Kolme sisarta / Kansallisteatteri

Kolme sisarta / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

- moderni klassikko -

Kantaesitys 21.11. 2018, kesto noin 3h (väliaikoineen)

Teksti Anton Tsehov (en osaa laittaa tähän sitä merkkiä s-kirjaimen päälle...)
Sovitus ja ohjaus Paavo Westerberg
Lavastus Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu Anna Sinkkonen
Valosuunnittelu Pietu Pietiäinen
Musiikki ja äänisuunnittelu Sanna Salmenkallio
Videosuunnittelu Ville Seppänen
Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva
Dramaturgi Ewa Buchwald
Livekuvaus Ida Järvinen ja Kalle Mäkelä

Rooleissa : Elena Leeve (Olga), Emmi Parviainen (Masa), Marja Salo (Irina), Eero Ritala, Anna-Maija Tuokko, Tuomas Tulikorpi, Jussi Vatanen, Olavi Uusivirta, Samuli Niittymäki, Esko Salminen ja Terhi Panula

 Kun keväällä Kolme sisarta työryhmineen julkistettiin, minä huusin jälleen riemusta. Paavo Westerbergin ohjaus, Markus Tsokkisen lavastus ja timanttinen porukka lavalla - tismalleen samat asiat saivat minut lähes hurmokselliseen tilaan muutama vuosi sitten samaisessa paikassa Vanja-enon parissa, Tsehovia sekin. Istuin Vanja-enon ensi-illassa eturivissä ja vieläkin muistan sen pöllämystyneen olotilan, joka minulla oli esityksen jälkeen. Teki mieli julistaa megafonin kanssa ympäri kaupunkia jotain, en edes tiedä mitä. Teatterin mahtavuudesta ja lähes uskonnollisesta kokemuksestani varmaankin. Ajattelin silloin, että tätä kovempaa ei voi enää tulla ja että voisin hyvin lopettaa teattereissaramppaamisen tähän. Onneksi en lopettanut, ja Vanja-enon jälkeenkin on tullut monenlaista, jonka nähtyäni olen ollut valmis julistamaan vaikka mitä. Parastahan tässä on se, että koko ajan tulee jotain uutta ja yllättävää!

 Lippujen tultua myyntiin hätäpäissäni ostin heti yhteen näytökseen itselleni lipun koska olin varma, että kaikki näytökset myydään loppuun samantien ja minulta jää koko homma näkemättä, jos jään odottelemaan työvuorojani ja varaan lipun vasta sitten. No, onnistuin varaamaan toiseenkin näytökseen pressilipun ja sen jälkeen ajattelin vasta kirjoittaa.

 Usein tulee mietittyä katsomossa, että kunpa voisi vain istua, katsella ja nauttia ilman, että päässä pyörii painetta siitä, mitä tästä osaa kirjoittaa ja mitä kaikkea pitäisi ehdottomasti muistaa. Nyt sitten tarjoutui harvinainen tilaisuus moiseen ostolippuni kanssa, kun istuin kolmosrivin keskellä rennoin mielin muutama päivä ensi-illan jälkeen. Nyt naatitaan. Kolme sisarta ja kumppanit, olen valmis!

***

 Kirjoitan tähän väliin kuitenkin nyt muutaman rivin sen "ensimmäisen kierrokseni" pohjalta. Huh! Alkupuolen pyörivä lava ja livevideokuvaus vei minut mennessään täysin, tosin pienen alkuhämmennyksen jälkeen. Iho menee kananlihalle, kaikki aistit aktivoituvat. Oli kuin suora jatkumo edellisviikkoiselle visiitilleni Amos Rexiin - kokonaisvaltainen elämys, jossa minä olen osa taidetta, jossain kaiken keskellä ja tuntuu siltä, että jalat ei kanna. Onneksi nyt istuin, sillä muuten olisin varmaan kaatunut selälleni. Tätä ei osaa oikein sanallistaa, tämä pitää itse kokea. En tiedä ketä ja mitä seuraisin - kameralle puhuvaa hahmoa lavalla vai samaa hahmoa valkokankaalla? Ja yllättäen joku katsoo minua suoraan silmiin. Tuntuu puhuvan juuri minulle, vaikka kaikki ympärilläni katsovat samaa. Valkokankaan kautta tosin, mutta kuitenkin. Mieleeni jää sisarten jatkuva haikailu jonnekin muualle ja jotain muuta kenties parempaa ja ihanampaa, turhautuminen ja taas toisaalta havainnot siitä, mitä tuleville sukupolville jätämme. Jatkuva liike ja pyöriminen ja balettihypyt ja punnerrus ja se, ettei oikein kuitenkaan tapahdu mitään. Samuli Niittymäen Soljonyin loputon energianpurku kaikenlaiseen toimintaan ja tarkoituksellinen pelleily. Mikä saisi miehen pysähtymään edes hetkeksi ja onko kaikki tuo huhkiminen sijaistoimintoa? Paidaton Jussi Vatasen Versinin joraamassa yläkroppa paljaana Coco Jambon tahtiin lavan etureunassa (näky jota en ihan äkkiä unohda), ja lisätään Olavi Uusivirran Tuzenbach siihen vielä punnertamalla väittelemään viereen... Marja Salon kasvot. Kissailmapallot. Liekkimeri. Itkettää. Onneksi näen kaiken tämän vielä uudelleen ja ihan pian.

***

Nyt kolme viikkoa myöhemmin on nähty Kolme sisarta uusiksi. Olo on ihan yhtä pöllähtänyt kuin ensimmäiselläkin kerralla, ellei enemmänkin. Nyt olin katsomassa parvelta ja jestas, ensin pelkäsin että näkeekö täältä yhtikäs mitään mutta hyvin jylisi ja kokonaisvaltaisuus ympäröi vielä kovemmin. Parven narikasta tuntui kuuluvan kilinää ja kolinaa ja ikkunalasien helinää, äänimaailmalle kyllä täydet pisteet.

 "Sitten joskus" elämä alkaa, nyt vaan odotellaan ja katsotaan telkasta loputonta juoksukisaa ja ampumahiihtoa ja lottoarvontaa. Kaikki pyörii ympyrää, niin ihmiset kuin lottopallotkin. Sitten kun. Muuten ollaan väsyneitä kaikkeen ja kaikkiin, pelkkä olemassaolo on helvetin uuvuttavaa. Totta. Kulygin (Tuomas Tulikorpi, kuka muuten hän on? Piti ihan googlettaa) tuntuu olevan ainut onnellinen ja kaikkeen tyytyväinen, ainakin omien puheittensa mukaan. Viiksillä tai ilman. Ykskaks ollaan "tässä nyt keskellä rakkautta", ilmaus jota Masa (Emmi Parviainen) käyttää. Mielessäni alkaa pyöriä Ismo Alangon sanat "rakkaus on ruma sana, kaipaus soi kauniimpana"... Totta sekin.

 Miten on saatukin samaan näytelmään niin timanttinen porukka? Huumaannun ja mykistyn melkein jokaisesta vuorollaan ja mietin, että miten VOI olla noin kova? Etenkin mietin Emmi Parviaista ja Jussi Vatasta, ja vieläkään en saa ratkaistua mysteeriä nimeltään Samuli Niittymäki. Pirun kiintoisaa ja aina yhtä yllättävää.

 Jotain isoa pitää tapahtua aina, sellaista joka antaa tarvittavan sysäyksen muutokseen. Herättelee ja vähän ravistelee. Läpsii vasten kasvoja, että nyt kyllä ylös siitä. Tässä armeija lähtee ja niin lähtevät siskoksetkin.

 Tämänkaltaisen teatteriesityksen jälkeen on sellainen olo, että tuntee hyvin voimakkaasti olevansa elossa. Ja silti päässä kaikuu "Tekee mieli elää!" ja se, että jotain puuttuu. Tietäisi vaan mitä. Pitäisiköhän tämäkin mennä katsomaan vielä kolmannen kerran...

 ps. Projektini "vie tuntematon teatteriin" sai pientä takapakkia kun illan seuralaiseni joutui yllättäen perumaan, mutta häntä paikkaamaan sain Kristiinan, joka oli jo Palmua katsomassa kanssani. Visuaalinen tykitys ja näyttelijäntyö saivat kiitosta häneltäkin, hyvällä tavalla hämmentävä kokemus oli tämä Kolme sisarta.

Esityskuvat (c) Tuomo Manninen, mustavalkokuva (c) Ilkka Saastamoinen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Emmi Parviainen ja Anna-Maija Tuokko 

Virgo 20v -kekkereissä

Kaksikymmentä vuotta sitten, 19.11. 1997, sai Tampereella Rollikka-hallissa ensi-iltansa nuorisomusikaali Virgo. Tampereen Teatterin, Tampereen kaupungin, Pirkanmaan Oppisopimustoimiston ja Hämeen työvoimapiirin yhteistyöprojektina syntyneen musikaalin tarkoituksena oli työllistää 120 nuorta mm. työmarkkinatukijakson ja oppisopimuskoulutuksen kautta ja samalla saada nuoria katsomoon. Projekti onnistui täydellisesti, musikaalia esitettiin 68 kertaa ja katsojia se sai liki 30 000. Esitys myös taltioitiin ja TV2:n kautta Virgon näki 140 000 katsojaa.

