Vain Jouluelämää / Musiikkiteatteri NYT

Vain Jouluelämää / Musiikkiteatteri NYT, Lahden Kaupunginteatterin Aino-näyttämö

Ensi-ilta 22.11. 2017, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Lavalla : Linda Hämäläinen, Anni Kajos, Panu Kangas, Petri Knuuttila ja Sini Koivuniemi

Pianossa Matti Hussi

Valosuunnittelu Tiina Hauta-aho ja Jouni Nykopp

 BOOM!! Musiikkiteatteri NYT tärähti ihmisten tietoisuuteen keväisen Photo Sapiens-esityksen voimalla, ja hyvin tärähtikin. Katsojat ja kriitikot olivat kauttaaltaan sulaa vahaa näiden nuorien, lahjakkaiden moniosaajien edessä. Itse pääsin Photo Sapiensia ihastelemaan syyskuun lisänäytöksissä, ja suureksi riemukseni loppuvuodeksi pamahti vielä jouluaiheinen uusi proggis - Vain Jouluelämää. Kalskahtaako nimi jotensakin tutulta? Kyllä vaan, tässä jutussa tutut jouluhahmot kokoontuvat laulamaan ja avautumaan saman pöydän ääreen kesäiseen idylliin. Jouluun on vielä rutkasti aikaa, ja naapurihuvilalla pitää Joulupukkikin vapaata tonttujoukon kera...

Joulumuorin (Anni Kajos) emännöimiin iltamiin saapuu timmissä kunnossa oleva kesätreenaileva Petteri-poro (Panu Kangas), pienen tytön askartelema glitteriä täynnä oleva Joulukoriste (Linda Hämäläinen) sekä terhakka possu, joka on aina haaveillut tulevansa joulun alla lahdatuksi ja kinkkuna syödyksi (Sini Koivuniemi). Ainahan joukossa pitää olla myös räppäri, ja yllätysvieraana paikalle saapuu jou jou tietysti JC risti kaulassaan (Petri Knuuttila). BOOM!! Tarttuvat hokemat saavat yleisön hihittelemään ja mieleni teki vielä seuraavana päivänä töiden lomassa täräyttää lauseen perään juurikin tuo BOOM!

 Kun työryhmä koostuu musiikkiteatterin ammattilaisista, on yleisössä helppo olla ja nauttia. Ovat mokomat taas tehneet liudan aivan uusia jouluaiheisia lauluja ja lisäksi tuunanneet uusin sanoin ja sovituksin vanhoja tuttuja. Konsepti toimii mainiosti, esimerkkinä Juice Leskisen "Sika" saa uuden käsittelun vegeversiona ja jazzhenkisenä revittelynä Joulumuorin toimesta.

 Jokainen hahmo saa omat gloorian hetkensä parrasvaloissa soolonumerossaan, ja siinä samalla paljastuu, että kaikki ei totisesti olekaan sitä miltä ensin näyttää. Miksi Joulumuori on addiktoitunut Coca Colan litkimiseen? Miten käy Petterin, jos jouluna ei ole lunta? Miksi Kinkku haluaa päästä hengestään, eikä osaa nauttia vapaudestaan? Mikä on Koristeen unelmien täyttymys? Entä miten käy, kun JC paljastaa olevansa kotoisin muilta mailta...

 Väliajan jälkeen nähtiin aikamoinen tonttukavalkadi, kun Joulupukki (Panu Kangas) pikku apureineen tykitti ilmoille "Koska tonttu voi"-kappaleen. Ohhoh, johan oli roiseja tonttuja! Yksi kiikaroi milfejä ja yksinhuoltajia, toinen hekumoi suihkussa itseään rasvaavasta teinistä. Joulumeininki meni totisesti överiksi, ja nauratti lähes hysteerisesti. Itse Joulupukki muhkeine viiksineen toi mieleeni jonkun 70-luvun hevipumpun harmaantuneen jäsenen - toimii!

 Ilahduin vessapaperisilpun monipuolisesta käytöstä sekä hiukan kyseenalaisesta nukketeatteriversiosta "Joulupukki"-laulussa, stemmalaulajien ilmeet olivat melkoiset kun tarina ja laulun sävy sai uusia käänteitä jatkuvasti. Niin, ja vähän liikutuinkin taas. "Joulupuu on rakennettu" soi äärimmäisen kauniisti ja toi jotenkin mieleeni lapsuuden joulut, kun yhdessä koristeltiin kuusi. Ja sitten sai katsella peiton alla piirrettyjä sohvalla ja keittiöstä kantautui huumaava vasta paistetun kinkun tuoksu, josta isä toi siivun maistiaisia. Mielessä jylläsi kaapista löytyneet lahjakassit, joista tietysti olin laskenut omieni määrän jo aikoja sitten... Vaan ei ollut autorataa niissä paketeissa! Ehkä Joulupukki on toimittanut osan paketeista mummolaan, jonne illalla suuntaamme...

 Kesäisistä lavasteistaan ja kukkasista huolimatta joulufiilis jo vähän nosteli päätään! Tuoreet laulut ja vanhat tutut klassikot saivat mielen heilahtamaan joulukuun puolelle. Joulukuusta koristellessani mietin entistä tarkemmin, minkä koristeen laitan mihinkin. Viihtyisikö joulusuolakurkku (kyllä, sellainen koriste on meillä) huopatontun vieressä, vai haluaisiko pipariukkeli mennä kurkun kanssa samalle oksalle. Nämä on tärkeitä seikkoja.

BOOM!! Kiitos taas Musiikkiteatteri NYT, ootte te mainio sakki! Seuraavaa proggista mielenkiinnolla odotellessa.

 Photo Sapiensista tuttu ämpärikin (tai yksi niistä) pääsi mukaan palauteämpärin muodossa. Heräsi kysymys, mitä muut ämpärit tästä kunniasta tuumasivat ja ovatko kateellisia?

 Vain Jouluelämää nähtävillä vielä muutaman kerran Lahden Kaupunginteatterissa, tsekkaa lisäinfot tästä linkistä ja ... kyllä vaan ... BOOM!!

Valokuvat (c) Joonas Purastie (paitsi ämpärikuva meikäläisen)

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Musiikkiteatteri NYT!)

Love Me Tender / Lahden Kaupunginteatteri

Love Me Tender / Lahden Kaupunginteatteri, Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 2.9. 2017, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Teksti Joe DiPietro
Suomennos Heikki Sankari, Jussi Vahvaselkä ja Kristiina Vahvaselkä
Ohjaus Ilkka Laasonen
Kapellimestari Antti Vauramo
Koreografia Johanna Keinänen
Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu Sari Suominen
Valosuunnittelu Harri Peltonen
Äänisuunnittelu Sami Järvinen

Rooleissa : Anni Kajos, Teemu Palosaari, Joel Mäkinen, Annamaria Karhulahti, Saana Hyvärinen, Aarre Reijula, Paavo Kääriäinen, Veera Tapanainen, Liisa Loponen, Mikko Jurkka sekä Kia Laitakari, Matleena Junttanen, Eleonoora Martikainen ja Sami Ulmanen

 Alkoi olla pienehköä kulttuuriylikuntoa ilmassa, kun tihkusateessa ajelimme Lahteen lauantai-illan ratoksi. Kyseessä oli jo toinen Lahti-reissu viikon sisällä ja koko viikon peräti seitsemäs teatterijuttu. Jotenkin noita esityksiä vaan kertyy, ja sopivat päivät täytyy heti hyödyntää, eli vapaapäivien ja aamuvuorojen sattuessa sopivasti kohdalle meikäläinen löytyy illalla melko suurella todennäköisyydellä teatterista.

 En ollut ihan virkeimmilläni menomatkalla, mutta onneksi radiosta tuli Bohemian Rhapsody, joten siinä sitten piristyin, kuskin riesaksi asti. Elvis-musiikkia kun olisi kohta luvassa, aloin muistella ties monettako kertaa ei-niin-salaista elvispitoista menneisyyttäni, kun serkkupoikieni kanssa perustimme kultaisella 70-luvulla Matti and the Elephants-nimisen trion, joka soitti Elvis-covereita ja muitakin vastaavia. Soittimina olivat kukkopilli ja lintuhäkin häkkiosa (ilman lintua), jota kynällä paukutin. Solistina toimi silloin alle kouluikäinen Matti-serkkuni, ja ensimmäinen c-kasetille tallennettu hittilohkaisu oli "That´s All Right Mama". Tietysti. Olikohan tässä biisissä kohtalaisen eeppinen kukkopillisoolo, en enää muista...

