Haastattelussa Kai Bäckström

 Kai Bäckströmin tapasin kesäkuun alkupuolella 2013 Helsingissä Kampin kauppakeskuksen yläkerrassa sijaitsevassa kahvilassa.

Espoosta kotoisin oleva Kai on syntynyt 1979 ja horoskoopiltaan hän on yleensä vaaka. ”Mä oon syntynyt siinä vaa´an ja skorpparin rajoilla”, täsmentää Kai.

”Tällä hetkellä mä asun Helsingissä, mutta elokuussa (2013) rupean pitämään majaa myös Seinäjoella. Kymmenisen vuotta olen asunut pääosin Helsingissä, ja asuin juuri Tampereella vajaan vuoden.”

Mitä harrastat? ”Mä harrastan kiipeilyä, polkupyöräilyä, valokuvausta, laulua. Osa niistä menee tosin vähän silleen, ettei enää tiedä mikä on harrastusta ja mikä työntekoa. Valokuvausta olen harrastanut kesästä 2005 lähtien. Ensimmäisen kamerani sain ollessani kuusivuotias, isoäidin vanhan pokkarin. Se oli hirveen epäkelpo kamera, mutta se herätti kiinnostuksen siihen, että hahmottaa maailmaa ruuduissa. Kuvasin paljon sillä ja tutkin, että miltä eri paikat näyttää kuvassa ja eri kuvakulmassa. Oon tavallaan katsellut maailmaa valokuvaajan silmin lähes koko ikäni!”

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Mä olen musikaalinen, eli musiikki ja laulu. Uskon myös, että mussa riittää energiaa ja mä olen aika liikunnallinen. Hyvin vähän oon tanssinut ns. koreografiaa, mutta uskoisin, että mussa on aika paljon liikunnallista potentiaalia. Mulla on ollut liikuntaharrastuksia aika paljon. Mut eiks jokainen oo omalla tavallaan erityislaatuinen? Mä haluan aatella niin, että jokaisen vahvuutena on se oma itse. Kukaan muu ei ole niin kuin sinä! CV:ssä mulla lukee kiipeilyn ja polkupyörällä kikkailun lisäksi parkour, sitäkin oon harrastanut jossain vaiheessa. En tosin niin paljoa, että voisin sanoa olevani asiantuntija, mutta kyllä multa sitä liikekieltä löytyy. Sit mä olen merkannut sinne myös laskettelun ja musiikkipuolen, eli siellä on laulu, kitaransoitto ja ukulelensoitto.”

Minkä taidon haluaisit osata? ”Mä haluaisin oppia soittamaan mandoliinia. Ja cajon-rumpua! Sanotaanko näin, että erityistaitojen vastakohtana mulla on huomattavasti heikompana tuo rytmitaju kuin musikaalisuus ja haluaisin sitä puolta kehittää. Sit olisi kiva opetella paremmin miimiä ja sentyyppistä fyysistä ilmaisua.”

Löytyykö suvustasi muita teatteri-tai taiteellisella alalla olevia? ”Jos aloitetaan ihan tästä sukupolvesta, niin mun serkkuni opiskelee Turun Taideakatemiassa, ja hänen veljensä on lentäjä ja erittäin taitava valokuvaaja. Jos taas lähdetään meistä taaksepäin, niin siellä on isäni isän puolelta virkamiehiä ja insinöörejä 400 vuotta taaksepäin. Äitini on opettanut viulunsoittoa, mutta ei ole itse soittanut ammatikseen. Äidinpuolelta isoisäni isä oli kuuluisa rovasti Kajaanin seudulla ja tunnettu karismastaan ja ankarista saarnoistaan. Jos lähtee miettimään, että missä sitä näyttelijätyyppiä on eniten, niin ehkä se on sitten siellä, mutta lähipiirissä ei kyllä ole”, Kai selvittää.

Ainut lähes onnistunut kuva...

Milloin kiinnostuit teatterista/näyttelemisestä? ”Vuonna 2005 rupesin miettimään, että mitä mä nyt sitten oikeasti haluaisin tehdä, ja just niihin aikoihin olin tavannut ihmisiä, jotka olivat juuri alkaneet opiskelemaan TeaKissa ruotsinkielisellä puolella. Mulle tuli sellainen olo, että olin heidän kanssaan jotenkin omieni joukossa. Ja sit mä mietin, että miks mä oon aina ollut vähän kateellinen ihmisille, jotka ovat teatterin lavalla. Mä en ollut ikinä nähnyt sitä vaihtoehtona, koska pidin sitä niin mahdottoman vaikeana, etten voisi ikinä tehdä sitä itse. En vaan uskaltanut konkreettisesti ajatella sitä aiemmin. Sit mä sain sen ajatuksen, että jokaisen on joskus pitänyt näytellä ensimmäistä kertaa – niin minunkin siis pitää! Aloitin hakemalla Teatterikouluun vuonna 2006. Sitä ennen en ollut teatterin kanssa tekemisissä missään, paitsi näyttelin riparilla jossain draamallisessa tehtävässä. Ja yksi vastaus siihen, että miksi ylipäätään halusin näyttelijäksi on se, että olen seissyt kuorojen ja a cappella – yhtyeiden kanssa lavalla satoja kertoja ja olen tykännyt siitä, että tehdään töitä sekä itsensä että muiden kanssa eikä jonkun välineen kautta. Et miten just me voidaan yhdessä tehdä tässä! Ja sitten se kokemus siitä, että musiikki ei ainakaan siinä muodossa tahdo riittää, se oli mulle formaattina jotenkin liian lukittu.”

”Vuonna 2006 hain siis ensin TeaKiin ja samana vuonna myös Nätyyn. En päässyt kumpaankaan, joten pyrin Jomppe Holopaisen ehdotuksesta Ylioppilasteatteriin. Pääsin YT:lle ja olin siellä vuoden. Sieltä sitten pyrin uudestaan TeaKiin vuonna 2007 ja pääsin. Valmistuin ajallani 2012.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se oli otsikolla ”Puhun, laulan, hengitän – Kuorolaulajasta näyttelijäksi”. Se tuntui ihan fiksulta kun mä sitä kirjoitin, ja vuoden päästähän osa ajatuksista on jo muuttunut. Turha sitä kuitenkaan on häpeillä, se on sen hetken ajankuvaa.”

