Fingerpori / Turun Kaupunginteatteri & Emma Teatteri

Fingerpori ja kuntaliitoksen uhka / Turun KT ja Emma Teatteri

Ensi-ilta 27.5. 2017, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Pertti Jarla ja Petja Lähde
Ohjaus Pentti Kotkaniemi
Lavastus Jani Uljas
Pukusuunnittelu Alisha Davidow
Valosuunnittelu Petri Suominen
Äänisuunnittelu Tuomas Rissanen
Videosuunnittelu Sanna Malkavaara
Naamioinnin suunnittelu Petriina Suomela

Rooleissa : Pertti Sveholm, Linda Wiklund, Tom Petäjä, Miska Kaukonen sekä Arttu Aarnio, Maria Peltoniemi ja Riku Suvitie

Videolla : Juha-Pekka Mikkola, Stefan Karlsson, Linda Wiklund ja Mika Nuojua

 Fingerpori-sarjakuva on kuulunut vuosikaudet lemppareihini ja aika usein päivän ensimmäinen pitempi lause miehelleni on kuulunut "katsoitko jo päivän Fingerporin lehdestä". Suosikkistrippejäni on monta, jääkaapinovessa komeilee yksi, jossa sanotaan "mene ja esittele yleisölle Jormas". Top 3 -osastolla taitaa keikkua tällä hetkellä seuraavat aivoitukset : Väinämöinen soittaa kannelta, Jorma pullottaa alushousuissa sekä klassikoiden klassikko karkeat ja puolikarkeat vehnäjauhot. "Vatkaa sitä munaa, horo! - "Niin, saakeli!"

 Oli siis päivänselvää, että Fingerpori-reissu Naantaliin on suoritettava kesän aikana. Alkoi olla muutenkin jo pienoinen traditio se, että kesämökkeilyn yhteydessä Paraisilta suunnataan jossain vaiheessa auto kohti Naantalia ja Emma Teatteria - niin tänäkin vuonna. Ensi-illasta oli ehtinyt vierähtää parisen viikkoa ja pahimmat räntäsateet ja raekuurot taisivat olla takanapäin, ja me olimme onnistuneetkin valitsemaan kauniin, aurinkoisen päivän visiitillemme. Perinteitä kunnioittaen kävimme ennen esitystä kahvittelemassa Merisalin terassilla ja tarkistimme, että oliko Sauli Kultarannassa. Oli!

Heimo Vesa ja Rivo-Riitta (c) Otto-Ville Väätäinen

 En ole koskaan ajatellut, missä päin Suomea Fingerpori mahdollisesti fyysisesti sijaitsisi. Nyt sitä kuitenkin oltaisiin liittämässä kuntaliitoksen myötä Turkuun (kammottava ajatus jo itsessään, sittenhän sarjiksen sivulla alkaisi viilettää entistä friikeimpiä hahmoja!), ja tästäpä kaupunginjohtaja Aulis Homelius (Miska Kaukonen) ei juurikaan riemastu. Hän pestaa Heimo Vesan (Pertti Sveholm) kuvaamaan laadukasta matskua kaupungista ja sen ihmisistä, jotta herrat päättäjät ymmärtäisivät, että kaupunkia ei sovi liitellä yhtään mihinkään. Sormensa pelissä on myös Pahani Julmulla (Tom Petäjä), joka ujuttaa Heimolle salakuvaukseen soveltuvat lasit päähän. Näin saadaan autenttista matskua, kaikki kun tuntuvat muuten kuvatessa muuntautuvan täysin toisenlaisiksi, mitä oikeassa elämässä ovat.

 Tässä juoni lyhykäisyydessään ja täytyy todeta, että eipä sillä mitään kirjallisuuspalkintoa saisi, mutta näin kesäteatterihupailuun se kyllä soveltuu oikein mainiosti. Ja eikös se tässä juuri ollut tarkoituskin?

 Parasta antia tässä proggiksessa on juurikin itse tuttu Fingerpori ja sen omituiset asukkaat. Muutama vuosi sitten Pertti Sveholm muistutti Heinolan Kesäteatterin jutussa vaatetustaan myöten hämmentävän paljon isääni, nyt ei onneksi yhtäläisyyksiä löytynyt niin paljon. Sveholm on melkoinen näky hiustupsukassaan ja pönäkässä beigessä kalsaripuvussaan, ehta Heimo Vesa. No, muut sitten urakoivat kaikissa muissa rooleissa ja täytyypä sanoa, että joukossa on muutama sellainen hahmo, jotka saivat meikäläisen takaraivon jälleen tykyttämään siihen malliin, että kohta katkeaa taas joku verisuoni päästä liiasta naurusta. Etenkin Tom Petäjän moninaiset tyypit hohotuttivat jo valmiiksi, ennen kuin koko hahmo edes avasi suutaan. Perverssi Asko Vilenius asuntonäyttöineen, Rivo-Riitta hinkuttamassa harjanvarrella haaruksiaan ja aikuisviihdetähti Urho Puuma... Näistä jälkimmäinen porautui lantioliikkeineen pelottavan tarkkaan verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi, onneksi en istunut ihan eturivissä. Olisin varmaan saanut sydänkohtauksen. Linda Wiklundin antaumuksella esittämä Krapula-Päivi oli selkeästi pienin sisäisin keinoin toteutettu, samoin Miska Kaukosen likinäköinen Mustanaamio iloisine rallatteluineen. Tsa-daa!

Heimo Vesa (Pertti Sveholm) (c) Marita Koivisto 

 Sisimpäni ripsi värähteli yllättävän paljon myös aina silloin, kun sitkeä Mikko Alatalo (Arttu Aarnio) saapui kitaroineen lavalle. "On silti hyvä ettet näe minua nyt" - koko ajanhan sä siinä näyt! Krapula-Päivin treffikumppanikohtaus oli myös hykerryttävä, kauhunsekaisin fiiliksin odotti, että mitähän ovesta seuraavaksi lavalle tupsahtaa ja yllättäen lavalla oli housut nilkoissa myös eräs Miska Kaukonen.

 Kaupunginjohtaja Homeliusta koskevat rajut lööpit toimivat valtavan hyvin, samoin muutamakin livenä pikaisesti toteutettu sarjiksesta tuttu juttu. "Sulake laukesi". Hauskaa oli havaita se pieni ratkaiseva viive katsomon reaktioissa. Ihan sama kuin kotosallakin sarjakuvan parissa - ensin lukee ruudut, sitten pohtii hetken "mitä hittoa!" ja sitten älyää sanakikkailun, ja huutonaurua päälle. Näitä olisi saanut olla mukana paaaaljon enemmän, välillä ehdin nimittäin vähän haukottelemaankin. Muistui mieleeni viimevuotinen Teatteri Kultsan juttu, jossa reilussa tunnissa lavalla oli nähty 150 Fingerpori-strippiä eli täyttä tykitystä ilman juonenhäivääkään (esitys jäi minulta valitettavasti näkemättä).

 Näissä Naantalin jutuissa on ollut mukana reilusti paikallishuumoriakin, joista osa on mennyt minulta tyystin ohi hilseen ja osa taas naurattanut. Näinhän se taitaa olla kyllä muillakin paikkakunnilla, Hämeenlinnassakin jos mainitsee hauholaiset tai turenkilaiset, aina jossain suunnassa hohotellaan normaalia enemmän. Nyt lavalla nähtiin esimerkiksi Förin Äijä (Miska Kaukonen), jonka hauskuus meni minulta kyllä tyystin ohi. Muita tuntui kyllä kovasti naurattavan. Onko semmoinen tyyppi muuten ihan oikeastikin olemassa? Voi apua!

 Kovasti ilahdutti puvustus kaikkine ääriviivoineen kuin suoraan piirroksista! Alisha Davidowille kyllä kymmenen pistettä ja papukaijamerkki tästä oivalluksesta.

 Jotenkin jäin hekumoimaan ajatuksella, että käsiohjelmasta olisi ollut mahiksia väkertää itselleen esimerkiksi Heimo Vesa- tai Rivo-Riitta -naamari. Mikä näky se olisikaan ollut, kun katsomossa olisi istunut kymmenittäin Heimo Vesoja. Myös dress along-näytös Fingerporista kutkuttelee mielessäni. Tiedän ainakin yhden, joka olisi enemmän kuin mielellään tiukassa Mustanaamio-asussa katsomossa. Itse saattaisin pukeutua Rivo-Riitaksi.

 Paikalta poistuimme hymyssä suin, joten Naantali teki taas tehtävänsä.

