunalla kotiin, ettei tää ollut mun juttuni sittenkään. Olin just muuttanut Helsinkiin ja pieneltä paikkakunnalta, ja olin aika pihalla. Siihen aikaan oli niin, että ykkös-ja kakkoskursseista vastasi yksi proffa ja kolmos-ja neloskursseista toinen, joka oli Allu Leppäkoski. Hän jotenkin näki sen, että mä en voi hyvin. Hän tuli kertomaan, että seuraavana keväänä neloskurssi tekisi Sibelius Akatemian kanssa Lapualaisoopperan ja ehdotti mulle, että voisin käydä laulamassa kapellimestarille koelaulun. Sinne tarvittaisi laulutaitoisia kundeja. Mä menin kapellimestarin luo ja lauloin sen ainoan laulun, jonka tiesin eli Kosolan tulolaulun. Meni muutama viikko ja tuli viesti, että mä näyttelisin Vihtori Kosolaa Lapualaisoopperassa Veeti Kallion kanssa puoliksi. Tuo palautti uskoni itseeni ja sen, että tän takia mä oon kouluun tullut ja tätä mä haluan tehdä. Tuosta jäi kyllä hyvä muisto ja arvostan Allua siinä, että hän tavallaan tuuppasi mua oikeaan suuntaan, vaikken ollut hänen vastuuoppilaitaan. Jos sitä ei olisi tapahtunut, mä en varmaankaan olisi nyt tässä ammatissa”, Antti toteaa.

Tulevia roolejasi? ”Mä jään vuoden alusta virkavapaalle kolmeksi kuukaudeksi, eikä mulla ole mitään hajua mitä teen palattuani. Myrskyluodon Maijahan tulee ensi-iltaan kun syksyllä 2017 palaamme päätalolle ja oletan, että talon kaikki laulutaitoiset ovat siinä mukana.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja miksi? ”En osaa sanoa mitään yhtä tiettyä hahmoa, mutta muhun putoaa Fingerporin huumori ihan täysillä. Jos mun pitäisi elää jossain sarjakuvatodellisuudessa, niin haluaisin mielelläni elää Fingerporissa. ”Tulit juuri mieleeni.” Oon itse sikahuono sanaseppoilija enkä ikinä itse keksi vastaavia, mutta mä nautin niistä suuresti. Olisin varmaankin joku sivuhenkilö siellä Rivo-Riitan kuppilassa, ja olisin aina hiljaa ja nauraisin vaan.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi sinun supervoimasi? ”Se olisi sellainen tyyppi, jonka ei tarvitsisi nukkua koskaan! Hahmo olisi ruotsinkielinen nimeltään, Den Tröttaste. Tyyppi, joka olisi aina väsynyt muttei koskaan nuku.”

Jos ihminen menisi syksyisin aina talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Mä ottaisin kaikki ne lukemattomat tv-ohjelmat, jotka olen tallentanut ja joita en ole ehtinyt katsomaan. Lisäksi ottaisin random-valikoiman kirjoja, mä tykkään lukemisesta mutta ehdin lukea aivan liian vähän. Sit ottaisin 5-6 suosikkileffaani dvd:llä, todennäköisesti katsoisin niitä leffoja yhä uudelleen ja uudelleen, ja kirjat jäisi lukematta. Tai sitten kävisi niin, että mulla olisi mukana matkalaukullinen kirjoja, joista olisi muutama ikisuosikkini mukana kuten Taru Sormusten Herrasta tai Linnan Pohjantähti. Lukisin niitä suosikkejani vaan ja muut jäisi avaamatta. Oon tässä suhteessa kyllä vähän kaavoihini kangistunut. Eväänä mulla olisi klassinen naudan sisäfilepihvi - melkein raakana, pinnasta ruskea ja vähän suolaa ja pippuria. Itse kokkailisin, tykkään muutenkin laittaa ruokaa. Juomana olisi soodavettä. Mä juon tolkuttomia määriä kuplavettä päivittäin, Soda Streamilla itse teen.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja mitä sinne ottaisit mukaan? ”Aloittaisin varmaankin rakentamaan suurta ja hienoa majaa todella korkealle, ja jossain vaiheessa toteaisin, että nyt mulla ei rahkeet ja paukut riitä. Tyytyisin sitten siihen, että yksi seinä puuttuu ja kattokin on vain puoliksi. Siitä tulisi sellainen laavutyyppinen ratkaisu. Suurellisin suunnitelmin sen aloittaisin ja viimeisen päälle olisi kuitenkin listoitukset ja materiaalit suunnitelmineen, eri asia sitten olisiko ne paikoillaan. Hienot ikkunanpuitteet. Mä tykkään tehdä käsilläni ja remontoin mielelläni. Viime viikolla tein itse pihamuurin, suunnittelin itse ja nyt jännitetään, että pysyykö se pystyssä. Sinne majaan mä jokatapauksessa roudaisin hyvän patjan ja grillin, ja perheeni.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? Historian kulkua et kuitenkaan saisi muuttaa. ”Mä menisin Antiikin Roomaan. Olin yhdessä vaiheessa tosi kiinnostunut historiasta, luin paljon Suomen sotahistoriasta ja lisäksi Antiikin historiasta, oon käynyt Roomassa usein ja kiertänyt Antiikin Rooman raunioita. En voi olla ihailematta sitä, että ne rakennelmat on niin massiivisia ja ovat edelleenkin olemassa. Voi olla, että se olisi pettymyskin, eihän sitä koskaan tiedä. Joku siinä kiihottaa mun mielikuvitustani. Jos taas saisi palata johonkin tiettyyn tapahtumaan, menisin katsomaan Mäntsälän kapinaa ja aikaa ennen niitä tapahtumia. Se vaihe Suomen historiassa kiinnosti mua yhdessä vaiheessa ja varsinkin nykypäivän valossa kiinnostaa mua tosi paljon edelleenkin. Kuinka lähellä yhtäkkiä ollaan niitä samanlaisia tuulia, mitä 30-luvulla täällä koettiin!”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen hakemaan lapseni hoidosta, leikin hänen kanssaan hetken ja laitan sitten nukkumaan.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Pusu

