Monty Pythonin Spamalot / Törnävän Kesäteatteri, Seinäjoki

Monty Pythonin Spamalot / Törnävän Kesäteatteri, Spamajoki

Suomenkielinen kantaesitys 6.7. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Eric Idle
Sävellys John Du Prez ja Eric Idle
Ohjaus Mika Eirtovaara
Suomennos Mikko Koivusalo
Lavastussuunnittelu Juho Lindström
Pukusuunnittelu Riikka Aurasmaa
Musiikin tuotanto Pekka Siistonen/Stone Factory Oy
Koreografia Jyri Numminen
Kampaukset, peruukit ja maskeeraus Karoliina Mäki
Äänisuunnittelu Sami Lust

Rooleissa : Juha Hostikka, Anna Victoria Eriksson, Henrik Hammarberg, Aku Hirviniemi, Olli Rahkonen, Ville Orttenvuori, Lauri Ketonen, Pihla Pohjolainen, Annina Rubistein, Eeva Markkinen ja Jyri Numminen

Camelotissa on pöhinää 

 Tulipahan sekin ihme itse koettua, että näki lehmän lentävän...

 Melkoista huutoa kuului täällä kun korviini kantautui ensimmäistä kertaa, että Seinäjoen Kaupunginteatteri tekisi Törnävän Kesäteatteriin Monty Pythonin Spamalot-musikaalin ensimmäistä kertaa suomeksi. Nyt olisi eeppistä kamaa tuloillaan, sikälimikäli suomennos saataisiin toimimaan näissä olosuhteissa ja muutama muukin juttu natsaamaan kohdilleen. Seinäjoella on näemmä tapana tehdä kulttimaineessa olevista jutuista omiaan (Rocky Horror Show, Vampyyrien tanssi ja nyt tämä). Ensi-iltaviikonloppuna olisi ollut paljon muutakin luvassa vaihtoehtoina Kajaani tai Salo, mutta lakeuden kutsu oli vahvin ja niin löysin itseni ensin Hotelli Sorsanpesästä ja sieltä Spamalot-polkua pitkin itse kohteeseen. Polun varrelle oli ripoteltu kaikenlaista, joista hyvällä mielikuvituksella varustettu henkilö saa irti vaikka mitä. Itse tosin luennoin historioitsijatyylisesti muinaisista 90-luvun Provinssirockeista "muistaakseni meidän teltta oli joskus tässä" ja "muistan istuneeni EHKÄ tässä kivellä".

Spamalot-polun alkulähteillä 

 Musikaali perustuu "Monty Pythonin hullu maailma" -leffaan vuodelta 1975 (pöhkö suomennos, joka ei kerro yhtikäs mitään itse leffasta paitsi ehkä sen, että kaikenlaisia hulluja käänteitä on luvassa). Alkuperäiseltä nimeltään leffa on "Monty Python and The Holy Grail" ja tästä voi jo vähän arvailla mikä on meininki. Musikaali Spamalot sai ensi-iltansa 2005 ja itse olen sen nähnyt Lontoossa vuonna 2013. Muistan esityksestä ainoastaan sen, että vieressäni istunut tuntematon jätkäkaksikko oli kyynärpäitään myöten suklaassa (kun toisen käsissä ollut suklaanamipussi suli siinä tohinassa epämääräiseksi velliksi), lavalla läpsittiin samaan aikaan kaloilla päin naamaa ja minä kaiken hysteerisen nauruni keskellä sain huudettua sekaan olevani itsekin Suomesta kotoisin. Mentiin heittämällä jonkun naururajan yli ja kierrokset lisääntyivät koko ajan, ja siitä eteen päin oli oikeastaan aivan sama, mitä itse lavalla tapahtui kun kaikki asiat naurattivat.

Järven Neito ja Sir Galahad 

 Leffan olen nähnyt muutaman kerran, parilla ekalla katsontakierroksella pudistellut päätäni ja miettinyt, että eihän tässä ole järjen häivääkään. Ja se se onkin leffan ja käsiksen suola ja sokeri. Järjettömyydessä piilee tietynlaisen nerokkuuden ydin silloin kun se tehdään oikein. Aluksi ihan tolkullisille hahmoille tapahtuu omituisia käänteitä, väki puhuu pöhköjä tai asiaankuulumattomia, laulaa kaikenlaista ja meno on paikoitellen absurdia ja anarkistista samaan aikaan. Ja joka väliin Terry Gilliamin animaatioita, joissa voi tapahtua ihan mitä vaan. Varmuuden vuoksi leffa tuli katsottua muutama päivä sitten muistin virkistämiseksi ja se aiheutti kiehtovaa kutkutusta. Ajai, mitenköhän TÄMÄ kohtaus on toteutettu Seinäjoella...

 Niin. Legendaarinen Graalin malja. Sitä lähtee komeaääninen kuningas Arthur (Juha Hostikka) kera uskollisen "ratsunsa" Patsyn (Lauri Ketonen) etsiskelemään, vaan ensin pitää haalia eeppiselle matkalle mukaan sekalainen joukko ritareita. Alussa kuullaan asioita tietysti hiukan väärin ja tanhuamiseksi ja kaloillaläiskimiseksihän se menee. Niinhän meillä täällä Suomessa on tapana. Etsintäreissulla tulee ritareiden (Sir Robin/Henkka Hammarberg, Sir Lancelot/Aku Hirviniemi, Sir Galahad/Olli Rahkonen ja Sir Bedevere/Ville Orttenvuori) lisäksi eteen kaikenlaista : varsin huomionkipeä ja sopivan överi Järven Neito (Anna Victoria Eriksson, joka pääsee revittelemään roolissa oikein kunnolla ja ääntä kyllä riittää) kera upeiden tanssijoiden (Pihla Pohjolainen, Annina Rubinstein ja Eeva Markkinen), laulavia ruumiita ja yksi joka ei meinaa millään kuolla, tornissaan pelastajaa odottava ja sateenkaarivärein huoneensa sisustanut eteerinen prinssi Herbert (Jyri Numminen), pensaikkokauppias, ritarit jotka hokevat NI!, Timppa-niminen savuava velho ja hirvittävin peto mitä maailma päällään kantaa.