Entä muut mahdolliset opinnot? ”Oon opiskellut Hankenilla eli Kauppakorkeassa på svenska. Otin sieltä paperit ulos samana vuonna kuin olin päässyt TeaKiin koska tiesin, että se on tehtävä pois alta nyt tai ei koskaan. TeaKissa kävin ottamassa kopiokoneella todistuksesta kopioita ja kaadoin vahingossa kahvit sen alkuperäisen päälle. Näin jälkikäteen ajateltuna se tuntuu ihan oikealta...” Kai muistelee nauraen.

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit eli mikä olisi vaihtoehto B? ”Tosi paha sanoa. Keväällä 2007 hakiessani toista kertaa TeaKiin olin töissä konsulttifirmassa markkinointihommissa. Yritin antaa sauman sille alalle, mutta siinä kevään aikana tajusin, että tästä ei tuu mitään. Totesin, että mun ainoa vaihtoehtoni on vaihtaa alaa seuraavana syksynä. Jos en olisi päässyt TeaK:iin, olisin todennäköisesti lähtenyt yrittämään valokuvausta. Nyt olen äärettömän kiitollinen siitä, ettei tarvinnut katsoa sitä korttia. Oon tehnyt jonkun verran ammattivalokuvauskeikkaa tässä sivussa ja jo nyt tuntuu, etten jaksa tehdä niitä motivoituneesti kuin muutaman keikan vuodessa. Se ei vaan toimi mulla muuta kuin intohimoisena harrastuksena. Mä oon kuvannut häitä, teatteriesityksiä, promokuvia, pari pressikeikkaa. CV-kuvia olen ottanut aika paljon näyttelijöistä ja tapahtumakuvausta myös.”

Miksi olet näyttelijä tänä päivänä? ”Tuntuu tosi vaikealta perustella, koska tällä hetkellä tuntuu siltä, että se on mulle ainut vaihtoehto. Ei tässä varmaan oikeita vastauksia voi ollakaan, mutta viime keväänä kun olin Tampereen Teatterissa näyttämön sivussa odottamassa lavalle menemistä, ihmettelin aina että miten just mä saan tehdä tätä hommaa. Oon jollakin tavalla vielä alkutaipaleella, ja tuntuu käsittämättömältä, että minä saan mennä kohta tuohon noin ja näytellä. Ja kun sitten löytyy se tietynlainen flow ja hyvä läsnäolo tilanteeseen, niin se vaan on siisteintä mitä voi olla! Siihen liittyy myös se, että näyttelijä ei ole koskaan valmis, aina voi oppia. Olisi outoa jos mua ei vähän ottaisi päähän jokaisen esityksen jälkeen, että tuon ja tuon olisin voinut tehdä paremmin. Jotain jää aina hampaankoloon. Se on hirveen tyydyttävää ammatillisesti, koska en koe, että pystyisin tekemään pitemmän päälle työtä, jossa en koe saavani riittävää haastetta. Siinä vaiheessa kun mennään tylsään rutinoitumiseen, niin mulla on tosi vaikeeta.”

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Erittäin hyvä kysymys! Mulla on ollut niin heikko tietoisuus aluksi siihen mitä on pitänyt tehdä. Mutta ainakin se, että kuvittelin joskus nuorempana, että näytteleminen on vain ja ainoastaan tunteiden hallintaa, nyt koen että se on sitä vain murto-osa. Ja sekin riippuu tietysti siitä missä tyylilajissa mennään. En ymmärtänyt, että kuinka paljon tekniikkaa näyttelemiseen sisältyy. Ja edelleen siellä on niin valtava määrä paikkoja tutkittavana, ja se kiehtoo. Joka päivä aukeaa jotain uutta tai sitten ei aukea, mutta siitäkin taas oppii jotain.”

Free vai kiinnitys, ja miksi? ”Helsingissä on kiinnityspaikat aika harvassa ja täällä on hirveästi työttömiä. Freelancer olisin todella mielelläni ainakin jos töitä riittäisi, mutta en ole päässyt kokeilemaan sitä vielä. Optimaalista vois olla hankkia toinen toimeentulonlähde tähän sivuun, jotta voisi enemmän valikoida, että mihin proggiksiin menee... Se olisi tavallaan optimaalista, että voisi säästää energiansa juttuihin jotka on todella kiinnostavia. Kiinnityksestäkin saa ihan hirveesti kaikkea, mut se on ihan eri juttu. Olin vuoden Tampereen Teatterissa ja nyt olen menossa Seinäjoelle vuodeksi, ja siellä on hirveen kiinnostavia juttuja tulossa.”

