Hamlet / Turun Kaupunginteatteri

Hamlet / Turun Kaupunginteatteri, Päänäyttämö

Ensi-ilta 15.2. 2019, kesto noin 3h 10min (väliaikoineen)

Teksti William Shakespeare
Suomennos Eeva-Liisa Manner
Ohjaus Paavo Westerberg
Lavastus Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valo-ja videosuunnittelu Tuomas Lampinen
Sävellykset ja äänisuunnittelu Sanna Salmenkallio ja Iiro Laakso
Naamioinnin suunnittelu Minna Pilvinen
Taistelukoreografia Oula Kitti
Livekuvaaja Riku Suvitie

Rooleissa : Jussi Nikkilä, Eero Aho, Kirsi Tarvainen, Severi Saarinen, Carl-Kristian Rundman, Markus Järvenpää, Pia Andersson, Esko Salminen (äänenä ja videolla), Jonas Saari, Ella Lahdenmäki, Markus Ilkka Uolevi, Kimmo Rasila ja Minna Hämäläinen

Varoitus! Ei-niin-vakavahenkistä Hamlet-kirjoittelua luvassa!

 Jotain mätää Tanskanmaalla ...

... ja kohtuullisen paljon omituisuuksia Turun suunnassa. Kohta on viikko kulunut siitä, kun näin Turun Kaupunginteatterissa Hamletin ja vaikuttaa vahvasti siltä, että mitään kovin järkevää tekstiä en tällä kertaa tule saamaan aikaiseksi. Turha on muhitella yhtään enempiä, kun ei mietintämyssystä irtoa yhtikäs mitään. Välittömästi esityksen näkemisen jälkeen olin pyörryksissä  ja "tiloissa" kuten usein käy, mutta mitä kauemmaksi mennään, sitä vähemmän pyörryttää ja tiloista on tultu ensin porstuaan ja sitten pihan puolelle. Hämeenlinnan Miniteatterin huikean pari vuotta sitten nähdyn Hamletin jälkeen vannoin, että eiköhän tämä ollut nyt tässä enkä aio/halua nähdä enää mitään muuta versiota. No, tulin toisiin aatoksiin, koska Turussa tämän ohjaisi Paavo Westerberg ja lavastaisi Markus Tsokkinen - näiden kahden miehen vuoksi olen kokenut tajunnanräjäyttäviä hetkiä Tsehovin Vanja-enon ja Kolmen sisaren parissa Kansallisteatterissa. Osasyynsä Turun reissuun oli myös Eero Aholla ja Jussi Nikkilällä - vanhoja blogitekstejäni (ja somepäivityksiäni) lueskellessani molempien herrojen fan clubin Hämeenlinnan alajaosto on tehnyt visiittejä Helsingissä niin Kansallisteatteriin, Helsingin Kaupunginteatteriin kuin Q-teatteriinkin, ja Ahon perässä on käyty myös peräti Espoossa asti.

 Miniteatterin Hamletin jälkeen olin sitä mieltä, että tajusin ensimmäistä kertaa muutamat juonenkäänteet ja henkilöt. Ai NÄIN tämä meni. Turun hommelin jälkeen olin sitä mieltä, että mikäs näytelmä se tämä olikaan ja keitäs nämä Rosencrantz ja Güldenstern nyt sitten taas ovatkaan ja mitäs helvettiä. Pihalla oltiin useampaan otteeseen ja vaikka olin kolmannessa rivissä, tunsin välillä olevani tooooodella kaukana. Olin kyllä ihan liian lähellä lavaa ja ramppia, niska kenossa sai katsella Hamletin aistikasta sukkienriisuntaa ja pikkusievää yleisölleflirttailua alussa ja lähempänä olisi saanut kaiken vaatepölyn ja tomun silmilleen. Sormusten Herrassa meinasi kärvähtää kakkosrivissä kulmakarvat, nyt meinasi lamppumeren loisteessa tulla tuskanhiki otsalle ja osa lampuista tykitti vielä suoraan päin näköä. Eipä käynyt kateeksi lämpölamppujen alla paahtuvaa Tanskan prinssiä pitkässä ja paksussa palttoossaan, varsin kuumottava oli se kohtaus kyllä kirjaimellisestikin. Itseänikin alkoi ahistaa.

Vaikuttava Hamlet-grillaamo 

 Niin. En edelleenkään tiedä, pidinkö esityksestä vaiko en. Tajunnanräjäyttävää meininkiä en tällä kertaa kokenut ja kaikenlaista mieleenpainuvaa oli toki tässäkin (ja kokemuksena ehdottomasti kannattava reissu) - hukkareissu olisi ollut silloin, jos nyt olisi sellainen hälläväliä-olo tai pahinta kaikista : "ihan jees" eli hajuton ja mauton. Monta kertaa oli mielessäni "jestas miten nerokasta!" ja heti perään "mitä ihmettääää!" joten vaakakupit poukkoilivat ylös ja alas. Koko homman pointtia en tällä kertaa hiffannut mitenkään; että miksi tämä piti tehdä juuri näin ja miksi kaikki se kikkailu ja tarkoitukselliset viitteet ihan muuhun kuvastoon. Tulee mieleeni lukioaikaiset historiantunnit. Muut kirjoittivat kynät sauhuten esseitä ja koevastauksia, ja minulla mielessä vuosilukuja ja hevosten nimiä ja kaikkea turhanpäiväistä knoppitietoa, mutta kokonaisuus ihan hukassa ja syyt sekä seuraukset myös.

 Eikö joku siellä tiedä, mistä Hamlet kertoo? Minäpä kerron lyhyesti. Tanskan prinssi Hamlet palaa reissuiltaan kotiin, isä on kuollut ja äitee mennyt salakavalasti uusiin naimisiin isän veljen kanssa. Kyllähän se kyrsii. Yöllä Hamletille näyttäytyy isän haamu, joka kertoo, että veljensä on hänet murhannut ja nyt hommeli pitäisi kostaa. Tästä lähtee. Väkeä kuolee enemmän ja vähemmän, kuuluisaa monologia on luvassa ("ollako vai eikö olla" jne. tosin tässä taisi tulla toisenlaisessa muodossa), hulluuskohtausta, näytelmäseuruetta, pääkalloa, viininlipitystä ja miekkailua. Vähän niin kuin Game of Thrones. Pirusti porukkaa kuolee matkan varrella eri syistä ja joku jää kertomaan tämänkin tarinan. Minä kerron nyt tästä näkemästäni.

Riku kuvaa Hamletia kuvaamassa Claudiusta 

 Listataan nyt tähän asioita, joista pidin hurjasti tai jotka huvittivat kivasti : Jussi Nikkilä Hamletin roolissa (jotenkin se Jussi vaan ON, kiharat sekaisin huppari päällä ja huppu silmillä, jotenkin iätön tyyppi eikä oikein tiedä onko lintu vaiko kala tämä, suu suoltaa tekstiä niin ettei meinaa perässä pysyä, välillä puhuu lapsenomaisesti ja sitten "aikuistuu" silmissä, mielelläni olisin mennyt tämän prinssin kanssa autoon vähän musaa kuuntelemaan ja jorailemaan ja Ofelia (Pia Andersson) olisi saanut lähtöpassit luostariin jo aiemmin). Eero Aho Claudiuksena (miten osaakin olla niin röyhkeä ja jotenkin ylimielinen sanomatta mitään, kaljupäisenä tuli mieleeni joku vastenmielinen leffapahis tahi peräti Voldemort kun kasvot lähestyivät kameraa). Se kun väliverho laskeutui ja Claudius nappasi viime hetkellä maasta kruununsa mukaan. Claudiuksen ja Gertrudin (Kirsi Tarvainen) yhdenmukaiset leopardikuvioiset asut ja lemmikkikoira, joka jäi ikävästi roikuskelemaan. Claudiuksen kommentti kännykänkäytöstä Hamletille. Se kun Hamlet vei Horation (Severi Saarinen) nahkabyysat ja kaveri totesi "se vei sun housut!", ja sitten Hamlet pasteerasi pitkin punaista mattoa niissä housuissaan ja Polonious-polo (Rundis) hölkkäkipitti hölmönä vierellä minkä ehti. Riku Suvitie livekuvaamassa varmoin ottein lähikuvaa, jihuu! Väliajan jälkeen mainosbanneri kohtsillään nähtävästä Gonzagon murhasta. Claudius pötköttelemässä solariumissa kuin jossain avaruuskapselissa ja lieviä Star Wars-viitteitä. Rosencrantzin ja Güldensternin (Jonas Saari ja Ella Lahdenmäki) kampaukset. Mainitsinko jo hurmaavan Jussi Nikkilän? Ai että ja sydänhymiö tähän. Esko Salmisen jylhänkomea ääni kaikumassa isän haamuna. Melkeinpä parasta tässä? Muuta ei tarvittu, kaikki tiesi mistä on kyse ja millä äänenpainolla ja varmuudella asiaa tuli. Täysin turhaa oli isän ilmestyminen ykskaks auton takapenkille istuksimaan. Sen sijaan valtaisa Esko Salmis-hologrammi vyörymässä äänen kera uhkaavasti katsomon ylle olisi ollut päräyttävä kokemus! Ehkä joskus? Laertes (Markus Järvenpää) letteineen ja Claudius ratsastamassa yhdessä rodeohärällä, näky jota en ihankohta unohda. Vähän niin kuin Kolmessa sisaressa Jussi Vatanen ja Olavi Uusivirta punnertamassa kilpaa. Odotin, että härän vauhti olisi kiihtynyt ja yhteisessä tahdissa tasapainoileva kokonaisuus olisi lähtenyt villiin laukkaan ja pyörökin olisi lähtenyt pyörimään ja kansa olisi saanut jännittää, kumpi pysyy kyydissä paremmin. Simba! Ja ehkäpä mainiointa kaikista : se pitkänhuiskea tanskalaisnäyttelijä (Markus Ilkka Uolevi) aksentteineen ja Silta-sarjan tunnarin siivittämänä hissistä saapuva näyttelijäseurue aurinkolaseineen. Tässä kohtaa olin ihan "wohoooooo!"-tunnelmissa.

Tanskalainen näyttelijäposse røøkillä hississä 

 Asioita joista en niin pitänyt : käsittämätön sianruhoinstallaatio, joka meni kaikin tavoin överiksi (kirjaimellisesti veretseisauttavaa hämmennystä), jatkuva autolla kurvailu pitkin lavaa ja autoilun videointi (kerta olisi riittänyt tätä). En nyt ole ihan varma niistä solarium-, golf- ja rodeohommista kuitenkaan. Miksi? Ja taas toisaalta; miksei? Kaikenlaista mahtuu maailmaan ja teatteriin, eikä tätä niin vakavasti pidä ottaa. Ainakaan liian vakavasti. Niin että mieleni pahoittaisin tai yöuneni menettäisin.

 Twitterissä oli viimelauantaisten esitysten jälkeen virinnyt aikamoinen keskustelu Hamletista (sattumalta samana päivänä oli monta sometuttua katsomassa) ja menin heittämään yhden rodeohärkäaiheisen kommentin ohimennen väliin. Aamulla oli puhelimessani 62 ilmoitusta uusista viesteistä! Hyvä, että aiheuttaa keskustelua, sillä kuten sanoin, toiset tykkää ja toiset ei, ja karmeinta olisi jos esityksellä ei olisi minkäänlaista vaikutusta. Tunteita ainakin herätti puolesta ja vastaan, ja eikös teatterin yksi tarkoitus ole keskustelun herättäminen?