Solvauksia satelee ja vähän muutakin 

 Oma lukunsa on sitten linnästään ränskänkieelisiä sölväyksiä hyytelevät miekkoset. "Minä pieeeräisen syyrin piirrttein sinyn syynttääsii", huutelee Hirviniemen Aku ja naurultani ehdin miettiä, jotta mahtaako pokka pettää vai irtoavatko viikset ensin. Ja sitten jo paikalle rientää can-can -tanssijaa ja kärrätäänpä mestoille myös jättikokoinen puinen pupu. Mutta miksi? Ja lehmät ja muut elikot lentelevät katsomoon asti. Jostain kaikuu kovin tutunkuuloonen Jumalan ääni vahvalla murtehella ja alkaa tehdä välittömästi mämmiä mieli. Kohdataan Musta Ritari, jota ei pieni lihashaava tunnu häiritsevän. Vaan mihin tarvitaan Pyhää Käsikranaattia ja miten tähän liittyy luku kolme (ei suinkaan neljä eikä missään tapauksessa viisi, vaan kolme)? Pysyikö urhean Sir Robinin housut puhtaana? Miksi lavalla käy Jorma Uotinen, Vesku Loiri ja eräs viisuedustaja? Varpuset ja kookospähkinät - miten nämä liittyy toisiinsa? Miten sujuu kouluratsastustyylinen liikehdintä ratsukoilta? Millainen on tällainen laulu? Ja mikä tärkeintä - löytyykö sitä hiton maljaa?

Arthur, Patsy ja NI!-ritarit 

 Elokuvan nähneet ja Monty Pythonin huumorin ystävät saavat tästä spektaakkelista kyllä eniten irti, mutta kyllä tästä kannattaa muutenkin nauttia vaikkei tietäisi ennalta yhtään mitään. Kyseessä kun on varsin toimiva musikaali täynnä toinen toistaan näyttävämpiä tanssi-ja laulunumeroita, jotka pistetään paikoitellen reilusti ja räväkästi yli. Tuntuu, että jostain on salaa haalittu lisää porukkaa lavalle- niin nopeasti vaatevaihdot tapahtuvat ja mitenkäs tuo jo nyt on tanssimassa tuossa kun äskenhän tyyppi oli aivan toisenlaisissa tamineissa. Hyvin on koreografi Jyri Numminen saanut porukan joraamaan ja pistämään jalalla koreasti, ja hän itse vetelee mukana sellaisia muuveja, että niitä katsoo suurella ilolla ja nautinnolla. Muutenkin pidin suunnattoman paljon nimenomaan Nummisen lukuisista sivuhahmoista -  niistä mainittakoon mm. se tyyppi joka ei millään meinaa kuolla sekä iloisesti urhean Sir Robinin mahdollisista kohtalonkäänteistä lauleskeleva trubaduuri.

 Ihanaa, että kerrankin on panostettu kunnolla puvustukseen! Harvoin kesäteatterissa näkee näin upeita luomuksia ja näin paljon kiiltoa ja kimallusta. Bravo, Riikka Aurasmaa työryhmänsä kera! Lavastus on toimiva ja samalla jotenkin sympaattisella tavalla kotikutoinen, kun milloin mistäkin tärisevästä tornista ilmestyy hahmoa ja puita, pilviä ja jalkoja ja käsiä maljoineen rullataan esiin sieltä sun täältä. "Jostain syystä" koko ajan odotin, että lopuksi olisi yläilmoista vielä ilmestynyt valtava jalkaterä.

Troijan jänis ja hihittelyä sivummalla 

 Pakko kehua myös Mikko Koivusalon suomennosta. Moni sanaleikki meni kertakuulemalla valitettavasti ohi, muistikapasiteettini kun on rajallinen enkä tee muistiinpanoja esitysten aikana koskaan. Ihan siksi tekisi mieleni matkata uudestaankin lakeuksille tätä katsomaan, jotta saisin poimittua tekstin joukosta esimerkiksi sopivia solvausilmaisuja jatkokäyttöä varten. On todettava myös, että Mika Eirtovaaran ohjauksia katsoessani olen takuulla nauranut eniten (Näytelmä joka menee pieleen Tre ja Turku + tämä).

 Takaraivo nauramisesta kipeänä (NI!-ritareiden ja ranskalaissolvaajien aikana meinasi tuttu kärvähdys käydä) suuntasimme takaisin hotellille ja aikaisin nukkumaan, mutta niin vaan hetkeä myöhemmin löysin itseni uudestaan heilumasta tappajapupuhelistin paidankauluksesta vilkkuen kaikenlaisissa porukoissa sisällä ja ulkona. Siitä huolimatta olimme ensimmäisinä aamiaisella ja hei, uunituoretta pannaria!

 Spamalotia kannattaa tulla kauempaakin katsomaan, ja mielelläni näkisin tämän jossain sisätiloissakin myöhemmin. Ja se katosta laskeutuva jalka, pliiiiis!

ps. Koukkasimme ennen kotimatkaa tervehtimässä tätiäni ja matkalla bongasin Samburger-nimisen grillikioskin. Kas kun ei Spamburger. Niin. Miksi välijalla ei ole myynnissä spampurilaisia?

Loppukiitoskuvasta tarkkasilmäiset havaitsevat, että Aku Hirviniemihän on Jumalasta seuraava! 

Esityskuvat (c) Jukka Kontkanen, muut kuvat (c) Teatterikärpänen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Seinäjöen Käypynginteätteri!)

Tästä asti aikaa / Seinäjoen Kaupunginteatteri

Tästä asti aikaa / Seinäjoen Kaupunginteatteri, Alvar-näyttämö

Ensi-ilta 26.10. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Veera Tyhtilä
Ohjaus Christian Lindroos
Musiikki Pauli Hanhiniemi (Kolmas nainen, Perunateatteri ja Hehkumo)
Lavastussuunnittelu Juho Lindström
Pukusuunnittelu Riikka Aurasmaa
Koreografia Osku Heiskanen
Musiikin sovitus ja harjoituttaminen Pekka Siistonen, Stone Factory Oy
Kapellimestari Timo Ristilä
Äänisuunnittelu Sakari Kiiski, Wavemark Oy
Valosuunnittelu Timo Alhanen
Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Merja Torri-Seppälä

Rooleissa : Olli Rahkonen, Maria Pere, Reeta Vestman, Mia Vuorela, Esa Ahonen, Anna Pukkila, Pekka Hänninen, Jani Johansson, Liisu Aurasmaa, Mari Pöytälaakso, Heikki Vainionpää, Mikko Kesäniemi, Jenni Packalén ja Sari Jokelin

Ristilän ruutupaita - orkesteri : Timo Ristilä (kapellimestari, koskettimet), Juhani Nisula (kitara), Timo Luostari (kitara), Petri Välimäki (basso) ja Teemu Vuorela (rummut)