 Musikaalin käsikirjoitti Heikki Salo, ohjasi Heikki Paavilainen ja musiikista vastasi Costello Hautamäki (tekijämiehiä kaikki jo tuolloin). Tarinan keskiössä nähdään kaksi jengiä, Rullarit ja Larppaajat, yli jengirajojen parikin rakastunutta paria, Virgo-patsas ja huumebisneksiä (huumediilerin roolissa vuorottelivat Paulit Hanhiniemi ja Mustajärvi). Talonmiehenä hääräsi etenkin Horsepower-bändistä tuttu Juha Junttu, ja muissa rooleissa suuri joukko nuoria, lahjakkaita nousevia kykyjä esimerkiksi Sami Hintsanen, Jani Koskinen, Joni Leponiemi sekä Anna-Maija Tuokko, Antti Mikkola, Jari Ahola, Maiju Jokinen...

 Vuonna 1997 teatterikärpänen ei vielä ollut puraissut minua. Tilastojeni mukaan kävin tuona vuonna tasan kaksi kertaa teatterissa (molemmat Hämeenlinnassa). Seuraavana vuonna kävinkin sitten jo kymmenen kertaa ja syynä oli se, että Risto Korhonen saapui kiinnitykselle Hämeenlinnan Kaupunginteatteriin suoraan Nätyltä ja se oli menoa sitten. Kautta rantain olin kuullut, että Virgo-nimistä musikaalia esitettäisiin kaukana Tampereella. Miten lie kantautunut tietooni, koska netistäkään ei voinut tuohon aikaan kätevästi tsekata, mitä olisi kenties muualla menossa. Kiinnostukseni herätti etenkin Juha Junttu, koska olin kova Horsepower-fani ja olisi ollut kiintoisaa nähdä mies mukana myös teatteriesityksessä. Kuten voitte arvata, en lähtenyt katsomaan. Virgon viimeinen esitys oli Rollikka-hallissa vappuaattona 1998.

Uusi käsiohjelma, jossa runsaasti juttua koko projektista.

 Tv-version sentään katsoin! Mieleeni jäi etenkin upeaääninen Sami Hintsanen (mietin, että tuosta jätkästä vielä kuullaan) ja tietysti Juha Junttu, muutama biisikin teki ison vaikutuksen. Ajattelin, että nythän tämä tuli nähtyä, eikä tullut tarvetta matkustaa paikanpäälle fiilistelemään. Voitte uskoa, että olen katunut ja kiroillut tuota asiaa moneen otteeseen. Myöhemmin selvisi, että mukana isoissakin rooleissa oli Leponiemen Joni ja Koskisen Jani ja mietin kuumeisesti, että miten en muista heitä nähneeni lainkaan... Pitkällisten tutkailujen kautta vuosien päästä sain käsiini dvd:lle poltetun tv-tallenteen ja ehdin sen katsomaan ainakin kerran. Sana kiiri, että minulla on dvd ja siitä haluttiin kopio. Annoin tehtävän silloiselle poikaystävälleni (nykyiselle aviomiehelleni, vuosi taisi olla 2006 tai 2007), joka laittoi levyt koneeseen väärin päin ja tuli polttaneeksi Virgoni päälle pelkkää tyhjää. Kesti viikon ennen kuin tunnusti tekosensa ja pelkäsi, että suhteemme oli sitten siinä. Ei ollut, Virgon verran annoin anteeksi, tosin hampaitani kiristellen... Meillä ei ole muuten Virgosta liiemmin puhuttu sen episodin jälkeen!

 Niin, onhan minulla vielä yksi muisto Virgoon liittyen. Hämeenlinnan Teatterin nykyistä sijaintia edeltänyt tila Kulttuuritukku toimi näyttämönä teatterin Baskervillen koira-musikaalille ja olin Kulttuuritukun talkooporukoissa seiniä maalailemassa ja narikassa ynnä muuta. Musikaaliin saapui katsomo suoraan Rollikka-hallista (sitä en muista oliko se ollut mukana myös Suuressa Viikinkiseikkailussa, mutta muistettiin mainita, että Virgon katsomo), Baskervillen koiran ensi-ilta oli syksyllä 1999 ja seuraavana vuonna oli samassa tilassa sitten tajuntani räjäyttänyt Autiotalo-musikaali. Minulla on tällä hetkellä pieni tuntuma siitä, että jos olisin aikoinani nähnyt Virgon, olisin hurahtanut teatteriin muutamaa vuotta aikaisemmin.

 Aikamoisen riemunkiljahduksen päästin huomatessani, että Tampere-talon Sorsapuistosalissa juhlistettaisiin 20-vuotiasta Virgoa! Välissä oli ollut parikin juhlaa, mutta ne taisivat olla työryhmän sisäisiä kemuja. Nyt mukaan fiilistelemään pääsisi myös yleisö! Nyt jos koskaan on minunkin aikani päästä mukaan virgoilemaan, ja niin hankin lipun lähes välittömästi niiden tultua myyntiin.

 No niin. Eilen oli Se Päivä. Synttärisankari-ystäväni kanssa menin paikalle jännittynein mielin ja hyvissä ajoin, permannon istumapaikoille istumaan. Enpäs ollut aiemmin tiennyt koko Sorsapuistosalista! Tuttuja kasvoja tuli bongailtua sieltä sun täältä - paikalla oli niin Costello kuin Heikit Paavilainen ja Salo, Ilpo Hakala, virgolaisia... Taisin tunnistaa myös Horsepowerin fan clubin pitäjän Kittyn, katsoimme toisiamme pitkään ja teki mieli moikata.

 Iltaseitsemän jälkeen Sorsapuistosali muuttui hetkessä Rollikka-halliksi räjähtävällä alulla, "Rullarit" rullasivat ympäri salia ja Hintsanen otti ns. tilan haltuun. Tulipa euforinen olo, vaikken aikoinaan ollut edes itse paikalla! Mutta nyt olin! Miltä mahtoi tuntua niistä, jotka olivat katsomassa ja itse esiintymässä, silloin ja nyt. En voi edes kuvitella sitä tunnemyrskyä. Biisien väliin sitten vähän muisteloitiin ja nähtiin screeneiltä pätkiä Virgon tv-tallenteesta sekä dokkarista. Siloposkille vähän naureskeltiin ja ysärilookeille, se oli sitä aikaa se. Juha Junttua ei paikalla valitettavasti nähty eikä Pauli Hanhiniemeäkään, mutta Pate Mustajärvipä nähtiin! Hän vetäisi yhdessä Jari Aholan kanssa "Diileri"-biisin. Kuultiin mm. myös "Muukalainen", "Sotalaulu" ja "Tahtovoimaa" (joista jälkimmäisen sain napattua videolle, koskapa Joni Leponiemi) . "Rakkautta vaan"-kappaleen tahdissa saimme todistaa herkkiä hetkiä ja kyyneleet nousivat silmiini viimeistään lopussa, kun yleisön joukosta tempaistiin mukaan pienemmissä rooleissa aikoinaan olleita. En ikinä unohda Jari Aholan ilmettä ja silmien kiiltoa, kun hänet eturivistä napattiin mukaan joukkoon laulamaan. Paljon rakkautta ja jälleennäkemisen riemua oli ilma sakeana. Me tehtiin se silloin, tässä me ollaan nyt! Eläköön Virgo ja yhteisöllisyyden voima! Kiiluvista, tuikkivista silmistä näki, että nyt ollaan jonkun niin ison asian äärellä, ettei sitä sanoin voi kuvata. Se täytyy tuntea ja aistia.

Hintsanen revittelemässä Muukalaisen tahtiin (c) Teatterikärpänen

 Huh huh. Varsinaisen esityksen jälkeen pidettiin pieni huilitauko ja kävin vähän halailemassa väkeä. Yksi onnekas synttärisankari pääsi Jari Aholan kanssa yhteiskuvaan ja toinen tunnusti Joni Leponiemelle tämän olleen ensirakkautensa (ei, se en ollut minä). Minulla ei ollut kenellekään mitään tunnustettavaa, oli vaan sellainen olo, että voisin halata ihan kaikkea mikä liikkuu.

 Ilta jatkui muisteloiden merkeissä, näimme videotervehdyksiä ja kuulimme fanien haastatteluita sekä kuulumisia siitä, mitä kukakin puuhaa tällä hetkellä. Moni on löytänyt itsensä nuorisotyön ja teatterin parista, tavalla tai toisella. Vietimme myös minuutin hiljaisen hetken viiden virgolaisen muistoksi, he eivät enää olleet keskuudessamme. Äärimmäisen hieno ele.

 Minun oli kiiruhdettava viimeiseen junaan enkä loppuhommia ihan nähnyt, mutta ilmeisesti siellä lopuksi hoilattiin kaulakkain yhteislauluna "Rakkautta vaan" ja meininki toi mieleeni kiekkoleijonat laulamassa "Me ollaan sankareita kaikki". Sama pätee näihinkin. Aikamoinen rutistus oli aikoinaan Virgo, ja mahtavaa oli tämä 20v-juhlaspektaakkeli! Vastaavanlaiselle proggikselle olisi tilausta tälläkin hetkellä. Nuoriso mielekkään tekemisen pariin ja myös katsomoon. Kuka tarttuu ekana?

 Kaivelin Teatterikärpäsen arkistoista Jari Aholan haastattelun kesältä 2012. Siinäkin muistellaan lämmöllä Virgoa näillä sanoilla :"Sain kirjeen jossa kerrottiin, että minut on valittu mukaan Virgoon. Se onkin ollut kaikista tärkein vaihe mun teatteriopinnoissani, oli huikeeta päästä itse tekeen kaikki alusta lähtien. Jokaisella oli oma osastonsa, me siivottiin, oltiin narikassa ym. Se oli hieno koulu oppia näkeen, kuinka valtava määrä ihmisiä tarvitaan yhden teatteriesityksen tekemiseen! Se vuosi viimeistään kirkasti sen ajatuksen, että mäkin haluan näyttelijäksi." Jari oli Virgon aikoihin parikymppinen nuorukainen, ja nyt yksi Tampereen Työväen Teatterin kantavista voimista.