 Itse kallistunen sinne tykkäyspuolelle, mutta kuten totesin jo aluksi, mitään järkeväähän tästä blogijutusta en saanut aikaiseksi. En ole niin asiaan vihkiytynyt, että osaisin sanoa juuta tai jaata suomennoksen erojen suhteen tai millaisia tyyppien pitäisi olla. Pitäisi ja pitäisi? Erinäisiä valtasuhteitahan tässä oli yllin kyllin, joku ainakin omasta mielestään parempi/ylevämpi ihminen sanoo jollekulle miten tämän pitäisi toimia tai muuten... Oliko muuten kauhean kannattava kostoretki? Minun mielestäni ei. Olisko mahdollista, että joskus väkeä jäisi enemmän henkiin? Ja he ratsastaisivat rodeohärällä yhdessä kohti auringonlaskua... Hamlet ja Horatio vaikkapa. Meidänkin esityksessämme osa katsojista aplodeerasi seisaaltaan täysin hurmoksissa, joten kun kolahtaa niin kolahtaa. Ei se ole minulta pois, ei suinkaan.

"sun tunnen mä kuumentuneen, näin vallassas kaiken nyt mä teen..." 

 Nyt jään odottelemaan Salmis-Eskoa läpikuultavana hologrammina seuraavaan versioon. Tai ehkä nyt sai Hamletit riittää vähäksi aikaa. Tanskalaiselle pitkänhuiskealle näyttelijälle monologinäytelmä ja oma teemaleivos ja fanijuliste!

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Näytelmä joka menee pieleen / Turun Kaupunginteatteri

Näytelmä joka menee pieleen / Turun Kaupunginteatterin Päänäyttämö

Ensi-ilta 9.11. 2018 ja oikeastaan joka esityspäivä, kesto 2h 15min (väliaikoineen)

Teksti Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shields
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Mika Eirtovaara
Lavastus Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Tiina Valkama
Valosuunnittelu Mika Randell
Äänisuunnittelu Jari Tengström
Naamioinnin suunnittelu Minna Pilvinen ja Anna Kulju
Näyttämötekniikka Roope Santala, Ilkka Stolt ja Riku Suvitie

Rooleissa : Riitta Salminen, Stefan Karlsson/Markus Ilkka Uolevi, Teemu Aromaa, Severi Saarinen, Miska Kaukonen, Peter Ahlqvist, Iikka Forss ja Ella Lahdenmäki (roolihenkilöksi voisi myös nimetä koko lavastuksen ja eräänkin fiikuksen, joka saa taas kovaa kyytiä tietyssä tilanteessa...)

 Pari vuotta sitten kävin nauramassa Tampereella poskilihakseni kipeiksi tämän samaisen pieleenmenevän näytelmän (ja saman ohjaajan) parissa, ja tässä välissä olikin ehtinyt naurusulakkeeni latautumaan juuri sopivaan kondikseen. Ja miten kävi? Takaraivoani alkoi tykyttää jo alkumetreillä ja katastrofaalista loppuhuipentumaa kohti mentäessä tuntui siltä, että otsalohkoni ja kaikki mahdolliset päänsisäiset onkalot ovat täynnä naurua, joka ei nyt vaan löydä oikeasta lävestä ulos. Tuntui siltä, että pääni räjähtää ihan justiinsa ja naurusulake ei sitä painetta kestänyt, vaan ylikuumeni ja kärvähti vaihteeksi. Vielä seuraavanakin päivänä päässä jyskytti ja niskasta ylöspäin tuntui kovin raskaalta - olin onnistunut hankkimaan itselleni jonkisortin naurutulehduksen! Ja nyt pari päivää esityksen jälkeen kaikki extranauru on muodostanut pienet pussit silmieni alle. Hienoa!

 Oli suunnaton ilo olla paikalla Turun Työväen Teekkareiden Draamaseuran ensi-illassa Turun Kaupunginteatterin Päänäyttämöllä. Näytelmän ohjaaja Risto (Korhonen?) (Teemu Aromaa) toivotti meidät sydämellisesti tervetulleiksi ja kertoili hiukan aiemmista, vähän surkuhupaisistakin tuotannoista, joissa on ollut resurssipulaa niin näyttelijöiden kuin budjetinkin suhteen. Nyt sitten oltaisiin iskujen iskussa ja kaikki olisi valmista odotettuun ensi-iltaan näytelmästä "Murha Havershamin kartanossa". Saas nähdä miten näyttämömestari Anne (Riitta Salminen), ääni-ja valomies Teuvo (Markus Ilkka Uolevi), itse Risto, Jonde (Severi Saarinen), Henkka (Miska Kaukonen), Masa (Peter Ahlgvist), Roope (Iikka Forss) ja Sanna (Ella Lahdenmäki) selviytyvät. Mitäpä luulisitte?

 Kuten näytelmän nimestä käy ilmi, ihan kaikki mitä kuvitella saattaa (ja kaikki mitä ei edes saata kuvitella ennen kuin se jo tapahtuu) menee niin vituralleen kuin olla ja voi. Muutama esimerkki : äänimies unohtuu ihan muihin puuhiin ja ääniefektit tulevat väärään paikkaan tai ovat muuta kuin pitäisi, näyttelijöiden toimesta rekvisiitat ovat mitä sattuu käteen osumaan, Perkinsillä (Henkka eli Miska) on ongelmia vierasperäisten sanojen ja repliikkiensä muistamisessa ja mikä pahinta/parhainta, lavastus alkaa elää omaa elämäänsä eli toimii silloin kuin ei pitäisi ja toimii ennalta-aavistamattomalla tavalla. Ylläreitä siis riittää monessa muodossa ja täytyy sanoa, että vaikka olen nähnyt saman hässäkän ennenkin, muutama kohtaus naurattaa niin paljon että on pakko kiljahtaa naurusta, kun se ylläri tulee puun takaa. Vaikka tiedän sen tulevan, se naurattaa silti ja siksi. Vähän samalla tavalla kuin teeveestä tuttu Illallinen yhdelle, jonka olen nähnyt kymmeniä kertoja ja joka kerta meinaan pudota penkiltä, kun kana lentää tarjottimelta hevon kuuseen.

 Loppua kohti mentäessä nauraahöröttelin jatkuvalla syötöllä ja ajattelin jo, että nyt ette kyllä enää yhtään lisää tästä kierroksia tai muuten saan sydänkohtauksen. Mitä vielä, etenkin Iikka Forss alkoi mokoma osoittaa sellaista jalkatekniikkaa että alta pois. Iikka myös painiskeli erinäisen rekvisiitan kera varsin mallikkaasti! Teemu Aromaa korotti panoksia myös juuri sopivasti ja seuralaiseni kanssa kovasti hohottelimme nimenomaan tarkastaja Carterin yliampuville elkeille. Naurusulakkeeni alkoi kuumeta siinä vaiheessa viimeistään, kun havaitsin hovimestari Perkinsin touhuavan divaanin kanssa jotain aivan älytöntä sivummalla. Lempparikohtaukseni muuten on eräs "viskinjuontikohtaus", joka ei vaan etene millään...

 Charles Haversham (Severi Saarinen) ei kuolemastaan huolimatta malta olla millään näyttämöltä pois ja kissatappeluakin on luvassa, kun naiset sattuneesta syystä taistelevat samasta roolista. Iloisesti minut yllätti Peter Ahlqvist ja lähinnä Masa (tuplaroolissa), hän kun oli niin vilpittömän ilahtunut aina saadessaan lava-aikaa ja huomiota, silmät oikein sädehtivät ja väliaplodeilta ei voinut välttyä, ei edes itse Masa omalle suoritukselleen. Harmi vain, että näyttelijänä Masa on aika yliampuva eikä sieltä luontevimmasta päästä. Kuka sitten kehtaisi sanoa hänelle, että kannattaisi harkita muita harrastuksia, kun toinen on niin vilpittömän onnellinen lavalla? Yksi miehen ele lähti jo elämään omaa elämäänsä näyttämön ulkopuolella...

Perkins (Miska Kaukonen) miettimässä luultavasti fasaaneja 

 Ihan oikeasti, kaikesta pieleenmenosta huolimatta nyt on ammattilaiset asialla. Ei tämä kohellus muuten onnistuisi mitenkään. Sekunnintarkka ajoitus niin näyttelijöillä kuin näyttämömiehillä on kaiken a ja o - muuten sattuisi Juhaa leukaan (ja muutamaan muuhunkin paikkaan), vaikka sennimistä ei olisi mailla eikä halmeilla. Kiitos siis kuuluu ihan koko työryhmälle!

 Ilahduin seuralaiseni kanssa tästä kaoottisesta ensi-illasta niin paljon, että kuuntelimme laadukasta nokkahuilumusiikkia YouTubesta koko loppuillan. Kuunnelkaa tekin! Mikä äänten harmonia!

 Ai niin, teatterilla on teeman mukaisesti aina asiaankuuluvia leivoksia ja tällä kertaa tietysti tuli nautittua upeaakin upeampi Leivos joka menee pieleen. Nappasin ennen esitystä kuvan siitä. Ah!

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Kilpakosijat / Tampereen Työväen Teatteri

Kilpakosijat / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 23.9. 2016, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Maiju Lassilan koko tuotannosta kirjoitettu näytelmäksi

Ohjaus ja dramatisointi Tommi Auvinen
Musiikki Sari Kaasinen
Laulujen sanat Maiju Lassila, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Teija Auvinen
Koreografia Jouni Prittinen
Kapellimestari Joonas Mikkilä
Lavastussuunnittelu Erkki Saarainen
Pukusuunnittelu Jaana Kurttila
Kampausten ja maskien suunnittelu Pepina Granholm
Valosuunnittelu Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Jarkko Tuohimaa

Rooleissa : Pentti Helin, Jari Ahola, Petra Karjalainen, Vesa Kietäväinen, Mika Honkanen, Hanna Gibson, Jari Leppänen, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Severi Saarinen, Eriikka Väliahde, Jannastiina Hakala, Merja Koivula, Noora Koski, Kaisla Ollila, Timo Saari, Veera Tapanainen, Inna Tähkänen ja Markus Waara

Orkesteri : Joonas Mikkilä/Ville Myllykoski, Riku Kettunen/Jyrki Koivisto, Ville Rauhala/Jaakko Luoma, Joonas Tuhkanen ja Ari Isotalo

Tästä lähtee! 

 Nnonniiin! Ennen Kilpakosijoita olin ollut aamuvuorossa töissä muutaman tunnin levottomien yöunien turvin ja töissä meinasin nukahtaa sorvin ääreen. En uskaltanut ottaa päivätorkkuja, eikä niihin oikeastaan ollut edes mahdollisuuttakaan, kun taas jo oli mentävä. Isäntä oli reissussa mukana seurana ja kuskina, kohtapa en kuskia taas välttämättä tarvitsekaan, kun joulukuun puolivälistä alkaa jälleen kulkemaan myöhäinen junakin, joka pysähtyy Hämeenlinnassa. Siitä iso kiitos VR:lle jo etukäteen!