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha

- Mikä sytyttää sinut? - Ihminen

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Riita

- Suosikkikirosanasi? - Vitun kidukset

- Mitä ääntä rakastat? - Naurua

- Mitä ääntä inhoat? - Lapsen kitinä

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Ohjaaja

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Poliisi

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa, johan sinua on odotettu pitkään!  

Shrek / Helsingin Kaupunginteatteri

Shrek / Helsingin Kaupunginteatteri, Peacock-näyttämö

Ensi-ilta 25.8. 2016, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Perustuu DreamWorksin animaatioelokuvaan ja William Steigin kirjaan

Käsikirjoitus ja laulut David Lindsey-Abaire
Musiikki Jeanine Tesori
Ohjaus ja suomennos Kari Arffman
Kapellimestari Risto Kupiainen
Koreografia Jyrki Karttunen
Lavastus Samuli Halla
Puvut Anna-Leena Kankaanpää ja Tuovi Räisänen (Tim Hatleyn alkuperäisen suunnitelman pohjalta)
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Kirsi Peteri ja Jori Tossavainen
Naamiointi ja kampaukset Jutta Kainulainen, Jaana Nykänen ja Milja Mensonen

Rooleissa : Petrus Kähkönen/Jon-Jon Geitel, Anna-Maija Tuokko/Laura Alajääski, Kari Arffman/Antti Timonen, Matti Leino, Sari Haapamäki, Helena Haaranen, Sofia Hilli, Juha Jokela, Kirsi Karlenius, Jyrki Kasper, Ilkka Kokkonen, Aksinja Lommi, Kai Lähdesmäki, Kari Mattila, Heidi Naakka, Kaisa Niemi, Unto Nuora, Emilia Nyman, Sami Paasila, Raili Raitala, Mikko Paloniemi, Tiina Peltonen, Inka Tiitinen, Kaisa Torkkel, Leenamari Unho, Mikko Vihma sekä Kasperi Virta, Miska Sagulin, Ronny Isaksson, Onerva Pohjolainen, Laura Laitinen, Sara Vihma, Elina Kanerva ja Laurapeppi Väänänen

Shrek (Petrus Kähkönen) ja Aasi (Matti Leino) 

 Otettiinkin sitten kunnon jättiloikka kohti kiireistä teatterisyksyä, ja oli aika ottaa vampyyripiilarit pois päästä ja astua rohkeasti Peacockiin, jossa tuli kevätkaudella vietettyä hiukan suunniteltua enemmän aikaa. Kotona piti kaivella vaatekaapin perukoilta perinteisen mustan sijasta jotain vihreää ylle ja mietinpä Tigerissä hetken vihreälettinen panta päässäni, että viitsisiskö ostaa. Tulin sitten siihen tulokseen, että oma naama riittää shrekmäisen olemuksen aikaansaamiseksi (on sillä muutama tikkarivaras saatu peloteltua ovien ulkopuolelle työpaikallani jopa) ja niin panta jäi ostamatta.

 Peacockissa oli jälleen tunnelma kohdillaan ja kutkuttavan jänskättävä odotuksen tunnelma. Paikalle saavuttaessa tuli todettua oikein ääneen, että meikäläisen ja seuralaisten julkisuusarvo on pyöreä nolla, koskapa Rita Tainola ei edes vilkaissut meihin päin. Ja hyvä niin.

