Tomi
Alatalon tapasin maaliskuun loppupuolella 2013 Tampereella
Kulttuuriravintola Kivessä, Hamletin
päivänäytöksen jälkeen.
Torniossa
1981 syntynyt Tomi on horoskooppimerkiltään kaksonen. ”Keminmaasta
mä virallisesti oon
kotoisin, sillä siellä mä oon asunut koko nuoruuteni. Lisäksi oon
asunut Kemissä, Torniossa, Kokkolassa, Helsingissä ja Tampereella,
ja toki oon pyörinyt siellä sun täällä sekä duunin että
bändikeikkojen vuoksi. Tällä hetkellä mä asustelen Helsingissä”,
leppoisa Tomi kertoilee.
Mitä
harrastat? ”Sanotaan näin, että musiikki ja skeittaus on ne mun
kestoharrastukseni. Enää mä en
tee itse musiikkia, koskapa nää hommat on tämmöisiä, niin se on
aika harva bändi jolle sopisi se, että
”joo mä oon messissä, mutta vain maanantaisin”. Joo että
sunnuntaisin voitais treenata ja maanantaisin
käydä keikoilla! Se siis ei oikein natsaisi aikataulullisista
syistä, mutta kyllä mä siis omaksi
huvikseni edelleen soittelen. On meillä kavereitten kanssa yks bändi
eli ikuisuusprojekti, mutta
ei sillai vakavasti mitään enää.”
Mitä
soittimia osaat soittaa? ”Kitara on mulle se ykkössoitin, mutta
mut on skidinä laitettu pianotunneille,
että sieltä on niinku peräisin tietynlaiset pohjat, ja sitten mä
olen soittanut bassoa myöskin
bändeissä. Rumpuja mä soitan sen verran punkisti, että siitä ei
kehtaa sillä lailla paukutella henkseleitä,
mutta sanotaan, että sellaisen perusnäyttelijän mä pieksen
rumpujensoitossa, mutta en oikeeta
muusikkoa.”
Soitit
siinä Markkasen Juhon bändissäkin joskus, eikö? ”Joo,
Järjestyshäiriössä mä soitin bassoa. Itse
asiassa se meni sillä tavalla, että mä tulin soittamaan
syntetisaattoreita niitten levylle. Syntikka on
enemmänkin sellainen maalailu-ja fiilistelysoitin, jolla luodaan
ambienssiä. Samoihin aikoihin niiden
basisti lähti muualle ja mä sit hyppäsin siihen kelkkaan sitä
kautta. Nätyssähän me oltiin Juhon
kanssa samaan aikaan. Sillä oli se bändi siinä koko ajan, ja se
tasapainoili sen ja koulun välillä.
Se tässä on hauskaa, että mä tsekkailin sivusta sitä sen touhua
ja olin silleen, että ”Hitto jätkä
aikoo tosissaan hoitaa noi molemmat hommat!”, ja yhtäkkiä mä
löydän itseni ihan samasta sopasta”,
Tomi muistelee naureskellen.
Mitä
sanoisit erityistaidoiksesi? ”Voi että, noi tommoset ittensä
keulimisasiat on jotenkin vaikeita.
Voisin sanoa, että mä osaan tehdä sinne päin ja päin v***ua
vähän kaikkee, et mä voisin antaa
itsestäni sellaisen hirmu monipuolisen kuvan, mutta en mä oikeesti
osaa kyllä mitään! Sehän tässä
on hienoa tässä teatterin tekemisessä, kun ei oikeesti tartte
osata mitään, riittää vaan kun esittää
osaavansa! Ehkäpä toi pantomiimin opiskelu on sellainen, mikä
mulla on jollain tavalla repertuaarissa
ja sitä ei ihan jokaisesta luurista löydy. Sitäkin mä yritän
tavallaan jemmata jonnekin, mä
en tykkää siitä että ikään kuin metodi näkyy, mutta totta kai
se on mulla olemassa. Ehkä se on sellainen
spesiaalimpi juttu, mitä ei Suomessa hirveesti harrasteta.”