 Musikaali, jonka pääparina Olli Rahkonen ja Reeta Vestman! Wohooo! Kiinnostus heräsi välittömästi jo vuosi sitten, ja siinä vaiheessa välimatkalla ja musikaalin aiheella ei ollut mitään väliä. No, valehtelisin jos väittäisin, ettei Seinäjoella ja Pauli Hanhiniemen tuotannolla ole minulle mitään merkitystä. Tätini ja pari serkkupoikaani asuu Seinäjoella, ja siellä kulmilla on tullut vietettyä monia mukavia hetkiä etenkin lapsuudessa. Myöhemmin olen löytänyt itseni sukulaisvierailujen sijaan pyörimästä Provinssirockista, ja olen luultavasti nähnyt Kolmas nainen -bändinkin kerran näillä festareilla. Korostin sanaa luultavasti, koska hajanaisia muistikuvia on kyseisestä livevedosta. No, ainakin olen nähnyt bändin livenä kesällä 1989 Saarijärven Ahvenlampirockissa, josta ei myöskään sen enempää... paitsi että muistan istuneeni mm. Timo Löyvän kanssa aamuyöstä jossain sillalla.

 Parhaiten kuitenkin muistan bändin lokakuisen comeback-keikan Hämeenlinnasta vuodelta 2006. Varsin jännittynein mielin seisoimme vierekkäin ensitreffeillä erään miekkosen kanssa, ja tasan vuoden kuluttua tästä menimme naimisiin. Nyt 12 vuotta myöhemmin sama miekkonen pukeutui Seinäjoen ensi-iltaan pyynnöstäni ruutupaitaan pikkutakin sijaan, koska ensitreffien päätteeksi loihe muinoin lausumaan kuuluisat sanat "kyllä mä teatterissakin kävisin enemmän, jos olisi joku jonka kanssa käydä!". Bingo! Niille sanoille on myöhemmin naureskeltu puolin ja toisin, eli sitä saa mitä tilaa. (Pitänee myös mainita, että ensitreffien paikaksi olisi voinut muodostua myös Popedan keikka kuukautta aiemmin, mutta en koskaan saapunut paikalle...)

Kahdeksan Tirppaa samassa kuvassa!

 Lakeuden kutsu oli vahva, ja vastaanotto teatterissa heti varsin lämmin. Ruutupaitoja näkyi paikalla runsaasti, tosin lähinnä teatterin henkilökunnan päällä. Yhteinen pukeutumisteema oli oikein kiva lisä, ja muutenkin pidin koko teatterin yhtenäisestä visuaalisesta ilmeestä (liput, nettisivut ym.). Lämpiössä on muuten myös mahdollista ottaa lähituntumaa aitoihin keikkabussin penkkeihin ja tutustua Kolmas nainen -aiheisiin lehtileikkeisiin ja Pauli Hanhiniemen muihin bändikuvioihin. Me kävimme istumassa penkeillä väliajalla.

 Ensi-illoissa on aina oma kutkuttava tunnelmansa ja jännityksensä, niin esiripun edessä kuin takanakin. Minä en istu kriittisesti arvostelijalasit päässä kädet puuskassa taidepoliisina tyyliin "vakuuttakaa minut", minä istun käsiäni hieroskellen odottaen elämystä ja tunteita. Katsojana, kokijana ja Teatterikärpäsenä olen pyrkinyt menemään paikalle mahdollisimman varhaisessa vaiheessa esityskautta, sillä mitä kauemmin ensi-illasta on aikaa, sitä enemmän on some täynnä kaikenlaisia kommentteja, joilta ei voi täysin välttyä. Ensi-illassa on hyvä istua täysin avoimin mielin, vailla yhtäkään ulkopuolista mielipidettä - etenkin jos on kantaesityksestä kyse. Tällä on minulle yllättävän suuri merkitys. Toisaalta taas tämä pohdinta aiheuttaa ristiriitaisen olon, sillä aiheutanko minä omilla kirjoituksillani jollekin toiselle samanlaisen fiiliksen? Lähteekö joku ylistävien kommenttieni perusteella katsomaan ja pettyy, jos ei itse tunnekaan samoin? Entä jättääkö joku lähtemättä kokonaan sen takia, että minuun ei iskenyt? Tähän sanoisin, että jos esitys lähtökohtaisesti kiinnostaa jostain tietystä syystä (esim. ohjaaja, lempinäyttelijät, kiintoisa aihe, hyväksihavaittua musiikkia, erikoinen esityspaikka, tuttu ja turvallinen teos, kotimainen kantaesitys), mene ihmeessä katsomaan ja muodosta mielipiteesi vasta sitten, ihan itse. Toivon, ettei kukaan ainakaan jätä lähtemättä sen takia, että minä en täysin lämmennyt. Minulla näkemäni esityksen "hyvyys" perustuu suurimmaksi osaksi sen aiheuttamiin tunteisiin ja ajatuksiin - tunteitani en pysty feikkaamaan mitenkään. Silmät kyllä näkevät kaikenlaista hienoakin ja korvat kuulevat, mutta jos sydämessä ei läikähdä... ymmärrätte varmaan mitä ajan takaa.

 Hieno aasinsilta itse esitykseen, eikö? Työkkärin jonossa jaellaan lippuja ja lappuja, ja kansa raahustaa pitkin lavaa hiukan alistunein meiningein. Musakin on vielä vähän pidäteltyä, ihan kuin joku jossain odottaisi vapaaksipääsyä ja sopivaa hetkeä. Ja sittenhän niin tapahtuu! Turo (Olli Rahkonen) rynnistää lavalle nyrkit pystyssä kuin raivo härkä laulaen "mitä vittua ne luulee, mitä ne tahtoo minusta" (Liity meihin) ja tunnelma sähköistyy hetkessä. Pulssini kohoaa ja tekee mieli ottaa ryhdikkäämpi asento penkissä. No nyyyyt alkaa tapahtua! Sieluni silmin näin Turon/Ollin hakevan kierroksia ja kenties varjonyrkkeilevän kulisseissa, odottaen omaa iskuaan. Ja BOOOOM nyt mennään eikä meinata. (Vertauksen vuoksi tuli mieleeni eräs näkemäni pieni koirien agilitykisa, jossa seuraavana vuorossa ollut koiruus teppasi malttamattomana paikoillaan omaa vuoroaan odotellessaan...) Kohtalaisen täydellinen ja päräyttävä alku, ja meikä oli ihan fiiliksissä.