Omituisten otusten kerho 

 Shrek-musikaalin suomenkielinen kantaesitys koettiin muutama vuosi sitten Jyväskylän Kaupunginteatterissa ja vaikka ainesosat olivatkin periaatteessa samat (ohjaaja Arffmania myöten), olin tyystin jo ehtinyt unohtaa miltä aiempi keitos maistui ja niinpä olin valmistautunut ottamaan kaiken vastaan puhtaalta pöydältä, avoimin mielin. Jo heti alkumetreillä huomasin jonkinsortin kestohymyn jämähtäneen kasvoilleni. Tämähän toimii, ihan niin kuin arvelinkin! Isä-ja äitijätti siinä rakkaudella ohjailevat viheriäisen poikansa tulevaisuuden ruusuista suuntaa, mitä kaikkea ihanaa maailmalla olisikaan antaa. Ja sitten kuittaus "ei vaineskaan". Karu on alku, ja Shrek (enskarissa Petrus Kähkönen) majaileekin yksinään suolla, jossa on yllinkyllin tilaa röyhtäillä ja piereksiä ja lemuta kilpaa yhdessä suonsilmäkkeiden kanssa. Kukapa nyt pelottavaa ja rumaa vihreää jättiotusta viereensä kaipaisikaan, parempi olla siis yksin.

 Vaan kauaa ei yksin pysty olemaan, sillä paikalle pelmahtaa kattava joukko "maanpakoon" ajettuja satuolentoja aina Pinokkiosta Katto-Kassiseen ja Kolmesta porsaasta Peter Paniin. Dulocin hirmuhallitsija, metriheikki lordi Farquaad (enskarissa Antti Timonen) on melkoinen vehkeilijä (moisella käytöksellä olisi päästy aika pitkälle esim. Game of Thronesin juonikuvioissa ja voitu myös viettää laatuaikaa Tyrion Lannisterin kanssa ns. samalta viivalta), käsiään innokkaasti yhteen jatkuvasti läpsyttävä ja varsin kevyesti eestaas kirmaava hukkapätkä, joka aikoo julistautua kuninkaaksi heti kunhan vaan pääsee naimisiin kuvankauniin prinsessan kanssa. Pahaksi onneksi prinsessa Fiona (enskarissa Anna-Maija Tuokko) on asustellut vuosikaudet ypöyksin tornissa, jonne päästäkseen pitäisi nujertaa hirmuinen lohikäärme ja äkkiä tarttis löytää joku tyyppi suorittamaan tämä sankariteko.

Pienin sisäisin keinoin Farquaad (Antti Timonen) 

 No, onneksi ei-niin-pieni-ystävämme Shrek on jo matkalla Dulociin, koskapa suolta pitäisi saada ajettua satuhahmot veks. Kuten aina, matkalla sattuu ja tapahtuu ja tällä kertaa Shrek törmää Aasiin (Matti Leino), joka paljastuu melkoiseksi moottoriturvaksi ja oivaksi karvanavigaattoriksi. Farquaad passittaa Shrekin prinsessanpelastustoimiin, koskapa avioon on kova kiiru, ja niin vihreä jättihajuherneemme lähtee karvaisen suupalttikamunsa kanssa sanoista tekoihin. Toisaalla satuhahmot nousevat kapinaan. Torilla tavataan... Tapahtuuko jättimäinen yllätyskäänne vaiko onko lyhyestä virsi kaunis? Se kannattaa itse tulla Peacockiin nyt loppuvuoden aikana toteamaan, vaikkapa koko perheen voimin. Yksinkin voi tulla, ei siinä mitään.

Fionan (Anna-Maija Tuokko) aamuhetki 

 Vaikka olenkin tummempien sävyjen ja synkemmän meiningin ystävä, on myös väriterapia välillä paikallaan ja kyllä sielu lepää ihastellessa varsin värikylläistä ihmemaailmaa, jonka teatterin ammattilaiset ovat taas eteemme loihtineet. Ihania värikkäitä kukkia, riemunkirjavia pukuja satuhahmoilla, reipasta musisointia ja taidokkaita soolonumeroita, joista kaikki saivat vuorollaan raikuvat aplodit. Juttuihin oli upotettu sopivasti pieniä makupaloja, joita koetti sieltä poimiskella mukaansa. Meni varmasti paljon ohikin. Osansa saivat niin Matit ja Tepot, munkit ja diabetekset, snadit, Hyrsylänmutkat ja Jorma Uotiset, Pokemonit kuin Leijonakuninkaan gasellilaumatkin. Nauruhermooni kolahti kovasti myös Aasin tokaisema "Mitä vi ... hreää!" Lapsikatsojat hihittelivät eri jutuille kuin aikuiset, jotka taas höröttelivät omiaan. Tosin tuli jälleen kerran todistettua se, että pieruhuumori ei ikää eikä kokoa katso, ja tässä kyllä porisi oikein kunnolla.