Natalie (Anni Kajos) ja Chad (Joel Mäkinen) 

 Sitten asiaan tai ainakin sen viereen. Aika uinuvaista on meno 50-luvulla Jenkkilässä pikkupaikkakunnalla. Tiukkis pormestari (Saana Hyvärinen) on kieltänyt kaikensortin ilakoinnin ja kuhertelunkin. Ikävä ihminen. Kaikenlaisia haaveita on asukkailla tietysti, kuka haaveksii paremmasta elämästä jossain muualla, kuka siitä, että rakkauden kohde vihdoinkin huomaisi suuret tunteet. Natalie (Anni Kajos, jonka näin ilokseni jo toistamiseen viikon sisällä) paiskii hommia isänsä Jimin (Mikko Jurkka) autokorjaamolla ja Dennis (Teemu Palosaari) ei saa sitten millään kerrotuksi tytölle, että on korviaan myöten pihkassa. Paikalle pölähtää ykskaks kuuma prätkäkundi ja hitusen wannabe-Fonzien oloinen Chad (Joel Mäkinen), prätkä tarttisi vähän rassausta ja parin lantionvatkausliikkeen jälkeen näyttää siltä, että pienen laiton tarpeessa taitaa olla koko kaupunki, sen verran villiksi meno äityy ja väki alkaa rakastua ristiin ja rastiin, mutta aivan vääriin tyyppeihin. Natalie ottaa kovemmat konstit käyttöön, muuntautuu jätkäksi, ystävystyy Chadin kanssa ja kuinkas sitten mahtoikaan käydä...

Dennis, "Natalie" ja Chad veivaamassa 

 Joka välissä sitten lauletaan niitä Elviksen biisejä, vatkataan lannetta ja twistataan puolelta toiselle. Kuulkaas, niin energistä kuin meno onkin, minua alkoi jossain vaiheessa tympiä ja kyllästyttää se ainainen veivaaminen ja nytkytys! Varsinkin Chad alkoi ärsyttää mitä enemmän kekkuloi kitaroineen. Eipä siinä mitään, pirun hyvin kaikki kyllä lauloivat ja meno oli svengaavaa kauttaaltaan. Eniten minua ilahdutti Natalien muuntautuminen pojaksi, olisin saattanut itsekin langeta siihen kundiin! Laulupuolelta minut yllätti iloisesti Paavo Kääriäinen Deanin roolissa, häntä kun en aiemmin ole lauluhommissa kuullut, muutenkin Deanin ja Lorrainen (Veera Tapanainen) nuori lempi oli ihanan herkkistä ja hauskaa, että Dean uskalsi kapinoida tyrannimaista pormestariäitiään vastaan kunnolla.

Lorraine ja Dean 

 Lavastuksessa miellytti tyhjä huvipuisto silmääni kovastikin ja etenkin miesten puvuista tuli mieleeni, että on taidettu käydä Helsingissä Garagelandissa hakemassa ainakin inspiraatiota. Katsomo riemastui etenkin kohtauksesta, jossa Jim-iskä oli hankkinut uudet kledjut ja oli nyt niin cool että! Ja mikäs niissä uusissa kuteissa sitten oli vatkatessa.

 Tuntui siltä, että väliajalle mentäessä oli kupletin juoni jo aika selvillä ja koko shown olisi voinut pistää pakettiin nopeasti siinä vaiheessa. Vaan uusia käänteitä tulikin sitten loppupuolella eikä rakastumiset ihan niin selkeitä olleetkaan mitä aluksi luulin. Kesto oli koko musikaalilla ehdottomasti liian pitkä, liki kolmetuntinen pläjäys ei jaksa minua ihan loppuun asti koskaan pitää virkeänä ja skarppina. Olen kyllä siitä varma, että pikkujoulukansa kun katsomoon vaeltaa kohtapuoliin, saa se siitä hyvää meininkiä ja virtaa jatkosuunnitelmia ajatellen. Pahoin pelkään, että sielläkin ihastumisten kohteet eivät ihan aina osu nappiin vaikka kuinka lannetta pyörittäisi.

 Minulle jäi sellainen "Ihan kivahan tämä oli kyllä, mutta..."-fiilis, nostalgikot innostunevat varmasti enemmänkin. Ja sellaiset, jotka ei ramppaa teatterissa seitsemän kertaa viikossa. 

Esityskuvat (c) Aki Loponen

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

Photo Sapiens / Musiikkiteatteri NYT

Photo Sapiens / Musiikkiteatteri NYT, Lahden Kaupunginteatterin Eero-näyttämö

Uusintaensi-ilta 27.9. 2017, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Lavalla : Linda Hämäläinen, Petri Knuuttila, Anni Kajos, Panu Kangas ja Sini Koivuniemi (työryhmään kuuluu myös Petteri Hautala, mutta hän ei ole näissä esityksissä mukana)

Pianossa Matti Hussi
Valot Jouni Nykopp, Tiina Hauta-aho ja Mika Virtanen
Ääni Jukka Vierimaa

 Musiikkiteatteri NYT:n Photo Sapiens sai varsinaisen ensi-iltansa jo keväällä 2017, minun piti silloin mennä heti esitystä katsomaan, mutta aina ei suunnitelmat mene putkeen ja jouduin perumaan reissuni samana päivänä. Kyllä muuten harmitti suunnattomasti, varsinkin kun muut esityspäivät eivät enää sopineet aikatauluihini, ja palaute esityksestä oli pelkkää hehkutusta. Yleisön pyynnöstä syksylle napsahti ilokseni muutama lisänäytös uusintaensi-iltoineen, jonne minäkin sitten pääsin.

Ryhmäkuva ensi-illan alla (c) Panu Kangas 

 Vaan mikä on Musiikkiteatteri NYT? "Se on musiikkiteatteriin erikoistunut teatteriryhmä, joka on perustettu lokakuussa 2016. Kaikki ryhmän jäsenet ovat valmistuneet Lahden Ammattikorkeakoulun Musiikkiteatterilinjalta. Ryhmän intohimona on tutkia ja kehittää musiikkiteatteria sekä luoda uutta suomalaista musiikkiteatteriohjelmistoa ajankohtaisista aiheista. Yksi ryhmän päätavoitteista on rohkaista nuorempaa yleisökantaa teatteriin." Näin lukee Lahden Kaupunginteatterin sivuilla. Lisäksi on vielä kerrottava, että kaikki esityksessä kuultavat tekstit ja musiikit ovat työryhmän jäsenten aikaansaannosta, tanssikuvioita ja keltaisten ämpäreiden tuunauksia myöten. Kun itse tekee, niin priimaa pukkaa tulemaan näköjään.

 Uusintaensi-illan alkua odotellessani vilkuilin katsomossa ympärilleni ja huomasin ilokseni ryhmän yhden tavoitteen ainakin täyttyneen : katsomossa oli todella paljon ns. nuorisolaisia, ja itse olin yllättäen sieltä ikääntyneemmästä päästä. Aivan mahtavaa! Kännykkähommilla aloitettiin ja heti jäin kiinni siitä, ettei oma älypuhelimeni ollut kokonaan sammutettu. Heräteltiin myös ajatuksia suhteesta tuohon ihmeelliseen vempaimeen. Itse en ole koskaan pitänyt itseäni kauhean someriippuvaisena. Teatterireissuilla tylsyyttä tappaakseni aika usein uppoudun tutkailemaan kännykän näyttöä, varsinkin silloin jos olen yksin liikkeellä. Mutta muuten pärjään kyllä pitkiäkin aikoja ilman jatkuvaa päivitysvirtaa. Mutta auts, siinähän se luuri on yöpöydällä laturissa joka yö, ja aamulla ensimmäisenä tsekkaan, onko kenellekään tullut minua ikävä yön aikana. Useimmiten ei, mutta tsekattava on.

 Seuraavan reilun parintunnin aikana yllätyksenä ei tullut se, että tämä porukka osaa soittaa ja laulaa. Matti Hussin pianoilun lisäksi saimme nauttia mm. huilun ja sellon sulosoinnuista sekä upeista lauluista ja tarttuvista, monipuolisista kappaleista, punkista lähtien. Yllätyksenä ei tullut sekään, että kohtaukset tarjosivat mainioita oivalluksia nykymaailman meiningistä niin hyvässä kuin pahassakin. Minut yllätettiin sillä, miten himputin tarkkoja (vähän pelottavankin tarkkoja) havaintoja meitä ympäröivästä maailmasta olikaan tehty. Toisaalta monikin kohtaus huvitti äärettömän paljon absurdiudessaan, mutta kun tarkemmin alkoi miettimään, ilme vetikin vakavaksi ja oli pakko mielessään todeta, että just näinhän se itse asiassa on. Ovelia koukkuja siellä sun täällä!

