Näytetään tekstit, joissa on tunniste Emmi Kaislakari. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Emmi Kaislakari. Näytä kaikki tekstit

perjantai 18. lokakuuta 2019

Juhannustanssit / Tampereen Työväen Teatteri

 Olin Juhannustanssien ensi-illassa. Jos odotatte tästä perinteisen tyylin blogikirjoitustani, tulette pahasti pettymään. Lue tai jätä lukematta, oma päätös. Tämä on minun kokemukseni, ei kenenkään muun. Tekstihän on tosin vasta alussa, saas nähdä minne suuntaan se lähtee.

 Vettä vihmoi vaakatasossa päin kasvoja jo lähtöasetelmissa Hämeenlinnan linja-autoasemalla ja vaikka oli lämmintä päällä, oli silti kylmä. Väsytti niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mieleeni tuli vuosientakaisia juhannusmuistoja, kun mökkireissulle autoon pakkautuessa vitutti jo valmiiksi, mutta yritti sitkeästi olla jotain muuta, kun oli tämä reissu nyt näin sovittu ja oli sää mikä hyvänsä. Autenttinen juhannusfiilis. Pimeä, sateinen syksy oli muutenkin ottamassa minusta tiiviimpää otetta. Illan esitykseltä odotin kokonaisvaltaista piristysruisketta, josta saisin energiaa kahlata läpi loppuviikon ja kentien koko loppukuun. Minulla oli sellainen kutina, että nyt ei ole ihan perinteistä menoa luvassa ja osasin odottaa jotain täysin erilaista mitä olen tottunut Työviksen suurella näyttämöllä näkemään. Täytyy tähän väliin myös kertoa, että Hannu Salaman Juhannustansseista minulla ei ollut muuta käryä kuin se, että kohuteos on kyseessä ja jumalanpilkkaa ja semmoista. Kirjasta en ole siis riviäkään lukenut.


 Teatterin aulaan päästyäni jo tuli bussikuski Lasse (Juha-Matti Koskela) samantien käsipäivää sanomaan ja toivottamaan hyvää juhannusta. Ilahduin yllätyksestä. Itsepalvelunaulakon vieressä oli teltta. Odotin, että siellä olisi joku pariskunta muhinoinut, mutta ei. Odotin myös, että joku olisi tullut tarjoamaan taskumatista lämmintä viinaa. Hiukan myöhemmin viinapullon sijaan sain käteeni valkoisen ilmapallon vahtimestari Helmelältä (Jyrki Mänttäri) ja mietin, että mitähän helvettiä nyt ja joutuuko pallolliset jossain vaiheessa lavalle. Yritinkin sitten päästä pallosta eroon kaikin tavoin, mutta kukaan ei sitä huolinut ja lopulta marssin katsomoon ilmapallo kourassa. Onneksi paikkani lähistöllä oli tyhjä penkki, sai siitä pallo lepopaikan.

 Näyttämöllä oli kaksi pientä katsomoa myös ja niissä istui väkeä. Itse esitys pääsi alkuun ja meille tarjoiltiin aika perinteistä vehreänvihreää kesämaisemaa taustalle. Veijo Salorannan (Jussi-Pekka Parviainen) yhtye polkaisi ilmoille ensimmäisen kappaleen, sekahaku ja siitä sitten pokkailtiin kansaa humpalle. Mukavahan sitä oli katsella. Kävi ja ei käynyt kateeksi. Tyylejä oli joka lähtöön, niin kuin elämässä muutenkin.


 Perinteiset meiningit ja mukavuudet loppui aika nopeasti kuin seinään, ja huomasin hyvin pian olevani epämukavuusalueellani, eli keskellä esitystä, josta en tunnu ymmärtävän yhtikäs mitään. Olen aina toitottanut sitä, että välillä pitäisi mennä rohkeasti katsomaan muutakin kuin sitä tuttua ja turvallista, josta tietää jo valmiiksi pitävänsä. Sieltä epämukavuusalueelta niitä ylläreitä ja ns. killereitä tulee, mustia hevosia. Halusin kovasti päästä kiihtyviin kierroksiin mukaan, tempautua penkiltäni näihin karkeloihin ja ihmiskohtaloihin täysillä, mutta mitä pitemmälle päästiin, sen tiiviimmin tunnuin juurtuvan istuimeeni ja sen läpi jonnekin, josta ei ole paluuta. Liikaa nauraessani usein olen todennut, että naurusulakkeeni meinasi kärvähtää. Nyt ylikuumeni sulake siitä vierestä, mikä lie oli se. Tässä oli paljon kaikkea, huusia katsomon perukoilla, jättikokoista sorsaa, alaston villi hanuristi, yksi pari nusaisemassa keskellä katsomoa, roihuavaa kokkoa jonka lieskat ulottuivat lähes takariviin asti, teknoreivimeininkiä ja Maruzellan tahdissa raivohumppaavaa väkeä, yllättävän fiksuja tuosta noin puhuva sorsanaamarinen vapaaehtoinen, lausuntakaraokea, Salaman sensuroituja ja sensuroimattomia puheita, krokettipeliä ja säärileivosta väliajalla. Tässä oli kaikkea minulle liikaa. Olisin halunnut olla yksi niistä, jotka nousivat varmoina ruoto suorana taputtamaan seisaaltaan esityksen päätyttyä ja hämmentyneiden aplodien alettua. Olisin halunnut, että tämä olisi nyrjäyttänyt minun tähänastiset teatterikokemukseni uusille raiteille. Kävi niin, että entistä vahvemmin tiedän omat mieltymykseni ja millainen teatteri minuun parhaiten uppoaa. Pieni estradi, vähän väkeä, puhedraamaa. Ja välillä haluan edelleen pois mukavuusalueelta, se tekee ihmiselle hyvää ja pitää hereillä.

 Luin parit viralliset kritiikit tämän tiimoilta ja niistä nousi kyllä muutamia ahaa-elämyksiä, joita lukiessani nyökyttelin ollessani samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Mielipiteinä ne olivat kuitenkin jonkun toisen, ei minun omia ajatuksiani, joten niitä en lähde kirjoittamaan tähän.

Parviainen, Nummela ja Mäkinen 

 Helmi-Leena Nummela orkesterin Raili-solistina/kertojana ja Minea Lång muurari Hiltusena jäivät parhaiten mieleeni, ja etenkin muutamat Hiltuseen liittyvät lauseet. "Hei, tätä mä teen päivittäin työkseni!" ja se, että "teidän sukupolvi ei tee mitään mitä ei halua" ja esitys jää junnaamaan paikoilleen, jopa näyttelijöiden lakonuhkaa ilmassa, mutta kotona on perhettä ja rahaa tarvitaan, sanoo Miia Selin ja kohtaus saadaan jatkumaan. Ja se, että Verneri Lilja esittää Paavo Kenttäläisen roolia, mutta kuka on se tyyppi, joka esittää päivittäin Verneri Liljaa...? Tämä sai aivot raksuttelemaan ja se, että koko elämä on kuin jatkuva koe-esiintyminen, kun koskaan ei tiedä kuka katselee.

 Jollain selittämättömällä tavalla pidin tästä, näin jälkeenpäin ajateltuna. Pidin erikoisestakin liikekielestä ja rytmistä, jonka mukana kaikki pyöri tai oli pyörimättä ihmisiä myöten. Valoista, musiikista. Lopun hiljaisuudesta. Loppupuolella halusin jo kovasti kotiin ja olin varma siitä, että kello on taatusti yli kymmenen enkä ehdi viimeiseen junaan ja kauhuissani jo mietin, että miten pääsen yöksi kotiin. Olin helpottunut päästyäni peiton alle umpiväsyneenä, pää raskaana kaikesta.

 Tämmöistäkin teatteria saa, voi ja pitää tehdä. Syvä kumarrus siitä, että Työviksen suurella näyttämöllä parhaaseen pikkujoulusesonkiaikaan jotain todella erilaista mihin aiemmin on totuttu. Mietin myös sitä, että näyttelijöille taatusti palkitsevaa ja kiitollista tehdä tämänkaltaista vaihteeksi.

 Aulassa oli villiä pöhinää esityksen päätyttyä, kuului "parasta ikinä" ja "vittu mitä paskaa". Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä, mutta esitys pitää ensin nähdä ollakseen siitä jotain mieltä. Muistakaa se. Itse häilyn ties missä, mutta yhtään en kadu, että juuri tämä Juhannustanssit tuli nähtyä. Voi sitten joskus vanhana muistella, että olin siellä minäkin keskellä kokkoa paskahuusin kupeessa.

Juhannustanssit / Tampereen Työväen Teatteri, suuri näyttämö

Ensi-ilta 16.10. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäisromaani Hannu Salama
Käsikirjoitus Juho Gröndahl
Ohjaus Linda Wallgren
Sävellys Joonas Mikkilä
Koreografi Samuli Nordberg
Lavastussuunnittelu Janne Vasama
Valosuunnittelu Eero Auvinen
Pukujen, maskien ja kampausten suunnittelu Marjaana Mutanen
Videosuunnittelu Pyry Hyttinen
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp ja Paavo Malmberg
Musiikin sovitus, tuotanto ja johto Paavo Malmberg ja Joonas Mikkilä

Näyttämöllä : Verneri Lilja, Eriikka Väliahde, Mika Honkanen, Juha-Matti Koskela, Emmi Kaislakari, Kaisa Sarkkinen, Miia Selin, Jyrki Mänttäri, Minea Lång sekä Salorannan yhtyeenä Jussi-Pekka Parviainen, Helmi-Leena Nummela, Joel Mäkinen, Paavo Malmberg ja Juho Kanervo/Riku Vartiainen

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos TTT!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi kanssa - teatterit yhdestä osoitteesta!

