Ensi-ilta 19.9. 2012, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)
Ohjaus ja käsikirjoitus Juha Jokela
Rooleissa : Raimo Grönberg, Heikki Pitkänen, Kirsti Wallasvaara, Minka Kuustonen, Juha Varis, Pirjo Määttä, Kristiina Halttu, Antti Luusuaniemi, Juha Muje ja Kaija Pakarinen (sekä videolla Onerva Pitkänen, Eevi Jokela ja Eino Teräväinen)
Kiitelty ja palkittu Patriarkka meinasi mennä meikäläiseltä ohitse kokonaan, mutta onneksi näytelmä teki paluun Kansallisteatterin syyskaudelle ja minäkin pääsin katsomaan sitä vihdoinkin.
Katsomoon istuessani vastapäätä näkyi tutunnäköinen hahmo. Kas, katsomo kun näkyi peilikuvana valtavasta sermistä. Mielenkiintoista oli seurata väen siirtymistä paikoilleen ja salamavalot räpsyivät, sillä moni halusi tallentaa tämän näyn muistoihinsa. "Katsokaa, minä olen Kansallisteatterin näyttämöllä!" Itse en kokenut sitä noin vaan siten, että jotain tässä nyt tullaan peilaamaan... Valojen himmetessä näkyi muuten kivasti vielä se, kuinka moni räpelsi vielä kännyköidensä kanssa. Valaistuja kasvoja näkyi siellä sun täällä, ja se kun ei mukamas näy mihinkään. Pöh, sanon minä!
Yllättäen yleisön peilikuvan rikkoo Heimo Harju (Raimo Grönberg) istumassa valaistulla valtaistuimellaan kaiken keskellä. Ovelaa. Ja sitten nuorempi Heimo (Heikki Pitkänen) vaimoineen, ja pian koko klaani. Ja tyhjä tuoli. Sitten päästään vauhtiin. Heimo ja vaimonsa Virpi (Kirsti Wallasvaara) ovat asuneet pitkään Ranskassa, puutarha kukoistaa ja sielu lepää. Kaikki näyttää varsin leppoisalta. Ruuhkavuosinaan Heimo on ollut vaikutusvaltainen mies ja pelkkä oleilu ei enää riitä, vaan miehellä on vahva tunne siitä, että Suomeen olisi palattava. Vielä olisi annettavaa Suomelle ja suomalaisille, joku tärkeä projekti odottelisi kulman takana takuulla. Kotona Heimon ja Virpin Jarno-poika (Juha Varis) juhlii nelikymppisiään, kriisiä tyrkytetään ihan väkisin. Otetaan yhteyttä skypen kautta Ranskaan ja Heimo rekrytoi vaivihkaa itseään Jarnon ystävän energiaprojektiin mukaan.
Heimo palaa vaimoineen Suomeen ja järjestää iloluontoiset paluujuhlat rakkaimmilleen. Mukana juhlissa itseoikeutetusti häärää Heimon paras ystävä Kale (Juha Muje), joka on liukasliikkeisen ja -kielisen muka-hauskan sukulaismiehen prototyyppi. Maljoja juodaan ja juhlapuheita pidetään. Yllättävimmän puheen täräyttää ilmoille Jarnon vaimo Petra (Kristiina Halttu) ja siitäkös kohu nousee. Kaikki eivät puhetta sulata, tosin totuuden siemenkin takana piilee. Sukupolvet ja sukupolvet lähtevät törmäyskurssille. Juhlat saavat ikävän käänteen Virpin saadessa aivoinfarktin, ja siinä sitä on Heimolle uutta projektia kyllikseen.
(c) Timo Teräväinen |
Juha Jokelan tavaramerkki tuntuu olevan nokkela ja napakka dialogi, joka tuntuu etenevän vauhdikkaan tennisottelun kaltaisena puolelta toiselle. Tai mikä jottei nopeana shakkiottelunakin? Ensi-illassahan tämä oli jo pari vuotta sitten, ja väistämättä lavalla liikkuvista tasoista tuli mieleeni viimevuotinen nerokkuuden huipentuma Esitystalous II. Myös Heimo tulkitsemassa Leonard Cohenia palautti mieleeni sen oudon tunteen, kun Aalto-yliopiston puuproffa herkesi laulamaan Espoossa. Kansallisteatterin suuri näyttämö mahdollistaa tasoilla liikkumisen myös pystysuunnassa, hämmentävä tunne valtasi mielen Kalen ilmestyessä kuin tyhjästä eteemme.
Välillä on tunne, että seuraakin elokuvaa näytelmän sijaan, kiitos taidokkaiden kamerakulmien. Etenkin paluujuhlien pöytäseurueen lähikuvissa oli kiehtovaa seurata ilmeitä ja paljonpuhuvia katseita. Pidin myös kovasti paluusta 70-luvulle, jossa nuori Heimo ja nuori Virpi (upea eteerinen Minka Kuustonen) kohtasivat. Heikki Pitkäsen puhetyyli oli kerrassaan huippu!
Ydinvoimalapuheet menivät minulta sujuvasti yli hilseen, samoin shakkipelin seuraaminen. Pelattiinko siinä edes oikeasti vai siirreltiinkö vain nappuloita ruudusta toiseen? En voi tietää. Isä opetti minua kerran pelaamaan shakkia aikoja sitten ja isän voitettua heitin laudan ja nappulat seinään. Siihen jäi shakkipelit meikäläiseltä, joten taktiikoita ja strategioita en ole päässyt sen jälkeen hiomaan ainakaan siinä lajissa. Mutta takaisin Patriarkkaan! Juttua piisaa, välillä vähän liikaakin. Asiaa on niin paljon, että pitäisi katsoa toinen kerta, jotta pystyisi sulattamaan kaiken. Monenlaisia ajatuksia heräsi esityksen myötä. Kuten se, että aika monessa syksyllä näkemässäni esityksessä on ollut yhtenä teemana se, että murehditaan menneitä tekoja ja tekemättömyyksiä, ja sitä että ei ole eletty niin kuin olisi itse toivonut, vaan muut ovat määränneet suunnan. Olisiko aika pistää stoppi, katsoa tarkemmin peiliin, vaikka näkymä ei aina miellytäkään? Ettei toistaisi samoja virheitä, joita aiempi sukupolvi? Tekisi sitten vaikka ihan omat virheensä, mutta ottaisi niistä opiksi.
Kale ja Heimo pelin ääressä / (c) Timo Teräväinen |
Björkin biisien lisäksi jäi vielä mieleeni jatkuva tuoleilla istuskelu ja tiivis katsekontakti, kuin oltaisi shakkilaudan ääressä. Elämähän on kuin iso shakkilauta, jossa seuraava siirto voi olla ratkaiseva. Minkä taktiikan sitä tässä valitsisi?
Nerokas teksti, erilainen visuaalisuus ja loistavat näyttelijäsuoritukset (varsinkin ihana Killi!) olivat mieleeni. Patriarkka taitaa olla nähtävillä vielä pari kertaa.
Vahvat neljä tähteä ****.
(näin esityksen pressilipulla)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).