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun Kaupunginteatteri ja Emma Teatteri!)

Pomo! / Linnateatteri

Pomo! / Linnateatterin Teatterisali

Suomen kantaesitys 3.2. 2017, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Lars von Trier
Sovitus Jack McNamara
Suomennos ja ohjaus Mika Eirtovaara
Lavastussuunnittelu Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Anniina Kuula
Maskeerausten ja kampausten suunnittelu Minna Pilvinen
Valosuunnittelu Esa Näykki
Äänisuunnittelu Marko Korkeaniemi

Rooleissa : Mikko Nousiainen, Teemu Aromaa, Linda Wiklund, Jere Hultin, Tom Petäjä ja Suvi Aarrekari

 Lars von Trieristä ei monelle ensimmäisenä taida tulla mieleen toimistoon liittyvä komedia?Kiinnostus Linnateatterin Pomo!-näytelmää kohtaan oli jo ennalta sen verran suurta, että esitykset taisivat myydä loppuun jo ennen ensi-iltaa. Meikäläinen ei siihen vauhtiin mukaan ehtinyt ja jäin murheissani rannalle ruikuttamaan. Suuren kysynnän vuoksi lisänäytöksiä napsahti keväälle onneksi muutama (ja esitys jatkuu ohjelmistossa syksyllä) ja niin minäkin pääsin vihdoinkin tätä katsomaan.

Kristo (Mikko Nousiainen) ja Rami (Teemu Aromaa) 

 Pitkään työttömänä ollut näyttelijä Kristo (Mikko Nousiainen) on saanut työkeikan, vaikkakin pienen. Kaikki otetaan vastaan, jotta saisi leivän päälle muutakin kuin ylähuulen. Replat (eli muutama lause) on valmiiksi kirjoitettuna lapulla ja niitä tankataan päähän asianmukaisin metodein. Mukaan otetaan viiltävää tulkintaa ja tietynlaista katsetta, jotta päästään oikeanlaiseen fiilikseen. Paikalle marssii toimeksiantaja, firman pikkupomo Rami (Teemu Aromaa) ja antaa Kristolle vielä viimeiset ohjeet ennen h-hetkeä. "Esittele itsesi, ole iloinen tapaamisesta ja pahoittele sitä, että joudut rientämään lentokentälle". Ei muuta, ei missään tapauksessa muuta. Helppoa rahaa tuloillaan, eikö?

 Kriston pitäisi esittää firman pomoa ratkaisevat hetket, sillä pian on venäläinen liikemies Sergei Makarov (Tom Petäjä) kera tulkkinsa (Jere Hultin) saapumassa tärkeälle visiitille. Homma menee ns. käteen heti ensimmäisellä lauseella ja tapahtumat johtavat toiseen, lumipalloefektin lailla. Tulikin Kristolle vähän pitkäkestoisempi pesti firman pääjehuna...

Makarovilla alkaa mennä pinna... 

 Miten käy, kun joudut esittämään mystisen pomon lihallistumaa alaisille, jotka ovat aiemmin kuulleet sinusta vain meilitse ja jokainen vielä omalla tavallaan? Todellinen nimikin pitäisi saada selville, mutta kun et sitä itsekään tiedä? Ai, Seppohan tässä päivää. Miltä tuntuisi vetää aamupalaveri aiheesta, josta sinulla ei ole harmainta aavistustakaan? Miltä tuntuu perua virkistyspäivä Ruissalossa jälleen kerran ja pettää luottamus kaikkien edessä? Entä miltä tuntuu tutustua hiukan lähemmin alaisiinsa? Miksi Mette (Suvi Aarrekari) on niin itkuinen? Liisa (Linda Wiklund) taitaa tietää jotain, mitä itsekään et tiedä... Eivät he olekaan aivotonta harmaata massaa, vaan yksilöitä iloineen ja suruineen. Siinä melskeessä alkuperäinen suunnitelma unohtuu täysin, ja sitähän ei Rami helpolla niele. Venäläiset ovat tulossa uusintavisiitille ja silloin ei kukaan saisi sössiä yhtään mitään. Turha luulo, Ramiseni...

 Erityisesti minua ilahdutti Teemu Aromaan varsin monipuolinen käsien käyttö puheita ryydittämässä. Muutenkin mies oli mainiossa vedossa. Jos jossain tarvitaan hiukan omalaatuista viiksimiestä, Teemu on mies paikallaan. Elekieli toi paikoitellen mieleeni erään toisen omalaatuisen viiksimiehen, ja tulihan sieltä hermostunutta silmälasienpoistoräpellystä sitten myöhemmin. Nerokasta ja toimivaa. Mikko Nousiainen sukkuloi suvereenisti näyttelijänä (kas kummaa, "tähän kohtaan tarvitaan kohtalokasta ilmettä"), pomona peellä ja hoollakin. Mikon koominen puoli ei ole ns. suurelle yleisölle tuttu - vaan minäpä tiiän, kun olen muinoin kesäteatterissa toiminut erään Hamletin hulluuskohtauskisan assistenttinakin ja rekvisiittasäkistä sitonut Mikolle utareita vyötärölle.

Liisa, "Seppo" ja Mette 

 Väliajalle mentäessä yritin isäntää tuolista ylös tietynlaisin vastaopituin elkein ja päälle iso hali, ja jostain kumman syystä teki mieli Pågen-puusteja kovasti. Takanani ollut nainen selosti toiselle, että "Ei voi mitään, mutta minua alkaa naurattaa heti kun vain näenkin Tom Petäjän!" Tompan habitus on kyllä ainoa laatuaan ja aiheuttaa suupielissä nyintää väkisinkin itse kullekin. Hupaisaa seurattavaa oli, kun venäläisellä liikemiehellä alkoi käämit palamaan ja tulkki tulkkasi mitä sattui vielä vieressä.

 Aikamoisen sopan sai Rami kyllä aikaiseksi pienellä toimeksiannollaan, kun todellisuudessa kierteli ja kaarteli vastuutaan, kun ei halunnut itse tehdä likaista työtä. Ja kyllä, Lars von Trier osaa näemmä tehdä muutakin kuin leffaohjauksia! Ja kyllä, Pågeneita piti ostaa kotomatkalla.

 Varsin viihdyttävä oli keväinen visiitti Linnateatteriin! Erityispointsit musiikkivalinnoista. Madness-poljento toimii aina ja taisi siellä tulla Pearl Jamiakin jossain vaiheessa? Klassikkonäytelmä "Hirtetty kissa" tulee myös tutuksi esityksen aikana...

 Vielä ehdit hihittelemään tämän firman meiningille huhti-ja toukokuussa, ja lisää mahiksia syksyllä. Lisäinfoa tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, suurkiitos lipuista Linnateatteri ja kiitos "pikkulinnuille" lisänäytösvihjeistä!)

Haastattelussa Linda Wiklund

 Linda Wiklundin tapasin naantalilaisessa merenrantakahvilassa toukokuun lopussa 2016 ennen Linnan juhlat – kesäteatterin iltanäytöstä.

 Vuonna 1988 Turussa syntynyt Linda on horoskoopiltaan kaksoset. ”Oon kyllä Turun tyttöjä ihan täysin. Lukion kävin Turussa vielä ja sen jälkeen aloin hakea aktiivisesti kouluun. TeaK tärppäsi kolmannella kerralla ja muutin Helsinkiin. Kolme vuotta mä reissasin melkein joka viikonloppu Hesasta Turkuun ja kun vihdoin taas pääsin Turun rautatieasemalle, aattelin heti että ”Jes, mä oon kotona!” Nyt viime vuosina se onkin sitten kääntynyt toisin päin, kun kihlattuni kanssa asutaan vuoroin Tampereella ja vuoroin Helsingissä. Tänne on näin kesäisin ihana tulla tekemään töitä, mutta ajatus takaisinmuuttamisesta tuntuu tosi kaukaiselta tällä hetkellä.”

 Mitä harrastat? ”Mä aloitin tankotanssin nyt! Se on ihan mielettömän koukuttavaa, ja osaan jo jotain tehdäkin. Sit mulla (tai meillä) on 9kk ikäinen koira, joten aika paljon sen kanssa tulee touhuttua ja lenkkeiltyä. Lisäksi lenkkeilen muutenkin ja joogaan, ihan näitä perusjuttuja, joilla pidän kuntoani ja mieltäni yllä.”