Onko sinulla omia esikuvia? ”En oo sillä tavalla kenenkään uraa seurannut, mutta mä symppaan kauheesti vähän karskimpia hahmoja, jotka on vähän pulassa... esimerkiksi Tommi Korpelasta tykkään todella paljon. Sit mietin, että tykkäänkö Harrison Fordista näyttelijänä vai niistä rooleista mitä se on tehnyt. Mä pidän jotenkin siitä aitoudesta, joka tulee siitä, että ei ole aina ennakkoon pureskeltua one-lineria pudotettavaksi niin kuin Bondeilla, se tyyli ei puhuttele mua lainkaan. Keskivaiheen Bondit etenkin, uudemmissa onkin taas särmää enemmän, särmää joka tulee siitä, että se on pulassa. Mieskuva on muutenkin murroksen alla, ja mua kiinnostaa hirveästi et mitä se on se miehisyys. Mikä on miehen tehtävä tänä päivänä, vai onko sellasta? Niin ja Hannu-Pekka Björkmania ihailen myös. Hän on ensinnäkin loistava näyttelijä, mutta myös kiinnostava ajattelija. Mulla on ollut suuri ilo ja kunnia olla hänen ja Elina Knihtilän oppilaana mestarikurssilla. Valokuvauspuolelta mulla ei varsinaisesti ole ketään ”gurua”, mutta esim. Anton Corbijn on kiinnostava. Hän on se, joka on kuvannut mm. valtavat määrät rokkistaroja. Hän on kuvannut kaikki käsittääkseni luonnonvalossa, ja siitä mä pidän ajatuksena. Toki mä arvostan monia kuvaajia, mutta en pidä heitä sillä tavalla esikuvinani. Pyrin kuvissani ja myös näyttämöllä siihen, että niistä näkyisi joku aito hetki.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt ja mainitse muutamia roolitöitä? ”No Ylioppilasteatterissa ainakin ”Kaiken tyhjyyttä uhmaten hän suoritti uskomattomia tekoja” oli hemmetin hieno juttu ja koin sen tärkeäksi. Toki tekisin sen nyt ihan erilailla. Sen jälkeen tulikin sitten TeaK, sitten Hämeenlinnan Kesäteatteri ja siellä ”Poikain huvit”. Sitten tein erinäisiä keikkoja ja Unga Teaternissa Espoossa tein ”Ella ja Paterockia” ja ”Ella och Paterockia” muistaakseni 127 esitystä vuoden aikana. TeaKissa tehtiin viimeisenä vuonna monta hienoa juttua; ensin minimalistinen Inkl./Ekskl. Heidi Väätäsen ohjauksessa, sitten Jarno Kuosan ohjaama Lokki, ja lopuksi Tiina Pirhosen opetuksessa koko illan improvisoituja näytelmiä. Tampereen Teatterissa Vadelmavenepakolainen haastoi todella kiinnostavalla tavalla, koska en ole aiemmin tehnyt noin kevyttä tyylilajia. Sinne ei voinut mennä mitenkään vahvalla fiiliksellä sisään, vaan sinne oli mentävä aina tosi auki ja hereillä, ja samalla säädellen omaa läsnäoloa ettei repeä nauramaan. Siellä oltiin ihan vaaravyöhykkeellä alusta loppuun, joka oli ihan sairaan hienoa!” Kai intoilee.

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Nyt tammikuun lopussa meille tulee Yasmina Rezan ”Vihan Jumala” jossa teen asianajajan roolin. Se on yksi parhaimpia lukemiani tekstejä, ja se rooli on kiinnostavin mitä mun eteen on koskaan tullu. Sitä voisi hyvällä syyllä kutsua unelmarooliksi. Musikaaleista tykkään erityisesti Next to Normalista ja mua kiinnostaisi olla siinä joskus mukana, mutta se on nyt tehty niin monessa teatterissa. Voi olla, et mä teen siitä isän roolin sitten kun se on taas parinkymmenen vuoden kuluttua muodissa. Ja tietty ”Huomenna hän tulee” - tykkään hirveästi dialogeista jotka on jollain tavalla pysähtyneessä tilassa. Ja sit haluaisin että esitys haastaisi mun ja katsojan ajattelutavan. Mutta enemmänkin se on niin, että kenen kanssa saa tehdä, ja olishan se hyvä jos siinä olis vähän ideaakin siinä jutussa. Luulen, että mun suosikkiroolit tulee olemaan jossain sellaisessa jutussa, mitä en ikinä olisi osannut kuvitellakaan, ja mä haluankin nähdä sen niin.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Jännä kysymys. Niitä on niin paljon ja sieltä on aika vaikeeta nostaa ketään muiden yläpuolelle. Ekana tulee mieleen Kevin Spacey. Siinä on sellainen tyyppi, jonka ammattitaitoa arvostan ihan mielettömästi. Se on törkeän hyvä! On niitä kyllä Suomessakin valtavasti, joiden kanssa ois mahtavaa tehdä töitä.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”Tää onkin paha...(miettiin pitkään) Olisi kiinnostavaa laulaa Björkin kanssa! Miespuolisista olisi hienoa tehdä jotain Faith No Moren laulajan Mike Pattonin kanssa. Se on maailman kovin jätkä!”

Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi? ”En, en edes edellistä. Koin olleeni kypsä tekemään tämän valinnan vasta siinä vaiheessa kuin sen tein. Olis ollut kiva löytää se aikaisemmin ja uskaltaa aikaisemmin, mutta se nyt vaati sen kypsyttelyn minkä sen vaati ja sitä on turha sen enempää jossitella.”

Mikä on parasta teatterissa/työssäsi? ”Hetkessä oleminen, jatkuvat haasteet, teatterin ilmapiiri ja ihmiset. Jatkuva leikin mentaliteetti, harvassa ammatissa saa työkseen leikkiä. Nuorempana mua kiinnosti myös psykologian opiskeleminen, mutta sitähän mä saan tutkia tässä koko ajan.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mua kiinnostaa ja inspiroi kaiken havainnointi. Valokuvauksessa se merkitsee sitä, että on hirveen vaikeaa suunnitella etukäteen, että miten mä kuvaisin jonkun asian, koska se riippuu niin paljon esim. siitä, miten valo taittuu kuvauspaikalla just silloin. Usein se kuningasidea löytyy vasta siellä, eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä on ennakkoon suunnitellut. Sellainen inspiroi mua suunnattomasti. Tykkään myös istua kahviloissa ja tarkkailla ihmisiä, asentoja, eleitä, ilmeitä ja tilanteita. Tällä hetkellä inspiroi myös kaikki pieneen keskittyminen, tyyliin tuulenvire kadulla. Sit mua kiinnostaa hirveesti yrittää ymmärtää ihmisten motiiveja. Ei tarvitse allekirjoittaa tai ymmärtää niitä tarkoitusperiä vaan sitä, että mistä ne asiat kumpuaa”, kertoo Kai.

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”Aika vähän nykyään. Aiemmin oli jotain, mutta nykyään lähinnä auditioneissa. Siellä se on ihan kauheeta! Se on niin vieras tilanne ja ikinä ei tiedä mitä tapahtuu. En ole tehnyt pitkään aikaan sellaista roolia, jossa tehdään ns. pitkää kaarta. Se tapahtuukin sitten syksyllä heti ensimmäisessä roolissa Seinäjoella, et voi olla että silloin jännittää kun on niin paljon kannettavaa.”

Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja ennen esitystä? ”Se riippuu aika paljon jutusta. Mulle useimpiin juttuihin tällä hetkellä tuntuu olevan parasta se, että mä vaan ehdin valmistautua rauhassa. Jos jotain, niin ehdin pikkuisen lämmitellä ja venytellä ennen esitystä. Ehkä käydä suihkussa niin tulee raikas fiilis. Jos alan jumppaamaan jotain raskasta, niin menen siitä vain enemmän jumiin. Jos haluan olla oikein järkevä, käyn urheilemassa pari tuntia ennen esitystä, et on kevyt jälkihiki siinä vaiheessa kun on menossa lavalle. Silloin olo on pehmeä ja turha energia ja yritys on purettu pois.”

Kerro joku kommellus! ”Onhan noita. Yksi ikävämpi oli lastenesityksessä, jossa kollega juoksi lavasteisiin otsa edellä kolmannen kohtauksen puolivälissä. Se vietiin tikattavaksi ja lysti loppui siihen. Vadelmavenepakolaisessa mä olen pudonnut vaikka kuinka monta kertaa, mutta en pidä sitä minään hyveenä. Mutta onhan noin putoamiset yleensä hirveen hauskoja, varsinkin jos juttu on jo monta kertaa tehty. Se herättää porukan ihan uudella tavalla.”

Kerro joku oikein hyvä muisto! ”Jos teatterista puhutaan, niin mulle jää kyllä erityisen hyvänä muistona mieleen Tampereen Teatterilta ne hetket ”nollassa” tai lämpiössä, kun ollaan juuri lähdössä lavalle. Ne on mahtavia hetkiä, ”kohta mennään!”Muista hetkistä tulee mieleen se kun olin vaeltamassa Saariselällä pari viikkoa ennen TeaK:in ekan vuoden alkua. Kolmantena päivänä olin todella uupunut, sytytin leiripaikassa nuotion ja istuin nuotion ääressä yli viisi tuntia ilman, että muistan yhtäkään ajatusta. Meditatiivinen rauha valtasi mut siinä, oli vaan. Se oli hienoa”, muistelee Kai.

Tulevia roolejasi? ”Lokakuussa 2013 on ensi-illassa Seinäjoella ”Mannerheim ja kettujen sota”, ja se on mun ensimmäinen isompi musiikkiteatterirooli. Marraskuussa olen Pienessä Tulitikkutytössä paikkaamassa ”Laulavan kamiinan” roolissa, ja tammikuussa tulee se Vihan Jumala (Seinäjoella nimellä Carnage) Katja Krohnin ohjaamana.”

Kiinnostaisiko sinua tulevaisuudessa ohjata tai käsikirjoittaa jotain itse? ”Käsikirjoittaminen kiinnostaa, ohjaus kokonaisvastuuna todennäköisesti ei, ellei se ole mun ihan oma juttu, esim. monologi jonka esitän itse. Saattaa olla kyllä huono idea, heh. Tällä hetkellä ei kiinnosta toisten ohjaaminen hirveästi, koska en yleensä tykkää kokonaisvastuusta ja isojen kokonaisuuksien hallitsemisesta.”

Onko sinulla mottoa? ”Ei mulla varsinaista mottoa ole, mutta haluaisin pystyä elämään hetkessä ja ottamaan iisimmin.”

Mistä haaveilet? ”Haaveilen siitä, että saisi tehdä tätä hommaa myös jatkossa. Olisi varmaan kivaa, jos olisi perhe jossain vaiheessa. Niin ja mä haluan koiran!”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Joku ninja, ehdottomasti! Olisin notkea ja tekisin temppuja, liikkuisin äänettömästi ja sulavasti paikasta toiseen, salamannopeasti. Ja silti mun päässäni asuisi suuri zeniläinen rauha.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Lähtisin ainakin kaupungille kahvittelemaan. Se olis helpoin tapa havainnoida asioita ja miltä maailma näyttäisi naisen silmin. Miten muut kohtelee mua ja miten mä pystyn itse vaikuttamaan asioihin.”

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Riippuu vähän siitä, että kuinka monimutkaisia juttuja sinne saisi ottaa mukaan? Ai mitä vaan! No sitten ottaisin ainakin kitaran ja jotain äänitysvehkeitäkin. Kirjoja, runoutta. Olisi kerrankin aikaa omille projekteille, täähän onkin muuten ihan mahtava ajatusleikki! Luulen, että ruokapuolelta kaikki tuore voisi maistua hirveen hyvälle. Liikkumisen tarvekin tulisi varmana mulla kyllä jossain vaiheessa eteen... Kiipeilyseinä ja joogamatto! Juomaksi vihreetä teetä. Mietin vielä, että haluaisinko mä sinne alkoholia vaiko en. Jos haluaisin, niin ottaisin skottilaista single malt whiskyä ja ehkä jotain brittiolutta. Hyvää vettä pitäisi myös olla!” ilakoi Kai.

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Tuntuu kauheelta, mutta ekana tulee mieleen joku maailman hirveyksistä. Et mikä on ollut se mielentila ja joukkopsykoosi niillä tyypeillä, jotka on päättäneet laukaista Hiroshiman pommin? Et ymmärtääkö ne mitä ne on tekemässä ja mitkä on seuraukset? Voi oliko se niin, että ne koki ettei niillä on vaihtoehtoja? Voisi olla myös mahtavaa nähdä joku upea luonnonalue, joka on nykyään turmeltunut. Ja käväistä jääkaudella Suomessa!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakastan

Mistä sanasta pidät vähiten? - Ei

Mikä sytyttää sinut? - Älykkyys

Mikä sammuttaa intohimosi? - Pessimismi

Suosikkikirosanasi? Perkele tai kerpele

Mitä ääntä rakastat? - Tuulen humina puissa

Mitä ääntä inhoat? - Terävä puheensorina väärällä hetkellä

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Hävittäjälentäjä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Toimitusjohtaja

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Ei hätää!

Kain omilta nettisivuilta löytyy "hieman parempia" otoksia hänestä, linkki ohessa.

Tämän linkin alta taas löytyy muita valokuvia.

Lopuksi vielä hieno Poets of the Fallin musiikkivideo, jossa Kai myös mukana.