Minkä
taidon haluaisit osata? ”Hyvä kysymys! Oon kyllä ollut ihan
tyytyväinen siihen mitä on ja oon
myös tuon punkharrastuksen myötä oppinut sen, että mitään ei
tartte oikeesti osata, vaan riittää että
tekee oikeella asenteella. Mutta nyt jos oikein fantasioidaan, niin
mä haluaisin olla ihan ilmiömäinen
akrobaatti! Sirkustaiteilija! Mulla on kavereita, jotka on tosi hyviä
sirkustaiteilijoita ja niitä
olen sillä lailla katsellut vierestä tyyliin ”voi että kun
pystyis ite olemaan messissä.” Mut sinne ei
oo kyllä asiaa.”
Löytyykö
suvustasi muita tällä alalla olevia? ”Ei löydy kyllä muita.
Paitsi että saattaa olla yksi, mutta
en oo ihan varma sittenkään onko se mulle sillai sukua.. Parempi
olla kuule sanomatta yhtään mitään
nimiä, kuitenkin menee mun arvailuni täysin metsään!”
Milloin
kiinnostuit teatterista ja oliko siihen syynä joku henkilö tai asia
mahdollisesti? ”Yläasteella oli kaksi tyttöä, jotka oli ekat
jotka sanoi mulle, että oonko ikinä miettinyt,
että teatteri voisi olla mun juttuni. Mun mielestä ne niinku
istutti sen ”pahan siemenen”, joka
rupesi sitten sisällä itämään. Siellä missä olin, ei
kuitenkaan ollut sillä tavalla mahdollisuutta
teatteria harrastaa, ja harrastajateatteri tuntui musta muutenkin
tosi vieraalta. En ollut
yhtään varma siitä mitä mä haluan ja tiesin vaan, että teatteri
on sellainen kokonaistaidemuoto, jossa
yhdistyy visuaalisuus, tekeminen, kirjallisuus ja sellaiset asiat,
jotka on kaikki ollu tosi lähellä mua.
En kuitenkaan ollut yhtään varma siitä, että mikä osa-alue
teatterissa kiinnostaisi eniten. Sit
tietysti
kaikki Teatterikoulut ja muut tuntui tosi kaukaisilta tuolta
Keminmaasta katsoen, vaikka siskokin
asui Helsingissä ja ei se itse Helsinkikään sillai...oikeestaan jo
Kemin kaupunginteatterikin tuntui
mulle tosi utopistiselta paikalta! Sit satuin kerran kuulemaan
baarissa sivupöydästä, että Kokkolaan
perustetaan teatteri-ilmaisunohjaajan koulutus ja ne keskusteli
siitä, että mitä kaikkea se koulutus
pitää sisällään. Mä olin silloin kouluavustajana ja siihenkin
liittyi pedagogisia opintoja. Mähän
kaavailin ittestäni myös opettajaa, mutta aattelin etten kuitenkaan
jaksa lukea niin paljon enkä
oo tarpeeksi fiksu siihen. No okei mä kuulen sivukorvalla tuosta ja
aattelin, että tuo voisi olla sellainen,
johon voisin viskata paperit ja samalla saisin vähän vihjettä
siitä, että mistä siinä hommassa
on kyse. Ja kun mä sinne pääsin sitten sisään ihan
pystymetsästä, oli se mulle paljon isompi
juttu kuin näyttelijäntyönkoulutukseen pääseminen, koska se oli
mulle ihan selkeä
elämänmuutos
ja uusi suunta. Olin silloin 21-vuotias ja siihen asti mun eloni oli
ollut sellaista vaeltelua,
oli sellaista ja tollaista.”
 |
| Tomi Alatalo / kuva Teatterikärpänen |
Mistä
ne tytöt sitten sai päähänsä, että sussa voisi olla aineksia?
Piditkö koulussa jotain showta vai? ”No
niille tytöille kyllä pidin, heh. Oltiin yhden frendin kanssa tehty
omia telkkarijuttuja, videoita ja
sketsipätkiä, ehkä niitä nykyään voisi kutsua jo teatteriksi.
