Kaikki on kohta hyvin / Tampereen Työväen Teatteri

Kaikki on kohta hyvin / Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatteri

Suomen kantaesitys 14.10. 2014, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Ohjaus Miika Muranen

Rooleissa : Severi Saarinen, Juha-Matti Koskela, Minna Hokkanen, Vesa Kietäväinen ja Noora Karjalainen

 Ruotsalainen Jonas Gardell on kirjoittanut näytelmänsä "Kaikki on kohta hyvin" (Ömheten) vuonna 1989. Näytelmän jälkeen Gardell kirjoitti samasta aiheesta kolmiosaisen kirjasarjan, josta myöhemmin tehtiin vielä huippusuosion saavuttanut tv-sarja "Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin", joka on esitetty meillä Suomessakin, viimeksi kuluvana syksynä 2014. Uusintakierroksellaan onnistuin minäkin katsomaan sarjan.

 "Kaikki on kohta hyvin"-näytelmä sijoittuu 80-luvun puolivälin Ruotsiin, jossa miespari Rasmus (Juha-Matti Koskela) ja Benjamin (Severi Saarinen) ovat saaneet elämäänsä ei-toivotun vieraan, sillä Rasmus on sairastunut aidsiin. Pariskunnan ystävistäkin suurin osa on kuollut tautiin tai oman käden kautta, elo ja tulevaisuus hiv-positiivisena kun ei kovin ruusuiselta näytä. Media lietsoo lisää hysteriaa, "homorutto" kaataa kansaa ja tarttuu pelkästä kosketuksesta. Näinkö on? Kuolemanpelko ja epätietoisuus taudin kulusta hämmentää lisää mieltä. Entä miten kertoa vanhemmille? Benjaminin vanhemmat eivät ole missään tekemisissä poikansa kanssa, mutta Rasmuksella on sentään jonkinlaiset välit vanhempiinsa, jotka kuitenkaan eivät ole tietoisia poikansa sairaudesta. Vanhemmat ovat kuitenkin tulossa yllätysvisiitille, ja Rasmus lukittautuu kylpyhuoneeseen peittääkseen meikillä sairauden runtelemat kasvonsa. Äitiä ei kuitenkaan niin vaan meikkivoiteilla huijata, ja totuus tulee julki, halusi sitä tai ei. Väistämätöntä kohti mentäessä punnitaan vanhempien rakkaus poikaansa kohtaan ja ymmärrys toisen ratkaisuista, suvaitsevaisuus.

Juha-Matti Koskela ja Severi Saarinen / (c) Kari Sunnari, TTT

 Erityisen tyytyväinen olen siitä, että miesparia ei esitetä mitenkään stereotyyppisinä "homppeleina", vaan näyttämöllä nähdään nimenomaan kaksi toisiaan syvästi rakastavaa Ihmistä. Homoseksuaalisuutta ei mitenkään tietyllä tavalla korosteta, vaan pariskunta kiistelee tekemättömistä kotitöistä siinä missä meikäläinenkin, pistää tanssiksi mielen virkistämiseksi, kutsuu toisiaan lässyillä nimillä ja luo pitkiä helliä katseita toisiaan kohtaan. Ilmeet vetää vakavaksi totuus siitä, että miten ja milloin tämä kaikki päättyy, kun se joka tapauksessa jossain vaiheessa päättyy. Mieleeni jää soimaan akustisen kitaran kanssa vetäisty Laura Braniganin tutuksi tekemä "Self control". "I haven´t got the will to try and fight against a new tomorrow, so I guess I´ll just believe it that tomorrow never comes..."

 Vanhemmat saapuvat paikalle vähän tyypilliseenkin tapaan - äiti Sara (Minna Hokkanen) hössöttää lahjoista ja kahveista minkä ehtii, isä Harald (Vesa Kietäväinen) on vähän hämmentynyt kaikesta hösellyksestä ja murahtelee omaan tyyliinsä. Totuuden tullessa julki meinaa hedelmäsalaatit jäädä syömättä ja läksiäisiksi ei saisi edes halata, ettei vaan tauti tartu. Mistäs sen voisikaan tietää, kun tietämys aidsia kohtaan on vielä lapsenkengissään? Mieleeni jää erityisesti äidin ajattelematon kommentti "Tämänkö takia minä sinut synnytin?". Monestikin tuntuu, että tärkeintä on miten juuri "minä" tämän asian koen ja miten se minuun vaikuttaa kuin se, että miltä toisesta tuntuu ja miten tästä eteen päin. Monesti suusta pääsee sellaista, jota ei tarkoita omasta mielestään pahalla mutta silti onnistuu pahoittamaan useammankin mielen ajattelemattomuuttaan.

