Suomenkielinen kantaesitys 13.2. 2016, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)
Musiikki ja laulujen sanat Lisa Lambert ja Greg Morrison
Käsikirjoitus Bob Martin ja Don McKellar
Ohjaus ja suomennos Timo Rissanen
Koreografia ja apulaisohjaaja Osku Heiskanen
Lavastus Mirva Mustonen
Puvustus Marja Liukkonen
Kampaukset, peruukit ja naamiointi Sonja Kallio
Valosuunnittelu Kare Markkola
Äänisuunnittelu ja tehosteet Keijo Miettinen
Kapellimestari, musiikin sovitus ja laulujen harjoitus Lauri Kuosa
Rooleissa : Timo Rissanen, Ami Aspelund, Aki Honkatukia, Hanna Kaskela, Heikki Pöyhiä, Anssi Valikainen, Kari Kinnari, Ulla-Maija Järnstedt, Marko Kurikka, Pirja Arponen, Laura Heinonen, Sami Sivonen, Keijo Puustinen, Ville Lamberg ja Jaana Puustinen
Orkesteri : Lauri Kuosa, Pekka Ranta, Pekka Seppänen, Ismo Vänskä, Vladimir Sgurev, Esa Niiva/Tatu Kosonen ja Heikki Kaskela
Pienet on teatteripiirit... Kutakuinkin vuosi sitten olimme katsomassa ihanaa Hobittia Teatteri Imatran vanhassa rakennuksessa, ja sattumoisin samaan näytökseen oli tiensä löytänyt toinenkin hämeenlinnalaispariskunta. Taas ajettiin kammottavassa säässä Imatralle ja tällä kerralla kohteena Kulttuuritalo Virta. Kyllä hämmästys oli suuri, kun samainen pariskunta seisoskeli edellämme lippujonossa! No, sattumalta me emme paikalla olleet juuri kyseisenä päivänä ja siihen oli tietty syy, josta lisää tarkemmin loppupuolella.
"Hiprakkainen esiliina" (alkuperäiseltä nimeltään "The Drowsy Chaperone") on nimeltään sellainen, että meikäläisellä ei mielenkiinto ainakaan sen perusteella heräisi. Minä en edelleenkään tunnustaudu musikaalifaniksi, vaikka viime aikoina olenkin yllättävän monta kertaa musikaalien parista itseni löytänyt. Tämän musikaalin kantaesitys on muuten nähty Broadwaylla 2006, Tukholmassa viime vuonna ja nyt siis Imatralla!
Takanani oli pari huonosti ja levottomasti nukuttua yötä (neljän päivän sisällä kolme reissua Helsinkiin tekee kenelle tahansa hallaa), joten en ollut ihan skarppina musikaalin alkupuoliskolla ja kesti hetken aikaa, ennen kuin hokasin mistä on kyse. On siis "Mies tuolissa" (kyllä vaan, roolihenkilön nimi ja roolissa Timo Rissanen), joka vaikuttaa asuntonsa perusteella vannoutuneelta musikaalifanilta. Seiniltä kun löytyy erinäisiä musikaalijulisteita, kuten esimerkiksi Cats, Les Misérables ja Sunset Blvd. Mies alkaa jutskailla tuttavallisesti yleisölle ja esittelee tohkeissaan vinyylilevyä, jolla kaikkienaikojen suosikkimusikaalinsa "Hiprakkainen esiliina" vuodelta 1928. Levy on kulkeutunut miehen käsiin kaiketi perintönä, ja itse hän ei ole esitystä koskaan päässyt näkemään. Hän haluaa soittaa levyn meille (taitaa kuunnella sitä harva se päivä, minusta vähän tuntuu siltä...), jotta ymmärtäisimme sen nerokkuuden. Ei muuta kuin levy pyörimään, ja vaivihkaa henkilöhahmot ja musikaalin tapahtumat heräävät eloon miekkosen olohuoneessa.
 |
| Mies tuolissa fiilistelemässä levynsä kanssa |
Musikaali kertoo revyytähti Janet Van de Graafista (Hanna Kaskela), joka on rakkauden tähden valmis lopettamaan uransa ja on menossa naimisiin Robertin (Heikki Pöyhiä) kanssa. Kapuloita rattaisiin pistää sitten mm. gansterikaksikko (joka on naamioitunut sokerileipureiksi), itseriittoinen ensirakastaja Aldolpho, wanna be-revyytähti Kitty sekä tietysti musikaalin nimihenkilö, drinkkilasi kourassa heiluva hiprakkainen esiliina.
 |
| Morsian, esiliina ja sulho |
Kuka mistäkin tykkää... Musikaalin juoni ei päätä huimaa, mutta se ei olekaan mielestäni se pointti. Homman nimi kun on se, että mies tuolissa on niin fiiliksissä suosikistaan, että soitattaa levyltä parhaita kohtauksia repeatina uudelleen (ettekö muka itse koskaan tee niin?), tanssahtelee itse mukana ja muutenkin fiilistelee kokonaisvaltaisesti nojatuolissaan tai sivummalla, heittelee välikommentteja "nyt tulee suosikkikohtaukseni!" ja avautuu rakkausasioistaan itsekin drinkkilasi kourassa. Koko mies on vähän liikuttava ja vaikuttaa aika yksinäiseltä. Taitaa viettää kohtuullisen paljon aikaansa kotonaan, musikaalilevytyksiään kuunnellen? Levysoittimen neula jää myös välillä hyppimään ja suosikkini taisi olla se, että väliajan jälkeen estradin täyttää yllättäen joku kiinalaisviritysmusikaali! Miksi ihmeessä!? No, miehellä käy siivooja ja hän välillä laittaa levyjä vääriin paikkoihin, joten levylautasella on pyörimässä aivan väärä vinyyli. Toki samalta tekijäporukalta... Loppukliimaksin koittaessa menee sähköt ja tunnelma on pilalla, sillä viimeinen kohottava loppulaulu ja sen finaali jää kesken, ja mies ei saa täyttymystään. Koko levy on siis kuunneltava alusta uudelleen ilman mitään keskeytyksiä, jotta nautinto olisi täydellinen.