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Neiti Julie / Tampereen Työväen Teatteri

Neiti Julie / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö

Ensi-ilta 30.8. 2019, kesto noin 1h 50min (ei väliaikaa)

Teksti August Strindberg
Suomennos Michael Baran
Ohjaus Michael Baran
Visuaalinen suunnittelu Kimmo Viskari
Kampauksien ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen
Valosuunnittelu Juha Haapasalo
Äänisuunnittelu Tj Mäkinen

Rooleissa : Eriikka Väliahde, Janne Kallioniemi ja Emmi Kaislakari sekä muusikko Anna-Sofia Anttonen/Nanna Ikonen

Neiti Julie (Eriikka Väliahde) 

 Alkuun tunnustus : en ollut perjantaisessa ensi-illassa skarpeimmillani, sillä olin edellisiltana ollut Helsingissä Pienen merenneidon ensi-illassa, kotiutunut myöhään yöllä glitterit poskilla, käynyt nuokkumassa seitsemän tuntia aamuvuorossa ja siitä sitten pirteänä Neiti Julien pariin lähes välittömästi. Halusin silti lähteä ja odotin etenkin vahvaa näyttelijäntyötä, ikään kuin vastapainoksi edellisiltaiselle visuaaliselle ilotulitukselle ja värien riemujuhlalle. Vaikka olen hiljalleen oppinut nauttimaan musikaaleista, olen silti edelleen eniten pienten näyttämöiden ja ajatuksiaherättävän tekstin sekä puhedraaman puolella.

 August Strindbergin klassikon olen nähnyt ensimmäisen (ja ainoan) kerran Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämön 20v-juhlanäytelmänä syksyllä 2011. Jotain muistikuvia siitä jäi, ja siksi odotukseni tietynlaiset olivatkin.

 On juhannusyö, ja outoa taikaa on ilmassa tunnetusti. Kreivi on matkoilla, keittiössä häärää modernin lieden ja patojen ääressä keittäjä Kristin (Emmi Kaislakari). Kohtuullisen pitkään saamme kokkailuja seurata ja mietin, että mitähän ihmeen taikalientä tässä nyt keitellään ja kenen päänmenoksi. Se selviää kyllä myöhemmin, ja sitten huoneeseen astelee kreivin salskea palvelija Jean (Janne Kallioniemi), Kristinin kihlattu. Tunnelma on jotenkin odottava, ja pian paikalle singahtaa keltaisessa mekossaan energiaa täynnä oleva kreivin tytär neiti Julie (Eriikka Väliahde), joka houkuttelee Jeania kanssaan salin puolelle tanssimaan. Eihän se nyt sovi tanssia palvelijan kanssa! Ihmiset alkaisivat puhumaan ikäviä ja sehän ei tule kuuloonkaan. Kristin jo kiemurtelee mustissa vaatteissaan pitkin seiniä ja tuntuu sulautuvan mustaan - toisin kuin neiti Julie, väriläiskä.

Kristin (Emmi Kaislakari) 

 Neiti Julie houkuttelee ja flirttailee hyvin avoimesti ja vaikuttaa siltä, että hän tykkää leikitellä tulella ja toisten tunteilla. Ja niin Jean lähtee tanssimaan... Vaarallista leikkiä ja valtapeliä on luvassa jatkossakin, neiti Julie ja Jean kun vetävät toisiaan puoleensa magneetin lailla. Pitkiä katseita, kosketuksia, silkkaa intohimoa. Ja kaiken keskellä nukkuu tai on nukkuvinaan Kristin, sanomatta sanaakaan. Seinät nousevat ja laskevat, musiikki soi ensin hiljaa ja sitten voimistuu. Jotenkin tunnen tämän kuvaavan Kristinin sisäistä myllerrystä, kun on silti oltava suoraselkäisenä ja vaiti, vaikka talossa tapahtuu kaikenlaista. Tai miksei se kuvaisi myös neiti Julien ja Jeanin välistä tunnemylläkkää?

Jean (Janne Kallioniemi) ja neiti Julie 

 Jean näkee neiti Juliessa mahdollisuuden päästä parempiin piireihin ja ainakin näistä ympyröistä ulos. Karataan yhdessä ja perustetaan hotelli ja eletään jossain kaukana onnellisina yhdessä. Kauniita puheita. Neiti Julie taas näkee Jeanissa mahdollisuuden päästä omista kuvioistaan ja tiukoista normeista - ulos vapauteen kuin häkkilintu. Jotenkin ymmärrän molempia ja sitten hetkessä ajatukseni heittävät kuperkeikkaa. Mielessäni pyörii ylevät puheet haukan selkäpuolesta ja alimmasta oksasta, joka osoittautuukin sitten umpimädäksi. Tunnelma on hyvin intensiivinen ja välillä tuntuu siltä, että hiljaisten hetkien aikaan ei oikein uskalla edes kunnolla hengittää. Välillä seuraan katseellani Kristiniä ja taustalla kuulen muiden puheen.

 Onneksi esityksessä ei ole väliaikaa, sillä muuten verkot joutuisi virittelemään uudestaan. Otteeni herpaantuu pariin otteeseen, kun yritän miettiä, mitä neiti Julien vaatteissa lukee (dreams of ilmeisesti) ja pariin kertaan takaani kuuluu yllättäen englanninkielistä mölinää. Eikö ihmiset jo hiljalleen tajua laittaa puhelimiaan äänettömälle tai kokonaan pois päältä! Todella häiritsevää, etenkin kun ääni toistui.

 Hiljaiseksi veti lopulta tämän katsojan ja olin pitkän aikaa hiukan pöllähtäneessä tilassa, hyvällä tavalla. Kyllä kunnon puhedraama on aina säännöllisin väliajoin paikallaan, ja tässä tapauksessa moderneilla mausteilla lisättynä. Livemusiikkia ilmankin olisin kyllä pärjännyt. Vahvaa, intensiivistä näyttelijäntyötä odotin ja sain jopa enemmän.

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos TTT!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta!

keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Puhtaat valkeat lakanat / Tampereen Komediateatteri

Puhtaat valkeat lakanat / Tampereen Komediateatteri

Ensi-ilta 7.6. 2018, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Raija Orasen tv-sarjan pohjalta dramatisoinut Outi Keskevaari
Ohjaus Panu Raipia
Apulaisohjaaja Aimo Räsänen
Lavastus Oskari Löytönen
Pukusuunnittelu Elina Vättö
Alkuperäismusiikit Johnny Lee Michaels
Äänisuunnittelu Jere Riihinen
Maskeeraus- ja kampaussuunnittelu Johanna Vänttinen

Rooleissa : Juhani Laitala, Katariina Kaitue, Emmi Kaislakari, Sanni Lehto, Henrik Jansson/Eetu Järvinen/Roni Takolander, Janne Kallioniemi, Aimo Räsänen, Marika Heiskanen, Seppo Paajanen, Miika Muranen, Jenna Teinilä, Aku Sajakorpi, Susanna Kaukonen, Nelli Sinisalo ja Idalilja Raipia/Anniina Koistinen

Koko porukka yhteiskuvassa

 Viikko sitten tuli vietettyä varsinaista kesäteatteripäivää Tampereella. Ensin viihdyimme Viikinsaaressa ja illemmalla suuntasimme Tampereen Komediateatteriin. Puhtaat valkeat lakanat - telkkusarjaa tuli aikoinaan seurattua hyvinkin tiiviisti, varmaan katselin kaikki jaksot ja pidin kovasti. En kuitenkaan enää muistanut sarjan tapahtumista yhtikäs mitään, toki Eero Kurpan elikkäs tutummin Kuuro-Erpan muistin ja sen, että jotain vaatebisneksiä tässä koko ajan hiottiin ja perheen äidillä Mairella oli jonkinasteinen pakkomielle puhtaisiin valkeisiin lakanoihin.

 Muutama vuosi sitten samaisessa Tampereen Komediateatterissa tuli nähtyä legendaarinen Tankki täyteen ja kun esityksen alussa teeveestä tutut Ulla (Tuire Salenius) ja Juhana (Ilmari Saarelainen) astuivat yleisön eteen ja raikuvat suosionosoitukset alkoivat, minä pillahdin yllättäen itkuun. Jotenkin tuli sellainen järjettömän suuri nostalgia-aalto ja ykskaks tuli ikävä kaikkia edesmenneitä mummoja ja pappoja ja vaikka mitä aikoja. Henkilöhahmot olivat tulleet niin tutuiksi, ja tunne oli samanlainen kuin näkisi rakkaan ystävän pitkästä aikaa. Arvatkaas miten kävi, kun Ensio Raikas (Juhani Laitala) saapui yleisön eteen? Kyllä vaan, roskia meni taas silmään. Olen aika helppo tapaus näissä tietyissä nostalgia-asioissa.

 Tv-sarjassa saimme tutustua Raikkaan perheeseen tarkemmin. Oli vaatetusyritystä ja muotiliikettä ja sinnikkäitä kosijoita perheen tyttärillä, ay-liikettä ja sujuvasanaista porukkaa siellä sun täällä. Kesäteatteriversioon oli sitten ympätty pariin tuntiin kaikkea tätä + idänkauppaa, ja monta jaksoa yhteen putkeen pikakelauksella - eikä muuten haitannut meikäläistä yhtään! Jotenkin sulavasti uppouduin Raikkaan perheen kuvioihin ja nautin joka hetkestä värimaailmoineen kaikkineen. Kiehtovia kuoseja vilisi etenkin naisten vaatteissa ja toki miesten teryleeniasut ja samettipuvut sykähdyttivät, samoin kuin pulisongit ja valtavat kaulukset ja viikset ja kiharatkin jopa.