 Saimme pieniä maistiaisia mm. ilmaisten ämpäreiden jonotuskulttuurista, pahan mielen jakamisesta, kulutushysteriasta ja siitä, miten hirvittävää on luopua tärkeistä esineistä. Kovasti kosketti se, miten netin syövereissä tutustuneet ja ihastuneet eivät osanneet kohdata toisiaan aidosti, tai miten kävi hitaan ruokailijan kiirehössöttäjien keskellä. Lumoavan kaunista oli pimeässä nähty kännykänvalojen tanssi (vastaavaa ei onneksi nähty katsomon puolella, välillä sitä kajoa on nähty liiaksikin väärällä puolella) ja perin veikeitä olivat YouTuben kissat huomionhakuisuudessaan. Surulliseksi olon teki raivokohtauksen saanut filosofian lisensiaatti ja se, miten päiväkodissa kehoitettiin lapsukaisia "möksötyspöksötyshetkellä" laukomaan nimettömästi netissä kaikenmaailman rajujakin solvauksia, mutta päin naamaa ei voi sanoa mitään ilkeää, koska siitä saattaa tulla paha mieli. Aivan älytön kohtaus, joka nauratti ja kauhistutti samanaikaisesti! Hupaisa oli sekin kohtaus, jossa robotin lailla astelevat tyypit ottivat vähän kurkunkostuketta/polttoainetta ja pian olikin "sosiaalinen moodi" päällä. Sinkkuhommia ja sellohommia, ja ylistyslaulua alkoholipitoisille juomille.

 Olihan tämä nyt huikean nerokas pläjäys, joten turhaan ei kevään esityksiä väki hehkuttanut. Mielenkiinnolla jään odottamaan tulevia produktioita, sillä takuulla jotain uutta ja yllättävää on luvassa. Musiikkiteatteri NYT on varsin tervetullut porukka, ja toivotan ryhmälle oikein pitkää ikää ja menestystä! Reaktioista päätellen katsomon nuoriso-osastokin tuntui kovasti tykkäävän, toivottavasti esitys myös herätti ajattelemaan omaa käytöstä.

 Jos lätkäisisin leiman tiettyihin esityksiin, tähän kohtaan tulisi ehdottomasti "Teatterikärpänen suosittelee"-leima. Photo Sapiens on nähtävissä vielä kolme kertaa Lahden Kaupunginteatterissa, lisätietoja tästä linkistä. Esitys myös vierailee marraskuun alussa Kouvolan Teatterissa!

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Musiikkiteatteri NYT!)

Hyvät siskot! / Lahden Uusi Kesäteatteri

Hyvät siskot! / Lahden Uusi Kesäteatteri, Katu-klubi

Ensi-ilta 15.6. 2017, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Outi Keskevaari
Ohjaus Tommi Kainulainen
Lavastus Sari Paljakka
Puvustus Riia Lampinen
Valosuunnittelu Harri Peltonen
Äänisuunnittelu Tommi Raitala
Kampaukset ja maskit Petra Leino

Rooleissa : Linda Hämäläinen, Anni Kajos, Annamaria Karhulahti, Panu Kangas ja Osku Ärilä

Bändi : Asko Turkia (kapellimestari ja piano), Esa Parikka (rummut) ja Antti Akkanen (basso)

 Pieneksi kesäperinteeksi muodostunut Laukes-reissuni Lahteen muuntui pikkuisen, sillä esityspaikka oli vaihtunut sitten viimekesän, ja myös seura oli uutta. Aiempina kesinä matka oli suuntautunut ensin Myllysaareen ja sen jälkeen Messilän Markkinaravintolaan, jossa kuultiin mm. Euroviisuista tuttuja sävelmiä sekä ihania käännöskukkasia. Nyt esityspaikkana toimi Matkakeskuksen välittömässä läheisyydessä sijaitseva varsin mielenkiintoinen paikka Katu-klubi ja esityksen musiikkipuoli koostuisi suomalaisten naisartistien kappaleista.

Annamaria, Linda ja Anni 

 Keväällä päätin, että yritän parhaani mukaan teatterireissujeni yhteydessä tavata paikkakunnalla tai siellä päin asuvia tuttujani, ja kutsuhuutoni kuuli "vanha" työkaverini vuosien takaa. Jälleennäkeminen oli riemastuttava ja laskeskelimme, että viimeksi olemme varmaankin nähneet liki 20v sitten. Uskomatonta! Juttu luisti entiseen malliin ja kenties paremminkin, ja maltoimme sentään lähteä kahvittelupaikastamme satamasta kohti Katu-klubia. Kas, ensimmäisenä biisinä kajahti Kaija Koon tuttu "Supernaiset" lauseella "taas me kohdataan kuin päiviä ois mennyt vaan", ja minä kuiskasin vierustoverilleni, että tämähän sopii kuin nakutettu meille. Fiilis nousi kattoon sillä siunaamalla!

 Lavarakennelma oli hyvin samantyylinen kuin aiempinakin vuosina, eli katsomo kiersi lavaa kolmesta suunnasta. Aiemmin kärsin erikoisesta ongelmasta, sillä liukkaan tuolimateriaalin vuoksi minulla oli vaikeuksia pysyä penkissä valumatta koko ajan alaspäin. Ongelmansa kullakin. Nyt istuimet olivat erilaiset ja kerrankin pystyin keskittymään istumiseenkin kunnolla. Pieni veto välillä tuntui ja tunsin aika usein väristyksiä, mutta se taisi johtua siitä, että komia, vahva laulanta ja musiikki saivat ihokarvani nousemaan pystyyn.

 Ja mitäkös "Hyvät siskot!" käsittelee? Alkuvuoteni on ollut kovin äijämeininkipainotteinen (etenkin Tuntematon sotilas ja Seitsemän veljestä), mutta onneksi mukaan on mahtunut mimmienergiaakin Pyynikin Niskavuoren nuoren emännän suunnasta ja Hämeenlinnan Uuden Kesäteatterin Suklaasydämessäkin naiset olivat eniten äänessä. Viime viikko oli sisällöllisesti varsin köyhä noin kesäteatterimielessä ja ehdin jo vähän haikailla vaihteeksi esitystä, jossa olisi selkeästi kunnon asiaa yhdistettynä raikkaisiin musiikkinumeroihin. Onko se nyt oikeasti niin vaikeaa? Ei ole, Hyvät siskot! sen osoitti ja palautti uskoni uusiin, ajatuksiakin herättäviin teksteihin.

Keskustellaanpa kanoista...

 Eletään 1900-luvun alkua. Saamme seurata parin avioparin elämää. Toisessa pikkurouva Helga (Annamaria Karhulahti) kokkaa kuhaa keskiviikkoisin, paistaa lettusia torstaisin ja lauantaisin puistellaan matot. Aviomies Anselmi (Osku Ärilä) voi keskittyä vaikkapa lehdenlukuun. Helgan sisko Ulrika (Anni Kajos) livahtaa iltaisin aviomieheltään Väinöltä (Panu Kangas) salaa jonnekin, ja epäilykset tietysti heräävät. Ei kai Ulrikalla ole toista miestä? Helga seuraa sisartaan salamyhkäiseen paikkaan ja saa varsin pöyristyttävän kokemuksen ja järkytyksen. Mitä ihmettä! Paikalla on neiti Ellen Herrala (Linda Hämäläinen) hameen sijaan housut päällään kertomassa siitä, että naisille pitäisi saada yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja naisetkin voisivat asettua ehdolle vaaleissa. Alkujärkytyksestä toivuttuaan Helgallakin herää mielenkiinto naisasialiikettä kohtaan, ja pian hän unohtaa kokata kuhaa keskiviikkoisin, kas silloin kun sattuu olemaan myös kokouspäivä.

 Asiapuheen lomaan väläytellään taattuun Laukes-tyyliin tosiaan ihokarvatnostattavia kappaleita, jotka osuivat niin nappiin kuin suinkin eivätkä mielestäni tuntuneet laikaan irrallisilta musiikkinumeroilta. Kappaleita kuullaan parisenkymmentä (Kaija Koota, Mariskaa, Anna Puuta...) ja tuttuja kappaleita minulle oli vain muutama. Tajusin siinä samalla, miten upeita kappaleita naisartisteillamme onkaan ja miten pihalla niiden suhteen olenkaan.

 Huumoriakin löytyy tietysti, ja miehiä mekoissa. Hupaisa on keskustelu kanoista ja kukoista, ja miesvoittoisen komitean istunnoissa on monensortin pönöttäjää.

 Naisasian lisäksi käsittelyyn joutuu/pääsee myös hankala isäsuhde, Ellenin isä kun on varsin kärkkäistä mielipiteistään ja jyrkkyydestään tunnettu Robert Hermanson, joka pistää kampoihin viimeiseen asti komiteassa, jossa olisi päätäntävalta asioista. Panu Kangas on ääntään myöten varsin vakuuttava jyrkän jääräpään roolissa, enkä totisesti halunnut pohtia tätä isä-tytär-suhdetta sen enempiä. Sitä paitsi Linda Hämäläisen tulkitsema "Isä" on mielettömän upea ja kylmäävä veto.

 Naiset ovat tässä erittäin vahvassa roolissa, ja mieleni teki useampaankin kertaan ponkaista ylös tai vähintään nostaa kättä ilmaan ja huutaa "Jes, hyvä naiset!" Eivätpä aviopuolisotkaan pelkiksi statisteiksi jää. Muuttuneet miehet ja muuttuneet naiset kun voivat katsoa toisiaan uusin ajatuksin ja uusin silmin, rakastaa ja tukea tärkeässä asiassa.

