Dramatisoinnin kantaesitys 3.9. 2013, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)
Ohjaus Milko Lehto
Rooleissa Teija Auvinen, Auvo Vihro, Emmi Kaislakari ja Samuli Muje
Hiljaiset sillat on minulle ja monelle muullekin tuttu lähinnä Meryl Streepin ja Clint Eastwoodin tähdittämästä tunteikkaasta elokuvasta. Odotukset teatteriversion suhteen olivatkin sangen korkealla ja mietinnät myös siitä, että mahtaako tämä mennä liiankin intiimiksi Kellariteatterin pienellä näyttämöllä, ja miten elokuvan lähes taianomainen tunnelma saadaan taittumaan lavalla...
 |
| Teija Auvinen ja Auvo Vihro / (c) Petri Kovalainen, TTT |
Perheelleen syvästi omistautunut Francesca (Teija Auvinen) elelee pienessä maalaiskaupungissa, päivät toistuvat samankaltaisina ja arki on tavallista, onnellista, ilman suuria mullistuksia. Kaikki kulkee omalla painollaan. Eräänä päivänä muu perhe on lähtenyt toisaalle maatalousnäyttelyyn muutamaksi päiväksi, ja nuo päivät tulevat mullistamaan koko Francescan loppuelämän. Paikkakunnalle saapuu National Geographic - lehden valokuvaaja Robert (Auvo Vihro) kuvaamaan kauniita puusiltoja. Mies on matkustanut paljon maailmalla, nähnyt ja kokenut kaikenlaista. Kuin varkain Francesca ja Robert salamarakastuvat, ja mikään ei ole enää entisensä...
Vuosikausia myöhemmin äitinsä kuoltua lapset Carolyn (Emmi Kaislakari) ja Michael (Samuli Muje) tulevat kotitalolleen vielä viimeisen kerran ja tavaroiden joukosta löytyy yllättäen valokuvia, dioja, kirjeitä ja päiväkirjoja. Äidin elämästä paljastuu asioita, joita aluksi varsinkin Michaelin on vaikea sulattaa. Tytär on heti ymmärtäväisempi. Äidin päiväkirjamerkintöjä yhdessä lukiessaan he kuitenkin oivaltavat jotain todella suurta, joka auttaa tekemään omia, vaikeitakin ratkaisuja.
Lavastus oli hyvin toimiva, samassa tilassa elettiin niin menneisyyttä kuin nykyisyyttäkin ja kohtausten päähenkilöt siirtyivät syrjemmälle tarvittaessa, lapset etenkin tarkkailivat sivummalla menneitä tapahtumia. Olin erityisen vaikuttunut etenkin Samuli Mujeen roolityöstä tarinan edetessä, hän kävi kyllä koko tunneskaalan läpi ja se välittyi hienolla tavalla katsomoonkin.
Mutta nämä rakastavaiset... Täytyy tunnustaa, että en ole mikään romantikko, joka ahmisi rakkausromaaneja viltin alla tai katselisi "nyyhkyleffoja" nenäliinapaketti käsissään, mutta nyt kyllä nämä ihanat aikuiset rakastavaiset saivat kyllä minunkin muurini murtumaan! Voi miten hiipivän aistillista ja kaunista oli salakavalasti heräävä rakkaus, ja Teija Auvinen suorastaan hehkui. Kaunis hän oli jo valmiiksi, ja miten hän vielä sitten puhkesi täyteen kukoistukseen niin kuin upea, aikuinen nainen vain osaa ja voi. Auvo Vihro tarjosi tähän vielä oivallisen, hiukan rosoisen vastaparin. Nautinnollista seurattavaa. Jännä muuten huomata, että moni (etenkin naispuolinen) katsoja seuraili tapahtumia hiukan pää kallellaan ja käsi poskella. Eihän sitä muutakaan voi, kun pakahduttaa niin kovin. Väistämättä kävi mielessä, että millaisiakohan elämänkohtaloita löytyisi katsojienkin joukosta. Luopumisen tuskaa ja heräävät muistot?
Huh huh. Silmät punaisina lähdettiin tästäkin esityksestä. Päässäni soi Ismo Alangon ääni "Rakkaus on ruma sana, kaipaus soi kauniimpana..."
Erityiskiitos vielä käsiohjelman mustavalkoisista kuvista, joissa oli kaunis häivähdys menneestä ajasta.
Hiljaiset sillat saa vahvat neljä tähteä ****
(näin esityksen pressilipulla)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).