Tehtiin vähän modernimpaa meininkiä jo
silloin. Tää mun frendi on muuten nykyään matemaatikko ja
edelleen mun hyvä ystäväni. No nää tytöt
sitten antoi meille aina palautetta meidän tekemisistä, ja
myöhemmin alkoi tulla suurempaakin sukseeta
peruskoulun ja lukion piireissä. Asiahan on niin, että
näyttelemisessä ja luokan pellenä olemisessa
ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Spedeily ei millään
tavalla korreloidu siihen, että
kuinka hyvä sitä sitten on stagella. Monien neroushan tulee siitä,
että ne voittaa sen oman kuorensa
tavallaan. En mä kuitenkaan itseäni minään luokan pellenä
pitänyt koskaan. Kyllä se mullakin
liittyi sellaiseen hyväksynnän hakemiseen, mitä ei muuten kokenut
saavansa. En nyt lähtis enempää
määritteleen, että millainen olen silloin ollut, koska itelle se
oma kokemus on ollut kuitenkin
erilainen. Pitäisi mennä jututtamaan mun luokkatovereita tai
opettajia aiheesta.”
Olitko
sitten koulun ala-asteella näytelmissä tai vastaavissa mukana? ”
Mun ensimmäinen roolini oli
Keminmaan ala-asteella Peppi Pitkätossu-kevätnäytelmässä hevosen
perse! Heheh, juu juu! Aluksi
mä olin hevosen pää, mutta sitten mut alennettiin. Sit mä varmaan
päätin, että mä kostan vielä
kaikille ja rupean näyttelijäksi. Että nyt kun kerran kysyit, niin
ehkä tässä onkin takana sellainen
pidempiaikainen kuvio...sieltä se saattaakin se kaiken ydin löytyä!
Perhana minä vielä näytän
kaikille, jonain päivänä vedän paremmin kui tuo tuossa Tommin
roolissa”, Tomi nauraa.
Mitä
alan opintoja olet suorittanut? ”No sen kaksi vuotta siellä
Kokkolassa teatteri-ilmaisun ohjaajapuolella
ja sieltä sitten Nätyyn, jossa opiskelin viisi vuotta 2004-2009 ja
olen siis maisterismies.
Pääsin ekalla yrittämällä sisään. Hain yhtäaikaa Teakiin ja
Nätyyn, ja Nätyn tulokset tuli
ensin ja Teakissa pääsykokeet vielä jatkui. Huomasin sen, että mä
viihdyin tuolla Nätyn pääsykokeissa
ja se oli mulle sit selkee, että kun pääsin sisään niin päätin
olla käymättä loppuun niitä
Teakin pääsykokeita. Tää voi kuulostaa vähän sellaiselta
henkseleiden paukuttelulta, etten sitten
viittinyt enää mennä Teakin pääsykokeisiin, mutta totuus on se,
että olin silloin aika väsynyt ja
huomasin siellä Nätyn kokeissa jo, että tää on jotain sellaista,
mikä saattaisi tehdä mulle hyvää. Koin,
että se istuu jotenkin mun tarpeisiini paremmin.”
Muistatko
vielä mikä oli lopputyösi aiheena? ”Joo muistan toki sen hyvin
vielä, sen nimi oli ”Mono
No Aware”, joka on japanilainen termi/taidemuoto ja se tarkoittaa
herkkyyttä asioiden edessä.
Mä tutkin siinä suomalaista teatterin näyttelijäntyön
traditiota, jota mun mielestä täällä ei oo.
Meillä on muoti-ilmiöitä, mutta ei varsinaista traditiota. Jos
joku ilmiö on ollut olemassa 80- luvulla
viisi vuotta, niin mun mielestä kyseessä ei silloin ole vielä
traditio vaan aalto. Hippikulttuurikin
oli aalto, eli asia joka resonoi eteenpäin, mutta ei ole vielä
traditio, kun taas esimerkiksi
itämaisilla jengeillä on juttuja, joita on väännetty tuhansia
vuosia. Yritin tätä tietynlaista juurettomuutta
kartoittaa sitten verrattuna siihen missä sitä on. Vähän se oli
sellaista sillisalaattia ja
ammuin
varmaan sellaisella isolla katkaistulla haulikolla ihan mettään,
ehkä sieltä yks hauli osui johonkin,
mutta... Totta kai opinnäytteet on aina tietyn periodin ajatuksia ja
itekin jos lukisin sitä nyt,
niin olisin varmaan että ”Woooou mitä hittoa!”. Ymmärrän sen,
että se pitää kirjoittaa tietynlaisessa
hybriksessä, koska se on sellainen asia, että silloin myöskin voi
olla vähän puhtaammassakin
tilassa, kun ei ole vielä elämän kolhut muokanneet mukautumaan.