 Laukes tarjosi tutun viihdyttävyyden ja vankan musiikkillisen osaamisen (bändille iso kiitos tietysti jälleen) lisäksi nyt myös täyttä asiaa, ja siitä olen erityisen iloinen ja ylpeä. Kokonaisuutena varsin onnistunut paketti kaikkineen, ja mielestäni paras Laukes'in tuotanto toistaiseksi. Jotenkin sitä on äänestämistäkin aina pitänyt itsestäänselvyytenä ja välillä ikävänä velvollisuutena, joka pitäisi vain hoitaa alta pois. Seuraavan kerran menen kyllä äänestyskoppiin rinta rottingilla ja ylpeänä, koska minulla on oikeus ja jumankauta minä voin! Eläköön naiset!

 Pakko myös mainita, että kukaan, ei kukaan esitä tuohtunutta niin hyvin kuin jumalainen Annamaria Karhulahti!

Jos sinäkin mielit esitystä katsomaan, lisäinfoa tämän linkin takaa.

Esityskuvat (c) Juha Tanhua

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Laukes!)

Housut pois / Lahden Kaupunginteatteri

Housut pois / Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 8.9. 2016, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Terrence McNally
Sävellys David Yazbek
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Jukka Keinonen
Musiikin sovitus ja johto Antti Vauramo
Koreografia Johanna Keinänen
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Sari Suominen
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Rooleissa : Tuukka Leppänen, Mikko Jurkka, Timo Välisaari, Mikko Pörhölä, Panu Kangas, Henry Hanikka, Liisa Loponen, Jori Halttunen, Jarkko Miettinen, Aarre Reijula, Nina Tapio (ei tosin ollut mukana minun näytöksessäni), Raisa Vattulainen, Satu Säävälä. Anni Kajos, Eleonoora Martikainen, Maija Pihlajaoja, Sonja Pajunoja ja Christian Ruotanen/Danil Schröder

 Kalenteriini oli järkkääntynyt vapaa lauantai ja koska kuski on viikonloppuisin käytettävissä, pystyi taas tekemään teatterireissun hiukan pitemmälle ja mahdollisuuksien mukaan näkemään vielä pari näytöstä saman päivän aikana. Pienen tutkiskelun jälkeen selvisi, että Lahti oli ainoa paikkakunta, jossa pystyisi katsomaan kaksi kiintoisaa juttua. Vaihtoehtoina olivat Vertigo ja Housut pois, ja tulin siihen tulokseen, että Vertigo kannattaa nähdä päivällä ensin ja sitten räväkämpää menoa illaksi, jotta pysyisi skarppina loppuun asti. Tämä osoittautuikin oikeaksi ratkaisuksi. Esitysten välissä kävimme vielä nauttimassa Cumuluksen Huviretki-ravintolassa perinteiset etana-annokset, kuten Lahdessa tapana on...

Onnistunut harjoitus takana 

 Housut pois-musikaali perustuu samannimiseen (The Full Monty) draamakomediaan vuodelta 1997. Leffan ensi-illan jälkeisiin aikoihin satuin olemaan Lontoossa ja kävin katsomassa sen siellä. Suomessa leffa piti nähdä uudestaan ja hilpeitä hetkiä aiheutti se, että sanoin lippuluukulla muinoin "Housut pois kaksi kertaa". Sittemmin olen nähnyt elokuvan ties kuinka monesti, koska Robert Carlyle ja Hot Stuff. Pohjoismaisen kantaesityksensä musikaali sai Helsingin Kaupunginteatterissa vuonna 2002, muistan käyneeni katsomassa mutten muista yhtikäs mitään siitä. Tuoreemmassa muistissa on Samppalinnan Kesäteatterin versio muutaman vuoden takaa ja tykkäsinkin siitä oikein kovasti.

 Musikaalin tapahtumat sijoittuvat 90-luvun alun Yhdysvaltoihin ja Buffaloon (leffassahan pyörittiin Sheffieldissä Englannissa), jonne lama on iskenyt kovalla kädellä. Miehiä on joutunut urakalla kortistoon ja se jos mikä syö miestä rotan lailla, kirjaimellisesti. Työpaikan myötä on menetetty paljon muutakin - koko ihmisarvo, miehisyys ja itsetunto. Jäljellä on lauma mitättömiä luusereita ja naiset jyräävät. Tarinan päähenkilö Jerry (Tuukka Leppänen) on jo aiemmin eronnut ja maksamattomien elatusmaksujensa vuoksi on vaarassa menettää poikansa Nathanin (Christian Ruotanen/Danil Schröder) yhteishuoltajuuden. Kaupungin mimmejä tuntuu villitsevän joukko ammattimaisia miesstrippareita, ja niin Jerry saa kuningasajatuksen. Perustetaan oma tanssiporukka ja näytetään mimmeille ns. närhen munat, eli osataan sitä täälläkin. Mukaansa hän saa houkuteltua hyvän ystävänsä Daven (Mikko Jurkka), joka painiskelee paino-ongelmien kanssa (vahingossa meinasi ekasta sanasta puuttua i-kirjain, olisi sopinut sekin sana mutta itsesensuuri iski. Voitte kuvitella siihen sen toisenkin sanan) ja tuntee olevansa mahdollisimman ei-haluttu vaimonsa silmissä, vaikka todellisuus on ihan toinen rouvan puolelta.

Dave ja Jerry salakuuntelemassa 

 Parilla miehellä ei vielä tanssiryhmää perusteta ja mukaan saadaan vielä tossukka Malcom (Panu Kangas), joka ensin pelastetaan itsemurhayritykseltä sekä tehtaan pikkupomo Harold (Mikko Pörhölä), joka on myöskin saanut kenkää muttei sitä vaimolleen ole tunnustanut. Sitten järjestetäänkin melkoiset "aukkarit", jossa äijä jos toinenkin käy esittelemässä parastaan. Tummahipiäisempi "Härkä" (Henry Hanikka) saa rempseän pianisti-Jeanetten (Satu Säävälä) villiintymään ja entäs sitten Ethan (Timo Välisaari), joka tuntuu kompastuvan omiin jalkoihinsa jo kävellessä ja itsepintaisesti haluaa näyttää bravuurinsa eli seinääpitkinkävelyn. No, Ethan ei tästä lannistu vaan lopulta esittelee varsinaisen bravuurinsa eli vetäisee housut nilkkoihin. Jeanette toteaa "Nyt hehkuu!" ja kehoittaa kaikkia laittamaan aurinkolasit silmilleen. Uljas näky siis varmaankin.

Ethan (Timo Välisaari) visioi

 Väliajalle mentässä olin yllättäen vähän tylsistynyt! Jotain tässä nyt mättää ja pohdin, että etanatko kiemurtevat vai mikä nyt on. Elokuva oli aikoinaan hyvin sympaattinen ja tavallaan pienimuotoinen, tyypit tuntuivat hyvin tutuilta ja läheisiltä. Nyt tarina oli siiretty Jenkkilään, jossa kaiken pitää olla suurempaa ja koko tarina valtavalla Juhani-lavalla oli mielestäni jotenkin levällään. Välimatkat olivat pitkiä ja jotenkin kaipasin lisää me-henkeä, tyhjää tilaa oli lavalla ihan liikaa. Kai se sitten kuvasti henkilöiden tyhjyyttä ja pienuutta suuressa maailmassa, mene ja tiedä. Onneksi lämpöä oli etenkin Jerryn ja poikansa Nathanin välisissä kohtauksissa, pojalle kun isä olisi kelvannut ihan missä duunissa tahansa.

Isä ja poika 

 Väliajan jälkeen sitten meininki piristyi ja loppua kohti tunsin punan nousevan poskilleni hiljalleen. Uskaltaako tätä loppuun asti nyt katsoa edes vai pitääkö tirkistellä sormien välistä? Hot Metal-ryhmä kun uhosi näyttävänsä ihan kaiken, "makkaramestarin erikoisen kaikilla mausteilla". Samppalinnassa taisi jollakin pikku jalka pilkahtaa vaikkei pitänyt, jos ei malttanut pitää hattua paikoillaan tietyssä kohtauksessa. Nyt vähän jännitti, että miten mahtaa käydä.

 Hyvinhän siinä kävi. Minulle tässä tarinassa tärkeintä ei ole lopun vilautus (joillekin ehkä saattaa olla ja toisaalta ihan ymmärrettävää sekin, mutta tavallaan surullista jos päällimmäiseksi mieleen jää paljaat pakarat ja tiukat stringit) vaan se, että epätoivoisesta alusta ja kompuroinneista huolimatta sitkeästi uskotaan siihen omaan juttuun, voitetaan pelot ja ennakkoluulot ja selätetään etenkin omat päänsisäiset möröt. Jos jäädään vain itsesäälissä kieriskelemään sängynpohjalle ja mährystämään omaa mitättömyyttään, sinne helposti myös jäädään. Kun oma usko loppuu, onneksi on joku ystävä tai muu läheinen, joka jaksaa muistuttaa, että tästä kyllä noustaan vielä. Ottaa kädestä kiinni ja sanoo "tässä olen vierelläsi".