Tekstissä on mukana paljon herkullisia yksityiskohtia, sattuneesta syystä itselleni jäi mieleen miehen saarna siitä, miten ärsyttävää on jos puhelin soi kesken kuuntelusession - ja vertaa sitä suoraan siihen, jos jollakulla sattuisi soimaan puhelin kesken teatteriesityksen! Bingo!
 |
| Hurmaava Kitty ja sokerileipurit |
Mies tuolissa on eittämättä wanna be-musikaalistarba harmaan villatakkinsa uumenissa, mutta estradilla nähdään mainiota menoa etenkin rotunaisten aateliin kuuluvien daamien muodossa. Nahkahousuinen pilotti Trix (Laura Heinonen), hiprakkainen esiliina ihastuttavassa kokohaalarissaan (Pirja Arponen), veikeä Kitty (Ulla-Maija Järnstedt) sekä tietysti itse päätähti neiti Van de Graaf (Hanna Kaskela), joka hurmasi minut monipuolisuudellaan, lauluäänellään ja säihkyvällä lavakarismallaan. Hänen menoaan oli ilo seurata. Mieleeni jäi etenkin laulunumero, jossa tähti kertoo jättävänsä showmaailman, poistuu lavalta ja palaa vielä kertaalleen laulamaan, että tulihan kaikille asia varmasti selväksi, että aikoo jättää lavat.
Lipevä ensirakastaja Aldolpho (Marko Kurikka) toi myös mieleeni oman bravuurini. Ala-asteella olimme harjoitelleet tiettyyn maahan liittyvän ohjelmiston, jonka sitten esitimme ylpeille vanhemmillemme. Minun luokalleni oli napsahtanut tietysti Espanja ja minulle lankesi suuri kunnia esittää viiksekästä tummaa hurmuria, flamencotaiteilja Don Pedroa, joka saapui suurin elkein lavalle ja lausui "Mina suuri hurmuri Don Pedro, mina rakastaa flamenco" - ja sitten viikset putosivat. Olen tässä odottanut 35 vuotta, milloin Don Pedro voisi tehdä näyttävän comebackin, mutta Aldolpho ehti näemmä ensin...
En tämänkään spektaakkelin jälkeen tunnustaudu musikaalifaniksi, mutta olihan tämä pirun viihdyttävä ja vähän hölmöjäkin käänteitä tarjonnut pläjäys. Niistähän minä tykkään, kun kaikki ei etene ennalta-arvattavasti. Pysyy mielenkiinto lopputulosta kohtaan yllä ja pysyy paremmin hereilläkin. Teatterin taikaa oli myös se, että olin hämmästynyt siitä, että loppukiitoksissa orkesteri saapui lavalle. Minä kun luulin, että kaikki tuli levyltä...
Miksi sitten olin Imatralla asti katsomassa tätä? No siksi, että samassa esityksessä vietettiin teatterin monitoimimies teatterinjohtaja-ohjaaja-näyttelijä-kääntäjä Timo Rissasen 30v-taiteilijajuhlaa ja minulla oli suuri ilo ja kunnia saada kutsu paikalle. Välittömästi esityksen päätyttyä Timoa onniteltiin lavalla Imatran kaupungin toimesta (prenikoita rintapieliin myös) ja omat viestinsä toivat lähimmäiset ja teatterin henkilökunta. Myöhemmin illalla juhlamaljoja kohoteltiin Imatran Valtionhotellin Linnasalissa runsaan ja erittäin maukkaan buffetpöydän antimien ääressä, hienoja lauluesityksiä kuultiin ja rupateltiin tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Juhlat olivat erittäin rennot ja lämminhenkiset, ja minäkin pääsin paasaamaan teatterista oikein urakalla. Suunniteltu spontaani steppinumero Kiti Kokkosen kanssa jäi tosin esittämättä. Isäntäkin kehtasi loppuillasta tunnustaa salaisen nuoruudenihastuksensa kohteelle (Titta Jokiselle) tunteensa.
Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Se tuli taas todistettua. Kun kahdesti ensin kieltää, niin kolmannella kerralla napsahtaa. Löysin itseni puolenyön jälkeen seisomasta kuohuviinilasi kourassa Valtionhotellin tornisviitistä, mutta se on taas sitten ihan toinen juttu!
Esityksen näin siis kutsuvieraana, kiitos Teatteri Imatralle ja Timo Rissaselle kutsusta ja hienoista juhlista!
Esityskuvat (c) Ari Nakari
Hiprakkainen esiliina voisi hedelmänä olla cantaloupemeloni.