Voi näyttää epäkypsältä
näin meidän niinku kokeneiden silmissä, mutta siinä vaiheessa kun
tuo oppiminen muuttuu
sellaiseksi, että me tuijotetaan nuorempaa minää tai nuorempia
ihmisiä yleensäkin ikään kuin
yläkulmasta, niin mun mielestä silloin se oppiminen tyssää,
silloin me ruvetaan katsomaan vain yhteen suuntaan ja sit siinä
vaiheessa kun me itse ollaan vanhoja, niin ei enää ole suuntaa mihin katsoa. Ja vanheneminen ja viisastuminen ei ole automaattinen
asia, päinvastoin vanheneminen ja tyhmeneminen on. Koko ajan ite
koitan tsekkailla noita nuoria tyyppejä, et mikä se niiden meininki
on, koska sieltä voi vähän haistella, että mihin suuntaan tässä
ollaan menossa.”
Jos
et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Musta
vähän tuntuu nyt kyllä siltä, että en kyllä
tiedä. Ehkä mä olisin joku peruskoulunopettaja, tai en mä
sitäkään kestäisi. Mun sisko on opettaja
ja mä kunnioitan sitä niin paljon, että mä tajuan et musta ei
olisi siihen. Mut jos pitää nyt joku
tähän sanoa, niin se sitten...”
Oletko
ollut muissa töissä? ”Jaa niinku oikeissa töissä vai? Kaksi
viikoa mä Keminmaassa rakentelin
lauteita ja se oli sitten siinä. Siinä ne oli kuules mun oikeet
työt, heh! Oon mä isäni kanssa
ollu puusavottahommissa, mettässä on vesurilla hakattu.”
Miksi
olet näyttelijä ja miten ajatuksesi näyttelijäntyöstä ovat
muuttuneet tässä vuosien varrella, vaikka
siitä hetkestä kun pääsit Nätyyn? ”Vastaan nyt ensin tuohon
toiseen kysymykseen. Se, minkä mä luulin olevan silloin intohimoa,
näyttäytyy mulle nykyään ehdottomuutena, ja se tietty ehdottomuus
on vaarallista sen takia, koska se lukkiuttaa kaikenlaisen etsimisen,
et mä olen ikään kuin
siinä vaiheessa päättänyt, että mikä on hyvää ja mikä on
huonoa. Ja jos mä nyt 31-vuotiaana oon
päättänyt, että mikä on oikea metodi ja mikä on totuus, niin
sittenhän mulla ei oo enää mitään etsittävää!
Ja homma kuolee siihen. Okei, tässä tullaan taas ikään kuin tähän
traditioasiaan. Sen mä ymmärrän,
että joku Pekingin oopperan jäbä on neljännessä polvessa
etsimässä jotain zen-juttua, mutta
mä en oo minkään zenin perässä. Mä olen nykyään enemmän
avointa kysymysmerkkiä mitä mä
silloin ennen olin. Silloin mulla oli tosi paljon tietoa. Nyt mä
tajuan, että on hienoa kun en tiedä, ja
sitä mä tässä etsiskelen, että mistä tässä on kyse. Ja
samalla mä vastaan siihen, että miksi olen näyttelijä.
Olisin voinut vastata siihen jotain kaikenkattavaa, mutta nyt mä
otan selvää. Sovitaan niin,
että mä otan selvää ja otan sitten suhun yhteyttä kymmenen
vuoden päästä, että nyt mä tiiän!”
Onko
sinulla omia esikuvia? ”Jos mun pitäisi jotain sanoa, niin mä
sanoisin että Juha Hurme ja Hanno
Eskola. Molemmat on monessakin määrin enemmän dramaturgeja ja
teatteriohjaajia, mutta niiden
kuvat tähän touhuun on vaikuttaneet muhun eniten. Siinä on vielä
sekin, että mä yhtäaikaa tein
Hurmeen kanssa ja yhtäaikaa Eskolan kanssa, ja siinä on kaksi
täysin erityylistä kaveria. Molemmat
on brechtiläisiä, mutta se niiden teatterin estetiikka on täysin
erilainen. Jaa mitäkö
tarkoittaa brechtiläinen? No siinä hyväksytään se, että
teatteri on keinotekoista, eli se on itsessään
leikkiä eikä tirkistysikkuna elävään elämään. Eli
toisinsanoen sen ei tarvitse olla täysin luonnollista
ollakseen kiinnostavaa. Tässä on jotain sellaista, mitä mä tällä
hetkellä koitan katsoa mahdollisimman
sivusta, eli mä yritän rikkoa sen. Mut joo, Hurmeen Juha on myös
mun
lempparinäyttelijäni,
koska se on mun mielestäni Suomen ainut punk-näyttelijä, joka ei
välitä hittoakaan
siitä, että näytteleekö hän oikein, vaan että siinä on
tavallaan joku henki, joka pärähtää siihen.