 Vaikka osaan muutaman Kolmannen naisen biisin ulkoa vaikka unissani, en ole täysin perehtynyt siihen, mitä kaikkea Pauli Hanhiniemen kynästä on vuosien saatossa syntynyt. Lissut ja Jartsat ovat kyllä tuttuja tyyppejä, ja siihen se sitten jääkin. Olen ymmärtänyt, että kaikki musikaalin roolihenkilöt seikkailevat jossain biisimaailmassa, minulle tuntemattomassa. Mukana on siis paljon uusia tuttavuuksia minulle, asiaan perehtyneille ei niinkään. Jännästi kyllä sanoitukset aukeavat musikaalin myötä ihan uudella tavalla ja ajatukset Hanhiniemestä taitavana sanaseppona vahvistuvat entisestään. Ihan erikseen haluan mainita kappaleen "Suolammen vettä", joka sai aikaan kylmät väreet ja tunnemuistista palautui kirkkaasti ja mieltäni liikuttavasti Työviksen "Anna Liisa", jossa kappale ja itse Paulikin oli mukana. Voikos sitä kauniimmin ja lyyrisemmin ilmaista, että elämässä tulee vastaan pettymyksiä itse kullakin?

 "Mahdatko lapseni arvatakaan miten arkoja unelmat on
kuinka ne siivilleen säikähtää pakohon hädissään ...
Saattaa saappaasi hörpätä suolammen vettä ja kellastuu sukkasi sun
sulle laihaksi lohduksi muistutan että myös vettyivät pieksuni mun..."

Lissu (Mia Vuorela) 

 Tämän musikaalin myötä saamme tutustua kolmekymppisen työttömän, elämässään paikallaanpolkevan Turon lisäksi myös hänen äitiinsä Viljaan (Maria Pere), joka tietysti toivoi pojastaan pappia ja tämän kunniaksi vetäisee toki näyttävän, mutta pitkähkön ja mielestäni täysin muualle kuuluvan steppinumeron. Yksinhuoltajaäiteeltä irtosi tanssikuviot toisaalta kyllä aikas hyvin! Sitten on sairaseläkeläinen, eloonsa ja oloonsa täysin alistunut Jari (Esa Ahonen), joka purkaa turhautumistaan nyrkein vaimoonsa Lissuun (Mia Vuorela) ja tyttäriinsä Emmaan (Reeta Vestman) ja Tirppaan (Anna Pukkila). Lisäksi on sekalainen sakki paikallisia nuoria aikuisia, jotka eivät tunnu löytävän liioin töitä eikä paikkaansa tässä maailmassa. Varsin ankeaa menoa siis ja tunnelmat sopivat niin edellisille vuosikymmenille kuin nykyhetkeenkin. Pientä valonpilkahdusta ja kauneutta on takanäyttämön puussa lumisateineen ja lumilyhtyineen, muuten on aika karua kuvastoa. Vaatetuksesta on glamour ja glitter kaukana - on tennareita, farkkua, ruutupaitaa, pipoa silmillä. Porukasta vaaleine, pitkine kutreineen ja värikkäine legginseineen erottuu Emma, mutta yhtä synkät ovat hänenkin ajatuksensa. Jännä ristiriita tässä, kun äkkiseltään kuvittelisi, että porukan säkenöivin ja sisäistä valoa hohtavin tyyppi olisi joku pelastava enkeli.

 Tokihan sitten lempi leimahtaa Turolla ja Emmalla, ehkä vähän turhankin helpolla Emma lämpenee miehen lähentelyille. Odotin, että olisi jätkä saanut liehitellä vielä vähän enemmän ja sitkeys palkittaisiin vasta lopussa! No, ainakin katsomossa tähän romanssiin ollaan tyytyväisiä, sillä tuloksena nähdään ja kuullaan illan komeimmat duetot ja rakkaudessa riutuminen irrottaa upeita, taianomaiseksi hetkeksi veretseisauttavia soolojakin etenkin Reeta Vestmanin toimesta. Jessus, mikä nainen! Nähdäänpä myös hiukan kiusalliseksi venyvä eroottisviritteinen joulukoristeidenhypistelykohtaus, josta tuli mieleeni Tabu-sarjan Juppe Puputin toteamus "nuuskittiin toisiamme piiiitkä nautinnollinen hetki".

Turo ja Emma 

 Ovelat vinot lavasteet saivat minut välillä havahtumaan siihen, että miksi katson pää kallellaan! Muutamia varsin pysäyttäviä näyttämökuvia oli tarjolla ja kirjaimellisesti myös nähdään, miten käy kun kulissit sortuvat.

 Jo väliajalla oli sellainen olo, että joku tässä nyt häiritsee. En lämmennyt sananmuunnoksille, en tanssinumeroille. Väliajan jälkeen yritin itsepintaisesti tarttua hetkeen ja antaa esityksen viedä liiat ajatukset mennessään, mutta epäonnistuin. Tuulikoneesta huolimatta ei värähtänyt sisimpäni ripsi suuntaan eikä toiseen, vaikka koskettavia tapahtumia lavalla nähtiin. Mustasukkaisuutta, rakkaudessa riutumista, epätoivoisia tekoja ja ilkeitä sanoja. Napakasti kyllä soitti bändi, tuttuja ja tuntemattomampia kappaleita, joissa osassa teki mieli vähän laulella mukana. Ehkä yritin liikaa sillä kuten totesin jo aiemmin, tunteitani en pysty feikkaamaan ja väkisin herättämään. Ihan jees fiilis jäi tästä. Ihan jees, huutomerkin kera! Se ei minulle kuitenkaan enää riitä. Joskus toivoisi, että olisin ihan tavallinen katsoja, eli hyppäisin vaan menoon mukaan ja jättäisin liiat mietinnät sikseen. No, tavallinen katsoja tietyssä mielessä olenkin, mutta "ihan tavalliseksi" olen nähnyt liikaa ja se harmittaa aika useinkin. Lääkkeeksi tähän olen yrittänyt vähentää reissujani, sillä en halua leipääntyä tähän rakkaaseen harrastukseeni.