 Osaatko soittaa jotain soitinta? ”En mä kyllä suvereenisti osaa soittaa mitään, mutta osaan tapailla montaakin soitinta. Mun piti Kansallisteatterin 'Pohjalla'-näytelmään opetella soittamaan haitaria. Työryhmän muusikko Timo toi sinne erilaisia soittimia ja pyysi fiilistelemään ja ottamaan vaan sieltä jonkun käsiinsä. Mä näin haitarin ja heti syöksyin sen kimppuun. Lopultahan Timo sitten teippasi mulle ne kohdat, mistä mun pitää soittaa ja niiden mukaan sitten tuli vedeltyä. Jossain vaiheessa huomasin, ettei tarviikkaan enää katsoa mihin sormensa pistää! Sithän mä sain viime vuonna valmistujaislahjaksi ukulelen, ja sillä harjoittelin ja soitin yhden Samuli Putron biisinkin (ja neljää sointua) yhdellä pienellä keikalla viime syksynä. Muissa näytelmissä en oo soittanut. Eipäs kun juu! Tein äkkiseltään yhden aivan hullun pikapaikkauksen Kansallisteatterin 'Nummisuutareihin', kun Maruska Verona oli sairastunut ja ohjaaja Reinikainen soitti sitten mulle. Oli perjantai-ilta ja mua tarvittaisiin lauantai-illaksi Maruskan rooliin, laulamaan ja soittamaan haitaria ja urkuja! Sanoin ensin Jannelle, että siihen en kyllä pysty. No, mulla oli oman näytelmän läpimeno Espoossa ja sen jälkeen päätin, että kyllä mä sittenkin teen sen. Urut oli teipattu samalla tavalla kuin haitarissa ja kyllä mä pikkusen lauloinkin, muutoksia ja kaikenlaisia vääntöjä oli kuitenkin tehty. Mutta tein sen, ja olihan se kyllä yks mun elämäni kuumottavimpia hetkiä, huh. Näytelmähän alkoi Maruskan pitkällä monologilla vielä. Oli kyllä niin voittajafiilis jälkeenpäin!” Linda hehkuttaa.

Linda Naantalissa (c) Teatterikärpänen 

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi/erikoistaitosi ammatillisessa mielessä? ”Mulla on hyvä huumorintaju ja hyvä rytmitaju, oon saanut tehdä tosi paljon komediaa ja tosi paljon draamaa. Ne kulkee niin käsi kädessä. Mä oon tosi tunteellinen ihminen, ja mua itkettää ja naurattaa kaikki asiat jatkuvasti. Tiedän myös sen, että oon tosi hyvä ryhmässä ja koenkin olevani ennenkaikkea ryhmätyöntekijä, mun haaveeni ei ole koskaan ollut vetää yksin monologia. Ensembletyöskentely tuntuu mulle omimmalta tavalta, niin kuin nyt täällä Naantalissa. Kaikki saa heitellä ideoita ja me leikitään ja kokeillaan kaikenlaista. Varsinaisia ”erikoistaitoja” mulla ei ole, mä oon hyvä tanssimaan ja riittävän musikaalinen, ja oon myös innokas ottamaan erilaisia musiikillisia haasteita vastaan. Mä haaveilen sellaisesta, että mulle sanottaisi, että mun pitäisi tietyssä ajassa hallita joku tietty taito! Ja mä oon myös aika kielitaitoinen. Oon ollut vaihto-oppilaana Italiassa, joten puhun hyvin italiaa, englantia, ruotsia…”

 Mikä olisi sitten sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kyllä mä jonkun instrumentin haluaisin ottaa haltuun, mutta mulla ei taida riittää kärsivällisyys! Mun pitkäaikainen haaveeni on ollut se, että osaisin soittaa esim. pianoa. Kauniin kateellisena katson ihmisiä, jotka on musiikin kanssa ihan suvereeneja tapauksia. Se on keino ilmaista itseään ja rauhoittua musiikin parissa myös.”

 Mikä on ollut suurin haaste, joka on toistaiseksi tullut urasi varrella vastaan? (jos ei lasketa
mukaan esim. sitä Nummisuutareiden pikapaikkausta) ”Kyllä se varmaankin oli tuo viimekesäinen 'Hockey Night'-komedia, ja tiesin sen jo valmiiksi, koska en ollut aiemmin tehnyt sen kaltaista sketsipainotteista juttua, jossa hahmoja täytyi syntyä jatkuvasti. Harkoissa oltiin pilkkihaalarit päällä ja koko oma fysiikka oli sullottuna niiden vaatekerrosten alle, ja ohjaaja Mikko Kouki huutaa katsomosta ”Hahmoo, Linda, hahmoo!” Mähän tein hahmoo koko ajan! Tässä 'Linnan juhlissa' mulla on 20 hahmoa ja siinä on kyllä tekemistä, että saisi ne kaikki erilaisiksi ja toisistaan erottuviksi ja kuitenkin aidoiksi, oikeiksi ihmisiksi. Tyylilajiltaan tuossa riittää kyllä haastetta!”

 Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei löydy. Äitini on kyllä tosi luova ja taiteellinen, mutta hän on ammatiltaan sairaanhoitaja ja isäni on ylikonstaapeli. Isoäitini on ollut 'taiteilijahahmo', mutta mä oon ainut, joka sai päähänsä lähteä näyttelemään.”

 No niin, eli milloin kiinnostuit teatterista/näyttelemisestä? ”Mä menin Turun Nuoreen Teatteriin 11-vuotiaana. Sitä ennen mä olin harrastanut pitkään tanssia - rakastin tanssimista ja sitä, että pääsee toteuttamaan itseään jollain tavalla. Aloin vaan janota jotain vielä enemmän. Niihin aikoihin jo laitoin kaikkiin mahdollisiin paikkoihin sähköpostia, että haluaisin näytellä. Muistan vieläkin, mitä siinä luki mainospuheena : ”Osaan sujuvasti näytellä myös Martti Ahtisaarta”. En tiedä mistä tuon silloin tempaisin, hahah! Sitten kuulin Turun Nuoresta Teatterista, ja ensin soitin sinne. Menin sitten peruskurssille, ja heti sen jälkeen jäi tanssi ja kaikki muukin. Lambergin Kalle oli samalla kurssilla mun kanssani. Kurssilaisista tuli mulle toinen perhe ja ystäväporukka, ja mä en mitään muuta tehnytkään enää. Suoraan koulusta menin aina teatteritreeneihin. Siellä oli ja on todella kunnianhimoista porukkaa, kymmenen meistä on jo päässyt TeaKiin tai Nätylle opiskelemaan (mm. Emmi Kaislakari ja Lauri Tilkanen). No, selvää oli se, ettei paluuta enää ollut ja lukion kakkoselta hain ekaa kertaa TeaKiin. Aamupäiväryhmästä pääsin jatkoon ja siinä vaiheessa Vierikon Vesa tutki mun papereita ja totesi: ”Linda Marlene, sinähän olet vasta lukion kakkosella”. Se hakukerta jäi siihen.. Tuskin tietty johtui pelkästään siitä. Seuraavana vuonna pääsin nelosvaiheeseen ja tipuin, ja se oli varmaan elämäni vaikein vuosi. Mulle oli niin valtava pettymys olla ensin kolmenkymmenen ”parhaan” joukossa ja siitä sitten maitojunalla kotiin. Sain kuitenkin hyvää palautetta ja vuoden verran hakkasin niitä palautteessa olleita asiota päähäni, ja seuraavana vuonna hain kolmatta kertaa ”Täältä tullaan!”-asenteella ja pääsin sisään. Vuosi oli 2009 ja valmistuin 2015.”

(c) Teatterikärpänen 

 Olitko lapsena missään koulun teatteriporukoissa mukana? ”En ollut, silloin oli vielä se tanssi niin vahvana mulla. Meillä oli tyttöporukka, jonka kanssa osallistuttiin kaikkiin mahdollisiin kisoihin ja esityksiin, ja erityisluvalla kaikki välitunnitkin aina harjoiteltiin kuvioita (joka taisi myös olla osasyy siihen, että niin paljon tanssittiin…). Itse tehtiin tietysti koreografiat. Ei tuo tanssihomma kuitenkaan lähtenyt lentoon sitten sen enempää, vaikka joskus päästiin aika pitkällekin. Lapsesta asti oon ollut tosi herkkä ja tunteellinen, ja näyttelemisen kautta pystyi tavallaan jatkamaan leikkiä ja tajusi sen, että on erilaisia tyyppejä, jotka voi kokea asioita tietyllä tavalla. Ihmismieli on kiinnostanut mua ihan älyttömän paljon, ja ihmismielen ja erilaisten ihmisten ymmärtämistähän tämä on, ja se on ollut mulle se lähtökohta, miksi rakastan tehdä teatteria.”

 Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Mä kirjoitin naisten asemasta teatterikentällä omien kokemusteni pohjalta ja myös siitä epätasa-arvosta, jota myös mun aikanani oli koulussa. Siellä pidetään yllä sellaisia normeja, jotka näin nuoren naisen näkökulmasta näyttäytyy todella epäreiluina. Lopputyöni nimi oli ”Seistä huojumatta vastatuulessa”, että miten voi löytää juuri siinä hetkessä sen voiman, että pystyy sanomaan ”Hei, nyt tää on kyllä liikaa ja sä et voi kohdella mua noin!” Lopputyössäni oli juuri pohdintaa siitä, kun on joutunut kasvamaan tosi kiltistä tytöstä toisenlaiseksi. Se on varmasti monen nuoren naisen ongelma, että ollaan liian kuuliaisia ja hyviä tyttöjä, ja suoritetaan asioita. Ei välttelisi konfliktitilanteita, vaan ottaisi sen pikemminkin mahdollisuutena muuttaa joitain asioita edes vähän paremmaksi. Tuo oli tosi tärkeä juttu mulle itselleni käydä läpi, näin jälkeenpäin ajatellen siitä olisi saanut tehdä laajemmankin, mutta ne olivat sen hetken ajatukset ja tunnelmat. Oon siitä todella ylpeä.”

 Entä mikä oli taiteellinen lopputyösi? ”Linda Wallgren ohjasi TeaKiin 'Kevätjuhla'-nimisen näytelmän.”

 Onko sinulla missään vaiheessa ollut mielessä jotain aivan muuta alaa, eli suunnitelmaa B? ”Ei mulla kyllä ole ollut. Sieltä 11-vuotiaasta taaperosta alkaen mä oon aatellut vain ja ainoastaan sitä, että musta tulee näyttelijä, keinolla millä hyvänsä. Mä muuten löysin vanhan päiväkirjani ajalta jolloin olin 14-v, ”Linda matkalla Hollywoodiin”, ja siellä on erilaisia ohjeita miten tämä saavutetaan. Oon tosi käytännönläheisesti lähtenyt ratkomaan asiaa. Siellä luki esim. niin, että ”sitten kun muutan Hollywoodiin, mulla ei todennäköisesti ole rahaa” ja sitten on listattu asioita, joista voisin karsia. Esimerkiksi harjoittelin nukkumaan ilman tyynyä… Ja jos tulee yllätysvieraita, niin makaroonilaatikko on ns. varma valinta helppouden ja edullisuuden takia. No, Hollywood-haaveet sitten jäi, mutta sen tajusin, että kouluun pääsy on oikeasti mahdollista, kun tuttuja Turun Nuoresta Teatterista pääsi sisään niin TeaKiin kuin Nätyllekin. Juu, ja nuorempanahan mun ammattihaaveenani oli tulla Miss Suomeksi… Tein mökillä serkkuni kanssa kauppaa Lauantaipussin karkeistakin, eli jos antaa mulle parhaat karkit omasta pussistaan, niin pääsee missikisoissa eturiviin katselemaan! Serkkupoika meni lankaan”, Linda nauraa.

 Miksi olet näyttelijä (etkä missi, heh)? ”Mua kiinnostaa ihmismieli ihan älyttömästi ja mä luulen, että näiden tunteitteni takia olisin muuten kävelevä aikapommi, jos en välillä pääsisi päästelemään höyryjä kunnolla. Oon mä kyllä melkoinen draamakuningatar siitäkin huolimatta välillä… Yhteyden löytäminen ihmisiin on mulle tärkeää ja se, että saa ehkä jonkun katsojan nauramaan tai joku lähtee uusin ajatuksin pois. Koen tekeväni merkityksellistä työtä, ja lisäksi rakastan työtäni. En edes muista sellaista aikaa, että mulla olisi oikeasti ollut joku toinen vaihtoehto. Taitaa olla luonnekysymys myös, mä menen vaikka läpi harmaan kiven enkä luovuta, jos oikein kovasti jotain tahdon ja näyttelijäksi tahdoin.”

 Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja mistä/keneltä se on tullut? ”Kaikkihan me näyttämöllä ollaan herkkiä ja pieniä ihmisiä, ja siellä muiden arvioitavana, niin miten pääsisi sellaisesta ajatuksesta eroon, että ”kunpa noi tykkäisi minusta”. Knihtilän Elina sanoi joskus niin, että ”Sydän auki. Kun mulla on näyttämöllä sydän auki ja mä annan itsestäni kaiken, niin jos silloin joku sanoo musta jotain pahaa, niin sanokoon. Oon antanut kaikkeni, ja jos senkin jälkeen joku haluaa sanoa ikävästi, mä en voi sille yhtään mitään.” Tuo on helpottanut mua siinä, että mua ei enää pelota olla lavalla, ja mä teen jokaikinen kerta ennen esitystä sen, että hieron sydäntäni ja ajettelen ”sydän auki teille”, katsomoon päin. Tuo tuli nyt ensimmäisenä mieleen. Lisäksi mä toivon, että koko meidän alalla toimittaisi enemmänkin siten, että jos esimerkiksi mulle tulee vastaan joku keikka, jota en syystä tai toisesta pysty tekemään, niin mä kerron siitä heti taitaville kollegoilleni. Kyräilyä on alalla paljon ja mä oon päättänyt, etten puhu pahaa kollegoistani työnantajille.”

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Harjoitteluni tein Tampereen Teatterissa 'Vadelmavenepakolaisessa', jonka jälkeen menin Kansallisteatteriin pariin näytelmään. Täällä Naantalissa (Turun Kaupunginteatterin ja Emma Teatterin yhteistuotanto) oon ollut parina kesänä ja viime keväänä olin Espoon Kaupunginteatterissa. Saimaan Teatterin ensimmäisenä kesänä olin mukana. Mustion Kesäteatterissa oon myös ollut kerran.”

 Mainitse muutama itsellesi jollain tavalla tärkeä roolityö tai proggis. ”Kyllä Janne Reinikaisen 'Pohjalla' oli todella tärkeä. Sitä ennen olin tehnyt niin monta ns. kiltin tytön roolia. Ohjaajat näkivät kiltteyteni ja herkkyyteni, ja mut roolitettiin sitten sen mukaan. Mika Myllyaho oli pyytänyt mua mukaan näytelmään ja menin tapaamaan Jannea, joka kertoikin näkevänsä mussa tietynlaista voimakkuutta ja sain aivan toisen roolin mitä alunperin luulin. Olin niiiin pähkinöinä siitä roolista, sain vihdoinkin näytellä tosi ristiriitaista ja vahvaa naista. No, ainahan juuri se rooli ja juttu on tärkeä, jota on sillä hetkellä tekemässä, mutta kyllä 'Pohjalla' menee ihan ykköseksi.”

Linda Jenni Haukiona Linnan juhlissa (c) Otto-Ville Väätäinen 

 Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Haluaisin näytellä joskus jonkun miesroolin, ajaa vaikka pääni kaljuksi. Joku sukupuoletonkin tyyppi! Olisi mahtavaa tehdä joku kauhunäytelmä joskus”, Linda visioi, ja tästä sitten kehittelemmekin melkoiset visiot näytelmästä, jota olisi erittäin epämiellyttävää katsoa…

 Onko sinulla omia ”esikuvia”, joita tietyllä tavalla arvostat tai ihailet erityisesti? ”Voi, moniakin. Kyllä mä Elina Knihtilää arvostan todella paljon näyttelijänä ja myös sitä hurjaa paloa, jota hän ajaa tasa-arvon puolesta. Sen keskustelun ylläpito on todella tärkeää. Sit mä arvostan paljon esim. Miska Kaukosta, jonka rytmitaju on aivan pettämätön. Omanikäisiäni naisia pidän myös valtavassa arvossa, ja nyt on mielestäni hyvä pöhinä päällä nuorten naisten keskuudessa. Ja Ria Katajaa oon aina katsonut tietyllä tavalla ylöspäin, hän on mielestäni ainutlaatuinen näyttelijä – kiinnostava, valovoimainen, karismaattinen ja hurjan herkkä.”

 Kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Mä oon nyt niin koukussa Netflix-sarjoihin ja katsoin juuri kaikki Breaking Bad-kaudet ja suorastaan rakastan niitä kahta miestä, jotka siinä näyttelee. Kummankaan nimeä en sitten tietenkään muista, hah. Sen spin off-sarjan miesten kanssa voisin myös näytellä, mutten muista heidänkään nimiä! Musta olisi ihana päästä näyttelemään koko kurssini kanssa uudestaan, meillä oli niin uniikki porukka. Jani Volasen kanssa mä haluaisin myös näytellä. Ja olishan se ihanaa näytellä avopuolisoni Mikon (Nousiainen) kanssa, ihan aikataullisistakin syistä, jotta nähtäisi edes joskus.”

 Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton, ja mikä olisi kappale? ”Mun piti taannoin laulaa Mikon kanssa yks duetto, mut mä hannasin. Eli kyl mä Mikon tähän ottaisin, ja voitais suvereenisti vetästä Hakuna Matata. Mikko pukeutuneena mangustiksi.”

 Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”? ”Siihen liittyy aivan järjetön määrä energiaa, kun niin monta ihmistä keskittyy samaan asiaan samaan aikaan, yhdessä tilassa. Näyttämöllä ihmiset keskittyvät toisiinsa ja siihen, mitä näytellään ja taustalla henkilökunta painaa tarkkaa duunia, jotta kaikki sujuisi suunnitelmien mukaan. Ja katsojat keskittyvät katsomaan. Parhaimmillaanhan teatteri on silloin, kun tapahtuukin jotain odottamatonta ja miten nopeasti ollaan taas tilanteen tasolla. Joukkovoimassa on teatterin taikaa!”

 Mitkä asiat inspiroivat sinua/saavat sinut innostumaan? ”Musiikki, kollegoiden lahjakkuus ja intohimo (käyn tasaisin väliajoin itsekin teatterissa), oikeastaan mikä tahansa asia, jota tehdään suunnattomalla intohimolla! Mulla menee ihan jalat alta välillä. Rumpalit on esimerkiksi todella maagisia, se tavallaan eläimellinen voima ja kaikki. Rumpaleiden kasvoja on myös kiva seurata.”

 Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”Kyllä, ja se alkoi muistaakseni TeaKissa ja siihen helpottaa tuo jo mainitsemani Elina Knihtilän antama elämänohje, mutta kyllä mua jännittää aina. Jos jostain käsittämättömästä syystä mua ei jännitä, niin sitten on jotain pahasti pielessä. Se alkaa yleensä siinä vaiheessa, kun noustaan maskituolista ylös ja alkaa käydä juttua läpi mielessään, viimeistään siinä vaiheessa kun kuulee yleisön äänet katsomosta. Jännitys muuttuu sitten aika nopeasti toisenlaiseksi energiaksi näyttämöllä. Joskus tuntui siltä, että mulla menee tavallaan ”yli” koko homma ja ihmiset näkee päällepäin, että mulla hakkaa pulssi ohimoissa. Tuntui siltä, etten selviä! Päätin sitten, että menen väkisin kohti pelottavia ja jännittäviä asioita, sillä se myös kasvattaa, ja kaikesta olen selvinnyt. Ja vaikka tämä kaikki on valtava osa mun elämääni, niin silti se on myös ”vain” teatteria”, Linda toteaa.

 Onko sinulla jotain omia rutiineja/rituaaleja, joita toistat aina ennen esitystä? ”On, ja mähän oon tosi taikauskoinen ja jopa neuroottinen! Oon joutunut rikkomaan tapojani ja uskomaan, että esitys ei mene pieleen, jos en kävele näyttämön läpi tiettyyn suuntaan ennen esitystä tai että mitään pahaa ei tule tapahtumaan, jos teenkin mikkitsekin varttia aiemmin kuin normaalisti. TeaKin pääsykokeissa huomasin neuroosini kasvavan, sillä mulla oli joka vaiheessa täysin samat vaatteet päällä. En uskaltanut vaihtaa niitä, koska pääsin aina vähän pitemmälle… No, on mulla sitten omat lämmittelyrituaalini ja ne koen hyviksi jutuiksi ja niistä pidän kiinni.”

 Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Kolumbiassa olimme vierailemassa 'Pohjalla'-näytelmän kanssa ja näyttämöllä oli kynttilä. Mulla oli aika tiukka kohtaus Lauri Tilkasen kanssa ja potkaisen häntä naamaan, ja siitä Lauri lentää selälleen ja lisäksi vielä hyökkään kuristamaan. Potkaistuani Lauria kynttilä tipahti ja näytti siltä, että koko pöytä syttyi tuleen! Mä en huomannut sitä lainkaan ja syöksyin kuristamaan Lauria, ja ohjaaja Reinikainen käveli näyttämön eteen ja sammutti liekit. Esitys jatkui, ja mä en tiennyt mistään mitään. 'Vadelmavenepakolainen' Tampereen Teatterissa oli sitten kaikenlaisen repeilyn riemuvoittoa. Toisella puoliajalla oli kohtaus, jossa ollaan Ruotsissa ja pidetään ”möte”, jossa keskustellaan kahvirahastosta. Mä en varmaan ikinä selvinnyt siitä kohtauksesta nauramatta. Kerran revettiin kaikki niin, että mua jo ihan itketti ja Risto Korhonen piiloutui lyijykynän taakse nauramaan. Ei siitä meinannut tulla loppua ollenkaan, lopulta me vaan kikatettiin se koko kohtaus läpi. Kukaan ei saanut varmasti sanottua ainuttakaan oikeaa repliikkiä ulos.”

 Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Oli se hienoa, kun kävi Teatterikoulun ovella lukemassa oman nimensä paperista. Sen muistaa niin järjettömän kirkkaasti edelleen. Siinä hetkessä ajattelee, että on kuolematon ja ihan kaikki on mahdollista, kaikki ovet on auki. Koulun alettua pudottiin sitten takaisin maan pinnalle ja arki alkoi. Kesä meni valtavassa onnentunteessa.”

 Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Oon tosi tosi innoissani yhdestä syksyisestä jutusta, mutta en saa vielä sanoa siitä yhtikäs mitään!” (Edit. 15.8. Linda on mukana The Office-sarjan kotimaisessa versiossa, kuvaukset alkavat syksyllä 2016.)

 Onko sinulla jotain mottoa? ”Kohtele muita, niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan. Oon myös varastanut Mikon moton ”Pää pilvissä, jalat maassa”. Se on mielestäni hyvä motto.”

 Osaatko imitoida ketään? ”Hah, kohta näette vähän Tarja Halos-imitaatiota. Viime kesänähän Hockey Nightissa mun piti alunperin imitoida Tami Tammista, mutta ei varmaan päästy ekoja lukuharjoituksia pitemmälle kun ohjaaja Kouki pisti ruksin sille kohtaukselle. Ei lähtenyt.”

 Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja miksi? ”Mä haluaisin olla sellainen hymyilevä kakkakasa-emoji! Tai Kissanainen!”

 Jos sinusta tehtäisi supersankarihahmo, mikä olisi hahmon nimi ja mikä olisi supervoimasi? ”Ennen kouluunpääsyä mä olin Hamburger Börsissä töissä baarimikkona ja meillä oli siellä supersankari-teemapäivä. Pomoni oli Recycling Woman ja mä haluaisin olla se! Oon kyllä sellainen kierrätysnatsi, että… Menisin joka talouteen korjaamaan ihmisten kierrätysvirheet.”

 Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Aamupäivä menisi varmaankin helikopterinlennätyspuuhissa, hahah! Oi sitä vapaudentunnetta parvekkeella! No, sitten kun tuo alkaisi kyllästyttää, haluaisin kokeilla palkkaneuvotteluja miehenä. Menisin jonnekin myös puku päällä ihmettelemään ja tutkimaan, miten mua kohdeltaisiin ja palveltaisiin esim. ravintolassa. Jos näyttäisin vauraalta mieheltä…”

 Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä sinä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Ottaisin salmiakkia, päiväkirjan ja kynän ja vähän konjakkia lämmikkeeksi. Hyvää musiikkia myös. Luulen, että yhden talven viihtyisin noin!”

 Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja mitä sinne ottaisit mukaan? ”Mulla oli serkkujeni kanssa puussa maja mökillä ja meillä oli paljon eväitä mukana ja sarjakuvia. Nyt ottaisin ihanan kirjan ja Off-hyttyskarkotetta. Se maja olisi tosi korkealla ja sinne pitäisi kiivetä oksia pitkin. Itse maja olisi vaatimaton ja pieni, se olisi sisustettu kävyillä ja havuilla.”

 Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn ajanjaksoon tai tapahtumaan, mitä menisit katsomaan? ”Mä haluaisin matkata aikaan, jolloin ihmisiä ei vielä ollut. Millainen tämä planeettamme on oikeasti ollut ennen ihmistä. Mua kiinnostaisi myös mennä katsomaan omien isovanhempieni lapsuusaikoja ja elämää sodan kynnyksellä yleensä. Monia asioita ymmärtäisi varmaan ihan toisella tavalla. Tietyistä tapahtumista oudolla tavalla kiehtoisi mennä katsomaan viime hetket Hitlerin bunkkeriin…”

 Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen ensin vessaan, haen sen jälkeen Merisalista jotain herkullista syötävää ja sen jälkeen lähden kohti teatteria.”

 Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Intohimo
- Mistä sanasta pidät vähiten? - Itsekkyys
- Mikä sytyttää sinut? - Elämänilo
- Mikä sammuttaa intohimosi? - Itsekkyys
- Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu
- Mitä ääntä rakastat? - Lintujen laulua
- Mitä ääntä inhoat? - Moottoripyörän kaahausta
- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Psykologi
- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Se, joka antaa myrkkyruiskeen
- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Ei ihan vielä, Linda!

Linnan juhlat / Turun Kaupunginteatteri ja Emma Teatteri

Linnan juhlat / Turun Kaupunginteatteri ja Emma Teatteri

Ensi-ilta 26.5. 2016 Naantalin Emma Teatterissa, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Tuomas Parkkinen ja Satu Rasila
Ohjaus Mikko Kouki
Lavastus ja pukusuunnittelu Anna Sinkkonen
Valosuunnittelu Petri Suominen
Äänisuunnittelu Tuomas Rissanen
Videosuunnittelu ja -ajot Sanna Malkavaara
Naamioinnin suunnittelu Heidi Pehkonen

Rooleissa : Miska Kaukonen, Linda Wiklund, Juha-Pekka Mikkola ja Minna Koskela sekä Arttu Aarnio, Riku Suvitie ja Maria Peltoniemi

 Linnan juhlat, kekkerit jonne tuskin tulen koskaan ainakaan näillä meriiteillä kutsua saamaan. Vai lukeeko Sauli blogiani? Tai joku tulevaisuuden pressa? Olisihan se hienoa kun salamavalojen välkkeessä ja kommentaattorien pölinän keskellä sanottaisi "ja siellä on kättelyvuoroon kohta saapumassa teatteribloggaaja Talle" ja Jaakko Selinkin menisi hiljaiseksi hienosta asuvalinnastani. Ahistaa jo nyt miettiä, että mitä sitä päälleen pukisi.

 Siksipä panostin asuvalintaani jo Naantalin kemuihin saapuessani! Oli tullut vietettyä mökkiviikko Paraisilla ennen kesäteatterikauden avausta ja mukana oli monenlaista kudetta, joita sitten vedin päälleni satunnaisessa järjestyksessä : oranssit tennarit, mustat legginsit, kirjava mekko (jonka päällä musta t-paita), mustavalkoinen villaneule ja leveälierinen hellehattu, jota en sitten katsomossa kuitenkaan pitänyt päässä, jotta takanani istuneetkin näkivät jotain. Ascotissa olisi oltu minusta tällä lookilla myös ylpeitä. Noh, katsomossa olikin sitten astetta viileämpää ja koko komeuden kruunasin mustalla kulahtaneella hupparilla, jonka otin varmuuden vuoksi mukaani. Tyyli ennen kaikkea. Ja pirusti hyttysiä riesana vielä.

Kaikki pressat yhteiskuvassa! 

 Itse esityksestäkin pitäisi varmaan jotain kertoa. Kansan syviä rivejähän on kautta aikain kiinnostanut se, mitä kaikkea juhlien kulisseissa tapahtuu ja tämän jälkeenkin kiinnostaa, sillä sitä puolta ei kauheasti kyllä raotettu. Booli pysyy edelleen yhtä suurena mysteerinä, samoin se, että miksi jonakin vuonna kauhein puku pääsee parrasvaloihin parhaiten ja toisena vuonna taas puvun läpi töröttävät nännit vievät kaiken huomion.

 Itse odotin sitä, että esityksessä keskityttäisi varsinaisiin juhliin ja mitä kaikkea siellä onkaan tapahtunut tai voisi parhaassa/pahimmassa tapauksessa sattua, etkoista jatkoihin. Käsikirjoitus oli kuitenkin varsin rönsyilevä ja aika ison palasen kokonaisuudesta nappasi wanna-be linnanjuhlavieras Antero Rinne (Miska Kaukonen ja oikein sopiva peruukki) ja sinällään symppiksen miekkosen yritykset pyrkiä sisälle keinoilla millä hyvänsä sekä polkkatukkaisen Kaapo Linnainmaan (Juha-Pekka Mikkola) vetämä "Haluatko Linnan juhliin?"-visailu. Kiperiä oli kyllä kysymykset ja yleisön aktiivisuus yleisökysymyksen kohdalla hämmentävän runsasta. Näin joskus kaupassa mallinuken päällä käsittämättömän tiukat farkut ja mietin, että kuka on se henkilö, joka nuokin päälleen pystyy vetämään. Tähän tuli myös vastaus, kun kisailija Tuulikki Pehkonen (Miska Kaukonen) saapui paikalle...

Haluatko Linnan juhliin? 

 Hämmentävä oli myös Juha-Pekka Mikkolan ja Linda Wiklundin yhdennäköisyys illan isäntäparina, huonommilla laseilla olisi mennyt täydestä. Myös Minna Koskela Martti Ahtisaaren lookissa oli varsin vakuuttava ilmestys. Itse juhlien vieraana nähtiin sitten mm. Jari Sillanpää, Sofi Oksanen, Michael Monroe ja eräs velttobaskerinen Virtanenkin. Pienin sisäisin keinoin...

 Minulle (ja monelle muullekin) "niiden oikeiden Linnan juhlien" koskettavin hetki on se, kun Jääkärinmarssi lähtee jylhänä soimaan ja sotaveteraanit saapuvat ensimmäisenä kättelyvuoroon. (Juuri viime vuonna mietin, että ei mene enää kauaa, kun ovesta ei saavu ketään...) Totuuden nimissä sanon, että tuo hetki oli pistetty nyt leikiksi ja se ei kauheasti naurattanut, vaikka muuten huumorini kestää kyllä monenlaista. Presidenttiparin visiitti keskustelemaan veteraanien pöytään sen sijaan oli oikein hupaisa, kun ei saanut vastata kuin sanoilla "aivan, kiitos tai hyvää itsenäisyyspäivää", jotta keskustelu pysyisi jotenkin kuosissa. Täytyypä muistaa tämä kun seuraavan kerran teen jotain haastattelua, niissäkin kun jutut lähtevät kovin herkästi väärille urille. Ei muuten pitänyt Haukiolla pokka keskustelun tiimellyksessä, ja se on aina yhtä hassua.

Kotikatsomo tarkkana 

 Osittain ohi hilseen meni mm. sikavirustartunta, suuntavaistottomien ja vastaavien puheenjohtajien visiitit, Jeesus ja ranskalainen anarkisti. Muutama pukuvaihto olisi tullut vähemmän ilman näitä. Tässä teatterissa jaksan vuodesta toiseen ihmetellä sitä, millaisella tahdilla pukuja ja peruukkeja takatiloissa vaihdetaan. Ovista ja pyörivistä lavasteista kun putkahtaa esiin hahmoa hahmon perään sellaisella tahdilla, että huh-heijaa. Jotenkin sitä tämänkaltaista meininkiä Naantalissa odotankin ja katselen aina myös vähän läpi sormieni. On jotenkin vapauttavaa, kun ei tarvitse sen syvällisempiä esityksestä ja hahmoista kaivella. Sen kun vain saapuu paikalle, istuu ja nauttii, ja antaa naurun viedä mennessään. Kesäisin Teatterikärpänenkin on astetta rennommalla päällä. Jälkipolville näistä ei juuri kerrottavaa sitten jää, mutta väliäkös sillä.

 Ai niin, pitää myös mainita ehdottomasti se, että käsiohjelman graafisesta suunnittelusta vastannut Sam Sihvonen on ollut jälleen vauhdissa! Robin Hoodissa oli irrotettava miekka, Linnan juhlien käsiohjelmassa taas "ansioituneen kesäteatterikatsojan kunniamerkki", jota en vielä tohtinut irrottaa, koska kyseessä oli vasta kauden ensimmäinen kesäteatteriveto.

 Ei muuta kuin parasta päälle ja Naantaliin. Poislähteissä voi sitten tsekata, että onko Sauli kotona eli liehuuko viiri Kultarannassa. Tällä kertaa ei ollut paikalla. (Ei ole norppakaan aina kivellä.) Meinasi kokonaan myös unohtua nerokas raportointi ulkoa, eikös joku vuosi toimittaja aivan hirvittävässä säässä siellä jotain koittanut tv-kameroille huudella? Hyvin elävästi tuli se hetki mieleeni.