Hannon juttu taas on sellaista tosi tarkkaa muotoa ja monimutkaista
kerroksellista ajattelua. No
sitten sellaisia ”oikeita tähtiä” on tosi vaikeeta sanoa, koska
mä oon enemmänkin fanittanut aina niinku
roolisuorituksia. Kun skidinä näki jonkun hienon roolityön
esimerkiksi Daniel Day-Lewisilta,
niin aatteli kyllä että huh huh. ”Isän nimeen” oli kyllä
kova, näin sen silloin lapsena ja on mulla
muuten ollut hyvä maku silloin, jos mä oon sen silloin jo bongannut
ja aatellut itekseni, että toi
on varmaan tosi hyvä! Toinen mikä tuli samoihin aikoihin oli Holly
Hunter, joka Pianossa veti
täysin hiljaisen roolin ja se kanssa teki ison vaikutuksen, että
toi tyyppi joka ei puhu on se kaikista
mielenkiintoisin. Nykyään mä oon diggaillut vaikka tuosta Cate
Blanchettista, mun mielestä
siinä on jotain, missä yhdistyy hienolla tavalla sellainen
riskinottaminen ja silti se päätyy helposti katsottavaan malliin.
Totta kai tulee vastaan aina roolisuorituksia jotka kolahtaa.
Musapuolella varmaan toi Nick Cave on ollut pitkään se kovin juttu.
Ekan kerran kun kuulin sitä niin mä aattelin, että okei, tää on
nyt tässä ja mun ei tarvi itse tehdä musaa yhtään enempää,
koska tää tekee sitä niin paljon paremmin kuin kukaan muu. Skidinä
mä kuuntelin ensin Metallicaa ja sit se vaihtui punkkiin, ja
punkhommat loppui siihen kun kuulin ekaa kertaa Radioheadin OK
Computerin, ja siitä asti oon niitä diggaillut. Edelleenkin
se punk on mulla mestoilla, punk ei kuole koskaan, juuri niin kuin
sen sanoit, mutta se Radiohead
muutti sen ajatusmaailman, että voi tuo popmusakin olla ihan
siistiä.”
Käytkö
katsomassa muiden esityksiä ja mikä on viimeaikoina kolahtanut? ”Se
menee vähän kausittain.
Välillä on kausia, jolloin viimeinen asia mitä mä haluan tehdä
on mennä katsomaan teatteria,
jotenkin vaan haluan mahdollisimman paljon etääntyä siitä. Sitten
taas tällä hetkellä musta
on kivaa seurailla, et meniskö jotain sellaista mitä mä en olis
nähnyt. Edellinen mikä kolahti oli nimeltään ”Tulipunainen
hevonen” Q-teatterissa. Se muljautti täällä sisällä jotain,
eikä vähiten tuon Jani Volasen takia, se oli ihan huikee siinä. On
ollut myös kiva huomata, että mua ei enää kiinnosta mennä sillai
punakynä kädessä katsomaan teatteria, joskus nimittäin menin
sellaisena teatteripoliisina sinne katsomaan. Nykyään mä tykkään mieluummin
kokea asioita kuin analysoida niitä, tuntuu että mä missaan jotain
tosi olennaista teatterista,
jos mä pidän sen ammattiminän kokonaan päällä. Tuntuu, että
mulla se kuului siihen opiskelijavaiheeseen,
kun etsi muutenkin itseään ja omaa identiteettiään. Nyt voi vaan
olla ja kokea!”