 Ajattelin, että ehkäpä Kilpakosijoissa on sen verran reipas meno, ettei ainakaan nukahtaisi kesken kaiken katsomoon. "Ehkäpä" oli lievä ilmaus, paluumatkalla oli nimittäin virtaa muussakin kuin autossa ja laulaa rallatimme "yksi toksi kolme neljä ja yksi toksi yks" koko matkan ja tämän tästä sama ralli on kaikunut keittiön suunnalta. Saas nähdä kuinka pitkään tätä korvamatoa jaksaa ennen kuin menee hermot jommalla kummalla. Muutenkin näytelmä oli pullollaan pikkuisia niin tärkeitä tokaisuja tyyliin "No se", joka on isännän vakiovastaus noin joka toiseen lähettämääni tekstiviestiin tai lausumaani nerokkuuteen, ja aina kun johonkin ryhdytään, kuuluu ensin lausua "Nnonniin" reippasti. Tämä siis jo kauan ennen Kilpakosijoiden näkemistä, isäntä kun on Kiteeltä kotoisin ja huvittaa minua aika useinkin murretyylisillä ilmauksilla, jotka ikävä kyllä tarttuvat meikäläiseen korvamadon lailla. Illan mittaan huomasin sen faktan, että nauraessani minulla on näemmä tapana myös läntätä kämmeneni päin naamaani ja tässä tapauksessa päin silmälaseja. Sainkin olla koko ajan niitä putsaamassa, kun linssit olivat jatkuvasti täynnä sormenjälkiä.

Jälleen lähtee laulu soimaan, äijät syöksyy karkeloimaan...

 Mitä ihmettä Kilpakosijoissa siis tapahtuikaan? No tätä ikiaikaista perusmeininkiä. Isä ja poika Sikanen (Pentti Helin ja Jari Ahola) kuulevat kautta rantain, että nythän se tämä Antti Saastamois-vainaan leski Kaisa (Petra Karjalainen) on miestä vailla ja äkkiä on päästävä kosintareissulle ennen kuin joku muu ehtii napata verevän ja sangen elinvoimaisen lesken vihille. Helppo homma, mutta ensin on vähän mutkia matkassa, koskapa molemmilla on tämä rippikoulu nimittäin käymättä ja ilman naimalupaa ei kannata paljoa kosiskella. Kaisalla tuntuu ottajia olevan riesaksi asti ja Sikasen Pekka-poikakin saa osakseen ujoja katseita ja runsain mitoin itsetehtyjä tupakkapussukoita neitokaisten suunnalta. Mutta se rippikoulu!

 Joka välissä ja ennen ja jälkeen pistetään sitten sellaiset tanssi-ja laulukarkelot käyntiin, että helmat ja henkselit ne paukkuu. Syyskauden avajaisissa esitettiin pieni maistiainen Torotina-laulusta (josta tuo yksi toksi jne. on myös peräisin) ja yritin ottaa tilanteesta jonkinlaista valokuvaa. Sain yhden kuvan otettua ja sitä kun tarkemmin katselee, voi havaita että kuvassa on joko Samuli Muje, Jari Ahola tai Jyrki Mänttäri. Niin on vauhdikasta menoa, ettei silmäkään meinannut kärryillä pysyä! Vuonna 85-musikaalin jälkeen kun järkättiin bileitä, niin ehdotan että Kilpakosijoidenkin yhteyteen olisi voitu järjestää kunnon tanhukarkelot. Bändi soittamaan hilipatahippaa ja Jari Ahola laulamaan himpunpimpun pilililileitä ja ai että, Severi Saarinen viäntämään tarinaa kunnon murteella sinne väen joukkoon (ei haittaa vaikka kukaan ei saisi selvääkään, kuten ei haitannut tässä näytelmässäkään). Osallistuisin heti ja polkkaisin sydämeni kyllyydestä ihan kaikkien kanssa yhdessä ja erikseen. Luulen kyllä, että moista menoa ei meikäläisen kunto kauaa kestäisi.

 Kämmentäni kohti silmälasejani länttäsin jostain syystä varsinkin silloin, kun lukkari (Mika Honkanen) oli paikalla. Tyyppi oli kuin suoraan Tabun Kyläkäräjiltä! Kitusen Aku (Samuli Muje) putoili penkiltä jatkuvasti ja veteli tekstiä ulkoluvulla, Mikko (Severi Saarinen) ponkaisi tomerasti pystyyn ja huusi nimensä samalla, ja sitten oli vielä se hevonen, jonka piti olla hiljaa. Mainiosti oli toteutettu markkinakohtaus, mahtoi se Kaisan valtava sonni olla melekoinen mötikkä! Ja se, kun Sikasen miesväki päätti maistella vähän viinaa, kun "se pullo nyt yllättäen eteen tuli". Pekka siinä taas hermostuksissaan paikallaan teputti ja suu napsui, kun näytti siltä ettei isäukko jätä pojalleen pisaraakaan.

Pentti Helin ja Eriikka Väliahde tanssin pyörteissä 

 Muuten juonesta olisi tullut mieleeni kesä ja kesäteatterit, ei mitään uutta ja ihmeellistä. Tämän esityksen suola ja pippuri olivat sitten tanssit ja laulut, jotka nostivat koko homman ihan uudelle tasolle. Vauhdikasta, energisen keinuvaa liikettä oli ilo katsella (mieli teki tosiaan hypätä mukaan menoon) ja Sari Kaasisen sävelet olivat toisaalta reippaita, toisaalta haikeankauniita. Nautin suunnattomasti. Laulu raikasi komiasti ja etenkin Jari Aholaa kuuntelee aina enemmän kuin mielellään. Rakastin sitä, miten naisten kuoro-osuuksissa lauseiden loput nousivat ylemmäs (mikä lie virallinen termi sille kikalle, ei harmainta aavistustakaan) Värttinä-tyyliin, ja kyyneleet nousivat silmiini varsinkin silloin, kun Eriikka Väliahde lauloi sooloja. Uskomaton ääni! Yksi suosikkikohtauksistani oli se, jossa naisjoukko oli halkoja hakkaamassa ja kirveet nousivat ja laskivat tarkassa eritahtisessa rytmissä. Siinä oli kunnon tekemisen meininkiä tyyliin "tässä ei äijiä kuulkaa tarvita!" Pidin myös siitä, että tässä näytelmässä naiset eivät olleet mitään kihertäviä pikkulikkoja miesten vietävinä, vaan aitoja, tuntevia erilaisia persoonia. Käki-laulu oli myös varsin kaunis.

 Pyörivä seinusta vei kätevästi paikasta toiseen kääntyessään, avonaisista luukuista huutelu toi kyllä mieleeni Pyynikin Avioliittosimulaattorin ja Pitkä-Siistisestä sanailuhan oli tuttua kauraa myös. Siistis-vainaasta keskustelimme sujuvasti myös saunassa seuraavana päivänä...

 Voe mahoton millainen piristysruiske tämä Kilipakosijat olj! Lähtökohtaisesti en ole mikään musikaali-ihminen, mutta kansanmusikaali-ihminen minä olen. Suomen kieli on kaunista ja tämänkaltainen liikekieli ja sävelkulku saavat sisäisen kanteleeni ja tiu´ut heläjämään takuuvarmasti. Perinteisestä tarinankerronnasta ja "vanhan ajan meiningistä" saa myös helposti pölyä kurkkuunsa, mutta ei tästä. Kyse on siitä, millä tavoin asiaa käsitellään ja esitetään yleisölle. Salaa kyllä toivon, että Työviksessä joskus tartuttaisiin myös irlantilaiseen kansanmusiikkiin, joka on myös lähellä sydäntäni.

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Työväen Teatteri!)

Improklubi / Tampereen Työväen Teatteri

Improklubi / Tampereen Työväen Teatterin TTT-Klubi

Ensi-ilta 7.10. 2015 (oikeastaan joka ilta on myös enskari...), kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Valmennus Teijo Eloranta
Musiikin valmennus Hannu Risku

Lavalla : Maija Koivisto, Suvi-Sini Peltola, Janne Kallioniemi, Jari Leppänen, Tuukka Huttunen ja Severi Saarinen sekä Joonas Mikkilä

 Olen ollut suuri improilun ystävä 90-luvun alusta lähtien, jolloin televisiosta tuli Ryhmäteatterin Nyhjää tyhjästä-repäisyjä. Onneksi muutamia vetoja löytyy YouTubesta, sillä videonauhani kuluivat puhki jo aikaa sitten. Mieleeni on jäänyt etenkin tehtävä, jossa porukan piti kehitellä tyhjästä uusia sananlaskuja ja jonon viimeisenä seisoskeli nuori Martti Suosalo kauhusta jäykkänä vuoroaan odottaen. Linkkiä pätkään ohessa...

 Improvisaatioteatteri Stella Polaris perustettiin myös 90-luvun alkupuolella, ja vuonna 1994 mukaan liittynyt Teijo Eloranta on toiminut tämän Työviksen porukan improvalmentajana. Itse olin tätä ennen nähnyt pari Stellan impovisoitua koko illan näytelmää, "Mitä sais olla"-poppoon (Ville Virtanen, Jussi Lampi, Eero Saarinen ja Kari-Pekka Toivonen) pari sketsikimaraa, Riskiryhmän vierailun sekä Hämeenlinnan Teatterin näyttelijöiden improillan, joka tosin taisi jäädä yhteen kertaan. Työviksen TTT-Klubilla improilut alkoivat lokakuun alussa ja viimeisimpänä tähän ihmeelliseen maailmaan on astumassa Lahden Kaupunginteatteri, jossa vastaavanlainen Improklubi nähdään joulukuun alusta. Oivallista pikkujoulumatskua!

Maija sai Tuukalta kopin näköjään (c) Kari Sunnari

 Konsepti on siis se, että estradille astuu muutama näyttelijä sekä muusikko, ja aiheet lauluihin ja kohtauksiin pyydetään yleisöltä. Katsojilta kysellään myös tyylilajeja, nimiä, tapahtumapaikkoja ym. Torstainen improilta alkoi siten, että verhojen takaa singahti Tuukka Huttunen esiin ja ilmoitti vetävänsä koko illan yksin, koska muita ei ole saapunut paikalle. Huudahdin tässä vaiheessa spontaanin "Jes!", koskapa Tuukkanen on suuri(n) suosikkini.

 No, löytyi sieltä verhojen takaa sitten muitakin tuttuja. Maija Koiviston olin nähnyt aiemmin vain HKT:n mainiona Peppi Pitkätossuna, muut useampaankin otteeseen monilla eri lavoilla. Alkuun päästiin varsin energisellä biisillä, sillä musiikkityylilajina oli punk ja aiheena "Imelä rakkaus". Jokainen revitteli vuorollaan ja sanoituksessa vilisivät niin perunamuusit kuin Anssi Kelan tuore Siwa-keikkakin. Myöhemmin kuultiin mm. Kojo-henkinen tulkinta aiheesta "Närhi", jossa kaksipäinen närhikin sai oman soolo-osuutensa.