 Moniko muuten osaa lonkalta vetäistä presidentti Halosen molemmat etunimet? Minä osaan, sattuneesta syystä. Joskus olen työpaikallani itsenäisyyspäivänä kätellyt ihmisiä ihan huvikseni, voivatpahan sitten kehua kätelleensä pressan nimikaimaa. Sauli vei minulta kyllä tämänkin ilon, joten enää en moista ole harrastanut.

ps. Väliajalla ja esityksen jälkeen kuulin takaani naiskatsojan äänen sanovan "se laiha kaveri on kyllä tosi hyvä näyttelemään!"

 Esityskuvat Otto-Ville Väätäinen

(näin esityksen kutsuvieraslipulla)

Hockey Night / Emma Teatteri ja Turun Kaupunginteatteri

Hockey Night / Emma Teatteri ja Turun Kaupunginteatteri

Ensi-ilta 28.5. 2015, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Esitykset Emma Teatterissa Naantalin Muumimaailmassa

Käsikirjoitus Satu Rasila ja Miska Kaukonen

Ohjaus Mikko Kouki

Rooleissa : Miska Kaukonen, Tom Petäjä, Linda Wiklund ja Antero Mertaranta (ja lisäksi Arttu Aarnio, Maria Peltoniemi ja Ilkka Stolt)

Lätkäkomedioita ei ole liiemmin nähty näillä leveysasteilla. Toki valitettavan tuoreessa muistissa on Hämeenlinnan Kaupunginteatterin taannoinen lätkämusikaalikomedia (kyllä vaan...) "Erkkaa lapaan", esitys nauttii kulttimainetta edelleen tietyissä piireissä eikä siitä sen enempää. En ole mikään jääkiekon ylin ystävä (joskus olen ollut, olihan minulla HPK:n kausikortti muinoin ja vieraspeleissä tuli ravattua ihan Turussakin asti), mutta ajatus lätkäaiheisesta komediasta, jossa on mukana itse Antero Mertaranta, tuntui sen verran eeppiseltä ja absurdilta idealta, että olihan sitä lähdettävä ihmettelemään Naantalin suuntaan.

Paitsioilta menossa (c) Otto-Ville Väätäinen

 Viimekerralla yhdyssiltaa pitkin saareen marssiessamme vastaan tuli epäilyttävännäköinen kapinen kettu, tällä kertaa ei mitään outoja luontokappaleita reissussa nähty. Paitsi Tom Petäjä, mutta se oli odotettavissakin eikä siten tullut yllätyksenä. Yleisön joukossa näytti olevan muutama Suomen pelipaitoihin sonnustautunut katsoja ja seuralaistani harmitti, ettei älynnyt ottaa omaa pelipaitaa (tai paperista kypärää) mukaansa. Kävelytyyleistä ja takapuolista päätellen saattoi joukossa olla myös muutama jääkiekkoilijakin.

 No, itse esitykseen oli sitten ympätty kaikki mahdolliset ja mahdottomat lätkäaiheiset kliseet ja vitsit Hansonin veljeksistä jatkuvasti rillaavaan Jutiin. Myönnettävä on, että muutaman kerran olin tukehtua nauruun. Alkupuolella käytiin Mertarannan käsitemuseossa, jossa oli esillä Mertsin laukomia kuuluisia sutkauksia ja tietenkin nähtiin sekä Mikael Granlundin että Pasi Nurmisen ilmaveivi. Ja se, miten ruotsalainen puolustus käy kebabkioskilla. Lavalle saadaan itse Mertarantakin ja nähdään pieni kimara, miten kävisi jos pelaajat oikeasti tekisivät niin kuin selostaja sanoo. Kiekko pistettiin reppuun, karvattiin, Sundin yrittää iskeä ja siellä lepää ylämummo. Mitä näitä nyt on!

Katsokaa mitä kaveri tekee (c) Otto-Ville Väätäinen

 Parivaljakko Kaukonen/Petäjä on aikamoisessa vedossa ja hahmogalleriaa riittää, onneksi mukana on oikeatakin naiskauneutta Linda Wiklundin toimesta, eikä aina näitä sänkikasvoisia ja karvasäärisiä miehiä. Hillittömimmän naurukohtauksen sain surullisenkuuluisan lehdistötilaisuuden aikana, jossa Tom M. Petäjä (täytyi hetki miettiä, että mikä sen alkuperäisen urheilupomon nimi olikaan) oli tankeroenglannilla teripel sori vähän kaikesta ja korosti sitä, että väliajalla on sekä olutta bier että siideriä saider tarjolla. Myös Ajankohtaisen kakkosen Paitsioilta sekä Silminnäkijän Markon tarina osuivat ja upposivat (etenkin Silminnäkijän juontaja oli melkoinen hahmo). Ja jotta Antero pääsisi selostamaan enemmänkin, oli mukana Draculaa selostuksen kera ja ilman.

Tsiörliiderit pukkarissa (c) Otto-Ville Väätäinen

 Kaikki kohtaukset eivät ihan jaksaneet kuitenkaan kantaa eikä tämä mitään elämää suurempaa kesäteatterielämystä tarjonnut, en sitä kyllä odottanutkaan. Sen sijaan odotin jonkinsorttista improvisointia ja tilanteessa elämistä Mertarannan osuudesta, mutta käsikirjoitetulta kaikki ainakin vaikutti. Melkoinen moottoriturpa herra kuitenkin on, sitä ei voi kieltää.

 "Kiss cam" oli hauska lisämauste, nähtiinhän kuvissa myös nukkukamera ja kriitikkokin sai oman osuutensa. Lopuksi nähtiin sitten kattava kooste jääkiekon tuomista hienoista hetkistä. Oma suosikkini, eli Jukka Tammi laulamassa 'Den glider in' munasuojat päässä sieltä kuitenkin puuttui.

(näin esityksen pressilipulla)

Pohjalla / Kansallisteatteri

Pohjalla / Kansallisteatterin Pieni näyttämö

Ensi-ilta 3.12. 2014, kesto noin 2h (ei väliaikaa)

Ohjaus Janne Reinikainen

Rooleissa : Inga Björn, Esa-Matti Long, Pirjo Luoma-aho, Petri Manninen, Harri Nousiainen, Jukka-Pekka Palo, Pia Piltz, Antti Pääkkönen, Tuomas Rinta-Panttila, Paula Siimes, Lauri Tilkanen ja Linda Wiklund

 Maksim Gorkin kirjoittama "Pohjalla" on samalla Pienen näyttämön 60v-juhlanäytös.

 Ystävänpäivän iltana istun yksin Pienen näyttämön yleisölämpiössä. Hetkeä aiemmin olen saattanut läheisen ihmisen junaan ja tunnen oloni maailman yksinäisimmäksi, koska kaikki muut ovat saapuneet seuralaisen kanssa tai isommalla porukalla paikalle. Onneksi kauaa ei tarvitse orpona istuskella, kun katsomon ovet avataan. Teatterin katsomossa en tunne enää oloani yksinäiseksi, siellä olen osa isompaa joukkoa ja kaikki olemme tavallaan yhtä ja samaa perhettä, niin väki lavalla kuin ihmiset katsomon puolellakin.

 Pari tuntia myöhemmin aika on hurahtanut kuin siivillä. Ajan kulumista ei ole huomannut oikeastaan muusta kuin siitä, että penkki alkaa tuntua varsin epämiellyttävältä ja olen havainnut useammankin yrittävän vaihtaa parempaa asentoa - itseni mukaanlukien.

(c) Stefan Bremer 

 Esitys lähti varsin salakavalasti liikkeelle. Aluksi on vain nuhruinen ja rähjäinen tila, jossa tuntuu yöpyvän ja muutenkin aikaansa viettävän varsin sekalainen sakki patjojen määrästä päätellen. Yksi kerrallaan väki alkaa heräillä uuteen päivään. Vaikuttaisi vähän siltä, että mitään uutta ei ole tänäänkään luvassa, vaan kaikki päivät ovat muistuttaneet toisiaan ja tulevat muistuttamaan tällä menolla. Väki aloittelee omia askareitaan kukin omaan tahtiinsa, rutiininomaisesti. Kestää kauan, ennen kuin ensimmäinen repliikki lausutaan. Siitä huolimatta katsomossa ei pitkästy, sillä ihmisten pikku puuhastelut vievät mennessään ja koukuttavat ovelalla tavalla. Ensirepliikkien jälkeen kaikki huutavatkin sitten yhteen ääneen ja puhuvat pitkään toistensa päälle. Näille ihmisille toivoisi pelkkää hyvää. Jokainen tuntuu omalta kohdaltaan olevan enemmän tai vähemmän hukassa, ja jokainen vaikuttaa vähän yksinäisestä sudelta. Alakerran väki kokoontuu kuitenkin yhteiselle aterialle pöydän ympärille, ja tunnen vahvaa yhteenkuuluvaisuuden tunnetta näiden ihmisten kanssa. Isommassa joukossa ei kukaan ole enää ihan yksin.