Hamlet / Tampereen Teatteri

Hamlet / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 21.2. 2013, kesto 2h 40min väliaikoineen

Sovitus ja ohjaus Mikko Viherjuuri

Rooleissa : Tomi Alatalo, Turkka Mastomäki, Mari Turunen, Ilpo Hakala, Heikki Kinnunen, Arttu Ratinen, Eeva Hakulinen, Kai Bäckström, Risto Korhonen, Jukka Leisti, Tuija Ernamo, Mikko Hänninen, Kake Aunesneva, Markku Thure, Matti Hakulinen ja Pete Koskinen

Tomi Alatalo ja Eeva Hakulinen / kuva Harri Hinkka,TT

Taustaa : William Shakespearen Hamlet ei juuri esittelyjä kaipaa, mutta juonenkulusta tietämättömille lyhyt kertaus... Hamlet, Tanskan prinssi saapuu kotiin isänsä hautajaisiin ja joutuu samalla toteamaan, että äitinsä on mennyt naimisiin isän veljen kanssa, joka on nyt siis uusi kuningas. Unessa Hamlet kohtaa isänsä haamun, joka paljastaa veljensä surmanneen hänet ja kehoittaa poikaansa kostamaan. Hamlet lähtee koston tielle, tekeytyy hulluksi ja hylkää rakastettunsa Ofelian, jonka mieli järkkyy ja hän hukuttautuu. Kosto elää, liki kaikki muu sitten kuoleekin... Kas näin. Tässä näytelmässä pohjana on Eeva-Liisa Mannerin suomennos vuodelta 1981, suomennoksia on tähän mennessä kaikenkaikkiaan viisi ja kuudes on tuloillaan syksyllä 2013.
Pari kuukautta sitten näin Helsingin Kaupunginteatterin sangen modernisoidun version Hamletista, loistojuttu olikin ja siinä oli pohjana Veijo Meren suomennos vuodelta 1982. Jotain mätää oli Tanskanmaalla jälleen, eli katsotaanpa miten Teatterikärpänen koki tämän toisenlaisen version...

Tomi Alatalo, Kake Aunesneva ja Mikko Hänninen / kuva Harri Hinkka,TT

Plussaa : Esityshän oli yhtä juhlaa, alusta loppuun saakka! Mannerin teksti pakotti katsojan pysymään valppaana koko ajan, sillä tekstiä piisaa ja se on täynnä kaikenlaisia oveluuksia ja nokkelia sanankäänteitä, jotka saivat hymyilemään toimivuudellaan. Herkullista tekstiä, ja miten se esitettiinkään. Itse Hamletille (loistava Tomi Alatalo) isoin plussa tästä, hän suolsi tekstiä varmasti ja rauhallisesti lauseiden loppuun asti. Tomi kuuluu myös niihin harvoihin näyttelijöihin, joiden kehonkieleen olen kiinnittänyt aina erityistä huomiota ja hän ei pettänyt tälläkään kerralla. Huippusuoritus kertakaikkiaan! Alku jylhine merinäkymineen oli vaikuttava ja siitä jo osasi vähän aavistaa, että nyt mennään eikä meinata. Olin muuten parvekkeella katsomassa ja aluksi vähän epäilin näkyvyyttä, mutta sieltähän näki kokonaisuuden loistavasti ja sai vähän erilaista perspektiiviäkin tapahtumiin. Huumoriakin oli tarjolla mukavasti ja vähän yllättävästikin, siitä kiitos etenkin Heikki Kinnuselle, joka tuplarooleissa Poloniuksena ja haudankaivajana piti huolen siitä, että kenellekään ei jäänyt epäselväksi miten suuri merkitys onkaan sanojen oikeilla painotuksilla ja rytmitajulla - näissä Kinnunen on kyllä ihan mahti! Mieleeni jäi varsinkin haudankaivajan lyhyt esitelmä hukkumisesta ja se, miten Polonius esitteli saapuvan näyttelijäseurueen. Jukka Leisti saapui suurin elkein paikalle ja Heikki julistaa "Katsokaa, siinä on maailman paras näyttelijä!" Kuningasnäyttelijäpari oli muutenkin mainio, varsin teatraalista oli meno ja Tuija Ernamon eteen polvistuva Hamlet, huh huh! Tomi Alatalo oli polvillaan samanmittainen kuin Ernamo, kontrasti oli melkoinen ja sekös huvitti. Onnistujia oli kosolti. Traaginen Ofelia (Eeva Hakulinen), parivaljakko Gyldenstern ja Rosencrantz (Kai Bäckström ja Risto Korhonen), rauhallinen Horatio (Kake Aunesneva), myös koston tielle lähtevä Laertes (Arttu Ratinen). Upeasti tasapainoili Mari Turunen äidin, vaimon ja kuningattaren rooleissa, hänessä otti vallan kuka milloinkin. Turkka Mastomäki oli loistava jämerä uusi kuningas, joka oli katuvainen teostaan. Pienemmissä rooleissakin jokainen tiesi paikkansa. Puvustus oli ovelaa, toisaalta nykyaikaista ja toisaalta vanhaa. Kuninkaan, kuningattaren ja Ofelian puvustus etenkin osui silmääni ja toisaalta taas esim. Hamlet taisi painella farkuissa. Lavastuksesta pidin myös, lavan sivuja käytettiin sopivassa määrin vähän kiipeilytelineenäkin ja edelleen plussaa elävän tulen käytöstä. Vyöryvä meri ansaitsee erikoismaininnan, samoin lopun erittäin toimiva ja hengästyttävän hienosti toteutettu miekkailukohtaus (ylhäältäkäsin varsinkin näytti niin komealta että hyvä kun penkissä pysyin...). Esitys tosiaan piti otteessaan eikä ote herpaantunut missään vaiheessa. Tuttu monologikin esitettiin vähän erilaista "pääkalloa" käyttäen (vaikka pääkallolle oikeasti puhutaankin aivan eri kohtauksessa, joka toki tässäkin nähtiin). Teksti oli tosiaan täynnä herkullisia yksityiskohtia, ja valitettavasti niistä suurin osa unohtui jo samantien kun tuli heti uutta pureksittavaa tilalle.

Arttu Ratinen ja Tomi Alatalo / kuva Harri Hinkka,TT

Miinusta : ei moitteita (ehkä pientä teknistä ongelmaa lukuunottamatta, mutta se ei jäänyt häiritsemään mieltä.) Musiikki ei tosin oikein jäänyt mieleeni millään tavalla!?