Missä
eri teattereissa olet näytellyt? ”Olen paljon tehnyt sellaisia
kiertuejuttuja, jotka lasken todella tärkeiksi,
mutta ne ei oo mitään virallisia teatteritaloja. Olen kiertänyt
Aleksis Kiven Kullervon kanssa
vaikka missä. Sit nää vankilatekstit oli sellaisia, että niillä
kierrettiin vankiloita ja sit sen vankilamonologin
kanssa olen kiertänyt baareissa ja vaikka missä. Se juttu on koottu
yhden jäbän kirjeistä,
Juha Hurme kävi sen kanssa kirjeenvaihtoa ja antoi sille tehtäviä
mistä kirjoittaa, ja dramatisoi
niistä teksteistä sitten sen jutun. Sen jutun nimi on ”Antti
Kristian Hautamäki” ja sen kanssa
oon kiertänyt tosiaan vankiloissa ja baareissa ja
kaupunginteattereissakin. Sitten olen ollut ainakin Tampereen
Teatterissa, Työviksellä, Kouvolassa ja yksittäisiä juttuja
Joensuussa, Oulussa, Kajaanissa,
Pyynikillä, Vartiovuorella ja Peacockissa.”
Mitkä
ovat olleet omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi? ”Toi Antti
Kristian Hautamäki on mulle sillai
ehkä henkilökohtaisesti tärkein, koska siinä yhdistyy aika moni
asia. Sit jos puhutaan isommista teattereista, niin siinä Pyynikin
Häräntappoaseen Pasi Rutasessa onnistuin yhdistämään jonkun
senaikaisen oman näkemyksen siitä, että mitä tää touhu voisi
olla sillai, että se osuisi myös katsojiin.
Ja onhan tää Hamlet, mutta se on nyt vielä kesken. Puhun siitä
mielelläni lisää sitten kun se on tehty, eli kun olen saanut vähän
etäisyyttä siihen. Vaikeahan se on tietenkin sanoa, että mistä
roolitöistä on saanut eniten, koska voitothan voi olla muitakin
kuin taiteellisia.”
Freelancer
vai kiinnitys, ja miksi? ”Freelancer olen nyt, ja mulle sopii tää
rytmi tällä hetkellä oikein hyvin.
Tavallaan tiivistettynä freelancerina mä hyppään näytelmään
messiin, mutta jos mä olisin kiinnityksellä,
mä kävisin koko ajan töissä ja se saattais ruveta ahdistamaan
mua. Mut oikeesti mä en
tiedä kummastakaan hirveesti, et parempi etten mä rupee vertaileen
niitä sen enempiä.”
Onko
sinulla jotai roolihaavetta? ”Ei mulla oo kyllä. Mulla ei oo
koskaan noi isot roolit eli Hamletit
ja Jeesukset mitään haaveita olleet kyllä. Siihen liittyy niin
monta asiaa, että missä yhteydessä
joku rooli olisi kiva tehdä. Mutta Rikhard III olis kyllä hieno
rooli. Siinä on selkeesti päähenkilö,
jonka motiivit on todella härskit ja sit se, että sille on
kirjoitettu fyysiset rajoitteet.
Ja jos niitä ei olis, niin tekis ne vaikka itse! Itse asiassa mulla
oli joskus villi visio, että olisi
tosi siistiä tehdä Hamletin rooli sillai, että sillä olis
ässävika! Mut sit kun se tilaisuus rooliin tulikin,
niin mulla sitten ei ollutkaan kanttia kokeilla”, Tomi naurahtaa ja
esittää pätkän ässävikaisen Hamletin monologia.
Kuka
olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet
tahansa? ”Voi voi, kukahan se olisi? Varmaan
joku lapsuuden sankarini. Mutta sit joku Arnold Schwarzenegger …
apua mä en tiedä! Se olis
kauheeta kun haluisi näytellä jonkun kanssa, mutta että sitten se
vaikka paljastuisikin ihan kusipääksi
koko tyyppi.”
Entä
kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Kyllä mä voisin PJ Harveyn
kanssa laulaa dueton. Toisaalta
Nick Cave teki sen jo ja teki sen varmaan paljon paremmin kuin minä.”
Oletko
koskaan katunut ammatinvalintaasi? ”En oo, kyllä tää on niin
selkee homma mulle, en mä osaa
mitään muutakaan.”
Mikä
on parasta työssäsi? ”Ihmiset. Saa uusia ystäviä ja mikään ei
oo kai sen arvokkaampaa.”
