Janne Reinikaisen tapasin elokuun puolivälissä Helsingissä Kaisaniemen puiston pikkuisessa kahvilassa.
Janne on syntynyt 1969 ja horoskooppimerkiltään hän on kalat. Kotoisin hän on Kangasniemeltä. Tällä hetkellä hän asuu Helsingissä, on asunut jo 23 vuotta.
Mitä Janne harrastat? ”Soitan melkein päivittäin kitaraa, se taitaa olla mun pääasiallinen harrastukseni. Tietysti olen jonkin verran töissänikin päässyt sitä harrastusta hyväksikäyttämään. Joissakin yhteyksissä olen soittanut myös pianoa, mutta se on ollut lähinnä pianonsoiton näyttelemistä. Tommi Korpelan kanssa meillä oli yksi duo, jonka kanssa esiinnyttiin yhteen aikaan satunnaisesti. Mä olin pianotaiteilija ja filosofi, Tommi laulelmataiteilija, taiteilija isolla T:llä. Duon nimi oli Rofu ja Erik. Kaikenlaisissa tilaisuuksissa esiinnyttiin, hyvin erityyppisissä. Oltiin Fiskarsissa musiikkijuhlilla, Kajaanin runoviikoilla ja Q-teatterin klubeissa. Ohjelmistossa oli muutamia omia biisejä, siis näiden fiktiivisten muusikoiden tekemiä. Ne oli Tommin sanoittamia ja mun säveltämiä. Esitys alkoi minun monologista, jossa kerroin kuluneen vuoden vastoinkäymisistä. Idea oli se, että duo oli heittänyt varsinaisen keikan ja sit ne tulee esittämään encoren. Se oli sellainen vajaan puolen tunnin show”, Janne muistelee nauraen.
Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”En mä ole koskaan ajatellut sillä tavalla, koska olen aina halunnut tehdä hirveen laaja-alaisesti kaikkea. Puoliksi ohjaan ja puoliksi näyttelen, lisäksi käsikirjoitan ja muutaman käännöksen olen tehnyt myös. Musiikkiakin olen vähän liittänyt tohon työhön. Pyrin välttämään sellaista erikoistumista, mun mielestäni on hauskaa tehdä kaikenlaista ja monipuolisesti eri välineisiin. Joka osa-alueella on vielä todella paljon kehitettävää. Se on loputonta oppimista, koskaan ei ole valmis”, Janne summaa.
Mitä alan opintoja olet suorittanut ja milloin olet valmistunut? ”Puoli vuotta olin Voionmaan opistolla 80-luvun lopussa, se oli semmoinen startti mulle. Se oli mun eka opiskelupaikkani, eli menin sinne suoraan lukion jälkeen. Se oli hyvin intensiivinen puoli vuotta. Mulla ei ollut mitään harrastajateatteritaustaa, vaan enemmän sitä bändimeininkiä taustalla. Kolmannella yrittämällä pääsin sisään Teakiin, mikä näin jälkikäteen ajateltuna oli juuri oikea hetki, mulla olisi varmaan mennyt hukkaan sitä opiskelua jos olisin päässyt sisään aikaisemmin. Sen pari vuotta mä käytin täällä Helsingissä Ylioppilasteatterissa ja se oli todella opettavaista ja hyödyllistä aikaa. Se oli osa teatterikoulutusta. Ylioppilasteatterissa elettiin Atro Kahiluodon ja Esa Kirkkopellon aikaa, siellä oli hirveän kunnianhimoinen meininki ja korkea työmoraali. Sieltä oppi paljon sellaista mitä teatterikoulu ei tarjonnut siihen aikaan kun mä siellä aloitin. 90- luvun alussa kävin siis Teatterikorkeakoulun ja lopetin sen ´95, mutta valmistuin vasta 2008. Olen siis teatteritaiteen maisteri.”