 Hieno ilta! Eläköön Virgo! Kiitos kaikille! Lätkäistäänpä tähän loppuun pari videota vuosien takaa.

Huojuva talo / Tampereen Teatteri

Huojuva talo / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Kantaesitys 31.8. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Maria Jotuni
Ohjaus ja dramatisointi Antti Mikkola
Valo-ja videosuunnittelu Tiiti Hynninen
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Äänisuunnittelu Simo Savisaari ja Antti Mikkola
Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa : Arttu Ratinen, Anna-Maija Tuokko, Antti Tiensuu, Mari Turunen, Ville Majamaa, Ella Mettänen, Aliisa Pulkkinen ja Markku Thure

 Kaunis se oli päältä, koristeineen kaikkineen. Kuin pieni taideteos. Yksi oikeaan paikkaan syvälle osunut isku, ja koko komeus mureni pieniksi palasiksi, joissa silti maistui makeus. Makeus, joka tarttui lopulta kitalakeen kiinni ja alkoi äklöttää.

 Kerroin juuri koreasta väliaikaleivoksesta, joka oli toki kaunis päältä, mutta... Kaunista oli aluksi myös Eeron (Arttu Ratinen) ja Lean (Anna-Maija Tuokko) parisuhde. Ensikohtaaminen tapahtuu discossa tanssiparketilla joraillessa. Eeroon on kohdistanut tutkansa myös Aulikki (Mari Turunen), mutta viime hetkillä Lea omistajan elkein rientää väliin tyyliin "mä näin tämän ensin" ja se on menoa sitten. Tähän hetkeen Eero mielellään varmaankin palaisi ja valitsisi toisin (tosin mies ei mitään valintaa naisten välillä ehtinyt edes tekemään, kun Lea teki valinnan hänen puolestaan ripustautumalla kylkeen ja hukuttamalla tämän ylisanoihin). Tokihan se kenen tahansa itsetuntoa hivelee kun kaunis, seksikäs ja kaikintavoin hurmaava ihminen kohdistaa kaiken huomionsa! Varmasti Eero mielessään kuuluttaa kaikelle kansalle "Katsokaapa millaisen saaliin MINÄ onnistuin saamaan. Minä, ihan tavallinen mies!" , ääneen hän ei moista katso aiheelliseksi kailottaa, vaatimaton ja hiljainen luonne kun on. Rakkaus ja sen tarve saa ihmeitä aikaan, ja tekee myös sokeaksi.

Eero ja Lea kohtaavat 

 Jos Eero olisi päättänyt tehdä toisenlaisen valinnan, juuri tätä näytelmää ei olisi nähty. Toinen eero olisi tullut bongatuksi ennemmin tai myöhemmin. Tälläkin hetkellä jossain näyttää siltä, että elämä on täydellistä ja kulissit kunnossa, rahaa näyttää olevan ja toiset kadehtivat täydellistä paria, perhettä, liittoa. Jossain mies nostaa häpeästä kädet kasvoilleen, pyytää jälleen kerran anteeksi käytöstään, uskoo ja luottaa rakkauden muuttavan kaiken. Me katsomossa ulkopuolisisina tarkkailijoina (ja samalla kuin suuressa terapiaistunnossa terapeutti Ville Majamaan rauhoittavan äänen ja epäuskoisenkin katseen alla) seuraamme hiljaisina tapahtumien vyörymistä. Mieli tekisi huutaa "Lähde pois vielä kun voit!", mutta ei tästä niin vain lähdetä, kun on lapsetkin ja rakastaa, kaikesta tapahtuneesta huolimatta.

 Eero purkaa tapahtumien vyyhtiä terapeutin luona. Käydään läpi suhdetta jo edesmenneeseen isään sekä äitiin ja veljeen. Taustan projisoinneissa kerta toisensa jälkeen Lean kauniit mutta tunteettoman kylmät kasvot pirstoutuvat sadoiksi palasiksi. Silmät tuijottavat palasista, niitä ei pääse pakoon mihinkään. Eero on käynyt läpi perhehelvetin väkivaltaisen ja manipuloivan puolison otteessa. Välillä katsomossakin on tehtävä pienoisia väistöliikkeitä ja ainakin painauduttava tiiviimmin selkänojaa vasten, ainakin minä huomasin tekeväni niin, kun käsi kohoaa ja Lea ryntää päälle jyrän lailla. Miten äärimmäisen nöyryyttävää oli katsoa sitä, millä tavoin Lea käänsi kaiken Eeron syyksi, käski laskemaan housut nilkkoihin ja vei miehisyyden viimeisetkin rippeet. Naurahteluja kuului paikoitellen sieltä sun täältä, niin käsittämättömiä asioita lavalla tapahtuu, niin absurdeja lauseita paukautetaan päin naamaa. Menee niin sanotusti överiksi. Voi kuulkaa jos tietäisitte. Jo kuopatun blogini nimi oli aikoinaan "Elämä on yhtä teatteria". Päätelkää itse. Ei paljoa naurattanut.

 Väliajalla olin kuulevinani sanan "sääli" ja otaksuin sen suuntautuneen Eeroa kohti. Minä olin lähinnä surullinen ja etenkin siksi, että olin tunnistanut itseni molemmista päähenkilöistä. Mieleeni jäi kaihertamaan parikin ajatusta näytelmän alkupuolelta ja taisivat olla Eeron isän lausumia molemmat. Jotta voisi katsoa tulevaisuuteen, pitää katsoa ensin menneisyyteen (tai jotain sinne päin) ja se, että jokaisen ihmisen sisällä on monta ihmistä. Toiset saavat meidän parhaat puolemme esiin, toiset taas ne huonot puolet, jotka vielä korostuvat ja paisuvat hallitsemattomiin.

 Näytelmän jälkeen aulassa takkejaan haki hiljaista porukkaa. Osa ei saanut sanotuksi muuta kuin "huh huh", osa vain tuijotti sanattomana takaisin silmät pyöreinä. Kirjoitin parilla lauseella kotimatkan aikana sosiaaliseen mediaan ja sain kommentin, jossa tiedusteltiin sitä, onko näytelmä liiankin rankka ja saako siitä painajaisia. Rankka on, ja siitä huolimatta ja nimenomaan siksi tämä pitää uskaltaa kohdata.

 Kiitos Antti Mikkola, että käänsit Huojuvan talon perustukset ja roolit toisinpäin. Iso kiitos Arttu Ratiselle koskettavasta roolityöstä (mies on lavalla lähes koko näytelmän ajan, siitä pointsit myös) ja Anna-Maija Tuokko... tosiaankin huh huh! Olen vaikuttunut.

 Näytelmässä olisi aihetta syvenpäänkin tarkasteluun, mutta juuri nyt en siihen pysty. Kovin helposti ihminen alkaa kaivelemaan yhtymäkohtia omasta elämästään ja nyt en halua enkä jaksa. En enää, taaksekatsomisvaihe on jo käyty läpi.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

Shrek / Helsingin Kaupunginteatteri

Shrek / Helsingin Kaupunginteatteri, Peacock-näyttämö

Ensi-ilta 25.8. 2016, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Perustuu DreamWorksin animaatioelokuvaan ja William Steigin kirjaan

Käsikirjoitus ja laulut David Lindsey-Abaire
Musiikki Jeanine Tesori
Ohjaus ja suomennos Kari Arffman
Kapellimestari Risto Kupiainen
Koreografia Jyrki Karttunen
Lavastus Samuli Halla
Puvut Anna-Leena Kankaanpää ja Tuovi Räisänen (Tim Hatleyn alkuperäisen suunnitelman pohjalta)
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Kirsi Peteri ja Jori Tossavainen
Naamiointi ja kampaukset Jutta Kainulainen, Jaana Nykänen ja Milja Mensonen

Rooleissa : Petrus Kähkönen/Jon-Jon Geitel, Anna-Maija Tuokko/Laura Alajääski, Kari Arffman/Antti Timonen, Matti Leino, Sari Haapamäki, Helena Haaranen, Sofia Hilli, Juha Jokela, Kirsi Karlenius, Jyrki Kasper, Ilkka Kokkonen, Aksinja Lommi, Kai Lähdesmäki, Kari Mattila, Heidi Naakka, Kaisa Niemi, Unto Nuora, Emilia Nyman, Sami Paasila, Raili Raitala, Mikko Paloniemi, Tiina Peltonen, Inka Tiitinen, Kaisa Torkkel, Leenamari Unho, Mikko Vihma sekä Kasperi Virta, Miska Sagulin, Ronny Isaksson, Onerva Pohjolainen, Laura Laitinen, Sara Vihma, Elina Kanerva ja Laurapeppi Väänänen

Shrek (Petrus Kähkönen) ja Aasi (Matti Leino) 

 Otettiinkin sitten kunnon jättiloikka kohti kiireistä teatterisyksyä, ja oli aika ottaa vampyyripiilarit pois päästä ja astua rohkeasti Peacockiin, jossa tuli kevätkaudella vietettyä hiukan suunniteltua enemmän aikaa. Kotona piti kaivella vaatekaapin perukoilta perinteisen mustan sijasta jotain vihreää ylle ja mietinpä Tigerissä hetken vihreälettinen panta päässäni, että viitsisiskö ostaa. Tulin sitten siihen tulokseen, että oma naama riittää shrekmäisen olemuksen aikaansaamiseksi (on sillä muutama tikkarivaras saatu peloteltua ovien ulkopuolelle työpaikallani jopa) ja niin panta jäi ostamatta.