Entä
miinusta? ”Jos alkaa klo 10 treenit aamulla, niin aaaarghhhh se on
mulle kyllä ihan kauheeta!”
Millaisessa
roolissa koet olevasi omimmillasi? ”En mä sillai osaa sanoa, olisi
kiva sanoa tähän että mä
oon niin hirveen monipuolinen... Mut et jos jonkun roolin tekee
tietyllä tavalla ja sit sen seuraavan
samalla tavalla, niin mulle tulee heti hirveät morkkikset. Sano sä
kun oot nähnyt mut niin monessa
eri jutussa, mitä sä oot mieltä? Ääh, hypätäänkö seuraavaan
kysymykseen jooko?”
Joo,
mutta ensin vastaan Tomin esittämään kysymykseen ja kerron omat
mielipiteeni hänestä, ja pääsemme
oikein hyvään yhteisymmärrykseen siitä, että millaisessa
roolissa hän on omimmillaan.
Mitkä
asiat inspiroivat sinua? ”Hyvä musa, ja sit jos mä nään jotain
kivaa. Mä yritän olla mahdollisimman
paljon auki ympäristölle, mutta en mä sillai tarkkaile esimerkiksi
ratikassa ihmisiä, mulla
on mielikuvitus sitä varten.”
Podetko
ramppikuumetta? ”Oon potenut tosi paljon, mutta se on muuttanut muotoaan
siihen suuntaan, että en enää laske sitä sellaiseksi. Jännitän
niin kuin kuka tahansa muukin,
mutta pyrin kanavoimaan sen oikein ja ajattelemaan sen tavallaan
ystävänä. Totta kai se on niin,
että pelkojen kanssa pitää olla tekemisissä ja se on ollu mulle
joskus tosi vaikeeta, mutta oon tosi
iloinen siitä, että se on muuttunut asioiden hyväksymisen kautta.
Kyse on pitkälti siitä, että
mihin keskittyy. Se voi auttaa fokusta, jos sen osaa kanavoida
oikein. Silloin se
ihan
perusoleminenkin vaikuttaa siihen yleiseen vireystilaan.”
Onko
sinulla jotain omia rituaaleja, joita toistat ennen lavalle menoa?
”Joo on mulla tiettyjä, mutta mä
pyrin muuttamaan niitä sillai etten mä fakkiinnu johonkin, koska mä
pelkään sellaista kontrollifriikkiyttä.
Kyllä mä aina kuitenkin lämmitän kroppani ja ääneni.”
Onko
sinulla jotain taikauskoon liittyviä juttuja? ”Ei oo. Mä
harrastin yhdessä vaiheessa sellaista, että
mä kiittelin kauheesti, jos joku toivotti hyvää ensi-iltaa. Tein
sen ihan vaan kettuillakseni ja sen takia,
kun osa väestä meni siitä jotenkin palasiksi. Mut enää en tee
sellaista.”
Oletko
nähnyt koskaan teatterin kummitusta? ”En oo, missä se oikein
viipyy?”
Kerro
jokin omituinen sattumus, joka on tapahtunut kesken näytöksen!
”Ilmeisesti mä olen liian vähän
aikaa ollut tässä duunissa, koska ei tuu nyt mieleen mitään
mainitsemisen arvoista. Oi! Yksi tyyppi
kai kuoli kesken esityksen, mutta tää ei oo mikään hauska juttu
kuitenkaan. No mä kerron sellaisen
painokelpoisen version tästä … Me ollaan yhdellä alavireisellä
Kullervo-keikalla yhdessä kylässä
ja se esitys menee vähän muutenkin sinne päin, ja sitten kun
viimeinkin päästään loppuun, missä
on Kullervon loppumonologi menossa ja mä aattelen silleen niinku
että ”enää viisi lausetta niin
homma on paketissa” ja sanon tän lauseen, jossa Kullervo on siis
tappamassa itseään ”Käyköön näin,
tämä paikka on oiva päätösmerkki retkelleni täällä, tässä
kuolla sopii, tässä kanerva valittaa ja itkee”,
ja sitten kuuluu yleisöstä sellainen piiitkä huokaus ja kops, ja
vaimo alkaa vieressä toistaa miehensä
nimeä ja sit kysellään lääkäriä. Mä mietin vaan, että olipa
huono keikka. Sydänkohtaus se varmaan
oli, toivon että hän selvisi hengissä. Oli hiljainen automatka
kotiin kyllä.”