 |
| Janne Reinikainen / kuva Teatterikärpänen |
Mikä sai sinut alunperin hakeutumaan teatterin pariin? ”Joskus ensimmäisillä luokilla tehtiin kaikenlaisia pieniä esityksiä ja sketsejä. Niissä tunsin onnistuvani ja sain kannustavaa palautettakin Lapsena mua kiinnosti hirveesti kaikenlaiset hauskat jutut, Velipuolikuut, mustavalkoiset Uuno Turhapurot ja Sleepy Sleepersin teemalevyt ja sentyyppinen höpökomedia. Myöhemmin tuli sitten Monty Pythonit ja Tabut. Hauskojen ja kepeiden juttujen kautta mä oon lähtenyt liikkeelle. Ei esiintyminen mitenkään vakavaa ollut silloin lapsena,
mutta jollain tasolla sitä ehkä piti mahdollisuutena. Jossain teini-iän vuosina se musiikki oli mulle sellainen juttu, että vakavasti mietin sitä että pitäiskö mun suuntautua siihen, mutta mulla ei ollut sellaista yhteisöä tai bändiä jonka kanssa sitä olisi ruvennut kunnolla rakentamaan ja viemään eteen päin. Mulla ei ollut mitään peruskoulutusta siinä musahommassa, se oli ihan kellaripohjalta. Sit siinä vaiheessa musta alkoi tuntua, että ehkä mun lahjat kuitenkin voisi sopia paremmin tähän teatteripuolelle kuin musiikkiin. Se päätös sitten syntyi aika itsenäisesti, ei mulla oikeestaan ollut mitään mallia ympärillä joka olisi innostanut”, Janne kertoo.
Miksi olet näyttelijä/ohjaaja tällä hetkellä? ”Se on mun keinoni ilmaista itseäni ja se on mun kanava taiteelliseen ilmaisuun. Musiikki olisi voinut olla se toinen tapa. Mun on vaikeaa kuvitella, että tekisin jotain muuta kuin taiteellista työtä, ei ole olemassa mitään muuta vaihtoehtoa.”
Ketkä ovat omia esikuviasi? ”No ohjaajia on aika useitakin. Latvialainen Alvis Hermanis on ollut todella kiinnostava, tosin ihan viime vuosina en ole nähnyt hänen töitään, hän on muuten alunperin näyttelijä myöskin. Sit Christoph Marthaler, sveitsiläinen ohjaaja, joka käyttää paljon musiikkia töissään ja ne on hauskoja, musiikillisia ja visuaalisesti hirveen hienoja. Anna Vierbock lavastaa Marthalerin proggikset, hänen töitä myös ihailen. Sitten Frank Castorf, saksalainen ohjaaja ja hänen työparinsa lavastaja Bert Neumann. Sitten sellainen saksalainen kuin Christoph Schlingensief, hän kuoli muutama vuosi sitten. Hän oli hyvin monipuolinen, teki erityyppisiä töitä. Nekrosius, vanhemman polven suuri stara. Suomesta Kalle Holmberg, hieno taiteilija, arvostan häntä todella paljon ja hän on vaikuttanut ihan suoraankin mun tekemisiini. Olen näytellyt parissa Kallen ohjauksessa ja varsinkin ensimmäinen vaikutti tosi paljon, ekaa kertaa näin varsinaista ohjaajataidetta. Opin häneltä todella paljon. Mulla oli kerran mahdollisuus näytelläkin hänen kanssaan, se oli taas sitten toisella tavalla mielenkiintoista.”
Entä löytyykö näyttelijäpuolelta esikuvia? ”80-luvulla ne meni sinne Velipuolikuu-osastolle kyllä. Tää nyt menee taas sinne ohjaajapuolelle vaikkei oo koskaan mitään suoraa kontaktia häneen ollut, niin Jouko Turkan ajattelussa näyttelijäntyöstä ja teatterista on jotain todella kiinnostavaa ja vielä tänäkin päivänä freesiä. Vaikea sanoa niitä näyttelijäesikuvia, ei ehkä sillä tavalla tuu niitä ajateltua. Teatterikouluaikana seurasin näitä tyypillisimpiä; Marlon Brandoa, Al Pacinoa ja Robert de Niroa.”
Missä eri teattereissa olet näytellyt ja omasta mielestäsi tärkeimmät työsi? ”Olen näytellyt lähinnä Kansallisteatterissa ja muissa teattereissa piipahdukset ovat olleet sellaisia yksittäisiä. Ryhmäteatterissa olen ollut parissa jutussa. Rooleista tärkeimpiä on varmaan Rikos ja rangaistus-näytelmän Raskolnikov, joka on ollut mieleenjäävä. Dostojevski muutenkin tärkeä kirjailija. Riivaajissa näyttelin nuorempaa Verhovenskia. Ryhmäteatterissa Tuntemattoman sotilaan Rokka on jäänyt hyvänä muistona mieleen ja Kristian Smedsin Mental Finland. Pieni, mutta itselle merkittävä rooli oli Lucky Samuel Beckettin Godot'ssa. Tärkeimmät ohjaukset teatterissa tähän asti ovat Dostojevskin Idiootti ja Franzénin Tumman veden päällä. Ionescon Kalju laulajatar Teatterikoulussa oli startti ohjaajana.”