 Nautin esityksestä äärettömän paljon. Monesti kesken esityksen mielessäni käy arkisia omia asioita tai saatan pohtia, mitä mistäkin jutusta pitää muistaa mainita. Tämän näytelmän aikana ei ajatukseni harhautuneet muille urille kertaakaan, niin hyvin se piti otteessaan. Valojen leikki, äänimaailma (etenkin veden tippuminen), musiikki, ilma-akrobatia... Näyttelijöistä yksikään ei noussut ylitse muiden, vaan päällimmäiseksi jäi ajatus "joukossa on voimaa". Mitä yhteispeliä! Kukin vuorollaan sai loistaa parrasvaloissa, jokainen voitti omalla sympaattisella, surumieliselläkin tavalla katsojat puolelleen.

 Lopussa roolihahmojen seisoessa yhteisrintamana lavan etureunassa tunsin valtavaa kiitollisuutta jälleen kerran siitä, että tämän pienen suuren taide-elämyksen pääsin kokemaan ja näkemään. Aplodeista ei meinannut tulla loppua ollenkaan. Kokonaisuus toimi täydellisesti, kaikilta osa-alueiltaan. Kokonaisvaltainen teos, kuin katseltava sinfonia oli tämä!

Pienen näyttämön juhlanäytelmä saa täydet viisi tähteä *****.

(näin esityksen pressilipulla)

Vadelmavenepakolainen / Tampereen Teatteri

Vadelmavenepakolainen / Tampereen Teatterin Päänäyttämö

Ensi-ilta 29.11. 2012, kesto noin 2h 35min

Sovitus ja ohjaus Pentti Kotkaniemi

Rooleissa : Miska Kaukonen, Linda Wiklund, Risto Korhonen, Ville Majamaa, Elisa Piispanen, Kai Bäckström ja musikanttina Jukka Hänninen/Arto Piispanen

Taustaa : Vadelmavenepakolainen perustuu Miika Nousiaisen vuonna 2007 ilmestyneeseen samannimiseen teokseen. Näytelmän päähenkilö on suomalainen Mikko Virtanen (Miska Kaukonen) , joka on jo lapsesta asti tuntenut sisimmässään olevansa ruotsalainen ja kutsuukin itseään "kansallisuustransvestiitiksi". Hän ihailee ja ihannoi kaikkea mikä liittyy Ruotsiin ja ruotsalaisuuteen - kansankotia, poliitikkoja, perheidylliä, joulunviettoa. Omat joulunsa hän viettää Thaimaassa, ruotsalaisten suosimassa lomapaikassa tietenkin. Mikko ahdistuu suomalaisuudestaan todella ja lopulta hänelle tarjoutuu vähän vahingossa tilaisuus muuttua ruotsalaiseksi Mikael Anderssoniksi. Muutos onnistuukin, mutta vaatii lopulta veronsa...

Maria ja Mikael romanttisesti soffalla / kuva Harri Hinkka ,TT

Plussaa : Ennen esityksen alkua tutkailin kiintoisaa lavastusta ja etenkin kuvia seinillä. Siellä seikkaili kaikkea aina Peppi Pitkätossusta Kallen Mätitahna-tuubiin ja Olof Palmesta Bamseen. Tausta oli muutenkin kuin valtaisa sinikeltainen lippu, jonka uumenista putkahdettiin estradille milloin missäkin asussa. Tykkäsin! Koko esitys starttasi sitten juhlallisesti Ruotsin kansallislaululla, käsiohjelman takana oli kätevästi sanat, vaikkakin moni näytti vetävän ulkomuistista. Minun oli tsekattava muutama kohta paperista... Yleisö sortui sitten kunnon virheisiin myös, sillä aluksi laulettiin tietysti istualteen ja lopuksi sorruttiin vielä taputtamaankin. Risto Korhonen asiasta huomautti ja oli hyvin, hyvin närkästynyt. Varsinainen show saatiin käyntiin Miska Kaukosen saapuessa lavalle ja hän aloitti huikean urakkansa. Mies on lähes koko ajan lavalla ja puhetta tulee taukoamatta. Mahtavaa nähdä Miska näin isossa roolissa ja etenkin sellaisessa, missä muut hoitavat pelleilyosaston. Mikko Virtasella kyllä viiraa päässä pahemman kerran, sillä hän touhuaa kyllä kaikenlaista vailla omantunnon häivääkään. Miska tekee hahmosta kuitenkin aika sympaattisen, hyväntahtoisen hömelön joka ei edes ymmärrä tekojensa seurauksia. Mahtisuoritus Miskalta, huraa! Muut sitten urakoivat useassakin sivuroolissa, joista hillittömimmät aikaansaannokset löytyy parivaljakolta Risto Korhonen - Ville Majamaa. Miesten kokoero kun on jo melkoinen näky sinänsä, niin kuvitellaampa molemmat sitten herttaisiksi vauveleiksi potkupuvuissaan... Anna Lindhin näköinen poikavauva Olof (Risto) ja Olof Palmen näköinen tyttövauva Astrid (Ville) varastavat shown useampaankin otteeseen töp töp töpötellessään lavan poikki tutti suussa. Risto esittää sangen luontevasti myös mm. Felix-kissaa (ihmetellä sopii miten pokka pysyy kenelläkään romanttisessa kahvinjuontikohtauksessa), thaimaalaista temppelitanssijatarta, pientä joulutonttua, Lasse Pöystiä ja kossuhuikkaa odottavaa suomalaista häävierasta. Risto on kyllä elementissään näissä! Ville Majamaan isähahmo toi ensimmäisenä mieleeni erään toisen näyttelijän, joka lienee tälläkin hetkellä Lahden Kaupunginteatterin palveluksessa. Ilmetty Mikko Jurkka...Herkän iltasadun hän pojalleen kertoi heti alussa. Elisa Piispasen hahmoista mieleeni jäi etenkin pystyynkuollut äiti sekä baarissa Mikon tapaama hieman humalainen, mutta skarppi entinen luokkatoveri Marie Persson. Kai Bäckström oli mainio kokkikerhon jäsenenä, huumorintajuttomana poliisina ja oli myös hirvi! Linda Wiklund oli sangen ihastuttava uusi tuttavuus, ei ihme että Mikko Virtanenkin rakastui häneen. Maria oli täydellinen ja Bo Kaspers Orkesterin Undantag soi taustalla. "Me olemme poikkeus - sinä ja minä" . Lopuksi sitten selvisi, että Mikko se poikkeus olikin. Esitys oli täynnä toinen toistaan hykerryttävämpiä pieniä kohtauksia, joissa itse Mikko toimi kertojana. Musikantti loi tunnelmaa lavalla myös, vaikkakin häntä komennettiin välillä olemaan hiljaa. Ei voi muuta sanoa, esitys oli todella mainio ja oivallisia huomioita ruotsalaisista (kokouskäyttäytymisestä vaikkapa..), mutta ennen kaikkea meistä suomalaisista. Kävipä mielessäni, että minkälainen kohu siitä syntyisikään, jos vastaavanlainen näytelmä esitettäisiin Ruotsissa meistä!

Diggi-loo diggi-lei alla tittar på mig... / kuva Harri Hinkka, TT

Miinusta : Vähän jäin kaipaamaan nykytanssiteosta Olof Palmen elämästä... Ei muuta moitittavaa!

Muuta : KOM-teatterin versio tuli nähtyä pari vuotta sitten ja sehän oli loistava myöskin. Onneksi nämä versiot ovat aivan erilaisia jo toteutukseltaankin, joten suosittelen tätä myös niille, jotka ovat KOMin esityksen joskus nähneet. Ja kumma kyllä, kotimatkalla oli suuri tarve huikata kaikille vastaantulijoille "Hejsan!"

Jättebra Vadelmavenepakolainen ja tähtiä fem *****

Naapuri (Risto Korhonen) löytää häissä tuttuja / kuva Harri Hinkka, TT