Nuutinen, Kurppa ja Raikas 

 Raikas oli mielessäni usein muutenkin kuin sukunimenä. Oli nimittäin aika kuuma ja raikasta vettä oli juotava pullotolkulla esitystä ennen, jälkeen ja aikana. Raikasta oli meno myös näyttämöllä, ilahduttavan paljon uusia kasvoja "vanhojen konkareiden" joukossa, eikä näyttelijäkunnassa muutenkaan ollut mitään valittamista. Ihastuin varsinkin Ireneen (Sanni Lehto), joka oli varsin pirtsakka pakkaus ja kipakkaa tekoa muutenkin. Kovasti viehätti myös Kuuro-Erppa Eero Kurppa (Janne Kallioniemi) etenkin muotinäytöksen juontajana sekä - yllätys yllätys - Nuutinen (Aimo Räsänen), joka teki kosimishommista taidetta parilla lauseella. Mikä tyyli! Jo oli ihme, ettei Sylvi (Marika Heiskanen) hetimiten lämmennyt. Risto Raivion (Miika Muranen) ujot lähentymisyritykset myös osuivat mainiosti, ja mainitsinko jo kiharat?

Sylvin lämmittelyä 

 Pari tuntia heilahti tuosta noin, ja olisin katsellut Raikkaan perheen menoa kauemminkin. Olin esityksen jälkeen suu messingillä ja aika "fiiliksissä". Hmmm, kävi mielessä, että varmaan parinkymmenen vuoden kuluttua jossain nähdään Salatut elämät pikakelauksella, ja kun Ismo ja Seppo astuvat yleisön eteen, meikäläistä viedään taas. Vaikka Salkkareita en enää vuosikausiin ole seurannut, mutta ymmärtänette pointin...

 Vielä ehtii katsomaan ja viikkailemaan lakanoita Komediateatterille, lisäinfoa löydät tästä.

Esityskuvat (c) Peero Lakanen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Komediateatteri!)

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Tytöt 1918 / Tampereen Työväen Teatteri

Tytöt 1918 / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 25.1. 2018, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Perustuu Anneli Kannon romaaniin "Veriruusut" ja aihetta sivuaviin historian lähteisiin

Käsikirjoitus ja ohjaus Sirkku Peltola
Sävellys Eeva Kontu
Laulujen sanat Heikki Salo
Musiikin sovitus Mikko Renfors, Eeva Kontu ja Joonas Mikkilä
Musiikkituotanto Mikko Renfors
Kapellimestari Joonas Mikkilä
Koreografia Marjo Kuusela
Lavastussuunnittelu Hannu Lindholm
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen

Rooleissa : Petra Ahola, Emmi Kaislakari, Eriikka Väliahde, Marketta Tikkanen, Petra Karjalainen, Heidi Kiviharju, Kristiina Hakovirta, Suvi-Sini Peltola, Kaisa Hela, Niina Alitalo, Karoliina Vanne, Salla Korja-Paloniemi/Reetta-Kaisa Iles, Hanna Korhonen/Reetta-Kaisa Iles, Miia Selin, Ola Tuominen, Jari Leppänen, Saska Pulkkinen, Jari Ahola, Mika Honkanen, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Antti Lang, Juha-Matti Koskela, Sampo Kerola, Timo Saari, Joonas Luomala, Antti Nieminen, Konsta Reuter, Annika Junno ja Väinö Muje/Akusti Mänttäri

Orkesteri : Joonas Mikkilä/Ville Myllykoski, Mikko Renfors/Paavo Malmberg, Saku Mattila/Jaakko Luoma, Teemu Broman, Jani Auvinen, Lotta Laaksonen/Eeva Oksala ja Riku Vartiainen/Hanna Kilpinen

Mukana myös Sympaatti-kuoro


 Minun jutuillani on paha tapa välillä rönsyillä asiasta ja asian vierestä, mutta nyt tulee harvinaisen lyhyt blogiteksti!

 Pelkäsin vähän ennakkoon, että tästä keväästä tulee liian kansalaissotapainotteinen ja käykö liian raskaaksi mieli, vaikka aihe olisi kuinka tärkeä. Onnistuin sitten mielestäni aika fiksusti jakamaan 1918-aiheiset esitykset eri kuukausille - tammikuussa kävin katsomassa Tampereen Teatterissa "1918 Teatteri Taistelussa", helmikuussa KOM-teatterin "Veriruusut" (joka perustuu Anneli Kannon samaan naiskaartilaisista kertovaan kirjaan myös, Valkeakosken ja Lahden tapahtumiin) ja nyt vihdoinkin maaliskuussa Työviksen "Tytöt 1918". Jotenkin tuntui siltä, että kaikki tuttuni olivat musikaalin jo ehtineet nähdä. Aiheesta kiinnostunut mieheni halusi nähdä tämän myös, ja ajankohdaksi valikoitui lauantain iltanäytös siitäkin huolimatta, että ainoat vapaana olevat paikat olivat kaaaaaaukana yläaitiossa.

 En ole koskaan aiemmin istunut missään teatterissa niin kaukana lavasta ja sen tapahtumista, ja sepä johtikin ainakin omasta mielestäni kiintoisaan näkökulmaan. Kokemus oli pysäyttävä. Vaikka istuin silmälasit päässä, en tunnistanut ihmisten kasvoja! Äänet tunnistin (niin laulu- kuin puheäänet) ja Rauhan punaisessa villatakissaan. Vaikka olen istunut suuren näyttämön katsomossa lukuisia kertoja, tuntui siltä kuin olisin koko teatterissa ensimmäistä kertaa. Olo oli ulkopuolinen ja vieras, vaikka olin tutussa paikassa. Näin ihmisiä tanssimassa ja laulamassa, tarttumassa aseeseen ja juoksemassa pakoon henkensä kaupalla. Kaatumassa luodista, itkemässä rakkauden ja rakkaiden perään. En nähnyt yksilöitä, näin joukon naisia ja miehiä jossain kaukana kokemassa hirvittäviä asioita. Tuli samankaltainen tunne kuin olisi katsellut vanhaa valokuvaa, jossa punakaartilaisia seisoo valtavana massana Tampereen Keskustorilla sata vuotta sitten. Minä katselen täältä kaukaa ja yritän ymmärtää, vaikka minulla ei tule koskaan olemaan minkäänlaista aavistusta siitä, millaista elämä sata vuotta sitten oikeasti oli. Vaikka kuinka lukisin aihetta käsitteleviä kirjoja tai kuuntelisin luentoja tai katselisin valokuvia, en tietäisi silti mitään.


 Väliajalla olimme yläparven lämpiössä ja katselimme alas. Lunta sateli hiljalleen, ihmisiä kulki Hämeenpuistossa rauhallisesti. Katselin heitäkin kaukaa ja mietin, että sata vuotta sitten ei olisi ollut mahdollista katsella hissukseen muiden menoa. Oli itsekin mentävä, koska oli pakko. Ei ollut muuta kuin huonoja vaihtoehtoja. Nyt tunsin jotenkin vahvasti olevani elossa ja turvassa.

 Koska musikaalista on kyse, muutama sananen musiikista. Tyylilajien kirjo oli aikamoinen ja osa miellytti minua enemmän, osa vähemmän. Oli sitten mukana muutama kappale, joka sai minut toisaalta nauliintumaan lähes hengittämättä penkkiini ja samaan aikaan kohoamaan ilmaan - "Lumen paino", "Milavidan valot", itkettävän upea "Pakolaiset"-instrumentaali ja varsinkin, korostan VARSINKIN loppupuolella kuultu "Kun jumala jätti Tampereen". Jestas, minulle osui ja upposi täydellisesti! (Tästä linkistä pääsee muuten mesenoimaan Tytöt 1918 -levytystä, minä mesenoin jo aikoja sitten! Liity mukaan! Linkin kautta voi katsella ja kuunnella myös muutamaa musiikkivideota.)

 Haluan kiittää ihan koko porukkaa. Teatteri on yhteispeliä. Minä näin liikkuvan ja laulavan yhteisön eri-ikäisiä naisia ja miehiä, lähempää olisin tuijotellut ns. yksilösuorituksia, nyt katselin kokonaisuutta vaikuttuneena. Ihan jokainen voi olla ylpeä omasta panoksestaan.

ps. Jäi harmittamaan ainoastaan se, etten nähnyt kunnolla Saska Pulkkisen viiksiä...

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Työväen Teatteri!)

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Badding / Valkeakosken Kesäteatteri

Badding / Valkeakosken Kesäteatteri Apianniemessä

Ensi-ilta 9.6. 2017, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Otto Kanerva
Koreografia Sami Vartiainen
Äänisuunnittelu Harri "Hii" Savolainen
Puvustus Elina Vättö
Maskeerauksen suunnittelu Pirjo Leino
Lavastus Oskari Löytönen
Tuotanto Onnellinen mies Oy/Otto Kanerva/iltama.fi

Rooleissa : Ilari Hämäläinen, Nina Tapio/Katja Aakkula, Ilkka Koivula, Emmi Kaislakari, Ville Keskilä ja Mikko Huoviala

Bändi : Antti Vauramo, Jaakko Rossi/Olli Siikanen, Lari Lius ja Jussi Koskinen/Jussi Seppälä

Badding (c) Matti Rajala 

 Tuossa muutama viikko sitten tuli vietettyä vahingossa Heiskas-viikkoa, koskapa parin päivän sisällä näin niin Kari Heiskasen, Ilkka Heiskasen kuin Eino Heiskasenkin. Viime viikon loppupuoli kääntyi Kanerva-painotteiseksi vähän sattumalta myös, kun kahtena päivänä peräkkäin tuli nähtyä kaksi Otto Kanervan käsikirjoittamaa ja ohjaamaa juttua, joista toisessa Otto vielä lavallakin. Ehkä olisin koordinoinut aikatauluni paremmin, ehkä en. Joskus tekis toisinaan sitten taas ei.