 Hillittömintä antia tarjosi azerbaidzanilaisohjaajan (miten tuo maa ylipäätään kirjoitetaan?) elokuva paimenesta, jolla oli vuohi ja keppi (ja tämä asia tuli Suvi-Sini Peltolan toimesta kyllä aika hyvin selville) sekä paikalle pakkolaskun tekevästä lentäjästä. Näimme myös erään kohtauksen Uuno Turhapuro-tyylillä esitettynä ja Severi Saarisen esittäessä Uunoa paikalle saapui eh nimittäin tietysti Spede (Tuukkanen) sekä Simo (Janne Kallioniemi), joista viimeksimainittu teki vielä uimahypyn.

 Improklubi huipentui Kakolasta alkaneeseen tarinaan, jossa naisvanki (Maija Koivisto) lauloi aluksi hymniä paloittelemalleen poikaystävälleen Hoosiannalle (Janne Kallioniemi). Takaumissa tutustuimme myös Hoosiannan pikkuveljeen Heisiannaan (Tuukka Huttunen). Kesken helvetissä tapahtuneen veljesten välisen kilvoittelun nämä ja koko porukka laulaa lurauttivat onnittelulaulun eräälle yleisön joukossa pöllämystyneenä istuneelle synttärisankarille (kyllä, se olin minä) ja itse Jumala (S-S Peltola) oli tästä teosta niin ilahtunut, että ylensi veljekset parempiin kerroksiin. Näin ensimmäisenä adventtina on vaikeaa miettiä Hoosiannaa nyt ilman, että Heisiannakin kävisi mielessä.

 Impro on vaikea laji. Siinä on onnistuttava kerralla tahi sitten mennään metsään, ja itsensänolaamisen mahdollisuus roikkuu ilmassa koko ajan. Siinäpä se onkin impron suola ja sokeri, kaikenlaista voi tapahtua. Muutaman kerran olisin toivonut, että paikalla olisi ollut joku neilhardwick töräyttämässä torvea ja vaihtamassa tyylilajia tai aihetta lennossa, kun tuntui että jämähdettiin paikoilleen eikä oikein muutenkaan lähtenyt tarina lentoon. Huvitti myös seurata sivummalla muiden touhuja seuranneita näyttelijöitä, kun nämä eläytyivät ja valmistautuivat hyppäämään mukaan liikkuvaan junaan tai olivat tikahtua naurusta, kun keskellä lavaa oli onnistuttu saamaan itsensä aikamoiseen liemeen.

 Onnistumispisteitä on hankala jaella tässä lajissa, mutta kyllä henk.koht. Kallioniemen Jannen ja Tuukkasen meininki oli poskettominta. Improklubeilujahan voisi kevyesti katsella vaikka jokaisen, sillä kaikki ovat taatusti erilaisia ja yllättäviä.

 Kesto olikin hiukan pitempi mitä luulin, ja myöhästyin sitten junasta. Sattuneesta syystä ei sitten kuitenkaan hirmuisesti harmittanut!

(näin esityksen pressilipulla)

Desirée - Pieni yösoitto / Tampereen Työväen Teatteri

Desirée - Pieni yösoitto / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 3.9. 2015, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Musiikki ja laulujen sanat Stephen Sondheim

Käsikirjoitus Hugh Wheeler

Suomennos Juice Leskinen

Tarina perustuu Ingmar Bergmanin elokuvaan 'Sommernattens leende'

Ohjaus Miika Muranen

Kapellimestari Eeva Kontu

Rooleissa : Petra Karjalainen, Veeti Kallio, Anna-Elisa Hannula, Severi Saarinen, Emmi Kaislakari, Ronja Alatalo/Helmi Hollström, Tuire Salenius, Juha-Matti Koskela, Tuukka Huttunen, Sari Havas, Jari Leppänen, Jukka Wennström, Julius Martikainen, Kristiina Hakovirta, Anna Pukkila, Johanna Kalmari ja Inna Tähkänen

 Olen onnistunut haalimaan syyskuun jokaiselle torstai-illalle ensi-illan Tampere-Helsinki -akselilla ja torstaienskarien putki polkaistiin jännittynein mielin käyntiin Tampereen Työväen Teatterissa Desiréen merkeissä. Jännittynein mielin siksi, että lavalla tositoimissa oli paaaaljon väkeä, jonka näkemistä ihan oikeasti odotin todella kovasti.

 Itse tarina tahi musikaali ei ollut millään tavalla minulle ennestään tuttu, en edes lukenut ennakkoon siitä yhtään mitään. Halusin yllättyä perusteellisesti, koskapa olen huomannut sen, että mitä enemmän tulevasta jutusta tietää, sitä enemmän kehittelee kaikenlaisia odotuksia ja sitä varmemmin usein myös pettyy. Aina ei tietenkään ole niin käynyt, mutta riittävän (ja valitettavan) usein kylläkin. Kuvia toki katselin silmät kiiluen...

(c) Kari Sunnari, TTT

 Tarinasta tiivistettynä : lakimies Fredrik Egerman (Veeti Kallio) on naimisissa nuoren ja kauniin Annen (Anna-Elisa Hannula) kanssa. Päällisin puolin kaikki on ihan ok, mutta avioliitosta puuttuu 'se jokin' ja kumpikin kipuilee turhautumisen parissa omalla tavallaan. Fredrikin poika Henrik (Severi Saarinen) on tulisesti rakastunut Anneen ja vähän käy kyllä sääliksi komeaa poikaa, koskapa naiset selkeästi pitävät häntä pilkkanaan. Kas, erään illan piristykseksi Fredrik vie nuoren vaimonsa teatteriin ja lavalla on näyttävä rotunainen Desirée Armfeldt (Petra Karjalainen). Katseet kohtaavat ja menneet pulpahtavat pintaan. Fredrikin ja Desiréen välillä on sutinaa selkeästi ollut - ja tulee myös olemaan. Desiréellä on ollut muitakin miehiä liuta ja tämänhetkinen rakastaja on tulisieluinen (mutta aika tyhjäpäinen) kreivi Carl-Magnus Malcom (Tuukka Huttunen, ah sentään), joka on mustasukkaisuuksissaan valmis kaksintaisteluun millä tahansa käteen sopivalla välineellä. Kreivillä on tietysti vaimo Charlotte (Sari Havas), joka on hyvinkin tietoinen miehensä touhuista. Väliajalle mentäessä koko poppoo päättää tavata Desiréen äidin, Madame Armfeldtin (Tuire Salenius) residenssissä maaseudun virkistävässä rauhassa ja selvähän se on, että siitä ei kyllä mitään hyvää seuraa. Vai seuraako?

 Alkupuolella minulla oli hitusen vaivaantunut olo. En saanut Sondheimin musiikista ja lauluista oikein minkäänsortin otetta. Kaikki tuntui jotenkin kovin sekavalta ja kaikkea tuntui olevan liikaa. Väki lauloi vuorotellen ja limittäin ja lomittain (tosi asiantuntevasti muuten kirjoitettu...) ja päällekkäin, en saanut sanoista selvää kunnolla ja en oikein tiennyt, että ketä katselisi tahi kuuntelisi. Sitten tapahtui jotain. Musiikki muuttui rauhallisemmaksi ja sen seurauksena saimme kuulla varsin hengästyttävän upeaa soololaulantaa. Keskityin kuin varkain kuuntelemaan myös laulujen sanoja, joiden käännöksestä vastaa itse sanataituri Juice Leskinen. En pelkästään siis istunut kuulemassa, vaan myös kuuntelin. Siinä on muuten vissi ero, ja kokonaan uusi maailma aukesi tämän oivalluksen myötä. Nautinnollisissa merkeissä menikin sitten loppuaika.

 Ohjaaja Murasen minulle mieluisana tavaramerkkinä on tietynlainen liikekieli ja tanssillisuus esityksen lomassa, ja siinä missä laulut tarjosivat herkkupaloja ja osuvia sivalluksia (miten olisi pärjännyt näissä sivalluksissa miekkamies ja viiksikreivi Carl-Magnus?), tarjosi Virve Varjoksen koreografiat keinuntaa ja keimailua tavalla, jota oli mukava seurata. Ajatuksissani heiluin minäkin tuolilla puolelta toiselle ja ehkä vähän nostelin helmaakin.

 Petra Karjalainen on kyllä sen sortin rotunainen ettei mitään rajaa (näyttää ja kuulostaa upealta!) ja Veeti Kallio täyttäisi jo pelkällä maskuliinisella karismallaan isommankin lavan. Jorma Uotisen puheista inspiroituneena voisin todeta, että 'verevää ja väkevää läsnäoloa pääparilta'. Ja Fredrik kun riisui valkean paitansa ja juuri sopivankokoiset lihakset sekä etenkin tatuoinnit paljastuivat, teki mieli laittaa kädet ristiin ja lausua kiitoksen sanat johonkin suuntaan. Ihan olisi ollut väliaplodien paikka siinä! Kansa varmaan mykistyi sen verran, että tilaisuus meni ohi. Oli se sen verran pysäyttävä näky ja vaikkapa ihan sen takia kannattaa ostaa lippu tähän musikaaliin... Kuuma oli tunnelma ammeen äärellä muutenkin. Harmi, ettei meillä ole kylpyammetta tahi paljua.

Huh huh! (c) Kari Sunnari, TTT

 Toki niitä syitä on paljon muitakin. Usvainen, hämärä puutarha suihkulähteineen (lavastuksesta kiitos Hannu Lindholmille). Taitava orkesteri kapellimestarinaan Eeva Kontu. Hurmaavat puvut (pukusuunnittelu Tarja Lapintie). Elämänviisauksia viljelevä ja laatujuomia siemaileva ihana madame Tuire Salenius. Itkettävän ihana palvelijatar Petra (Emmi Kaislakari) Myllärin poika-sooloineen. Pirteä elosalama Desiréen tytär Fredrika (ensi-illassa roolissa nähty Ronja Alatalo, joka on kyllä sen sortin neitokainen, että häntä haluan nähdä ja kuulla estradeilla ehdottomasti enemmänkin. Harvalla on taitoa olla eloisa ja pirtsakka vailla minkäänlaista teennäisyyttä.) Ronski ja rehevä Sari Havas. Lisäksi on aina suunnaton ilo nähdä monilahjakasta Severi Saarista roolissa kuin roolissa. Aikamoinen isä ja poika -parivaljakko oli tämä kyllä! Ja tietysti viiksikreivi ja enää-ei-niin-salainen-rakkauden-kohteeni Tuukka Huttunen, jonka vuoksi aikoinaan menin katsomaan ihan operettiakin.

Viiksikreivin näyttävä sisääntulo (c) Kari Sunnari, TTT

 Oikeastaan ihan jokaisen voisi vuorollaan tässä mainita, sillä kokonaisuus toimi loistavasti! Musikaalin nimikkoleivoskin oli oikein herkullinen ja syysyön hymyilyä oli tarjolla koko kotimatkan ajan. Ihmeellistä oli myös se, että avecina toiminut mieheni hehkutti näkemäänsä ja on täten oppinut pitämään myös musikaaleista. Huraa!

 Tästä on hyvä jatkaa teatterisyksyä!