Muuta : Kiintoisaa oli nähdä kaksi täysin erilaista Hamletia lyhyen ajan sisällä (tai oikeastaan kolme, jos lasketaan mukaan Sakespearen kootut theokset-Hamletkin...) ja kumpikin niistä teki minuun suuren vaikutuksen niin näyttelijäntyöllään kuin tekstilläänkin. Pistäkää mieleen Tomi Alatalo, hänestä tullaan vielä kuulemaan moneen kertaan ja toivotan hänelle pitkää ja menestyksekästä uraa näyttämötaiteen parissa! Tälläkin hetkellä olen ihan pähkinöinä näkemästäni ja mielenkiintoisena kuriositeettina mainittakoon vielä, että unessanikin tuntui olevan dubbausta Alatalon äänellä varustettuna. Hamlet-dubattu uni. Tehkääpä sama perässä!

Menisin katsomaan vaikka heti uudelleen ja napsimaan ne tekstin herkkupalat mukaani kunnolla, joten Hamletille täydet viisi tähteä ***** .

Vadelmavenepakolainen / Tampereen Teatteri

Vadelmavenepakolainen / Tampereen Teatterin Päänäyttämö

Ensi-ilta 29.11. 2012, kesto noin 2h 35min

Sovitus ja ohjaus Pentti Kotkaniemi

Rooleissa : Miska Kaukonen, Linda Wiklund, Risto Korhonen, Ville Majamaa, Elisa Piispanen, Kai Bäckström ja musikanttina Jukka Hänninen/Arto Piispanen

Taustaa : Vadelmavenepakolainen perustuu Miika Nousiaisen vuonna 2007 ilmestyneeseen samannimiseen teokseen. Näytelmän päähenkilö on suomalainen Mikko Virtanen (Miska Kaukonen) , joka on jo lapsesta asti tuntenut sisimmässään olevansa ruotsalainen ja kutsuukin itseään "kansallisuustransvestiitiksi". Hän ihailee ja ihannoi kaikkea mikä liittyy Ruotsiin ja ruotsalaisuuteen - kansankotia, poliitikkoja, perheidylliä, joulunviettoa. Omat joulunsa hän viettää Thaimaassa, ruotsalaisten suosimassa lomapaikassa tietenkin. Mikko ahdistuu suomalaisuudestaan todella ja lopulta hänelle tarjoutuu vähän vahingossa tilaisuus muuttua ruotsalaiseksi Mikael Anderssoniksi. Muutos onnistuukin, mutta vaatii lopulta veronsa...

Maria ja Mikael romanttisesti soffalla / kuva Harri Hinkka ,TT

Plussaa : Ennen esityksen alkua tutkailin kiintoisaa lavastusta ja etenkin kuvia seinillä. Siellä seikkaili kaikkea aina Peppi Pitkätossusta Kallen Mätitahna-tuubiin ja Olof Palmesta Bamseen. Tausta oli muutenkin kuin valtaisa sinikeltainen lippu, jonka uumenista putkahdettiin estradille milloin missäkin asussa. Tykkäsin! Koko esitys starttasi sitten juhlallisesti Ruotsin kansallislaululla, käsiohjelman takana oli kätevästi sanat, vaikkakin moni näytti vetävän ulkomuistista. Minun oli tsekattava muutama kohta paperista... Yleisö sortui sitten kunnon virheisiin myös, sillä aluksi laulettiin tietysti istualteen ja lopuksi sorruttiin vielä taputtamaankin. Risto Korhonen asiasta huomautti ja oli hyvin, hyvin närkästynyt. Varsinainen show saatiin käyntiin Miska Kaukosen saapuessa lavalle ja hän aloitti huikean urakkansa. Mies on lähes koko ajan lavalla ja puhetta tulee taukoamatta. Mahtavaa nähdä Miska näin isossa roolissa ja etenkin sellaisessa, missä muut hoitavat pelleilyosaston. Mikko Virtasella kyllä viiraa päässä pahemman kerran, sillä hän touhuaa kyllä kaikenlaista vailla omantunnon häivääkään. Miska tekee hahmosta kuitenkin aika sympaattisen, hyväntahtoisen hömelön joka ei edes ymmärrä tekojensa seurauksia. Mahtisuoritus Miskalta, huraa! Muut sitten urakoivat useassakin sivuroolissa, joista hillittömimmät aikaansaannokset löytyy parivaljakolta Risto Korhonen - Ville Majamaa. Miesten kokoero kun on jo melkoinen näky sinänsä, niin kuvitellaampa molemmat sitten herttaisiksi vauveleiksi potkupuvuissaan... Anna Lindhin näköinen poikavauva Olof (Risto) ja Olof Palmen näköinen tyttövauva Astrid (Ville) varastavat shown useampaankin otteeseen töp töp töpötellessään lavan poikki tutti suussa. Risto esittää sangen luontevasti myös mm. Felix-kissaa (ihmetellä sopii miten pokka pysyy kenelläkään romanttisessa kahvinjuontikohtauksessa), thaimaalaista temppelitanssijatarta, pientä joulutonttua, Lasse Pöystiä ja kossuhuikkaa odottavaa suomalaista häävierasta. Risto on kyllä elementissään näissä! Ville Majamaan isähahmo toi ensimmäisenä mieleeni erään toisen näyttelijän, joka lienee tälläkin hetkellä Lahden Kaupunginteatterin palveluksessa. Ilmetty Mikko Jurkka...Herkän iltasadun hän pojalleen kertoi heti alussa. Elisa Piispasen hahmoista mieleeni jäi etenkin pystyynkuollut äiti sekä baarissa Mikon tapaama hieman humalainen, mutta skarppi entinen luokkatoveri Marie Persson. Kai Bäckström oli mainio kokkikerhon jäsenenä, huumorintajuttomana poliisina ja oli myös hirvi! Linda Wiklund oli sangen ihastuttava uusi tuttavuus, ei ihme että Mikko Virtanenkin rakastui häneen. Maria oli täydellinen ja Bo Kaspers Orkesterin Undantag soi taustalla. "Me olemme poikkeus - sinä ja minä" . Lopuksi sitten selvisi, että Mikko se poikkeus olikin. Esitys oli täynnä toinen toistaan hykerryttävämpiä pieniä kohtauksia, joissa itse Mikko toimi kertojana. Musikantti loi tunnelmaa lavalla myös, vaikkakin häntä komennettiin välillä olemaan hiljaa. Ei voi muuta sanoa, esitys oli todella mainio ja oivallisia huomioita ruotsalaisista (kokouskäyttäytymisestä vaikkapa..), mutta ennen kaikkea meistä suomalaisista. Kävipä mielessäni, että minkälainen kohu siitä syntyisikään, jos vastaavanlainen näytelmä esitettäisiin Ruotsissa meistä!