 Peacockissa oli jälleen tunnelma kohdillaan ja kutkuttavan jänskättävä odotuksen tunnelma. Paikalle saavuttaessa tuli todettua oikein ääneen, että meikäläisen ja seuralaisten julkisuusarvo on pyöreä nolla, koskapa Rita Tainola ei edes vilkaissut meihin päin. Ja hyvä niin.

Omituisten otusten kerho 

 Shrek-musikaalin suomenkielinen kantaesitys koettiin muutama vuosi sitten Jyväskylän Kaupunginteatterissa ja vaikka ainesosat olivatkin periaatteessa samat (ohjaaja Arffmania myöten), olin tyystin jo ehtinyt unohtaa miltä aiempi keitos maistui ja niinpä olin valmistautunut ottamaan kaiken vastaan puhtaalta pöydältä, avoimin mielin. Jo heti alkumetreillä huomasin jonkinsortin kestohymyn jämähtäneen kasvoilleni. Tämähän toimii, ihan niin kuin arvelinkin! Isä-ja äitijätti siinä rakkaudella ohjailevat viheriäisen poikansa tulevaisuuden ruusuista suuntaa, mitä kaikkea ihanaa maailmalla olisikaan antaa. Ja sitten kuittaus "ei vaineskaan". Karu on alku, ja Shrek (enskarissa Petrus Kähkönen) majaileekin yksinään suolla, jossa on yllinkyllin tilaa röyhtäillä ja piereksiä ja lemuta kilpaa yhdessä suonsilmäkkeiden kanssa. Kukapa nyt pelottavaa ja rumaa vihreää jättiotusta viereensä kaipaisikaan, parempi olla siis yksin.

 Vaan kauaa ei yksin pysty olemaan, sillä paikalle pelmahtaa kattava joukko "maanpakoon" ajettuja satuolentoja aina Pinokkiosta Katto-Kassiseen ja Kolmesta porsaasta Peter Paniin. Dulocin hirmuhallitsija, metriheikki lordi Farquaad (enskarissa Antti Timonen) on melkoinen vehkeilijä (moisella käytöksellä olisi päästy aika pitkälle esim. Game of Thronesin juonikuvioissa ja voitu myös viettää laatuaikaa Tyrion Lannisterin kanssa ns. samalta viivalta), käsiään innokkaasti yhteen jatkuvasti läpsyttävä ja varsin kevyesti eestaas kirmaava hukkapätkä, joka aikoo julistautua kuninkaaksi heti kunhan vaan pääsee naimisiin kuvankauniin prinsessan kanssa. Pahaksi onneksi prinsessa Fiona (enskarissa Anna-Maija Tuokko) on asustellut vuosikaudet ypöyksin tornissa, jonne päästäkseen pitäisi nujertaa hirmuinen lohikäärme ja äkkiä tarttis löytää joku tyyppi suorittamaan tämä sankariteko.

Pienin sisäisin keinoin Farquaad (Antti Timonen) 

 No, onneksi ei-niin-pieni-ystävämme Shrek on jo matkalla Dulociin, koskapa suolta pitäisi saada ajettua satuhahmot veks. Kuten aina, matkalla sattuu ja tapahtuu ja tällä kertaa Shrek törmää Aasiin (Matti Leino), joka paljastuu melkoiseksi moottoriturvaksi ja oivaksi karvanavigaattoriksi. Farquaad passittaa Shrekin prinsessanpelastustoimiin, koskapa avioon on kova kiiru, ja niin vihreä jättihajuherneemme lähtee karvaisen suupalttikamunsa kanssa sanoista tekoihin. Toisaalla satuhahmot nousevat kapinaan. Torilla tavataan... Tapahtuuko jättimäinen yllätyskäänne vaiko onko lyhyestä virsi kaunis? Se kannattaa itse tulla Peacockiin nyt loppuvuoden aikana toteamaan, vaikkapa koko perheen voimin. Yksinkin voi tulla, ei siinä mitään.

Fionan (Anna-Maija Tuokko) aamuhetki 

 Vaikka olenkin tummempien sävyjen ja synkemmän meiningin ystävä, on myös väriterapia välillä paikallaan ja kyllä sielu lepää ihastellessa varsin värikylläistä ihmemaailmaa, jonka teatterin ammattilaiset ovat taas eteemme loihtineet. Ihania värikkäitä kukkia, riemunkirjavia pukuja satuhahmoilla, reipasta musisointia ja taidokkaita soolonumeroita, joista kaikki saivat vuorollaan raikuvat aplodit. Juttuihin oli upotettu sopivasti pieniä makupaloja, joita koetti sieltä poimiskella mukaansa. Meni varmasti paljon ohikin. Osansa saivat niin Matit ja Tepot, munkit ja diabetekset, snadit, Hyrsylänmutkat ja Jorma Uotiset, Pokemonit kuin Leijonakuninkaan gasellilaumatkin. Nauruhermooni kolahti kovasti myös Aasin tokaisema "Mitä vi ... hreää!" Lapsikatsojat hihittelivät eri jutuille kuin aikuiset, jotka taas höröttelivät omiaan. Tosin tuli jälleen kerran todistettua se, että pieruhuumori ei ikää eikä kokoa katso, ja tässä kyllä porisi oikein kunnolla.

 Nautin kovasti Jyrki Karttusen koreografioista, hauska oli seurailla etenkin värikkään Duloc-poppoon synkassa pompiskelua ja kikkailua. Tulipa mieleeni eräskin New Orderin video. "Yllättäen" lämpenin niille murrettaviäntäville partasuille, jotka olivat aiemmin yrittäneet lohikäärmettä nujertaa. Satuhahmoja oli niin runsain määrin, etten oikein tiennyt ketä niistä olisin seurannut. Kummasti silmäni kyllä tarkkailivat transusutta (Unto Nuora) sekä Peter Pania (Ilkka Kokkonen), jolla oli alkanut parta kasvaa. Ei ole ikuisella pojallakaan helppoa! Laulava Piparkakkupoika (Emilia Nyman) oli myös pienisuuri suosikkini.

Duloceilla on pomppufiilis 

 Petrus Kähkönen jatkoi siitä mihin Alfredina jäi, eli rinta rottingilla lauletaan keskellä lavaa voimabiisejä sellaisella volyymillä, että takarivissä laitetaan kampauksia uusiksi väliajalla. Mahtavaa, että tätä herkkua on taas tarjolla yllin kyllin, minustahan tuli Petrus-fani heittämällä Vampyyrien tanssin tiimellyksessä vasta. Rujosta ulkomuodosta huolimatta tällä Shrekillä oli erittäin lempeät silmät. Olisin minäkin uskaltautunut tuffeleita rillaamaan hänen kanssaan, hajusta viis veisaten. Olisi ehkäpä meilläkin löytynyt "yhteinen sävel". Varsin odotettu oli myös Anna-Maija Tuokon paluu estradeille pienen tauon jälkeen. Hänen esiintymistään on aina suuri ilo ja nautinto seurata, laulu-ja tanssitaidon lisäksi hänen Fionassaan oli makoisaa itseironiaa ja kipakkaa huumoria. Matti Leinon Aasilla oli kokovartalosvengiä karvapuvusta huolimatta, juttua olisi voinut tulla vieläkin tiiviimmällä tahdilla. Ehkäpä toistojen myötä juttujen tasokin "huononee" kenties, mies kun meinaa urakoida yksin kaikki esityskerrat läpi! Varsinainen aasi! Ja oi miten kepeästi pikku jalka pilkahti Antti Timosen Farquaadilla. Laulumiehiä on hänkin aina ollut, mutta nyt erityisesti varsinkin tanssitaidot ja muu lavaliikehdintä sai yleisön suorastaan polvilleen tämän lavasäteilyn edessä.

Farquaad näyttää polvistumismallia, Fionana Laura Alajääski 

 Upeita olivat myös nuoremmat Fionat, lordin isän yllätyspaluu, steppailevat hiiroset, jylhä-ääninen piispa (Mikko Vihma) sekä viralliset valvojat. Ja yksihän pitää mainita ihan erikseen, nimittäin u s k o m a t t o m a n makea lohikäärme nukettajineen ja varsinkin äänineen. Huh, ehkäpä illan komein näky ja puku koettiin sillä hetkellä, kun Raili Raitala astui lopussa esiin niin kauniina niin kauniina, ettei sanat riitä kertomaan siitä loistokuudesta yhtikäs mitään. Tyrmäävä look!

 Jaa tykkäsinkö minä tästä? No tykkäsinhän minä! Shrek sai hyvälle tuulelle värikkyydellään, tärkeällä sanomallaan (ystävyys, rakkaus, suvaitsevaisuus, erilaisuuden ja itsensä hyväksyminen...), huumorillaan ja viihdyttävyydellään. Iloitsen jo valmiiksi siitä, miltä lapsikatsojista tuntuu nähdä hirmuinen lohikäärme liihottelemassa pitkin lavaa. Mik´onkaan parasta ajanvietettä koko perheen voimin kuin lähteä shreikkailemaan Peacockiin! Onhan minun nähtävä tämä myös uudelleen toisenlaisella miehityksellä.

Fiona (Anna-Maija Tuokko) heittäytyy vapaalle

 Harmittelen ainoastaan sitä, ettei käsiohjelman välissä ollut Shrek-naamaria mutta kuten sanoin, etenkin aamuisin vilkaisu peiliin ajaa saman asian. Päivän korvamatonahan soi tietysti "Lippu Friikkimaan".