 Jotenkin tässä alkaa mennä nämä teattereiden nimetkin sekaisin. On Suomen Kesäteatteria, Suomen Komediateatteria ja Suomen Musiikkiteatteriakin. Näistä ensimmäinen on pitänyt majaansa Valkeakoskella aiempina vuosina ja tänä kesänä olikin tuotantotauon paikka Paavilaisen porukalla. Vaan eipä hätää, Apianniemen hieno alue ei tyhjäksi jäänyt, sillä tänä kesänä paikalle nousi upouusi Valkeakosken Kesäteatteri.

 Heikki Paavilaisen käsikirjoittamissa jutuissa olen vuosien saatossa tottunut siihen, että ensin henkilö x syntyy, sitten rakastuu, sitten lauletaan, sitten tapahtuu jotain traagista, sitten uusi nousu, joku yllätysmomentti ja sitten äkillinen menehtyminen ja yhteislaulun paikka. Kaikissa väleissä tietysti lauletaan. Kummasti siihen meininkiin ehti jo tottumaan eikä mitään isompia yllätyksiä osannut odottaakaan (tosin viime vuonna Frederik yllätti hikinauhoineen). No, Kanervan käsikirjoituksessa yllätti etenkin se, että aloitettiin syntymän sijaan kuolemalla! Rauli (Ilari Hämäläinen) roudattiin lavalle avonaisessa ruumisarkussa, ja siitä hän yllättäen ponkaisikin pystyyn. Rauli elää! Ollaan Paratiisissa, jossa kaikki menneiden aikojen rakkaat elelevät auvoisesti ja voivat näennäisen hyvin. Äiti (Katja Aakkula) ja iskäkin (Ilkka Koivula), ja kaikki Raulin kaverit (Ville Keskilä).

Rafe, Rauli ja Gunnar-iskä (c) Tommi Käppi

 Ensimmäisessä osiossa minua ilahdutti 'Bensaa suonissa', jossa samalla huristeltiin keppihevostyylisesti erinäisillä kulkupeleillä. Raulin kaikkia naisia esittänyt Emmi Kaislakari ilahduttaa ilman poikkeuksia aina ja kaikkialla. Komiasti soi myös 'Ja rokki soi' (lapsena luulin, että siinä lauletaan 'slibarokki soi, koko illan soiiii') ja letkeästi venkoili Ilari Hämäläisen lanteet musiikin tahdissa. Oli muuten varmasti vuoden tuulisin päivä, ja luonto tarjosi tällä kertaa tuulikone-elementin kaupantekijäisiksi. Kutrit siis heiluivat hienosti rokin tahdissa, vähän myös lahkeetkin. Hauskaa oli myös bongata katsomorakenteen katolle lennähtänyt isohko lokki, joka leyhytteli siipiään ja näytti siltä kuin lintu olisi seisoskellut pressun päällä ylösalaisin, kun alhaaltapäin sitä tiiraili.

 'Ja rokki soi'-kipaleesta minulla on myös hauska muisto. Tulin silloisen poikaystäväni (nykyisen aviomieheni) kanssa baarista vuonna luu ja nahka kotiini keskellä yötä, ja jostain syystä jannu sai päähänsä esittää minulle Badding-imitaatiota. Lienikö syynä päällään ollut muutamaa numeroa liian pieni liekkikuvioinen paita, joka seksikkäästi paljasti orastavan vatsakummun? No, joka tapauksessa hän kiemurteli badding-tyylillä ympäri olohuonetta tätä biisiä laulaen, taisi olla koirani talutushihna mikrofoninjohtona. En muista, performanssista suurin osa jäi näkemättä koska kierin naurusta pitkin eteisen mattoa. Mainittava on myös eräs edesmennyt ystäväni herra Z, joka puhui aina Rauli "Pudding" Somerjoesta.

 Performanssista puheenollen, tässäkin esityksessä nähtiin Harro Koskisen (Mikko Huoviala) pienimuotoinen show valtavan kalan kanssa. Odotin koko ajan, että milloin Huoviala ilmaantuu lavalle M.A. Nummisena yllärinä ja kertoo nähneensä Helga-neidin kylvyssä, mutta tätä ei ikäväkseni tapahtunut missään vaiheessa.

 Väliajalla sain herkkuja sormiin, ne pyyhin makkarapaperiin...

 Loppupuoliskolla ei Raulia laulaminen kauheasti aina kiinnostanut, yleisön eteen meneminen oli yhtä tuskaa. Saatiin sitten onneksi Tammilehdon Pekka (Ilkka Koivula) paikkaamaan siinä tapauksessa, että Somerjoki jämähtäisi rypemään takahuoneen puolelle mieluummin viinaputelin kanssa. Pekka, joka myöhemmin tunnettiin Topi Sorsakoskena, vetäisi kohtalaisen irtonaisen ja kokonaisvaltaisen Sulamith-version. Tunsin kinesteettistä empatiaa ja melkein irtosi leuka itseltänikin moista esitystä katsoessa. Varsin vakuuttava oli Ilkka Koivula Topin roolissa samassa paikassa muutama vuosi sitten, 'On kesäyö'-musiikkinäytelmä nähtiin myös Vaasan Kaupunginteatterissa ja sieltä Ilkka oli näemmä saanut vielä lisää matskua tulkintaansa. Oli aika jäätävä veto, ja kirjaimellisesti loksautti leuat.

Koko porukka, paitsi Harro puuttuu (c) Tommi Käppi 

 Luulin jo esityksen päättyvän 'Kauas pilvet karkaavat'-kappaleeseen, mutta ei. Vielä pistettiin kioski pystyyn ja luikautettiin muutama biisi. Tuli vähän hoopo olo.

 Eipä tämä nyt mitään ihmeitä kyllä tarjonnut, Ilari Hämäläis-ja Ilkka Koivula-faneille kyllä herkkua muuallekin kuin sormiin. Koreografioista en tykännyt sitten yhtään, Sami Vartiaiselta kun olen nähnyt vähän tyylikkäämpiäkin kuvioita. Kotimatkalla mietin, että miksi vuodesta toiseen löydän itseni esityksistä, joissa varsinaista sisältöä ei ole nimeksikään. On toki hauskoja hahmoja ja/tai hyviä biisejä ja lauluja, mutta ... Kesällä kevyemmin kaiketi, ettei tarvitse viikkotolkulla miettiä reissun jälkeen esityksen teemoja ja saada jälkikäteen ahaa-elämyksiä. Täältäkin toki poistuttiin hymy huulilla ja tuulesta huolimatta viihdyttiin, eli kai se on asenteestakin kiinni.

 Loppukaneettiina voisi nätisti todeta, että ammattilainen fiilaa ja höylää kyllä vähän tylsemmilläkin vehkeillä.

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Valkeakosken Kesäteatteri!)

torstai 18. elokuuta 2016

Tampereen Työväen Teatterin syyskauden avauksessa

Kolmas kerta toden sanoo... Maanantaina HKT:n avaus, tiistaina Tampereen Teatterin ja keskiviikkona Tampereen Työväen Teatterin. Luvassa oli kiireinen päivä, sillä kauden avauksesta hyppäsin bussiin ja matkustin Helsinkiin katsomaan Siipirikko-näytelmää. Tampereen linja-autoasemaa lähestyttäessä kiinnitin huomioni viereiselle kaistalle ajaneeseen pakettiautoon, joka oli täynnä ... yllätys yllätys ... Cabaret-ilmapalloja!


 Työviksen syyskauden avaus oli kaikelle kansalle avoin tilaisuus ja väkeä oli paikalla todella paljon, mikä on aina ilahduttavaa! Median edustajille oli varattuna muutama rivi, mutta jälleen kerran en saanut napsittua valokuvia esitysmaistiaisista. No, nappasin minä yhden, mutta Kilpakosijat-näytteessä oli niin paljon vauhtia ja menoa, että eihän tuosta saa oikein mitään selkoa. Ainakin siitä käy ilmi, että vauhdikas esitys on luvassa ja äijäenergiaa täyslaidallinen.

Kuvassa edessä ehkä Jyrki Mänttäri tai Jari Ahola tai Samuli Muje... 

 Teatterinjohtaja Maarit Pyökäri avasi tilaisuuden toivottamalla kaikki tervetulleiksi (niin yleisön kuin teatterinkin edustajat) ja seuraavan reilun tunnin aikana saimmekin mahtavan kattauksen tulevasta ohjelmistosta. Kehoitan tutustumaan taas tarkemmin tarjontaan Työviksen omilta nettisivuilta. Syksyn ensi-iltoina on tulossa Cabaret-musikaali (ohjaus Tiina Puumalainen, rooleissa mm. Antti Lang, Juha-Matti Koskela ja Emmi Kaislakari), kansanmusiikkinäytelmä Kilpakosijat (ohjaus Tommi Auvinen, rooleissa mm. Petra Karjalainen, Jari Ahola, Pentti Helin ja Eriikka Väliahde), komedia Suku on syvältä (ohjaus Tuomas Parkkinen, rooleissa mm. Aimo Räsänen, Tuire Salenius ja Severi Saarinen), Sara ja Erik kertoo Sara Hildénistä ja taiteilija Erik Enrothista (ohjaus Maarit Pyökäri, pääparina loistavat Teija Auvinen ja Ilkka Heiskanen), Lauri Viidan juhlavuoden kunniaksi valmistuu musiikkinäytelmä Viita 1949 (ohjaus Sirkku Peltola, käsikirjoitus Heikki Salo, musiikin sävellys Eeva Kontu, rooleissa mm. Tommi Raitolehto, Jari Ahola ja Mika Honkanen), Työviksen ja Teatteri Telakan yhteistuotanto Ei voi auttaa, sori (käsikirjoitus ja ohjaus Antti Mikkola, rooleissa Samuli Muje, Heidi Kiviharju ja Antti Mankonen), lastennäytelmä Vesta-Linnea ja aavelapsen arvoitus (ohjaus Miika Muranen, rooleissa mm. Maija Koivisto, Tuukka Huttunen ja Janne Kallioniemi) sekä lisäksi lukuisia vierailuesityksiä. Ohjelmistossa jatkavat suosikit Luolamies, Parasta ennen sekä Viimeinen pasodoble.