Kerro vähän, että miten Julmahuvi-porukka sai alkunsa? ”Minä ja Tommi Korpela oltiin samalla kurssilla, Jani Volanen ja Jukka Rasila oli samalla kurssilla ja Pete Summanen oli siinä meidän välissä, eli kolmelta eri kurssilta mutta siis samaan aikaan oltiin koulussa. Siellä tutustustuttiin, mutta ei me kuitenkaan siellä Teatterikoulussa tehty mitään kimpassa, kaikki tapahtui sen ulkopuolella. Perustimme teatteriryhmän nimeltä Baccus, jonka kanssa teimme kaksi produktiota. Siitä porukasta syntyi sitten Julmahuvi-ryhmä. Se koko homma jatkui yhteensä melkein kymmenen vuotta. On hämmästyttävää, että edelleen saan palautetta niistä
Julmahuvi-jutuista.”
Tässä vaiheessa utelias ampiainen kiinnostui suunnattoman paljon haastattelijasta ja tovi meni metsästäessä tunkelijaa muovimukiin, tuloksetta...
Keväällä Kansallisteatterissa oli ensi-illassa Peter Franzénin romaanista ”Tumman veden päällä” tehty näytelmä, jonka ohjasit. Kerro vähän sen synnystä. ”Siinä oli takana aika pitkä prosessi, päätös sen tekemisestä tehtiin joskus 2010 syksyllä ja ensi-ilta oli sitten huhtikuussa 2012. Harjoitukset alkoivat tammikuussa, eli siinä oli reilu vuosi aikaa tehdä sitä suunnittelutyötä. Sen piti olla ensi-illassa jo syksyllä 2011, mutta sit se erilaisista aikataulusyistä siirtyi tosiaan sinne huhtikuulle, mikä oli tosi hyvä juttu, sillä kyllä se sen reilun vuoden vaati sitä kypsyttelyä. Se Peten romaanihan kertoo jokseenkin aika tyypillisenkin suomalaisen perhetragedian, jossa isän alkoholismi on se perheen ongelmien syy. Romaanin erityisyyshän on sitten siinä, että tapahtumat kerrotaan 7-vuotiaan pojan näkökulmasta, lapsen ymmärryksen ja maailmankatsomuksen kautta. Tämän siirtäminen näyttämölle oli meillä se suuri kysymys siinä, ja erinäisten vaiheitten kautta päädyttiin siihen että se kuvataan. Me suunniteltiin sitä ensin tuonne Omapohjaan, koska mä halusin sen lähelle lapsen maailmaa ja lähelle niitä ihmisiä. Se kuitenkin siirrettiin Willensaunaan, koska johto arveli teokselle olevan kysyntää suuremmalle yleisölle. Sit siinä vaiheessa kun oltiin päätetty kuvata se kävi niin, että se Willensauna olikin liian pieni sille. Se ei vaan yksinkertaisesti olisi mahtunut siihen. Monien
pohdintojen jälkeen siirryttiin tuonne Pienelle näyttämölle sitten. Siinä vaiheessa työryhmässä oli mukana myös elokuvaaja Tuomo Hutri. Hutrin, sekä lavastaja Kati Lukan ja pukusuunnittelija Tarja Simosen kanssa yhteisissä palavereissa päätettiin, että kuvataan sen pojan näkemänä ne tapahtumat, eli käytetään subjektiivista kamerakuvaa siinä koko esityksessä. Sit se vasta loksahti kohdalleen sen esityksen sisältö ja muoto, ja me katottiin se käsis läpi uudelleen, että se on varmasti mahdollista tehdä noissa tiloissa. Ihan alunalkaen mä halusin siitä käsiksestä tiiviin, sellaisen joka jättää aikaa tapahtumille, kuville ja lapsen sisäisen maailman kuvaukselle. Mä en halunnut tehdä siitä sellaista ”well-made playta”, sellaista puhenäytelmää ollenkaan. Halusin kuvin ja musiikin keinoin rakentaa sitä esitystä. Peter Franzén tavattiin dramaturgi Eva Buchwaldin kanssa pari kertaa ja juteltiin. Mä kävin myös Peten kanssa Keminmaalla, käytiin ne paikat läpi ja asuttiin siellä sen mummolassa. Tutustuin siihen elämänpiiriin, mutta en voi sanoa että Pete olisi suoranaisesti ollut mukana siinä tekoprosessissa.”
Millaista palautetta olette saaneet näytelmästä? ”Katsojat ovat kokeneet sen aika voimakkaasti. Tapahtumien samanaikaisuus välittyy katsomoon ilmeisen vaikuttavalla tavalla, kun näet sen mitä näyttämöllä tapahtuu ja saman kohtauksen kameran kautta samaan aikaan.”