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo

(näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Lohikäärme ja Aasi 

HKT:n syyskauden avajaiset

Minulle varmin kesän loppumisen merkki on se, että teatterit palailevat hiljalleen lomilta ja järjestävät syyskauden avaustapahtumia. Vaikka kesäteattereista ja tietyistä kesään liittyvistä jutuista (vihreys, kukkaset, mansikat, erilaiset kesätapahtumat, kesäloma...) kovasti pidänkin, en ole yhtään kesäihminen. Syksyisin minun on paljon helpompi hengittää ja muutenkin pidän siitä, että illat hämärtyvät ja voin kadota varjoihin tarvittaessa...

 Viime viikolla Kansallisteatterissa oli kauden avaus, sinne en töiden vuoksi ehtinyt. Helsingin Kaupunginteatterin lähtöpamaus oli sen sijaan tiedossa jo hyvissä ajoin, joten onnistuin pyytämään siihen vapaan ja niin pääsin paikalle. Tilaisuus oli "suurelle yleisöllekin" avoin, ja paikalle alkoi kertymään uteliasta porukkaa jo kauan ennen ovien aukeamista. Tapahtuma siis järjestettin Peacockissa ja Linnanmäkikin oli vielä auki, eli säpinää riitti. Itse saavuin paikalle jo tuntia ennen h-hetkeä, istuksin hetken auringossa katselemassa, miten kansa voitti onnenpyörässä jättipussit sipsejä ja väärästä asuvalinnastani johtuen menin sitten sisätiloihin, koska alkoi tulla kuuma. Ehdin lukemaan tuoreimman Teatteriin-lehden kokonaan läpi ennen kuin kansaa alkoi olla ruuhkaksi asti, ja sitten jo pääsimmekin saliin.

Shrek (Petrus Kähkönen) 

 Menin istumaan muiden kaltaisteni (bloggaajia, ahkeria twiittaajia ym.) kanssa medialle varatuille penkkiriveille ja olihan se hienoa olla "mediajäbä", kuten yksi meistä asian ilmaisi ytimekkäästi. Täytyy kyllä myöntää, että minun mediasaaliini on tällä kertaa erittäin surkea. Suhteellisen hyvästä paikastani huolimatta ei kännykkäkamerallani saanut otetuksi kunnon kuvia ja myöhemmässä vaiheessa keskityin ihan muihin juttuihin. Muutenkin tuppaan vähän olemaan sellainen, että keskityn vain yhteen, korkeintaan kahteen asiaan kerrallaan, joten en tehnyt muistiinpanoja esityksistä enkä liioin kuvannut. Katselin ja kuuntelin sujuvasti mitä lavalla tapahtui. Jos mielit nähdä kunnon valokuvia ja runsaasti, suosittelen ainakin visiteeraamaan Susannan ja Riikan blogeissa tässä vaiheessa. Lisääkin saattaa tulla.

Lordi Farquaad (Antti Timonen)

 Koko hommahan lähti käyntiin perinteisellä teatterinjohtaja Asko Sarkolan tervetulotoivotuksella (viimeistä viedään, seuraavalla kerralla saappaisiin on hypännyt tuleva johtaja Kari Arffman, joka oli äänessä lavalla tälläkin kertaa), ja juontohommia jatkoi syksyn suurmusikaalin päätähti eli lordi Farquaad (Antti Timonen), jonka puheessa vilisi kaikki mahdolliset sanaleikit mitä kokoon tulee. Syksyn musikaali on siis yllätys yllätys Shrek, josta illan mittaan saimme nähtäväksemme kolme eri musikaalinumeroa. Täytyy sanoa, että värikästä ja taitavaa porukkaa on jälleen lavalla! Satuhahmoista suurinta osaa ei edes tunnistanut ja se olikin hauskaa. Ties mitä ylläreitä puvuissa piileskelee. Onnistuin kuitenkin bongaamaan esim. Raili Raitalan Variksenpelättimen, Mikko Vihman Possun sekä Unto Nuoran erikoisen susihukkasen. Shrek tulee olemaan kyllä sellainen show, että sen parissa viihtyvät kaikenikäiset.

  Syksyn ohjelmistosta saimme kunnon makupaloja myös näytelmistä "Komisario Palmun erehdys", "Kenraali ja Casanova", "Tartuffe", "Ei makseta, ei makseta" sekä "Lava-ammuntaa V". Shrekin lisäksi näistä yllämainituista olen jo menossa katsomaan Komisario Palmua sekä Kenraalia ja Casanovaa, Tartuffe on harkinnassa toistaiseksi, sillä se vaatisi taas hienoista kielikylpyä, koskapa nähdään Lillanin puolella. Kari Heiskanen kuitenkin ohjaa, joten kiinnostus on suuri. Komisario Palmun kanssa etenkin kannattaa kiirehtiä, sillä lippukauppa käy todella kuumana!

Komisario Palmu ja kumppanit 

 Olen nyt sen verran laiska, etten jaksa kirjoittaa sen enempiä esittelytekstejä tulevista näytelmistä, mitään uutta kun minulla ei olisi tarjolla. Monipuolinen syksy on kuitenkin jälleen tulossa, on musikaalia, draamaa, farssia, comeback-komiikkaa (Ulla Tapanisen paluu)... Kehoitankin tsekkaamaan lisäinfoa suoraan HKT:n nettisivuilta.

 Tilaisuuden päätyttyä kansa vaelsi kahvilan puolelle, jossa oli mahdollisuus jututtaa ja kuvata teatterin väkeä. Portaissa koin hienon tähtihetken, kun edessäni oli portaidentäydeltä Shrekin satuhahmoja ja Risto Kaskilahti huuteli takanani, jotta "Pois edestä friikit!" Käännyin ja kysyin, että minulleko huutelet. Ei kuulemma. Kahvilassa oli jaossa kaktuksenmakuisia Jättis-tuutteja kaikille ja koettiin vähän absurdeja hetkiä, kun niin kuvaajat kuin kuvattavat kässehtivät tuutit kourassa. Minä koitin välttää koko tuuttia, mutta mekkoonpukeutunut susi sai minut ylipuhuttua ja hölmöilyksihän se sitten meni, kun olin muka haastattelevinani yhtä jos toista tötterö kourassa. Valokuvatkin jäi sitten ottamatta. No, pari sain napattua ja yhteen jouduin itsekin "haastattelutilanteessa".

Minä, Susi (Unto Nuora) ja Fiona (Laura Alajääski) 

 Hauskaa oli syyskauden avauksessa jälleen (tosin viime vuonna en siellä ollut). Oli mukava tavata teatterilaisia ja kollegoita pitkästä aikaa oikein kunnolla.

Fiona (Anna-Maija Tuokko) ja Susi (Unto Nuora) 

Jon-Jon Geitel vuorottelee Shrekin roolissa Petrus Kähkösen kanssa 

Shrekin ohjaaja ja tuleva teatterinjohtaja Kari Arffman 

Kolme alinta kuvaa omiani, muut kuvat ottanut (c) Saskia SS, jolle suurkiitos kuvien käyttöluvasta.

Vanja-eno / Helsingin Kaupunginteatteri

Vanja-eno / Helsingin Kaupunginteatterin Pieni näyttämö

Ensi-ilta 18.9. 2014, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Ohjaus Tamás Ascher

Rooleissa : Santeri Kinnunen, Esko Salminen, Anna-Maija Tuokko, Iida Kuningas, Tiia Louste, Martti Suosalo, Pekka Huotari, Marjut Toivanen ja Matti Olavi Ranin (minun näkemässäni esityksessä rengin roolissa oli tosin Markku Huhtamo)

 Kansallisteatterin ja Kaupunginteatterin Vanja-enot näkivät päivänvalon syyskuussa peräkkäisinä päivinä ja minähän se istuin Kansallisteatterin ensi-illassa. Ihan tarkoituksella pidin tietoisen välin näiden kahden version näkemisen kanssa - ja hyvä niin. Kansallisteatterin Vanja-enon jälkimainingeissa tosin kävi hetken mielessä, että jätän HKT:n kokonaan väliin. Onneksi en tehnyt niin. Loppuunmyydyt esitykset vielä onnekkaasti takasivat sen, että pääsin katsomaan tätä dream teamia vasta neljän kuukauden kuluttua ensi-illasta.

 Sinä iltana Helsingissä alkoi melkoinen lumimyräkkä ja mieletön tuuli, mutta pienen näyttämön katsomoon astellessani kaikki ulkopuolinen unohtui. Mikä jämähtänyt, kulahtanut tunnelma lavasteista huokuikaan, ja näyttämön suunnasta tuoksui nenääni vanha nahka. Lääkäri Astrovin (Martti Suosalo) nahkatakkihan se siinä lojui penkillä. Näytelmä käynnistyi hitaasti (mutta varmasti) kärpästen huitomisella ja koska istuin suhteellisen lähellä surinan lähdettä, mieli teki itsekin huitaista ärsyttäviä surisijoita naamani edestä häiritsemästä. Noh, "kärpäsiähän" tässä toki itsekin ollaan...

Jelena, proffa ja Vanja (c) Tapio Vanhatalo

 Reilut 2,5h myöhemmin aplodeerasin kämmeneni helliksi! Olin erittäin tyytyväinen näkemääni ja siihen, että olin tullut katsomaan. Täysin erilainen tulkinta Tsehovin klassikosta, aiempaan näkemääni verrattuna siis. Joskus joku yksittäinen näyttelijäsuoritus on ärsyttänyt tai onnistumisen puolesta on joutunut vähän jännittämäänkin. Nyt oli kiitollinen olo siitä, että tässä ei todellakaan tarvinnut jännittää kenenkään puolesta, pystyi siis rentona nauttimaan siitä, miten ajattomat teemat ja henkilöhahmot hiljalleen ovelalla tavalla heräsivät henkiin. Taitavaa näyttelijäntyötä on aina suuri nautinto seurata, ja lisäksi oli hienoa nähdä Santeri Kinnuselta vaihteeksi muutakin kuin farssia.