 Menomatkalla päässäni soi "kerro missä viisaaksi tullaan" jostain syystä, paluumatkalla seuraavana päivänä soi tämä ote "Suolammen vettä"-kappaleesta :

"Kaikkia odottaa yksinäisyys ja se varmasti jokaisen saa
Siellä on seisomapaikkoja vain, ihan turha on kiiruhtaa" 

 Huoh. Kiiruhdettava oli, sillä illalla kutsui iltavuoro töissä, ja kiire jatkui vielä seuraavankin päivän niin, että iski mieletön päänsärky, josta olen nyt jotenkin toipunut. Olen päässyt tässä kirjoittaessani myös kärryille siitä, miksi esityksestä jäi vain "ihan jees!" fiilis. En pystynyt täysillä samaistumaan yhteenkään hahmoon, vaan osani jäi ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Muistui mieleeni Veera Tyhtilän käsikirjoitus Hämeenlinnan Teatterissa keväällä 2006 kantaesitettyyn Teuvo-musikaaliin (Leevi and the Leavings -musiikilla höystetty), jossa oli vähän samanlainen tunnelma. Työttömyyttä, ahdistusta, rakkaushuolia, kuolemanpelkoa... Teuvo kolahti vähän liiankin voimakkaasti senhetkiseen elämäntilanteeseeni, ja kävin sen katsomassa kaiketi seitsemän kertaa.

 Jotain huonoa siis siinäkin, että asiat ovat elämässä tällä hetkellä suhteellisen hyvällä mallilla!

 Näistä sekavista hölinöistäni huolimatta kannustan väkeä vähän kauempaakin Seinäjoelle katsomaan, etenkin jos kiinnostaa Hanhiniemen biisit ja yhdistelmä Rahkonen-Vestman. Se combo sai meidät liikkeelle ja sen suhteen tulimme ruutupaitamiehen kanssa kyllä tyydytetyiksi.

Esityskuvat (c) Jukka Kontkanen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Seinäjoen Kaupunginteatteri!)

Teatterikesäni ja vähän Hippaloitakin

Minun tämänvuotista Teatterikesääni voisi myös kutsua tynkä-teatterikesäksi, viime vuonna näin sentään peräti kolme esitystä ja tänä vuonna puolitoista. Joka vuosi olen myös suunnitellut pitäväni osan kesälomasta Teatterikesän aikaan, hankkisin liput todella moneen erilaiseen esitykseen, hotellihuoneet ja muut hyvissä ajoin ja sitten oikein uppoutuisin tunnelmaan. Suunnittelun asteelle on sitten jäänyt kaikki, lomat tuli pidettyä jo toukokuussa ja VR:n aikataulu-uudistus sotki sitten loputkin kuviot. Esityksistä olin monia jo ehtinyt näkemään (mm. Grimm Book of Horrors, Onnellisuuden tasavalta, Tavallisuuden aave, Play rape), mutta monta kiintoisaa jäi näkemättä iltavuorojen ja aikataulusurkeuksien vuoksi. Eniten jäi harmittamaan "Eeva Kontu feat. Lauri Viita"-konsertin missaaminen.

 Teatterikesäni alkoi maanantaina 1.8. Pakkahuoneelta Ruusu Haarlan kirjoittamalla ja ohjaamalla "RUSKA - rakkauden kuvia"-tragikomedialla. Esitys oli aiemmin nähty TeaKissa ja näyttämöllä olivat Aksa Korttila, Heikki Ranta ja Sonja Salminen. Esityksessä puitiin Ruska-tytön (Sonja Salminen) havaintojen kautta lapsuutta, äitisuhdetta, itsetuntoa, perhettä ynnä muuta. Myönnän, etten oikein missään vaiheessa saanut minkäänsortin otetta koko esityksestä ja tragikoomiseksi kääntyi koko maanantainen reissuni, sillä esitys tuntui venyvän ilmoitettua paljon pitkäkestoisemmaksi (tämä on muuten yksi asia joka myös ketuttaa) ja jouduin lähtemään väliajan lopussa jo rautatieasemalle, jotta varmasti ehdin siihen kuuluisaan viimeiseen junaan. Jos esitys olisi ollut huippukiinnostava, olisin ottanut riskin ja katsonut loppuun asti, mutta nyt jätin leikin kesken. Tietysti jäi vähän mietityttämään, miten perheelle loppujenlopuksi kävi.

 Lauantaina suuntasin ensin Hippaloille (Hämeenlinnassa järjestettävä lasten taidefestivaali) ja siellä kohteena  "Clip!" ja lavalla vain yksi mies (kanadalainen Philippe Trépanier). On kyseessä kansainvälinen konferenssi, ja tämä miekkonen on tekemässä lavalla hienosäätöä, jotta puhujia varten kaikki mahdollinen olisi varmasti paikoillaan. Kuten arvata saattaa, kohkaamiseksihan se menee heti kättelyssä, kun avaimia ei löydy sitten mistään. Sähelletään tikapuiden ja vaatetelineen kanssa, edes jugurttipurkkia mies ei saa ongelmitta auki. Tasaisin väliajoin ilmiömäisen showmiehen elkeet puskevat kuitenkin pintaan ja mies kyllä käyttää kaikki tilaisuudet hyväkseen vähän tanssia mopin kanssa ja jammailla muutenkin. Jotenkin tuli Robbie Williams miehen tyylistä mieleeni... Hommatkin hoituvat aikanaan ja nämä mies kuittaa "Professionell!"-heitolla. Ammattimies on ammattimies. Käy ilmi, että hän on hakenut sirkukseen töihin mutta saanut pakit. No, eittämättä miehen lahjakkuus menee järjestäjänä kyllä hukkaan. Lasten taidefestareista kun on kyse, oli katsomo täynnä lapsia vanhempineen ja oli siellä muutama ilman lapsia (kuten minä) ja voi sitä kikatuksen ja välihuuteluiden määrää! Aikuisellekin "Clip!" tarjosi mitä parhainta nauruterapiaa pitkään aikaan, ja lopussa nähtiin myös valtavan hieno ja taidokas diabolonpyörittelynumero. Professionell! Esitys on muuten nähtävissä joulukuun alussa Espoon Kaupunginteatterissa, suosittelen lämpimästi kaikille lapsille ja lapsenmielisille. Esityksen kesto oli tunnin.

(c) Renald Laurin

 Hippaloilta talsin rautatieasemalle ja lueskelin odotusaulassa kirjaa reilun tunnin (Juha Hurmeen "Hullu", tulossa Teatteri Telakalle joulukuussa). Henkilöjunalla Tampereelle ja jutuista päätellen melkein kaikki muut olivat matkalla Eppu Normaalin juhlakeikalle Ratinaan. Junassa kuulin keskusteltavan myös siitä, ettei Tampereelta pääse iltaisin enää pois, öhöm. Tampereelle saavuttuamme alkoi järjetön kaatosade ja vaikka aikaa esityksen alkuun oli reilusti, oli otettava taksi ja sillä huristelin kohti Tampereen Työväen Teatteria.