Vesa Kietäväinen ja Minna Hokkanen / (c) Kari Sunnari

 Alussa Rasmuksen ja Benjaminin asunto on täynnä värejä, joulunpunaista, arkista tavaraa merkkinä siitä, että täällä on elämää. Supersankarihahmo tuijottaa useammastakin paikasta. Väliajan jälkeen tunnelma on muuttunut täysin toisenlaiseksi, koska Rasmus makaa sairaalavuoteessa ja kaikki on kovin kliinistä ja sairaalanvalkoista, väritöntä. Loppu on lähellä. Missä on Supermies nyt? Väliajalle mentäessä oli muuten outo tunnelma kahvijonossa; kuin olisimme muistotilaisuudessa. Käteni vapisivat siihen malliin, että onnistuin kaatamaan kuppiini maitoa enemmän kuin kahvia.

 Mieleeni painuu ikiajoiksi murtunut isä Rasmus-nalle sylissään, Benjaminin lohduton toteamus siitä, että miten voi koskaan ylipäätään mennä enää kotiin, kun siellä odottaa vain yksinäisyys ja äidin jäätävä katse, jonka seurauksena Benjamin riisuu päältään vastalahjoitetun käsinkudotun villapaidan. Miten julmia ihmiset voivat toisilleen olla juuri silloin, kun toista eniten tarvitsee? Kysyn vaan. Kyyneleeni eivät virranneet vuolaana, vaan itku juttui jonnekin. Olo oli käsittämättömän surumielinen ja haikea. Toisaalta oli suuri tarve jutella jonkun kanssa esityksen jälkeen, toisaalta mieletön kiire kotiin tietoisena siitä, että siellä minuakin joku odottaa. Ei tarvitse olla yksin. Narikoille asti ihmiset poistuivat kovin hiljaa, joku tosin muisteli ääneen Rasmus-nallen kavereiden nimiä.

 Nostan hattua Työvikselle hienosta ohjelmistovalinnasta! Tämänkaltaisia tarinoita varten teatteri on tehty. Maailmaa ei muuteta kerralla, vaan pienin askelin. Jos edes yksikin katsoja saa tämän nähtyään uudenlaisia ajatuksia, tehtävä on onnistunut. Itsekin veisin kovin mielelläni ainakin pari henkilöä tätä katsomaan.

 Joskus muinoin homoparin esittämisestä olisi saattanut leimautua ikiajoiksi negatiivisella tavalla. Itse ainakin uskon ja toivon, että Severi Saarinen ja Juha-Matti Koskela muistetaan etenkin tästä näytelmästä. Jäätävän hienoa, herkkää työtä molemmilta. Myös Minna Hokkanen ja Vesa Kietäväinen olivat tyrmäävän hyviä, jälkimmäiseltä etenkin ehkäpä paras näkemäni roolityö. Noora Karjalaiselle jäi vähän epäkiitollinen tehtävä toimia lääkärinä, joka ei toivoa paljoa anna, mutta hyvin hän kuitenkin suoriutui. Ja kiitos Miika Muranen, jolla on taito päästä ohjauksillaan asian ytimeen.

 Istuin katsomossa Kulttuurikarppaajan vieressä. Hänen mietteitään (hieman erilaisiakin) voit lukea tämän linkin alta, ja erityisesti suosittelen myös lukemaan Gekko Paavilaisen hienon kirjoituksen Man made lifestyle-sivustolta.

 Kaikki on kohta hyvin saa täydet viisi tähteä *****.

ps. kiinnittäkääpä myös huomiota kauniiseen loppulauluun.

(näin esityksen kutsuvieraana)