Tommi Raitolehto/Lauri Viita 

 Tulevasta ohjelmistosta itseäni kiinnostaa eniten Viita 1949, ja uskallan todeta tässä vaiheessa jo, että tulossa on todella kova juttu. Silmäkulmia jo kovasti katsomossa pyyhittiin, kun näyttelijäporukka aloitti kuin varkain laulaa "Äidit vain, nuo toivossa väkevät" (Viidan runosta Alfhild) ja tunnelma kasvoi melkoisiin sfääreihin. Huh huh. Ei voi auttaa, sori -näytelmään ovat mokomat tehneet myös melkoisen koukun, sillä näytelmä on ensi-illassa sekä Työviksessä että Teatteri Telakalla ja näytelmissä on erilainen loppu. Sehän tarkoittaa sitä, että pitää nähdä ne molemmat versiot!

Upea Emmi Kaislakari/Sally Bowles 

 Avajaistapahtuman lopuksi koettiin varsin uniikki hetki, kun Maarit Pyökäri kutsui lavalle teatterin koko henkilökunnan (puvustajat, lavastamon väen, markkinointiosaston, kampaajat, vakituiset näyttelijät ym.). Moni ei kyllä tajua, miten paljon taustaporukkaa homman pyörittämiseen tarvitaankaan ja oli hienoa, että nyt kaikki pääsivät näyttäytymään kerrankin. Hienoa työtä tekevät kaikki ja liian usein unohtuu kiittää niitä, joita ei lavalla koskaan näy.

 Finaaliksi sitten kahviteltiin ja syötiin herkullisia leivoksia koko porukka, paitsi että minulta unohtui koko kahvittelu kun jäin suustani ja etenkin käsistäni kiinni vähän yhden jos toisenkin kanssa. Kuvia tuli napsittua taas, osa varsin onnistuneita ja osa huonossa valossa kiireessä napattuja (ja kädetkin tärisivät kun olin niin tohkeissani).

Petra Karjalainen

Antti Lang siviililookissaan... 

Suvi-Sini Peltola

Tuukka Huttunen

Severi Saarinen

Luulin jo hetkeksi olevani taivaassa, kun sain kainalooni molemmat "salarakkaani" Ilkka Heiskasen ja Tuukka Huttusen (salarakkaat ja "salarakkaat", olen niin moneen kertaan julkisesti toitottanut että nämä herrat ovat sydämeni vieneet aikoinaan), ja kuvasarja "Teatterinjohtajan kanssa kuvissa" sai vielä kertaalleen jatkoa, kun minä ja Katri tunkesimme samaan kuvaan Maarit Pyökärin kanssa.

(c) Katri Leikola 

(c) Laura Ulmanen

 Cabaret-ilmapallon olisi saanut vielä mukaansa, mutten tohtinut sen kanssa lähteä Helsinkiin teatteriin. Hauskoja tilaisuuksia ovat kyllä nämä syyskauden avaukset! Harmi, että niitä on kussakin teatterissa vain kerran vuodessa.

 Lopuksi kuvakavalkadi erinäisistä pariskunnista...

Ilkka Heiskanen ja Teija Auvinen, unelmapari!

Jari Ahola ja Petra Ahola 

Sirkku Peltola ja Heikki Salo 

Minä ja Tuukka (c) Katri Leikola 

Tuukka ja Samuli Muje :) 

lauantai 30. tammikuuta 2016

Niin kuin taivaassa / Tampereen Työväen Teatteri

Niin kuin taivaassa / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 28.1. 2016, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Perustuu Kay Pollackin elokuvaan

Dramatisointi Sofia Aminoff
Suomennos Harri Virtanen
Ohjaus Maarit Pyökäri
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Valosuunnittelu Eero Auvinen
Äänisuunnittelu Jarkko Tuohimaa
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen ja työryhmä
Kampausten ja maskeerausten suunnittelu Sari Rautio ja Emmi Puukka

Rooleissa : Janne Kallioniemi, Emmi Kaislakari, Tommi Raitolehto, Petra Karjalainen, Pentti Helin, Suvi-Sini Peltola, Jari Leppänen, Jukka Saikkonen, Kristiina Hakovirta, Vesa Kietäväinen, Eriikka Väliahde, Samuli Muje, Severi Muje/Sisu-Petteri Haraholma, Emil Heikkinen/Oskari Konttinen, Miia Ikonen, Anna Moilanen, Elina Porkka, Mari Vehmanen sekä Naiskuoro Miskantti

 Aika moni on tainnut nähdä ruotsalaisen Kay Pollackin ohjaaman elokuvan Niin kuin taivaassa (Så som i himmelen). Minä en, joten ei siitä se enempää. Tarinassa kuuluisa ja karismaattinen kapellimestari Santtu-Matias Rouvali Daniel Dareus (Janne Kallioniemi) on lopettanut terveydellisistä syistä tahtipuikonheiluttelut ja tekee comebackin kotiseuduilleen pieneen kyläyhteisöön. Sitä vaan muut eivät heti hoksaa, että Daniel on saman kylän poikia. Daniel ajautuu johtamaan paikallista amatöörikuoroa ja uudet tuulet alkavat monin tavoin puhaltaa Ljusåkersin pienessä kylässä.

 Alussa Työviksen suuri näyttämö tuntuu liiankin suurelta. On pimeää ja avaraa ja tyhjää, ja kaiken keskellä valokeilassa yksikseen yskiskelee Daniel. Pian hokaa, että onhan tuossa pointtinsa, kun väkeä alkaa hiljalleen saapua lisää näyttämölle ja valon sekä lavasteiden määrä lisääntyy.  Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin - vaan ympärille tarvitaan muitakin, jotta kunnolla voisi sanoa elävänsä!

Daniel saa yhteyden (c) Kari Sunnari, TTT

 Sympaattisia ja tunnistettavia hahmoja on kylä täynnä, esimerkiksi topakka ja pedantti Siv (Suvi-Sini Peltola) ruutukuosisine mekkoineen, "syntinen" neiti kesäheinä Lena (Emmi Kaislakari), hitusen ressukka Tore (Vesa Kietäväinen) ja wanna be-Elvis huumorimies Arne (Pentti Helin) pulisonkeineen. Saamme kunnian tutustua myös upeaääniseen Gabriellaan (Eriikka Väliahde), jonka olemuksesta huokuu pelko ja alistuminen, ja syyllinen moiseen käytökseen usein löytyy liiankin läheltä. Gabriellan puoliso Conny (Samuli Muje) kun on paitsi rakastava aviomies ja leikkisä isä, myös viinapäissään väkivaltainen.

 Parhaiten jäi mieleeni kuitenkin kirkkoherra Stig vaimoineen (Tommi Raitolehto ja Petra Karjalainen) ja parikin kohtausta näihin liittyen. Toisessa juhannuskarkeloissa discobiitin tahdissa vapautuneesti tanssaava rouva vapautuu ja löytää seksuaalisuutensa uudelleen, toisessa yksinäinen kirkkoherra seisoo selin pieneen Suvivirttä veisaavaan kuoroporukkaan, lava pyörii ja valtava kuilu, kuin musta aukko välissä. Upea kohtaus, joka teki suurensuuren vaikutuksen. Kuilua löytyi myös aviovuoteesta.

 Muita huomioita : jokaisella on oma ääni ja oikeus käyttää sitä. Torekin halusi kuoroporukkaan mukaan ja se hänelle myös suotiin. Ihanaa. Vanhoja kaunoja annettiin anteeksi ja voitettiin pelot. Moni ylitti itsensä. Kahvia ja pullaa pitää olla, muuten ei jaksa. Arnella oli letkeät lanteet. Valo kajastui lavalla kauniisti, milloin ikkunoista, milloin kallion takaa. Yhteisöllisyyden voima on valtava! Danielin yskä senkun jatkui, joulusta juhannukseen ja pohdin, onko yskä henkistä sorttia vaiko liittyy johonkin muuhun. Gabriellen laulu kaikui upeasti, kuin kirkossa, väliaikaa kohti mentäessä. Tunsin syvää liikutusta vähän yllättävissäkin kohdissa, en oikein osannut paikallistaa miksi niin. Viulu soi hiljaa jossain taustalla...

 Pohdiskelin symboliikkaa ja sitähän riitti. Vasta käsiohjelmaa myöhemmin lukiessani ymmärsin, että se oli ihan tarkoituksellistakin. Nyt pitäisi nähdä koko homma uudestaan, josko kokonaisuutta katsoisi eri tavalla. Paikoitellen oli aika kliseistäkin ja se hiukan latisti fiilistä. Loppu tuli vähän yllätyksenä, kas kun elokuvaa en ollut nähnyt. Niin se kai oli tarkoitettukin sitten. Naiskuoro Miskantti kun vielä saapui lavalle ja koko porukka kajautti ilmoille loppulaulun, kyllä siinä kylmät väreet meni pitkinpoikin ja fiilis oli ylevä. Musiikilla ja laululla on voimaa, tämä tuli todistettua.

Upea loppukohtaus! (c) Kari Sunnari, TTT

 Mieltäni lämmitti Daniel Dareus valkoisissa vaatteissaan, enneuneni piti osittain siis paikkansa. Mieltäni lämmitti myös makoisa suklaisella nuotilla varustettu väliaikaleivos sekä rautatieasemalta junaa odotellessa ostettu uusin Image-lehti kera hekumallisen Antti Holma-kannen. Niin kuin taivaassa!