Mikä on parasta teatterissa? ”Se on se mikä on sen koko lajin ytimessä, eli se on niin ainutkertaista ja ”tässä ja nyt”, parhaimmillaan katsoja voi miettiä että mä olin just SIINÄ esityksessä, mä näin just sen! Teatteri on sosiaalinen, yhteisöllinen taidemuoto ja se mua miellyttää, että saa olla osana sitä yhteisöä ja porukkaa. Se kollektiivi yhdistää ja tuo ihmisiä saman asian ääreen.”
Entä miinuspuolet? ”Liittyy varmaan siihen samaan asiaan, eli siinä porukassa sitten ongelmatkin moninkertaistuu. Mutta niinhän se on jokaisessa työyhteisössä, että ei se ole mikään juuri teatterin ominaisuus. Mun on vaikeaa sanoa mitään suoranaisia miinuspuolia kyllä.”
 |
| kuva Teatterikärpänen |
Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Aina se kun näkee jotain ainutkertaista ja uudenlaista! Se että se koko laji on tavallaan kokeilua, se on teatterin luonne. Ei ole olemassa oikeastaan mitään erillistä kokeellista teatteria. Tämän ajatuksen minulle jakoi Anna Paavilainen. Niin se onkin, kaikki teatteri on kokeilua, keksimistä ja etsimistä. ”
Kärsitkö esiintymisjännityksestä? ”Kyllä vähän jännittää, mutta ei mulla ole koskaan ollut sen kanssa mitään ongelmia. Esiintyessä se jännitys helpottaa, mutta ohjaaja taas jännittää toisella tavalla sitä ja se vaikuttaa eri tavalla, koska ohjaaja ei pääse sillä tavalla purkautumaan siitä jännityksestä kuin näytellessä. Melkein pahempi on olla ohjaajana, mutta sekin on helpottanut kyllä. Viimeksikin oli tosi kiva katsoa tuota Tumman veden päällä-enskaria.”
Kerro jokin sattumus! ”Olen kerran pudonnut lavalta, Kino Helsingissä, (nykyisessä Ryhmäteatterin Helsinginkadun tilassa) Pinterin ”Syntymäpäiväjuhlien” esityksessä. Esitin Stanleyta. Eräässä kohtauksessa Stanleyn silmät on sidottu ja se kulkee siellä ja mun reitti meni ihan rampissa. Siihen aikaan se lava oli melkein metrin korkeudella ja mulla toinen jalka lipsahti ja lensin sillai, että mun pää meni lattialle ja jalat oli katsojan päällä. Sain hiusmurtuman kylkiluuhuni, siinä olisi voinut mennä vaikka niskat nurin. Sit on toinen vähän sellainen dramaattisempi tapahtuma, olen tämän varmaan joskus kertonutkin. Tapaus on niin erikoinen
ettei sitä voisi edes kirjoittaa mihinkään fiktioon, ei se olisi millään lailla uskottava. Tämä tapahtui siis Riivaajien esityksessä ennen joulua, muistan sen päivämääränkin vielä eli se oli 19.12. 2003. Tää tapahtuu siinä näytelmän loppupuolella. Esitin siinä siis Pjotr Verhovenskiä, joka on anarkistiliikkeen pomo jossa on mukana sellainen kaveri kuin Satov, joka saa lapsen ja lähtee siitä liikkeestä pois. Se on niiden muiden mielestä petturi ja ne päättää tappaa sen. Ne pyytää sen jonnekin laitakaupungille ja sit Verhovenski ampuu sen. Kohtauksessa oli iso revolveri, joka oli alunperin ihan oikea ase. Aseseppä oli tehnyt sen toimintakyvyttömäksi niin, että piippuun oli valettu sellainen rautamötikkä ja piipun läpi oli porattu varmistukseksi vielä ruuvi. Tuo päivä oli siis erityinen siksi, että mulle syntyi toinen lapsi, poika, silloin. Se oli
edellisyönä syntynyt ja mä olin aika väsynyt kun olin ollut sairaalassa ja valvonut koko yön. Sitten sillä hetkellä, kun mä ammun, tuli todella iso lieska pistolin piipusta. Mä katson Satovia, jota esitti Timo Tuominen. Tää tapahtuu siinä ison näyttämön etureunassa ja se lentää kohti sitä sivuportaalia ja kellahtaa suoraan siitä näyttämöltä. Mä menin sen perään heti sen kohtauksen jälkeen. Se piipun tukkeeksi laitettu rautainen juttu oli lähtenyt irti siitä ja lentänyt kuin luoti ja osunut Timoa olkapäähän! Timolla oli päällään sellainen vanha paksu nahkarotsi ja se oli mennyt siitä läpi ja tehnyt aikamoisen jäljen olkapäähän. Timo meni siitä tietysti heti paikattavaksi. Oli todella lähellä että luoti olisi osunut päähän. Timo olisi voinut vaikka kuolla.