 Nautin kovasti Jyrki Karttusen koreografioista, hauska oli seurailla etenkin värikkään Duloc-poppoon synkassa pompiskelua ja kikkailua. Tulipa mieleeni eräskin New Orderin video. "Yllättäen" lämpenin niille murrettaviäntäville partasuille, jotka olivat aiemmin yrittäneet lohikäärmettä nujertaa. Satuhahmoja oli niin runsain määrin, etten oikein tiennyt ketä niistä olisin seurannut. Kummasti silmäni kyllä tarkkailivat transusutta (Unto Nuora) sekä Peter Pania (Ilkka Kokkonen), jolla oli alkanut parta kasvaa. Ei ole ikuisella pojallakaan helppoa! Laulava Piparkakkupoika (Emilia Nyman) oli myös pienisuuri suosikkini.

Duloceilla on pomppufiilis 

 Petrus Kähkönen jatkoi siitä mihin Alfredina jäi, eli rinta rottingilla lauletaan keskellä lavaa voimabiisejä sellaisella volyymillä, että takarivissä laitetaan kampauksia uusiksi väliajalla. Mahtavaa, että tätä herkkua on taas tarjolla yllin kyllin, minustahan tuli Petrus-fani heittämällä Vampyyrien tanssin tiimellyksessä vasta. Rujosta ulkomuodosta huolimatta tällä Shrekillä oli erittäin lempeät silmät. Olisin minäkin uskaltautunut tuffeleita rillaamaan hänen kanssaan, hajusta viis veisaten. Olisi ehkäpä meilläkin löytynyt "yhteinen sävel". Varsin odotettu oli myös Anna-Maija Tuokon paluu estradeille pienen tauon jälkeen. Hänen esiintymistään on aina suuri ilo ja nautinto seurata, laulu-ja tanssitaidon lisäksi hänen Fionassaan oli makoisaa itseironiaa ja kipakkaa huumoria. Matti Leinon Aasilla oli kokovartalosvengiä karvapuvusta huolimatta, juttua olisi voinut tulla vieläkin tiiviimmällä tahdilla. Ehkäpä toistojen myötä juttujen tasokin "huononee" kenties, mies kun meinaa urakoida yksin kaikki esityskerrat läpi! Varsinainen aasi! Ja oi miten kepeästi pikku jalka pilkahti Antti Timosen Farquaadilla. Laulumiehiä on hänkin aina ollut, mutta nyt erityisesti varsinkin tanssitaidot ja muu lavaliikehdintä sai yleisön suorastaan polvilleen tämän lavasäteilyn edessä.

Farquaad näyttää polvistumismallia, Fionana Laura Alajääski 

 Upeita olivat myös nuoremmat Fionat, lordin isän yllätyspaluu, steppailevat hiiroset, jylhä-ääninen piispa (Mikko Vihma) sekä viralliset valvojat. Ja yksihän pitää mainita ihan erikseen, nimittäin u s k o m a t t o m a n makea lohikäärme nukettajineen ja varsinkin äänineen. Huh, ehkäpä illan komein näky ja puku koettiin sillä hetkellä, kun Raili Raitala astui lopussa esiin niin kauniina niin kauniina, ettei sanat riitä kertomaan siitä loistokuudesta yhtikäs mitään. Tyrmäävä look!

 Jaa tykkäsinkö minä tästä? No tykkäsinhän minä! Shrek sai hyvälle tuulelle värikkyydellään, tärkeällä sanomallaan (ystävyys, rakkaus, suvaitsevaisuus, erilaisuuden ja itsensä hyväksyminen...), huumorillaan ja viihdyttävyydellään. Iloitsen jo valmiiksi siitä, miltä lapsikatsojista tuntuu nähdä hirmuinen lohikäärme liihottelemassa pitkin lavaa. Mik´onkaan parasta ajanvietettä koko perheen voimin kuin lähteä shreikkailemaan Peacockiin! Onhan minun nähtävä tämä myös uudelleen toisenlaisella miehityksellä.

Fiona (Anna-Maija Tuokko) heittäytyy vapaalle

 Harmittelen ainoastaan sitä, ettei käsiohjelman välissä ollut Shrek-naamaria mutta kuten sanoin, etenkin aamuisin vilkaisu peiliin ajaa saman asian. Päivän korvamatonahan soi tietysti "Lippu Friikkimaan".

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo

(näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Lohikäärme ja Aasi