 (näin esityksen kutsuvieraana)

perjantai 4. syyskuuta 2015

Desirée - Pieni yösoitto / Tampereen Työväen Teatteri

Desirée - Pieni yösoitto / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 3.9. 2015, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Musiikki ja laulujen sanat Stephen Sondheim

Käsikirjoitus Hugh Wheeler

Suomennos Juice Leskinen

Tarina perustuu Ingmar Bergmanin elokuvaan 'Sommernattens leende'

Ohjaus Miika Muranen

Kapellimestari Eeva Kontu

Rooleissa : Petra Karjalainen, Veeti Kallio, Anna-Elisa Hannula, Severi Saarinen, Emmi Kaislakari, Ronja Alatalo/Helmi Hollström, Tuire Salenius, Juha-Matti Koskela, Tuukka Huttunen, Sari Havas, Jari Leppänen, Jukka Wennström, Julius Martikainen, Kristiina Hakovirta, Anna Pukkila, Johanna Kalmari ja Inna Tähkänen

 Olen onnistunut haalimaan syyskuun jokaiselle torstai-illalle ensi-illan Tampere-Helsinki -akselilla ja torstaienskarien putki polkaistiin jännittynein mielin käyntiin Tampereen Työväen Teatterissa Desiréen merkeissä. Jännittynein mielin siksi, että lavalla tositoimissa oli paaaaljon väkeä, jonka näkemistä ihan oikeasti odotin todella kovasti.

 Itse tarina tahi musikaali ei ollut millään tavalla minulle ennestään tuttu, en edes lukenut ennakkoon siitä yhtään mitään. Halusin yllättyä perusteellisesti, koskapa olen huomannut sen, että mitä enemmän tulevasta jutusta tietää, sitä enemmän kehittelee kaikenlaisia odotuksia ja sitä varmemmin usein myös pettyy. Aina ei tietenkään ole niin käynyt, mutta riittävän (ja valitettavan) usein kylläkin. Kuvia toki katselin silmät kiiluen...

(c) Kari Sunnari, TTT

 Tarinasta tiivistettynä : lakimies Fredrik Egerman (Veeti Kallio) on naimisissa nuoren ja kauniin Annen (Anna-Elisa Hannula) kanssa. Päällisin puolin kaikki on ihan ok, mutta avioliitosta puuttuu 'se jokin' ja kumpikin kipuilee turhautumisen parissa omalla tavallaan. Fredrikin poika Henrik (Severi Saarinen) on tulisesti rakastunut Anneen ja vähän käy kyllä sääliksi komeaa poikaa, koskapa naiset selkeästi pitävät häntä pilkkanaan. Kas, erään illan piristykseksi Fredrik vie nuoren vaimonsa teatteriin ja lavalla on näyttävä rotunainen Desirée Armfeldt (Petra Karjalainen). Katseet kohtaavat ja menneet pulpahtavat pintaan. Fredrikin ja Desiréen välillä on sutinaa selkeästi ollut - ja tulee myös olemaan. Desiréellä on ollut muitakin miehiä liuta ja tämänhetkinen rakastaja on tulisieluinen (mutta aika tyhjäpäinen) kreivi Carl-Magnus Malcom (Tuukka Huttunen, ah sentään), joka on mustasukkaisuuksissaan valmis kaksintaisteluun millä tahansa käteen sopivalla välineellä. Kreivillä on tietysti vaimo Charlotte (Sari Havas), joka on hyvinkin tietoinen miehensä touhuista. Väliajalle mentäessä koko poppoo päättää tavata Desiréen äidin, Madame Armfeldtin (Tuire Salenius) residenssissä maaseudun virkistävässä rauhassa ja selvähän se on, että siitä ei kyllä mitään hyvää seuraa. Vai seuraako?

 Alkupuolella minulla oli hitusen vaivaantunut olo. En saanut Sondheimin musiikista ja lauluista oikein minkäänsortin otetta. Kaikki tuntui jotenkin kovin sekavalta ja kaikkea tuntui olevan liikaa. Väki lauloi vuorotellen ja limittäin ja lomittain (tosi asiantuntevasti muuten kirjoitettu...) ja päällekkäin, en saanut sanoista selvää kunnolla ja en oikein tiennyt, että ketä katselisi tahi kuuntelisi. Sitten tapahtui jotain. Musiikki muuttui rauhallisemmaksi ja sen seurauksena saimme kuulla varsin hengästyttävän upeaa soololaulantaa. Keskityin kuin varkain kuuntelemaan myös laulujen sanoja, joiden käännöksestä vastaa itse sanataituri Juice Leskinen. En pelkästään siis istunut kuulemassa, vaan myös kuuntelin. Siinä on muuten vissi ero, ja kokonaan uusi maailma aukesi tämän oivalluksen myötä. Nautinnollisissa merkeissä menikin sitten loppuaika.

 Ohjaaja Murasen minulle mieluisana tavaramerkkinä on tietynlainen liikekieli ja tanssillisuus esityksen lomassa, ja siinä missä laulut tarjosivat herkkupaloja ja osuvia sivalluksia (miten olisi pärjännyt näissä sivalluksissa miekkamies ja viiksikreivi Carl-Magnus?), tarjosi Virve Varjoksen koreografiat keinuntaa ja keimailua tavalla, jota oli mukava seurata. Ajatuksissani heiluin minäkin tuolilla puolelta toiselle ja ehkä vähän nostelin helmaakin.

 Petra Karjalainen on kyllä sen sortin rotunainen ettei mitään rajaa (näyttää ja kuulostaa upealta!) ja Veeti Kallio täyttäisi jo pelkällä maskuliinisella karismallaan isommankin lavan. Jorma Uotisen puheista inspiroituneena voisin todeta, että 'verevää ja väkevää läsnäoloa pääparilta'. Ja Fredrik kun riisui valkean paitansa ja juuri sopivankokoiset lihakset sekä etenkin tatuoinnit paljastuivat, teki mieli laittaa kädet ristiin ja lausua kiitoksen sanat johonkin suuntaan. Ihan olisi ollut väliaplodien paikka siinä! Kansa varmaan mykistyi sen verran, että tilaisuus meni ohi. Oli se sen verran pysäyttävä näky ja vaikkapa ihan sen takia kannattaa ostaa lippu tähän musikaaliin... Kuuma oli tunnelma ammeen äärellä muutenkin. Harmi, ettei meillä ole kylpyammetta tahi paljua.

Huh huh! (c) Kari Sunnari, TTT

 Toki niitä syitä on paljon muitakin. Usvainen, hämärä puutarha suihkulähteineen (lavastuksesta kiitos Hannu Lindholmille). Taitava orkesteri kapellimestarinaan Eeva Kontu. Hurmaavat puvut (pukusuunnittelu Tarja Lapintie). Elämänviisauksia viljelevä ja laatujuomia siemaileva ihana madame Tuire Salenius. Itkettävän ihana palvelijatar Petra (Emmi Kaislakari) Myllärin poika-sooloineen. Pirteä elosalama Desiréen tytär Fredrika (ensi-illassa roolissa nähty Ronja Alatalo, joka on kyllä sen sortin neitokainen, että häntä haluan nähdä ja kuulla estradeilla ehdottomasti enemmänkin. Harvalla on taitoa olla eloisa ja pirtsakka vailla minkäänlaista teennäisyyttä.) Ronski ja rehevä Sari Havas. Lisäksi on aina suunnaton ilo nähdä monilahjakasta Severi Saarista roolissa kuin roolissa. Aikamoinen isä ja poika -parivaljakko oli tämä kyllä! Ja tietysti viiksikreivi ja enää-ei-niin-salainen-rakkauden-kohteeni Tuukka Huttunen, jonka vuoksi aikoinaan menin katsomaan ihan operettiakin.

Viiksikreivin näyttävä sisääntulo (c) Kari Sunnari, TTT

 Oikeastaan ihan jokaisen voisi vuorollaan tässä mainita, sillä kokonaisuus toimi loistavasti! Musikaalin nimikkoleivoskin oli oikein herkullinen ja syysyön hymyilyä oli tarjolla koko kotimatkan ajan. Ihmeellistä oli myös se, että avecina toiminut mieheni hehkutti näkemäänsä ja on täten oppinut pitämään myös musikaaleista. Huraa!

 Tästä on hyvä jatkaa teatterisyksyä!

(näin esityksen kutsuvieraslipulla)

Tuire Salenius ja Ronja Alatalo (c) Kari Sunnari, TTT

torstai 5. maaliskuuta 2015

Hevosten keinu / Tampereen Työväen Teatteri

Hevosten keinu / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 22.1. 2015, kesto noin 2h 20min

Käsikirjoitus ja ohjaus Sirkku Peltola

Rooleissa : Maria Aro, Tuire Salenius, Aimo Räsänen, Pentti Helin, Miia Selin, Emmi Kaislakari, Janne Kallioniemi, Ilkka Koivula ja Severi Saarinen

Sorin Sirkuksesta mukana : Charlotta Ingraeus. Ilona Jääski, Iitu Kivimäki, Liina Leppänen, Petra Lesonen, Elina Mäkelä, Kamilla Nisso, Veera Seppälä ja Malla Tallgrén

 Sirkku Peltolan suosittu ja kiitetty Suomen hevonen-trilogia on edennyt jo neljänteen osaansa. Trilogian neljäs osa? Kyllä vaan. Kotaloille kaikki on mahdollista - myös se, että aiemmissa osissa jo kahdesti kuollut Äite (Maria Aro) elää ja porskuttaa edelleen. Peltolan mukaan "aivojensa sopukassa Äite vaatimalla vaati tarinalleen jatkoa", joten eihän siinä sitten muukaan auta.