 Kokonaisuus pysyi hyvin kasassa ja lisäksi mieleeni jäi paljonkin tiettyjä yksityiskohtia. Telegin, "Vohveli" (Pekka Huotari) pyörittämässä jännästi lankavyyhtiä käsissään, mikä ranneliike! Astrov pudottelemassa parin sanan repliikkejä "muina miehinä", tuntuu että Martti Suosalo hallitsee tuon tyylin kyllä parhaiten yskähdyksineen kaikkineen. Professorin (Esko Salminen) saapuminen ensi kertaa lavalle ja loistoesimerkki Esko Salmiselta siitä, miten käy kun karismalla otetaan ns. tila ja tilanne haltuun. Proffan Reino-tohvelit ja huokailu siitä, että hän ainoana osaa kunnolla elää. Jelenan (Anna-Maija Tuokko vielä parissa esityksessä) keinuva ja keimaileva kävelytyyli, vastaparina taas Sonjan (Iida Kuningas) tallustelu korottomissa kengissä. Jäin myös ensi kertaa miettimään sitä, miten monta kertaa minäkin olen saanut kuulla silmieni kauneudesta...

Vanja ja Sonja (c) Tapio Vanhatalo

 Suuren tunnemyrskyn valtaan en tästä versiosta joutunut, mutta kuten jo mainitsin, pidin tästäkin kovasti. Tunkkaisenoloisesta valtavasta esiripusta en kyllä pitänyt yhtään, musiikin pauhusta huolimatta tunnelma lässähti sen aikana ihan täysin ja huomasin joka kerta haukottelevani näytelmän jatkumista odotellessa.

 Haluan mainita vielä erikoiskiitokset käsiohjelmasta ja katsauksesta Vanja-enon vaiheisiin Suomen teatterikartalla. Ensiesityksestä on kulunut jo sata vuotta, mutta näytelmän teemat eivät muutu miksikään. Täällä sitä edelleen ihmiset surevat elämätöntä elämää, vastarakkauden puutetta, paikalleenjämähtämistä, ympäristön ja luonnon muuttumista, haaveiden murskautumista.

 Vanja-enolle vahvat neljä tähteä ****.

 ps. yksi Teatterikärpäsen tähtihetki tuli koettua näytelmän päätyttyä, kun sattuneesta syystä seisoin tuulessa ja tuiskussa henkilökunnan oven tietämillä ja pääsin ohimennen vaihtamaan muutaman sanan taksiaodottelevan Esko Salmisen kanssa. Mistäkö puhuimme? Säästäpä tietenkin, mistäs muustakaan...

 (näin esityksen pressilipulla)

Raipatirai, Vanja ja Astrov vauhdissa (c) Tapio Vanhatalo

Haastattelussa Anna-Maija Tuokko

Anna-Maija Tuokon tapasin syyskuun lopussa 2013 Ravintola Silvopleessä Helsingissä.

Viialasta kotoisin oleva Anna-Maija on syntynyt 1981 ja horoskooppimerkiltään hän on kalat. ”Helsingissä olen asunut vuodesta 2001, kun pääsin Teakiin niin muutin tänne. Pääsin lukiosta vuonna 2000 ja hain kouluun enkä päässyt. Hakeuduin sitten Paimion Kansanopistoon ja olin siellä muutaman kuukauden. Sitten sain tarjouksen Rauman Kaupunginteatterista Heikki Paavilaiselta, jonka tunsin jo aiemmin. Olin Raumalla Victor/Victoria – musikaalissa mukana, minulla oli yksi soolobiisi ja muuten olin siellä tanssiryhmässä. Raumalla olin sen kevään ja sitten pääsinkin kouluun.”

Mitä harrastat? ”Harrastan pilatesta, pyöräilyä, kävelyä, yleensäkin ulkoilua. Ihan perusjuttuja, ei mitään ihmeellistä. Ruuanlaittoa. Mulle on kauheen tärkeetä sellainen perusarki, ihana arki”, Anna-Maija kertoo.

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Pianoa olen soittanut. Aloitin 5-vuotiaana ja soitinkin 10 vuotta pianoa musiikkiopistossa, mutta sitten se vähän jäi kun muut harrastukseni syrjäyttivät sen. Olin lapsena hirveän aktiivinen. You name it, I´ve done it! Harrastin tosi paljon kaikkea, joka ilta oli jotain ja mä olin monessa mukana. Joskus teini-iässä näytteleminen alkoi ottaa isompaa otetta, ja niin jäi pianonsoittokin. Mulla on kyllä piano ja se auttaa minua ammatissani, kun osaan lukea nuotteja. Kyllä mä sen Für Elisen soitin silloin ihan sujuvasti, mutta esimerkiksi en osaa säestää hyvin.”

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi ammatillisessa mielessä? ”Kyllä se on se, että mä osaan jotenkuten laulaa, liikkua ja tanssia, mutta kyllä se näytteleminen on ydinjuttuni urallani, se on mulle sellainen identiteettiasia.”

Minkä taidon haluaisit osata? ”Haluaisin olla vähän notkeampi, että saisin vaikka jalkani tästä näin ylös suoraan korvan viereen. Kyllä se varmaan aika korkeelle nousisi nytkin, mutta en nyt taida kuitenkaan kokeilla”, nauraa Anna-Maija.

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla olevia? ”Ei ole kyllä lähisuvussa. Mun pikkupikkuserkkuni taitaa kyllä olla näyttelijä. Toinen pikkuveljistäni on kemian tutkija, mutta toinen veljeni on lahjakas kirjoittamaan ja on selkeesti taiteellisempi. Äiti ja isä osaavat kyllä laulaa, mutta kumpikaan ei ole koskaan esiintynyt missään. Isäni on historianopettaja ja osaa kyllä kertoa hyviä tarinoita, ehkä sieltä on tullut mulle myös kiinnostusta alaan sen tarinankerronnan kautta. Äidillä taas on sellaista herkkyyttä ja kiinnostusta taiteisiin.”

Anna-Maija Tuokko / kuva Teatterikärpänen

Milloin kiinnostuit teatterista? ”Mulle se oli ihan selkeä juttu jo nuorena. Kuten jo sanoin, niin mä tein kaikkea ja tykkäsin paljon myös esiintyä lapsena, mulla oli koko ajan joku show päällä kotona. Olen ihan kuuluisa siitä kotokulmillani, että aina oli joku juttu menossa. Välillä mä matkin Hynttyyt yhteen-sarjaa tai mitä tahansa, jos sain inspiraation jostain. Tein omia näytelmiäkin. Muistan kun Viialan Työväennäyttämöllä esitettiin näytelmä ”Juurakon Hulda” ja mä menin katsomaan sitä, olin silloin n.12-vuotias. Olin aivan mykistynyt, mun mielestä se oli aivan huikea. Koko se maailma ja kaikki mikä siihen liittyi oli jotenkin niin ihmeellistä ja upeaa. Sitten työväennäyttämölle perustettiin lastenryhmä ja menin mukaan. Aika pian sitten mulle kävi niin, että ajauduin 14-vuotiaana tv-sarjan koekuvauksiin, jonne osallistuimme harrastajateatteriporukalla ja minut napattiinkin rooliin. Tein sellaista tv-sarjaa kuin ”Elämän suola” 90-luvun puolivälissä 60 jaksoa. Sain siitä aika ison roolin ja ykskaks olin 14-vuotiaana ammattilaisten kanssa tekemässä töitä. Silloin se vahvistui ja muistan, että mulla oli oikein sellainen hetki jolloin tajusin, että mä olen näyttelijä ja aina tulen olemaan. Se ei ollut mikään sellainen, että ”mä haluaisin olla” vaan mä olen!”

Olitko koulussa koulunäytelmissä tms. mukana? ”Ikäluokassani meitä oli hyvä porukka, joka halusi kauheesti tehdä kaikkea. Onneksi ympärillämme oli paljon hyviä aikuisia jotka auttoivat ja tukivat meitä. Oli hyvä musiikinopettaja, hyvä draamaopettaja, hyvä tanssinopettaja. Perustettiin oma tanssiryhmäkin, koska halusimme Hype-musikaalin innoittamana olla vähän niin kuin step-uppilaiset. Pienellä paikkakunnalla ei tanssikouluja ole, joten päätimme perustaa sen itse. Tuo kaikki vaatii kyllä sen, että on ympärillä ihmisiä, jotka kannustaa ja me olimme kyllä siinä suhteessa onnekkaita. Ne näkivät meissä lapsissa ja nuorissa potentiaalia”, kiittelee Anna-Maija.

Mitä teit sitten ennen Paimion ja Teakin aikoja? ”Mä tein koko ajan kaikkea. Mun eka rooli oli siellä Työväennäyttämöllä Fedja-setä, kissa ja koira – näytelmässä lehmä. Heh! Ja Elämän suola-sarjaa tehtiin yli kaksi vuotta. Sitten olin mukana Tampereen Teatterin Virgo-musikaalissakin. Legendaarinen Virgo, moni niistä nuorista on tällä alalla edelleenkin!”

”TeaKiin pääsin siis toisella yrittämällä vuonna 2001 ja valmistuin 2005. Lopputyöni aiheena oli ”Näyttelemisestä nauttiminen”. Tuon kehyksen kautta käsittelin omaa kouluaikaani Teakissa.”

Muut mahdolliset opinnot? ”Mä olen neljänä kesänä apurahan turvin treenannut New Yorkissa tanssimista ja käynyt laulutunneilla. Olen käynyt yksityisillä laulunopettajilla ja Broadway Dance Centerissä, joka on kaikille avoin tanssikoulu. Treenaaminen tukee musikaaliteatterin tekemistä.”