Diggi-loo diggi-lei alla tittar på mig... / kuva Harri Hinkka, TT

Miinusta : Vähän jäin kaipaamaan nykytanssiteosta Olof Palmen elämästä... Ei muuta moitittavaa!

Muuta : KOM-teatterin versio tuli nähtyä pari vuotta sitten ja sehän oli loistava myöskin. Onneksi nämä versiot ovat aivan erilaisia jo toteutukseltaankin, joten suosittelen tätä myös niille, jotka ovat KOMin esityksen joskus nähneet. Ja kumma kyllä, kotimatkalla oli suuri tarve huikata kaikille vastaantulijoille "Hejsan!"

Jättebra Vadelmavenepakolainen ja tähtiä fem *****

Naapuri (Risto Korhonen) löytää häissä tuttuja / kuva Harri Hinkka, TT

Veriveljet / Tampereen Teatteri

Veriveljet / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 5.9. 2012, kesto 2h 40min väliaikoineen

Suomennos ja ohjaus Reino Bragge

Laulujen suomennos Jukka Virtanen

Kapellimestari ja musiikin sovitus Jyrki Niemi

Rooleissa : Rinna Paatso, Jussi Selo/Sami Hintsanen, Jussi-Pekka Parviainen, Martti Manninen, Risto Korhonen, Saara Lehtonen, Elina Rintala, Matti Hakulinen, Ilpo Hakala, Eeva Hakulinen, Pete Koskinen, Kai Bäckström ja Juulianna Auvinen

Taustaa : Willy Russellin kiitelty musikaali sai ensiesityksensä jo vuonna 1981, tosin alunperin koululaisnäytelmänä, josta hän myöhemmin kehitti täyspitkän musikaaliversion. Tällä hetkellä Veriveljet (Blood Brothers) on yksi Lontoon suosituimmista ja pisimpään esitetyistä musikaaleista. "Kai lienet kuullut kohtalosta Johnstone-kaksosten...?" - kysyy alussa mystinen Kertoja ( roolissa vuorottelevat Jussi Selo ja Sami Hintsanen). Tarina kertoo kaksospojista, jotka erotetaan toisistaan vauvoina. Kaksosten äiti rouva Johnstone (Rinna Paatso) joutuu tekemään vaikean ratkaisun, sillä hän antaa taloudellisessa ahdingossaan toisen vauvoista pois rouva Lyonsin (Elina Rintala) elätettäväksi sillä ehdolla, että lapset eivät saisi koskaan tietää olevansa veljeksiä - muuten he kuolevat. Kohtalo puuttuu siis peliin heti alkumetreillä ja musikaalikin alkaa tavallaan loppukohtauksella, jännitettäväksi vain jää miten moiseen tilanteeseen sitten aikanaan päädytään. Pojat tietysti törmäävät jo pikkulapsina toisiinsa ja ystävystyvät. Veriveljeys kantaa läpi erilaisten lähtökohtien ja luokkaerojen, biologisen äitinsä hoiviin jäävä Mickey (Jussi-Pekka Parviainen) on osa isoa lapsikatrasta, jota rouva Johnstone rakkaudella kuitenkin hoivaa. Eddie (Martti Manninen) taas kasvaa rikkaan ja hyväosaisen perheen pojaksi, rouva Lyonsin - jolle ei koskaan omaa lasta suotu - ylisuojelevan katseen alla. Kaiken näkee tummanpuhuva hahmo, Kertoja, joka elää mukana kohtauksissa taustalla ja ratkaisevissa hetkissä astuu välillä myös etualalle.

Rinna Paatso, Jussi Selo ja Elina Rintala / kuva Harri Hinkka,TT

Plussaa : Ensinnäkin täytyy tunnustaa, että Veriveljet ei ollut minulle aiemmin lainkaan tuttu teos. Tiesin kyllä musikaalista, mutten tiennyt tarinasta tuon taivaallista enkä liioin kappaleistakaan. Mielenkiintoni kohosi ensi-illan lähestyessä, kiitos tästä kuuluu ennenkaikkea huikealle Veriveljet-sivustolle ja ahkerille Twitter-päivityksille. Mitään vastaavaa en ole aiemmin esityksistä lukenut tai kokenut, iso kiitos sivujen tekijöille ja ylläpitäjille. Todella paljon taustatietoa kaikesta musikaaliin liittyvästä, yli kaikkien odotusten taatusti. Odotukset olivat siis sangen korkella, niin paljon kehuja ja kommentteja olin ensi-illan jälkeenkin kuullut.
Ja sitten asiaan : ennen esityksen alkua olin mukana sangen kiinnostavassa keskustelussa, sillä vieressäni istui eläkkeellä oleva lavastaja/näyttämömies ja hän kehui vuolaasti näyttämön lavastusta. Totta tosiaan, lavastus oli koukuttava ja siinä oli kikkailtu perspektiivien kanssa oikein kunnolla. Hienoa! Tässä näytöksessä Kertojan roolin veti Sami Hintsanen. Olen sen aiemminkin sanonut, etten ole mikään Hintsas-fani, mutta Kertojana hän oli kyllä huippu ja laulussaan oli jopa ihan uutta särmää! Mies veti korkealta ja kovaa, ja kylmät väreet meni jokainen kerta kun biisinsä lähti vahvana soimaan. Sopi kyllä mainiosti tähän rooliin, tuima katse oli silmissäänkin.