(näin esityksen kutsuvieraslipulla)

Tuire Salenius ja Ronja Alatalo (c) Kari Sunnari, TTT

Hevosten keinu / Tampereen Työväen Teatteri

Hevosten keinu / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 22.1. 2015, kesto noin 2h 20min

Käsikirjoitus ja ohjaus Sirkku Peltola

Rooleissa : Maria Aro, Tuire Salenius, Aimo Räsänen, Pentti Helin, Miia Selin, Emmi Kaislakari, Janne Kallioniemi, Ilkka Koivula ja Severi Saarinen

Sorin Sirkuksesta mukana : Charlotta Ingraeus. Ilona Jääski, Iitu Kivimäki, Liina Leppänen, Petra Lesonen, Elina Mäkelä, Kamilla Nisso, Veera Seppälä ja Malla Tallgrén

 Sirkku Peltolan suosittu ja kiitetty Suomen hevonen-trilogia on edennyt jo neljänteen osaansa. Trilogian neljäs osa? Kyllä vaan. Kotaloille kaikki on mahdollista - myös se, että aiemmissa osissa jo kahdesti kuollut Äite (Maria Aro) elää ja porskuttaa edelleen. Peltolan mukaan "aivojensa sopukassa Äite vaatimalla vaati tarinalleen jatkoa", joten eihän siinä sitten muukaan auta.

 Tarinan edellisessä osassa (Lämminveriset) koko porukka oli ajautunut asumaan sillan alle, nyt on pakattu Lada täyteen väkeä ja sohvaa, patjaa, telkkaria ja muuta tarpeellista. Kotalan klaani löytää itsensä kaukaa koto-Suomesta, "ruslanapirssin" hyydyttyä jonnekin päin Romaniaa. Villihevosia on vielä - ainakin niillä seuduilla. Tarinan edetessä käy ilmi, että eivät ne villejä olekaan, hylättyjä tosin. Eikä se hevosten keinukaan miltään kovin riehakkaalta huvipuistolaitteelta loppupeleissä vaikuta...

(c) Kari Sunnari, TTT

 Koko näytelmähän saa muuten varsin vauhdikkaan alun, sillä eetteriin pamahtaa "Ace of Spades"! Nyt mennään eikä meinata. Ensimmäiset repliikit lausunee Kai Kotala (Aimo Räsänen), yksi kaikkienaikojen suosikkihahmoistani teatterinlavalla. Juttua tulee taukoamatta kielellä, jota voi välillä vain arvailla. Vai mitä tarkoittaa esim. verbi "kerätä markkinavoimaa vatupassissa"? * Kaitsu tulisi Aaltosen Remun kanssa varmaankin loistavasti toimeen. Vaan rakkauden edessä se Kaikin menee sanattomaksi. Yes indeed!

Etualalla Kaitsu ja Tiina (c) Kari Sunnari

 Aiemmista osista tutut roolihenkilöt ottavat hetkessä oman paikkansa niin lavalla kuin katsojien sydämissä, uutena tulokkaana Jaanan (Miia Selin) herttainen kiharatukkainen tytär Tiikeri (Emmi Kaislakari). Hämmentävää on yhä edelleen se, miten tutulta koko perhe tuntuu! Kai meissä jokaisessa asuu pieni Aili Kotala (Tuire Salenius), joka vastoinkäymisistä huolimatta ei lannistu eikä varsinkaan anna vyötärömakkaroiden menoa haitata. Ihailtavaa on myös se yhteisöllisyys ja lämpö, joka porukasta huokuu. Suorat sanat sanotaan ja kinastellaan milloin mistäkin, mutta siitä huolimatta ollaan valmiita toimimaan vaihtovaluuttana ihmiskaupassa tai singahtamaan ihmiskuulana taivaalle. Tiikeri-tyttönen sen kivasti kiteyttää yhteen lauseeseen, joka onnekseni löytyi käsiohjelmasta : "Jonakin päivänä me saatamme ohikiitävän hetken katsoa toisiamme silmiin ja nauraa semmoista tosi, tosi pientä mutta yhteistä ... yhteistä elämään tyytyväistä naurua". Voiko sen nätimmin sanoa! Muitakin hienoja ajatuksia ja nasevia sloganeita näytelmä on pullollaan. Mietin monta kertaa "Just noin! Tuo täytyy muistaa!" ja sitten tulee uutta matskua ja edellinen unohtuukin. Harmi.

 Jossain vaiheessa havahduin siihen, että huomaan vähän pitkästyväni. Tarina jauhaa paikallaan ja juttua tulee, mutta mitään uutta ei oikeastaan ole tarjolla. Ja sitten Sorin Sirkuksen taitavat tyypit ilmestyvät lavalle kuka mistäkin. Kyyneleet silmissä seuraan ilma-akrobaattien maagisia liikkeitä ja olen ihan "tiloissa". Huh ja hei.

 Pieniä kauniita hetkiä on näytelmä täynnä. Valdo Bono (Ilkka Koivula) jänisystäväänsä etsimässä, valon siivilöityminen savun keskeltä näyttämön takaa, Kain ja Tiinan (Janne Kallioniemi) herkkä puhelu... Lähtemättömän vaikutuksen teki myös Arto Kana (Severi Saarinen) permiksineen ja salihousuineen.

(c) Kari Sunnari, TTT

 Lopussa soi taas Iltatuulen viesti, Aili keinuttelee kotipihan keinussa hiljalleen ja lunta satelee maahan. Tiikeri lähtee kohti unelmiaan. Maailmassa kaikki hyvin. Jää hyvä mieli. Tämä porukka pärjää missä vaan, koska heillä on toisensa. Vielä kun tietää sen, että kaikki eivät ole niin onnekkaita. On tämä porukka sellainen, että vähän jäi sellainen kutina, jotta vielä viideskin osa on tuloillaan jossain vaiheessa...

 Hienoa työtä jälleen koko työryhmältä, huima lavastus etenkin. Pakko mainita vielä, että minä en todellakaan ole mikään käsityöihminen, mutta siitä huolimatta onnistuin väliajalla väkertämään ala-aulassa muutaman ketjusilmukan. Kato meikku se osas olla höökä päällä oikeessa kohtaa!

Hevosten keinulle neljä tähteä ****.

 * lause tarkoittaa tietysti samaa kuin "vetää zulua" eli nukkua.

(näin esityksen pressilipulla)

Kaikki on kohta hyvin / Tampereen Työväen Teatteri

Kaikki on kohta hyvin / Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatteri

Suomen kantaesitys 14.10. 2014, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Ohjaus Miika Muranen

Rooleissa : Severi Saarinen, Juha-Matti Koskela, Minna Hokkanen, Vesa Kietäväinen ja Noora Karjalainen

 Ruotsalainen Jonas Gardell on kirjoittanut näytelmänsä "Kaikki on kohta hyvin" (Ömheten) vuonna 1989. Näytelmän jälkeen Gardell kirjoitti samasta aiheesta kolmiosaisen kirjasarjan, josta myöhemmin tehtiin vielä huippusuosion saavuttanut tv-sarja "Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin", joka on esitetty meillä Suomessakin, viimeksi kuluvana syksynä 2014. Uusintakierroksellaan onnistuin minäkin katsomaan sarjan.

 "Kaikki on kohta hyvin"-näytelmä sijoittuu 80-luvun puolivälin Ruotsiin, jossa miespari Rasmus (Juha-Matti Koskela) ja Benjamin (Severi Saarinen) ovat saaneet elämäänsä ei-toivotun vieraan, sillä Rasmus on sairastunut aidsiin. Pariskunnan ystävistäkin suurin osa on kuollut tautiin tai oman käden kautta, elo ja tulevaisuus hiv-positiivisena kun ei kovin ruusuiselta näytä. Media lietsoo lisää hysteriaa, "homorutto" kaataa kansaa ja tarttuu pelkästä kosketuksesta. Näinkö on? Kuolemanpelko ja epätietoisuus taudin kulusta hämmentää lisää mieltä. Entä miten kertoa vanhemmille? Benjaminin vanhemmat eivät ole missään tekemisissä poikansa kanssa, mutta Rasmuksella on sentään jonkinlaiset välit vanhempiinsa, jotka kuitenkaan eivät ole tietoisia poikansa sairaudesta. Vanhemmat ovat kuitenkin tulossa yllätysvisiitille, ja Rasmus lukittautuu kylpyhuoneeseen peittääkseen meikillä sairauden runtelemat kasvonsa. Äitiä ei kuitenkaan niin vaan meikkivoiteilla huijata, ja totuus tulee julki, halusi sitä tai ei. Väistämätöntä kohti mentäessä punnitaan vanhempien rakkaus poikaansa kohtaan ja ymmärrys toisen ratkaisuista, suvaitsevaisuus.

Juha-Matti Koskela ja Severi Saarinen / (c) Kari Sunnari, TTT

 Erityisen tyytyväinen olen siitä, että miesparia ei esitetä mitenkään stereotyyppisinä "homppeleina", vaan näyttämöllä nähdään nimenomaan kaksi toisiaan syvästi rakastavaa Ihmistä. Homoseksuaalisuutta ei mitenkään tietyllä tavalla korosteta, vaan pariskunta kiistelee tekemättömistä kotitöistä siinä missä meikäläinenkin, pistää tanssiksi mielen virkistämiseksi, kutsuu toisiaan lässyillä nimillä ja luo pitkiä helliä katseita toisiaan kohtaan. Ilmeet vetää vakavaksi totuus siitä, että miten ja milloin tämä kaikki päättyy, kun se joka tapauksessa jossain vaiheessa päättyy. Mieleeni jää soimaan akustisen kitaran kanssa vetäisty Laura Braniganin tutuksi tekemä "Self control". "I haven´t got the will to try and fight against a new tomorrow, so I guess I´ll just believe it that tomorrow never comes..."

 Vanhemmat saapuvat paikalle vähän tyypilliseenkin tapaan - äiti Sara (Minna Hokkanen) hössöttää lahjoista ja kahveista minkä ehtii, isä Harald (Vesa Kietäväinen) on vähän hämmentynyt kaikesta hösellyksestä ja murahtelee omaan tyyliinsä. Totuuden tullessa julki meinaa hedelmäsalaatit jäädä syömättä ja läksiäisiksi ei saisi edes halata, ettei vaan tauti tartu. Mistäs sen voisikaan tietää, kun tietämys aidsia kohtaan on vielä lapsenkengissään? Mieleeni jää erityisesti äidin ajattelematon kommentti "Tämänkö takia minä sinut synnytin?". Monestikin tuntuu, että tärkeintä on miten juuri "minä" tämän asian koen ja miten se minuun vaikuttaa kuin se, että miltä toisesta tuntuu ja miten tästä eteen päin. Monesti suusta pääsee sellaista, jota ei tarkoita omasta mielestään pahalla mutta silti onnistuu pahoittamaan useammankin mielen ajattelemattomuuttaan.

Vesa Kietäväinen ja Minna Hokkanen / (c) Kari Sunnari

 Alussa Rasmuksen ja Benjaminin asunto on täynnä värejä, joulunpunaista, arkista tavaraa merkkinä siitä, että täällä on elämää. Supersankarihahmo tuijottaa useammastakin paikasta. Väliajan jälkeen tunnelma on muuttunut täysin toisenlaiseksi, koska Rasmus makaa sairaalavuoteessa ja kaikki on kovin kliinistä ja sairaalanvalkoista, väritöntä. Loppu on lähellä. Missä on Supermies nyt? Väliajalle mentäessä oli muuten outo tunnelma kahvijonossa; kuin olisimme muistotilaisuudessa. Käteni vapisivat siihen malliin, että onnistuin kaatamaan kuppiini maitoa enemmän kuin kahvia.