Mimmit jyrää, kundit ihmettelee 

 Näyttävimmistä musikaalinumeroista vastasivat naiset tällä kertaa, sillä aikaa kun miehet kompuroivat ja häsläsivät omiaan. "Naiset hallitsee" kyllä ja mimmeistä silmiini osuivat jatkuvasti etenkin Anni Kajos sekä Sonja Pajunoja. Entäpäs miehet sitten? Tuukka Leppänen on lainassa Helsingin Kaupunginteatterista ja eipä voi muuta sanoa kuin että onnea Lahti! Mies kyllä täyttää yksinkin karismallaan ja namuäänellään isommankin estradin, ja häntä katselee mielellään housujen kera ja miksei ilmankin. (Tällä en siis tarkoita sitä, että itse olisin riisunut).  Timo Välisaarta olen nähnyt aika monessa produktiossa Lahdessa viime aikoina ja aina olen miettinyt, että hyvinpä vetää tuo ja tasaisen varmaan työtä. Nyt sitten kesken kaiken joku teatterikärpäsyyden ylempi taho kuvainnollisesti löi minua halolla päähän ja huusi korvaani, että "TIMO VÄLISAARI!! Tajua ihminen nyt miten mainio on hän!" Ja joo, myönnettävä on vihdoinkin näin julkisesti : olen pihkassa.

 Jotenkin lopun tanssikohtauksessa, kun nämä ihanat miehet tanssaavat valkeissa asuissaan, saappaissaan ja stetsoneissaan, tuli mieleeni että kyllä on komeaa katsottavaa kun ryhmä erinäköisiä-ja kokoisia jätkiä pistää jalalla koreasti ja tanssikuviotkin melkein synkassa. Housut pois-leffan innoittamanahan täällä Suomessakin syntyi ainakin yksi tanssiporukka estradeja kiertämään, missä uusi tuleminen näille äijäpoppoille? Haalarit päälle ja lavalle, sanon minä! Vaihtoehtoisesti kehoitan tekemään poikakalenterin nimellä Housut Boys. Tai järkätkää dress-along - näytös, jossa katsomon miehet pääsevät myös lavalle näyttämään muuvinsa. Ehkä ei niin hyvä idea tämä.

 Jotenkin tässä musikaalimuodossa jutusta on kadonnut iso pala sympaattisuutta minun mielestäni. Musiikissa on monenlaista herkistä balladeista kunnon jyräykseen, mutta mutta. Puhenäytelmäversiokin on olemassa, ja sen ensiesitys on nähty Sheffieldissä vuonna 2013. Kai siinä on säilytetty Hot Stuff-kohtaus, jossa jätkät jonottavat sossun luukulla ja radiosta kuuluva musiikki vie yllättäen mennessään?

 Muistuu mieleeni myös Hämeenlinnan Kaupunginteatterin hitti vuosien takaa, "Ladies´ Night", joka ei ole ihan sama tarina mutta sinne päin vahvasti. Lopussa kun miehet (mm. Risto Korhonen, Matti Onnismaa ja Ilari Johansson) tempaisivat kelteisilleen ja valot sammuivat. Noh, sana kiiri ja katsomossa oli pian naisia tasku-ja otsalamppujen kera sytyttämässä valoja juuri oikealla hetkellä ja zoomaamassa kriittisiin paikkoihin. Kävin katsomassa esityksen viisi kertaa, ilman lamppua koska minulla on hyvä mielikuvitus. Ilari Johanssonin kaulastaan strippaama huivi, jonka hän ojensi minulle eturiviin 30v-synttäripäivänäni, on edelleen Tallella.

Esityskuvat (c) Tarmo Valmela

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

Mökkinaapurit / LauKes

Mökkinaapurit / Lahden Uusi Kesäteatteri, Messilän Markkinaravintola

Ensi-ilta 11.6. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Outi Keskevaari
Ohjaus Paavo Honkimäki
Kapellimestari Asko Turkia
Lavastus ja tarpeisto Sari Paljakka
Puvustus Riia Lampinen
Valosuunnittelu Mikko Skyttä
Äänisuunnittelu Tommi Raitala

Rooleissa : Joel Mäkinen, Peter Nyberg, Linda Hämäläinen, Anni Kajos ja Maruska Verona

Orkesteri : Sirkku Hilanko, Asko Turkia ja Niklas Hagmark

 On tuntunut vähän siltä, että kesää ei tule ellei Paavo Honkimäki kerro minulle, missä vessat sijaitsevat. Näin on tapahtunut jo monena kesänä peräkkäin milloin Sappeella, milloin Jyväskylässä Teatteri Eurooppa Nelosen jutuissa. Ehdin jo hätääntyä kuultuani, että nyt Paavo on tarttunut ohjaajanpestiin Messilässä ja miten kesäperinteen nyt käy! Onneksi lippukassalle jonottaessani Paavo sattui kulkemaan ohi ja kertoi minulle vessojen sijainnin. Huh huh, kyllä läheltä liippasi tämä!

 Lasse Hiippa (Joel Mäkinen) on saanut nauttia mökkielämän rauhasta ypöyksin pitkään ja hartaasti, seuranaan liuta käkikelloja. Pahaksi onneksi viereiseen mökkiin tupsahtaa hermolomalle serkkupoika ja manageri Kristian Hiippa (Peter Nyberg) äitinsä Hellevin kanssa (Maruska Verona) ja Lassen rauha on mennyttä. Eipä siinä vielä mitään, mutta kun paikalle sipsuttaa lanteet keinuen vielä glamourtanssija-laulajatähtönen Barbi Puttonen (Linda Hämäläinen) ja paniikkihäiriöinen nouseva kyky Nelli Kaneli (Anni Kajos), on soppa valmis.

Barbi ja Nelli 

 Aikaisempina kesinä Messilässä on herkuteltu hääaiheisilla biiseillä ja viisuhiteillä, tänä vuonna saimme nauttia käännöshittien antimista ja niitähän riittää. Käsiohjelmaa selatessani taisin lausua ääneen "Voi ei!" kun silmiini osui parikin sellaista kipaletta, jotka olisin halunnut jo unohtaa. Kaikkia esityksessä mukana olevia kappaleita en ollut suomenkielisinä versioina aiemmin kuullut, mikä oli toisaalta hyvä ja toisaalta huono asia. Nätisti ilmaistuna on todellinen harmi, ettei Tapani Kansa harrasta käännöksiä enemmäkin! 'The Power of Love' eli 'Rakkauden tosi' kun pitää sisällään ehkä legendaarisimman käännöslauseen 'haukka pois, kyyhky tilanteeseen' ja 'Reet Petite' rullaa iloisesti 'Hyppypepun' muodossa. Pelkkiä korniuksia ei kuitenkaan kuultu ja mukana on muutama todella upea käännös, jotka nousivat ihan uusiin sfääreihin taitavien vahvaäänisten laulajien ja sovitusten voimasta.

Lasse Hiippa 

Kristian Hiippa 

 Vähän harmillisesti tänä vuonna aloin kesken katselun pohtia, että onpas kökkö juoni. Ja sitten lähtee taas viulu soimaan ja kuka tahansa näistä laulamaan, ja olen jälleen ihan toisissa aatoksissa. Kylmät väreet kulkevat kehossa ja musiikki täyttää sielun ja koko tilan. On se ihmeellistä. Nyt valitut kappaleet toivat lisämaustetta henkilöiden historiaan ja persoonaan; esimerkkinä tanssitypy Barbin näyttävä pakaralleläimäytys ja 'Olen neitsyt / Like A Virgin'-alkuriffit, ja sitten aivan toinen ääni kellossa kun 'Tanssikeikka / Private Dancer' lähti soimaan.

 Lavastus oli ehtaa kesämökkimatskua : halkopinoa, riippumattoa, tikkataulua ja laiturilla vedettiin kuin catwalkilla ikään. Käkikelloista ehdoton erityismaininta!

 Piru vie, lauluvoimaa ja karismaa tässä porukassa on tänäkin vuonna yllin kyllin ja sitä osasin odottaakin. Jotenkin tuli vain sellainen olo, että kaikki oli ennalta-arvattavissa ja liian tuttua kuvioiltaan. No, samalla hyväksihavaitulla metodilla on esim. Valkeakoskellakin porskutettu monta vuotta... Yllättävä viiksityyppi onneksi tupsahti paikalle (Naapurin Alpon muodossa) ja käkikelloistakin paljastui uusia puolia, mutta noin muuten. "Tunnen jääneeni oven taa...kop kop koputan avatkaa..." Viihdyttävää kyllä, mutta jotain jäi uupumaan siitä että pystyisin kunnolla hehkuttamaan.

 'I Surrender" eli 'Ensi kertaa' jäi korvamadoksi, onneksi tuli muuten Maikkarin Retrohelmissä tämä biisi taannoin Markku Aron tulkitsemana hienona videona, jota ei muistanut edes tehneensä...