Eihän tuommoista oikeasti tapahtu, ei ainakaan pitäisi!” Janne kertoo päätään puistellen.
Kerro jokin erityisen hyvä muisto! ”Kyllä muutamista esityksistä on jäänyt sellainen erityisen kohottunut fiilis, ollut vaan sellainen lataus. Parissa viimeisessä esityksessä Suomenlinnan Tuntemattomassa sotilaassa (sehän tosin jatkui sitten seuraavana kesänä, mutta en ollut silloin enää mukana) oli kyllä erityisen mahtava fiilis! Sit toinen Ryhmiksen esitys, eli Helsingin taivaan alla, oltiin mukana Tampereen Teatterikesässä ja siellä se viimeinen esitys oli hirmu mieleenjäävä. Idiootin viimeinen esitys jäi lähtemättömästi mieleen. Vaikeaa sanoa että mikä just niissä on, yhteinen kokemus sillai et tuntuu että ollaan kaikki saman asian äärellä, sekä näyttelijät, että katsojat, koko näyttämöhenkilökunta. Kaikki paikallaolijat ovat sellaisten esitysten tekijöitä.”
Mitä on luvassa tulevaisuudessa? ”Tumman veden päällä jatkuu tuolla Kansallisteatterissa ja sitten näyttelen sellaisessa kuin ”Invaasio!” Se on uudehko ruotsalainen teksti, marraskuun puolivälissä ensi-illassa tuolla Omapohjassa. Käsispuolella on parikin juttua, elokuva-ja tvpuolella. Myöskin näitä teatterijuttuja on eri vaiheissa kehitteillä, on kyllä tarkoitus jatkaa tuollaisten teatterissa kuvattujen, nimenomaan sellaisten elokuvallisten juttujen tekemistä.”
Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Mun yks kaveri on tekemässä elokuvakäsikirjoitusta, joka perustuu sarjakuvaan Peräsmies, valitettavasti mä en nyt kuitenkaan ole mukana siinä leffassa... Mitäs näitä nyt on? Jostain syystä mun poikakaan ei oo hirveesti innostunut niistä, eli mäkään en ole ihan kärryillä näistä supersankareista enkä oikein itsekään koskaan lapsena... No Teräsmieshän on tietysti sellainen kaikkien supersankareiden isä!”
Jos saisit olla päivän naisena, mitä tekisit? ”Kyllä mä erilaisissa proggiksissa olen sen verran naisena esiintynyt, että kyllä niistä yhden päivän saisi kokoon, mutta sillä kokemuksella tuskin olen oppinut naisista mitään! Haluan pitää tuon mysteerin.” Janne nauraa.
Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Ottaisin varmasti Mad Menin kolmannen ja neljännen tuotantokauden ja tietysti jonkinlaisen dvd-soittimen myös. Tällä hetkellä ottaisin myös Look Around-sarjan ykkösen ja kakkosen, ne on mulla nyt pinnalla. Ja sit James Joycen Odysseuksen, et jos ei ottas mitään muuta niin ehkä sitten saisin taitettua sen. Ruokapuolesta ottaisin grillattuja rapuja ja valkoviiniä.”
Jos sinulle tarjoutuisi tilaisuus matkata aikakoneella menneisyyteen, niin minne matkaisit? ”Voisi mennä vaikka Jimi Hendrixin keikalle Woodstockiin. Tai sitten katsomaan Hamletin kantaesitystä Globe-teatteriin!”
Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :
Mistä sanasta pidät eniten? - Meri
Mistä sanasta pidät vähiten? - Nahka (komppaan tässä tytärtäni, se ei voi sietää sitä sanaa)
Mikä sytyttää sinut? - Lempeys
Mikä sammuttaa intohimosi? - Vantaa (tätä mietittiin tooooodella kauan...)
Mikä on suosikkikirosanasi? - Perkele
Mitä ääntä rakastat? - Erilaiset veden äänet
Mitä ääntä inhoat? - Rakennustyömaan äänet
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Tässä ammatissa on mahdollisuus kokeilla kaikkia ammatteja, mutta kyllä mä haluisin olla oikee kunnon rokkistara!
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Käytettyjen autojen myyjä
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle saapuessasi Taivaan porteille? - Kokeiles vielä uudestaan!