Sami Hintsanen / kuva Harri Hinkka,TT

Rinna Paatso oli mielettömän hyvä rouva Johnstone. Rinna on kunnon rotunainen, ja hienoa oli päästä häntä kuulemaan useammankin soololaulun verran. Riipaisevin kohtaus oli kyllä se, miten rva Johnstone teki lapsestaan kaupat. Hän olisi halunnut vielä muutaman päivän pitää molempia piiperoisia sylissään, mutta sopimus on sopimus ja toisesta lapsesta oli luovuttava. Hädän hetkellä ihminen sortuu ja myöntyy äärimmäisiin tekoihin, mieleen tuli todellakin myös Meryl Streepin tähdittämä Sofien valinta-elokuva. Rva Lyons ei sen sijaan omaa puolta sopimuksestaan pitänytkään, vaan antoi rva Johnstonelle lähtöpassit töistä. Elina Rintala oli roolissaan myös huiman hyvä, alun hyvinkin ymmärtäväisen ja hienostuneen rouvan ulkokuoren alta paljastuikin omistushaluinen ja hermoheikko nainen.
Ennenkin olen Saara Lehtosta kehunut, ja kehun kyllä nytkin! Linda oli hurmaava tapaus, raikas ja ihastuttava, pieni mutta pippurinen. Mikä ääni ja mitkä hiukset!
Koko teatterifaniuteni syy sitten henkilöityy Risto Korhoseen, hänestä nimittäin kaikki oikeastaan alkoi jo 15 vuotta sitten. Risto on oikea taskuraketti, ja isoveli-Sammyna hän pääsi olemaan oikein elementissään. Toisaalta ehkä liikaakin!? Hän oli juuri sitä mitä häneltä tässä roolissa odottikin, koomista uhoa ja täydellistä kehonhallintaa, mutta mutta. Jotenkin hän oli liian "ristokorhosmainen", rooli pysyi samanmoisena koko esityksen ajan, eikä valitettavasti päässyt kunnolla ainakaan laulullisesti ääneen. Koomisen puolen hän kyllä hallitsee, madot tuli syötyä ja pommit räjäytettyä. Sen sijaan jatkuva räkiminen ja syljeskely ei minua viehättänyt, päinvastoin se alkoi hyvinkin nopeasti ällöttämään ja siltä vitsiltä meni pohja täysin. Muutenkin Sammy - vaikka ratkaisevissa käänteissä mukana olikin - jäi aika yksipuoliseksi roolityöksi, sillä melko täydellisesti huomioni vei kyllä kaksi uutta kykyä. Martti Manninen ja Jussi-Pekka Parviainen! Ohjaajalta aivan täydellinen löytö veljespariksi. Mitä läsnäoloa ja karismaa nuorilla miehillä, nyt jo! Opinnot vielä kesken molemmilla ja tämmöistä settiä tässä vaiheessa uraa..huh huh. "Seurantalistalleni" menivät molemmat suorinta tietä, ja nimet kannattaa kyllä muidenkin pistää korvan taakse, sillä heistä tullaan vielä kuulemaan ja kohisemaan enemmänkin! Pojat olivat mainioita lapsina ja teini-iän kuohuissa. Eddie oli oikein sliipattu unelmavävy, mutta itse kyllä pidin enemmän Mickeystä, joka paineli menemään kutrit hulmuten. Lauluääntäkin molemmilta löytyi.

Jussi-Pekka Parviainen, Risto Korhonen ja Martti Manninen / kuva Harri Hinkka,TT

Muu porukka urakoi lukuisissa sivurooleissa laadukkaasti, niistä eniten mieleeni olivat maitomiehestä yllättäen gynekologiksi muuttunut Matti Hakulinen ja sekä ääneltään että koko olemukseltaan minua suuresti miellyttänyt Kai Bäckström.
Isot plussat vielä puvustukselle, bändille ja sille ihanalle kohtaukselle, kun päästiin muuttamaan ja maaseutu koko komeudessaan aukesi heidän eteensä.

Miinusta : Liika tieto taisi kostautua tässä tapauksessa, sillä odotin valtavaa tunnekuohua ja tapetit seinistä irrottavia rokkibiisejä enemmänkin, mutta jotain tästä nyt silti uupui ollakseen ihan täysosuma. Ymmärrän kyllä musikaalin suosion, mutta muutama kysymys jäi ikävästi kalvamaan mieltäni esityksen jälkeen. Miksi heti alussa kerrotaan veljesten kohtalo? Miksei loppuun asti pidettäisi jännitystä (ja toivoa?) yllä katsojilla? Miksi Kertoja puhuu runolliseen tyyliin ja mikä on hänen lopullinen tehtävänsä juonessa, muukin kuin olla kertojana? Miksi lapsuudessa vietetään pitkäänkin aikaa (ymmärrän kyllä pointin tässä, sillä lapsuudessa pohjustetaan kaikkea tulevaa) , mutta sitten täysin ykskaks ollaankin vakavahenkisiä aikuisia, hiukset eivät enää hulmua ja missä vaiheessa Eddiestä tuli kaupunginvaltuutettu? Pääsikö Sammy teostaan kuin koira veräjästä?

kuva Harri Hinkka,TT

Muuta : Loppu tuli kuitenkin yllättäen ja hätkäytti kunnolla. "Näin ei käydä saa" oli upea loppulaulu ja kyllä siinä silmäkulma kostui. Mieleeni jäi kuitenkin soimaan Kertojan toistama kappale, muut laulut jäivätkin sitten unholaan. Kiinnostaisi kovasti nähdä ja kuulla Jussi Selonkin versio Kertojasta, hän tuo taatusti oman mausteensa tähän mukaan ja tekee omanlaisensa roolin. Ehkä toisella katselukerralla saisin noihin kysymyksiini vastaukset ja huomaisin, menikö kenties jotain oleellista ekalla kerralla ohi. Suosittelen Veriveljiä erittäin lämpimästi kaikille, hieno tarinahan se on ja etenkin Rinna Paatson, Saara Lehtosen, Martti Mannisen ja Jussi-Pekka Parviaisen roolityöt vievät mennessään.
Ja vielä erittäin iso plussa käsiohjelman välissä olleesta "Elämää kulisseissa"-lehtisestä!!

Teatterikärpäseltä Veriveljille neljä tähteä ****