Esityskuvat (c) Johannes Wilenius

(näin esityksen kutsuvieraana)

Täpäräteatterin impromusikaali / Lahden Kaupunginteatteri

Täpäräteatterin impromusikaali / Lahden Kaupunginteatterin Eero-näyttämö

8.4. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Lavalla : Elina Ruti, Sipriina Kauranen, Petri Knuuttila, Anni Kajos, Petteri Hautala, Ville Mäkinen ja Miiko Toiviainen

Muusikko : Sami Hult

 Juna Hämeenlinnasta Riihimäelle oli niin täynnä varusmiehiä ja muuta kansaa, ettei ikinä. Tungos ei hellittänyt Riihimäki-Lahti -rataosuudellakaan, väkeä oli pitkin käytäviä ja tunnelma oli ns. kohdillaan, eli ilmeet sen mukaiset. Tämä ei antanut minua lannistaa, sillä jaksoin olla positiivisella mielellä, koskapa luvassa olisi jotain kivaa ja uniikkia, jota ei tämänkoommin tultaisi näkemään. Hyvän mieleni vielä kruunasi Kauppakeskus TRIOssa radiosta soinut uusi versio New Orderin "True Faith"-hitistä sekä Sinuhen kahvilasta ohimennen ostettu makoisa voipulla.

 Teatterillakin oli väkeä kuin pipoa, ja Hämeenlinnasta oli kaksi bussilastillista väkeä menossa katsomaan Myrskyluodon Maijaa. Bongasin muutaman tutun joukosta ja olisittepa nähneet hämmästyneet ilmeet kun kerroin, että olen itse menossa katsomaan jotain, mitä en itsekään oikein tiedä. Väkeä oli ilahduttavan paljon myös Eero-näyttämöllä, joko Täpäräteatterilla on hyvä maine tai sitten sana oli kiirinyt tällä kertaa erityisen hyvin. Luulenpa, että molempia. Minähän se noviisi olin paikalla ja vaikka improa olen aika paljon eri porukoiden toimesta aiemmin nähnyt, tämä olisi minullekin uutta koska loppupuolella nähtäisiin ja kuultaisiin improvisoitu musikaali.

 Täpäräläiset singahtivat paikalle intoa täynnä, samanlainen kutkuttava tunne oli katsomossakin ja mieli teki itsekin hieroa käsiä yhteen, jotta mitähän jännää tästä nyt on tulossa. Aluksi tietysti improttiin pieni laulu, johon yleisö päätti aiheen adjektiivista ja substantiivista. Laulun aiheena oli mikäs muukaan kuin "Kostea virveli" ja laulu kuului kokonaisuudessaan näin "Järvelle siis, virveli käteen ja järvelle!" jota sitten laulettiin ja reviteltiin huolella. Minään yllätyksenä se ei tullut, että tyypit osaavat laulaa ja leikitellä äänellään. Väistämättä tuli mieleeni Studio Julmahuvin "Hetken laulu", jossa improttiin biisinsanoja tuosta noin eri tilanteissa. Sillä erotuksella, että tällä ei ollut pääasiana huvittaa, vaan ällistyttää, ja se onnistui heti ensitehtävästä. Mainiota porukkaa, faniuduin täysin!

 Alkupuolisko koostui lyhyistä pätkistä (niin, onko muuten olemassa pitkiä pätkiä?) ja niissä näimme mm. Raili-käärmeen syntymäpäivät, joissa paikalla oli niin sokeaa eläintentäyttäjää, Railin ärrävikaista kummia, Englannin kuningatarta kuin mustasukkaista exääkin. Railin omistaja/emäntä yritti sitten arvailla, keitä kaikkia on bileisiin saapunut. Mainiota talenttia osoitti myös tehtävä, jossa ensin esitettiin sama kohtaus mandariinikiinaksi, sitten mykkäversiona ja lopuksi suomeksi, aina parittain ja ainostaan ensimmäinen pari tiesi, mistä on kyse. Vähän kuin 'rikkinäinen puhelin', mutta näytelmäversiona. Alkukohtauksessa oli lentokoneen stuertti sekä taikuri, joka ensin taikoi kärryt kadoksiin, sitten hävisi stuertti ja lopulta koko lentokone. Ihmeen lähelle lopputulos meni! Juu, ja nähtiin myös vesirokkoinen Antero rakastajansa kera sekä sisarukset kasvitietellisessä puutarhassa, ja velipoika oli fanaattinen eläinten ystävä. Löytyi niin toukkaa kuin muitakin öttiäisiä, ja päädyttiin vessaan josta löytyi myös eläimiä marsusta lähtien.

Kiuas sihisee... (c) Aurelija Deksnyte 

 Parhaimmillaan improvisaatio on järjettömän hauskaa ja absurdilla tavalla, kun suusta tupsahtavat jutut yllättävät itse tekijätkin. Muut hekottelevat sivummalla valmiina hyppäämään kehään mukaan, mukava vire on päällä koko ajan ja porukan keskinäinen kemia toimii loistavasti. Niin, ja se hauskuushan ei ole se pääasia, vaan se yllätyksellisyys ja luovuus, mitä kaikkea sitä voikaan keksiä annetuista aiheista. Olen myös nähnyt sellaista improa, jossa tekijöillä näyttää olevan hurjan hauskaa keskenään, mutta yleisöön asti se ei oikein ole kiirinyt vaan olen tuntenut niin suurta pitkästymistä ja myös myötähäpeää, ja mieli tekisi näyttää punaista korttia katsomosta tyyliin "Nyt seis tuo!" Perjantaina ei ollut tätä vaaraa, sillä esitys kupli iloisesti eteen päin, ei jäänyt missään vaiheessa junnaamaan ja jokainen loisti vuorollaan. Naurattikin, mutta ennen kaikkea viihdytti kovasti! Minusta teatterissa on mukavaa tulla yllätetyksi totaalisesti.

 Ennen väliaikaa näimme kolme kohtausta, joista yleisö sai tauon aikana äänestään suosikkinsa jatkoon. Sillä kohtauksella alkaisi varsinainen improttu musikaali. Saimme myös tehdä ehdotuksia musikaalin nimeksi, ja nimiehdotuksista eniten inspiroiva tulisi valituksi. Minun piti alunperin kirjoittaa paperille "Jaska toimii hyvin". Jaa miksi tämmöinen? Olen kirjoittanut lapsena 'kirjan', jossa seikkailee nuori Jaska-poika kera lemmikkeineen ja Leena-nimisine ystävineen. Kuvat olen piirtänyt ja kirjoitustaidottomana selostanut tekstit vanhemmilleni. On aika häröä materiaalia siellä. Jotenkin se Jaska vaan on kulkenut mukanani, ja olen tarjonnut sitä milloin missäkin improtilanteessa lapulla käytettäväksi, vaan vielä ei ole natsannut.

 Ei tälläkään kertaa, sillä musikaalin nimeksi valikoitui "Ei se ollut vitsi!" Saunakohtauksella aloitettiin, ja kiuaskin kasvoi melkoiseksi härveliksi myöhemmin. Kyllä sillä kelpaisi löylytellä isommallakin porukalla "kesää, syksyä ja talvia" (ja tämä laulaen). Toisaalla kaksi neitosta aloitteli kesälomanviettoaan teltanpystytyksellä (toisen tytön nimi oli Leena) ja salskea Make avasi oman kiskan. Ensimmäiseksi asiakkaaksi köpötteli varsin symppiksen oloinen vanhus, joka on kuulemma aina ensimmäisenä paikalla siellä missä tapahtuu. Vanhus käytti itsestään kolmatta persoonaa "vanha Jaakko" tyyliin "Vanha Jaakko kyllä tietää, että jos Make otat paidan pois ja alat pestä ikkunoita, kyllä asiakkaita tulee!" Ja tulihan niitä, juuri nämä telttailevat neitokaiset. Toisaalla saunapariskunta kipuili lapsettomuuden kanssa ja mieltä painoi jokin edelliskesänä tapahtunut sattumus. Makella sen sijaan kauppa ja flaksi kävi, ja aina missä tapahtui, siellä myös vanha Jaakko, jolle rakennettiin oma stalkkaustornikin, josta näkisi koko kylän tapahtumat laajalla skaalalla. Bileetkin tornissa pidettiin, kaikki paidatta Jaakon toiveesta tietty. Jossain vaiheessa minulla välähti mielessä, että sain Jaska-musikaalini sittenkin ihan telepatialla! Mukava oli huomata, että pikku-Jaska ei ollut vuosien saatossa kyynistynyt eikä menettänyt uteliaisuuttaan elämää ja sen tuomia pieniä onnenmurusia kohtaan. Herttaista!

 Täähän oli niin mahtavaa, ettei sen olisi suonut loppuvan ollenkaan! Hyvä Täpäräteatteri, saitte uuden fanin! Toivottavasti olen vieläkin vanhempana yhtä skarppi ja tilanteissa mukana kuin vanha Jaakko, ja aina siellä missä tapahtuu. Se kolmiosainen kiuas oli myös varsin houkutteleva.