 Mieleeni painuu ikiajoiksi murtunut isä Rasmus-nalle sylissään, Benjaminin lohduton toteamus siitä, että miten voi koskaan ylipäätään mennä enää kotiin, kun siellä odottaa vain yksinäisyys ja äidin jäätävä katse, jonka seurauksena Benjamin riisuu päältään vastalahjoitetun käsinkudotun villapaidan. Miten julmia ihmiset voivat toisilleen olla juuri silloin, kun toista eniten tarvitsee? Kysyn vaan. Kyyneleeni eivät virranneet vuolaana, vaan itku juttui jonnekin. Olo oli käsittämättömän surumielinen ja haikea. Toisaalta oli suuri tarve jutella jonkun kanssa esityksen jälkeen, toisaalta mieletön kiire kotiin tietoisena siitä, että siellä minuakin joku odottaa. Ei tarvitse olla yksin. Narikoille asti ihmiset poistuivat kovin hiljaa, joku tosin muisteli ääneen Rasmus-nallen kavereiden nimiä.

 Nostan hattua Työvikselle hienosta ohjelmistovalinnasta! Tämänkaltaisia tarinoita varten teatteri on tehty. Maailmaa ei muuteta kerralla, vaan pienin askelin. Jos edes yksikin katsoja saa tämän nähtyään uudenlaisia ajatuksia, tehtävä on onnistunut. Itsekin veisin kovin mielelläni ainakin pari henkilöä tätä katsomaan.

 Joskus muinoin homoparin esittämisestä olisi saattanut leimautua ikiajoiksi negatiivisella tavalla. Itse ainakin uskon ja toivon, että Severi Saarinen ja Juha-Matti Koskela muistetaan etenkin tästä näytelmästä. Jäätävän hienoa, herkkää työtä molemmilta. Myös Minna Hokkanen ja Vesa Kietäväinen olivat tyrmäävän hyviä, jälkimmäiseltä etenkin ehkäpä paras näkemäni roolityö. Noora Karjalaiselle jäi vähän epäkiitollinen tehtävä toimia lääkärinä, joka ei toivoa paljoa anna, mutta hyvin hän kuitenkin suoriutui. Ja kiitos Miika Muranen, jolla on taito päästä ohjauksillaan asian ytimeen.

 Istuin katsomossa Kulttuurikarppaajan vieressä. Hänen mietteitään (hieman erilaisiakin) voit lukea tämän linkin alta, ja erityisesti suosittelen myös lukemaan Gekko Paavilaisen hienon kirjoituksen Man made lifestyle-sivustolta.

 Kaikki on kohta hyvin saa täydet viisi tähteä *****.

ps. kiinnittäkääpä myös huomiota kauniiseen loppulauluun.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Matti ja Teppo - The Turku Brothers / Samppalinnan Kesäteatteri

Matti ja Teppo - The Turku Brothers / Samppalinnan Kesäteatteri

Ensi-ilta 19.6. 2014, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Heikki Sankari

Rooleissa : Sami Hintsanen, Petja Lähde, Lauri Ketonen, Ismo Kallio, Inga Sulin, Saara Jokiaho, Elina Lähde, Hanna Silander, Anna Lipponen, Severi Saarinen, Heikki Mäkäräinen, Mikael Haavisto, Mikko Nuopponen, Timo Uusikylä, Jennie Storbacka, Sonja Sorvola, Mikko Jokinen, Juha Antikainen, Antti LJ Pääkkönen, Annina Rubinstein, Pauliina Saarinen, Sofia Arasola, Aino Paranko, Aki Haikonen, Anni-Maija Koskinen, Taru Still, Marika Huomolin ja Harri Helin

 Tunnustan heti alkuunsa, että alunperin minun ei pitänyt Matti ja Teppo - The Turku Brothersia tulla katsomaan ollenkaan. Itse aihe ei "puhutellut" laisinkaan ja vaikutti siltä, että esityksestä muotoutuisi melkoinen sillisalaatti Blues Brothers-teemoineen ja hahmogallerioineen. Noh, kesän edetessä sitten havaitsin, että tekijäjoukossahan on yllättäen aika montakin lemppariani ja koskapa elokuun puolivälissä olisimme Turun suunnassa joka tapauksessa, tuli liput sitten kuitenkin hankittua.

(c) Robert Seger

 Itse Matti ja Teppohan eivät halunneet olla missään tekemisissä tämän produktion kanssa. Pääpari on toki Matti (Sami Hintsanen) ja Teppo (Petja Lähde) ja osa kappaleista veljesten tuotantoa (tosin uusin sovituksin), mutta itse tarinassa käänteitä riittää tyylillä, mitä kaikkea olisikaan voinut näille tapahtua. Väliajalle mentäessä olin hämmentynyt näkemästäni. Loistava bändi, vauhdikkaita tanssikuvioita, pätevää laulantaa, ihana Ismo Kallio veljesten isänä ... mutta käsikirjoituksessa ei tolkun häivääkään. Isännän kanssa totesimme, että tämä on huonoudessaan niin loistava, että se pistää naurattamaan väkisinkin. Tehtävä siis suoritettu?

 Väliajan jälkeen vauhti kiihtyi ja muutaman kerran oikeasti naurattikin. Paikallisvitsit eivät osuneet maaliinsa sitten millään, en edes tiennyt mille pitäisi nauraa. Eniten pidin jälleen kerran Petja Lähteen svengaavasta tyylistä, veljesten alkupuolen kornin tyylikkäistä esiintymisasuista, Riverdance-henkisestä tanssista (ja muutenkin tanssiporukka veti mainiosti), Ranta-Juipin autokauppiaasta (Antti LJ Pääkkönen) ja levypomo Fat Serista (Mikael Haavisto). Inga Sulin (veljesten Laila-äiti) herkisti kaiken koohotuksen keskellä kauniilla Kuulut aikaan parhaimpaan-kappaleella.

 Loppukaneettina voisi sanoa, että näin ammattimaisesti tehtyä puskafarssia en ole aikoihin nähnytkään. Jos tarkoitus on heittää aivot narikkaan ja antaa mennä, eikä edes yrittää saada irti mitään sen syvempää analyysiä tästä, on esitys onnistunut täydellisesti. Mutta minä haluan esitykseltä muutakin, ehdottomasti. Kokemuksena Matti ja Teppo - The Turku Brothers oli varsin avartava ja opettavainenkin. Eli kannattaa luottaa intuitioonsa. En olisi menettänyt mitään, jos tämä olisi jäänyt näkemättä.

 Kaksi tähteä, joista toinen vauhdikkaalle menolle ja toinen Ismo Kalliolle **.

ps. missä on paahdetut mantelit? Ei tälläkään kertaa myynnissä...

(c) Robert Seger

Haastattelussa Severi Saarinen

Severi Saarisen tapasin Turussa Pub Niskassa maaliskuun puolivälissä 2013 Turun Kaupunginteatterin Jekyll & Hyde-iltanäytöksen jälkeen.

Joensuusta kotoisin oleva Severi on syntynyt 1984 ja horoskooppimerkiltään hän on oinas. ”Tällä hetkellä mä asun Turussa, mutta muutan toukokuun lopussa Helsinkiin. Pysyn täällä Kaupunginteatterissa kuitenkin ainakin vuoden 2013 loppuun asti töissä.”

Mitä harrastat? ”Harrastan oikeestaan kaikenlaista urheilua … jalkapalloa, lätkää, sählyä, sulkapalloa, laskettelua. Sitten tykkään soitella kitaraa ja rumpuja. Laulamista ei nyt voi enää oikein harrastukseksi sanoa, kun se on myös osa mun työtäni”, kertoo Severi.

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä erityistaidoiksesi tai vahvuudeksesi? ”Varmaankin noi mun musiikilliset taitoni ovat tällä hetkellä mun valttikorttini, niillä olen saanut ainakin töitä. Varmaan myös se urheilullisuus on mun vahvuuteni, tästä ruumiinrakenteesta on kyllä ollut enemmän apua kuin haittaa töiden suhteen. Koitan pitää liikkuvuuteni kuitenkin hyvänä, ettei tulisi esteeksi nämä lihakset.”

Minkä taidon haluaisit osata? ”Kun oon sitä kitaraa nyt soitellut, niin haluaisin osata soittaa sitä hyvin. Se on tällä hetkellä yksi projekti, ja lisäksi jossain vaiheessa voisi opetella englannin kielen täydellisesti. Mä osaan sitä kyllä ihan hyvin, mutta haluaisin osata sitä niin, että se kuulostaisi ihan ”viimeisen päälle” englannilta. Sit voisi vanhempana tehdä jotain kansainvälisempiäkin juttuja, jos sellaisia eteen sattuisi tulemaan.”

Milloin olet kiinnostunut teatterista? ”Pienenä mä yritin aina tunkea itteeni koulussa kaikkiin näytelmä-ja musiikkihommiin, se oli hauskaa. Lukiossa jo vähän harmitti, että tähänkö nämä musikaalihommat nyt loppuu. Menin sitten inttiin lukion jälkeen ja äiti sanoi mulle, että ”nyt sitten pitäisi sun keksiä jotain tekemistä elämällesi”. Siinä kävi sitten niin, että hän ehdotti mulle Lahden Kansanopiston teatterilinjaa ja se paikka kuulosti kyllä kivalta. Menin sitten Lahteen ja sen vuoden aikana tuli selkeäksi se, että siinähän yhdistyy kaikki ne asiat mistä tykkään ja ajattelin hakea seuraavaksi sitten TeaKiin, jotta pääsisin opiskelemaan näyttelijäksi.”

”Lapsena en aatellut, että musta tulisi näyttelijä. Laulaja enemmänkin! Lauloin tosi paljon omaksi huvikseni, niin kuin laulan vieläkin. Tykkäsin tehdä tähän alaan liittyviä hommia paljon, mutta en kyllä yhtään ajatellut, että joskus se voisi olla mun ammattini.”

Severi / kuva Teatterikärpänen

Alan opinnot? ”Kansanopiston jälkeen hain TeaKiin ja pääsin nelosvaiheeseen. Samaan aikaan oli hakemassa Saartamon Joonakset ja kaikki, ja sain Kati Outiselta palautetta siinä, että tanssi nyt vähän, jotta nähdään sitä liikkuvuutta. Ymmärsin, että kun vain kuusi jätkää vuodessa otetaan, niin kaikki ei mahdu mukaan. Mulle itselleni jäi sellainen olo siitä, että mun kyllä ehdottomasti kannattaa hakea uudestaan. Sit mä kävin laulutunneilla ja viisi kertaa viikossa tanssimassa ja harrastajateatterissa näyttelemässä, ja seuraavana vuonna pääsin kouluun. Valmistuin keväällä 2012.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se käsitteli ulkonäköä miehen kannalta tällä alalla. Naisillahan niitä ulkonäköpaineita on ollut jo pitkään, ja halusin käsitellä sitä nimenomaan miehen kannalta, että miten esimerkiksi lihaksista on haittaa vai onko haittaa ensinkään, mikä nyt on tullut selväksi ettei ole. On tullut paljon työtarjouksia, joihin en ole pystynyt tarttumaan kun olen ollut täällä Turussa, mutta ilmeisesti munkaltaisia tyyppejä ei ole alalla paljon, eli periaatteessa siitä on ollut vain hyötyä.”