 Tarinan edellisessä osassa (Lämminveriset) koko porukka oli ajautunut asumaan sillan alle, nyt on pakattu Lada täyteen väkeä ja sohvaa, patjaa, telkkaria ja muuta tarpeellista. Kotalan klaani löytää itsensä kaukaa koto-Suomesta, "ruslanapirssin" hyydyttyä jonnekin päin Romaniaa. Villihevosia on vielä - ainakin niillä seuduilla. Tarinan edetessä käy ilmi, että eivät ne villejä olekaan, hylättyjä tosin. Eikä se hevosten keinukaan miltään kovin riehakkaalta huvipuistolaitteelta loppupeleissä vaikuta...

(c) Kari Sunnari, TTT

 Koko näytelmähän saa muuten varsin vauhdikkaan alun, sillä eetteriin pamahtaa "Ace of Spades"! Nyt mennään eikä meinata. Ensimmäiset repliikit lausunee Kai Kotala (Aimo Räsänen), yksi kaikkienaikojen suosikkihahmoistani teatterinlavalla. Juttua tulee taukoamatta kielellä, jota voi välillä vain arvailla. Vai mitä tarkoittaa esim. verbi "kerätä markkinavoimaa vatupassissa"? * Kaitsu tulisi Aaltosen Remun kanssa varmaankin loistavasti toimeen. Vaan rakkauden edessä se Kaikin menee sanattomaksi. Yes indeed!

Etualalla Kaitsu ja Tiina (c) Kari Sunnari

 Aiemmista osista tutut roolihenkilöt ottavat hetkessä oman paikkansa niin lavalla kuin katsojien sydämissä, uutena tulokkaana Jaanan (Miia Selin) herttainen kiharatukkainen tytär Tiikeri (Emmi Kaislakari). Hämmentävää on yhä edelleen se, miten tutulta koko perhe tuntuu! Kai meissä jokaisessa asuu pieni Aili Kotala (Tuire Salenius), joka vastoinkäymisistä huolimatta ei lannistu eikä varsinkaan anna vyötärömakkaroiden menoa haitata. Ihailtavaa on myös se yhteisöllisyys ja lämpö, joka porukasta huokuu. Suorat sanat sanotaan ja kinastellaan milloin mistäkin, mutta siitä huolimatta ollaan valmiita toimimaan vaihtovaluuttana ihmiskaupassa tai singahtamaan ihmiskuulana taivaalle. Tiikeri-tyttönen sen kivasti kiteyttää yhteen lauseeseen, joka onnekseni löytyi käsiohjelmasta : "Jonakin päivänä me saatamme ohikiitävän hetken katsoa toisiamme silmiin ja nauraa semmoista tosi, tosi pientä mutta yhteistä ... yhteistä elämään tyytyväistä naurua". Voiko sen nätimmin sanoa! Muitakin hienoja ajatuksia ja nasevia sloganeita näytelmä on pullollaan. Mietin monta kertaa "Just noin! Tuo täytyy muistaa!" ja sitten tulee uutta matskua ja edellinen unohtuukin. Harmi.

 Jossain vaiheessa havahduin siihen, että huomaan vähän pitkästyväni. Tarina jauhaa paikallaan ja juttua tulee, mutta mitään uutta ei oikeastaan ole tarjolla. Ja sitten Sorin Sirkuksen taitavat tyypit ilmestyvät lavalle kuka mistäkin. Kyyneleet silmissä seuraan ilma-akrobaattien maagisia liikkeitä ja olen ihan "tiloissa". Huh ja hei.

 Pieniä kauniita hetkiä on näytelmä täynnä. Valdo Bono (Ilkka Koivula) jänisystäväänsä etsimässä, valon siivilöityminen savun keskeltä näyttämön takaa, Kain ja Tiinan (Janne Kallioniemi) herkkä puhelu... Lähtemättömän vaikutuksen teki myös Arto Kana (Severi Saarinen) permiksineen ja salihousuineen.

(c) Kari Sunnari, TTT

 Lopussa soi taas Iltatuulen viesti, Aili keinuttelee kotipihan keinussa hiljalleen ja lunta satelee maahan. Tiikeri lähtee kohti unelmiaan. Maailmassa kaikki hyvin. Jää hyvä mieli. Tämä porukka pärjää missä vaan, koska heillä on toisensa. Vielä kun tietää sen, että kaikki eivät ole niin onnekkaita. On tämä porukka sellainen, että vähän jäi sellainen kutina, jotta vielä viideskin osa on tuloillaan jossain vaiheessa...

 Hienoa työtä jälleen koko työryhmältä, huima lavastus etenkin. Pakko mainita vielä, että minä en todellakaan ole mikään käsityöihminen, mutta siitä huolimatta onnistuin väliajalla väkertämään ala-aulassa muutaman ketjusilmukan. Kato meikku se osas olla höökä päällä oikeessa kohtaa!

Hevosten keinulle neljä tähteä ****.

 * lause tarkoittaa tietysti samaa kuin "vetää zulua" eli nukkua.

(näin esityksen pressilipulla)

torstai 13. maaliskuuta 2014

Hiljaiset sillat / Tampereen Työväen Teatteri

Hiljaiset sillat / Tampereen Työväen Teatteri, Kellariteatteri

Dramatisoinnin kantaesitys 3.9. 2013, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Ohjaus Milko Lehto

Rooleissa Teija Auvinen, Auvo Vihro, Emmi Kaislakari ja Samuli Muje

 Hiljaiset sillat on minulle ja monelle muullekin tuttu lähinnä Meryl Streepin ja Clint Eastwoodin tähdittämästä tunteikkaasta elokuvasta. Odotukset teatteriversion suhteen olivatkin sangen korkealla ja mietinnät myös siitä, että mahtaako tämä mennä liiankin intiimiksi Kellariteatterin pienellä näyttämöllä, ja miten elokuvan lähes taianomainen tunnelma saadaan taittumaan lavalla...

Teija Auvinen ja Auvo Vihro / (c) Petri Kovalainen, TTT

Perheelleen syvästi omistautunut Francesca (Teija Auvinen) elelee pienessä maalaiskaupungissa, päivät toistuvat samankaltaisina ja arki on tavallista, onnellista, ilman suuria mullistuksia. Kaikki kulkee omalla painollaan. Eräänä päivänä muu perhe on lähtenyt toisaalle maatalousnäyttelyyn muutamaksi päiväksi, ja nuo päivät tulevat mullistamaan koko Francescan loppuelämän. Paikkakunnalle saapuu National Geographic - lehden valokuvaaja Robert (Auvo Vihro) kuvaamaan kauniita puusiltoja. Mies on matkustanut paljon maailmalla, nähnyt ja kokenut kaikenlaista. Kuin varkain Francesca ja Robert salamarakastuvat, ja mikään ei ole enää entisensä...

 Vuosikausia myöhemmin äitinsä kuoltua lapset Carolyn (Emmi Kaislakari) ja Michael (Samuli Muje) tulevat kotitalolleen vielä viimeisen kerran ja tavaroiden joukosta löytyy yllättäen valokuvia, dioja, kirjeitä ja päiväkirjoja. Äidin elämästä paljastuu asioita, joita aluksi varsinkin Michaelin on vaikea sulattaa. Tytär on heti ymmärtäväisempi. Äidin päiväkirjamerkintöjä yhdessä lukiessaan he kuitenkin oivaltavat jotain todella suurta, joka auttaa tekemään omia, vaikeitakin ratkaisuja.

 Lavastus oli hyvin toimiva, samassa tilassa elettiin niin menneisyyttä kuin nykyisyyttäkin ja kohtausten päähenkilöt siirtyivät syrjemmälle tarvittaessa, lapset etenkin tarkkailivat sivummalla menneitä tapahtumia. Olin erityisen vaikuttunut etenkin Samuli Mujeen roolityöstä tarinan edetessä, hän kävi kyllä koko tunneskaalan läpi ja se välittyi hienolla tavalla katsomoonkin.

 Mutta nämä rakastavaiset... Täytyy tunnustaa, että en ole mikään romantikko, joka ahmisi rakkausromaaneja viltin alla tai katselisi "nyyhkyleffoja" nenäliinapaketti käsissään, mutta nyt kyllä nämä ihanat aikuiset rakastavaiset saivat kyllä minunkin muurini murtumaan! Voi miten hiipivän aistillista ja kaunista oli salakavalasti heräävä rakkaus, ja Teija Auvinen suorastaan hehkui. Kaunis hän oli jo valmiiksi, ja miten hän vielä sitten puhkesi täyteen kukoistukseen niin kuin upea, aikuinen nainen vain osaa ja voi. Auvo Vihro tarjosi tähän vielä oivallisen, hiukan rosoisen vastaparin. Nautinnollista seurattavaa. Jännä muuten huomata, että moni (etenkin naispuolinen) katsoja seuraili tapahtumia hiukan pää kallellaan ja käsi poskella. Eihän sitä muutakaan voi, kun pakahduttaa niin kovin. Väistämättä kävi mielessä, että millaisiakohan elämänkohtaloita löytyisi katsojienkin joukosta. Luopumisen tuskaa ja heräävät muistot?


Huh huh. Silmät punaisina lähdettiin tästäkin esityksestä. Päässäni soi Ismo Alangon ääni "Rakkaus on ruma sana, kaipaus soi kauniimpana..."

 Erityiskiitos vielä käsiohjelman mustavalkoisista kuvista, joissa oli kaunis häivähdys menneestä ajasta.