(c) Petri Knuuttila 

 Seuraavan kerran Täpäräteatteri nähtävissä Turussa Impro Festivaleilla torstaina 5.5. , jonne lippuja saa tästä linkistä. Kandee käydä myös tykkäämässä Täpäräteatterin Facebook-sivusta, ettei mene mitään ohi jatkossa.

 Hedelmäksi tälle annan hunajamelonin.

(näin esityksen ilmaisella pressilipulla)

Kaikki sanoo tahdon / Laukes, Messilän Markkinaravintola

Kaikki sanoo tahdon / Laukes, Messilän Markkinaravintola

Ensi-ilta 10.6. 2015, kesto reilut 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Outi Keskevaari

Ohjaus ja koreografia Laura Peltoniemi

Rooleissa : Mikael Saari, Anni Kajos, Annamaria Karhulahti, Miiko Toiviainen ja Juha Pihanen

"Hääbändi" : Asko Turkia (kapellimestari, piano), Niklas Hagmark (sello) ja Sirkku Hilanko (viulu)

 Näin ne perinteet altavat muodostua : kolmatta kesää peräkkäin matkaseuraksi sama ystävä ja suunta kohti Lahtea. Muutamaa tuntia aiemmin olin kotiutunut Ruotsinristeilyltä ja yllättävänkin hyvässä kuosissa, jos yskää ja paulakoivuniemimäisen matalaa ääntä ei lasketa. Messilään kurvasimme vanhasta muistista ja hyvä niin, tienvarsimainonta tapahtuman suhteen loisti jälleen poissaolollaan. Paikalliset kyllä osaavat perille muutenkin, mutta entä muut? Sitä pohdimme heti kättelyssä.

 Messilän Markkinaravintola on kyllä äärimmäisen idyllinen paikka ja sopii kesäteatteritoiminnalle loistavasti, sillä tunnelma kodikkaassa tilassa on tietyllä tavalla uniikki, ja mikäs siellä on ollessa sateelta ja tuulelta suojassa. Penkit olivat onneksi vaihtuneet vähemmänliukkaaseen materiaaliin, viime vuonna minulla oli nimittäin täysi työ pysyä penkissä liukumatta lattialle. Tiivis tunnelma oli nousevassa katsomossa kyllä muuten, vierustoverin kanssa pohdittiin, että pitäisi olla kieltokyltti liian leveäahterisille naisille tahi liian harteikkaille miehille (kuulun itse toiseen ryhmään näistä, päättäkää itse kumpaan). Sopu sijaa antoi kuitenkin, ja pääsihän se itse esityskin kuin vaivihkaa alkamaan, juuri kun Leif Wager pääsi ääneen taustanauhalla...

 Näytelmän nimikin jo kertoo, että hääsuunnitelmien ympärillä pyöritään tällä kertaa. Nuori neitokainen Annabella Kemppinen (Anni Kajos) on menossa naimisiin nuoriherra Albertin (Miiko Toiviainen) kanssa. Hääpukua valkatessaan Annabella törmää vahingossa kiehtovaan nuorukaiseen (Mikael Saari) ja siihen malliin jo katseita vaihtelevat siinä, että noinkohan tässä häistä tulee yhtikäs mitään. Jottei yksi asia johtaisi toiseen liian ripeästi, ei kaikki sujukaan kuin tanssi. Tämä toinen nuorukainen kun sattuu olemaan Annabellan äidin Tuulikin (Annamaria Karhulahti) 'toyboy' ja äiteekin hinkuaa avioon. Sotketaan soppaan vielä Papualla saarnamiehenä toimiva isä Aulis (Juha Pihanen), joka on tietysti kutsuttu häähumuun mukaan. Kuka sitten loppupeleissä sanoo tahdon ja kenen kanssa, se jää nähtäväksi ja ennen kaikkea kuultavaksi.

Miiko Toiviainen ja Anni Kajos 

 Kaikensorttinen häähömpötys ja siihen liittyvä kermakakku-vaahtokarkki-ällömakeus-romanttisuus pusipusihössötys on minulle täysin vierasta joten en mitenkään osannut samaistua itse teemaan. Toki olen kolmevuotiaana mennyt isän työkaverin 11-vuotiaan pojan kanssa naimisiin asiaankuuluvin menoin, päällä äitini pitsisen hempeä yöpaitaunelma ja häämatkakin tehtiin pikku-Fiatin takapenkillä ihan peräti toiseen kaupunginosaan, jossa nuori ja söpö vaalea sulhoni silloin asui. Vuosien saatossa eropaperit unohdettiin kirjoittaa. Virallisemmin olen mennyt lopulta naimisiin maistraatissa ja kyllä täytyy nyt hetki miettiä, olisiko varattu uusi aika tai peruttu se ekakin, jos viikkoa ennen avioliiton satamaan purjehtimistani minuun olisi törmännyt joku mikaelsaari, tuijottanut syvälle silmiin, sanonut minun näyttävän jumalaisen kauniilta ja vielä laulanut jotain. Sitä ei tiedä miten olisi tämä tuleva pikkurouwa toiminut.

 Käsikirjoitus on kuin suoraan jostain naistenlehtien kesänovellista ; tavallisenoloinen neito (jolla on toki erikoinen juhlava nimi) tapaa sattumalta tyypin, joka saa unohtamaan kaiken järkevän ajattelun ja sen, että on menossa 'ihan mukavan, järkevän ja kivannäköisen' sulhon kanssa lähiaikoina naimisiin. Oma tylsähkö sulho alkaa vaikuttaa oikeastikin tylsältä. Aikuisten hömppäkesäsatu, joka olisi täysin mahdotonta oikeassa elämässä kaikkine käänteineen. Onko siinä siis jotain väärää? Ei todellakaan, päinvastoin. Viihteen keinoin on lupa ja oikeus heittäytyä pois arjesta ja järkiperäisestä toiminnasta, ja lähteä täysin rinnoin leikkiin mukaan. Ja kun tekijäporukka koostuu tämän tason ammattilaisista, on katsomossa helppo viihtyä jälleen kerran.

Annamaria (yllä) ja Mikael (alla)

 Annamaria Karhulahti, Mikael Saari ja Juha Pihanen olivat minulle tuttuja jo ennestään Laukesin aiemmilta vuosilta ja muistakin produktioista, Anni Kajos ja Miiko Toiviainen taas täysin uusia tuttavuuksia. En osaisi edes kuvitella ketään muuta kuin Annamaria Karhulahden Tuulikki Kemppisen/Van Kempin rooliin, diivailu pilke silmäkulmassa ja englanninkielisten lauseiden viljely tämän tästä toimi jälleen loistavasti ja pidän kovasti Annamarian asenteesta, siinä ei pyydellä anteeksi mitään vaan mennään eikä meinata. Oulun reissu näyttää tehneen hyvää Mikael Saarelle, jonka lavaolemuksessa oli täysin uudenlaista varmuutta ja otetta ja uniikki äänensä soi komeammin kuin koskaan, siltä ainakin tuntui. Laukesin ensimmäisessä tuotannossa, Myllysaaren kauniissa Justiinassa, mukana ollut Juha Pihanen oli virkistävää nähdä myös tositoimissa jälleen, miehen hyväntuulisen rento olemus toi mukavaa lisämaustetta esitykseen ja tulihan sieltä se myös se klassikko "Rupsahda rauhassa rakkaani mun"...

 Annabellan roolissa odotin näkeväni Ella Jäppisen, mutta kohtalo päätti toisin ja Ella sairastui huhtikuussa vakavasti. Annabellan rooliin hyppäsi Anni Kajos varsin nopealla aikataululla ja hienosti hyppäsikin. Tykästyin siihen, miten Anni säteili aivan erityistä valoa etenkin laulaessaan, ja miten makea soundi hänellä on äänessään! Ja mikäs mies se tämä Miiko Toiviainen oikein on! Aluksi on tyylikäs nuori herrasmies kuin suoraan vanhasta kotimaisesta elokuvasta silmälasineen kaikkineen (ja kampa piti kaivaa taskusta joka käänteessä ja sipaista hiuskiehkuraa parempaan kuosiin) ja hetken kuluttua täysin hillitön lääkärihahmo, jolla olisi voitettu mikä tahansa Putouksen sketsihahmokisa mennen tullen. Täysin absurdi tapaus, joka tuli kyllä ihan puun takaa ja ihmetellä täytyy, miten muilla pokka pysyy. Varatkaa varakalsareita mukaan. Heiluvista viiksistä vielä hahmolle plussaa ja suuntavaistottomuudesta. Tiks auki ja tiks kiinni! Laukes goes Monty Python!