 Minun pääohjelmistoni ainoa näytös oli Seinäjoen Kaupunginteatterin "Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa", jota piti mennä jo keväällä katsomaan, mutta aikataulut eivät millään osuneet kohdalleen. Harmitti ihan älyttömästi, mutta onneksi esitys tuli valituksi Teatterikesään (ja näkee sen marraskuussa Espoon Kaupunginteatterissakin!). Vuonna 1996 kantaesityksensä Työviksen Kellariteatterissa saanut Jouko ja Juha Turkan näytelmä oli oman aikansa teatteritapaus ja muistan sen, että äitini kävi kyseistä esitystä katsomassa ja jälkeenpäin sanoi, että se oli surkeinta ikinä. Mielenkiintoni heräsi tietysti heti! Itse en tuohon aikaan teatteria juuri seurannut kuin satunnaisesti ja Jouko Turkastakin oli muiden mielipiteiden pohjalta syntynyt jonkinlainen mielipide.

 Ja nyt siis olimme jälleen Kellariteatterissa, mistä kaikki lähti. Takanani istui Eila Roine (joka oli mukana alkuperäisessä näytelmässä), saliin saapuessa vitriinissä oli Jouko Turkan valokuvan edessä kynttilä palamassa (samalla viikolla oli julkaistu tieto siitä, että Turkka on menehtynyt heinäkuun lopulla.) Jotenkin jännä tunnelma. Esitys alkoi 10min myöhässä, koskapa pari katsojaa seikkaili jossain ihan muualla. Varttia myöhemmin katsomosta kuului monenlaista pulinaa ja minun päässäni ainut ajatus siinä vaiheessa oli, etten tule ikinä ehtimään siihen viimeiseen junaan, mutta kesken en täältä lähde, en missään tapauksessa.

Jukka Puronlahti ja Topi Kohonen (c) Jukka Kontkanen

 Reilut pari tuntia myöhemmin oloni on sellainen, kuin olisi tullut kuljettua mankelin läpi ja sitten pyöritelty tehosekoittimessa ajatukset mullinmallin. Teatterissa kun on oikeastaan parasta se, että tulee täysin yllätetyksi ja vieläpä huijatuksi, ja että joutuu vaivihkaa muuttamaan mielipiteensä jostakin henkilöstä tai asiasta. Näimme roolinsa menettäneen vanhemman naisen, nuoren filosofi Himasen, vimmaisen vääpelin ja ilman pikkuhousuja keekoilevan Herun, Turkan oppilaita videolla, kermavaahtoa, kalsareihin tungettuja kirjoja ja c-kasetteja, hikeä ja kyyneleitä, kyseenalaista dreijausta, tulisia katseita, kiviä, huutoa ja uhoa. Mitä koimme, se onkin sitten taas ihan toinen juttu. Olin jonkin aikaa rypenyt eräänlaisen henkilökohtaisen teatterikriisin keskellä, kun syystä tai toisesta olin lyhyen ajan sisällä joutunut perumaan neljä eri esitystä ja yhdestä lähtenyt kesken kaiken pois. Oli päällä ajatus, että jätän kohta koko leikin kesken, kun mistään ei tule yhtikäs mitään. Ja sitten tulee tämä "Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa", joka pisti ajatukset täysin uuteen järjestykseen monenkin asian suhteen. Itse esitys ja toteutus pisti sen verran sanattomaksi, etten osaa muuta sanoa kuin että TÄTÄ ON TEATTERI PARHAIMMILLAAN!! Perkele! Juuri näin! Kiitos!

 Ohjaus ja sovitus Antti Mikkola, valo-ja videosuunnittelu sekä lavastus Tiiti Hynninen, pukusuunnittelu Leena Rintala, äänisuunnittelu Sami Silén, alkuperäinen videotaltiointi  Raimo Mikkola ja Juhani Heikkonen, rooleissa Anna Ackerman, Topi Kohonen, Jukka Puronlahti ja Mia Vuorela.

Mia Vuorela ja Topi Kohonen (c) Jukka Kontkanen 

 Alunperin esityksen piti päättyä klo 20.20 ja se päättyi noin 20.45. Sehän tarkoitti sitä, että kipitin läpi puiston ja painelin liikennevaloista piittaamatta Keskustorille, jossa olin klo 20.55 ja hyppäsin taksiin ja kerroin, että pitäisi ehtiä 21.07 lähtevään junaan. Eikun menoksi. Jäimme jokaisiin liikennevaloihin jumiin, mutta ihmeen kaupalla ehdin junaan. Jäi vielä minuutti hengähdysaikaakin, tosin veren maku suussa. Jos en olisi ehtinyt, olisin varmaankin tullut taksilla Hämeenlinnaan. Tai sitten seuraavalla junalla Helsinkiin ja sieltä bussilla kotiin. Kumpi olisi painanut vaakakupissa enemmän, aika vai raha? Se jäi nähtäväksi.

 Kotona katselin Yle Areenasta sopivasti esitettyä Jouko Turkka-aiheista dokkaria, jossa mies pisti nuoria teatterikoululaisia esittämään milloin mitäkin tunnetilaa (paikalla mm. Mari Rantasila, Sari Mällinen, Mikko Kivinen, Jari Pehkonen, Kai Lehtinen ja Martti Suosalo). Minuun teki edelleen suuren vaikutuksen se Turkan silmissä loistanut into ja palo. Toivon itsekin näkeväni sellaista, joka saisi samanlaisen liekin syttymään katseeseen. "Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa" oli juuri sellainen, ja teatterikriisini on ohi ainakin toistaiseksi.

Amadeus / Seinäjoen Kaupunginteatteri

Amadeus / Seinäjoen Kaupunginteatterin Alvar-näytämö

Ensi-ilta 14.2. 2015, kesto noin 3h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Peter Schaffer

Ohjaus Ain Mäeots

Rooleissa : Esa Ahonen, Topi Kohonen, Liisu Aurasmaa, Maria Pere, Heikki Vainionpää, Jani Johansson, Mari Pöytälaakso, Eija-Irmeli Lahti, Mia Vuorela, Jelena Jokelin-Muilu, Anna Ackerman, Timo Ristilä, Johanna Niemelä, Saija Pekkala, Pekka Hautala, Jiri Laurila, Minna Nortunen ja Sauli Leinonen

 Vähän jännitti, kun junaliput oli hankittu hyvissä ajoin ja torstaille luvattiin myrskyä ja vaikka mitä. Jännitti siinä mielessä siis, että kulkevatko junat ajallaan, ehdinkö koko päivänäytökseen ja mistä asti tulen tällä kertaa VR:n piikkiin taksilla kotiin. "Pettymys" olikin suuri, sillä kovasta tuulesta huolimatta aikataulut pitivät täydellisesti niin mennessä kuin tullessakin.