Hiljaiset sillat saa vahvat neljä tähteä ****

(näin esityksen pressilipulla)

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Ihmisellinen mies / Tampereen Työväen Teatteri

Ihmisellinen mies / Tampereen Työväen Teatteri, Kellariteatteri

Kantaesitys 25.9. 2013, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Sirkku Peltola

Rooleissa : Auvo Vihro, Jaana Oravisto, Mikko Nousiainen, Petra Karjalainen, Emmi Kaislakari, Jari Ahola, Miia Selin, Aimo Räsänen ja Tuire Salenius

 Raine Kukkia (Auvo Vihro) on kuin kuka tahansa meistä. Mies kuin "kysymysmerkki vailla lausetta". Vaatimaton, ei pidä itsestään liikaa meteliä, vähän väritön persoona. Räväkämpi tyyppi Kake on napannut verevän vaimon ja vallannut entisen kodin autotallia ja rakkaudella vaalittuja tomaattiviljelmiä myöten. Työpaikka on lähtenyt alta uudistusten myötä. Joku toinen saattaisi moisen tilanteen edessä lannistua, katkeroitua, menettää elämänhalunsa, hukuttaa murheensa päihteisiin. Vaan ei Raine! Uudella innolla eteen päin! Edessä on muutto toiseen kaupunkiin; samaan kaupunkiin, jossa Rainen poika Petteri (Mikko Nousiainen) perheensä kera asustelee. Nyt olisi oivallinen tilaisuus tutustua paremmin myös jo teini-ikäiseksi varttuneeseen pojantytär Raisaan (Emmi Kaislakari). Raine pääsee koeajalle kauppaamaan Red Devil 313 - imureita ovelta ovelle, ja pikku hiljaa uudessa kodissakin harmaat vaatepinot ja muut tavarat löytävät paikkansa. On uuden alun aika.

Annu ja Raine / (c) Kari Sunnari, TTT


 Minua kyllä "varoitettiin" tästä etukäteen, mutta se mitä sitten tapahtui yllätti minut jälleen kerran. Rainen puuhasteluja ja puheita kuunnellessani olin heti alusta alkaen vähän pala kurkussa. Tälle miehelle toivon pelkkää hyvää, tämän miehen toivon onnistuvan. Vuokraisäntänä hääräsi suvereeniin tyyliinsä Aimo Räsänen. Kalevi Kärpänen oli rasittavan hauska tapaus, ja hänen loputtomille sutkautuksilleen ja elekielelleen sai vapautuneesti nauraa. Joulunvietto "perhepiirissä" oli varsinkin yhtä juhlaa. Vaan kuinkas sitten kävikään...

 Mitä pitemmälle näytelmä eteni, sitä varmemmin nauru juuttui kurkkuun ja sitä vahvemmin huomasin liikutuksen aallon pyyhkäisevän ylitseni. Välillä oli jopa vaikea hengittää. Kellariteatterin intiimi tila antaa katsojalle ihanteellisen mahdollisuuden seurata näyttelijöitä lähempää ja havaita jotain niin mestarillista, että sitä on vaikea sanoin edes kuvata. Tukahdutettuja tunteita, sanoja ja tekoja joita ei vaan saa aikaiseksi, niin hyvässä kuin pahassakin. Mielessäni vähän ravistelin yhtä jos toistakin hahmoa, sysäsin heitä toistensa syliin ja sanomaan edes jotain. Mutta ei, kukaan ei vaan tajua! Mieleni teki myös nousta seisomaan ja huutaa kovaan ääneen "ET TEE SITÄ!"  yhdessä ratkaisevassa kohtauksessa. Huomasin tuntevani jopa silkkaa raivoa erästä roolihenkilöä kohtaan. Suututti niin, että päähän sattui.

 Ja sitten Annu (Tuire Salenius), pimeydessä ja hiljaisuudessa pitkään elänyt yksinäinen nainen. "Ihminen on silloin vasta olemassa, kun sillä on nimi." Tämä jos mikä kolahti minuun niin, että lähes lamaannuin. Tajusin jo näytelmän puolivälissä, että tämä ei tule omalta kohdaltani päättymään hyvin, en tule ehkä henkisesti selviämään tästä.

 Onneksi aurinko lopussa pilkisti, perhonen avasi siipensä ja tomaatitkin toivottavasti lähtivät kasvamaan. Mieleni teki mennä halaamaan kaikkia näyttelijöitä, etenkin Auvo Vihroa ja Mikko Nousiaista, joista varsinkin jälkimmäinen teki mielestäni yhden hienoimmista roolitöistään ikinä. Kaikki olivat kyllä omalla tavallaan loistavia, ja Peltolan kädenjälki näkyy ja tuntuu kaikessa.

 Ulkona paistoi ensimmäinen kunnon kevätaurinko. Minä kävelin itkuisin silmin läpi kaupungin ja toivoin törmääväni edes yhteen tuttuun. Oli hirmuinen tarve puhua jonkun kanssa, mutta kaikki kasvot olivat vieraita. Oli ulkopuolinen, yksinäinen, raskas olo. Mutta sitten paikalle saapui eräs tuttu nuorukainen, joka ensin sanoi nimeni ja se jälkeen nappasi minut lämpimään halaukseen.

Yhtäkkiä olin taas olemassa. Elämä on ihanaa!

Ihmisellinen mies kolahti juuri oikeaan paikkaan juuri oikealla hetkellä. Tätä on teatteri parhaimmillaan, tämän vuoksi jaksaa aamulla herätä uuteen päivään. Täydet viisi tähteä *****.

(näin esityksen pressilipulla)

Joulutunnelma katossa / (c) Kari Sunnari, TTT

lauantai 15. helmikuuta 2014

Kerjäläinen ja jänis / Tampereen Työväen Teatteri

Kerjäläinen ja jänis / Tampereen Työväen Teatteri, Kellariteatteri

Ensi-ilta 21.1. 2014, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Tuoman Kyrön romaanin pohjalta näytelmäksi sovittanut Laura Jäntti

Ohjaus Snoopi Siren

Rooleissa : Juha-Matti Koskela, Emmi Kaislakari, Jaana Oravisto ja Laura Alajääski

 Tämä kuuluu taas sarjaamme "Avoimin mielin teatteriin" ja vailla minkäänlaisia ennakko-odotuksia (vaikka tämä kevään tärppilistaltani löytyikin), sillä alkuperäisromaani ei ole minulle lainkaan tuttu. Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi-teokselle tämä kuulemma on kunnianosoitus, ja minulla on huterat muistikuvat jostain vuosien takaa vain elokuvan kohtauksesta, jossa Antti Litja pitää sylissään jänöä.

 Ennen esitystä jo tunsin, etten ole ihan oma itseni. Vilutti, kolotti, haukotutti ja tuntui kuin olisin matkalla teatteriin ollut joko joukkotappelussa tai jäänyt jyrän alle. Esityksen päätyttyä vilutukseen olisi voinut lisätä yhden t-viivan vielä ja tunsin olevani myös henkisesti jyrätty. Mitä ihmettä tapahtui? Mitä ihmettä odotin näkeväni? Osa fiiliksestä pistettäköön väsymyksen piikkiin, sillä seurassa ei ollut mitään vikaa ja reissu oli muuten kiva.

 Mutta tämä Kerjäläinen ja jänis. Romanialainen Vatanescu (Juha-Matti Koskela) päätyy ihmiskauppias Jegorin (Laura Alajääski) matkassa kerjäläiseksi Suomeen. Erinäisten sattumusten vuoksi hän törmää sattumalta citykaniin, jonka nappaa mukaansa ja niin mies ja jänö lähtevät yhteiselle matkalle kohti pohjoisen hillasoita ja marja-apajia. Reissun varrella törmätään tietenkin monenlaisiin hahmoihin, joita muu porukka sitten antaumuksella esittää. Mieleeni tuli väistämättä, että minkälaisiksi hahmot on kirjan sivulla kuvailtu. Nyt nämä lukuisat sivuhahmot toivat jälleen kerran Kummelin mieleeni (niillekin on toki aikansa ja paikkansa, mutta en enää jaksaisi teatterin lavalla sentyyppistä porukkaa nähdä) ja tympäännyin totaalisesti. Työvoimatoimiston Usko Rauteen (Emmi Kaislakari) tietoisku erilaisista työkkärin asiakkaista oli hupaisa, ja sivuhenkilöistä suosikkini oli myös Kaislakarin esittämä Harri Pykström saunareissuineen ja rintakarvoineen. Uskomaton olemus sillä tyypillä!

(c) Petri Kovalainen, TTT

Vatanesculla oli mielessään nappulakengät, jotka hankkisi pienelle pojalleen kunhan saisi riittävästi rahaa. Se oli ainut motivaattori, jonka puolesta tekisi melkein mitä vain. Ja omituisiin tilanteisiin mies tahtoen ja tahtomattaan joutuikin. Juha-Matti Koskela teki kyllä hienon roolityön, Vatanescu suhtautui niin toiveikkaana ja uteliaana kaikkeen mahdolliseen senkin uhalla, että Jegor tai poliisi hänet nappaisi. Ja jänis kulki matkassa mukana tietenkin.

 Alkupuoliskolla oli aika kaoottista ääni-ja valomaailmaa ja en pitänyt siitä yhtään. Tuli ihan pää kipeäksi metelin keskellä. Vauhtia oli muutenkin liikaa, autolla tai junalla köröteltiin suuntaan jos toiseenkin jatkuvasti. Muutamista rauhallisemmista kohtauksista nautin enemmän, ja siellä täällä välähti hienoja ajatuksiakin ihmisistä ja maailmasta. Hetken kuluttua kuitenkin pääni oli täynnä kaikkea sekavaa ja ajatus karkasi siihen, että mikä tässä kaikessa on oikein pointtina ja kauanko tämä vielä kestää.

 Esityksen päätyttyä olin hyvin hämmentynyt, jo toistamiseen samalla viikolla. Visioimme seuralaiseni kanssa ajatuksella, että jos voisi kaivaa punaisen kortin taskustaan ja viheltää pilliin kesken esityksen, niin olisimme molemmat tehneet niin.

 Ei jatkoon. Kaksi tähteä ja nekin menee Juha-Matti Koskelalle. **

(esitys nähty pressilipulla)