 Tässä vaiheessa kesää takanani on nyt vasta kolmenlaista kesäteatterikokemusta ja edessä on moooonta, mutta uskallan nyt jo väittää, että kesän 2015 timanttisin lauluporukka on tässä. Pienessä tilassa laulun vaikutus ja todellinen voima oikein korostuu vielä. En ole mikään musiikillinen asiantuntija, mutta kyllä katsomossa tuntui munaskuissa asti (missä ne sitten lieneekin) kun ensin soi viulu ja laulu lähtee ikään kuin varkain käyntiin, volyymi kasvaa kasvamistaan ja jo tuntuu, että painautuu selkänojaa vasten silkasta tunnekuohun aiheuttamasta paineesta. Viimeisen kappaleen aikana nousin aatoksissani jonnekin katonrajaan leijumaan ja lopuksi sydämeni räjähti pitkin seiniä. Siitä oli helppo sitten yrittää koota itsensä ja sydämensä rippeet kotimatkaa varten.

 Jotenkin sekava oli kyllä juonenkulku paikoitellen ja vaikka penkillä koko ajan pysyinkin, niin kärryillä ihan en. Laulut ja musiikipuoli muutenkin palauttivat minut kuitenkin takaisin ruotuun, monta tuttua kaunista kappaletta kuultiin ja myös vähemmäntunnettuja. Erityiskiitokset bändille, puvuille ja koreografian hauskoille jipoille. Mukavaa, että hauskuus voi tulla ihan muustakin kuin alapäähuumorista ja kuluneista vitseistä. Tämä oli kooste lempeää huumoria ja herkistäviä/virkistäviä musiikkipläjäyksiä.

 Lanseerataan tähän lopuksi nyt lause "Kaikki sanoo laukes!" Villien kesähäiden jatkoille sopii hyvin se, miksei muuallekin. Por-mes-ta-ril-le tietä antakaa, haen vain takkini...

(näin esityksen kutsuvieraana)

esityksen kuvat Johannes Wilenius

Hair-musikaali / Lahden Kaupunginteatteri

Hair-musikaali / Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 5.9. 2012, kesto väliaikoineen noin 2h 30min

(Esitystä ei suositella alle 12-vuotiaille)

Ohjaus Maarit Pyökäri

Koreografia Jari Saarelainen

Kapellimestari Antti Vauramo

Rooleissa : Heikki Hector Harma, Laura Allonen, Lotta Kaarla, Annamaria Karhulahti, Tara Nyman, Jori Halttunen, Markku Haussila, Miro Lopperi, Ville-Veikko Niemelä, Tuukka Raitala, Henri Sarajärvi, Maija Rissanen, Elsa Saisio, Henna Simojoki, Kai Vaine ja Timo Välisaari

Lisäksi Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjalta Anni Kajos, Annukka Korkala, Inka Maijala, Anna Pukkila, Petteri Hautala, Mikael Saari, Sami Ulmanen, Miikka Wallin ja Juho Vornanen

kuva Tarmo Valmela

Taustaa : James Radon ja Gerome Ragnin kirjoittama sekä Galt MacDermotin säveltämä hippiliikkeestä, seksuaalisesta vapautumisesta ja Vietnamin sodasta kertova Hair-musikaali sai ensi-iltansa New Yorkissa jo vuonna 1967. Milos Formanin ohjaama elokuva oli ensi-illassa 1979. Suomessa musikaali on esitetty ensimmäistä kertaa 1969 Tampereen Popteatterin toimesta, ja Helsingin Svenska Teaternin ruotsinkielisessä Hår-musikaalissa mukana oli myös tässäkin versiossa nähtävä Hector. Osa Hår-esiintyjistä perusti musikaalin jälkeen Cumulus-yhtyeen.

Plussaa : Menin niin totaalisen sekaisin tästä spektaakkelista, että unohdin tyystin ostaa käsiohjelman ja siksi en osaakkaan suitsutusta kohdentaa juuri tiettyihin henkilöihin, koska en tarkalleen tiedä kuka kukin oli. Täytyy myös heti alkuun todeta, etten ollut aiemmin nähnyt elokuvaa enkä liioin minkäänlaista versiota tästä. Pätkiä sieltä sun täältä ja tuttuja kappaleitakin, mutta varsinainen "Hair-neitsyys" meni tämän version myötä. Tämänhetkisten fiilisten myötä ei mikään muu versio enää juurikaan edes kiinnosta, en nimittäin halua nähdä ainakaan vähään aikaan mitään muuta versiointia vaikka kuka olisi pääosissa. Lavastuksesta heti alkuun iso plussa (Kari Junnikkalan lavastus), koko iso näyttämö hyödynnettiin mainiosti. Esitys myös lähti kuin varkain käyntiin sokeutuneen Vietnamin-veteraanin (Hector) soitellessa kitaraa ja laulellen, ja Bergerin (Kai Vaine) pyyhkäistessä lavalle kailottamaan että nyt ne kännykät ja muut laitteet viimeistään pois päältä. Toimiva lähtölaukaus! Siitä eteen päin mentiinkin sitten eikä meinattu! Jestas mikä energia-aalto suorastaan vyöryi näyttämöltä päälle, hippiporukassa mentiin kirjaimellisesti tukka putkella koko ajan ja tyypit tulivat ihan iholle. Osa tuli yleisön sekaan ihan kirjaimellisestikin. Laulullisesti ja tanssillisesti todellista tykitystä alusta loppuun, ei voinut kuin ihaillen seurata sitä millaisella meiningillä roolit vedettiin ja jokainen taustaporukoissakin tiesi paikkansa. Kaikki tekivät tasaisen varmaa työtä, tosin mieleeni olivat eniten röyhkeän rento Kai Vaine Bergerin roolissa sekä Timo Välisaari Claudena. Välisaarta en aiemmin ole juurikaan nähnyt ja mieshän tempaisi tällä suorituksellaan itsensä suoraan "Teatterikärpäsen talliin". Ihan huippua alusta karuun loppuun asti. Yksittäisistä kohtauksista mikään ei oikeastaan yllä toisen edelle, sillä pidin ihan kaikesta. Mies naisen vaatteissa alkaa olla jo aika kulunut juttu, mutta kieltämättä siinä oli oma viehätyksensä kun parrakas andropologi miehensä kera saapuu tutkailemaan hippikommuunin puuhailuja. Kadehdittavan komeat sääretkin Hectorilla oli, siitä asusta puhumattakaan. Paljasta pintaakin nähtiin (60-luvun versioissa oli kuulemma kohua enemmänkin,kai niissä sitten nakuiltiin oikein huolella) takapuolten muodossa, mutta kohtaus oli tyylikkäästi toteutettu eikä se mitenkään jäänyt mieleen kaivelemaan. Käännekohta oli se, kun muut hipit polttavat nuotiossa kutsuntapaperinsa ja Claudehan ei sitten moiseen ryhdykään. Monenmoista pössyttelyähän oli ilmassa myös ja hallusinaatiotkin olivat sitä luokkaa. Hienosti oli toteutettu neonvärihahmot,buddhat ja vaijereissaroikkumiset. Joukkokohtauksissa koko porukka sai lisävauhtia ja välillä vedettiin rauhanmarssia ja banderolleja yleisönkin seassa. Oli helppo kuvitella, miten hippiliike aikanaan sai nimenomaan joukosta ja yhteisöllisyydestä sen mielettömän voimansa. Vaatteista ja värimaailmasta pidin myös todella paljon, kesäfestareilla samanhenkistä porukkaa nähtävillä vuosittain näilläkin leveysasteilla ja se on aina mahtavaa! En yhtään ihmettele, että Hair-musikaali on pitänyt pintansa kaikki nämä vuosikymmenet. Upeita biisejä täynnä ja rauhaa ja rakkautta maailma ja pieni ihminen tarvitsee edelleen, se ei ole edelleenkään muuttunut. Kiitos tästä!

Kai Vaine ja Timo Välisaari / kuva Tarmo Valmela

Miinusta : ei mitään moitittavaa

Muuta : Oli synkkä ja myrskyinen ja sateinen päivä, mutta jo ensimmäisten minuuttien aikana kaikki se poistui ja tuntui kuin olisi saanut piristysruiskeen. Tämän voimalla jaksaa hyvinkin pitkälle. Harmittaa myös että olen lyhythiuksinen, olisi ollut mageeta vetää ylväänä hiukset hulmuten kotiin ja vähän heilauttaa kutreja silloin tällöin. Teen sen kuitenkin noin kuvainnollisesti, sillä tässä hommassa oli asennetta vaikka muille jakaa! Niin, ja lisäpojot vielä loppujorailuille! Väki haki katsomosta porukkaa lavalle tanssimaan ja poistuessa kuulin takaani eräänkin nuoren miehen kommentin joka jäi elämään "v*ttu että tulipahan jorattua näyttämöllä, eipä olisi uskonut!" Teatterilla olisi käsiohjelmien lisäksi voinut olla myynnissä värikkäitä hippihuiveja, vannon että moni olisi sellaisen vetäissyt päänsä ympärille ja seuraavana päivänä töissä vähän hämmentänyt ...

Hairille täydet viisi tähteä ***** , tästä on paha pistää enää paremmaksi kenenkään! Let the sunshine in!

Tässä vielä YouTube-matskua teatterin omilta sivuilta.

ps. Teatterikärpänen tapasi Kai Vainen harkkakauden aikaan,haastattelu luvassa myöhemmin :)