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit, eli olisiko sinulla vaihtoehtoa B? ”Vaikea sanoa. Mä olisin varmaan joku yrittäjä. Kaveripiiristäni on tosi paljon lähtenyt porukkaa kulkemaan omia polkujaan ja ovat aika hyvin menestyneetkin. Luulen, että saattaisin mennä heidän vanavedessään siihen suuntaan. Se ei kyllä todellakaan olisi mun juttuni, haluan miettiä tämmöisiä asioita aika vähän. Onnellisuus on mun tavoitteeni, mikä on tietysti välillä aika vaikeaakin, mutta yritetään...”

Oletko ollut ns. ”tavallisissa töissä”? ”Olen olen, 12-vuotiaasta olen ollut raksalla kaikenlaisissa hanttihommissa, tein kaikkea sellaista mitä ne ”oikeet raksamiehet” ei viitsis itse tehdä. Siitähän jäi kyllä aika huono maku suuhun.”

Entä Teatterikouluaikoina, mitä teit kesäisin silloin? ”Kouluaikoina olin sitten vain siinä Hämeenlinnan Kesäteatterin Poikain huvit-näytelmässä yhtenä kesänä. Se viimeinen kesä nelos-ja viitoskurssin välissä meni kouluhommissa, jotta sain sen koulun tavallaan alta pois, koska tulin Turkuun Kakola-musikaalin harjoituksiin jo marraskuussa, ja kiinnitys alkoi sitten heti seuraavan vuoden alussa.”

Entä Riihimäen Elling, jossa sinut myös näin? ”Sen Ellingin tein tosiaan Riihimäen teatterissa kandivaiheen työharjoitteluna. Ai niin te ootte nähneet senkin! Seuranta on siis päällä, ties mihin päädytte vielä katsomaan. Eteen päin on tässä tarkoitus mennä koko ajan. Nähdään sitten New Yorkissa joskus 20 vuoden kuluttua ja tehdään haastatteluun päivitys!” Severi visioi nauraen.

Miksi olet näyttelijä? ”Varmaankin se on joku sellainen juttu, että yritän kehittyä koko ajan itseni ilmaisemisessa ja yritän löytää oman paikkani tässä maailmassa. Tää on jotenkin sekasortoinen paikka elää, ja on mukavaa nähdä monia puolia tästä maailmasta niiden roolitöiden ja ihmisten kautta, joita työssään tapaa. Viettää hetkiä yleisön kanssa yhteisessä tilassa. Lavalla voin olla ajattelematta sekasortoa, joka liittyy elämään ja samalla pystyy ehkä puhdistamaan itteensä kaikesta sellaisesta ikävästä. Näytteleminen vapauttaa mua tosi paljon. Mä en usko, että mä missään muussa ammatissa pystyisin puskemaan ulos kaikkea sellaista, mitä kasaantuu jokapäiväisen elämän mukana mun sisälleni. Tää on mun mielestäni todella hieno ammatti. En henkilökohtaisesti keksi ittelleni mitään muuta parempaa kuin tää!” Severi summaa.

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella, vaikkapa siitä hetkestä kun menit kouluun? ”On se muuttunut sillä tavalla, että aika äkkiä on tullut selväksi se, että tää on duunia. Glamour tästä on kaukana! Mä en oo sellainen, että tykkäisin nostaa itteeni jotenkin esille. Ennemminkin haluan vetäytyä syrjään ja mua alkaa hyvin nopeasti ärsyttämään sellainen, jos joku ihminen nostaa itseään muita ihmisiä korkeammalle, koska mun mielestä tällä planeetalla tallaavat ihmiset on kaikki tavallaan samassa kusessa, eli ihan turha on kenenkään ruveta mitään elvistelemään. Kuolema tulee kuitenkin!”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia? ”Edelmannin Samuli on kyllä ja Vesku Loiri. Se on jotenkin niin rosoinen äijä se Loiri, etenkin nyt vanhemmalla iällä. Sieltä oikein huokuu se eletty elämä. Kun jotain tulkitsee, niin käytännössähän siinä on kysymys siitä, että sulla on joku kosketuspinta siihen mitä teet. Joillakin sitä vaan on enemmän. Sellaista mä ihailen, saa tuntea itsensä jotenkin vapaaksi, että ei tässä kenenkään tarvitse olla täydellinen. Ulkolaisista Jack Nicholson on aina ollut sellainen, jota on ollut mukava katsella. Ja sitten tämä uus, mikäs hänen nimensä nyt olikaan.. Se on ollut noissa Tarantinon leffoissa. Christoph Waltz! Siitä mä diggaan, koska sillä on niin tarkkaa se näyttelijäntyö. Se on miettinyt sen todella tarkasti, ja mun mielestä sellaiseen näyttelijäntyöhön kyllä kannattaakin pyrkiä. Koko ajan on kuitenkin tietoinen siitä, että miten sä haluat tehdä asiat, jotta se välittyisi ja sitten kun sä olet sen pohjatyön tehnyt sinne, niin sitten vaan pistät menemään tunteiden kanssa ja luotat siihen. Sillä tavalla syntyy mun mielestä jotain hyvin nerokasta, ja hän tekee just niin.”

Tässä välissä puhuttiinkin sitten todella pitkään Kunniattomista paskiaisista...

Missä eri teattereissa olet näytellyt ja mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö? ”Hämeenlinnan Kesäteatterissa lähdettiin ekaa kertaa ns. töitä tekemään ja seuraavana vuonna tuli Riihimäelle se Elling ja siinä Kjell-Bjarnen rooli. Seuraavaksi tehtiin Kansallisteatterin kanssa sellainen juttu, jossa kierrettiin vankiloissa esittämässä monologeja, ja se oli ehkä sellainen päräyttävin kokemus. Kyseessä oli monologi, joka mentiin esittämään elinkautisvankien joukkoon. Oli sellainen olo, että nyt on ekaa kertaa aika outo fiilis, tunsin jotenkin irtautuvani itsestäni siellä. Sen jälkeen mä olin koulussa mukana kahden ohjaajan lopputyössä, jotka oli myös tosi mielenkiintoisia. Kävin sitten Kakolan koelauluissa, piti laulaa ja esittää jotain rokkikeikkaa, hypin siellä katsomossa ja sekoilin pitkin lavaa, ja sit mulle soitettiinkin, että tulisinko parin vuoden kiinnitykselle. Selvä! Siitä lähtien oon ollut nyt täällä Turussa ja ihan täyspäiväisesti tehnyt hommia, ja oon saanut tehdä erilaisia rooleja.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Ei mulla ehkä mitään tiettyä oo. Päärooli musikaalissa, jossa on hyvä musiikki, olisi hauska tehdä. Siinä pystyisi yhdistämään kaiken osaamisensa ja ottamaan oman tilansa. Mutta ei mulla ole mielessä mitään tiettyä, jokainen juttu vähän yllättää kuitenkin, et mitä kaikkea sieltä sitten voi löytää. Mä en sen takia just ala kuvittelemaan mitään ennen kuin harjoitukset alkaa, koska se lähtee aina kuitenkin muokkaantumaan eri suuntaan mitä on aatellut. Se on vähän sama jos suunnittelisi elämänsä, että sen täytyy mennä nyt näin. Ei se vaan mene niin, se on ihan varma! Kannattaa olla jonkunnäköinen haarukka mihin tähdätä, mutta mitään tarkkoja juttuja ei kannata elämässäkään lyödä lukkoon, koska hommat menee kuitenkin aina jotain omia reittejään. Lopulta sä varmaan päädyt sinne maaliin, mutta se miten sä sinne päädyt ei todellakaan ole mennyt niin kuin olet sen suunnitellut”, Severi filosofoi.

Mitä ihmettä...? / kuva Teatterikärpänen

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita kenet tahansa? ”Tähän on kyllä vaikeeta vastata. On niin paljon hyviä näyttelijöitä, jotka pystyisi antamaan paljon mulle. Ehkä niitä on turha lähteä erottelemaan. Hyvä näyttelijä osaa tukea kaveria lavalla, sellainen!”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”Tapio Rautavaaran kanssa ja kappale olisi On aivan sama.”

Mikä on parasta teatterissa? ”Lyhyesti ja ytimekkäästi: ihmiset!”

Entä miinuksia? ”Kilpailu varmaankin. Se liittyy aika vahvasti tähän alaan. Tietysti kannattaa mahdollisimman vähän olla miettimättä sitä eikä sillä tarvitse omia ihmissuhteitaan pilata, mutta se on aika negatiivinen juttu mun mielestäni. Se ei loppujenlopuksi liity mitenkään siihen, mitä tuolla lavalla tehdään.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Ehkä haasteet, niitä jos tulee vastaan niin ne saa mut tekemään enemmän. Samalla mua ehkä inspiroi myös muiden ihmisten tekeminen. Jotkut ihmiset kehittyy ja tekee hienoja hommia, ja kun itse näkee jotain upeita juttuja mitä muut on tehnyt, niin siitä saa kyllä sellaista lisäintoa itselleenkin. Että mäkin haluan osata tehdä tuon!”

Kärsitkö ramppikuumeesta tai esiintymisjännityksestä? ”En minkäänlaisesta! Ei muuta kuin lavalle vaan. Se johtuu varmaankin siitä, että mä otan tän elämän silleen, et tän ei pitäisi olla mitenkään totista. Kuolema on pahin mitä voi eteen tulla. Sä meet lavalle näyttelemään jotain, mikä on toki hienoa, mutta ei sitä tarvitse sentään pelätä. Se menee miten menee, ja jos oot tehnyt hyvin hommasi, niin se menee varmaankin aika hyvin. Viisi minuuttia ennen ensi-iltaa mulle tulee sellainen ajatus, että mä tiedän että tämä menee hyvin ja jos se siitä lähtee vielä nousemaan, niin sithän se menee loistavasti!”

Onko sinulla jotain omia ”rituaaleja”, joita huomaat toistavasi ennen esitystä? ”Jos mulla on sellainen tunne, että mulla on keho jotenkin jumissa, niin sit mä käyn salilla ja venyttelen ja juoksen ja avaan sitä kehoa. Sitten on tietysti näytelmäkohtaisesti omia rituaaleja, jotka syntyy aina matkan varrella. Tässä Jekyllissä mulla on nyt sellainen vichypullojuttu, josta just tänäänkin sanoin, että mua harmittaa kun mulla on nyt tää vichypullo, jonka oon ostanut joka kerta ennen esitystä ja sit mä jätän sen sinne monttuun mistä mä nousen lavalle. Mun on nyt sitten pakko ostaa se pullo joka v*tun kerta, koska mä oon nyt tehnyt sen muutaman kerran ja siitä on tullut nyt yksi rituaali tähän näytelmään!” Severi nauraa.