 Suuntana oli siis Vuoden teatteriksikin valittu Seinäjoen Kaupunginteatteri. Olin sen verran hyvissä ajoin paikalla, että suunnistin teatterin ala-aulassa olevaan ravintolaan ja lounaalle. Oli oikein maittava ja monipuolinen lounas, hintakaan (9,5 €) ei paha. Suosittelen, jos olette päiväsaikaan liikkeellä!

 Amadeuksen olin nähnyt aiemmin vuosia sitten teatteriversiona Tampereen Työväen Teatterissa (Milos Formanin ohjaama elokuva myös tuttu), Mozartina tuolloin häiläsi Jari Ahola ja Salierina Auvo Vihro. Mietin tuolloin, että Vihro tekee nyt taatusti elämänsä roolin ja kuka tahansa Salierin roolin jatkossa pääseekään tekemään, voi onnitella itseään.

Mozart ja Salieri (c) Jukka Kontkanen

 Ensimmäiset aploodit irtoavat matineanäytöksen yleisöltä ennen kuin yksikään roolihenkilö on astunut lavalle. Venticellot, sanansaattajat  (Maria Pere ja Heikki Vainionpää) pyyhältävät katsomon takaa lavan kulmille, yleisönedustajallekin tarjotaan lasillinen viiniä. En tosin muista, mille maljaa nostettiin. Riutunut ja räytynyt Salieri (Esa Ahonen) rullailee itsensä tuolin avulla lähemmäs, hänellä on tärkeää kerrottavaa. Edessäni istuvia nuoria poikia tuntuu naurattavan, he näkevät Salierin varmaankin jonkinsortin sketsihahmona ja kieltämättä hahmossa vähän tragikoomisia piirteitä jostain syystä on.

 Yllättäen Salieri tempaisee myssyn ja peruukin päästään, ponkaisee tuolista ylös, pudistelee pölyt pois vaatteistaan, vetäisee uuden peruukin päähänsä ja mies on jälleen täynnä virtaa. Kekseliästä! Näytelmä lähtee kunnolla käyntiin. Salieri kertoo siitä, miten Jumala toimii hänen kauttaan ja jumaluus virtaa suoraan musiikkiin. Venticellot (joista tuli mieleen pari variksia...) kertovat, että Eurooppaa kiertää hurmaamassa ihmelapsi W.A. Mozart ja siitähän kateuden siemen on ensi kertaa kylvetty.

 Salierin ja Mozartin (Topi Kohonen) ensikohtaaminen on hykerryttävä, tosin Mozarthan ei toista miestä edes näe kun on vauhti päällä kirmaamassa Constanzen, tulevan vaimonsa perässä pitkin poikin kirjastoa. Salieri istuu leivoksineen päälleenheitetyn viitan alla hiljaa kuin hiiri, ja ilme on mahtava kun viitta napataan ohimennen pois.

(c) Jukka Kontkanen

 Tummassa lavastuksessa kamariherrat ja muut vaaleine peruukkeineen ovat kunnon väriläiskiä. Itävallan keisari Josef II (Jani Johansson) on varsinainen näky ja huvittava tapaus nauruineen. Huomioni tosin varastaa väkisinkin Mozart, joka on vaaleine irtonaisesti liehuvine pehkoineen ja värikylläisine, tyylikkäine takkeineen kuin aikansa Michael Monroe, yhtä energinenkin. Topi Kohosen Mozart on ärsyttävän ihana ja ronskipuheinen rietastelija, jonka toimia ja puheita on helppo vierestä paheksua ja samalla salaa ihailla. Mikä meininki! Mozartin muodonmuutos duracell-pupusta riutuneeksi, hulluuden rajamailla heiluvaksi hahmoksi on sydämeenkäypää seurattavaa, ja Kohonen tekee roolinsa taiten.

 Ennakkotiedoista ja -kuvista poiketen Constanzen roolissa nähtiin Anna Ackerman, ja oikein raikkaan roolityön jälleen tekikin. Vauhtia piisasi yhteisissä kohtauksissa Mozartin kanssa, erikoinen suhde totisesti näillä kahdella. Constanze pysyi miehensä rinnalla loppuun asti kurjista olosuhteista huolimatta, tosin hetkeksi tilanne oli hänellekin liikaa.

 Entä Salieri ... muistan miten hyytävä Vihro roolissa oli. Ahosen Salieri oli loistava sekin, mutta toisenlaisella tavalla. Muka-ystävä, joka tarjosi olkapäätä ja samalla puukotti selkään. Vähän surullinen hahmo. Jumala oli hänet hylännyt ja tässä oli sitten lopputulos sitä, mitä kateus ja katkeruus saa aikaan.

(c) Jukka Kontkanen

 Näyttelijöistä pidin kovasti, kokonaisuus sen sijaan hiukan uuvutti. Kohtalaisen raskasta seurattavaa nimittäin, kuin ne kirjaston massiiviset hyllyköt. Paljon tekstiä ja paljon asiaa. Muutama nokkela oivallus ja yllätyksellinen ratkaisu (mm. pysähtyneet hahmot). Figaron häät! Taisin nähdä sen joskus 30v sitten telkasta ja mieleeni muistui melodioita ja jopa suomenkielistä versiota. Lähtemätön vaikutus siis. Nyt olen nähnyt aika monessa näytelmässä samankaltaista massiivisten elementtien pyörittelyä ja siirtelyä, se rupeaa pikkuhiljaa puuduttamaan...

 Lopetus hämmensi hiukan myös. Olisin lopettanut ensimmäiseen versioon, sillä se oli todella vaikuttava ja osoitti jälleen tyhjän tilan mahdollisuudet tehokeinona. Sen jälkeen seurasi vielä pari kohtausta, ja pitihän esityksen sitten päättyä samalla tavalla kuin alkoikin, eli Venticellot poistuvat sinne mistä tulivatkin. Jää vain hiljaisuus, ja sitä olisin suonut "kuunnella" hitusen pitempään. Muutaman sekunnin hiljaisuus ja sitten vasta aploodit. mutta vierustoverini aloitti aplodeeraamisen välittömästi ja se siitä sitten. Taika murtui.