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Olen kyllä miettinyt sitä. Totta kai on aina olemassa vaihtoehtoja ja varmasti osaisin tehdä jotain muutakin, en tosin tietokoneiden kanssa, mutta vaikea sanoa. Kyllä mä olen tekemiseni kyseenalaistanut monta kertaa ja oikein yrittänyt keksimällä keksiä itselleni toista ammattia ahdingon keskellä, mutta toistaiseksi tuloksetta. En mä näyttelemistä voisi lopettaa. Olen tosi onnellinen, että saan tehdä tätä työtä ammatikseni.”

Miksi olet näyttelijä? ”En mä osaa vastata tuohon! Mä vaan oon! Se on niin vahvasti mun identiteettini. Kai siihen on jotain järjellisiäkin syitä, mutta se on vaan sellainen juttu, jonka mä tiedän. Tätä mun täytyy tehdä!”

Miten ajatuksesi näyttelijäntyöstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Loppujenlopuksi aika vähän, koska mulla oli kauhean realistinen käsitys jo nuorena siitä mitä tää ammatti on. Mulla ei ole koskaan ollut mitään erityisiä odotuksia uralleni, olen vaan halunnut näytellä ja tehdä tätä työtä ja olen ollut iloisesti yllättynyt koulun jälkeen kuinka hienoja töitä olen saanut tehdä! Mä olen enemmän kuin tyytyväinen tähänastiseen uraani. Mulle on annettu mahdollisuuksia ja olen myös tehnyt hirveästi töitä, että tulisin paremmaksi tässä ammatissa. Mulla on rima välillä vähän liian korkealla, olen itselleni vähän liiankin ankara. Esimerkiksi tää Zivago on iso haaste minulle ja oon huomannut, että voisin välillä olla vähän armollisempi itselleni. Vaadin itseltäni paljon, mikä on toisaalta hyvä ja toisaalta huono asia.”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia? ”Kyllä mä ihailen hirveän monia näyttelijöitä ja työtovereita eri asioista. Varsinaisia idoleita ei ole. Ihailen näyttelijöitä, joilla on monipuolinen ura. Ihailen myös sitä, että on löytänyt jonkun ”oman juttunsa” mitä tekee. Olin viime viikonloppuna katsomassa stand uppia ja tiesin kyllä kuinka hyviä jotkut tyypit siinä on, mutta ihastelin silti kuinka hienon työn lajin pioneerit ovat tehneet tuodessaan lajin Suomeen ja kuinka iso juttu siitä on tullut! Ihailen paljon sellaista tinkimättömyyttä ja asennetta,” Anna-Maija hehkuttaa.

Ja tässä hehkutetaan Silvopleen puuroa :)

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Rauman Kaupunginteatterissa, Tampereen Teatterissa, kouluaikoina olin Ryhmäteatterissa ja harjoittelun tein Kotkan Kaupunginteatterissa. Valmistuttuani olen ollut Kansallisteatterissa, Komediateatteri Arenassa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Heinolan kesäteatterissa, Kapsäkissä ja KOM-teatterissa.”

Omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi? ”Tärkeimmät roolini on olleet varmaankin Ruma Elsa Komediateatteri Arenassa, koska se oli mun ensimmäinen iso roolini ja hieno komediarooli nuorelle naiselle, ja se opetti mulle paljon. Rakastin myös sitä Ullan roolia The Producers-musikaalissa. Sitten varmaankin Kukkaistytössä Eliza Doolittle ja Wickedissä Glinda. Tärkeä rooli urallani oli myös Kuilu-näytelmä, joka tehtiin myös Kaupunginteatteriin.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Mä unelmoin Shakespearen ja Tsehovin rooleista, ja haluaisin kyllä joskus tehdä sen Roxyn roolin Chicago-musikaalista.”

Freelancer vai kiinnitys, ja miksi? ”Kaksi viime vuotta olin HKT:ssä kiinnityksellä, mutta nyt olen jälleen freelancer. Se sopii mulle nyt paremmin, kun saan itse päättää mitä teen ja saan itse vaikuttaa omaan aikatauluuni ja niihin rooleihin joita teen. Sopii mun luonteelleni paremmin. Haluan tehdä mahdollisimman laajasti töitä. Teatteri on selkeästi mun rakkauteni ja siihen olen panostanut paljon, mutta haluan tehdä muutakin.”

Mikä on parasta teatterissa? ”Parhaimmillaan jokin esitys voi ihan oikeasti puhutella ja liikuttaa niin paljon, että se muuttaa koko elämän suunnan. Olen saanut todella henkilökohtaisia ja koskettavia kirjeitä katsojilta joidenkin esitysten puitteissa, ja ihmiset kertovat elämästään ja siitä kuinka jokin esitys on muuttanut heidän elämäänsä. Eri esitykset näyttäytyvät tietenkin erilaisina ja koskettavat eri tavalla katsojia ja tekijöitä itseäänkin”, filosofoi Anna-Maija.

Miten ”teatterin taika” sinulle parhaiten ilmenee? ”Varmaankin siinä vuorovaikutuksessa yleisön ja kanssanäyttelijöiden kesken. Se syttyy siinä lavalla.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Ihan hirveen monet asiat. Kirjat, elokuvat, musiikki, kuvataide, ihmiset tuolla kaduilla. En mä tietoisesti seuraa ainakaan paljon ihmisten touhuja, mutta tykkään katsella ja ajatella, että millaistakohan elämää ne viettää. Kyllä mä saan sellaiseen kulutettua aikaa helposti.”

Podetko ramppikuumetta? ”Poden! Kerran olen jännittänyt yhden ensi-illan aika pahastikin läpi. Ne on ehkä vähän omaan elämäntilanteeseenkin liittyviä asioita. Mua jännittää yleensä se ensimmäinen yleisö ja ensi-ilta, mutta sen jälkeen en enää pahemmin jännittele. Mutta isoa ja haastavaa roolia tehdessä pieni jännääminen alkaa jo heti aamusta.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja, joita teet ennen esityksiä? ”Ei, yritän välttää kaikkea sellaista, etten laittaisi liikaa painoarvoa sille. Mä olen parhaimmillani silloin kun vaan meen ja teen!” intoilee Anna-Maija.

Kerro joku legendaarinen kommellus! ”On tapahtunut vaikka mitä ja nehän ovat kommelluksia, joita yleisö ei monesti edes huomaa. Mä oon kyllä sellainen, että mut saa tiputettua helposti lavalla, oon tosi huono pitämään pokkaa. Oon kaatunut näyttämöllä lukemattomia kertoja. Kepposia en itse harrasta, enkä niistä oikein tykkää varsinkaan, jos se vaikuttaa esityksen laatuun, koska mielestäni jokaisen esityksen pitää olla ihan yhtä hyvä. Kerran kyllä onnistuivat kunnolla! Toinen puoliaika Wickedissä alkoi silleen, että minä olin ylhäällä sellaisessa Evita-lookissa Tuukan kanssa. Laulan koskettavaa laulua kun olen tajunnut, ettei mun mieheni rakastakaan minua. Osa ensamblesta oli mua vastapäätä etunäyttämöllä. Kohtauksen aikana, näyttämön sivussa Antti Lang alkoi lakaisemaan lattiaa sen Elphaban luudan kanssa ja vaikka käänsin katseeni pois kuulin koko ajan sen suhinan, joka siitä luudasta lähti lattiaa vasten. Se oli niin äärimmäisen koomista ja mua nauratti aivan hirveesti,eikä pokka meinannut pysyä! Seuraavalla kerralla se meni vielä pidemmälle, nyt Antilla oli pelkkä sukka munissaan ja taas se oli siellä lakaisemassa. Mun oli jälkeenpäin käytävä suht´koht vakavahenkinen keskustelu sen kanssa, että tilanne rauhoittuu ja koska mä en muuten pystynyt tekemään sitä kohtausta enää, kun odotin jo valmiiksi naama naurussa mitä se seuraavaksi on keksinyt!” Anna-Maija nauraa.

Kerro joku oikein hyvä muisto! ”Ekaksi tulee mieleen se, että olen saanut tehdä töitä hienojen ja kokeneiden näyttelijöiden kanssa. Olen pyytänyt ja saanut apua ja kullan arvoisia konkreettisia ja teknisiä neuvoja paljon. Hyviä muistoja ja kohtaamisia legendojen kanssa. Teatterissa on kyllä mahtavaa se, että siellä sukupolvet kohtaavat niin hienolla tavalla.”

Käytkö seuraamassa muiden esityksiä? ”Silloin kun ehdin, niin käyn kyllä. Tykkään nähdä erilaisia juttuja. Yritän käydä katsomassa kurssikavereitteni esityksiä ja kollega-ystävieni juttuja. Viimeksi kävin katsomassa West Side Storyn Lahden Kaupunginteatterissa. Se on ystäväni Miika Murasen ohjaama ja miespääroolissa oleva Markku Haussila on myös hyvä ystäväni.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? "Ainoat Oikeat -elokuva tulee joulukuussa ensi-iltaan, teen siinä ensimmäisen leffapääroolini ja helmikuussa tulee uusi Kummeli-elokuva, jossa olen mukana myös. Tammikuun alussa alkaa Ville Myllyrinteen ohjaama komediasarja Neloselta. Lisäksi tulossa on ihana teatterityö, joka on yksi unelmistani, mutta en voi kertoa siitä enempää”, Anna-Maija kertoo hymyillen salaperäisesti.

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Joku nainen mä haluaisin tietenkin olla. Oon dubannut niitä Marvel-sarjakuviin perustuvia naishahmoja, joissa on kunnolla särmää!”

Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Flirttailisin naisille. En mä tiedä, mut on kasvatettu niin, että mä voin tehdä ihan kaikkea mitä jätkätkin. Ehkä mä hakeutuisin jotenkin sellaisiin miehisiin tilanteisiin ja harrastaisin yleistä äijäilyä. Selkään taputtelua yms. Olisin herrasmiesäijä!”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Hyviä kirjoja ja hyvää ruokaa, pastaa esimerkiksi. Ihanat peitteet ja tyynyt, ai jai!”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan? ”Pastaa ja kirjoja!” (naurua)

Jos voisit matkustaa aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen, minne matkaisit? ”Menisin Antiikin Kreikkaan, haluisin nähdä sen maailman, sitä arkkitehtuurista kukoistusta, historiaa.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen teatterille, harjoittelemme Tuukka Leppäsen kanssa kahdestaan omalla ajalla meidän kohtauksien repliikkejä.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakas

Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha

Mikä sytyttää sinut? - Intohimo

Mikä sammuttaa intohimosi? - Kapeakatseisuus

Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Rakkaani ääntä

Mitä ääntä inhoat? - Varoitusääni, ambulanssi tai vastaava

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? -vapaaehtoistyötä kehitysavussa, toisten auttamista

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Teurastaja

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Hyvin meni!

Tohtori Zivago / Helsingin Kaupunginteatteri

Tohtori Zivago / Helsingin Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Euroopan kantaesitys 3.10. 2013, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Michael Weller

Laulujen sanat Michael Korie ja Amy Powers

Sävellys Lucy Simon

Suomennos Sami Parkkinen

Ohjaus Hans Berndtsson

Rooleissa : Tuukka Leppänen, Anna-Maija Tuokko, Anna-Maija Jalkanen/Marika Westerling, Esko Roine, Helena Haaranen, Sanna Saarijärvi, Antti Timonen, Tom Wentzel, Peter Achrén, Anna Victoria Eriksson, Tanja Huotari, Saara Hurme, Heidi Iisalo, Juha Jokela, Annamaria Karhulahti, Kirsi Karlenius, Ilkka Kokkonen, Petrus Kähkönen, Hanna Mönkäre, Jyri Numminen, Unto Nuora, Emilia Nyman, Sami Paasila, Lasse Pajunen, Raili Raitala, Mira Ravald, Henri Sarajärvi, Aleksi Seppänen, Inka Tiitinen, Valtteri Tuominen, Mikko Vihma, Jussi Ziegler, Luka Haikonen/Wiljami Miettunen, Markus Saari ja Katri Liikola

18-henkinen orkesteri, jonka kapellimestarina Markku Luuppala

Taustaa : Tohtori Zivago perustuu Boris Pasternakin klassikkoromaaniin ja moni muistaa etenkin elokuvaversion, jonka pääroolissa Omar Sharif tohtoroi. Helsingin Kaupunginteatteri pääsee nyt ensimmäisenä Euroopassa esittämään tätä musikaaliversiota tarinasta, joka sijoittuu 1900-luvun alkupuolen Venäjälle. Runoileva tohtori Juri Zivago (Tuukka Leppänen) törmää yllättävässä välikohtauksessa arvoitukselliseen Laraan (Anna-Maija Tuokko), ja mies ei saa naista enää mielestään. Maassa kuohuu, tsaarinvalta kaatuu ja pian koko Venäjä on yhtä taistelutannerta ja mikään ei ole enää entisellään. Tarinassa on historiaan ja politiikkaan viittaavaa viritettä hyvinkin paljon, mutta kaiken kruunaa riipivä Jurin ja Laran rakkaustarina. Lara on naimisissa Pasha Antipovin kanssa (Antti Timonen), Zivagolla on Tonjansa (ensi-illassa Anna-Maija Jalkanen). Laran mies katoaa sodassa, ja hän pestautuu vapaaehtoisena lääkintäjoukkoihin auttamaan. Hänen ja tohtori Zivagon tiet kohtaavat jälleen, mutta vain hetkeksi.

Anna-Maija Tuokko ja Tuukka Leppänen / kuva Charlotte Estman-Wennström

Plussaa : Minulle oli Tohtori Zivago ainoastaan nimenä aiemmin tuttu, joten en tiennyt oikeastaan tarinasta mitään. Massiivisista mainosjulisteista kuitenkin osasin päätellä jotain jo varhaisessa vaiheessa. Kuvasta huokui niin lämpö kuin kylmyyskin; sotaa ja viimaa, joka käy luihin ja ytimiin ja pääparin välillä olevaa mystistä kipinää, joka osuu ja uppoaa suoraan sydämeen. Samat teemat toistuivat näyttämöllä jo lavastuksessakin. Metallinhohtoiset elementit saatiin valoilla muuntumaan niin värikylläiseksi, loistokkaaksi tanssiaissaliksi kuin hyytäväksi kylmäksi metsäksi sodan keskellä. Kohtauksista ja musiikista tuli väistämättä mieleeni parikin kuuluisampaa musikaalia - nimittäin Les Misérables ja Viulunsoittaja katolla. Ilakoivassa hääkohtauksessa (jossa nähtiin myös mainio tanssi-battle) ja "Kotitalon laulussa" mieleni liisi Anatevkan kylään, "Et armoa saa" julman Strelnikovin laulamana ja joukkokohtaukset lipunheilutteluineen toivat mieleeni Les Misin, ja nämä molemmat vertaukset vielä nimenomaan positiivisessa mielessä. Olen tottunut näkemään Tuukka Leppästä tanssivana ja laulavana energiapakkauksena, samoin Anna-Maija Tuokkoa ilakoivana blondina. Nyt näin jotain aivan muuta! Vaikutuin siitä, miten molemmat olivat ikään kuin "aikuistuneet", rauhoittuneet ja rauhoittaneet koko olemuksensa tätä varten. Parin välillä oli vahvaa kemiaa ja lakanoissakin pyörittiin aistikkaasti. Molemmat suoriutuivat isoista rooleistaan hienosti, niin laulullisesti kuin näyttelijäntyöllisestikin. Erittäin tyytyväinen olin myös Antti Timosen roolityöhön. Jäätävä pahis! Jäin tosin miettimään sitä, että miten lyhyessä ajassa nössönoloisesta Pashasta muokkaantui julma ja kylmä Strelnikov. Missä välissä se oikein tapahtui, sillä muutos oli suuri? Motiivit tulivat lopulta selville. Täysin uusi tuttavuus minulle oli Anna-Maija Jalkanen Tonjan roolissa. Miten kaunis ja kuulas ääni hänellä olikaan ja muutenkin hän oli roolissaan niin "mukava", että sympatiani olivat sekä Laran että hänen puolella koko ajan. Laran ja Tonjan kohtaaminen kirjastossa oli hieno ja etenkin yhteinen duetto, jossa molemmat miettivät suhtautumista toisiinsa ja Juriin. Lisäksi pakko kehua Esko Roineen jykevää tummaa lauluääntä! Joukkokohtauksissa väkeä ja turkkeja ja partoja vilisi, sodan keskellä pidin hitaasti liikkuvista hahmoista ja taustalle liimaantuvista ruumiista. Mieleeni jäi myös kohtaus, jossa taustalta hiippailevat tummat hahmot ripustivat takkinsa rekkiin roikkumaan ja alta paljastuikin juhlatamineet. Ovelaa! Lauluista ei mikään tullut niin tutuksi, että olisi vielä hittiaineksia, johtunee siitä että kyseessä on uusi musikaali eikä vielä niin tunnettu. Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa, sillä soitto soi hienosti ja lauluissa oli syvyyttä ja tunnetta mukana. Haikea rakkaustarina varmasti liikuttaa väkeä niin katsomoon kuin katsomossa. Toivon niin.

kuvat Charlotte Estman-Wennström, HKT

Miinusta : Pakko myöntää, että välillä lavastuksen teräsputkista tuli mieleeni Sibelius-monumentti, joka on avattu ja levitelty pitkin näyttämöä. Suurta näyttämöä käytettiin kyllä hyödyksi kauttaaltaan, mutta odotin jotain todella näyttävää ja massiivista, jotain muuta kuin samaa vaihtuvaa metalliputkistohässäkkää. Vähän ihmettelin myös sitä laatikoiden jatkuvaa roudaamista edes sun takaisin, roudaamista nimenomaan. Kappaleet eivät tosiaan jääneet mieleeni, mikä ei ole negatiivinen asia, mutta jostain muistini sopukoista alkoi myöhemmin kuulumaan ihme nannatus ja sehän olikin väliajan jälkeen kuultu "Naiset ja lapset". En pitänyt siitä yhtään, se oli ihan kuin jostain toisesta maailmasta koko kappale. Ennen sensuelliä rakastelukohtausta tapahtunut sängyn pyörittely pitkin lavaa sai minut lähinnä huvittuneeksi, tuli mieleeni että "kunhan ei nyt vaan sattuisi mitään ja joku putoaisi kyydistä".

Muuta : Narikkajonossa kuulin useammankin narisevan sitä, että mukana ei ollut Laran teemaa. Mitä ihmeen Laran teemaa? Hyvä siis etten tiennyt Zivagosta mitään etukäteen, ei tullut pettymyksiä. Ihmiset hyvät, kyseessä ei ole elokuvasta tehty musikaalisovitus, joten Laran teemaa ei kuulla. Kuullaan sen sijaan paljon hienoja kauniita kappaleita, joten tulkaa ja yllättykää! Ja ostakaa hieno käsiohjelma ja hipelöikää sitä kantta!

Tohtori Zivagolle neljä tähteä ****.