Kerro joku hyvä muisto! ”Eka muisto joka tulee mieleen on kyllä se kun pääsi TeaKiin (2007). Olin Pariisin-lennolla ja kone laskeutui alas kentälle ja en ollut mitenkään sen lennon aikana pystynyt mistään saamaan tietoa valintatuloksista. Tiesin vaan sen, että lennon aikana ne tiedot tulee sinne nettiin. Laskeuduttiin sinne kentälle ja otin faijan communikaattorin siitä ja sanoin, että maksoi mitä maksoi niin nyt tämä poika menee nettiin. Se latautui tosi hitaasti se netti siellä Pariisissa enkä kunnolla osannut edes käyttää sitä, ja sitten yhtäkkiä vahingossa mun nimi vaan tulee siihen ruudulle. Mä oon päässyt sisälle! Faija huutaa siinä vieressä, kaikki muut oli jo lähteneet koneesta ulos ja lentoemot ja stuertit tuli halaamaan. Pidettiin pikku juhlat siellä koneessa! Tää on kyllä tosi mukava muisto. Muistan vielä kun laskeuduin koneesta pois, miten helpottunut olo mulla oli kun tiesi, että viisi seuraavaa vuotta saa vaan tehdä eikä tarvitse miettiä.”

Tulevia roolejasi? ”The Rocky Horror Showssa olen syksyllä Rocky Horror.”

Kiinnostaisiko sinua tulevaisuudessa ohjata tai käsikirjoittaa jotain? ”Kiinnostaa kyllä, mutta haluaisin ohjata vasta sitten joskus nelikymppisten jälkeen, sitten kun mulla on tarpeeksi elämänkokemusta ja kokemusta tältä alalta. Musta tuntuu siltä, että voisin nyt jo ohjata jotain, mutta mä haluun vielä elää tätä elämää eteen päin. Ohjaajalla pitäisi olla mahdollisimman paljon näkemystä elämästä ja mä olen mielestäni vielä liian nuori ohjaajaksi. Mihinkään ei ole kiire! Kaikilla tuntuu olevan kiire tällä alalla, pitäisi päästä nuorena tekemään jo kaikkea. Mä en ymmärrä sitä, että jos sun on tarkoitus tehdä tätä elääksesi, niin kyllä sitä varmaan kerkee siinä 40 vuodessa tekemään kaiken minkä jaksaa ja haluaa!”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Älä pelkää.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Just katottiin yksi leffa (Watchmen), jossa mies (Comedian) kertoi sellaisen tarinan, että ”Mies menee psykiatrille kertomaan, kuinka masentavaa elämä on ja hän ei löydä mitään iloa tästä maailmasta. Psykiatri sanoo sitten, että kaupunkiin on juuri saapunut sellainen viihdyttäjä, että mene katsomaan häntä niin tulet varmasti paremmalle tuulelle. Sit se mies sanoo, että ”Tohtori, minä olen se viihdyttäjä!” Kun näin tuon leffan, mä aattelin heti että tuo mä haluaisin olla. Mä en oo mitenkään masentunut ihminen, mutta mä tykkään tuollaisesta meiningistä. Turha valehdella itelleen!”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Varmaan aika samalla tavalla kuin nyt. Mä luulen, että mä oon aika miehekkäästi feminiininen. Ehkä mun ei tarttis olla niin vahva läheisten takia. Antaisin muiden palvella mua hetken aikaa ja olisin prinsessa.”

Mitä ottaisit mukaan talviunille, jos jokaisella olisi oma talvipesä? ”Mexicana-tonnikalapurkkeja ja vichyä.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn ajanjaksoon tai hetkeen, minne matkaisit? ”Menisin johonkin keskiajalle vaan tsiigailemaan sitä meininkiä, jos saisin tosiaankin vaan olla siellä eikä tarvitsisi jäädä sinne asumaan.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Toivo

Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha

Mikä sytyttää sinut? - Nainen

Mikä sammuttaa intohimosi? - Kahlitseminen

Suosikkikirosanasi? - Perkele

Mitä ääntä rakastat? - Viskinpolttamaa ääntä

Mitä ääntä inhoat? - Joku liian tuotettu ääni, artisti

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Hornet-lentäjä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Raksalla

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa!

The Rocky Horror Show / Turun Kaupunginteatteri

The Rocky Horror Show / Turun Kaupunginteatterin Päänäyttämö

Kaksoisensi-ilta 25. - 26.10. 2013, kesto noin 2h väliaikoineen

Suomennos Mauri "Moog" Konttinen

Ohjaus Marika Vapaavuori

Rooleissa : Lari Halme/Sami Saikkonen, Reeta Vestman, Stefan Karlsson, Kirsi Tarvainen, Riitta Salminen, Jukka Aaltonen, Severi Saarinen, Miska Kaukonen, Mika Kujala, Sonja Sorvola ja Petri Rajala

Kuoro/tanssiryhmässä lisäksi : Ulriikka Heikinheimo ja Turun konservatorion tanssijan koulutusohjelman 2. vuosikurssin oppilaat Sofia Arasola, Jori Kaksonen, Camilla Keihäs, Atte Kilpinen, Petra Kreekka, Pauliina Kyttä, Heidi Lindfelt, Anna Päiväniemi, Laura Sorvari, Vilma Tihilä ja Julia Vaahtera

Taustaa : The Rocky Horror Show on Richard O´Brienin kynästä syntynyt kulttimainetta nauttiva musikaali, jonka maailmanensi-ilta oli Lontoossa vuonna 1973. Vuonna 1975 musikaalista tehtiin myös elokuvaversio, joka kulkee nimellä The Rocky Horror Picture Show. Shown ympärille on jo varhaisessa vaiheessa muodostunut erikoislaatuinen fanikultti, joka taitaa hakea vertaistaan. Katsojilla on nimittäin lupa (ja se on vieläpä erittäin toivottavaa) tuoda mukanaan tietynlaista rekvisiittaa ja huudella vapaasti välikommentteja näyttelijöille. Entäs se tarina? Vastakihlautunut nössöhkö pariskunta Brad (Stefan Karlsson) ja Janet (Reeta Vestman) päätyvät automatkallaan vahingossa ja myrskyn yllättämänä outoon taloon, jossa isäntänä häärää transvestiitti tiedemies Frank´n´Wursti (Lari Halme/Sami Saikkonen). Isäntä on suuren julkistuksen kynnyksellä, syntymässä on täydellinen mies Rocky. Luvassa on sen verran erikoista meininkiä, että mitään suuria juonikuvioita on mahdotonta kertoa. Tämä pitää itse nähdä ja ennenkaikkea kokea!

Magenta ja Riff Raff / kuva Otto-Ville Väätäinen

Plussaa : Heti aluksi lavalle pölähtää kolme mustiinpukeutunutta ja vahvasti meikattua rokkaria soittovehkeineen, nupit kaakkoon ja varmasti muutamalla enskarikatsojalla jo tuoreet kiharat oikenivat! Meininki on rock! Kertoja (Jukka Aaltonen) tulee valaisemaan tulevia kuvioita ja lisäksi lavan sivustoilla kuuma Miss Hapstead (Sonja Sorvola) näyttää mallia siitä, että mitä katsomossa saa tehdä ja mitä ei. Moni katsoja on tuonut omat rekvisiittansa mukanaan (mahtavaa!) tai sitten tehnyt kuten minä, eli ostanut puuhapussin teatterin myyntitiskiltä. Mitäs sieltä löytyikään : vessapaperia, pelikortteja, kumihanskat, vapputorvi, hassu hattu, valotikkuja, sanomalehteä, pinssiä, tarraa... Kertoja (joka jostain syystä näyttää kasvoiltaan ihan vatsastapuhujan nukelta?) muistuttaa, että on lupa huudella. Bradin nimen kuullessaan saa huutaa aina "urpo", Janetin nimen kohdalla "hutsu" ja Tohtori Everett Scottin kohdalla saa vapaasti buuata. Näillä tiedoilla oli sitten jännä fiilis lähteä itse musikaaliin. Ja huh huh, olihan se aika tykkimeininkiä! Väki lähti ilahduttavasti mukaan huuteluun ja hullutteluun katsomossa. Itse tarinassahan ei juuri ole tolkun häivääkään, mutta viis siitä, se tuntuu olevankin sivuseikka. Tummaääninen Magenta (Kirsi Tarvainen) ja leijonanharjainen luihu veljensä Riff Raff (Miska Kaukonen, jolle tiukka lurexpuku sopii loistavasti), timmissä kunnossa oleva täydellisen miehen ruumiillistuma Rocky (Severi Saarinen, jolle erikoispointsit siitä, että kuka tahansa ei pystyisi Borat-uikkareiden tyylisissä vetimissä yleisön edessä heilumaan ja näyttämään silti hyvältä), babydoll-mekossaan keikistelevä ja estoistaan täydellisesti vapautuva Janet (Reeta Vestman ja näyttävä ilmakärrynpyörä) ... siinä suosikkini. Perjantain enskarissa frank´nwurstivuorossa oli Lari Halme, voi jestas miten hyvältä voikaan mies näyttää korsetissa ja korkkareissa! Täydellinen seksin jumalatar oli hän etenkin ruoska kädessä, ja pyöritti mennentullen niin ylä-kuin alapäät sekaisin Urpolta ja Hutsultakin. Bravooo! Yleisön joukossakin oli miehillä minihametta ja sukkanauhaa, enkä saanut silmiäni irti niistä. Tuli kummallinen halu päästä kunnon friikkibileisiin tai gay-baariin kärpäseksi kattoon. 70-luvulla musikaalin estoton ja rietaskin meno on ollut suunnaton kohun aihe varmasti, en yhtään epäile. Maailma on muuttunut suvaitsevaisempaan suuntaan onneksi tässä vuosikymmenten saatossa, tosin paljon on vielä tehtävissä. Ihmiset, olkaa rohkeasti erilaisia! Nauttikaa, eläkää, riemuitkaa! Ei kaiken tarvitse olla vaaleanpunaista hattaraa, mutta ei ryppyotsaistakaan meininkiä. Kultainen keskitie siitä välistä. Menkää katsomaan The Rocky Horror Show! Silmänruokaa on kaikelle kansalle ja messevä musiikki pistää fibaa punttiin jos toiseenkin! Napakka oli kestoltaan tämä myös.

Frank´n´ Wursti Lari / kuva Robert Seger

Miinusta : Lavastukselliset ratkaisut olivat vähän löysiä ja helppoja, tosin jäin mietiskelemään, että eipä siihen nyt oikealla Cadillacilla olisi niin lyhyen kohtauksen vuoksi kannattanut kurvaillakaan.

Muuta : Pienenä kuriositeettina voisin mainita, että vieressäni istui kaksi mummoa, jotka eivät missään vaiheessa reagoineet mihinkään lavalla tapahtuvaan millään lailla. Loppukiitoksissakaan eivät taputtaneet. Istuivat vaan syvällä penkeissään, väliaikakahvit ja toki takaisin omalle paikalle. Hekumoinkin sitten ajatuksella, että mummelit menevät kotiin, tempaisevat harmaat mekot päältään, alta paljastuu punainen tahi musta korsetti ja sitten pyörähdellään vapautuneesti ympäri olohuonetta laulaen "Ko-ko ko-ko koske mua!"

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin, The Rocky Horror Showlle neljä tähteä ****. Ilahduttavan paljon arvovaltainen ensi-iltayleisö lähti mukaan menoon, mutta mitä tapahtuukaan kun varsinaiset musikaalin fanittajat saapuvat kostyymeineen paikalle? Pakko ei ole kuitenkaan lähteä osallistumaan, saa myös vain katsella ja ihmetellä. Nyt on lupa räjäyttää katto! Tehkää se, kun talo menee remonttiin joka tapauksessa...