 Yhdessä kohtauksessa muuten havaitsin pienen lipsahduksen, tai ainakin korvani poimivat sieltä pelkän Sebastian Bachin (Skid Row´n laulaja) kun olisi varmaankin pitänyt puhua Johann Sebastian Bachista? Jäin hetkeksi miettimään, että mitä korvani oikein äsken kuulivatkaan ja jäin miettimään Bachia, että mikä hänen nimensä nyt ylipäätään oli.

 Tässä kohtaa päätän myös luopua tähtien jakamisesta kokonaan, sillä ne eivät kerro totuutta itse näytelmästä. Ne kertovat jotain vain minulle juuri minun katsomiskokemukseni jälkeen, jollekin toiselle näytelmä avautuu ihan eri tavalla. Tähtien jako on minulle itselleni konsti luoda eroa eri katsomiskokemusteni välille, ja usein olen kahden vaiheilla. Pidän siis tästä eteen päin tähdet omana tietonani, ja uskon että se muutos ei teitä lukijoitakaan haittaa. Teksti siis puhukoon puolestaan.

 Yksi asia on PAKKO mainita vielä tähän loppuun, koska vastaavaa on toistunut siellä sun täällä ihan liikaa itselleni ja muille. Ne puhelimet, ne v#&@n puhelimet!! Amadeuksen aikana neljä eri puhelinta pärähti soimaan eri puolilla katsomoa. Mikä ihmeen konsti tähän oikein auttaisi? Minua häiritsee myös äärettömän paljon joidenkin kanssakatsojien tapa kommentoida ääneen esityksiä vierustovereilleen, kuin istuttaisi sohvalla ja katsottaisi telkkaa ja päiviteltäisiin tapahtumia. Tämä riippuu vähän esityksen lajista tietysti, mutta etenkin draamaa seuratessani ote herpaantuu täysin, jos jossain kommentoidaan tapahtumia tai tulevaa. Ihmiset, ottakaa kanssakatsojat huomioon!

 Mainittava muuten on myös se, että salista poistuessani edessäni kulki muutama nuori tyttö (koululaisia oli aika mukavasti katsomassa) ja yksi totesi näytelmän olleen huomattavasti parempi kuin elokuvan. Jes!

(näin esityksen pr-lipulla)

Dance of the Vampires

Dance of the Vampires / Seinäjoen Kaupunginteatteri

Ensi-ilta 10.9. 2011 , kesto noin 2h 50min

Ohjaus Olli-Matti Oinonen

Rooleissa mm. : Jyri Lahtinen,Raili Raitala,Esa Ahonen,Ville Salonen,Heikki Vainionpää,Leena Rousti,Jouko Enkelnotko,Anne Vihelä,Antti Railio

Taustaa : Roman Polanskin kulttimainetta nauttiva kauhukomedia "Vampyyrintappajat" musikaaliversiona,Pohjoismaiden kantaesitys.Professori Abronsius (Esa Ahokas) ja nuori apulainen Alfred (Ville Salonen) saapuvat lumiseen transsilvanialaiseen kylään ja majataloon,tutkiakseen vampyyrien olemassaoloa.Kyläläiset kiistävät kaiken,valkosipuleita kuitenkin joka puolella.Alfred rakastuu majatalonpitäjien hehkeään tyttäreen Sarahiin (Raili Raitala),jonka kuitenkin jylhässä linnassaan yksinäisenä asuva mystinen Kreivi von Krolock (Jyri Lahtinen) nappaa.Parivaljakko lähtee pelastamaan neitoa kreivin kynsistä ja hampaista,vaan miten käykään...

Plussaa : WOW!! Enpä olisi uskonut Seinäjoella moista näkeväni,Lontoossa ehkä mutta ei näillä lakeuksilla...Huimaa työtä kaikenkaikkiaan.Alun talvimaiseman heijastuttua musiikki alkoi heti jylhänä ja vaativana,tiesin että tulen nauttimaan joka sekunnista ja nyt mennään lujaa!Upeat lavasteet ja puvustus,maskeerauksista nyt puhumattakaan.Tarina itse soljui eteen päin leffankin juonen mukaan,koomisiakin piirteitä löytyi etenkin majatalon isännässä (Heikki Vainionpää) ja kreivin ihastuttavassa pojassa Herbertissä (Jouko Enkelnotko).Upeaäänisiä laulajia,jotka etenkin sooloissa pääsivät oikeuksiinsa.Pidin kovasti etenkin Sarahin äänestä ja olemuksesta,ihan kansainvälistä tasoa oli tämä kaunotar!Mutta itse Kreivi... huh huh.Voiko enää komeampaa ilmestystä olla?? Mikä ääni,mikä olemus,lavakarisma,koko sali kuunteli henkeään pidätellen kreivin laulua ja aplodeerasi oikeutetusti hurraten.Välillä oltiin kuin rock-oopperassa.Tanssijat olivat myös uskomattoman lahjakkaita.Haudoistaan nousevat vampyyrit ja heidän tanssinsa...Yksittäisistä kohtauksista parhaiten jäi mieleeni linnan jylhä portti ja kreivi viitta hulmuten siinä laulamassa,sukat pyöri jalassa.Sangen eroottistakin.Sarah kylvyssä ja kreivi laskeutuu katosta,grrrrr.Ei jäänyt epäilystäkään,kumman matkaan olisin itse mieluummin lähtenyt valintatilanteessa...Vampyyreiden tulo katsomon ohi oli myös sangen hauskaa,ei varmaan tosin kaikkien mielestä.

Miinusta : musiikki ja kuoro soi välillä niin kovaa,että korvat oli mennä lukkoon ja sanoista ei tahtonut saada kunnolla selvää kuorokohtauksissa.Näyttämö tuntui joissakin joukkokohtauksissa liian pieneltä ja lavasteiden vaihdokset vaivihkaa mahdollistanut vaihtuva etusermi ei aina ollut ihan toimiva ratkaisu,etenkin toistuessa kovin usein ja kukkakuosisena.Talvimaisema linnoineen ja lumisateineen oli toki toimiva.Taisi sattua myös pari hampaisiin ja ääniin kuuluvaa pientä ajoituslipsahdusta,mutta väliäkös niistä.

Muuta : yleisön joukossa sangen mustiinpukeutunutta väkeä ja goottihenkisyyttä,muutama upea kampauskin nähtiin.Itse osoitin suosiotani seisaaltani.Toivon esitykselle pitkää ikää ja mahdollisuutta päästä katsomaan uudestaankin.
Teatterikärpäseltä täydet viisi tähteä vampyyreille ***** ja kreiville vielä kymmenen lisää **********