Kerro
joku oikein hyvä muisto! ”Se kun tuli ukkosmyrsky Grand Canyonin
yllä, se oli aika hieno näky.
Tää tapahtui viime lokakuussa. Se oli sellainen näky, joka ei ihan
heti kohdalle uudestaan tule.”
Kerro
vähän tulevista rooleistasi! ”Kesällä on Krapin kesäteatterissa
Tuusulassa Juha Hurmeen ohjaama
Nummisuutarit, olen siinä Esko. Vedetään nyt nää klassikot pois
alta, sen jälkeen mä keskityn
ihan pienempiin proggiksiin joista kukaan ei tiedä mitään.”
Kiinnostaisiko
sinua tulevaisuudessa ohjata tai käsikirjoittaa jotain itse?
”Silloin kun mä opiskelin siellä
Kokkolassa ja vaiheilin, että mikä se on se mun juttuni, niin
siellä sai kaikenlaista testailla. Tällä
hetkellä mä olen tosi tyytyväinen tähän tonttiin, erittäin
mielelläni vaan näyttelen. Se että mä rupeisin
ohjaamaan vaatisi sen, että mulle pitäisi tulla ensin tarve sanoa
jotain sitä kautta ja sitä mulla ei nyt vielä ole.”
Onko
sinulla jotain mottoa? ”On mulla parikin. Toinen on toi Hunter S.
Thompsonin ”When the going
gets weird, the weird turn pro” ja toinen on Lapin legendaarisen
tarinaniskijän eli Klunssilan lause
”Huumorimielellä ja lissää paskaa housuun.”
Mistä
haaveilet? ”En mä mistään kummemmista, siitä että tulis kesä
ja pääsis skeittaileen ulos.”
Osaatko
imitoida ketään? ”Ihan tarpeeksi hyvin, en tosin oo mikään
imitaattori. Opettajiani ja ohjaajia
osaan ainakin...”
Mikä
supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Mä olisin Swamp Thing, se
on sellainen itse luonto. Metsänhenki.
Se on lähempänä jumalhahmoa kuin jotain supersankaria, se voisi
muuttua välillä eläimeksi
tai tulla juttelemaan jossain ihan kelle vaan.”
Jos
saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Se ilmeinen on
tietenkin se, että koskettelisin itseäni.
Varmaan ihmettelisin sisällä koko päivän. En mä varmaan baanalle
lähtisi, eikun joo. Yrittäisin
tehdä kaikki normirutiinit ja kattoisin miten ne eroo siitä, miten
miehenä ne tekee.”
Jos
ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi
mukaan siltä varalta että heräät kesken
kaiken? ”Aseen! Jos mä meen talvella johonkin poteroon yöksi ja
herään sieltä nälkäisenä, niin...
Ai sieltä ei pääse pois. No en mä sillä aseella sitten mitään
tekisi. Siinä tapauksessa mä ottaisin
pari bissee ja fetapiirakkaa.”
Jos
voisit mennä aikakoneella johonkin tiettyyn hetkeen tai ajankohtaan,
minne menisit? ”Menisin kattelemaan
Amerikan meininkiä about vuoteen 1967, silloin ehkä tapahtui suuri populaarikulttuurinen
vallankumous, mikä vaikutti koko maailman kuvioihin. Iso
konservatismin ja liberalismin
yhteentörmäys.”
Bernard
Pivot´n kymmenen kysymystä :
Mistä
sanasta pidät eniten? - Joo!
Mistä
sanasta pidät vähiten? - Ei
Mikä
sytyttää sinut? - Huumorintaju
Mikä
sammuttaa intohimosi? - Kusipäisyys
Suosikkikirosanasi?
- Saatana, mä käytän sitä monessa tilanteessa
Mitä
ääntä rakastat? - Nauru
Mitä
ääntä inhoat? - Kun tyhjennetään lasiroskista
Mitä
muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Rallikuski
Missä
ammatissa et haluaisi olla? - Poliisi
Jos
Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut
Taivaan porteille? - No huh
huh!!
.jpg)
.jpg)
.jpg)